20. marraskuuta 2016

”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä


Maassamme ilmestyi takavuosina ”Kristityn Vastuu” -niminen moraalinvartija, joka oli Suomen Kristillisen Liiton pää-äänenkannattaja. Sen mukaan oli väärin käyttää kondomeja ja tehdä abortteja. Puolue vaihtoi sittemmin nimekseen ”Suomen Kristillisdemokraatit”, ja myös lehti kirkasti nimekseen ”KD-lehti”.

Samassa pohjoissatakuntalaisessa pitäjässä, jossa kävin alakouluni, asui myös kyläläisten pelonsekaisesti kunnioittamia juoruakkoja, jotka ammensivat maailmankuvansa ainekset Kristityn Vastuusta. Heissä oli vakiovarusteena eräänlainen share-ominaisuus jo paljon ennen kuin tuo muodikkaana pidetty toiminto tunnettiin sosiaalisesta mediasta.

Kuultuaan jostakin mehevän juorun he näet pinkaisivat kuin palava bensavana toinen toistensa luokse kristityn (epäilemättä eettistä ja ”velvoittavaa”) vastuutaan toteuttamaan, sumppia juomaan ja käymään läpi maailman tapahtumien ohessa kaikkien naapuriensa vastoinkäymiset, vauva-asiat ja tirkistelemällä hankkimansa petipuuhat.

Mediassa puhutaan nykyään paljon vastuusta. ”Vastuuta” vaaditaan journalisteilta, mutta sitä peräänkuulutetaan myös historiankirjoittajilta, yhteiskuntatieteilijöiltä, kirjailijoilta, kuvataiteilijoilta ja teatterintekijöiltä. Helsingin ylioppilasteatteri vastasi ”asiallisen”, ”soveliaan” ja ”laadukkaan” taiteen vaatimuksiin kirjoittamalla mainokseensa: ”Kyseenalaista taidetta jo vuodesta 1926”!

Kun historioitsijoilta perätään ”vastuullista historiankirjoittamista” herää epäilys, että menneisyyden tiettyjä tosiasioita halutaan peitellä, joitakin toisia seikkoja puolestaan mustamaalataan ja yleensäkin kurveja vedellään suoriksi.

Vastuuta voi olla vain, mikäli on vapautta. Kun taiteilijan vapautta sovitetaan historiankirjoittajalle tai yhteiskuntatieteilijälle, totuus alkaa hämärtyä. Vastuuseen puolestaan voidaan vetää vain, jos ilmassa leijuu rangaistusten uhka. Tuo kurinpito ei ole välttämättä tieteellistä kriittisyyttä, vaan usein se on pelkkää sosiaalisten rangaistusten jakelua ja poliittisella korrektiudella pamputtamista, joissakin tapauksissa myös palkitsemista.

Niinpä ”vastuullinen historian kirjoittaminen” tarkoittaa oikeastaan ideologista tendenssitutkimusta, jossa koetetaan myötäillä joitakin nykyajassa vallitsevia tarkoitusperiä ja vastustaa kaikkea sellaista, mikä ei ole linjassa nykyisten valtaideologioiden, kuten arvovalintoihin kykenemättömän suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden, kanssa.

”Vastuulliset” Tieto-Finlandia-valinnat

”Vastuullisen” historiankirjoittamisen ja tieteen vaatimus tuli minulle mieleen, kun luin tämänvuotiseen Tieto-Finlandia-kilpailuun valituista teoksista kertovan Yleisradion uutisen. Sanan ”kilpailu” käyttäminen on tosin tässä yhteydessä irvokasta, sillä kyse ei ole vapaasta kilpailusta lainkaan vaan kustantajien ja median narsistisesta oman napansa kaivelusta, jonka mukaisesti he tilaavat kustanteilleen siunauksen omilta luottotoimittajiltaan.

