Mikä on tiedettä?

Vaikuttaa siltä, että yliopistoissa ja korkeakouluissa mikä tahansa mielipide muuttuu tieteeksi, kunhan sen sisältönä on monikulttuurisuuden ja maahanmuuton puolustelu tai feminismi, jonka kautta penätään etuoikeuksia naisille.

Taideteollisessa korkeakoulussa tutkijana toiminut Helena Oikarinen-Jabai väittää nyt Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla, että niin sanottu rasismi ja seksismi liittyvät jollakin tavoin yhteen ja että maahanmuuttajaväestön kasvu on ”linkitetty” seksuaalirikoksiin maahanmuuttokriitikoiden kannanotoissa.

Kirjoituksen taustan muodostaa tietysti monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa arvostelleen Jussi Halla-ahon vastainen kiihotuskampanja, jossa mikä tahansa maahanmuuttokriittinen puheenvuoro on pyritty linkittämään rasistiseen rikokseen tai lavastamaan sellaiseksi. Ja kirjoituksen paikka Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla puolestaan selittyy lehden halulla lunastaa tieteellissävyisiä perusteluja omille maahanmuuttoa tuputtaville tarkoitusperilleen.

Mutta katsotaanpa, miten tämänkin asian kanssa on. Oikarinen-Jabai viittaa muun muassa ”rasismiin” ja ”kolonialismiin” väittäessään, että juuri niiden tuella on tuhottu alkuperäiskansoja, ja esimerkkeinään hän käyttää Yhdysvaltoja ja Etelä-Afrikkaa. Tyypillisen monikulttuurisuudesta kirjoittavan henkilön tavoin Oikarinen-Jabai ei määrittele mitenkään sitä, mitä hän tarkoittaa rasismilla. Totuushan on, että tuo käsite kattaa vain rotusyrjinnän eli rotusorron. Sen sijaan Oikarinen-Jabai käyttää rasismin käsitettä tarkoittamaan myös rotuoppia ja rotuerottelua sekä kaikenlaista maahanmuuttokriittisyyttä.

Rotuoppi sisältää käsityksen, että rodut ovat objektiivisia tosiasioita ja että niillä on todellisia eroja. Oppi ihmisroduista onkin hyväksytty tieteellinen käsityskanta, ja sille on sekä geneettisiä, taksonomisia, fenotyyppisiä että kulttuuriantropologisia perusteita. Asian voi varmistaa helposti vaikka Otavan Suuren Ensyklopedian artikkelista ”Ihmisrodut” tai Wikipedian vastaavasta artikkelista. Rotuerottelu puolestaan perustuu siihen, että ihmisten väliset suoriutumiserot myönnetään todellisiksi. Esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat kilpailutulosten valossa parempia kestävyysjuoksijoita kuin muut rodut, ja euripidista sekä mongoloidista rotua on puolestaan väitetty keskimäärin älykkäämmiksi kuin negroidista rotua – ja tämä kaikki tieteellisen todistelun (muiden muassa Lynn ja Vanhanen) piirissä.

Todellista rotusortoa olisikin se, jos rotujen väliset erot kiistettäisiin, eikä ihmisillä olisi oikeutta olla oma itsensä. Rasismi eli rotusorto ei siis liity ihmisten välisten erojen tunnustamiseen. Se ei myöskään seuraa samanlaistamiseen pyrkivän tasa-arvoisuuskäsityksen kiistämisestä. Sen sijaan rasismi on rotuun vetoavaa ihmisarvon kiistämistä.

Ihmiset eivät luonnollisestikaan ole tasa-arvoisia, eikä niin voisi edes periaatteessa olla, sillä yhteiskuntamme koostuu laitoksista, joiden keskeinen tehtävä on paremmuuksien seulominen ja arvojärjestysten asettaminen. Eräs esimerkki epätasa-arvoa tuottavasta instituutiosta on koulu, jossa ihmisiä arvostellaan. Sen sijaan ihmisarvoa ei tietenkään pitäisi keneltäkään kiistää, ja rasismi tarkoittaakin vain ihmisarvon kieltämistä, mihin ainakaan suomalaisessa maahanmuuttodiskurssissa ei ole omien havaintojeni mukaan syyllistynyt vielä kukaan.

