29. toukokuuta 2017

Taas raiskattiin suomalainen mies


Yleisradion TV2 esitti 28.5.2017 kello 23:00 ohjelman ”Ei oikea raiskaus?”, jossa valiteltiin, että erään 15-vuotiaan teinitytön kertomusta samanikäisen kotibileissä tekemästä raiskauksesta ei otettu vakavasti.

Ohjelman tarkoitus oli koulun loppumisen aikaan kylvää sähköpaimenia mediaan varoittamaan seksuaalisen kanssakäymisen vaaroista, toisin sanoen levittämään yleistä seksinvastaisuutta ja ahdasmielisyyttä sekä jatkamaan seksiin liittyvää noitavainoa ja lohikäärmeenmetsästystä.

Ohjelman tarkoitus oli kääntää huomio pois siitä, että suurin osa niin sanotuista väkisin makauksista on ollut viime aikoina maahanmuuttajien tekemiä eikä suinkaan ”samanikäisten” suomalaisten koulukavereiden tekosia. Suomalaiset heteropojathan ovat niin peloteltuja, että he eivät yleensä mihinkään ryhdykään ollessaan alistettuina naisten korkokenkien alle, vaan tytön nähdessään juoksevat pakoon, niin kuin tietysti minäkin.

Ohjelman tarkoituksena oli lavastaa seksuaalinen kanssakäyminen ”pahaksi” tai vähintäänkin ”kielletyksi” sekä rohkaista nuoria neitoja kieltäytymään kaikesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Tarkoitus oli tukea feministien agendaa, jonka mukaisesti seksistä kieltäytyminen luo naisille valtaa suhteessa heteromiehiin.

Ohjelma opetti ajattelemaan, että tytön on väärin olla seksuaalisessa kanssakäymisessä oman ikäisen suomalaisen pojan kanssa mutta oikein levittää haaransa ulkomaalaiselle raiskaajalle, joiden osuudesta ilmiökokonaisuuteen ei puhuttu yhtään mitään.

Tarkoituksena oli myös puolustella feministien rakentamaa raiskauskäsitystä, jossa väkisin makauksen määritelmää on lavennettu tarkoittamaan melkein mitä tahansa aloitteiden tekoa alkaen ystävällisestä katseesta ja hipaisusta päätyen ”avioliitossa tapahtuvaan raiskaukseen”.

Viimeksi mainittu on paradoksi jo siksikin, että normaalijärjellä ajatellen avioliitto on lupaus suostumuksesta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Mikäli se ei avioliitossa jommankumman osapuolen kieltäymyksen vuoksi toteudu, on sellaisen ihmisen päässä tai jalkovälissä jotain pahasti vialla.

Suomalaisten feministien ja profeministimiesten pyrkimys syyllistää seksuaalisesta kanssakäymisestä oman heimonsa jäseniä sekä halu jättää se todellinen ongelma ratkaisematta, on osa vihervasemmiston harjoittamaa mädätystä, jolla ahdistellaan lajimme viimeisiä seksuaalisia ihmisiä.

Lavastamalla seksuaalisten aloitteiden tekeminen ”raiskaukseksi” tosiasiassa raiskataan suomalainen mies ja fertiili lisääntymiskulttuuri. Siis ihan näin sivusta seuraten homomiehenä sanon.

25. toukokuuta 2017

”Valtiolliset hautajaiset”


Ajasta ikuisuuteen siirtynyt Mauno Koivisto sai tänään valtiolliset hautajaiset. Maininta ”valtiollisista hautajaisista” joutuu tosin kaksimieliseen valoon, sillä Koiviston mukana haudan lepoon ei saateltu vain entistä presidenttiä. Suomalaisten rakastamaa maansurua koettiin nimenomaan siksi, että entisen presidentin mukana hautaan saateltiin myös hyvinvointivaltion aikakausi.

Koivisto oli viimeinen presidentti, jolla olivat käytössään suuret valtaoikeudet. Niihin hän ei tosin turvautunut silloin, kun hän omasta toimestaan päätti presidenttiytensä kahteen kauteen. Valtaoikeuksien ja virkakausien rajoitukset eivät olisi koskeneet vielä häntä.

Oman riippumattomuutensa ja erimielisyytensä osoittanut Mauno Koivisto jäänee viimeiseksi valtioviisaaksi presidentiksi. Nykyisin näyttää presidentinvirkaan olevan mahdotonta nousta muuta tietä kuin osoittamalla oman henkisen kääpiömäisyytensä ja käymällä ripittäytymässä EU-eliitin salongeissa Brysselissä.

Koiviston puolustama vahvan markan politiikka oli Koiviston suurin virhe, mutta sen perusteena oli pyrkimys turvata kansallinen etu. Kansallisen turvallisuuden varmistelu oli taustalla myös silloin, kun Suomi Koiviston kaudella päätti Euroopan unionin jäseneksi hakeutumisesta.

Koiviston pyrkimyksenä tai päämääränä ei ollut edistää kansainvälisten kosmopoliittien tai globaalin kapitalismin antinationalismia, vaan hänen tavoitteenaan oli pyrkimys torjua jääntiä Neuvostoliiton ja Venäjän vaikutusvaltaan sekä halu liittoutua länteen.

EU:n jäseneksi liittyminen on osoittautunut myöhemmin ongelmalliseksi, mutta puolustukseksi voidaan sanoa, että Koivisto ja hänen hallituksensa tähtäsivät alun perin kansallisen kokonaisedun toteutumiseen. Sen sijaan Koiviston jälkeen tulleet sosiaalidemokraatit ja sosiaalidemokraattiset presidentit hylkäsivät kansallisen edun tavoittelun ”Internationaalia” hoilatessaan ja toimiessaan sekä kansainvälisen kapitalismin että kansallisesta edusta piittaamattoman marxilaislähtöisen monikulttuurisuusideologian hyväksi.

