6. marraskuuta 2017

Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet

Tänään ruotsalaisuuden päivänä on jälleen hyvä nostaa esiin muutamia kaksikielisyyteen liittyviä omintakeisuuksia. Kulttuurisesti melko pitkälle Suomea vastaavissa maissa, kuten Sveitsissä ja Kanadassa, ei ole moninkertaista yliopistojärjestelmää, jossa kielierot määräisivät tekemään saman työn useaan kertaan.

Sveitsi on nelikielinen maa, jonka viralliset kielet ovat saksa, ranska, italia ja retromaani. Kanadan viralliset kielet ovat puolestaan englanti ja ranska. Kummassakaan maassa ei ole monikielisyydestä huolimatta sellaista yliopistojärjestelmää, jossa yliopistojen tehtävät ja toimet täytettäisiin kielipoliittisin perustein ja joissa opetus-, opiskelu- ja työkieli olisi määrätty valtion kielipolitiikkaa silmällä pitäen.

Suomalaisen yliopistopolitiikan kaksikielisyys on eräänlaista apartheidia, joka juontaa juurensa yliopistojen valtiollisuuden aikakaudelta. Valtion virastoissa puhuttiin ja oli oikeus käyttää molempia virallisia kieliä. Perustuslaki sekä valtion kielilaki velvoittivat antamaan opetusta ja mahdollistamaan asioidensa hoitamisen molemmilla kotimaisilla kielillä myös yliopistoissa. Perustuslaki – vaikkakaan ei kielilaki – velvoittaa edelleen julkisoikeudellisia yliopistoja.

Kaksikielisyyden taustalla oli estää maatamme suomenkielistymästä ja taata oma koulutie ruotsinkielisille hinnasta välittämättä. Tiede pyrkii kuitenkin olemaan universaalia. Tutkimusta ei edistä se, että työ tehdään kahteen kertaan: suomeksi ja ruotsiksi.

Kun valtion rahoittamissa yliopistoissa on jouduttu etsimään säästöjä, tässä olisi hyvät mahdollisuudet säästää, mutta aihe koetaan pyhäksi, eikä siitä edes puhuta.

Muutamissa maissa, kuten Egyptissä, toimii toki yliopistoja, joissa puhutaan pääasiallisena työ-, opetus- ja julkaisukielenä eri kieliä kuin asemamaassa. Eräs esimerkki on Kairon amerikkalainen yliopisto. Mutta tällöin syy erikielisyyteen on yliopiston alkuperä, ei valtion kielipolitiikka, joka Suomessa heikentää tieteen hyötysuhdetta, vähentää tehokkuutta ja luo kitkoja päällekkäisyyden vuoksi.


Ruotsinkielisyys ei ole yliopistoissa vain symboli vaan vallan merkki

Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston kaksikielisyys sekä ruotsinkieliset yksiköt, kuten Åbo Akademi ja Svenska handelshögskolan, vääristävät myös yliopistojen nimityskäytäntöjä.

Ruotsinkielisistä tehtävistä ja toimista on tullut bunkkereita, joilla taataan ruotsia ensimmäisenä kotikielenään käyttäville paremmat mahdollisuudet päätyä oppituoleille, kuin suomenkielisille. Tämä johtuu siitä, että sujuvaa ruotsia puhuvia hakijoita on tarjolla yleensä suhteellisesti vähemmän kuin suomenkielisiin tehtäviin, joita suomea hyvin osaavat ruotsinkieliset myös hakevat ahkerasti.

Ruotsinkielisten yksiköiden tehtävä on ollut varmistaa ruotsia äidinkielenään puhuville suomenkielisiä parempi kohtelu ja edustus tieteessä. Esimerkiksi omissa oppiaineissani filosofiassa ja sosiaalipsykologiassa on ruotsinkielisillä professorin vakansseilla ja muilla tehtävillä yliedustus ruotsinkielisten väestölliseen edustukseen verrattuna.

Joillakin tietyillä tieteenaloilla, kuten kasvatustieteissä, on kenties perusteltua, että järjestetään myös ruotsinkielistä opettajankoulutusta. Mutta minkä vuoksi ruotsinkielisille on pyhitetty kokonainen oma kauppakorkeakoulu, kun taloustieteiden kieli on muutenkin valtaosin englanti?  – Ei ilmeisesti minkään muun kuin sen, että omaa koulutusreittiä pitkin ruotsinkielisen porvariston halutaan uusintavan itsensä talouselämän ja rahavallan asemissa.

