26. lokakuuta 2017

Nollatoleranssi on suvaitsevaisten suvaitsemattomuutta


Niin sanotulle valtamedialle riittäisi juttujen aiheita ja kerrottavaa EU-johteisen politiikanteon sameasta ja töhryisestä valtavirrasta. Sen tuloksena Euroopassa jatkuvat väestö-, talous- ja turvallisuuspolitiikan hullut päivät, joista nykyisin kertoo vain vanhan median rinnalle syntynyt uusmedia.

Valtamedian viestimet tyytyvät uittamaan muoviankkojaan pienissä puroissa ja salaojissa sekä jatkamaan klikkijuttujen repimistä oman moralisminsa keinoin. Ilta-Sanomat uutisoi pari päivää sitten, että laulaja Tomi Metsäketo on saamassa potkut ”Tanssii tähtien kanssa” -shown lisäksi myös ”Mamma mia” -musikaalista, sillä tuottajalla on ”nollatoleranssi tällaiseen käytökseen”.

Tenori oli mennyt diivamaiseen tapaansa sanomaan jotakin sopimatonta naisille. Naisillehan ei saisi lehtien moraalinäkemysten mukaan ehdottaa seksiä edes heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä, mikä menee yli minun hilseeni.

Tiedättekö muuten mitä ”nollatoleranssi” tarkoittaa? Se on täydellistä suvaitsemattomuutta.

Ensin jokin despoottimainen kuppikunta määrittelee jonkin asian ”rasismiksi”, ”sovinismiksi”, ”natsismiksi”, ”seksismiksi” – ja mitä näitä välitöntä puuttumista ja sähköiskumaista reagointia edellyttäviä sanoja nyt onkaan?

Ja sitten se antaa käsitteelle täysin omavaltaisen merkityssisällön ja julistaa kaiken omasta poliittisesta näkemyksestään poikkeavan näkökannan kielletyksi tai sensuurin alaiseksi, mielipiteeksi, jota leimaa ”nollatoleranssi”. Koska sananvapaus on vielä muodollisesti olemassa, tehosteeksi asetetaan epäsuora rajoitus, eli vankiloista vaikuttavin: työelämän mielipidevankeuteen johtava uhkaus menettää työpaikkansa ja sitä kautta toimeentulonsa, jos on eri mieltä.

Tämä kiusanteko, henkinen väkivalta ja mielipiteenvaraisten kavallusten kulttuuri olisi välitöntä puuttumista vaativa asia.

Monet muistavat vuoden takaisen tapauksen. Koripallovalmentaja Aleksi Valavuorta ahdisteltiin tuolloin muutamasta homoherjasta, jotka minua homomiehenä lähinnä huvittivat. Mutta myötähäpeää aloin tuntea koko seksuaalivähemmistön puolesta, kun jotkut tosikot alkoivat rääkyä Valavuorelle rangaistuksia (kirjoitin aiheesta otsikolla ”Suomalainen mies vastustaa neuvostoja”).

Uusmoralistinen asennoituminen on lisääntynyt hälyttävästi yhteiskunnassamme. Etenkin sitä ovat luoneet vihervasemmistolaiset ja feministit, siis tuo pahamaineinen ja epä-älyllisestä suhtautumisestaan tunnettu klusteri. He pyrkivät nykyään kaitsemaan ja kuohimaan pois kaiken, mikä poikkeaa sosiaalidemokraattisesta sovinnaisuudesta ja uuspuritaanisuudesta.

Näyttönä tästä ovat lukuisat ”some-pöyristymiset” ja ”some-raivo”, jota kansallismielisten taholta ei esiinny juuri lainkaan. Sensuuripyrkimysten takana on aina vain kommunistien, sosialistien, vihreiden ja feministien usein anonyyminä esiintyvä herjanheiton salaliitto, joka omassa kieroutuneessa ihmisrakkaudessaan ilmiantaa suomalaisen Suomen puolustajia ”ihmisvihasta” mutta pidättää julkisen nälvimisen ja panettelun yksinoikeudekseen.

