30. marraskuuta 2016

Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?


Minulta kysytään silloin tällöin esimerkkejä tai näyttöä siitä, millaista on yliopistoissa harjoitettava politisoitunut näennäistutkimus. Olenhan useasti todennut, että varsinkin humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa pyritään edistämään vihervasemmiston ja feministien suosimaa maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuuden agendaa niitä mitenkään kyseenalaistamatta.

Maisteri Saara Pellanderin kesäkuussa Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöskirjatutkimus tarjoaa räikeän esimerkin puolueellisesta tendenssitutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty sen enempää aiheesta, tutkimuksen metodologiasta kuin yhteiskunnallisesta todellisuudestakaan yhtään mitään.

Poliittisen historian väitöskirjaksi tarkoittamassaan ja nimeään myöten arvottavassa artikkelityössä Gatekeepres of the Family (”Perheiden portinvartijat”) Saara Pellander arvostelee Suomen maahanmuuttopolitiikkaa pitäen sitä liian kireänä ja väittää, että ”maahanmuuttoviranomaiset ja politiikot toimivat portinvartijoina, jotka säätelevät sitä, ketkä voivat muuttaa Suomessa asuvien perheenjäsentensä luokse”. Paitsi että väite on täysin banaali, kirjoittaja on niin taitamaton, että hän on kirjoittanut jopa sanan ”poliitikot” väärin ”politiikot”. Tässä sinänsä paljastavassa yksityiskohdassa ei ole kuitenkaan hänen runsaiden erehdystensä ydin.

Pellanderin virheiden syy on siinä, että hän on sekoittanut mikrososiologisen ja makrososiologisen tutkimustason keskenään. Hän valittelee, että ”[m]oraalisia käsityksiä siitä, millaista perhe-elämän tulisi olla, käytetään perusteluna oikeuttamaan maahanmuuttopolitiikkaa. Nämä moraaliset käsitykset näkyvät siis myös säännöissä, jotka määrittävät, kenellä on oikeus ja mahdollisuus muuttaa perheenjäsenensä luokse Suomeen.

Pellander katsoo, että suomalaisten ihmisten paheksunta esimerkiksi afrikkalaisten maahanmuuttajien ja muslimien esittämiä elämäntapavaatimuksia kohtaan on toiminut perusteluna sille, että viranomaiset ovat alkaneet rajoittaa maahan pyrkivää kehitysmaalaisten vyöryä.

Sitten hän laulaa, että ”[...] tiukennukset perheenyhdistämispolitiikkaan ovat osa sitä jatkumoa, jossa perheenyhdistämiselle asetetaan yhä korkeampia ja vaikeammin täytettävissä olevia edellytyksiä. Mahdollisimman monet perheet pyritään pitämään Suomen ulkopuolella. Moraalisen portinvartijuuden rinnalle nousee taloudellinen portinvartijuus, jossa oikeudelle hakeutua perheenjäsenensä luokse asetetaan hintalappu.

Todellisuudessa Suomen viranomaiset eivät ole käyttäneet perhenormeja maasta käännyttämisen, karkottamisen tai perheiden yhdistämisen rajoittamisen perusteluna. Päinvastoin: Suomen viranomaiset ovat koettaneet käyttää kaikki keinot perheiden yhdistämiseksi kehitysmaista saapuneiden ankkurilasten ja muiden tänne tulleiden luokse. Jos perhenormeihin on viitattu, niitä on käytetty siirtolaisperheiden eduksi eikä niitä vastaan. Pellanderin perusaksiooma on siis täysin paikkaansa pitämätön.

Maahanmuuttoviraston entinen johtaja kertoi minulle kerran, että suurin määrä, jonka hän tietää tulleen yhden maahanmuuttajan mukana perheenyhdistämisperustein, on 42! Kun yhden ankkurilapsen mukana tulee Kleinbussillinen siirtolaisia, tämä viranomaiskäytäntö ei ole ollut varmastikaan tulijoita ”syrjivää”, ”poissulkevaa” eikä ”leimaavaa”. Mutta ”hintalappu” tulijoiden elatuksesta on langetettu kylläkin suomalaisille veronmaksajille!