Anekdoottimaisesti voidaan muistella, mitä Koivisto ajatteli maahanmuutosta ja siihen liittyvästä kulttuurien vaihdosta, johon tuohon aikaan suhtauduttiin kaukonäköisen varovaisesti. Sosialismin romahtaessa Somaliassa 1990 oli maahamme pyrkimässä useita Moskovassa koulutettuja somaleja, sotilaita, virkamiehiä ja heidän jälkeläisiään pakolaisuuden verukkeella. Koivisto virkkoi sisäministeri Jarmo Rantaselle ja ministeriön kansliapäällikkö Juhani Perttuselle seuraavaan tapaan:

Somalialaiset on syytä pysäyttää rajalle. Otetaan nimet ylös ja luvataan harkita. Todetaan, että Neuvostoliitto on turvallinen maa. Jos joku on eri mieltä, niin sitten riidellään. Sanoin, että ellei näitä pysäytetä, miten sitten muitakaan.

Näin siis Mauno Koivisto muistelmateoksessaan Kaksi kautta, osa 2: Historian tekijät  (Helsinki: Kirjayhtymä, 1995, s. 292). Siinäpä olisi pohdiskeltavaa myös nykypoliitikoille ja toimittajille, joita Koivisto joskus antautui nimittelemään ”sopuleiksi”.

Tasavallan presidentin suuremmista valtaoikeuksista tuskin olisi torjumaan maahanmuuton muodossa maahamme tulvivaa turvallisuusriskiä, sillä suurempien valtaoikeuksien ja vahvemman johtajuuden tuloksellisuus riippuisi olennaisesti siitä, kuka on presidentti.

Vaikka suuri osa Koiviston aikakaudella täydellistyneen hyvinvointivaltion rakenteista onkin vielä tuhoutumatta, kansakuntamme henkinen ja sosiaalinen pääoma on kärsinyt huikean inflaation kansalaisten jakauduttua kahtia maahanmuuttoa koskevan kiistelyn tuloksena. Koiviston mukana on konsensukseen perustunutta suomalaista yhteiskuntaa kiskottu hautaan, jota on kaivettu maahan muuton suosijoiden ja monikultturistien lusikalla.

23. toukokuuta 2017

Vilpittömät onnitteluni islamia edistäville monikultturisteille


Euroopassa lasketaan jälleen kuolonuhreja. Tällä kertaa onnenpyörän osoitin pysähtyi Manchesteriin, jossa muuan libyalaistaustainen jihadisti tappoi ainakin 19 ihmistä ja haavoitti noin 50:ttä terroristijärjestö ISIS:in iskussa. Sormet ja varpaat eivät oikein tahdo riittää laskemiseen; kuolonuhrien määrä kun nousi vielä aamupäivällä 22:een.

Onnittelen vilpittömästi Euroopan johtavia poliitikkoja tuloksellisesta toiminnasta. Harvoin ketkään poliitikot ovat onnistuneet näin perusteellisesti tavoitteissaan, eli monikulttuurisen yhteiskunnan luomisessa.

Huomautan tosin, että minä en kiitä heitä monikulttuurisen painajaisen luomisesta Eurooppaan. Minä vain onnittelen heitä onnistumisessa omien tavoitteidensa saavuttamisessa, ja sehän tässä on se ykkösasia.

Islamin kanssa terrorismilla ei tietenkään myönnetä olevan mitään tekemistä, vaikka lähes sata prosenttia viime vuosina tehdyistä terroriteoista ovat muslimien tekosia. Hiusten halkojat hifistelevät korrelaation ja kausaation erolla ja väittävät, että muslimien ja terrori-iskujen yhtäaikainen lisääntyminen osoittaa vain samanaikaista esiintymistä mutta ei todista iskujen johtuvan islamista.

Näin he pyrkivät peittämään sen, että yhteiskunnallisten ilmiöiden kyseessä ollessa on syyn ja seurauksen välistä kausaalisuhdetta yleensäkin hyvin vaikea osoittaa (Humen pohtima ongelma), ja juuri siksi sen osoittamiseen hyväksytään tilastollinen yhteisesiintyminen. Se riittää, kun otos on suuri, näyttö runsas ja pöytä muilta selitystekijöiltä puhdas (Suppesin todennäköisyysratkaisu), joten älköön kukaan tieteenfilosofiaa ymmärtämätön mäkättäkö mitään.

Onnittelen siis Angela Merkeliä, François Hollandea, Emmanuel Macronia, Stefan Löfveniä, James Cameronia, Jean-Claude Junckeria sekä kotimaisia kansanvihollisia Alexander Stubbia, Petteri Orpoa, Eva Biaudeta ja monia muita puolimielisiä, jotka ovat pitäneet rajoja apposen auki muslimien pyhän sodan levittämiseksi Lähi-idästä Euroopan kaduille.

Harvoin kukaan saavuttaa ihanteitaan noin hienosti ja totaalisesti. Minä ja Jussi Halla-aho, jotka jankutimme blogeissamme jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä asti, mihin kaikkeen muslimien invaasio johtaa, olemme selvästi hävinneet. Tunnustan.

Voittajat eivät myöskään aio antaa periksi lopullisten tavoitteidensa saavuttamiseksi ja Euroopan kansojen ihmisarvon kukistamiseksi. Uhrien läheisten kannanotot ”me emme pelkää” ja ”meitä ei voi voittaa”, ovat muodostuneet säälittäviksi kliseiksi, joita Yleisradio toisti jälleen uutisjutussaan. Raportin mukaan kaikki vain nöyrästi ”hiljentyivät” ja ”puhaltavat nyt yhteen hiileen”, ikään kuin kukaan ei olisi ollut oikeasti hiilenä hyökkäyksen vuoksi.