Kuitenkin Oikarinen-Jabai toistaa sen perusvirheen, että hän puhuu ”rasismista” tarkoittaen sillä mitä tahansa kantaa, jossa arvioidaan maahanmuuttoa tai ihmisten suoriutumiseroja kriittisesti. Pahimmillaan hän leimaa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelijat yksiselitteisesti rasisteiksi, vaikka rasismin käsitteen määritteleminen on häneltä yhtä pahasti hukassa kuin Mika Illmanin väitöskirjasta.

On myös väärin verrata Suomen asemaa USA:n tai Etelä-Afrikan tilanteeseen. Yhdysvallat on olemukseltaan maahanmuuttoon perustuva valtio, ja Afrikan maissa siirtomaapolitiikkaa harjoittivat aivan muut maat kuin Suomi. Nyt olisi perusteetonta laittaa yhtäkään maata maksamaan noita vanhoja velkoja, sillä aiemmin syrjityn väestön etuoikeuttaminen johtaisi käänteiseen syrjintään ja todistaisi vain siitä, että oikeus mielletään kostoksi. Toiseksi: syrjinnän päättymisestä on kulunut runsaasti aikaa, ja olisi väärin kostaa nykyään eläville valkoihoisille niitä vääryyksiä, joista he eivät ole yksilöinä missään kausaalisessa vastuussa. Ja kolmanneksi, suomalaisilla ei ole mitään tekemistä varsinaisen siirtomaaimperialismin kanssa, paitsi sen uhreina, kun olemme joutuneet elämään kahden meitä vahvemman valtion puristuksessa.

Johtopäätöksenä edellä lausutusta on ensinnäkin se, että suomalaisten käymä maahanmuuttokeskustelu ei ole ollut rasismin värittämää, toisin kuin Oikarinen-Jabai väittää, vaan kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen asiallista. Toiseksi on syytä muistaa, että maahanmuutto ei ole maahan pyrkivien subjektiivinen oikeus, vaan jokaisella itsenäisellä kansakunnalla on suvereeni oikeus yksin päättää siitä, miten ja keitä se päästää rajojensa sisäpuolelle: esimerkiksi ottaako se vastaan pakolaisia, turvapaikanhakijoita, työperäisiä siirtolaisia tai muita maahanmuuttajia lainkaan.

Maahanmuutto ei ole myöskään itseisarvo, vaan sitä pitää arvioida käytännöllisten seurausten perusteella. Asiathan menivät niin Amerikassa kuin Afrikassakin solmuun nimenomaan Euroopasta virtaavan maahanmuuton vuoksi. Maahanmuutossa ei ole tähänkään asti ollut kyse vain jostakin työperäisestä kutsumuksesta, vaan kansainvaellukset ovat halki historian olleet aina valloitusretkiä.

Niille, joita tasa-arvon ja ihmisarvon kysymykset kiinnostavat, on linkki aiempaan kirjoitukseeni tässä ja pohdintoihin rotukysymyksestä tässä.


Kaikki viittaa yhteen

Oikarinen-Jabain tekstuaalisten lahjojen virittämänä tullaan väistämättä sen keskeisen kysymyksen eteen, miksi maahanmuutto todellakin johtaa konflikteihin. Tatu Vanhanen selitti ilmiötä eräässä TV-esiintymisessään sosiobiologisella argumentilla viitaten havaintoon, että näennäisesti pienetkin erot ihmisryhmien välillä voivat tuottaa suuria poliittisia riitoja.

Tämä on tietenkin kuvaus, ei selitys. Mutta kuvauksena se näyttää pitävän paikkansa. Itse asiassa Oikarinen-Jabain oma argumentaatio todistaa juuri tämän havainnon oikeaksi. Kun kerran sukset ovat menneet niin pahasti ristiin eri rotujen välillä, kuin hän itse jutussaan kuvaa, niin miksi maahanmuuttoa suosivaa politiikkaa pitäisi jatkaa? Tähän keskeiseen poliittiseen ongelmaan taiteen tohtori ei anna mitään vastausta, vaan maahanmuuton suosiminen ja siihen rohkaiseminen jää jälleen pelkäksi perustelemattomaksi aksioomaksi ja uskonkappaleeksi.