Myös uudessa yliopistolaissa (2009) turvattiin ruotsinkielisten etuoikeutettu asema. Lähes kaikilla yliopistoilla on lain sekä suomen- että ruotsinkielisessä versiossa luonteva suomen- ja ruotsinkielinen nimi. Poikkeuksen tekevät kuitenkin Åbo akademi ja Svenska handelshögskolan, joille ei ole laissa määritelty suomenkielistä nimeä.

On mahdotonta kuvitella, ettei suomenkielisiä käännösvastineita olisi voitu löytää, kun molemmat ovat suostuneet kääntämään nimensä englannin kielelle internetsivuillaan. (Åbo akademi on ”Åbo Akademi University” ja Svenska handelshögskolan on ”Hanken School of Economics”.)

Kiintoisaa suomenkielisten nimien puuttuminen on, sillä yliopistolain 76 pykälässä vaaditaan, että ”Åbo akademin, jäljempänä akatemia, tulee erityisesti [...] ottaa huomioon maan kaksikielisyys”.

Ensin lainsäätäjä on jättänyt ilmeisen tahallisesti pois ruotsinkielisten yliopistojen suomenkieliset nimet 1 pykälästä, mutta lain loppupuolella vaaditaan kaksikielisyyden huomioon ottamista. Miten tämä voidaan ymmärtää?

Asiaa on tarpeetonta pohtia järkiperäisesti, sillä Suomen ruotsinkielisten kielipolitiikassa ei yleensäkään ole järkeä. Sitä ei voida ymmärtää minkään logiikan vaan historian pohjalta. Kyseessä on eliitiksi itsensä mieltävän suomenruotsalaisen vähemmistön ylenkatseellisuus ja mielenosoitus suomenkieliselle rahvaalle.

Sen tarkoituksena puolestaan on ylläpitää kahdensadan vuoden takaista muistikuvaa ajasta, jolloin suomenkielisten tie yliopistoihin ja muihin kulttuuri-instituutioihin tukittiin sillä, etteivät he osanneet ruotsia, maan ainoaa virallista kieltä. Voimassa oleva uusi yliopistolaki puolestaan meni valiokuntien, lautakuntien ja komiteoiden läpi poliittisen korrektiuden vuoksi ilman, että kukaan uskalsi siihen puuttua – aivan niin kuin läpi menevät ”kaksikielistä Suomea” tukemaan tarkoitetun säätiön rahamassat Suomen ainoalle yksikieliselle puolueelle, Svenska Folkpartietille.

Suomenkielisten nimien puuttuminen on kuitenkin pelkkä symbolinen kuriositeetti. Omat instituutionsa Suomen ruotsinkielisillä ovat edelleenkin. Koska ruotsinkielisille nuorille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, on ruotsia puhuvien matka maisteriksi edelleenkin helpompi ja lyhyempi kuin suomenkielisten. Ja Helsingin yliopiston kolmesta rehtoraatin jäsenestä yhden pitää jatkuvasti tulla ruotsinkielisten professorien riveistä (74 §), vaikka ruotsinkielisiksi rekisteröityjen osuus kansasta sen enempää kuin opiskelijoistakaan ei ole kolmannes vaan 5,5 prosenttia.


Svenska kulturfonden pelaa tieteen raharuletin pelimerkit puolueellisesti

Myös tieteen tukeminen on kielipoliittisesti vääristynyttä. Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internetsivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland, siis poliittinen puolue.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomenkielisille ja suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn.

En tarkoita, että suomen kieli ja ruotsin kieli pitäisi uhrata angloamerikkalaiselle kieli-imperalismille ja mitätöidä kotikieltemme asema tieteessä. Päinvastoin: olen aina puolustanut kotimaisilla kiellä tapahtuvaa tutkimusta, opetusta ja julkaisutoimintaa. Esimerkiksi kiitin apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaista pari vuotta sitten siitä, että hän vahvisti opiskelijoiden oikeuden tuottaa opinnäyttensä suomenkielisinä ja siten varmisti oikeuden käyttää yliopistoissa molempia kotimaisia kieliä, myös suomen kieltä. Tämän hän taisi tosin tehdä ruotsinkielisiä peläten.