Ehdokkaiden joukossa on Helsingin Sanomien toimittajan, Heikki Aittokosken, teos Kuolemantanssi Askeleita nationalismin Euroopassa, jossa hän paheksuu Euroopan kansojen pyrkimystä puolustaa kulttuuriaan ja suojella itseään maahanmuuton haittavaikutuksilta. Napanöyhdän kaivelu näkyy huomionarvoisella tavalla siinä, että Helsingin Sanomat tilasi ”puolueettoman” arvion tästä HS-kirjojen kustantamasta teoksesta kulttuurisivuilleen Alexander Stubbilta, joka tiedetään kaiken kansallismielisyyden ja kansallisen etupolitiikan vihaajaksi.

Lontoolaisessa pullakahvilassa istuen Stubb kiitteli kirjaa ”mielenkiintoisuudesta”, ”mukaansatempaavuudesta”, ”toimivasta rakenteesta”, ”sydämen sivistyksestä”, ”jalkatyöstä” ja tietysti myös ”vihapuheen” vastaisuudesta. Näin hän kirjoitti: ”Maahanmuuttovastaisuus, läntisten arvojen hylkääminen ja kansainvälisten instituutioiden vähättely ovat kaikki oireita nousevasta nationalismista.” Ja: ”Nationalismi on Euroopan syöpä, johon puree vain tolkun lääke.

Alexander Stubbin ja Heikki Aittokosken lukijoita säästämätön typeryys on siinä, että heistä kumpikaan ei näytä ymmärtävän, että nationalismi ei johdu nationalismista vaan nimenomaan heidän itsensä kaltaisten oikeistoliberaalien (samoin kuin vasemmistoliberaalienkin) peräämästä maahanmuutosta.

Nationalismin esiin nousua on siis turha taivastella, moralisoida ja paheksua, kun itse kuuluu niiden naiivien idealistien joukkoon, jotka omalla internatsisisella (eli kansainvälisyyteen ja kansainvaelluksiin pakottavalla) politiikallaan, EU-federalismillaan ja globalisaation vauhdittamisellaan ovat olleet aikaansaamassa nyt päätään nostavaa ja tulevaisuudessa realisoituvaa taloudellista, poliittista ja väestörakenteellista katastrofia.

Aittokoskea ja Stubbia ei voida mitenkään luonnehtia intellektuelleiksi, kuten vasemmistolaiseksi (tietenkin) tunnustautuva maailmanpolitiikan professori Teivo Teivanen omassa blogikirjoituksessaan, jossa hän piti Aittokoskea hyvänä esimerkkinä ”oikeistolaisesta intellektuellista”. Kun asiaa arvioi tarpeeksi vasemmalta, voi kultaista keskitietä tarpomaan pyrkivä poliittisen korrektiuden vartijakin alkaa näyttää oikeistolaiselta. Näin on siitä huolimatta, että kansakuntien jakautuminen kansallisen edun puolustajiin ja sitä vastustaviin on itse asiassa romuttanut koko oikeisto–vasemmisto-asetelman Euroopan maissa.

Tieto-Finlandia-palkintoa tavoittelemaan valittujen listalla on myös Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen kirja Kansalaistaito Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Ylen uutisen mukaan jury pitää poliittisen puheen hölynpölystä kirjoitettua kirjaa hauskana, mutta ei ilkeänä”. Tämä tarkoittaa, että kirja on erityisen ilkeä lavastaessaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevan argumentaation ”hölynpölyksi” ja nälviessään perussuomalaisten poliitikkojen näkemyksille vertauskuvallisilla mutta lapsellisilla keskisormen osoituksillaan.

Lista jatkuu Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittamalla teoksella Maamme Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, joka näyttää sanoin ja kuvin, millaista elämä on ollut Suomen itsenäisyyden aikana ja ”miten nopeasti yhteiskunta on muuttunut”. Raadin mukaan tämä on kirja, jonka Suomi ”ansaitsee”, ”eikä siinä ole lainkaan pönötystä”.

