27. marraskuuta 2015

Poliittisesti korrektit Finlandiat


Feminismi, leninismi ja islamismi näyttävät olevan myös Suomen Kirjasäätiön viralliset ideologiat. Valitsemalla Finlandia-palkintojen jakajat Kirjasäätiö valitsee palkittavat teokset. Lisäksi on kilpailullisesti epäoikeudenmukaista, että valitsijoiksi valitut Valitut eivät voi valita palkintojen saajia kaikista Suomessa vuoden aikana ilmestyneistä teoksista vaan Kirjasäätiön erikseen ehdokkaiksi nostamista kirjoista. Siksi minä nyt valitan.

Kaunokirjallisuuden Finlandiasta sai päättää Hectorina ja Yleisradion toimittajana tunnetun Heikki Harman tapainen umpipunikki, joka tietenkin myönsi palkinnon umpifeministiselle teokselle Oneiron. Sen kirjoittaja Laura Lindstedt kuvaa kirjassaan seitsemän itseriittoisen naisen rimpuilua elämän ja kuoleman rajatilassa. Mutta miksi vain naisten? Lindstedt vastasi Yleisradion uutisjutussa:

Kirjaan valikoitui seitsemän naista, koska halusin tutkia naisten välisiä valtasuhteita, solidaarisuutta ja kateutta. Miesten mukaan ottaminen olisi ollut tylsä idea!”, lausui Finlandia-palkittu Lindstedt omassa kirjailijalle sopimattomassa omahyväisyydessään.

Koska miesten mukaan ottaminen olisi kirjoittajan mukaan ollut tylsä idea, myös minä pidän palkittua teosta niin tylsänä, ettei meidän miesten kannata sen kansia vaivautua avaamaan. Enkä myöskään avaa.

Sen sijaan vastaan Laura Lindstedtin kannanottoon, jonka hän antautui esittämään palkintotilaisuudessa alkaessaan haukkua maamme hallitusta. Olen samaa mieltä siitä, että hallituksen stubbilainen tuhosiipi on moitteensa ansainnut. Mutta huomiota herättävää on, ettei Lindstedtin palkittu nerous yltänyt arvostelemaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, joista kertyvät kustannukset ovat hänen kritisoimiensa leikkausten keskeinen syy!

Lindstedtin paljon julkisuutta kerännyt kannanotto on tyypillinen huonolla itsehillinnällä varustetun luokkanousukkaan purkaus, joka ei kerro minkäänlaisesta ajatuskurista tai tyylitajusta vaan muistuttaa vasemmistolaisille ja feministeille ominaista reuhaavaa raivokkuutta omassa pidäkkeettömyydessään. Kirjailijan kiitospuheenvuoroon ei kirjan aiheesta eksyvä oman maailmankuvan junttaus sopinut, mutta se alensi hänen omaa uskottavuuttaan kirjailijana.

Tyttö-Rambo

Lasten- ja nuortenkirjalle jaettavan Finlandia Juniorin valinta oli niin ikään naisten vallassa. Palkinnon jakoi Suomen Viron-instituutin johtaja ja ilmeisesti hyvinkin tunnettu kirjallisuuden asiantuntija sekä  kulttuurivaikuttaja Anu Laitila, jonka nimi ei tosin kerro ainakaan minulle yhtään mitään. Mutta hän oli kai sopiva valinta Onnettareksi nostamaan ehdokkaiden keosta Nadja Sumasen kirjan Rambo, jossa kerrotaan  yllätys, yllätys murrosikäisen pojan kesänvietosta.

Huolestuttavaa on, että miehuuden tulkinta on jätetty tällä tavalla naisten käsiin. Aiheen vuoksi rohkaistuin avaamaan teoksen ja lukemaan sitä.

Kirja alkaa keväisellä todistusten jaolla, ja teoksessa kuvaillaan (naisopettajattaren silmin), kuinka pojat käyttäytyvät yläasteella. Nopeasti ajatellen kuvauksia siitä, miten murrosikäiset pojat osoittavat koulunvastaisuuttaan ja huomionkipeyttään esimerkiksi nousemalla merkittävän hitaasti pulpeteistaan, voisi pitää tarkkoina havaintoina tavoista, joilla miehenalut varmistavat itselleen asianmukaiset suosionosoitukset.

Tosiasiassa nämä poikien käyttäytymistä koskevat havainnot edustavat kuitenkin piikittelyä ja piilokritiikkiä miehiä kohtaan. Siksi Nadja Sumasen kuvaukset Rambon ja hänen kaveriensa käyttäytymisestä alkoivat ällöttää minua.

Naisten ei pitäisi kirjoittaa asioista, joita he eivät tunne. Pojathan eivät vastustele liitutaululle menoa siksi, että heitä laiskottaa. He eivät hidastele pulpeteistaan lähtöä osoittaakseen pelkkää koulunvastaisuutta, vaan siksi, että heillä on erektio koko ajan, ja löysien housujen läpi nämä seikat näkyisivät nolostuttavasti.