Entä mitä pitäisi ajatella Oikarinen-Jabain väitteistä, joiden mukaan rotukysymys ja seksuaalisuus liitetään yhteen syystä, joksi ”on todettu lynkkaajien alitajuinen halu mustan miehen kehoa kohtaan”? Oikarinen-Jabai ei kerro lähteitään jutussaan, mutta ei liene kohtuutonta, että haluaisin tietää, missä näin on todettu. Argumentti vaikuttaa psykoanalyyttisen teoriaperinteen sävyttämältä. Sen mukaan kammo nähdään haluna ja pelko tiedostumattomana houkutuksena.

Autan kuitenkin lukijoita vähän. Sekä klassisen että dekonstruktiota hyödyntävän psykoanalyysin teorioihin perehtyneenä tiedän, että niin Freudin kuin Deleuzen ja Guattarinkin kaleidoskoopeissa mikä tahansa havainto voidaan kääntää nurin niskoin. Viimeksi mainittujen teoriat, joihin oletan Oikarinen-Jabain tukeutuvan, näkevät koko ihmisruumiin yhtenä sukupuolettomana ”halukoneena”, joka ei tunnusta sen enempää naisen ja miehen eroa kuin muitakaan eroja.

Olen omissa kirjoissani todennut nämä teoriat useaan kertaan absurdeiksi ja kestämättömiksi. Niinpä olisi mielestäni panettelevaa väittää, että heteronainen tai heteromies tuntisi mitään välttämätöntä sisäsyntyistä halua tai intohimoa mustan miehen kehoa kohtaan. Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en ole tuntenut seksuaalista intohimoa sen enempää eri sukupuolta kuin eri rotuakaan olevia henkilöitä kohtaan. Jokainen voi tietysti puhua näistä asioista vain omasta puolestaan, joten pidättäydyn itse väittämästä kenenkään toisen ihmisen puolesta tässä yhteydessä mitään.

Sen sijaan kiintoisa on se tapa, jolla monikulttuurisuuden edistäjät itse kytkevät rotuargumentin ja seksuaalisuutta koskevat argumentit yhteen, vaikka kytkökselle ei ole sen enempää tieteellisiä, käsitteellis-filosofisia kuin yksilöiden kokemusmaailmaankaan liittyviä perusteita. Erityisesti tämä näkyy prostituution ja seksuaalisen vaihdon kysymyksissä, eli seksuaalisilla markkinoilla, joilla feministit saavat omasta mielestään väittää mitä tahansa. Mutta jos mies vetoaa rotuargumenttiin tai jopa rakastuu erirotuiseen, sen feministit haluavat kieltää täysin.

On ristiriitaista, että monikultturistit hyväksyvät rodullisen argumentin pitäessään ”mustan miehen kehoa” heteronaisen näkökulmasta houkuttelevana (kuten Oikarinen-Jabai), mutta he eivät hyväksy sitä, että heteromiehet pitävät esimerkiksi Aasiasta tulleita prostituoituja yhtä houkuttelevina. Feministit siis sallivat sen, että ulkomaalaiset miehet aiheuttavat kotimaisille pariutumismarkkinoille suomalaisnaisten vaihtoehtoja lisäävän häiriötilan, mutta he eivät sallisi sitä, että ulkomaalaiset naiset tuottavat seksuaalista tyydytystä suomalaismiehille.

Rotuargumentti on naisten mielestä hyväksyttävä, kunhan se edistää heidän etujaan, mutta siihen ei saisi vedota muussa yhteydessä. Tämä ristiriitaisuus osoittaa, kuinka puolueellista ja ideologista monikultturistien argumentaatio on. Se osoittaa myös, että monikultturistit ajavat omaa politiikkaansa feministien selässä ja feministit monikulttuuristeilla ratsastaen. Suuri osa monikulttuurisuutta vaativista onkin ollut naisia, aivan kuten Vihreiden Naisten aloittamasta vihakampanjoinnista tiedetään.


Rajojen tarpeellisuus

Oikarinen-Jabai päättää puheenvuoronsa toruvansävyiseen kannanottoon, jonka mukaan ”on kuitenkin muistettava, että rasistiseen puheenparteen tukeutuvat seksuaalisväritteiset puheet ja kirjoitukset ovat eri asia kuin varsinaiset, keskenään ristiriitaisetkin monikulttuurisuuskeskustelut”. Mitä ovat nämä varsinaiset monikulttuurisuuskeskustelut ja juuri nekö ovat ristiriitaisia? Itsehän Oikarinen-Jabai koettaa tukeutua seksuaalisuutta koskeviin käsityksiinsä maahanmuuttoa puolustaakseen.