Ylen aamu-TV:ssä toimittajat kiittelivät terrori-iskua siitä, että ”yhteisöllisyys kasvaa iskujen myötä” ja että tekijä oli vain ”tavallinen” (sic!) Manchester Unitedia kannattava muslimi. Yleisradion haastatteleman paikallisen asukkaan mukaan ”tämä päivä tullaan muistamaan yhtenä ylpeimmistä hetkistä kaupungin historiassa”. Ihmisen pitää olla sekaisin kuin seinäkello sanoakseen jotain noin ajattelematonta, tai sitten hän vain on suvaitsevaisen median manipuloima.

Ilta-Sanomat puolestaan kaunisteli asiaa nostamalla otsikoihin terrori-iskuun liittyvät ”huijausviestit”, ikään kuin tapahtuman päämerkitys olisi ollut terrori-iskua koskevan informaation epäluotettavuus. Kurjilla tosiasioilla on ilmeisesti taipumus sotkea median hyvää tarinaa monikulttuurisesta yhteiskunnasta.

Sairasta on, että EU koettaa leimata länsimaisten ihmisten yritykset puolustaa kotimaitaan ”vihapuheeksi”, jota se pyrkii kitkemään nettilangoilta Googlea, Facebookia, Twitteriä ja YouTubea ripittämällä. No, tällaisten palvelujen elinkaari onkin noin seitsemän vuotta, joten joutavathan nuo mennä. Monopolifirmojen kaatuessa tulee toimintatilaisuuksia uusille. Konkurssi on joka tapauksessa edessä jokaisella sellaisella Internet-toimijalla, joka yrittää tukahduttaa totuutta ja patistella ihmisiä sensuurin alle.

Samanaikaisesti valheellinen valtamedia tekee kaikkensa suoltaakseen maahanmuuton välttämättömyyttä ja monikulttuurisuuden ihanuutta mainostavaa propagandaa ja haukkuakseen näiden ideologioiden kriitikoita. Donald Trump, Geert Wilders, Viktor Orbán ja Marine Le Pen eivät ole kuitenkaan räjäyttäneet yhtään pommia, kuten eivät myöskään heidän tukijansa. Mutta Pim Fortuyn kyllä murhattiin ”islamin puolustamiseksi”.

Suomessa käräjäoikeudet vievät kuin sikaa korvasta maamme tunnetuinta maahanmuuttajataustaista maahanmuuton kriitikkoa, Junes Lokkaa, ja Ruotsissa haastettiin oikeuteen 70-vuotias virkkuumummu niin ikään ”vääristä sanoista”, kun oli mennyt toteamaan netissä, että maahanmuuttajat ulostavat kaduille ja polttavat autoja. Suomessa poliisi kouluttaa lisää ajatusrikospoliiseja lapsenvahdeiksi oppineille, ikään kuin ongelmana ei olisikaan islamistinen terrori vaan kansalaisten tervejärkinen kritiikki muslimien valloituspolitiikkaa, hijrahia, vastaan.

Tämän kaiken tapahtuessa palestiinalaiset valmistelevat perinteistä ”raivon päiväänsä”, joka sai alkunsa Israelin perustamisesta 1948 ja jonka tavoite on edelleenkin kiistää Israelin olemassaolon oikeus juutalaisten valtiona. Islamistinen jihad ei ole vain paikallinen vaan globaali ilmiö, sillä myös Filippiineillä ISIS:iä edustavat asemiehet hyökkäsivät äskettäin keskikokoiseen kaupunkiin.

Koska en ole maataloustaustainen vaan ihan vain kaupunkilaisjärkeä käyttävä henkilö, en todellakaan tiedä, mitä voi tehdä vesikauhuun tai hullun lehmän tautiin sairastuneelle sonnille tai naudalle, joka suu vaahdossa pyrkii ulos aitauksestaan.

Mutta sen tiedän, että te voititte. Onnea vielä kerran kaikille niille pässinpäille, jotka ovat laittaneet nimensä tähän yliopistotoimijoiden listaan ”ihmisoikeuksien turvaamiseksi” Lähi-idästä tulviville muslimeille. Olisi mielenkiintoista tietää, milloin he keräävät listan puolustamaan länsimaisten ihmisten oikeutta elämään ja vastustamaan muslimiterroristien harjoittamaa mielivaltaa. Eivät ilmeisesti koskaan, sillä kaikki listan kalliisti palkatut yliopistotoimijat ovat läntisten kansakuntien, yhteiskuntajärjestelmän ja kriittisen tieteen mädättäjiä, ihan joka ikinen.

Paljon on vielä työtä tekemättä ja pakolaisia vastaanottamatta, että myös Suomi saadaan kaulaansa myöten samaan liriin, jossa Britannia, Ranska, Saksa, Benelux-maat ja Ruotsi jo ovat. Ehkä Jaakko Hämeen-Anttilalla olisi jotakin hymisemistä tähän, Britanniassa kun on.

19. toukokuuta 2017

Trumpin vitsauksena varjohallitus ja myyrälauma


Mediassa on viime päivinä kähisty Donald Trumpin hallintoon liittyvästä vuodosta, jonka kautta presidentin vetämään ulkopolitiikkaan liittyviä tietoja on väitetty paljastuneen julkiselle sanalle. Trumpin tavatessa Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin he keskustelivat muun muassa islamilaisesta terrorismista, minkä jälkeen joku virkamies valikoiden vuoti harhaanjohtavaa tietoa keskusteluista.