Kirjan päähenkilöä sanotaan Ramboksi, mutta oikeasti Sumasen kuvaus ei ole kuvausta Rambon eikä pojan maailmasta. Sen sijaan se on tyttökirja, jossa päähenkilölle on puettu pojan vaatteet.

Ei ole mikään ihme, että pojat eivät lue kirjoja, koska niitä tuottavat kustantamoissa yksinomaan naiset. Seksi, tekniikka, kaverit ja pelit saavat Rambossa aivan liian vähäpätöisen osan, vaikka murrosikäisten poikien ajatusmaailma täyttyy niistä. Pojan ajatuksiin istutetut pohdinnat rintakarvojen kasvusta kesäisellä saunaretkellä eivät riitä.

Myös poikien suhdetta kouluun kuvataan miessukupuolen kannalta epäoikeudenmukaisesti. Tytöt näyttävät feministien laatimissa tasa-arvotutkimuksissa poikia kehittyneemmiltä, koska tytöt osoittavat älyllisyyttä tottelemalla ja koska feministien laatimissa sovinnaisissa selvityksissä älyllisyydeksi arvotetaan kiltteys.

Sen sijaan pojat osoittavat älyllisyyttä rikkomalla normeja ja kyseenalaistamalla niitä. Pojat eivät tahdo vain oppia, vaan he haluavat ymmärtää, mitä heille yritetään opettaa. Siksi poikien älyllisyys näkyy käytöksessä kapinallisuutena. Ja siksi pojille annetaan huonompia arvosanoja kuin tytöille. Koska opettajakunta on naisistunut, koulua käydään naisopettajattarien korkokenkien alla, ja poikien älyllisyys syrjäytetään jo yläasteilla niin, että lukioiden oppilaiksi valikoituu 2/3 naisia. Ja kierre pahenee.

Sosiologi Henry Laasanen on oikeassa siinä taannoisessa huomiossaan, että aitoa maskuliinisuutta voi kokea enää vain tietokonepelien maailmassa, jossa saa ohjata autoa, panssarivaunua ja lentokonetta ja ilmaista mielipiteensä miehille ominaiseen tapaan. Valitettavaa vain, että miesten toimintatavat on kuohittu poliittisesti epäkorrekteina todellisuudesta, ja ne on siirretty virtuaaliutopioiden epätodellisuuksiin, joissa miehuuttaan voi vielä toteuttaa.

Museorasismin kauhistelulla yritetään lyödä kiilaa pohjoisten kansojen väliin

Tieto-Finlandian valitsijaksi oli puolestaan valittu demaritoimittaja Arto Nyberg, josta puheen ollen minun on kysyttävä, miksi tämä kalpea seinäpapereista erottumaton henkilö on televisiossa ja miksi hänen on annettu pyörittää omaa ohjelmaa vuosikausien ajan. Syy löytyy hänen poliittisesta korrektiudestaan.

Nyberg valitsi Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen teoksen Kansankodin pimeämpi puoli, jossa arvostellaan ruotsalaisten harjoittamaa roturealismia. Nyberg paljasti motiivinsa Yleisradion haastattelussa seuraavasti:

En voi kiistää, etteivätkö nykyinen maailmantilanne ja viime aikojen tapahtumat Syyriassa, Pariisissa, Malissa ja Tornion rajalla olisi vaikuttaneet valintaani.

Poliittinen valinta siis. Olkoon niin. Politiikkahan liittyy kaikkeen. Mutta millä tavalla? En käy ruotimaan asiaa laajemmin tässä, sillä YleWatch-sivusto julkaisi Tammisen kirjasta jo viime keväänä perusteellisen arvion, jonka voi lukea tästä. Tammisen kirjan sisällön voi kiteyttää arvion sanoihin:

Tammisen käymä kulttuurisota, joka on yhdessä 68-sukupolven hengenheimolaisten kanssa paljastumassa läntisen sivilisaation tuhoamissodaksi, kaivelee kirjassaan yli 150 vuoden takaisia asioita kytkeäkseen ne nyky-Ruotsiin, joka on todellinen antiteesi Tammisen tuomitsemille vanhoille kansallisen itsesuojelun (mm. kansankoti) ideoille. Se tosiasia, että maa on rajattoman maahanmuuton myötä käytännössä peruuttamattomasti tuhottu, ei tunnu haittaavan kirjailijaa. Oikeastaan hän ei edes suostu näkemään suoraan silmien alla tapahtuvaa traagista kansanmurhaa, vaan yrittää paisuttaa pienimmänkin järjen ja vastarinnan äänen, kuten Ruotsidemokraatit, äärimmäisen demonisuuden ilmaukseksi [...].

Ruotsalaisten suomalaisia kohtaan osoittamaa ylenkatseellisuutta kaivelemalla Tamminen yrittää lyödä kiilaa tämän päivän Euroopan kansallisuuksien väliin, jotta myöskään pohjoiset kansat eivät voisi löytää yhteistä etuaan ja alkaa yhdessä kamppailla maahanmuuttoinvaasiota vastaan.

Selvää kuin pläkki.