Keskustelujen jakaminen ”rasistiseen” ja ”varsinaiseen” argumentaatioon on tyypillistä sensuurille ja poliittisen korrektiuden tavoittelulle. Samalla kun maahanmuuttopolitiikan arvostelijoita haastetaan käräjille ja pakotetaan kärsimään sakkorangaistuksista tai niiden uhasta, vahingoitetaan niiden ihmisten sananvapautta, jotka koko ajan keskustelevat asiallisesti ja tieteellisesti, toisin kuin viidakkokuumeiset naiset.

On tietysti valitettavaa, että maailmassa esiintyy myös rasismia. Mutta samalla on muistettava, että elämä todellakin on sellaista kuin on. Näin ollen ihmiskunta joutunee jatkossakin valitsemaan monesta vaihtoehdosta vähiten kurjat ja tekemään myös kansallisten etujensa mukaista politiikkaa esimerkiksi hillitsemällä maahanmuuttoa, jotta rasismin esiinnousulta vältyttäisiin.

Myöskään kehitysmaiden ihmiset ja muut maahanmuuttajat eivät ole sellaisia viattomia suurisilmäisiä lapsia, jotka katsovat valkoista ihmistä kuin uutta Jumalaa, vaikka monet vihervasemmistolaiset maailmanparantajat tuntuvatkin ruokkivan omaa narsismiaan ja itsetuntoaan juuri tuonkaltaisella haavekuvalla. Tosiasiassa myös kolmannesta maailmasta tulevat ihmiset ovat ahneita ja itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, jotka eivät halua identifioitua mihinkään ryhmään vaan myös maahan saavuttuaan alkavat äänestää perussuomalaisia estääkseen liiallisen maahanmuuton pelkästään kilpailutilanteiden välttämiseksi.

Historian todistuksen valossa monikulttuuriset yhteiskunnat eivät ole onnistuneet missään, ja sotien keskeinen syy on usein juuri monesta kulttuurista koostuva yhteiskunta. Tämä on tilanne niin Jerusalemissa ja Pohjois-Irakissa kuin monissa Afrikan maissakin. Aidon sopeutumisen sijasta tapahtuu ghettoutumista, kun ihmiset hakeutuvat suurkaupungeissa sinne, missä heidän oma kulttuurinsa esiintyy yhtenäisenä valtakulttuurina. Monikulttuurisuuden toimimattomuuden ovat todenneet aikojen saatossa useat valtiofilosofit ja politiikan teoreetikot.

Myöskään globaalissa mittakaavassa kulttuurit eivät sopeudu toisiinsa, vaan niiden välille syntyy raja-aitoja, jotka ovat syntyneet luontaisesti: pelkän itsejärjestymisen pohjalta. Muiden muassa harvardilainen politiikan tutkija ja yhdysvaltain presidentin neuvonantaja Samuel P. Huntington katsoi jo vuonna 1996 julkaisemassaan teoksessa The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order, että kaksinapaisesta moninapaiseksi muuttunut maailma koostuu nykyään seitsemästä eri kulttuuripiiristä, joiden väliset puskurivyöhykkeet ovat planeettamme konfliktiherkimpiä alueita, ja osapuolena useimmissa sodissa on islam.

Tämä ei ole ihme, sillä myös kulttuuripiirien uskonnolliset erot ovat suuret. Siinä, missä islamin Jumala käskee yksiselitteisesti ”alistu”, on kristinuskon sanoma järkiperäiselle ajattelulle läheisempi ”valitse”.

Monikulttuurisuus on toiminut hyvin vain silloin, kun jokin kulttuuri on vakiintunut valtavirraksi ja suurten kamppailujen kautta on päädytty järkiperäiseen yhtenäiskulttuuriin. Esimerkiksi eurooppalaiset valloittajakansat toivat Afrikkaan, Amerikkaan ja Kaukoitään paljon kehityskelpoisia ja myönteisiä aineksia, ja korkein elintaso onkin juuri niissä maissa, joissa eurooppalainen elämäntapa on noussut hallitsevaksi.


