22. joulukuuta 2016

Sixten kuin ”sixteen”


Filosofisesti katsoen raha ja talous ovat eri asioita. Raha on pelkkä vaihdon väline ja arvon mitta sekä säilyttäjä. Mutta taloudesta onkin vaikeampi sanoa, mitä se on. Ilmiönä talous on metafyysinen: uskomusten, sopimusten ja ennusteiden varainen. Tämä tekee myös taloustieteistä metafysiikkaa ja taloustieteilijöistä eräänlaisia kristallipalloon tuijottajia. Varsinaisia meedioita sanan ’välittämistä’ tarkoittavassa merkityksessä taloustieteilijöistä tulee silloin, kun he tieteellään vaikuttavat talouden kulkuun.

Aikana, jolloin maailma oli vielä mallillaan, taloustieteilijät olivat usein filosofeja ja filosofit taloustieteilijöitä. Talous miellettiin poliittisen vallan ilmaisuksi ja tuotantosuhteiden järjestämiseksi, ja talouselämän tavoitteet tai tarkoitusperät kirjattiin näkyviin taikka paljastettiin eleganteilla sulkakynänvedoilla filosofien pääteoksissa. Näin oli Adam Smithin ja Karl Marxin aikoina.

Taloustiede on sittemmin pyrkinyt vapautumaan eeppisen kertojan roolistaan, oraakkelimaisesta maineestaan ja metafyysisen epävarmuuden tuottamasta ahdistuksestaan ottamalla käyttöön abstrakteja malleja ja kokeellisia tai puhtaasti teoreettisia menetelmiä. Se on formalisoitunut ja matematisoitunut vahvasti, mistä näyttöä tarjoavat Nobel-palkitun Bengt Holmströmin yritykset sovittaa talouden sopimusinstituutioita ”viululle ja pianolle”. Tämän sofistikoituneen hifistelyn myötä teoria ja todellisuus ovat usein loitontuneet toisistaan, ja myös talouden takaa pilkistävät vallan käytön muodot ovat kadonneet kuin entisaikojen purjelaivat kauas taivaanrannan taakse.

Niinpä myös nykyinen taloustieteellinen kirjallisuus muodostaa suurelta osin niin sanotun kertakäyttötiedon keon. Mallien selitysvoimaisuuden ja ennusteiden pätevyyden paljastaa vain aika. Malttamattomien onneksi se kuluu kuitenkin nopeasti. Näin ollen myöskään talouden oppikirjoja ja yleisteoksia ei kannata arvostella heti niiden ilmestyessä, vaan painomusteen kannattaa antaa ensin hieman kuivahtaa. Tämä helpottaa teoriain takana olevien tarkoitusperien paljastamista, trendien hahmottamista ja ennusteiden osuvuuden kirkastamista.

Siksi teen tuskin väärin arvioidessani taloustieteilijöiden teoksia pienellä viiveellä; tosin myyntilukuihin eivät mielipiteeni ennätä enää vaikuttamaan, mikä sekin voi olla vain hyväksi oikeudenmukaisuuden ja totuuden kannalta. Tällä tavoin pääsen kenties hahmottamaan niitä kehityskulkuja ja mahdollisia ajatusten kaaria sekä käänteitä, joita oppineiden aivoituksiin on saattanut sisältyä.

Korkmanin kolme kirjaa

Aalto-kauppakorkeakoulun professorin virasta eläkkeelle jäänyt Sixten Korkman on julkaissut viime vuosina peräti kolme yleistajuista esitystä talouden ajankohtaisista ilmiöistä. Teoksia yhdistää ongelmakeskeisyys, minkä vuoksi niitä on ollut varmaankin sujuvaa kirjoittaa ja luontevaa markkinoida. Ritisevillä jäillä kun riittää kysyntää kaikenlaisille pelastusnaruille.

Teoksista ensimmäinen on Talous ja utopia (Docendo 2012), josta on otettu ainakin seitsemän painosta, toinen on Euro Valuutta vailla valtiota (Taloustieto 2013) ja tuorein Väärää talouspolitiikkaa Talouden kriisit ja opilliset kiistat (Otava 2015). Teoksista on tullut myös jonkinlaisia best sellereitä, sillä niitä on saatavissa pokkareinakin.

Jokaisen kirjan kantta koristaa kirjoittajansa kasvokuva. Viimeisimmässä Korkman tosin pitelee jo harkitsevaisesti leukaansa, ehkä merkkinä jonkinlaisesta epävarmuudesta, toisiin ajatuksiin tulemisesta tai epäilysten hiipimisestä mieleensä. Kirjansa Talous ja utopia alussa Korkman ilmoittaa ihannelukijakseen teini-ikäisen lapsenlapsensa. Hän on suunnannut sanansa oppikirjamaisesti niin, että asioita voi ymmärtää talouden kuvioihin vihkiytymätönkin tai sitten huomautus vain tarkoittaa, että lukijalta vaaditaan tuoreita aivoja.