”Yhteiskunnan muuttumiseen” ja ”pönötyksen puuttumiseen” viittaaminen merkitsee, että kirjoittajatrio on posket innostuksesta hehkuen koonnut kansallisvihamielisen teoksen, jossa ”raikkaalla”, ”tuoreella” ja ”tabuja rikkovalla” tavalla kyseenalaistetaan kulttuurimme itsesäätelyn oikeutus ja antaudutaan sekä ohjataan hyväksymään kulttuurista omaleimaisuuttamme mädättävä kosmopoliittinen monikulttuurisuuden ideologia, jonka ideologinen ristiriitaominaisuus piilee juuri sen lietsomassa konformismin vaatimuksessa.

Globaalia näkökulmaa edustaa edelleen Helsingin Sanomien toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa itketään Kiinan lopultakin aikaansaamaa yhden lapsen politiikkaa ja joka raadin mukaan ”kouraisee syvältä – tietysti myös aborttiklinikoiden väestöräjähdystä helpottavan toimintafunktion mieleen tuovalla tavalla. Koska kehitysmaissa vallitseva väestönkasvu on merkittävin syy nälänhätään, kasvihuonepäästöihin, saastumiseen, ihmisoikeusongelmiin, väkivaltaisuuksiin ja sotiin, pitäisi väestönkasvun rajoittamiselle taputtaa länsimaissa käsiä eikä sepittää itkuvirsiä.

En jatka ehdokkaiden esittelyä pitemmälle. Tämä tulkoon minun puolestani sanotuksi tuosta ”vastuullisesta”, ”eettisestä” ja suorastaan ”velvoittavasta” yhteiskuntatutkimuksesta, historiankirjoittamisesta ja kulttuuripolitiikasta, joka ei ole mitään muuta kuin pöhöttyneen kulttuurimarxilaisen pietismin ja kansallisen itsesyyllistämisen muoto.

”Vastuullista” historiankirjoitusta

Mainittakoon, että Tieto-Finlandian valintaraatiin kuului Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen, jonka taannoin levittämän valhekirjoituksen mukaan satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).

Tänä vuonna palkittavan Tieto-Finlandian puolestaan valitsee Rkp:tä ja Sdp:tä edustanut aseistakieltäytyjä, ”terveenä sairaalassa” loikoillut Jörn Donner, joka tunnetaan kaikkea isänmaallisuutta vihaavista kannanotoistaan ja halustaan torjua kansallismielisyys (esimerkkejä tässä ja tässä).

Vain yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Mihin raati unohti ehdokkaiden joukosta tämän vuoden alussa ilmestyneen teoksen Suomalaiset fasistit Mustan sarastuksen airuet, jossa kommunistisen yhteiskuntateorian kuoripojat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius toimivat natsinmetsästäjinä ja josta Helsingin Sanomat kiitti ”yhteiskunnallista keskustelua” virittelevällä ja huomiota kerjäävällä kirjoittajaesittelyllä. Lehti myös tilasi entiseltä Suomen Kommunistisen Puolueen jäseneltä ja nykyiseltä Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta, Kimmo Rentolalta pseudoarvion kirjan mainostamiseksi.

Viimeksi mainitun jutun mukaan tämä teos vasta nyt lopettaa suomalaisia fasisteja koskevan ”vuosikymmenien hyssyttelyn”, kun ”suomalaisen fasismin historia on nyt kirjattu”.

Tosiasiassa kyseinen teos ei tuonut mitään tutkimuksellista uutta siihen kansakuntamme ”kipupisteenä” pidettyyn oikeistolaisuuteen, jonka nämä kirjoittajat ovat estottomasti yhdistäneet Saksan ja Italian äärioikeistolaisuuteen. Aiheesta oli jo julkaistu kaikki olennainen useissa kotimaisissa historiateoksissa vähäisintäkään valkopesua välttäen.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teos koostuu vainoharhaisesta ja pitkävihaisesta fasismin lohikäärmeen etsinnästä. Sen ainoa suomalaisessa historiankirjoituksessa ”uusi” piirre on avoin kulttuurimarxilaisuus, joka tosin on 1960-lukulaisen poliittisen yhteiskuntatieteen perua.