Nähdäkseni tutkimusta tulisi tukea riippumatta siitä, tehdäänkö sitä suomen, ruotsin, englannin tai vaikkapa saksan tai ranskan kielellä. Nyt suomen ja ruotsin kieltä poljetaan kansainvälisissä yhteyksissä, ja Suomessa puolustetaan ruotsin kielen asemaa suhteellisesti paremmin kuin suomen kieltä. Niinpä tilanne pitäisi tasapainottaa poistamalla ruotsinkielisiä suosiva erityiskohtelu yliopistoissa ja tutkimusrahoituksen käytännöissä.


Mitä Kasnäsin manifesti paljasti Sfp:n tavoitteista?

Lopuksi on syytä valaista, millaisin motiivein ja keinoin ruotsinkielisten edunvalvojaksi ilmoittautunut Svenska Folkpartiet i Finland tavoitteitaan edistää. Suomen ruotsinkieliset ja Sfp ovat toimineet kaikkialla kieliryhmänsä omaksi eduksi, ja kyseessä on edunvalvonta, joka pyritään naamioimaan liberaaliksi hyväntekeväisyydeksi, vaikka kyse on ahneesta omien etujen tavoittelusta.

Esimerkin tästä kaksinaismoralismista tarjosi Sfp:n 10.10.2009 hyväksymä Kasnäsin manifesti, jonka puolue sorvasi Kemiönsaarella pitämässään tulevaisuuskonferenssissa. Manifestin kahdeksannessa kohdassa sanotaan, että ”Sfp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan, myös johtotehtäviin, ja vaikuttaa niin, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin kielen ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen”. Manifesti päättyi huudahdukseen: ”Jos Sfp pystyy toteuttamaan nämä kymmenen teesiä, meistä tulee kymmenen prosentin puolue. Kasnäs oli vasta toiminnan alku. Todellinen työ alkaa nyt!

Alun perin vain ruotsiksi julkaistu manifesti herätti sen verran arvostelua mediassa, että puolue päätti vetää sen pois netistä ja korvata uudella (käännös alkuperäisestä on ilmestynyt täällä). Puolueen tavoitteet olisivat kuitenkin tulleet selviksi vähemmälläkin salailulla.

Sfp on pyrkinyt edistämään maahanmuuttoa hankkiakseen potentiaalisia kannattajia, jotka eivät ole lähtökohdiltaan suomenkielisiä ja joiden puolue toivoo ”valitsevan” ruotsin kielen sekä äänestävän tämän kielipoliittisen ratkaisunsa tuloksena automaattisesti ruotsinkielisten edunvalvojaa, kielipuolueena esiintyvää Sfp:tä.

Todellisuudessa Sfp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisen varakkaan porvariston etujen edistäjä, jota ruotsinkielisistäkin kannattaa vain osa. Esimerkiksi Sdp:llä ja Vasemmistoliitolla on omat ruotsinkieliset äänestäjänsä molempien vasemmistopuolueiden sisällä.

Tulkintamahdollisuuksia jää oikeastaan vain yksi. Sfp tekee maahanmuuttopolitiikallaan kielipolitiikkaa, jonka tuloksena se toivoo kannatuksensa kasvavan. Kielipolitiikalla hankittua kannatuksen nousua puolue taas haluaisi käyttää ruotsinkielisen porvariston sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten etujen edistämiseen.

Yhtälö ei kuitenkaan toimi, sillä maahanmuuttajat eivät mielellään valitse sen enempää suomen kuin ruotsin kieltäkään vaan puhuvat omaansa. Niinpä puolueen perusaksiooma ei päde, ja siksi maa katoaa sen jalkojen alta, kun ruotsin kielen suhteellinen osuus vähemmistökielenä heikkenee.

Maahanmuuton lisäämisessä puolue on kyllä onnistunut Astrid Thorsin ministeriajoilta lähtien. Esimerkiksi Vantaalla venäjän kieli ohitti jo ruotsin kielen. Niinpä myös Sfp:n kannattaisi tavoitella päämääriään puolustamalla Suomea ja suomalaista kulttuuria haittamaahanmuuttoa vastaan, jolloin se tulisi edistäneeksi suomalaisten ihmisten yhteistä etua.


Kirjoituksiani yliopistojen kielipolitiikasta

Yliopistojen kuolinnaamio
Kulttuurikanoja
Yliopistoissamme saa ja pitää käyttää suomea