Sixten on myös itse hieman kuin ”sixteen” sikäli, että teini-ikäisille ovat tyypillisiä ajoittaiset ajattelun vinksahdukset, joiden mukaisesti he muuttavat mielipiteitään ja päätyvät lopulta vastustamaan itseään. Korkmanin toiminnasta hahmottuu samantapainen jatkumo. Euro-kirjansa alkupuolella Korkman myöntää olleensa euron varovainen kannattaja, mutta kirjansa pääluvusta 4 alkaen hän osoittaa ja tunnustaa eurossa olevan pahoja valuvikoja. Euroalueen kritiikki ei ole kuitenkaan systemaattista vaan vain ongelmia osoittavaa ja paikantavaa.

Korkman onnistuu kuvailemaan vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen prosessin, jonka tuloksena EMU lopulta syntyi. Kyky osoittaa eurotalouden ja politiikan yhteen kytkeytyminen onkin Korkmanin suuri ansio Euro-kirjassa, jonka lopulla hän tosin suomii euroa niin kuin euro Suomea.

Teoksessa Talous ja utopia kunnioitusta herättää Korkmanin kyky esittää talouden ilmiöt ja taloustieteen lähestymistavat historiallisissa konteksteissaan. Kirjansa Väärää talouspolitiikkaa alussa (s. 21) hän muistuttaa myös talousopin ja taloustieteen erosta: ”Talousoppi on sidoksissa eettisiin periaatteisiin, toisin kuin taloudellinen teoria.” Itse sanoisin, että talousopin pitäisi määritelmällisesti sitoutua eettisiin periaatteisiin, mutta koska talousoppi on talouspolitiikan käyttöainetta, näin ei ole, vaan etiikan sijasta se sitoutuu yleensä johonkin ideologiaan.

Rippikoulua rahapoliitikoille

Fysiikan lakien mukaan jokaisella voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Onko myös Korkman itse itselleen tällainen voima?

Korkman tiedettiin alun perin euroalueen kannattajaksi, mutta hän on myöhemmin kääntänyt kelkkansa. Hän ei siis tee poikkeusta siinä viisaiden kerhossa, johon kuuluu liuta taloustieteilijöitä, poliitikkoja ja itse tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Heitä kaikkia yhdistää se, että he olivat viranomaisen tai asiantuntijan asemassa liittämässä Suomea EMU:uun mutta ovat sittemmin joko pyörtäneet kantansa tai tulleet kriittisiksi jäsenyyden hyödyllisyyttä kohtaan. Tuntuu kuin Korkman pitäisi nyt rippikoulua itselleen ja kaikille muille euron kannattajille.

Vennamo sanoi, että oikeassa kannattaisi olla oikeaan aikaan, ja jälkiviisaus olisi syytä esittää etukäteen. Mutta myöskään jälkeen päin siitä ei ole haittaa, sillä niin voidaan estää suurempia vahinkoja syntymästä.

On totta kai parempi myöntää virheet ajoissa kuin ei milloinkaan, vaikka juuri taloudelle onkin tyypillistä peitellä virheitä ja lentää tyhjän päällä mahdollisimman pitkään, jotta mahdollisten katastrofien ja taantumien epämiellyttäviä vaikutuksia voitaisiin lykätä tuonnemmaksi. Näin syntyy piirrettyjen elokuvien Maantiekiitäjistä tuttu ilmiö, jossa sarjakuvahahmot juoksevat kanjonin reunan yli jatkaen matkaansa. Maan kamara alkaa lähestyä kiihtyvästi vasta, kun huomataan, ettei alla olekaan mitään.

Korjaava palaute on aina parempaa kuin parjaava kolaute, joten myös Korkmanin esittämä euron arvostelu puoltaa paikkaansa. Näissä kirjoissa hän on kuitenkin parhaimmillaan kertoessaan vain taloustieteen aatehistoriasta ja filosofiasta sekä valaistessaan, kuinka poliittiset kehityssuunnat kytkeytyvät talouden hoitoon.

Teoskokonaisuuden heikkoutena on Korkmanin oman linjan horjuvuus. Kääntyminen euron kannattajasta kriitikoksi tuottaa epävarman mielikuvan. Tämä näkyy jo Euro-kirjan luvussa 10 ”Oliko EMU erehdys?”. Korkman kirjoittaa: ”Nykymuotoinen EMU ei toimi hyvin. Rahaliittoa ei kuitenkaan voi hevin peruuttaa. Virheistä on otettava opiksi ja rahaliiton valuvikoja on korjattava. Suomen osalta EMU-jäsenyyden arviointi on vielä ennenaikaista...” (s. 154).