Julkaisupolitiikan sairastumisesta

Tomi Metsäkedon ja Aleksi Valavuoren tapauksilla ei olisi sinänsä mitään merkitystä, mutta heidän niskaansa heitetty kurakylpy kertoo surullisia asioita sananvapauden tilasta. Siitä yritettiin keskustella Yleisradion viime torstaisen sananvapauspäivän ohjelmassa ”Tarinoita sananvapaudesta”, tosin ainoastaan punavihreän kuplan asukkeja kuunnellen ja heidän kverulatorista paranoiaansa toistellen.

Juontajien Annika Dahlströmin ja Markus Liimataisen kokoon keräämä keskustelijakaarti oli sikäli monipuolinen, että paikalle oli kutsuttu lähes kaikki sellaiset henkilöt, jotka elävät konfliktissa vapaan ajattelun ja sanankäytön kanssa mutta eivät pysty sanomaan asiasta mitään objektiivista, muiden muassa feministi Maryan Abdulkarim, kirjailija Pirkko Saisio, minulle tuntematon rap-artisti Mikko Kuoppala ja radikaalipastori Kai Sadinmaa.

Uhriutumisen pyyteettömyys oli vaikuttavaa ja syvää. Nurinkurista tässä lavastuksessa oli se, että kukaan keskustelun osapuolista ei ollut oikeasti sananvapauden rajoittamisen kohteena. Finlaysonin Jukka Kurttila on voinut painaa lakanoihinsa niin paljon Tom of Finlandin kuvia kuin turkkilaiset kutomot sietävät. Seiskan Joni Soila on voinut rahastaa pintajulkkisten kommelluksilla ja keittää kokoon sensaatiojuttuja hyvässä yhteisymmärryksessä julkisuudenkipeiden linssiluteiden kanssa. Sitä julkisuuden määrää, joka on suotu Maryan Abdulkarimille vain hänen maahanmuuttajataustansa ja feminisminsä vuoksi, ei pysty mittaamaan kukaan.

Todellisia sananvapauden rajoittamisen kohteita ja sensuurista pahiten kärsineitä ovat maahanmuuton, Euroopan unionin ja monikulttuurisuuden ideologian arvostelua esittäneet henkilöt, mutta näillä todellisten ajojahtien uhreilla ei ollut Yleisradion lähetyksessä edustusta lainkaan. Paikalle raahattujen taas oli helppoa luikerrella valtamedian selän taakse ja teeskennellä lainkuuliaista kansalaista, joka tyhjänpäiväisistä rihkama-aiheista blogia pitävän Hanna Sumarin tavoin kärsii yhteiskunnallisen sopeuttamisen ja mukauttamisen ylittävistä näkemyksistä ja vaatii sen vuoksi viranomaisvaltaa panemaan älyllistä yhteiskuntakritiikkiä esittävät mediat ja ihmiset kuriin.

Koska studioon oli tuotu Kurttilan ja Saision lisäksi myös homokonfliktissa nöyräksi ja anteeksipyyteleväksi ryvetetty Aleksi Valavuori ja uimari Ari-Pekka Liukkonen, keskustelun keppihevoseksi oli yritetty tekaista homoseksuaalisuus, jolla koetettiin oikeuttaa liberaaleja näkemyksiä. Pyrkimys peitellä todellista ongelmien aihetta, eli maahanmuuttoa ja väestöjensiirtoja, ei kuitenkaan onnistunut tällä väkinäisellä ja assosiaatioharhoja ruokkivalla tempulla, sillä homojen oikeudet ja islamin leviäminen ovat ristiriidassa keskenään.

