21. joulukuuta 2016

Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?


Thomas Piketty on ranskalainen taloustieteilijä, jonka pääteoksena pidetty Pääoma 2000-luvulla ilmestyi tänä vuonna suomeksi (Into 2016). Alun perin vuonna 2013 julkaistun teoksen kansipaperissa komeilevat nobelisti Paul Krugmanin ylväät sanat: ”Piketty on muuttanut tapamme puhua taloudesta.

Tosiasiassa Pikettyn teos toistaa marxilaista lähestymistapaa ja jatkaa poliittisen vasemmiston retoriikkaa. Teoksessa analysoidaan pääoman jakautumista yhtä maanisesti kuin Karl Marx puntaroi nauloja ja paunoja British Museumin kirjastossa kirjoittamassaan neliosaisessa klassikkoteoksessa Pääoma (1867, 1885, 1894 ja 1904). Teoksia yhdistää siis muukin kuin nimi.

Pikettyn kirjaa on turha suositella kokonaisuudessaan luettavaksi edes taloustieteilijöille. Olennaista tässä teoksessa eivät olekaan tikahduttavat perustelut vaan johtopäätökset, jotka olisivat esitettävissä hyvinkin lyhyesti.

Pikettyltä ilmestyi tänä vuonna suomeksi myös kolumnikokoelma Pitäisikö pankkiirit pelastaa? (Minerva 2016), joka on yleistajuisempi. Teos sisältää puheenvuoroja vuosilta 20082014 ja tarjoaa lukijoille todellisen yllätyksen: Pikettyn mukaan Euroopassa on harjoitettu ”vääränlaista talouspolitiikkaa” ja valtioiden velat pitäisi jättää maksamatta. Helposti voidaan kysyä, onko Euroopan mailla muita vaihtoehtojakaan. Varmaa sen sijaan on, että itsestäänselvyyksien julistaja saa aina sädekehän lausumalla jotakin asiantuntija-asemasta.

Pikettyn Pääoman suomennoksen on tarkistanut vasemmistoliittolaisena tunnettu Tampereen yliopiston professori Markus Jäntti, ja kolumnikirjassa puolestaan on Esko Seppäsen esipuhe. Jo tämän perusteella voidaan arvata, mitä poliittista näkökantaa Piketty edustaa ja puhuttelee, vaikka hän onkin kiistänyt olevansa vasemmistolainen tai sosialisti.

Pääoma-teoksen kansiliepeessä Pikettyä luonnehditaan ”taloustieteen rocktähdeksi”. Minä sanoisin häntä pikemminkin poptähdeksi, sillä hänestä on tullut melkoinen populisti. Piketty on taloustieteelle samaa kuin Michel Foucault ja Slavoj Žižek ovat filosofialle: kurpitsanaamio, jonka takana kommunistista yhteiskuntateoriaa on mahdollista pitää hengissä. Tai sitten hän on eräänlainen täytetty ankka, jonka nousu puheenaiheeksi johtuu vain ”yhteiskunnallisesta tilauksesta”, toisin sanoen siitä, että hänen väitteensä sopivat vasemmiston agendaan kuin hansikas käteen.

Pikettyn runsas lainailu ja viittailu hänen sanomisiinsa eivät johdu vain hänen ahkeruudestaan kirjoittajana tai tieteellisistä ansioistaan vaan erityisesti siitä kriittisyydestä tai hyväntahtoisuudesta, jonka mukaisesti hänen kollegansa ovat antautuneet korjailemaan Pikettyn teoksista löytämiään virheitä. Sitaatti-indeksin kasvua ei voida tässäkään yhteydessä pitää todisteena kirjoittajan pätevyydestä. Tieteen sitaatti-indeksi onkin samanlainen kuin Uuden Suomen puheenvuoropalstan suosituimmuuslista. Kärkeen nouseminen ei yleensä merkitse sitä, että olisi suosittu, vaan se on merkki laajasta vastarinnasta.