Trump-vastainen media lavasti asiasta väärän lipun manööverin uskotellessaan, että vuodetut salaisuudet osoittavat Trumpin ja Venäjän harjoittavan länsimaille vaarallista politiikkaa kulissien takana. Vihervasemmistolaiset tiedotus- ja toitotusvälineet näkivät Trumpin ja Venäjän yhteistyössä ja terrorismin vastaisessa taistelussa uhan Yhdysvaltain turvallisuudelle, vaikka todellisen uhan muodosti salaiseksi luokitellun tiedon vuotaminen, huhujen levittäminen ja median laatima valeuutisointi, jonka tarkoitus oli vahvistaa median laatimaa Trump-vastaista kudelmaa.

Median tavoitteena on ollut horjuttaa Trumpin hallintoa moittimalla yhdysvaltain presidenttiä epäisänmaalliseksi ja tukea kielteisen narraation synnyttämistä Trumpin ympärille. Lavastuksen välineenä media on käyttänyt sitä yleistä assosiaatioharhaa, jonka mukaan kaikki tietovuodot ja paljastukset tuovat esille jotakin laitonta, moraalitonta tai vähintäänkin epäilyttävää.

Tosiasiassa ongelmana on epäluotettava hallinto ja virkakoneistossa lymyävä varjohallitus, joka on demokraattisen presidentin perua. Niinpä Trumpin ulkopoliittisten tietojen julkistamisesta ei pidä moittia presidenttiä vaan myyräntyötä tekevää virkamieskuntaa.

Sama ongelma on syvällä myös Suomen virkamieskunnassa ja hallinnossa. Erityisesti se koettelee ensimmäistä kertaa hallitusvastuussa olevia perussuomalaisia ministereitä, sillä puolueelle ei ole suotu virkamieskuntaan juuri minkäänlaista edustusta. Virkamieskunta koostuu muiden puolueiden edustajista, jotka pyrkivät kääntämään poliittisen ohjaussuhteen ylösalaisin.

Trumpin tapaus osoittaa sitä yleistä ongelmaa, että epäluotettava ja puolueellinen virkamieskunta pystyy jatkamaan aiempia poliittisia suuntauksia ministerien ja poliittisen vallan ohi, mikäli ministerit eivät ole kovin itsenäisiä tai ovat avustajistaan riippuvaisia. Median roolia politiikan ohjailijana puolestaan osoittaa toimittajien halu näykkiä Trumpin mielipiteitä, persoonaa ja politiikkaa, vaikka oikea kohde tässäkin tapauksessa olisi epäluotettavien virkamiesten muodostama turvallisuusuhka.

Trump teki aivan oikein potkaistessaan FBI:n johtajan pellolle, ja samantyyppinen asennoituminen olisi hyväksi myös Suomessa. Poliittinen johtaminen on mahdollista vain luottamuksen vallitessa.

17. toukokuuta 2017

Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa

Yksi tapa pudottautua kulttuurikanojen eliittiin on kirjoittaa vähemmistöromaani. Se käy näppärästi, sillä juonesta, motiiveista ja rakenteesta ei tarvitse välittää. Sisältö voi koostua haja-ajattelusta, tuokiokuvista ja tunnelmasivistyksessä piehtaroinnista, ja rakenteelliset heikkoudet voi tyhjentää postmodernistisen taiteellisuuden tavoittelusta johtuviksi.

Kosovolaistaustaisen albaanin, Pajtim Statovcin, esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava 2014) palkittiin ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, jolloin sen kerrottiin olevan ”syväluotaus miehen ja naisen sekä isän ja pojan välisiin suhteisiin”. Toimituksen sisäinen tarkastaja Helena Ruuska kirjoitti arviossaan, että tekijästä ”on lupa odottaa suuria”.

QX-lehti puolestaan valisti lukijoitaan niin, että ”perheen pää on kirjassa alistaja, joka pelkää kasvojensa menettämistä. Koska isän machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta, kirjan poika etsii paitsi uuden kansallisen identiteetin myös toisenlaisen seksuaali-identiteetin”. Ahaa.

Tämä merkitsee, että perhesuhteilla operointi, seksuaali-identiteetti ja kansallinen identiteetti päästetään teoksessa vellomaan ilman minkäänlaista aiheiden hallintaa. Kirjoittaja on johdellut omista henkilökohtaisessa elämässään kohtaamistaan vastoinkäymisistä motiivin päähenkilön seksuaali-identiteetin rakentamiselle ja projisoinut huonon isäsuhteensa tämän haluun vaihtaa myös kansallisen identiteettinsä.

Omien kompleksien paljastaminen on romaanissa täysin peittelemätöntä ja läpinäkyvää. Nuorisoseuran kirjoittajakouluttaja voisi sanoa, että eihän tämä ole mikään romaani vaan tyypillinen terapiateksti, jossa kirjoittaja käsittelee omia ahdistuksiaan.

Suuret eeppiset kertojat ja kriitikoiden sylikissat

Samaa voi sanoa myös paljon palvotun feministin Sofi Oksasen Puhdistuksesta (WSOY 2008). Sekään ei ole suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä proosateos, jollaisena kirjaa on markkinoitu, vaan tekijänsä omia ahdistuksia ja sielunmaisemia heijasteleva pienoisromaani, jossa käsitellään naisprostituoitujen asemaa halkopinon takana Virossa.

Menestystä selittää vain se, että suomalainen lukijakunta on tiedostamattaan siirtänyt alitajunnassaan olevaa Suomi-neidon kuvaa naapurimaassamme alistettujen naisten kohtaloihin. Teos tarjosi siis hiekkalaatikon neuvostoaikaisten traumojen ja historian vaihtoehtojen käsittelyyn (kirjallisuudentutkijat: muistakaa mainita lähde, jos hyödynnätte tätä teoriaani tutkimuksissanne).