Joka tapauksessa Saara Pellander tekee alkeellisen virheen, kun hän katsoo, että mikrotason elämään liittyvältä tapahtumatasolta voidaan tai pitäisi voida johtaa normeja makrotasolle: valtion maahanmuuttopolitiikkaan. Hänen mielestään vaikutusyhteyden pitäisi olla sellainen, että maahanmuuttajien omista mikrotasolla esiintyvistä perhepoliittisista eduista ja normeista johdeltaisiin Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa makrotasolle ja avattaisiin portit siirtolaisten tulvalle. Muuten joudutaan hänen mukaansa maahanmuuttajien ”kategorisointiin” tai ”kolonialismiin”!

Pellander ajattelee, että Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa pitäisi johtaa esimerkiksi muslimien omien perhenormien pohjalta sekä heidän etujensa mukaisesti. Tällöin ei ole ymmärretty, että makrotason poliittisista ratkaisuista pitää jokaisen valtion itse päättää omina arvo- ja päämääräkysymyksinä, jolloin asia kuuluisi kantaväestön ratkaistavaksi. Sveitsissä maahanmuuttoa päätettiin rajoittaa kansanäänestyksellä, jolloin päätöksenteko sujui kansan suvereniteetin periaatetta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta toteuttaen oikeassa järjestyksessä.

Makrotasolta voidaan johtaa normeja mikrotasolle: yksilöiden ja pienryhmien elämään. Näin päin vaikutusyhteys toimii, ja sillä on oikeutus, koska tämä on politiikan ja demokraattisen päätöksenteon olemus. Kaikki, mikä tehdään makrotasolla, vaikuttaa välittömästi ihmisten elämään mikrotasolla. Esimerkiksi maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi tehdyt opintotuen leikkaukset näkyvät välittömästi ihmisten henkilökohtaisessa toimeentulossa. Samoin maahanmuuttopolitiikan tiukennukset vaikuttavat yksilöiden elämään.

Näiden ratkaisujen oikeutus on kuitenkin siinä, että ne tehdään arvovalintoina julkisen elämän ja valtionpolitiikan tasolla. Sen sijaan millään maahan tunkeutuneella intressiryhmällä, kuten laittomasti maassa olevalla siirtolaisjoukkiolla ei ole oikeutta ohjata mikrotason vaatimuksillaan sitä, millaista Suomen maahanmuuttopolitiikan pitää olla makrotasolla. Siinä tapauksessa politiikalta katoaisi oikeusperustus. Tämä pitäisi yksinkertaisimmankin yhteiskuntatieteilijänä esiintyvän ymmärtää, myös Saara Pellanderin.

Sen sijaan Pellander taivastelee, että ”[...] viranomaisten, politiikkojen ja median tavat puhua perheistä ja määritellä niitä vaikuttavat siihen, miten perheestä ja siirtolaisuudesta ajatellaan. Nämä puhetavat vaikuttavat viime kädessä myös perheenyhdistämispolitiikkaan.

Miten muutoin voisi ollakaan? Tämähän on politiikan ja valtion toiminnan idea, mutta tätä itsestäänselvyyttä Pellander pitää suurena tutkimustuloksena! Valtio on etujärjestö, jonka tehtävä on harjoittaa itsenäistä väestöpolitiikkaa, rajavalvontaa ja maahanmuuttopolitiikkaa sekä rajoittaa kansanryhmien väliset arvo- ja intressikonfliktit valtioiden rajoille eikä päästää niitä leviämään yhteiskunnan mikrotasolle, ihmisten keskuuteen.

Pellander kehuu tekevänsä tutkimusta ”feministisen ja jälkikolonialistisen hyvinvointivaltion tutkimuksen keinoin”, ja sen kyllä huomaa. Hänen toimintansa antaa selvän näytön siitä, että kyseisestä teoriaperinteestä ei ole johdonmukaisen eikä järkiperäisen tutkimuksen metodologiaksi.