Tämä ”sosiaalitieteellisesti kehittynyt” lähestymistapa ottaa avukseen identiteetin käsitteen ja soveltaa sitä historiantutkimukseen tavalla, jonka mukaan jo kansakuntien jakaminen ”meihin” ja ”muihin” on pohjimmiltaan fasismia. Tämän mukaan mikä tahansa kansallista identiteettiään vaaliva kansakunta tai valtio olisi perusluonteeltaan fasistinen.

Sen sijaan 1930-luvun Suomessa esiintyneitä oikeistovirtauksia ei ymmärretä lainkaan. Ne erotetaan kontekstistaan unohtaen aktiivisesti se tosiasia, että oikeistolaiset liikkeet syntyivät kommunismin uhan vastavaikutukseksi. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa tyrmäsi ”asiantuntijoiden” Silvennoinen, Tikka ja Roselius harjoittaman kämäisen kommunismin puolustelun ja itsekritiikin laiminlyömisen Iltalehden kolumnissaan ”Fasisti-leimalla ei saisi huiskia” seuraavasti:

Kolmikko julistaa sen sijaan tiukkoja tuomiota omista lähtökohdistaan. Kommunismin uhka kiistetään niin 1920- ja 1930-luvulla kuin sotien jälkeen. Pääsynti on kansallismielisyys. Ilmeisesti jokainen leijonille hurraava on siis fasisti? Kannattaisi varoa venäläistä tapaa leimata jokainen poliittinen vastustaja fasistiksi ehkä ruotsalaista moralismiakin. Elävä, terve kansallishenki saattaisi auttaa Suomea nykyisessä kriisissä.

Tämä onkin järkipuhetta. Se, että kyseinen ”vivahteikas” historiantulkinta ei ole tämänvuotisten Tieto-Finlandia-ehdokkaiden joukossa, voi johtua siitä, että Kirjasäätiö palkitsi jo viime vuonna hyvin samankaltaisen teoksen, kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli, jossa Tamminen arvosteli ruotsalaisten harjoittamaa kansallista identiteettipolitiikkaa. Hän yritti tällä tavoin lyödä kiilaa nykypäivän Euroopan valtioiden väliin, jotta myöskään me pohjoiset kansat emme voisi löytää yhteistä etuamme ja harjoittaa yhteistä identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa kehitysmaista tulevien kansojen tapaan ja heidän torjumisekseen. Arvioin Tammisen teosta tässä.

”Vastuullista” yhteiskuntatutkimusta

Varoittavana esimerkkinä ”vastuullisesta historiankirjoittamisesta” toimikoon vielä Suomen Akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin harjoittama historian vääristely, jossa nykysuomalaisia yritettiin syyllistää Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpidetyistä vankileireistä. Hänen kirkkain silmin lausumanaan tarkoitusperänä oli, että tämän syyllisyyden lietsonnan kautta voitaisiin taivutella nykysuomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle!

Poliittisen historian dosentti ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä tyrmäsi Sakin menetelmät verekseltään todeten Aamulehdessä, että on tieteellisen etiikan vastaista pyrkiä manipuloimaan tutkittavia nykysuomalaisia. Lehti tosin sensuroi juttunsa jälkeen päin, mutta minulla on siitä printti.

Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa”, Jokisipilä sanoi.

Hän kirjoitti asiasta myös Seura-lehden palstalle, jossa hän 15.5.2013 lausui, että

”[...] näin peittelemättömän poliittisella ja vieläpä tietoiseen tunteiden manipulointiin pyrkivällä projektilla on hyvin vähän tekemistä tutkimuksen kanssa. Siinä, että tällaiset kysymyksenasettelut ovat tutkijoiden keskuudessa suosittuja, ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ns. vallitsevia tulkintoja vastaan hyökkääminen on eräänlaista Robin Hood -tutkimusta, jossa tutkija pääsee asettumaan heikomman puolelle ja taistelemaan miellettyä sortajaa vastaan. Silti soisi, ettei historiantulkintoja maailmanparannusinnossa väänneltäisi aivan mielivaltaisesti. Tutkijat syyttävät poliitikkoja usein historian ryöstöviljelystä, joten on kohtuullista vaatia, etteivät he itse syyllisty samaan.