Huvittavaa on, että Oksasen Puhdistuksen tavoin myös Statovcin kissaromaanista on nyt valmistumassa  näytelmä Kansallisteatteriin. Kaiken huipuksi hetki sitten kerrottiin, että The New York Timesin kriitikkona esiintyvä Téa Obrecht kehuu vuolaasti Statovcin ”kirjoittajan lahjoja, hänen siistejä ja tarkkoja lauseitaan ja kykyään yllättää”.

Tämä ei ole mikään yllätys, sillä pikainen faktantarkistus paljastaa, että arvostelijan valmistusmaa on Jugoslavia niin kuin kirjoittajankin. Kotiin päin vetävät kuin Euroviisuissa.

Obrecht toteaa Kissani Jugoslavian olevan ”ihmeellinen ja merkittävä saavutus ja omaa luokkaansa vasta alussa olevan kirjavuoden tarjonnassa”.

Mitä ihmeellistä on siinä, että identiteettiongelmista kärsivä homopoika haukkuu huonoa isäsuhdettaan, kieltää sen merkiksi isänmaansa ja kääntää myös seksuaalisuutensa näyttämään pelkältä protesti- ja kapinahankkeelta klassisesta oidipuskompleksista muistuttaen?

Kirja ohjaa ajattelemaan, että ollakseen uskottavalla tavalla homo täytyy vihata isäänsä, kieltää maansa ja kansakuntansa ja rypeä kansallismielisyyden vastaisuudessa. Tosiasiassa näillä asioilla ei ole mitään sellaista yhteyttä, joiden vuoksi lukevaa yleisöä pitäisi opettaa näkemään homot yhteen niputettuina vihervasemmistolaisen monikulttuurisuusideologian mannekiineina.

Väittämällä, että ”machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta”, ja tuomitsemalla miehinen kulttuuri homoseksuaalisuuden olemuksen vastaisena tai ”sovinistisena” ei huomata, että Kosovon albaaneista suurin osa on muslimeja, joiden keskuudessa kulttuurin miehisyyttä on pidetty suuressa arvossa, niin kuin Balkanilla yleensäkin.

Niinpä ”miestapaisuutta” vastaan suunnatun arvostelun oikea kohde olisi islam, mutta tästä ei sen enempää romaanissa kuin arvosteluissakaan puhuta mitään. Machoilua vastaan suunnattu kritiikki osuu väärin, kun se käännetään lehtien arvioissa arvosteluksi länsimaista miesihannetta vastaan eikä muslimien kulttuuria kohtaan. Kysyttävä olisi toki sitäkin, mitä pahaa länsimaisissa miesihanteissa loppujen lopuksi on.

En näe Statovcin toiminnassa kerta kaikkiaan mitään taidokasta vaan Antti Holman tapaisen vinkulelun, joka projisoi omat turhautumisen kokemuksensa ja kulttuuriristiriitansa synnyinmaataan koskevaksi arvosteluksi. On klisee haukkua omaa kotimaataan piirteistä, joita löytyy kaikkialta, asuupa sitten Jugoslaviassa tai Suomessa.


Ei juonta, kertomusta eikä tarinaa

Media ei ole yltynyt aivan vastaavanlaiseen suitsutukseen joensuulaistaustaisen Otto Lehtisen romaanin Wurlitzer (Gummerus 2016) kohdalla, vaikka myös hänen esikoisteoksessaan seikkaillaan sikin sokin monikulttuuristen lakanoiden väleissä. Tämä osoittaa, että pelkkä homous ei riitä paikkaan auringossa, vaan tekijän pitää nykyisin olla maahanmuuttajataustainen ansaitakseen aseman suomalaisena kirjailijana.

Lehtisen teoksella on toki sama ansio kuin Statovcinkin kirjalla: se on kuin päivitetty versio Thomas Mannin teoksesta Kuolema Venetsiassa, tosin ilman juonta. Arvostelijoiden palstoilla hajanaisuus ja tarinattomuus on selitetty ”episodimaisuuden” käsitteellä joko ”sateenkaaren kirjavuudeksi” tai ”ihastuttavaksi säröksi” taikka käännetty kokonaan vastakohdakseen, eli ”näkökulmatekniikan hallitsemiseksi”, aivan niin kuin Helsingin Sanomien korjailevassa arviossa.

Mikäli et ymmärrä postmodernia nykyromaania, vika ei ole välttämättä päässäsi, sillä niistä on usein juoni täysin poikki. Eikä tällä ole mitään tekemistä kenenkään seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Tahdon vain sanoa, että jos teoksessa ei ole juonta eikä siinä kerrota tarinaa, tekijän intentiot jäävät tahattomalla tavoin epäselviksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä tekijä haluaa sanoa.


Suuren kirjailijan maineen saa liian helposti 

Koska ”vieraantuneisuudessa”, ”ulkopuolisuudessa” ja ”marginalisoitumisessa” piehtaroivien teosten erinomaisuus ei näy myyntiluvuissa eikä lukijoiden valinnoissa, on pääteltävä, että niiden suosiminen johtuu kriitikoiden tuesta. Taloudellista tukea virtaa apurahojen ja valtiollisten instituutioiden, kuten Kansallisteatterin, kautta yhtä avokätisesti kuin arkkifeministien teoksille.

Toinen, mitä haluan väittää on, että suuren kirjailijan maineen saa nykyisin aivan liian helposti: tyydyttämällä tiettyjä poliittisia ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiä. Niitä ovat feminismi, monikulttuurisuus, maahanmuuton suosiminen ja se pohjaton vaateliaisuus, jolla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt peräävät ”oikeuksia”, ikään kuin jokaisella ei olisi jo nyt oikeus hypätä tasajalkaa vaikka kuuhun.

