19. joulukuuta 2016

Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet


Keskustelu on tieteen ja filosofian perinteinen menetelmä. Sitä käytetään usein psykologisissa ja pienryhmien kohtaamiseen liittyvissä yhteyksissä. Keskustelumetodia yritetään silloin tällöin soveltaa myös käytännön politiikantekoon. Vuoropuhelun voimaan luottaa nyt teologian tohtori, työnohjaaja ja konsultti Kai Alhanen, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Dialogi demokratiassa (Gaudeamus 2016).

Otan asian esille siksi, että kirjoitin itse jo toista kymmentä vuotta sitten teoksen Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino 2003), jossa nojauduin ajatukseen, että dialoginen vuoropuhelu on sokraattisen esikuvansa mukaisesti haastavaa ja kyseenalaistavaa eikä kaihda konflikteja. Siksi se sopii myös politiikanteon malliksi. Politiikassakaan ei tulisi vältellä vaikeita aiheita eikä leimata kritiikin esittäjiä mitenkään ennen kuin on perusteellisesti argumentoitu. Olen samoilla linjoilla edelleen. Tämän pitäisi lähentää politiikkaa ja tiedettä. Vain kriittisesti keskustelemalla voidaan päästä kohti totuutta ja todellisuutta.

Sen sijaan Michel Foucaultsta väitelleen Alhasen näkökulma on mukauttava ja sopeuttava. Hän näkee dialogin mahdollisuutena harjoittaa tendenssitutkimusta, jonka päämääränä on esimerkiksi monikulttuurinen yhteiskunta. Monikulttuurisuuden tavoittelu johtaisi kuitenkin konformismin paineeseen ja sitä kautta monikulttuurisuuden idean kumoutumiseen, kun erilaisuudesta jouduttaisiin hiomaan särmät pois. Monikulttuurisuuden käsite ei ole dialoginen, mutta se on kyllä dialektisesti ristiriitainen, sillä sen kuvaama ilmiö vastustaa itseään.

Alhanen on katsonut hyväksi sivuuttaa nyt jo kolmena painoksena ilmestyneen teokseni omassa työssään kokonaan. Tämä ei ole ihme, sillä sovinnaisuus on hänelle ihanne. Alhanen on poiminut teoreettiset taustansa pragmatisti John Deweyltä ja Hannah Arendtilta, jotka ovat tulleet tunnetuiksi etupäässä muun tyyppisten lähestymistapojen kuin dialogisuuden edustajina. Aiheen kannalta keskeisen Emmanuel Levinasin ajattelusta Alhanen ei puhu juuri mitään ja Martin Buberistakin melko vähän. Sen sijaan hän tukeutuu kvanttifyysikko David Bohmiin, liikkeenjohdon piiristä tunnettuun William Isaacsiin ja organisaatioteoreetikko Peter Sengeen, jotka ovat filosofisesti marginaalisia.

Alhanen on laiminlyönyt dialogisuuteen keskeisesti liittyvät filosofiset kysymys–vastaus-metodit, joita sanotaan interrogatiivimalleiksi. Lisäksi hänen teoksessaan on viite keskimäärin vain joka toisella sivulla, mikä on välinpitämätöntä kirjassa, jonka kakkossivulla komeilee maininta vertaisarvioidusta julkaisusta. Alhasen menettelytapa on tältä osin vähän niin kuin nimensäkin. Tutkimukselliset tavoitteet eivät täyty, ja kirjan lopussa päädytään puimaan uskonasioita.

Julkishallinnollinen dialogi koostuu monologeista

Dialogisuudesta on tullut myös muotisana. Se lausutaan miltei jokaisessa yhteydessä, jossa esiintyy ongelmia, onpa kyse politiikasta tai firmojen silakankatkuisista takahuoneista. Useimmiten dialogisuuden Paavalit eivät kuitenkaan pyri kohtaamaan ristiriitoja, vaan he yrittävät haudata ne näkemyksellä vuorovaikutuksen ja Gordon W. Allportilta peräisin olevan ”läheisyyshypoteesin” tehokkuudesta. Sen mukaan kontaktien lisääntyminen edistää suvaitsevuutta (kontaktihypoteesin kumoamisesta olen kirjoittanut tässä).