Väiteaineiston tarkoitushakuisuuden ja poliittisuuden, kaiken reflektion ja itsekritiikin puuttumisen, metodologisten puuteiden sekä koko tutkimusasetelman mitättömyyden vuoksi olisin ehdottanut Pellanderin väitöskirjaksi tarkoittamaa artikkelinivaskaa yksiselitteisesti hylättäväksi. Hänen feministinen kollegansa Eithne Luibhéid meni kuitenkin hyväksymään sen naisellisen solidaarisuuden osoitukseksi.

Pahinta asiassa on yliopiston kannalta se, että yliopiston hyväksyessä kyseisenlaisia näennäistutkimuksia se menettää oman maineensa kriittisen tiedon tuottajana. On väärin, että yliopistot ja Suomen Akatemia tukevat kyseisenlaista politikointia.

Pellander on saanut poliittiselle toiminnalleen ja maahanmuuttoideologian levitystyölleen kaiken mahdollisen tuen, ensin Helsingin yliopiston tohtorikoulussa ”Sukupuoli, kulttuuri ja yhteiskunta”, ja nyt Suomen Akatemian rahoittamassa GLASE-konsortiossa, jossa ”hän tarkastelee siirtolaisperheiden jokapäiväisiä kokemuksia turvallisuudesta ja rajoista”. Pellander on ”koordinoinut kansainvälistä hyvinvointivaltioita ja siirtolaisuutta tutkivien nuorten tutkijoiden verkostoa” pohjoismaalaisen monikulttuurisuusideologian levitykseen keskittyneen NordWelin yhteydessä, ja hän on mukana myös pohjoismaalaisessa NOS-HS-rahoitteisessa verkostossa nimeltä Borderscapes, Memory and Migration Cultural Representations of Forced Migration.

Tämän kaiken ideologisen järjestäytymisen ja sekoilemisen tuloksena hän valittaa puoluelehti Vihreässä Langassa, että [...] turvapaikan saaneiden pitää osoittaa elättävänsä perheenjäsenensä, jos he haluavat perheensä Suomeen, sillä ”[r]ajat ovat niin tiukat, että laki tekisi pakolaisten perheenyhdistämisestä käytännössä mahdotonta”.

Paha sanoa, Saara-pelle, mutta velvollisuus elättää itsensä ja perheensä on yhteiskunnallista todellisuutta.

Se, että yliopistot ja Suomen Akatemia rahoittavat täysin tendenssimäistä feministis-vihervasemmistolaisen agendan läpäisemää toimintaa, on rahoittajien ja rahoituksen saajien yhdessä tekemä RIKOS yliopiston periaatteita ja niitä tutkijoita kohtaan, jotka tämän puolueellisuuden tuloksena jätetään vaille toimintaresursseja. Vaadin, että yliopistot ja Suomen Akatemia lopettavat välittömästi kyseisenlaisen poliittisen näennäistutkimuksen tukemisen ja suuntaavat rahat ja resurssit meille oikeasti päteville henkilöille, jotka kykenemme kriittiseen ja reflektiiviseen tutkimustyöhön.

Ansiokas tutkimuskysymys olisi, millä tavoin maahanmuuttajaryhmät pyrkivät käyttämään hyväkseen valtioiden suopeutta yrittäessään johdella mikrotason kurjuudestaan normeja valtioiden makrotason maahanmuuttopolitiikkaan sekä pyrkiessään maksattamaan elatuksensa länsimaiden kansalaisilla. Olisi arvioitava, millä tavoin pakolaiset ja turvapaikanhakijat kiristävät länsimaita yhdessä vihervasemmistolaisten pseudotutkijoiden kanssa. Tutkimukseen on liitettävä reflektiivinen arvio siitä, millä tavoin tieteellisenä esiintynyt tutkimustoiminta on asettunut maahanmuuttajien puolelle oikeuttaakseen kyseistä politikointia ja menettänyt sitä kautta oman kriittisyytensä.