Pääoman kasautumisesta ja työväenluokan kurjistumisesta

Näenkö Pikettyn ajatuksissa mitään myönteistä, tai arvostelenko hänen marxilaisuuttaan itsetarkoituksellisesti? Pikettyn ansio on taloudellisen eriarvoistumisen esiin nostamisessa, mutta ongelmia ovat hänen tapansa suoristella kurveja ja tiedeyleisön halu helpottaa hänen asemaansa vasemmistolaisperäisellä ylistyksellä.

Piketty on oikeassa päätellessään useita eri maita koskevien tutkimustensa pohjalta, että maailman pääomat ovat keskittyneet yhä harvempien ihmisten käsiin. Hän ei kuitenkaan ota huomioon riittävästi esimerkiksi sitä, että myös maailman väestö on paisunut etenkin köyhimmissä maissa, ja siten rikkauden kasautuminen ja harvinaistuminen on ollut vain suhteellista.

Vuonna 2001 Nobel-palkittu Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on vetänyt asiat yhteen teoksessaan The Great Divide (2015) toteamalla, että globalisaation tuloksena on yksityistetty voitot ja sosialisoitu tappiot. Valtiot ovat pelastaneet kapitalismin romahdukselta, jonka markkinavoimat ovat tuottaneet. Näin on syntynyt varallisuuden jättiläismäinen uusjako, jossa suuret, ahneet ja röyhkeät ovat voittaneet ja pienet, nöyrät ja kuuliaiset hävinneet.

On helppoa olla samaa mieltä siitä, että pääomien keskittyminen ja talouskasvun pysähtyminen muodostavat stagnaation kaltaisen tilanteen ja uhan hyvinvointi- ja teollisuusmaille. Keskiluokan ja palkansaajaväestön köyhtyminen muodostaa suuren poliittisen haasteen, kun työväenluokka ei voi enää pötkiä paremmille päiville eikä vaurastua omalla työllään.

Olen itse painottanut, että tällainen kehityskulku voi romuttaa poliittisen konsensuksen länsimaissa, kun palkansaajat eivät pysty enää hankkimaan esimerkiksi asuntovarallisuutta, joka on ollut perinteinen vaurastumisen muoto. Tässä mielessä olen toki samoilla linjoilla kuin Piketty. Esimerkiksi Juhana Vartiaisen ehdotuksia ”oman tuvan ja oman luvan” ihanteesta luopumiseksi pidän kerrassaan hölmöinä ideoina, joiden esittäjä ei näytä ymmärtävän asuntopolitiikan ja työpolitiikan (omistusasumisen ja työmotivaation) yhteenliittymisestä mitään.

Mutta myös Piketty menee harhaan monessa asiassa. Hänen ratkaisunsa ongelmiin ovat kiireisesti kyhättyjä ja repaleisia. Raportoiva ote luo hätäisen yleisvaikutelman, ja kokonaisteoria jää puuttumaan.

Taloustieteen Pösö-kuski

Teoksensa Pitäisikö pankkiirit pelastaa? sivulla 156 Piketty pohtii, pitäisikö pankkitalletuksille säätää muutaman prosentin vero. Idean esittivät alun perin EU:n komissio, EKP ja IMF, jotka tekivät hiuksia nostattavan ehdotuksen 6,75 prosentin verosta pankkitileille, 100 000 ylittäville talletuksille jopa 9,9 prosenttia.

Pikettyn pakina on niin sekava, ettei siitä selviä, kannattaako hän tuota veroa vai ei, mutta yhdessä Emmanuel Saetzin kanssa hän on joka tapauksessa ehdottanut 5060 prosentin perintöveroa yksityishenkilöille, suurimmille perinnöille jopa 80 prosentin veroa! Nämä ilmeisen vulgaarit vaatimuksensa Piketty pyrkii hitsaamaan matemaattisten kaavojen taakse, ikään kuin mielipiteidenvaraisesta näkemyksestä tulisi kyseisen pioneerityön tuloksena jotenkin ”tieteellisesti perusteltu”. Hiki hatussa tapahtuva todellisuuden kieltäminen onkin vasemmistolle tyypillinen menettely ja tuo mieleen idealistien tavan paeta omaan kuplaansa.