Syitä julkaisupolitiikan ja kirjallisuuskritiikin ”monipuolistumisesta” näitä kyseisiä tendenssejä edistäviksi, lujittaviksi ja vahvistaviksi voi löytää julkaisuportaasta ja kriitikoiden riveistä: täysnaiseutetuista kustantamoista ja lehtien toimituksista. Myyntitykkien harjoittama tuputus tehostaa vaikutusta, aivan niin kuin Jörn Donnerin hinaaminen jälleen Ruotsalaisen Kirjakaupan TV-mainokseen juuri ennen kuntavaaleja.


Vähemmistöjen itsemarginalisaatio uusintaa traagisuutta

Viihdyttäjä-kirjailija Jari Tervo haastatteli viime viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla esikoiskirjailija Garth Greenwellia, jolta on ilmestynyt teos Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Kirjaa on ylistetty mediassa, koska sekin koostuu ulkopuolisuuden ja marginalisaation väristyksistä onnistuen ”luotaamaan kattavasti monen etenkin homomiehen tunnistamia kipupisteitä”.

Tosiasiassa teos on naurettavuuteen asti täynnä homoille (valitettavasti edelleenkin) tyypiteltyjä kliseitä, kuten prostituutiota, isäsuhteen märehdintää, suuren mulkun palvontaa ja ”häpeän ja seksin välistä yhteyttä”. Puuttuu vain, että käsiteltäisiin aidsia. Tautisessa menneisyydessä Jonas Gardell puolestaan ehtikin jo kylpeä kokonaisen romaanitrilogian verran, ja sitäkin kiitettiin Helsingin Sanomissa, vaikka kyseessä oli lähinnä 1980-luvun ahdistusten retrospektiivinen kuvaus.

Ei – en ole sitä mieltä, että kirjallisuutemme pitäisi näyttää Heikki Hietamiehen juontamilta Lauantaitansseilta. En myöskään tarkoita, että homogenren valtavirtaistumisessa olisi jotakin vikaa. Mutta tarkoitan, että kiitettävää Greenwellin kirjassa on vain sen avoin seksuaalisuus, järjestöpoliittisen kverulatorian välttäminen ja kriittisyys kaikenlaisia pr-kuvia kohtaan.

Olen myös sitä mieltä, että taannoinen Queer as Folk -televisiosarja on edelleenkin ainoa koskaan valmistunut homoseksuaalisuuden myönteinen ja elämäniloinen representaatio, mutta muutoin kaikki näyttää olevan pelkkää Brokeback Mountainia.

Lisäksi tarkoitan, että koko skene maalataan yleisön eteen tarpeettoman mustavalkoisilla väreillä: juuri sillä todellisella rujon kauniilla ja vahvasti rasteroidulla tavalla, jonka eräänä kulissina toimivat Greenwellin tapauksessa sosialismin esiripun takaa avautuvat betonisen Bulgarian maisemat. Paha sanoa, mutta tämä menneisyydessä roikkuminen ei ilmennä henkistä vapautuneisuutta vaan sitä, millaisessa epävapaudessa gay-kirjallisuuden rääpäleet jatkuvasti rämpivät.

En voi välttää vaikutelmaa, että he ovat oman neuvottomuutensa traagisia uhreja Thomas Mannin, Hermann Hessen ja monen muun kaappihomon tavoin. Nykykirjailijoiden aseman pelastaa vain se, jos todellakin on niin, että ihmisten sisäiset Angstin aiheet eivät ole todellakaan muuttuneet vaan ovat edelleenkin samat, vaikka yhteiskunta pintapuolisesti arvioiden muuttunut onkin. Tätä todellista peruskysymystä käsittelen teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka luonnollisesti meni banalisoituun järjestöretoriikkaan tottuneilta yli lipan. 


Etninen vieraantuneisuus on heterofeminismin panic room

Kliseitä on luonnollisesti käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. Heterokontekstissa tätä kulttuurisella sillisalaatilla operointia edustaa Riikka Pulkkisen teos Paras mahdollinen maailma (Otava 2016), jossa podetaan nostalgiaa Berliinin murenemassa olevalla muurilla ja käsitellään vuonna 1989 alkanutta Itä-Euroopan pakolaisuutta.

Tapahtumien siirtämistekniikkaan perustuva teos ikään kuin vihjaa, että pakolaisuus on läsnä ”meissä kaikissa”. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomien toimittaja Helena Ruuska kiitti Pulkkisen teosta arviossaan, jonka mukaan teos on ”hyvin ajankohtainen”, kun ”brexit rakentanee jälleen muurin Eurooppaan”.

Lukijoita ohjataan ajattelemaan, että Euroopan kansat hyväksyisivät kehitysmaista tulvivan maahanmuuton, mikäli ne löytäisivät pakolaisuuden itsestään ja oivaltaisivat, että ahaa toiseus, vieraus ja erilaisuushan ovat meissä itsessämme tavalla, jonka vuoksi meidän tulee heittäytyä kontallemme muiden kansakuntien edessä. Näin voidaan oikeuttaa ja pohjustaa tietä muslimien etnonationalistiselle Euroopan-valloitukselle, josta islaminuskon poliittisessa ohjelmassa (din wa-dawlah) käytetään nimitystä hijrah.

Homeros ja Vergilius kuvasivat tätä Troijan puuhevosta tosin jo tyydyttävästi niin, että ei tarvita Milo Yiannopoulosta selvittämään, miksi Berliinin muuri loi väkivaltaa jakaessaan kansakunnan kahtia, mutta rakenteilla olevat muurit vähentävät väkivaltaa kulkiessaan kansakuntien välissä
 

Marginalisoituminen on selvää rahaa

Erikoista tässä kaikessa on se, että kun ”etabloituneena” pidetty kulttuurielämän maskotti Pirkko Saisio, jota Harald Birger Olausen kutsuu ”kyltymättömyyden abbedissaksi” mainiossa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja, puhkaisee oman punavihreän kuplansa ja tulee ulos umpiostaan tunnustaen maahanmuuttopolitiikan järjettömyyden, Helsingin Sanomat myöntää hänelle poseerauspaikan Kuukausiliitteessään, ikään kuin kyse olisi jostakin Edisonin oivalluksesta.

