6. joulukuuta 2013

En olisi uskonut, että se romahti


Ollessani nuori 1980-luvulla en olisi uskonut maamme koskaan ajautuvan nykyisenlaiseen tilaan, jossa valtiolla on 600 miljardia markkaa velkaa ja kuntien taloudet huutavat Hoosiannaa. Kolmannes kansasta on syrjäytynyttä ja nuoriso potee toivottomuutta. Masennus on niin yleinen kansantauti, että sen voisi luulla johtuvan vesijohtovedestä.

Globalisaatio, Euroopan unioni ja rahaunionin jäsenyys ovat vieneet kansallisen itsemääräämisoikeuden, eivätkä Euroopan kansakunnat saa itse asioistaan päättää. Mikäli tähän olisi tultu nopeasti, yhdessä yössä, kansalaiset olisivat ryhtyneet ehkä kapinaan. Koska tähän on tultu hitaasti ja vähitellen, kansalaisilla on ollut aikaa tottua, turtua ja tulla sokeiksi.

Lennämme tätä nykyä tyhjän päällä, ja maa on kadonnut altamme jo kauan sitten. Kun muistelen Suomen onnellisia vuosia, eli 1970- ja 1980-lukua, jolloin valtiolla oli varallisuutta ja työttömyys alle 100 000, rakennettiin siltoja, teitä, kouluja, kirjastoja sekä varuskuntia, uimahalleja ja jäähalleja. Ongelma oli vain se, mihin kaikkeen runsaita verotuloja ja julkisen sekä yksityisen sektorin tuottoja voidaan käyttää.

1950- ja 1960-luvuilta puolestaan muistan perinteisillä Suomi-aiheilla kuvitetut dokumenttielokuvat, joissa selostaja elävällä ja jonkin verran yli-innostuneella äänellä selittää kansakuntamme raivaavan tietä yhteiseen onneen. Tässä haaveellisessa ja idyllinomaisessa kuvassa (jota vastaavan todellisuuden olemassaoloa tosin epäilen), viljapellot lainehtivat ja kaikilla oli paikkansa yhteiskunnassa. Toteutumattomuudestaankin huolimatta se kertoi, että välittämisen ilmapiiri vallitsi kaikkialla. Sen sijaan nykyvuosikymmentä pimeämpää, synkempää ja epätoivoisempaa aikaa en ole vielä nähnyt.

Nykyisin voi lähinnä mykistyä sen järkytyksen vuoksi, jonka nykyinen poliitikkosukupolvi on Euroopan unionin jäsenyyden aikana tuottanut. EU-jäsenyys ja siihen liittyvä uusliberalistinen rajojen avaaminen pääomien ja väestöjen liikkeille ovat raunioittaneet Suomen julkistalouden, ja jäljet johtavat Brysselin ja Strasbourgin sylttytehtaille sekä Frankfurtissa toimivaan Euroopan keskuspankkiin. Joskus tuntuu siltä, että eurooppalaiset ihmiset elävät jonkinlaisessa syvässä unessa tai horteisessa, josta herääminen merkitsee havahtumista painajaiseen.

Suomen tulevaisuudenratkaisut eivät löydy valtion- ja kunnallistalouden leikkauksista tai hyvinvoinnin romuttamisesta vaan tuotannon tehostamisesta ja itsenäisen rahapolitiikan palauttamisesta, jolla voidaan taata esimerkiksi metsäteollisuuden kilpailukyky. Kansainvälisyyden vaatima rahahorna on tukittava, ja varat on suunnattava oman kansakuntamme ylläpitoon. Poliittisen eliitin harjoittaman porsastelun aikakaudella on tullut aika tehdä loppu poliittisista virkanimityksistä, kultaisista kädenpuristuksista ja siitä sosiaalisesta ja taloudellisesta korruptiosta, jota kaikkeen suosimiseen, etuoikeuttamiseen ja väestöjen väliseen hyysäämiseen sekä epätasa-arvon kasvattamiseen liittyy. Myöskään filosofien ei pitäisi kesyyntyä sirkusmarakateiksi, joilla hallitus korostaa omaa viisauttaan antaen palkinnoksi karkin ”hyvin tehdystä työstä”.

Mikäli ihmiset eivät ryhdy toimenpiteisiin ja käännä historian kulkua oman kansamme hyväksi, en voi nähdä tulevaisuuden tuovan mitään hyvää. Minussa onkin sen verran meedion vikaa, että näen tapahtumia etukäteen ja pystyn aavistamaan tulevaisuuden kehityskulkuja. Euroopan unioni on aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin kansakuntien keskinäiseksi ja valtioiden väliseksi avoimeksi sodaksi. Aivan niin kuin Titanicin kannella, ihmiset eivät nytkään näe edessä olevaa eurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan katastrofia, vaikka haaksirikko on jo tapahtunut.

Katsellessanne televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, on hyvä muistaa, että kaikki esillä oleva kimallus on vain poliittisen ja taloudellisen vallan kiiltäväksi laminointia: konkurssitilan meikkausta, pakkelointia ja kuorrutusta, ikään kuin meikkitaiteilijat, pukusuunnittelijat ja kampaajat voisivat valtiontalouden pelastaa. Minä en tuohon porukkaan kuulu, enkä halua kuulua. En löydä siitä itseäni, ja mikäli minut jostakin muistetaan, niin mieluummin jostain muusta.