Kun näyttö läheiskontaktien vaikutuksista on ollut viime aikoina negatiivista eikä kontaktihypoteesia ole voitu pelastaa vetoamalla kontaktien pysyvyyteentai hallinnassa oloon, ovat myös tuon sopeuttavan dialogin julistajat joutuneet pulaan. Opetukseni heille onkin, että mikrotasolle aiotusta metodista ei voida johdella päteviä ratkaisuja makrotason arvo- ja päämäärävalintoihin, vaan ne pitäisi ratkoa kokonaan omina poliittisina kysymyksinään. Politiikkaa ei voida eikä pidä tukea henkilökohtaisen toimintatason tuloksiin (aiheesta tässä).

Vuoropuhelun periaate ei näytä toimivan myöskään julkisissa keskusteluissa. Dialogisuuden julistajat ovat itse syyllistyneet yksisuuntaiseen toitotukseen ja syyttelyyn. Esimerkin voi lukea vaikkapa Dialogiakatemiaksi itseään kutsuvan yksityisen konsulttiyhteisön sivuilta, jossa erään luennoitsijan toimintaa kuvaillaan muun muassa näin:

Kouluttaja [N. N.] esittelee vihapuheen käsittelyyn suunnattujen koulutusten antia. Kuluneen vuoden aikana on ympäri Suomea toteutettu koulutuksia, joissa on valmennettu nuorisotyöntekijöitä kohtaamaan nuorten vihapuhe dialogin keinoin. Miten tämä tapahtuu? Voiko vihapuheen kääntää dialogiksi?

On hirveä väärinkäsitys leimata politiikasta eri mieltä olevien ihmisten näkemykset vihapuheeksi ja taivutella heitä omaksumaan julkishallinnon näkemys dialogisuudesta. Tämän mukaan keskustelu olisi dialogista vasta sitten, kun toinen osapuoli on hyväksynyt vastapuolen näkemyksen oikeanlaisesta keskustelusta, luopunut omista perustelluista mielipiteistään (totuuspuheesta) ja omaksunut vastustajiensa näkemykset.

Tämä on aidon dialogisuuden vastakohta, mutta juuri sitä suomalaisten ihmisten sopeuttaminen maahanmuuttajien arvomaailmaan on ollut. Myös Alhanen on valitettavasti toiminut tuossa pahamaineisessa Dialogiakatemiassa, jonka tehtävä on rahastaa maahanmuutosta johtuvien konfliktien sovittelulla. (Vihapuhesyytösten kumoamisesta enemmän tässä.)

Ponnetonta filosofointia esikuviensa varjossa

Olen eri linjoilla koskien myös Kai Alhasen tekemää Foucault-tutkimusta. Vuodelta 2007 peräisin olevan väitöskirjan Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa ansio on, että teos on suomenkielinen eikä kieli ole juntturalla sillä tavoin kuin se on Foucaultn omissa kirjoituksissa. Ajatuksia on referoitu selvästi suomeksi eikä tutkittavan filosofin omaa ilmaisua jäljitellen, ja siksi väittelijä on onnistunut paremmin kuin tarkastajansa, feministi Tuija Pulkkinen, omassa työssään.

Heikkoutena on, että Foucaultn filosofiaa ei ole tulkittu riittävästi hänen elämänsä valossa. Ei ole ymmärretty, miten hänen koko ajattelunsa heijastelee hänen elämäänsä homoseksuaalina. Tämän on eräs hänen elämäkerturinsa, Didier Eribon, oivaltanut Alhasta paremmin teoksessaan vuodelta 1991. Yleensäkin olen sitä mieltä, että henkilöt, jotka eivät ole itse harjoittaneet (tai hyväksy) tuota usein paheksuttua miesten muhinointia, eivät ymmärrä filosofiasta mitään (aiheesta tässä).

Omasta mielestäni Kai Alhasen toiminta on samanlaista kuin muotifilosofi ja kalustekauppias Frank Martelan (aiheesta tässä), hallitusmaskotti Pekka Himasen (aiheesta tässä) ja viestinnän spin doctoriksi itseään harhaanjohtavasti kutsuvan konsulentti Pasi Sillanpään: liian sovinnaista vakuuttaakseen filosofisesti.