Mutta kun minä tai joku muu jo alun perin järjissään ollut on hokenut tätä samaa vuosien ajan, media on pyrkinyt vaikenemaan näkemyksistämme. Joko toimittajat eivät ole saaneet minusta tukea valmiiksi kirjoittamilleen jutuille, tai sitten on niin, että he ovat joutuneet informaatioshokkiin, heidän masiinansa on mennyt sekaisin, ja kognitiivisen moniselitteisyyden edessä he ovat vaienneet myöntymisen merkiksi. Ainakin olen saanut nauraa.

Ihanteellisin kirjailija olisi kustantamoiden ja kriitikoiden kannalta sellainen, joka on yhtä aikaa värillinen, muslimi, suomenruotsalainen juutalainen, Vasemmistoliiton tiedostava feministi, lesbolainen sukupuolenkorjaaja ja Amerikan reservaatti-intiaani.

Ennen tällaisen otuksen ilmestymistä kulttuurielämäämme rikastuttamaan on tyytyminen apurahoilla voideltuun ja Helsingin Sanomien ylistämään Koko Hubaraan, jota lehti kiitti kaiken selittävässä otsikossaan. Sen tarkoitus ei ole jättää mitään kenellekään epäselväksi: ”Ruskeat tytöt ovat tottuneet elokuviin, joissa heiltä näyttävät ihmiset ovat terroristeja Koko Hubara kirjoitti siitä kirjan, johon espoolaisteinit samastuvat”.

Mitä tämä löyhäsuinen kulttuurien sekoitus on muuta kuin asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulaatiota ja selvää propagandaa? Kirjalliset arvot ja kriittisyys ovat kustantajien, rahoittajien ja niin sanottujen kriitikoiden toiminnasta kaukana. Vähemmistökirjailijat ovat nykyajan karmeliittamunkkeja ja -nunnia, itse itseään itkunsekaisesti marginalisoivia kärsimysmystikoita, jotka kulkevat islamilaisen miekkalähetyksen varjossa kengättömästi Karmeliin.


Kirjallisuus

Gardell, Jonas, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 13, suom. Otto Lappalainen, alkut. Torka aldrig tårar utan handskar 13, 20122013. Helsinki: Johnny Kniga, 20132014.
Greenwell, Garth, Kaikki mikä sinulle kuuluu. Helsinki: Nemo, 2017.
Lehtinen, Otto, Wurlitzer. Helsinki: Otava, 2016.
Mann, Thomas, Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies, alkut, Der Tod in Venedig, 1911. Helsinki: Tammi, 1985.
Oksanen, Sofi, Puhdistus. Helsinki: WSOY, 2008.
Olausen, Harald Birger, Egyptin prinssi ja muita homonovelleja – Kertomus siitä miksi rannetta vispaavat sutturat ei nappaa. Kotka: Kulttuuriklubi, 2012.
Pulkkinen, Riikka, Paras mahdollinen maailma. Helsinki: Otava, 2016.
Statvoci, Pajtim, Kissani Jugoslavia. Helsinki: Otava, 2014.


Aiheesta lisää

Islam ja homot kuin tuli ja vesi
Sateenkaarilippu on punavihreä
Miksi erosin Setasta?
Suvaitse ja kärsi 
Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin
Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina

16. toukokuuta 2017

Punaisen Yleisradion ongelma ei ole valtiollisuus vaan puolueellisuus


Aina kun jossakin organisaatiossa ilmenee johtamis- tai ihmissuhdeongelmia, on tapana kutsua paikalle ulkopuolinen konsultti tai tarkastaja, joka tutkii, mistä on kyse. Ylen johdon ja toimittajakunnan suksien mentyä ristiin viime vuoden lopulla pääministeri Juha Sipilän Terrafame-asiassa Yleisradio päätti tilata selvityksen hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpäältä.

Valinta osui tarkasti kuin joulupukki vappujuhliin, sillä oikeustieteen professorit katselevat asioita yleensä virallis-formaalilta tai normatiiviselta kannalta. Heidän asiantuntemuksensa liittyy lähinnä hallinnollisiin muotoseikkoihin.

Tosiasiassa Yleisradion ongelmissa on kyse ihmissuhteista, joiden takana muhii vielä paljon suurempi peruspulma. Sen luonne puolestaan on viestinnällinen ja tiedon sosiologinen.

Selvitysmies Mäenpään julkaistua raporttinsa eilen Yle hehkutti internetsivuillaan, että selvityksen mukaan Yleisradion tulisi vahvistaa riippumattomuuttaan ulkopuolelta kohdistuvia vaikutusyrityksiä ja johdon harjoittamaa ”managerointia” vastaan. Mäenpää toivoo Ylen korostavan ”vahtikoiran” rooliaan ja esittää ratkaisuksi parempaa kontrollia.

Mäenpään parannusehdotukset ovat juristeilta odotettavissa olevaan tapaan normatiivisia. Hän ehdottaa paremman ”palomuurin” rakentamista vaikutusyrityksiä vastaan ja esittää, että ”Ylen riippumattomuus kirjattaisiin lakiin”.

Normiruuvien kiristely ei kuitenkaan auta ongelmassa, jonka luonne ei ole normatiivinen vaan ideologinen.

