4. huhtikuuta 2017

Sosiologian (n)ostalgia


Aprillipäivä tuli Yleisradioon tänä vuonna etuajassa, sillä Ylen verkkosivut julkaisivat noin viikko sitten toimittaja Harri Palmolahden kirjoittaman jutun ”Yhteiskuntaa selitetään taskulaskimella Ennen siihen tarvittiin sosiologi” (24.3.2017). Kirjoitus ja sen ihanteet vaikuttivat olevan kotoisin jostakin täysin toisesta todellisuudesta, ja arvelin, että kyseessä täytyi olla aprillipäivän pila.

Toimittaja Palmolahti oli kaivanut esiin vanhat sotaratsut, professorit Antti Eskolan ja Risto Alapuron, jotka tunnettiin 1970-luvun radikaaleina ja Parta-Kallen perillisinä. Esimerkkinä etevästä nuoremman polven sosiaalitieteilijästä he puolestaan esittelivät Vihreän liiton puoluejäsenen, Heikki Hiilamon, joka sai poliittisen professuurin Kelasta ja joka käytti hänelle suotua virkaa ponnahduslautana päätyäkseen professoriksi Helsingin yliopistoon.

Toinen jutussa kehuttu nuorempi sosiaalitieteilijä on Itä-Suomen yliopiston professori Juho Saari, joka valehteli Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykäselle, että satakaan tuhatta pakolaista ei ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään.

Palmolahden jutussa siteerataan laajasti Risto Alapuroa, joka ruikuttaa seuraavasti: ”Ajan henki on sellainen, että yhteiskuntapolitiikkaa kommentoivalla asiantuntijalla pitää olla laskin taskussa. Siinä pelissä ekonomisti on vahvoilla. [...] Kun pitää kuvata ilmiö, jota ei oikein osata selittää, luodaan matemaattinen malli, jonka oletuksilla ilmiötä testataan. Tällaisessa malli-keskustelussa taloustieteilijät ovat vahvoilla, sillä heillä on aina lukuja taskussaan.

Alapuro valittelee sosiologian huonoa suosiota, ja toimittajan johtopäätös on: ”Nyt eletään populismin aikaa. Vaikka ekonomistit näyttävät julkisuudessa pärjäävän, kaiken kaikkiaan asiantuntijuus on suuressa kriisissä.

Ahaa, siis kyky laskea eurot ja sentit tarkasti ei olekaan asiantuntemusta tai yhteiskunnallinen välttämättömyys, vaan se on vain ”ajan henki”. Jo valkenee. Ja halu laskea yhteiskuntamme suoriutumiskyky ei olekaan yhteiskunnallista realismia vaan ”populismia”. Onpa aikoihin eletty! Pitäiskö kriittinen ja laskutaitoinen ajattelu sekä siihen liittyvä vastuullinen yhteiskuntapolitiikka korvata sosiaalisen konstruktionismin tapaisella haaveilulla?

Entä eivätkö sosiologit itse lentäneet taskulaskimen päällä heti, kun se oli keksitty? Jo niin sanotun reikäkorttisosiologian valtavirta pyrki tekemään yhteiskuntafilosofiasta lukumystiikkaa korvaamalla puheet merkityksistä, arvoista ja päämääristä pelkällä mittaavan ja laskennallisen metodimanian kielellä. Sellaista, mitä ei voitu kääntää numeromagian sanastolle, he pitivät mielettömänä. ”Teoreettisena” tutkimuksena he hyväksyivät vain jämeräpartaisten professori Marxin, professori Engelsin ja professori Leninin katkerat luokkastrategiset visiot. Selitysvoimaisia malleja he näyttävät karsastavan edelleen.

Ymmärrän toki varttuneiden tieteenharjoittajien, kuten Antti Eskolan, pettymystä siihen, että yhteiskuntatieteissä ei puhuta enää paljoakaan arvoista, päämääristä eikä toiveista, ei myöskään hänen itsensä puhki kirjoittamista uhista. Mutta en syyttäisi tästä pelkästään laskutaitoisia ihmisiä.

Syitä voisi etsiä heidän oman sukupolvensa tekemistä valinnoista. Juuri he ovat eläneet siinä punavihreässä hyvinvointibunkkerissa, joka on johtanut suomalaisen yhteiskunnan raunioitumiseen niin, että taistelua taloudellisista resursseista käydään nyt tilintarkastaja-kamreerien sinipunakynillä, ja aivojen paikalla raksuttavat tradenomien laskukoneet.