Lisäksi Sakin harjoittama historiantulkinta oli vahingollisen valikoivaa. Olisi pitänyt huomioida, että sodan vastapuoli menetteli härskimmin teloittamalla vangiksi saamansa suomalaissotilaat heti tai lähettämällä heidät suoraan Siperiaan ilman paluulippua. Mikäli päätelmiä ei tehdä suhteessa siihen, mikä oli sodan yleinen todellisuus, on liian helppoa kauhistella suomalaisten ihmisten toimia. Arvostelin Sakin ja hänen oman sakkinsa toimet tässä.

Johtopäätöksiä

On suoranainen rikos vakavasti otettavia tutkijoita kohtaan, että yliopistot, Suomen Akatemia ja eri säätiöt rahoittavat edellä mainitun kaltaista pahamaineista tendenssitutkimusta samalla, kun vähäisetkin apurahat yritetään pyörtää esimerkiksi Timo Hännikäisen tapaisilta kirjoittajilta vain siksi, että he ovat eri mieltä kuin humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien leivissään pitämä vasemmistolaisten valtavirta.

Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistotalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feminismiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä ja tässä).

Ajatusrikollisena nurkkaan ahdisteltu Timo Hännikäinen vastasi heille seuraavasti:

Säätiö osoitti henkistä selkärankaa viestittämällä, että apurahat myönnetään työsuunnitelman ja kirjallisten ansioiden perusteella, ei esimerkiksi käytöksen tai poliittisten katsomusten perusteella. Toisaalta on oireellista, että tällainen tilanne ylipäätään pääsi syntymään. Se osoittaa todeksi asian, josta olen jo pidemmän aikaa kirjoittanut: Suomeen on päässyt syntymään epäterve henkinen ilmapiiri, jossa erilaiset ideologiset painostusryhmät kykenevät masinoimaan vihamielisiä kampanjoita epämiellyttävinä tai harhaoppisina pitämiään henkilöitä kohtaan, vaikeuttamaan näiden elämää ja jopa pelottelemaan vakiintuneita instituutioita. Tämä on paljon vakavampi ongelma kuin niin sanottu vihapuhe, koska sillä on konkreettisia vaikutuksia ihmisten toimeentuloon ja sananvapauteen.

Olen samaa mieltä. Eihän Suomen hallitus perunut Pekka Himaseltakaan 600 000 euron rahoitusta, vaikka tämä osoitti sivistystä hoipertelemalla kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Mainittakoon, että minulle itselleni ei ole herunut vähäisimpiäkään avustuksia sen enempää kommunistien ja sosialistien hallussa olevista yliopistoista kuin kulttuurimarxilaisten valloittamista säätiöistäkään.

Mutta sen voin taata, että vetäisen tohtorinmiekkani tupesta, kun kuulen sanat ”vastuullinen journalismi”, ”vastuullinen historiankirjoitus”, ”vastuullinen yhteiskuntatutkimus” tai ”vastuullinen taide”.

Sillä useimmiten ”vastuullisuus” ei tarkoita mitään muuta kuin valheellisuudessa rämpimistä ja poliittisen korrektiuden vaatimista objektiivisuuden sijaan. Jo Friedrich Nietzsche kirjoitti vastuun ja vapauden olemuksesta, että ne ovat papiston ihmisille langettama kavala salajuoni, jonka tehtävä on saada ihmiset tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyyden vallassa tuomitsemaan itsensä ja toisensa sellaisesta, mikä on ihmisten omalle itsesäilytykselle, vieteille ja reviirin puolustamiselle luonnollista.

Sellainen toimija, joka noudattaa vihervasemmiston tekopyhää agendaa, ei ole journalisti, historioitsija, tieteenharjoittaja eikä edes taiteilija vaan tämän kirjoituksen alussa mainitsemani juorutäti.