Mielipidevalta asiantuntijavaltana

Lopuksi on hyvä nostaa esiin muutama tiedepoliittinen tosiasia. Kuka on Helena Oikarinen-Jabai? Hän on henkilö, joka sattui toimimaan samassa Suomen Akatemian rahoittamassa kolmivuotisessa tutkimusprojektissa, jossa minulla itselläni oli ilo toimia yhtenä palkattuna jäsenenä puolen vuoden ajan, eli siihen asti, kunnes projektia johtanut professori Inkeri Sava syksyllä 2001 katkaisi resurssini kuuteen kuukauteen ja syrjäytti minut koko hankkeesta. Kyseinen hanke oli osa 4 300 000 euron rahoitusta nauttivaa ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -ohjelmaa, jonka ohjelmajohtajana toimi sosiologi Vesa Puuronen.

Puolen vuoden ajan koetin opettaa osallistujille filosofiaa ja rationaalista ajattelua, sillä olin ainoa hankkeeseen hyväksytty filosofi (jo tuolloin tohtoriksi väittelemisestäni oli kulunut useita vuosia, eikä minulle ollut silti myönnetty projektitutkijan määräaikaista tointa parempaa tehtävää, niin kuin ei ole vieläkään). Samalla olin myös ainoa mies kyseisessä akateemisen naistutkimuksen keinoin täysfeminiinisoidussa osahankkeessa.

Sainkin melkein opetetuksi osallistujille sen, että ihmisyksilöiden välinen ero (eli toiseus) on kokonaan eri asia kuin sukupuoliero tai rotujen välinen ero. Toiseus tarkoittaa ihmisten erillisyyttä sinänsä, kun taas sukupuoliero ja rotujen välinen ero viittaavat partikulaarien ominaisuuksien mukaisiin eroihin – eivät erillisenä ihmisenä olemiseen.

Tämä distinktio on hyvin tärkeä, sillä ihmisten väliseen eroon eli toiseuteen liittyy ihmisarvo, kun taas partikulaareihin eli satunnaisiin eroihin (esimerkiksi sukupuolieroon tai rotujen väliseen eroon) liittyy pelkkä tasa-arvo. Tasa-arvo puolestaan on relatiivinen, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen.

Tietyn suorapuheisuuteni vuoksi minut pakotettiin suvaitsevaisuuden ja hyväksymisen verijäljet selkänahassani luopumaan työpaikastani, mistä kantelin sittemmin Suomen Akatemian hallintovirastolle, tietysti tuloksetta. (Olen kirjoittanut asiasta muun muassa tässä.) Sen sijaan Oikarinen-Jabain sallittiin jatkaa, ja hänen resurssejaan lisättiin.

Meidän homojen kesken puhutaan usein ”heteroseksuaalisesta oletuksesta”, jolla tarkoitetaan sitä, että kaikkia ihmisiä pidetään oletuksenomaisesti ja totuuden vastaisesti heteroina. Samantyyppinen oletus näyttää vallitsevan nykyään yliopistomaailmassa. Kutsun sitä feministis-vihervasemmistolaiseksi oletukseksi. Sen mukaan kaikkien tieteenharjoittajien tai sellaisina esiintyvien oletetaan, toivotaan ja vaaditaan olevan feministejä ja poliittiselta katsannoltaan vihreitä, sosiaalidemokraatteja, vasemmistoliittolaisia tai kommunisteja.

Tämä on seuraus siitä, että pitkän aikaa asiat menivät yliopistomaailmassa seuraavan kaavan mukaan: jos yliopistoissa tai korkeakouluissa toimivan ihmisen havaittiin edustavan mitä tahansa muita kuin sukupuolieron kiistäviä feministisiä tai vihervasemmistolaisia aatteita, hänet suljettiin visusti virkojen ja rahoituksen ulkopuolelle. Vasemmistolaisuutta pidettiin tieteenä ja pidetään valitettavasti edelleen, kun taas puolueettomuus arvotetaan epäansioksi.

Mutta rappaus yliopistojen kyljessä on murtunut. Jotain muuta pyrkii esiin. Kenties aikaa myöten käy niin kuin olen havainnut yhä useammille käyvän. Tutkijankammioiden ovet aukeavat omasta aloitteestaan ja heränneet kysyvät toisiltaan: ”Hei eksäkään usko tähän roskaan?”