Juuri siksi sosiologiaa on pidetty kuolleena, ja sosiologien paikan ovat perineet taloudellisten tutkimuslaitosten sixten korkmanit, joilla on Stockmannin kanta-asiakaskortti povitaskussaan ja shekkivihko siiselinnahkaisessa kainalokotelossaan. Ajattelun tilaa ei ole enää filosofiassakaan, paitsi siinä muodossa, jossa sitä itse edustan: pyrkimyksenäni ankaran totuuden kautta raivata Lebensraumia todellisuuden tunnustamiselle.

Myllykirjeiden, saunaseurojen ja hallitusrunnausten aika ja ihanuus

Yleisradion jutussa esitetty populismikäsitys on aivan absurdi ja uskomaton. Samaan hengenvetoon, jossa haukutaan taloudellisia ja laskennallisia metodeja sekä positivistia arviointiperusteita ”populismiksi”, piehtaroidaan Kekkosen-aikaisessa nostalgiassa ja ylistetään monilta jo unohtunutta mutta tavan takaa naftaliinista esiin kaivettua tieteen ja politiikan vispilänkauppaa näin:

Presidentti Urho Kekkonen seurasi tiettävästi aika tarkkaan, mitä minä tai muut sosiologit kirjoittivat. Myös pääministeri, ja myöhemmin presidentti, Mauno Koivisto oli kiinnostunut – varmaan siksi, että hän oli itsekin sosiologi, Eskola muistelee. [...] Alapuro muistuttaa, että muun muassa suomalaisen politiikan suuri linjapäätös hyväksyä kommunistit ja SKDL hallituskelpoisiksi, oli vahvasti sosiologien idea. [...] Nimenomaan sosiologeilta tuli se ajatus, että sulkemalla joku ryhmä politiikan ulkopuolelle, saadaan paljon ongelmia aikaan, Alapuro sanoo. Alapuro lisää, että sosiologien liberaali ajattelutapa siirtyi pikkuhiljaa instituutioihin ja valtionhallintoon. [...] Monet sosiologit ottivat asiantuntijoina osaa erilaisiin lainsäädäntöhankkeisiin ja vaikuttivat sitä kautta koko yhteiskuntapolitiikkaan.

Johtopäätös naulataan yksiselitteisesti: ”Sillä tavalla suomalainen hyvinvointivaltio on 1960- ja 1970 -lukujen sosiologien perillinen, Alapuro sanoo.

Tosiasiassa tämä tarkoittaa, että poliitikot käyttivät valtapoliittisten päämääriensä edistämiseen vasemmistolaisia yhteiskuntatieteilijöitä (aivan niin kuin nykyäänkin) ja tekivät tieteestä retorisen warrantin (eli näennäisoikeutuksen) tavoitteitaan puolustamaan. Samalla tiede politisoitui; esimerkkinä on juuri se, että kommunistit sisällytettiin hallitukseen sosiologien kätilöiminä, ja yhteiskuntatieteilijät palkittiin suopeudestaan poliittisilla viroilla. Tätä kautta sosiologiasta ja sen lähialoista tuli akateemista piilokommunismia.

Eikö tämä politiikan ja tieteen keskinäinen sekoittaminen muistuta millään tavalla populismia? Vaikuttaa vahvasti siltä, kuin sosiologian politrukit haikailisivat tieteellisen sosialismin ja siihen liittyvän objektiivisuuden ihanteen perään vaikka he sitä vastustivatkin aina silloin, kun sitä toteutettiin laskemalla markkoja ja pennejä. Vasemmistolaisten sotaratsujen mielestä aika, jolloin professorit ja muut pikkupoliitikot kyynärpäätaktikoivat Kekkosen edessä kylkimyyrynä, oli tieteen ja yhteiskunnan kannalta mukamas onnellista ja ongelmatonta, ja sitä he nyt kaipaavat takaisin (n)ostalgian kyynel silmäkulmassaan.