Vaikuttaa siltä kuin maito olisi maassa ja arviointi myöhäistä. Olisi väärin sanoa, että Korkman ei ole parhaimmillaan kirjoittaessaan euron nykytilasta, sillä tavallaan hän on, tosin vain ongelmien kirjaajana, oman kääntymyksensä esittäjänä ja katumusharjoitusten tekijänä. On hänellä toki parannuskeinojakin esittää. Ne eivät tosin ole hänen keksintöjään vaan samoja, jotka tunnetaan talouden ohjailumenetelminä yleisesti.

Korkmanin ongelma tuntuu olevan, kuinka saada omaan valuuttaan liittyvät taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja oman rahapolitiikan ihanteet toteutumaan olemalla samanaikaisesti eurossa. Se on vähän kuin koettaisi nostaa itsensä ylös avannosta tukkaan tarttumalla. Tai sitä voidaan verrata Bertrand Russellin pohtimaan paradoksiin, jossa kylän parturi ajaa parran niiltä ja vain niiltä kylän miehiltä, jotka eivät aja omaa partaansa. Ajaako hän tällöin oman partansa? Jos parturi ajaa oman partansa, hän ei aja omaa partaansa ja kääntäen.

Selväksi on tullut, että euro ei ole kone, joka korjaisi itsensä, vaan se on pikemminkin masiina, jonka viimeinen jäljelle jäävä tehtävä olisi kytkeä itsensä pois toiminnasta. Tämä on tarinan ainoa looginen lopputulos (sikäli kuin loppua yleensä on), ja siksi voin huoleti heittää ilmaan tämän kirjoitukseni ainoan oman ennusteen: en tiedä täsmällisesti, minä päivänä euro näkee loppunsa tulevan, mutta sen tiedän, että joka päivä tuo päivä on yhtä päivää lähempänä.

Pitääkö kansaa valmistaa autiomaahan?

Korkman tunnustaa (s. 9) lainanneensa kirjansa Väärää talouspolitiikkaa nimessä Mauno Koivistoa, joka julkaisi taannoin teoksen Väärää politiikkaa. Koiviston fundeerauksen mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää soveltaa sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää. Samoin visioi Korkman.

Katson myös itse, että Euroopan mailla on vain huonoja vaihtoehtoja, mikä puolestaan tekee politiikan hoitamisesta vaikeaa. Vastuullisten poliitikkojen on vaikeaa säilyttää kannatustaan tilanteessa, jossa ääniä ei voi ostaa hyvillä lupauksilla, ja näin avautuu tilaisuus paljon paheksutulle populismille, jonka mukaan kaikki sellainen on hyvää, mikä tuo kannatusta.

Tällä tavoin ajaudutaan lupausten ja pettymysten ristiaallokkoon ja kannatuksen seilaamiseen laidasta laitaan tilanteessa, joka vaatisi pitkälle ulottuvaa suunnitelmallisuutta ja sitoutumista tavoitteiden toteuttamiseen. Oman näkemykseni mukaan poliitikoille ja taloustieteilijöille lankeaakin nyt velvollisuus valistaa kansaa ja kertoa, miksi joudutaan menettelemään tavalla, joka ei ole kenties jokaisen yksilön edun mukainen mutta jonka kautta talouden kokonaisuus voidaan pelastaa niin, etteivät myöskään yksilöt joudu kylmään veteen pulikoimaan.

Tällaisen ”yhden vaihtoehdon politiikan” arvostelijoille voidaan vastata, niin kuin kolmen talouskriisin voittajaksi tituleerattu Raimo Sailas, että yleensäkin voi olla tyytyväinen, mikäli ratkaisuvaihtoehtoja löytyy edes tuo yksi. Pahinta olisi, jos ei olisi vaihtoehtoja lainkaan.

Kansanvalistajan ja yhteiskunnallisen katalysaattorin tehtävässä Korkmanin kirjat toimivat hyvin, vaikka niissä esiintyykin kiertelyä ja kaartelua sekä rimpuilua irti kirjoittajan aiemmista EU-myönteisistä näkemyksistä. Esimerkkinä solmussa olevasta näkemyksestä on Korkmanin maininta, että ”jos Euroopan unionia ei olisi, se pitäisi heti perustaa”. Mutta sanopas sama myös Euroopan rahaliitosta, EMU:sta, joka tuotiin Suomeenkin pelkkänä valtioneuvoston ilmoitusasiana, Euroopan unionin varhaisiin sopimuksiin ja EU-jäsenyyteen elimellisesti kuuluvana kylkiäisenä. Siitä olen varma, että EMU:uun ja Euroopan unioniin ei liity enää yksikään maa.