Ei ole ihme, että myös pankinjohtaja Björn Wahlroos on käyttänyt kallista aikaansa Pikettyn suomimiseen teoksessaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (Otava 2015). Yksinkertaisinkin varmasti ymmärtää, mihin moinen verottaminen johtaisi. Myös nykyinen perintövero on pelkästään ideologinen ja kaksinkertainen vero, joka kolhii pahasti ihmisten perustuslaillista omaisuudensuojaa ja itsemääräämisoikeutta raiskaamalla ihmisten laillisesti hankkiman varallisuuden ja tuhoamalla usein myös perillisten taloudelliset toimintaehdot.

Talletusten verottaminen taas johtaisi talletusten pakenemiseen, muuntamiseen käteiseksi, kullaksi tai miksi tahansa. Yhteistä Pikettyllä ja Wahlroosilla näyttää olevan pelko, että negatiivisen nettokoron ja talletusten verottamisen aikana setelirahasta tulisi jonkinlainen turvasatama ja ehkä hyväkin sijoituskohde.

Pienehkön varallisuusveron palauttaminen varakkaimmille voisi olla perustelua, mutta Pikettyn ideaa ”globaalista varallisuusverosta” voidaan pitää aidosti populistisena ja tuulesta temmattuna sosialistisena utopiana, jota on mahdoton toteuttaa valtioiden verotuksellisen itsemääräämisoikeuden ja kansantalouksien erilaisuuden vuoksi. Pariisin yliopiston professorina toimiva Piketty osoittaa näillä kohdin huomattavaa lapsellisuutta.

Hän edustaa ranskalaiselle varietee- ja revyykulttuurille ominaista reuhaavaa argumentaatiota, josta itse en pidä lainkaan. Jeremy Clarkson voisi sanoa Pikettyn olevan tyypillinen henkilö, joka vaarantaa muut tiellä liikkujat kaahatessaan Peugeot’lla.

Mikä neuvoksi finanssikriisiin?

Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen on esittänyt euron kriisin ja julkisen talouden velkaantumisen ratkaisuksi joko (1) velkojen nollaamista helikopterirahaan perustuvan hyperinflaation kautta, (2) kansallisten rinnakkaisvaluuttojen käyttöönottoa, joka vastaisi pitkälti Paavo Väyrysen mallia euroalueesta luopumiseksi, tai (3) nykysuuntaan jatkamista eli taloudellisen liittovaltion muodostamista.

Omasta mielestäni on myös neljäs (4) vaihtoehto. Se on valtioiden rahoituskriisin ratkaiseminen yritysverotuksen porsaanreiät tukkimalla. Toistaiseksi EKP on ratkonut kriisiä rahaa tuottamalla, mikä on sopinut kuvioon alhaisen inflaation vuoksi. Yritysten harjoittamaan veronkiertoon liittyvät keinot ovat kuitenkin käyttämättä. EU:n komissio on laskenut, että euromaiden verohaavin ohi menee noin tuhat miljardia euroa vuodessa, ja summa on sama, jolla maat velkaantuvat vuosittain. Tähän myös Pikettyn näkemykset sopisivat hyvin: varsinkin yritysten veronkiertoa pitäisi ehkäistä ja verosuunnittelua vaikeuttaa. Toistaiseksi EU on ahdistellut verokontrollin tiukennuksilla lähinnä yksityishenkilöitä, jotka eivät kuitenkaan pysty toimimaan sillä tavoin ylikansallisesti kuin firmat.

Keinon numero viisi (5) voisi muodostaa tuotannon tehostaminen. On muistettava, että talouden ydin on arvotuotanto, siis vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen, kun taas talouden primus motorin muodostavat rahoitusjärjestelmä rahanluontijärjestelmineen sekä rahapoliittinen valuutan arvonsäätely. Vastakohtia nämä eivät ole. Arvoja voidaan tuottaa tehokkaammin tai tehottomammin. Suomalainen yhteiskunta toimii tätä nykyä tehottomasti, sillä varoja valuu liiaksi pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon. Tästä nobelisti Bengt Holmströmkin on huomauttanut.