Risto Alapuron paheksuessa ”ulkopuolelle sulkemista” ja hänen kiittäessään Kekkosta ja itsensä kaltaisia sosiologeja SKDL:n sisällyttämisestä hallitukseen hän unohtaa aktiivisesti sen tosiasian, että Kekkonen piti Kansallisen Kokoomuspuolueen hallituksen ulkopuolella 21 vuoden ajan! Tähän samaan ulkoryhmään on yliopistoista suljettu myös ei-sosialistiset yhteiskuntatieteilijät meidän päiviimme asti. Ei tarvitse ihmetellä, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan mittarimatojen logiikalla ja kapealla kauppiaan järjellä, sillä asiaan liittyvä immanenssi on nimenomaan vasemmistolaisen metafyysisen materialismin perua.

Sosiaalitieteiden politisoituneisuudesta

Nostalgia on nykyhetken kieltämistä, ja sitä harrastavat ne, jotka eivät kestä todellisuutta. Harhassaan, että ennen oli paremmin, he kieltäytyvät näkemästä myös menneisiin nykyaikoihin liittyneitä epävarmuustekijöitä.

Mikäli sosiologian osakekurssi on nykyään laskussa, se johtuu politrukkiprofessorien oman agendan, heidän poliittisen tendenssimäisyytensä ja politikointinsa aiheuttamasta luottamuksen menetyksestä, joka jatkuu heidän kellokkaidensa toimesta yliopistoissa. Nämä 60-lukulaiset kusimutterit nimittäin jakavat edelleen akateemiset tutkimusresurssit omille vihervasemmistolaisille suosikeilleen ja pitävät kriittiset tieteenharjoittajat visusti virkojen ulkopuolella.

Tällä tavoin yliopistoihin on muodostunut pysyvä kommunististen kiilusilmien kopla, joka kulmainsa alta velmusti kyräillen konfiskoi haltuunsa tutkimuksen määrärahat, pesee ne omien puoluetoimistojensa pirullisissa vertaisarviointimenettelyissä ja kääntää kassan myös hyväuskoisia hölmöjä edustavan kosmopoliittisen porvariston sekä globaalin kapitalismin säätiöissä. Esimerkkinä olkoon nyt vaikka historiankirjoitusta sosiologisoineen Miika Tervosen heikkotasoisen seminaariesitelmän palkitseminen Koneen Säätiön ruhtinaallisella rahalahjuksella.

Alasuutarin näkemys populismin nykymuodoista on aivan outo, mutta tuttu se on demariretoriikasta: ”Usko markkinoiden järkeen on pudottanut asiantuntijat jalustaltaan ja se on luonut tilaa populismille. No, nyt kun populistit ovat vallassa, he julistavat sulkevansa rajoja ja rajoittavansa vapaakauppaa.

Vasemmisto on aina vastustanut vapaakauppaa ja valittanut kaupallisen vapauden olevan populismia. Nyt, kun oikeiston uudet vallanpitäjät haluavat rajoittaa liikkuvuutta ja vapaakauppaa, vasemmistolaiset valittavat myös sen olevan populismia. Ottakaa ihmeessä selvää, mitä populismi on, ennen kuin teette näitä arvioitanne, ja apua saatte tästä.

Entä sitten nykysosiologien oma toiminta? Yhtä hakoteillä kuin ennenkin. Yhteiskuntatieteilijät penkovat apinan raivolla ”populismin”, ”EU-vastaisuuden” ja ”rasismin” ongelmia, vaikka kiinnostavia aiheita löytyisi niiden käänteispuolelta ja todellisista syistä: maahanmuuton haitoista, monikulttuurisuuden ristiriitaisuudesta, monietnisyyden tuottamista peruuttamattomista geneettisistä vaikutuksista, ulkomaalaisten tekemistä rikoksista, EU:n omasta korruptoituneisuudesta, kansanvallan kaventamisesta, valtiollisen suvereniteetin loukkauksista, kansallisen itsemääräämisoikeuden rikkomuksista, rahaunionista, liittovaltiopolitiikasta ja niin edelleen.

Ellei minua itseäni lasketa mukaan, näitä aiheita ei tutki kriittisesti kukaan, ei myöskään niiden yhteiskuntadynaamisia syitä. Ei tutki, koska näiden oikeasti kiinnostavien ongelmien filosofista analyysia varten ei anneta resursseja eikä rahaa, mutta alta lähtee penkki.

Eikö teitä yhtään hävetä, tieteen politrukit?


Kirjoituksiani tieteen puolueellisuudesta: 

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Internatsismia yliopistoissa
Historiallinen aivopieru
Ei saisi kärjistää
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Sixten kuin ”sixteen”
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla 
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys 
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi