15. heinäkuuta 2011

Suomalaisten filosofien TOP 20 -lista


Tämä on suomalaisten filosofien TOP 20 -lista. Koska filosofia pyrkii olemaan eräänlainen muiden tieteenalojen ylitiede, moniakin ihmisiä kenties kiinnostaa, keitä tälle verrattomien intellektuellien listalle kuuluu. Aloitetaan ensimmäiselle sijalle nousseesta.

1) Petri Ylikoski

Useimmille tuntematon. Ei ole lausunut mitään tärkeistä filosofisista kysymyksistä, sillä on keskittynyt systeemifilosofiaan ja kansainvälisten artikkelien julkaisemiseen. Väitteli tohtoriksi jälkeeni mutta nimitettiin ohitseni assistentiksi Helsingin yliopistoon vuonna 1998, vaikka oli koulutustasoltaan vasta lisensiaatti. Laitettiin istumaan Tampereen yliopistoon Matti Sintosen oppituolille, koska on hänen helsinkiläinen ystävänsä ja oppilaansa sekä edustaa naturalistista heterofilosofiaa. Ei karismaa.

2) Matti Sintonen

Suomalaisen filosofian Hannu Hanhi. Raimo Tuomelan oppilas ja uralle valittu Helsingin yliopistossa. Sai apulaisprofessuurin Tampereen yliopistosta kakkossijalta, kun vielä häntäkin mitättömämpi Jan von Plato veti hakemuksensa pois. Ei ole julkaissut opetusalansa tieteenfilosofian alalta mitään sellaista, jolla olisi ollut jotakin merkitystä eri tieteenharjoittajille. Ei ole sanonut mitään myöskään käytännöllisen filosofian kysymyksistä tai etiikan ja yhteiskuntafilosofian tärkeistä ja ajankohtaisista ongelmista. Nimitettiin viransijaiseksi Ilkka Niiniluodon paikalle täyttämään häneltä jäänyt valtatyhjiö, mutta tyhjiö ei tullut täydemmäksi.

3) Leila Haaparanta

Jaakko Hintikan oppilas ja analyyttinen kielifilosofi. Saanut kaiken Hintikan kädestä. Väittää edustavansa fenomenologiaa mutta valehtelee. Edustaa analyyttisen kielifilosofian kautta nähtyä fenomenologisen ajattelun vääristelyä. Käytettiin pelinappulana, kun Juha Varto ja hänen pari sataa oppilastaan karkotettiin Tampereen yliopiston filosofian ainelaitokselta 1990-luvulla. Nimitettiin Veikko Rantalalta avautuneeseen professorinvirkaan seuraaviksi 30 vuodeksi, jotta pöytä tulisi pyyhityksi. Hylkäytti dosentuurihakemukseni kahdella minua vähemmän ansioituneella ruotsinkielisellä tutkijalla, Kristian Klockarsilla ja Olli Lagerspetzillä, vuonna 2005. Tosin nimitykseni ei olisi tullut liian varhain vaan liian myöhään, sillä vaatimukset eivät olleet ylimitoitettuja vaan alimitoitettuja. Onnistui todistamaan, ettei 43 numeron jalka sovi 39 numeron kenkään. Hänen edeltäjänsä, loogikko-matemaatikko Veikko Rantalan, opetus puolestaan oli niin etevää, että sen johdosta yliopistolla kiersi sanonta: kun Rantala luennoi taiteenfilosofiasta, taiteilijat, kirjailijat ja muut luennolla käyneet laskivat katseensa pelkästä kunnioituksesta.

4) Kristian Klockars

Toiminut assistenttina ja yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston ruotsinkielisille pyhitetyissä viroissa. Se, miksi Klockars ylipäänsä on virassa, johtuu vain siitä, että virkarakenne takaa ruotsinkielisille työpaikan suhteellisesti paremmin kuin suomenkielisille. Väitteli Sartresta, mutta oma panos filosofiaan on järkyttävässä ristiriidassa verrattuna väitöksensä päähenkilön aikaansaannoksiin. Ei kirjallista tuotantoa. Klockarsin toiminnan johdosta minusta saa jatkossa käyttää mitä nimitystä tahansa, vaikka ”puolijumalaa”, mutta ei nimitystä ”dosentti”.

5) Olli Lagerspetz

Empirismiä edustaneen psykologian professorin, Kirsti Lagerspetzin, poika. Filosofian professoriksi nimitetyn Eerik Lagerspetzin ja taloustieteen professorina toimineen Mikko Lagerspetzin veli. Erik Ahlmanin tyttärenpoika. Dynastian osa siinä missä ”instituutioiden teorioista” väitellyt Eerik II. Olli-poika todistaa ruotsinkielisten elitismistä ja omankädenoikeudesta, jota hän koettaa lieventää suomenkielisille suunnatuilla haistatuksillaan, sosiaalidemokraattisuudellaan ja näennäisellä liberalismillaan. Yhteiskuntatiede on tässä valossa ”organisaatioiden mekanismien analyysia”, ei esimerkiksi valta- tai ideologiakritiikkiä. Toteuttaa normaalitieteen ihannetta: systeemiteoriaa. Tieteelliset ansiot ovat muoviankkoja. Ei itsenäistä eikä omaperäistä filosofiaa. Ainoa yritys siihen suuntaan on Multikustannuksen julkaisema teos Lika, jolla on paljonpuhuva nimi. En viitsi selittää, koska olen tehnyt sen jo.

6) Sami Pihlström

Ilkka Niiniluodon lempilapsi, vallanperijä, analyyttisen filosofian kummipoika ja hintikkalaisen filosofiakäsityksen kellokas. Kuluttaa housujensa takamuksia istumalla jokaiselle avautuvalle oppituolille. Kiipijä, pyrkyri ja nousukas. Julkaissut ahkerasti mutta samanlaisella suhteellisen löyhällä kynällä kuin esikuvansa. Osoittaa, miten virkoihin pääsee, kun julkaisee paljon pinnallista englanniksi. Teokset koostuvat sanakohinasta: semanttisesti köyhissä teksteissä on yritystä mutta ei ajatusta. Nimitettiin Jyväskylään filosofian professoriksi mutta ei pysynyt siellä vaan kapusi takaisin Helsinkiin Tutkijakollegiumin johtajaksi. Tyydyttää naturalismillaan heteroseksuaalisille symboliarvoille rakentuvaa normaalitieteen ihannetta. Pidetään pakastimessa siltä varalta, että Niiniluoto jää eläkkeelle joskus vuonna 2020.

7) Gabriel Sandu

Romanialaisvalmisteinen fysiikan filosofi. Nimitettiin juuri siihen filosofian apulaisprofessorin virkaan, jota myös Esa Saarinen haki. Toiminut filosofian laitoksen johtajana. Tyrmäsi dosentuuriaikeeni Helsingin yliopistossa toteamalla, että ”laitoksellamme vaaditaan kansainvälistä tutkimusta eikä kannanottoja, jotka loukkaavat laitoksemme arvostettuja jäseniä”. Vastasin: ”Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka pahasti teidän omat kannanottonne loukkaavat jatkuvasti meitä ja vahingoittavat toimintamahdollisuuksiamme yliopistossa.” Ei muuta sananvaihtoa. Todisti esittämäni tiedekritiikin oikeaksi omalla asennoitumisellaan.

8) Jan von Plato

Yhteistä filosofian kanssa vain nimi. Riiteli Esa Saarisen kanssa pikkuviroista 1990-luvulla ja sai palkinnoksi professorinviran, jonka myöntäminen hänelle oli kateellisten kosto Saariselle. Tuotanto käsittelee muun muassa ”tyyppiteoriaa”. Julkaisut muistuttavat jääkaappipakastimen käyttöohjeita ja ruohonleikkurin huoltokirjoja. Tuottanut formaalista analyysia, joka on ”kapea-alaista” ja perustuu ”riitelevään filosofiakäsitykseen”, kuten Niiniluotokin aikoinaan sanoi. Toimii ruotsinkielisille pyhitetyssä kiintiövirassa. Ei ymmärtäjiä eikä filosofiaa rikastuttavia tuloksia. Oppilaina vain pari apurahoista kiinnostunutta naturalistia, joiden ajattelu muistuttaa latenssi-ikäisten infantiilista seksuaalisuudesta.

9) Sara Heinämaa

Tuli tunnetuksi julkaisemalla Esa Saarisen kanssa teoksen Olennainen nainen vuonna 1983. Hivuttautui akateemiselle uralle Saarisen siivellä. Väitöskirja vuodelta 1996 koostui yrityksestä kiistää biologinen ja kaksiarvoinen sukupuoliero sekä redusoida sukupuoli eleisiin tai tyyleihin. Väitös palkittiin arvolauseella eximia cum laude approbatur, mikä ei tosin poikennut löperöstä arvostelulinjasta mitenkään. Heinämaata pidetään feministisen tiedepolitiikan yhtenä symbolina. Niinpä häntä on pidetty viroissa poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä. Ei ole sanonut mitään filosofian yleisistä tutkimusaiheista eikä keskeisistä asiakysymyksistä vaan lähinnä naisena olemisesta ja feminismistä.

10) Tuija Pulkkinen

On virassa vain siksi, että akateeminen virkarakenne suosii feministejä. Maassamme on kymmenkunta naistutkimuksen virkaa. Käytännössä ne on pyhitetty vain naisille sukupuolista rasismia osoittaen. Sen sijaan Suomessa ei ole yhtään miestutkimuksen virkaa, saati että puhuttaisiin puolueettomasti sukupuolijärjestelmien tutkimisesta naistutkimuksen ja miestutkimuksen sijaan. Koska väitelleistä feministeistä on pulaa, naistutkimuksen virkoihin on vaikea löytää ketään muodollisesti pätevää. Tuija Pulkkisen ainoa jotakin merkitsevä julkaisu on hänen väitöskirjansa, jonka Gaudeamus monisti julkaisemalla siitä suomennetun version ja kaksinkertaistamalla siten Pulkkisen tieteellisen tuotannon.

11) Mikko Yrjönsuuri

Filosofi, joka tuli puun takaa. Esiintynyt uskonnonfilosofina. Sellaisena analyyttisessa filosofiassa pidetään jokaista, joka tutkii uskomista koskevien kielen ilmaisujen käsitteellisiä ominaisuuksia ja niin sanottua intentionaalisuutta eli suuntautuneisuutta (’uskomisen’, ’tietämisen’, ’toivomisen’ ja niin edelleen luonnetta). Koska tällainen toiminta voidaan helposti (mutta huterasti) yhdistää fenomenologiaan, sitä harjoittava filosofi voi pyrkiä näyttäytymään ”monipuolisena”. Tosiasiassa kyse on vain käsiteanalyyttisen tietoteorian yhdestä sovellutuksesta, jossa aihe vaihtuu mutta metodi on sama. Sen asemasta, että filosofi etsisi malmia nallipyssy toisessa kädessään ja leluvasara toisessa, hän etsii nyt Jumalaa kielen salakareista. Olemalla kiltti ja huomaamaton Yrjönsuuri sai professuurin hänen kanssaan yhtä hiljaisen ja kiltin Seppo Sajaman jälkeen Joensuusta. Loi siellä virkauraa näyttääkseen pätevältä. Niinpä hän tuli nimitetyksi professoriksi Jyväskylän yliopistoon, lähemmäksi jokaisen filosofin toiveissa siintävää pääkallonpaikkaa: Helsinkiä. Epäilemättä asiallinen filosofi, mutta niin kuivaa, niin kuivaa tämäkin.

12) Veikko Launis

Medisiinarien tiedekuntaan professoriksi nimitetty Veikko Launis käsittelee lääketieteen etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Hän saa pisteitä tärkeisiin aiheisiin tarttumisesta. Turkulainen porvari puolustaa yksilön itsemääräämisoikeutta, mikä onkin hyvä lähtökohta, mutta tulokset ovat olleet laimeita ja hautautuneet akateemisten nippujulkaisujen sekaan. Niistä olisi voinut sanoa paljon sellaistakin, jolla olisi ollut merkitystä käytännön elämässä. Pari korkeampaa tulkinnallista astetta ovat jääneet puuttumaan. Launis näkee moraalin kysymykset peliteoreettisina ongelmina: punnuksia laitetaan tuomarinvaakaan ja katsotaan, mille puolelle vaa’an kieli värähtää. Ei pohdi sairausilmiöiden olemusta eikä ominaispainoa vaan lähinnä niiden suhteellista asemaa normatiivisessa, teknistä oikeudenmukaisuutta käsittelevän tasapainoilun pelissä. Sivuuttanut medikalisaatioon kohdistetun metodologisen kritiikin sekä tiedepoliittiseen vallankäyttöön liittyvän arvostelun. Saman akateemisen pelkomielialan vanki kuin muutkin.

13) Ahti Pietarinen

Filosofian professori Juhani Pietarisen poika. Nepotismin todistuskappale Lagerspetzien ohella. Siirtyi Turusta Helsinkiin, jossa väitteli tohtoriksi ja valittiin virkauralle, sillä osasi ja halusi toteuttaa normaalitieteen ihanteita. Kotonaan oppineena Pietarinen tiesi myös sen, miten yliopistoissa pitää olla. Oli fiksusti. Niinpä laitettiin virkauralle Suomen Akatemian tutkimustuen turvin. Ajautui sivuraiteelle havaittuaan, että filosofiassa tie nousee pystyyn eikä virkoja riitä juuri kenellekään. Ahti sai oman valtakunnan, kun hänet nimitettiin semiotiikan professoriksi semiootikkojen ohi. Tyypillinen uomakipittäjä.

14) Antti Revonsuo

Nykyään ei ole enää psykologiaa eikä filosofiaa. On vain ”kognitiotieteellistä neurofysiologiaa”. Antti Revonsuo on koettanut selvittää tajunnan olemusta aivotutkimuksen keinoin. Sitä kautta hän toimii kuin 1950-luvun empiristit ja positivistit, tietämättä tosin itsekään, miksi. Revonsuo on tyypillinen laboratory of habit of mind -tutkija: mittarimato, joka yrittää redusoida tajunnallisen merkitystason ilmiöt immanentille materiaaliselle tasolle tai johdella ne siltä. Niinpä hän on päätynyt samoihin klassisiin ongelmiin, jotka ovat vaivanneet minuuden ja sielun jäljittäjiä satojen vuosien ajan. Koska neuvottomuutta ja voimattomuuden tunnustamista on syytä pitää viisautena, Revonsuo on päässyt esiintymään televisioon. Revonsuon kirjoituksia on mahdotonta lukea, sillä luettavaa tekstiä ei juuri ole. Sen asemasta olisikin valaisevaa kaivaa esiin, mitä Lauri Rauhala on sanonut ihmisen henkisyydestä, sielusta, minuudesta ja persoonasta omassa tuotannossaan.

15) Olli Loukola

Timo Airaksisella on ongelma, mistä hän löytäisi virkansa perijäksi samanlaisen, yhtä sanavalmiin ja kantaa ottavan sekä ahkerasti kirjoja julkaisevan filosofin kuin hän itse. Niinpä hän istuttaa etiikan ja yhteiskuntafilosofian professorinvirassa kokeeksi eri oppilaitaan. Yhdessä vaiheessa oli Olli Loukolan vuoro – vai oliko se Koistinen, samapa tuo? Muuta sanottavaa näistä Olleista ei olekaan. Mukavia kuin lehmän munat.

16) Jussi Haukioja

Ai kuka? Todellakin. En minäkään tiedä. Turun yliopiston nettisivuilla lukee: filosofian professori.

17) Heta Gylling

Soveltavan filosofian professori. Entinen Heta Häyry. Sai median huomiota julkaisemalla yhdessä Matti Häyryn kanssa teoksen Rakasta, kärsi ja unhoita (1987), jossa puolustettiin abortteja. On päässyt nauttimaan unohduksen autuudesta avioeronsa jälkeen. Gyllingin tekemät johtopäätökset ovat omasta mielestäni jokseenkin kyynisiä, raakoja ja tunne-elämältään kuolleita, mikä tietysti palkitaan järkiperäisyyttä palvovassa tieteessä. Ei ole ottanut pariin vuosikymmeneen kantaa mihinkään ajankohtaiseen eikä tärkeään yhteiskunnalliseen kysymykseen, jossa soveltavaa filosofiaa tarvittaisiin. On feministi. Tekisin hänen työnsä paremmin.

18) Thomas Wallgren

Yksi filosofian laitoksen lemmikeistä. Toiminut assistentin ja yliopistonlehtorin viroissa opiskeluvuosistaan asti. Professorin poika, jonka isä on toiminut muun muassa Helsingfors Sparbankenin johtoelimissä. Thomas-poika ilmentää oidipuskompleksiaan toimimalla vaihtoehtoliikkeissä ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmatoimikunnassa. Demarien yksi pääideologi. Toimiessaan filosofian laitoksen johtajana herätti kysymyksen, onko hän sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, joka reuhaa filosofian laitoksella, vai filosofian laitoksen johtaja, joka ajaa asioitaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Yliopisto on palkinnut Wallgrenin viroilla mutta ajanut harjan ja varren kanssa kauaksi jokaisen, joka on ilmoittanut olevansa kansallismielinen. Globaalia kapitalismia ja uusliberalismia arvostelevan Wallgrenin saa hiljaiseksi vain antamalla hänen puhua itsensä pussiin tai huomauttamalla, että myös maahanmuutto on globalisaation tuottama ongelma. Ääneen hänet saa, kun kertoo, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia, vaan ne tulevat voimaan vain koko poliittisen järjestelmän muuttumisen mukana, kun kapitalismi ja liberalismi saadaan toimimaan myös kehitysmaissa!

19) Pekka Himanen

Yksi syy siihen, miksi Pekka Himasesta tuli julkisuuden suosikki 1990-luvulla, oli se, että hän väitteli tohtoriksi samana vuonna kuin täytti 21 ja jätti siten opintonsa ”kesken”. Mutta miksi hän yhä on julkisuudessa? Selitys on, että omaan hysteriaansa sokeutunut ja kuuroutunut media ei tunne muita filosofeja tai muut ovat vielä surkeampia. Minä en tiedä, miksi Himasta palvotaan. Syy on ilmeisesti siinä, että television ajankohtaisohjelmia varten jostakin täytyy löytää filosofi varmistamaan, että se mitä puhutaan, on ”eettisellä pohjalla”. Himanen valitaan tuohon rooliin, sillä hän on poliittisesti korrekti ja hänen sanomisensa ovat ennustettavissa. Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtajan, Jyrki Kataisen, Himaselle junailemat 40 000 euroa ja Himasen vastavuoroisesti tuottama 37-sivuinen tulevaisuusraportti takaavat, että Himasen filosofiassa hinta on laatuun nähden hyvä.

20) Ilkka Niiniluoto

Lähiölapset ovat filosofisesti epäitsenäisiä. Ilkka Niiniluoto on entinen vantaalainen, aivan kuten Jaakko Hintikkakin. Lähiöissä ja kaupungeissa kasvaneista tulee peliteoreetikoita ja relativisteja, sillä heidän sosiaalistumisprosessinsa valitettavasti onnistuu. He oppivat ajattelemaan ”realistisesti” kerrostalorykelmien keskellä vallitsevan ahtauden vuoksi. Kapinallisuutta heissä ei ole, ei myöskään periaatteiden kyseenalaistajaa eikä luojaa. Rationalistifilosofeille ”moraalilaki sydämessämme” ei ole ”yhtä ihmeellinen asia kuin tähtitaivas yläpuolellamme”, sillä sitä ei katsella käpy selän alla kanervikossa. Mutta kuvan heidän filosofiastaan saa, kun kuuntelee palokärjen rummutusta onttoa kelohonkaa vasten. Tällaiset filosofit menestyvät päiväkerhon ohjaajina. Ilkka Niiniluoto tietää, että kun toimii myös rehtorina ja kanslerina, niin ei tarvitse koko aikaa pyyhkiä opiskelijoiden perseitä. Kansleri Ilkka Niiniluodolle (entiselle filosofian professorille) haluan esittää yhden kysymyksen: ”Riittääkö palkkanne, entä eläkkeenne?” Olisi mukava tietää, kun joutuu sen itse veronmaksajana maksamaan.

Lopuksi esittelen pari tulevaisuuden hittiä niin sanotun nuoren polven filosofien joukosta:

21) Juha Varto

Tähti sammahti heti kun sai professorinviran. Fenomenologille tarjottiin turvapaikka Taideteollisesta korkeakoulusta. Merkittävin oppilas taitaa olla kasvatustieteilijä Juha Suoranta, joka on suomalaisen koulumaailman keskeisin mokuttaja.

22) Esa Saarinen

Lopetti filosofisen lähetystoiminnan viime vuosituhannen puolella siirtyen yrityskonsultiksi. On menestynyt sittemmin mainiosti. Taloudellinen eliitti ostaa Saariselta pelastuksen tunnetta ja lievitystä huonolle omalletunnolleen. Saarinen puolestaan antaa rikkaille oikeutuksen rikastua vakuuttelemalla, ettei menestymisessä ole mitään pahaa (vaikka olisikin).
En vihaa Saarista mutta inhoan hänen yleisöään, joka osoittaa pikkusieluisuutensa yrittämällä lievittää kuolemanpelosta johtuvaa eksistentiaalista ahdistustaan haalimalla haltuunsa mammonaa ja naamioimalla ahneutensa sananlaskuviisauksien taakse. Jos itse olisin Saarinen, haluaisin tekijänoikeuksiin vedoten kieltää käyttämästä lauseitani pankkiiriliikkeiden kotisivujen koristeina ja asuntokeinottelijoiden näyteikkunain somisteina. Vaikka eipä silti, kyllä ahneiden kannattaa kuolemaa pelätäkin, sillä kristillinen kirkko on määritellyt ahneuden yhdeksi kuolemansynniksi, ja ahneita saattaa kuoleman jälkeen odottaa itse Belsebuubi hiilihanko kädessään.
Saarinen onnistui sittemmin jatkamaan akateemista uraansa Teknillisessä korkeakoulussa, joka myönsi hänelle viran. Maassa, jossa pomomiesten yleissivistyksen pitää olla peruskoululaisten tasolla, johtajiksi nimitetään aina vain juristeja, ekonomeja tai insinöörejä. Esa Saarinen valmentaa nyt tulevaisuuden johtajia opettamalla insinöörejä. Mutta ei Saarinen suinkaan oppimaton ole. Johtajia on voinut miellyttää Saarisessa hänen henkinen sukulaisuutensa Benedictus de Spinozaan, tähän kaikkien aikojen ”jaloimpana ja rakastettavimpana” pidettyyn filosofiin. Optikkona toiminut Spinoza näet viilasi leipätyökseen linssejä, kun taas yritysfilosofien tarkoituksena on viilata yleisöjään linssiin.
Kunnioitan Saarista siksi, että hän on maamme ainoa virkamiesfilosofi, joka itse maksaa professorinpalkkansa veroina.


Tämä oli yliopistoihin palkattujen filosofien TOP 20 -lista. Mitä heidän keskinäiseen paremmuuteensa tulee, älkää kertoko, että kyse oli käännetystä järjestyksestä.

Muodollisista syistä tämän listan ulkopuolelle on jätetty ne feministiset ja postmodernistiset yhteiskuntatieteilijät ja taiteiden tutkijat, jotka ovat pyrkineet esiintymään filosofeina. Käsittelemättä on jätetty myös ne lukuisat Suomen Akatemian tutkijatohtorit ja assistenteiksi nimitetyt, jotka eivät ole vielä ehtineet osoittaa mitättömyyttään. Muutoin he kuuluisivat tämän listan kärkeen. Heidän viroissa oleskelunsa vuoksi Kruununhaan filosofianlaitoksilla on nyt niin hiljaista, että Punavuoreen asti kuulee, kun kultakala kutee ja luteet kävelevät seinänraoissa pieni kruunu päässään.

Sikäli kuin sammuneiden saunalyhtyjen listalle mahtuisi myös ulkomaalaisia, pisteet menisivät pakkasen puolelle heidän kurjan kielitaitonsa ja siitä johtuvan kulttuurifilosofisen invaliditeettinsa vuoksi. Koska toiveeni eivät yleensä toteudu ja koska ”elämän ongelma” on osoittautunut näille kaikille uraputki-Urpoille poikkeuksellisen tuskalliseksi, toivon, että he eläisivät mahdollisimman pitkään.

Miksi sitten laadin kyseisen listan? Ensinnäkin katson olevani erittäin sopiva antamaan puolueettoman arvion virkoihin nostetuista ja uralle antautuneista kollegoistani, sillä olen henkilö, joka ei ole kerta kaikkiaan millään tavoin Rakastetun Filosofian Laitoksen virkarakenteeseen kiintynyt.

Entä enkö osaa peittää kateuttani paremmin? Tosiasiassa menetetyt virat ovat minulle kuin entisiä heiloja, jotka luovutan mielelläni vähäosaisille. Viroissa kellottelevien on ollut myös helppo lunastaa asemansa, sillä kriitikoitahan ei koskaan nimitetä virkoihin. Koska arvostelijoita on luonnollisista syistä paljon, on virkaan näin ollen helppo päästä.