Niinpä ainoat kriittiset mielipiteet esitti seksuaalivähemmistötaustainen Pirkko Saisio, joka järisytti punavihreän kuplan asukkeja jo viimekeväisellä kannanotollaan, että maahanmuuton ongelmista ”pitäisi keskustella” ja että vihervasemmiston usko omaan oikeassa olemiseensa on häiritsevää. Se, että ainoat kriittiset mielipiteet esitti julkilesbo, ei ollut ihme, vaan se selittyy seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten luontaisella valheen vihalla, joka kumpuaa poliittista korrektiutta, teennäisyyttä ja sovinnaisuutta kohtaan tunnettavasta vastenmielisyydestä.

Todellista sensuuria ja todellisuuden peittelyä edustaa se, että jos samat maahanmuuttokriittiset mielipiteet esittää joku akateeminen oikeistolaishomo, Helsingin Sanomat ja Yleisradio salaavat kritiikin olemassaolon kaiken kykynsä mukaan, ja uutiskynnys ylittyy vasta, kun arvostelun esittää vasemmistolainen kulttuurimarxismin kädestäsyöjä.

Kaikkein huvittavimman ajatuksen esitti Yleisradion toimittaja Heikki Valkama, joka yritti takoa sananvapauden poliittista rajoittamista ihmisten päähän keskustelujen kainalojutussa ”Analyysi: Tyhmien ajatusten alasampuminen ei ole sananvapauden rajoittamista”. Olen samaa mieltä sikäli, että minunkaan mielestäni kaikkien tyhmimpien ajatusten, kuten maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta suosivien kannanottojen, alasampumista ei pitäisi rajoittaa millään tavalla. Silti media ja puupääjuristien muodostama Demla-kratia ovat valmiita rajoittamaan etupäässä maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevien sananvapautta.

Vihersiepot nettilangoilla

Ongelma on yksittäistapauksia yleisempi. Poliittinen vihervasemmisto on pyrkinyt laajentamaan oman despoottimaisuutensa normatiiviksi, jolla se pidättää julkaisupoliittisen ratkaisuvallan omiin käsiinsä. Nykyään myös Facebookia ja YouTubea sensuroidaan mielivaltaisilla perusteilla.

Facebook on sensuroinut äskettäin esimerkiksi Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan kannanoton, jossa hän oli sanonut, että mies ei voi synnyttää lasta, sukupuoli vaihdetaan eikä korjata, että maailma on mennyt sekaisin ja että tällaista sekamelskaa syntyy, kun punavihreät arvot jylläävät yhteiskunnassamme. PS-nuorten hallituksen jäsen Jessica Vahtera paheksui täysin perustelematonta ja asiatonta sensuuria blogissaan.

Sellaista jälkeä syntyy myös kirjankustantamoissa, kun ratkaisijan rooleihin julkaisuportaassa päästetään ideologisen manipulaatiokoulutuksen saaneita maailmanpolitiikan maistereita, jotka kivittävät pois kaiken, mikä ei vastaa heille opetettuja monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja feminismin tendenssejä. Ja samanlaista on myös nettilangoilla roikkuvien viherpeippojen ja serverihuoneiden silakankatkuissa takatiloissa majailevien nettinörttien sensuuritoiminta.

Keljua on, että myös nöyryytettyjä taiteilijoita pakotetaan Tomi Metsäkedon tavoin ripittäytymään ja vaikeroimaan feministien korkokengän alla ja vihervasemmiston herjanheiton kohteina. Heitä taivutellaan kieriskelemään maan tomussa ja ripottelemaan päälleen katumuksen tuhkaa. Ja he tekevät niin vain yhdestä syystä: he ovat taiteen tekijöitä, ja taiteilijan tehtävä on viihdyttää ja olla kaikille mukava. Heidän esityksensä eivät vetoa älyyn vaan tunteeseen, ja siksi heistä ei ole filosofeiksi eikä totuuden etsijöiksi, ei myöskään poliitikoiksi, kuten totesin kirjoituksessani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”.