Sosialismi pilkahtaa

Kolumnikokoelmansa kirjoituksessa ”Demokraattisen vallankumouksen levittäminen muualle Eurooppaan” Piketty iloitsee Kreikan sosialistien valtaannoususta talousromahduksen mainingeissa (s. 197). Ongelmana on, että hän ymmärtää demokratian sosialistisesti: kansandemokratiaksi. Demokratialla ja kansandemokratialla on kuitenkin sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Euroopassa paluuta kansallisvaltioajatteluun on vauhdittanut EU itse, kun EMU on toiminut kuten taannoinen Bretton Woods -järjestelmä, muinainen kultakanta tai luottoluokituskontrolli. Niiden mahdollistamalla kurinalaisuudella on varjeltu vakautta, mutta samalla on edistetty sisäisiä devalvaatioita ja valtioiden varallisuuden hupenemista. Tämä on nostanut kansallismieliset ajatussuunnat esiin Euroopassa, kun kansakunnat ovat alkaneet liikehtiä monetarismiksi, markkinakapitalismiksi ja globalisaatioksi sanottua tendenssiä vastaan.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämän ”populismiksi” sanotun ilmiön oikea nimi voisi olla myös demokratia, kun ihmiset nousevat vastustamaan ylikansallista vallankäyttöä ja vaativat itsemääräämisoikeutensa takaisin. Tästä on kyse niin Britannian kuin Yhdysvaltojenkin poliittisessa kehityksessä.

Surkuhupaisaa on, että EU luotiin alun perin poliittisista syistä, tavoitteena erityisesti rauhan takaaminen Euroopassa. EU:n johtavaksi motiiviksi on kuitenkin paljastunut rahaunioni EMU. Esimerkiksi Bernard Connolly (teoksessaan The Rotten Heart of Europe, 1995) ja Martin Feldstein (artikkelissaan ”EMU and International Conflict” (Foreign Affairs, vol. 76, no. 6, November/December, 1997) ennakoivat, että EMU voisi johtaa jopa sotaan! Myös Venäjällä lentoon lähtenyt nationalismi voidaan nähdä EU:n ja EMU:n seurausilmiöksi, kun Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan asemiaan EU:ta vastaan. EU ja EMU eivät ole olleet maanosallemme onneksi

EMU:n syntymiseen vaikutti ratkaisevasti Saksojen yhdistyminen, jonka muiden muassa Ranskan sosialistinen presidentti François Mitterrand ennusti jo 1980-luvulla. Hän vaati eräässä vaiheessa jopa Britannian ja Venäjän edeltäjän liittoutumista Saksan kasvavan vaikutusvallan hillitsemiseksi. Keinona nähtiin valuuttaunioni, jonka syntymiseen myös sosialisteilla oli siis ratkaiseva osuus.

Sosialisteilla on ratkaiseva rooli talouspolitiikan johtamisessa myös nykyisin. Toimiihan Euroopan talouskomissaarina sosialistien Pierre Moscovici, joka on palvotun kommunistisen sosiaalipsykologin, Serge Moscovicin, poika.

Itsenäisen rahapolitiikan palauttaminen on vaihtoehto

Taloustieteilijöiden ja politiikantutkijoiden (tyypillisesti esimerkiksi Heikki Patomäen) ei pitäisi syyttää EMU:n luomisesta ja epäonnistumisesta vain oikeistoa, kapitalismia tai monetarismia, sillä EMU on levännyt vasemmiston suosimien poliittisten motiivien varassa. Näin on edelleenkin. 

Kyseisiä ihanteita ovat muiden muassa Euroopan unioniin liitetyt tasa-arvo, rauhanaate, sosiaaliliberalismi sekä kansanvalta. Ne kaikki ovat kuitenkin vääntyneet EU:ssa irvikuvikseen. 

Myös Thomas Piketty astuu poliittisesti harhaan, mikäli hän katsoo voivansa edistää pääoman oikeudenmukaisempaa jakautumista sosialistisen agendan ja retoriikan kautta. Ne luotiin savupiipputeollisuuden ja purjelaivojen yhteiskunnassa, jossa työläiset saattoivat tavoitella taloudellista tasa-arvoa ja ansioon perustuvaa oikeudenmukaisuutta Euroopan sisällä. Sen sijaan globalisaation aikakaudella sosiaalista universalismia ei voida tavoitella, sillä pääomien ja tavaravirtojen rajat on helppo ylittää ja maailman jokainen maa tai kansakunta voi itse määritellä vallitsevan hinta- ja palkkaustason suvereeniuteensa perustuen.