Taloustieteilijät vaikeissa rooleissaan

Korkmania leimaavat suomenruotsalaisille tyypillisinä pidetyt vapaamielisyys ja maltillisuus, mutta aina voi epäillä, piileekö hillityn charmin ja liberalismin takana myös tiettyä ylenkatsetta. Kansanvalistus ja opettavaisuus voivat kääntyä heikkouksiksi, mikäli opetukset menevät harhaiseen suuntaan.

Kannatan toki myös itse eurooppalaiseen arvoyhteisöön kuulumista, mutta EMU:uun liittymistä olen vastustanut alusta asti. EU on sosiaali- ja arvoliberalismia tukeva yhteenliittymä, kun taas EMU pönkittää pelkkää talousliberalismia ja sitä kautta kapitalismia sekä globalisaatiota, joista myös kansanvaltainen vapaa markkinatalous on kaukana.

Kapitalismihan on itse asiassa pääoman valtaa, jota toteuttavat suuryritykset ja monopolit. Se ei ole kansalaisten taloudellista valtaa, jota voisimme käyttää vapaasti kilpailtujen markkinoiden kautta. Sosiaali- ja arvoliberalismi taas muodostavat vastakohdan jyrkän talousliberalismin kanssa, sillä talouselämän riehuessa vapaasti on ihmisillä yleensä pallo jalassa.

Jotta ihmiset olisivat vapaita, pitää talouden (varsinkin julkisen talouden) olla hyvässä kurissa ja kontrollissa. Ensisijaista onkin tavoitella ihmisten vapautta eikä pitää päämääränä taloudellisten organisaatioiden vapautta, sillä ihmisten vapaus on itseisarvo, kun taas firmojen ja julkisorgaanien vapaudella on pelkkä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa. Talousliberalismi muodostaa siis käytännöllisen vastakohdan arvo- ja sosiaaliliberalismin kanssa, vaikka niillä onkin sama sukunimi.

Myös Korkman voisi viedä tarkastelunsa paria kertalukua korkeammalle tasolle. Monille erityistieteilijöille tyypilliseen tapaan hän ei puutu tarpeeksi talouden hoidon ja taloustieteen metafyysisiin alkujuuriin, siihen, miten olettamustenvaraisia järjestelmiä sekä talous että taloustiede ovat. Talous on uskomustenvarainen kokonaisuus aina rahanluontijärjestelmästä alkaen, ja se toimii sopimusten, oletusten, huhujen ja luulojen sekä niihin liittyvien ennusteiden ja häiriöiden ehdoilla.

Uskomustenvaraisuudesta seuraa myös kuplia, ja niihin liittyvän valheellisuuden vuoksi romahdukset tulevat aina yllättäen. Kuplat syntyvät ahneesta ja opportunistisesta optimoinnista, joka tosin edustaa ihmisille luonteenomaista yksilörationaalista toimintatapaa.

Kunpa euron kanssa ei kävisi samoin: piiloinflaation huomataan syöneen ihmisten palkat ja säästöt, ja rahan arvon määrittelee asumisen julmettu hinta. Jompikumpi osoittautuu ennemmin tai myöhemmin kuplaksi. Joko asuntojen hinnat tai rahan arvo romahtavat, sillä asuntojen rahoitukseen liittyvissä taseissa on valtavat vajeet.

Puuttumisen arvoista olisi EKP:n katakombeissa ja pankkien katedraaleissa harjoitettavan metafyysisen vallankäytön ohella myös talouden hoidon asiantuntijavaltaistuminen. Aivan niin kuin uskonnosta saa puhua vain uskonnon asiantuntija, niin myös taloudesta saa puhua vain talouden asiantuntija, tai ainakaan muita ei kuunnella. Lopulta taksikuskit ovat ennustaneet talouden kehitystä asiantuntijoita paremmin.

Filosofisesti katsoen talous on yhteiskunnallisia suhteita järjestävä verkosto, jonka kautta käytetään ihmisten elämää määräävää valtaa. Sen takana voi olla suoranainen väkivallan uhka, jollaisena esiintyy joko valtion väkivaltapotentiaali tai jokin ehdollistamiseen perustuva yksityisluonteinen pakkotoimi.

Siksi myös valtiovallan tukena toimivien taloustieteilijöiden pitäisi välttää joutumista Nottinghamin sheriffin rooliin. Hänen tehtävänään oli valvoa, ettei kansa Robin Hoodin avustamana vie prinssi Juhanan rakkaita rahoja ja että Sherwoodin metsän asukkaat maksavat jatkossakin kiltisti veronsa kassakirstuun, jossa uinuvat varat näyttivät monien mielestä kovin tutuilta. Tästä johtuen hyvän talousfilosofin pitää olla enemmänkin kumouksellinen kuin sovitteleva.