Julkisuuden suosimia kirjailijoita ja taiteilijoita pakotetaan sanoutumaan irti milloin mistäkin. Ja he tekevät niin pitäen kiinni pöytäkattaustensa kaitaleista. Sellainen henkilö ei voi pitkän päälle olla filosofi, kirjailija eikä taiteilijakaan, vaan hän on kuin kuka tahansa kauppamatkustaja tai puotipuksu, joka harjoittaa itsesensuuria poliittiseen korrektiuteen liittyvien oletustenvaraisten mainetekijöiden vuoksi. He ovat ehkä mukavia ja hauskoja heppuja Jari Tervon ja Kari Hotakaisen tavoin, mutta mitään yhteiskunnallisesti painavaa sanottavaa heillä ei ole.

Kolme pointtia tomussa kieriskelystä

Hyvää esimerkkiä ja suoraselkäisyyttä osoittaa Oulun kaupungin varavaltuutettu Tiina Wiik. Häntä oli painostettu sanoutumaan irti Suomen Vastarintaliikkeestä. Miten sellaisesta voi sanoutua irti, johon ei ole koskaan kuulunutkaan (aiheesta enemmän tässä)? Mutta Tiina myös luettelee kolmen pointin kohdat, joiden vuoksi kenenkään ei kannattaisi sanoutua irti yhtään mistään. Hän kirjoittaa näin:

Irtisanoutumiset ja tuomitsemiset olisivat yksinkertaisesti noloa moraalisäteilyä, jolla yritetään kiillottaa omaa imagoa jonkun toisen kustannuksella. Toisekseen ne ovat vasemmiston luomaan keskustelukehykseen alistumista; omaa keskustelua ohjaa heidän aatemaailmansa ja siihen reagointi, jolloin omat kannanotot lähtevät puolustuskannalta.

Irtisanoutumiset ovat lisäksi hölmöjä ja tehottomia: ainoat, jotka uskovat niitä, ovat ne, jotka jo valmiiksi ovat puolellasi ja seuraavat kannanottojasi. Vihervasemmistolle kaikki kansallismieliset järjestöt, poliitikot ja aktivistit ovat natseja, ja heille irtisanoutumiset ovat vain eräänlainen anteeksi pyytelyn yritys, jonka he hyödyntävät armotta pilkkaamiseen ja nolaamiseen.

Tämän voi todeta vaikkapa lukemalla antirasistien keskusteluja näistä irtisanoutumisista: irtisanoutuja ei todellakaan saa sympatiaa, ainoastaan pilkkaa ja halveksuntaa. Kansallismielisiä some-kanavia seuraavat lähes yksinomaan kansallismieliset ja vihervasemmiston aktiivit, joten normoja ei irtisanoutumisilla tavoiteta.

Miksi siis nolata itsensä heittäytymällä polvilleen vihervasemmiston eteen anelemaan hyvepisteitä, joita ei koskaan tule herumaan? Parempi hoitaa asiansa pää pystyssä ja anteeksi pyytelemättä. Meillä ei ole velvollisuutta selitellä mitään kenellekään.

Samasta syystä tämä terävä ja hyveellinen nainen ei allekirjoittaisi myöskään rasisminvastaista julistusta. Se vain kompromettoisi hänen oman asemansa, eikä kukaan vasemmistolainen kunnioittaisi häntä moisen itsensä kahlitsemisen vuoksi vaan pitäisi sitä jonkinlaisena erehtymisen tai heikkouden tunnustuksena (teemasta lisää tässä).

Myöskään itse en irtisanoudu näkemyksistäni, sillä en ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin omiin filosofisiin ja järkiperäisesti perusteltuihin kannanottoihini. Niistä aion pitää kiinni.

Nollatoleranssin vaatiminen meiltä on pelkkää suvaitsemattomuutta, jolla punavihreän kuplan asukit yrittävät murjoa kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät sovi heidän omaan valheelliseen maailmankuvaansa.