Ratkaisu löytyykin tästä ongelmasta itsestään. Kansallinen omaleimaisuus ei ole vain sosiaalisen tasa-arvon uhka globaaleilla markkinoilla, vaan se on myös kilpailuvaltti, jolla Euroopan maat voidaan pelastaa, kunhan rahapoliittinen määräysvalta palautetaan kansallisvaltioille.

Omasta mielestäni eurooppalaiset voivat valita neljän eri tien välillä. Ne ovat:

1) Nykyisen politiikan jatkaminen kohti liittovaltiota ja yhteistä verotusta. Siihen liittyvät keskuspankkirahoituksen jatkaminen, velkakuplan ruokkiminen, ”no bailout”-säännön rikkominen ja useiden muiden peruskirjan periaatteiden pyörtäminen.

2) Sosialismin tie (sisältäen muun muassa pankkien kansallistamisen ja valtiontalouksien pelastamisen akordien kautta).

3) Nationalismin tie (vastareaktiona edellisistä syntyvälle inflaatiolle ja kurjistumiselle).

4) Hallittu paluu kohti omia valuuttoja ja kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta. Tähän liittyvät EU:n palauttaminen vapaakauppaliitoksi sisämarkkinaetuineen ja EMU:n purkaminen.

Edellä mainituista vaihtoehdoista kannatan pitkällä tähtäimellä luonnollisesti neljättä, sillä se on vähiten haitallisin. Yksittäisten maiden eroaminen eurosta ei kuitenkaan auta, vaan järjestelmä pitäisi purkaa kokonaan.

Yhteisellä valuutalla ei ole ollut mitään vaikutusta vapaakaupan sujuvuuteen aiemminkaan, joten se on ollut täysin turha väline, suuruudenhullu ja hyödytön kokeilu sekä järjetön hyppy tuntemattomaan. Valuuttojen vakautta edistäessään se on kuolettanut taloudesta sen arvotuotannolliset ja dynaamiset motiivit, ja nykyisin koko taloutemme lepää velkakuplaa ja ylikulutusta paisuttavan keskuspankkirahoituksen varassa.

Pikanttia ärsytystä

Vaikka näkemykseni poikkeavatkin paljon Thomas Pikettyn poliittisista mielipiteistä, olen joistakin kysymyksistä hänen kanssaan myös yhtä mieltä. Kolumnikirjansa sivulla 70 hän esittää, että bruttokansantuotteen käyttämisestä talouden arviointiperusteena pitäisi siirtyä takaisin nettomääräiseen kansantuloon. Tämä olisikin rehellisempää, sillä pääoman arvonalennusten myötä paljastuisi, miten maa todella makaa.

Myönteistä Pikettyn teoksissa on, että hän on onnistunut avaamaan taloustiedettä kansan syville riveille. Yleisen taloustieteen valtavirta on pitkälti formalisoitunut, matematisoitunut ja painottunut abstrakteihin teorioihin, joissa totuudet mielletään teorioiden sisäisiksi. Tutkijat kiistelevät malleistaan omilla tieteellisillä foorumeillaan, mikä tekee keskustelusta detaljeihin liittyvää kinastelua. Talouden takana vallitsevat poliittiset motiivit, ajatusmallit ja filosofiat jäävät tai jätetään tällöin huomiotta.

Piketty on esimerkki filosofisluonteisesta taloustieteilijästä, joka haastaa taloustieteen valtavirran, ja siksi häntä on tervehdittävä iloiten. Pikettyn suosion salaisuus lienee siinä, että kun puhuu koko ajan, tulee joskus osuneeksi myös oikeaan tai lausuneeksi jotakin sellaista, minkä jokainen voi hyväksyä. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain taloustieteilijöille, joten kyllä tästä aiheesta sopii kadun miestenkin jotakin murahtaa, parralla tai kurpitsalla tai ilman.