Kyse ei ole siitä, etteivät toimittajat saisi tehdä työtään rauhassa, vaan siitä, että Yleisradio on täytetty punaisten toimittajakoulujen etäispäätteillä, jotka tekevät vihervasemmistolaista tendenssijournalismia ja suoltavat näkemyksiään kansalaisten silmille tavalla, joka ei ole voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.

Yleisradion ongelma ei ole se, että toimittajia painostettaisiin ulkopuolelta tai johdon taholta, vaan se, että läpikotaisin puolueellinen toimittajakunta on kuuroutunut ei-vasemmistolaisten ihmisten näkemyksille ja tekee politiikan ilmiöistä puolueellisia juttuja niin, ettei myöskään Yleisradion johto saa omaa nulikkalaumaansa kuriin.

Tästä todellisesta ongelmasta Olli Mäenpään raportissa ei mainita mitään, sillä raportin tehtävä on alun perinkin uskotella yleisölle, että Yle tekee parhaansa harjoittaakseen ”puolueetonta tiedonvälitystä”. Tosiasiassa raportti tilattiin hallinto-oikeuden professorilta siksi, että Mäenpää on Yleisradion hallituksen puheenjohtajana toimivan kansleri Thomas Wilhelmssonin kaveri ja uskottu mies Helsingin yliopiston oikeustieteellisestä tiedekunnasta.

Kyseinen ”puolueeton selvitys” on jo lähtökohtaisesti täysin puolueellinen, ja sen tekijöillä voi olla jopa hallinnollinen jääviys. Tämäkin osoittaa, kuinka mätää Ylen toiminta on.

On selvää, että Yleisradio tulee tiedottamaan selvityksestä ”täysin puolueettomasti ja avoimesti”, ja television ajankohtaislähetyksissä asiaa vatvotaan perusteellisesti, jotta kansalaisille syntyisi mielikuva siitä, että Yleisradio pyrkii olemaan juuri sellainen sananvapauden linnake, johon ulkopuolisiksi määritellyt ihmiset eivät voi taatusti vaikuttaa ja jossa sananvapautta puolustetaan hurskaasti ja puhtain purjein.

Tosiasiassa Yleisradio on pahamaineisen tendenssijournalismin punavihreä bunkkeri, jossa myös pääministerin raihnaiset yritykset vaikuttaa siihen, mitä hänestä sanotaan, tuomitaan ”poliittisena vaikutusyrityksenä”, ja jossa ei-vasemmistolaisten poliitikkojen ja etenkin perussuomalaisten näkemyksistä joko vaietaan tai annetaan tahallisen destruktiivinen ja mustamaalaileva kuva.

On syytä muistuttaa, että vaikka Julkisen sanan neuvosto nuhtelikin Yleisradiota Terrafame-tapauksessa liiallisesta kuuliaisuudesta ohjaukselle, pääministeri Juha Sipilä sai joka tapauksessa puhtaat paperit oikeuskanslerilta.

Tämä ohjaa ajattelemaan, että selvityksen käynnistänyt Terrafame-sotku oli punavihreän toimittajakunnan yritys syöstä pääministeri palliltaan ja kaataa maassa oleva oikeistohallitus hieman Watergate-skandaalin ja Frost/Nixon-casen tapaan.

Mäenpään raportissa syyt Yleisradion ongelmista yritetään kääntää ”direktio-ongelmaksi”, vaikka ongelmien ongelma on se, että Yleisradio on Helsingin Sanomien tavoin täynnä läpikotaisin vihervasemmistolaisten tiedekuntien kasvatteja, jotka suoltavat omaa propagandaansa ja indoktrinaatiotaan täysin pidäkkeettömästi.

Toimittajakoulutuksen ja yhteiskuntatieteiden vihervasemmistolainen puolueellisuus, jonka tohtori Jussi Westinen osoitti tuoreessa tutkimuksessaan, on se ongelmien alkujuuri, jota kansleri Thomas Wilhelmssonin tulisi parannella yliopiston sisällä. Myös Olli Mäenpään kannattaisi lukea tämä sananvapauden päiväksi kirjoittamani juttu, ellei ole jo lukenut.

Aiheesta lisää

Yle-politiikkaa: kulttuurimarxismista tulee marxilaista kulttuuria
Ylen surkeaa hurskastelua
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Pääministeri, johtamisen taakka ja kanan pahnat 
Trump-uutisointi luotettavaa kuin kreikkalainen kirjanpito
Nyt keksin, miksi TV on syntiä
Yhyy, syrjintää – Ylen punaiset prikaatit iskivät

13. toukokuuta 2017

Onnellisten aikojen presidentti – Muistikuvia Mauno Koiviston Suomesta

Menehtyessään eilen, J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä, Mauno Koivisto oli vanhimmaksi elänyt Suomen tasavallan presidentti. Samalla hän oli toiseksi pisimpään presidentin virkaa hoitanut ja hallussaan pitänyt henkilö.

Koiviston valinta presidentiksi kävi kansanliikkeen kautta. Presidentin tehtävät olivat siirtyneet pääministeri Koivistolle jo vuoden 1981 syksyllä, jolloin Urho Kekkosen sairauslomaa seurasi eroilmoitus tunnetun dramaattisissa tilanteissa.

Vallan vaihtumista enteili niin sanottu presidenttipeli, jota käytiin saman vuoden keväällä. Kekkosen lähipiirinä tunnettu K-linja oli oivaltanut, että pääministerinä ja presidentin mahdollisena viransijaisena Koivistolla olisi etulyöntiasema seuraavassa presidentinvaalissa, joten Keskustapuolueen intresseissä oli syrjäyttää Koivisto pääministerin paikalta joko tehtävien siirrolla tai hallituksen erottamisella, joka sisältyi presidentin tuolloisiin valtaoikeuksiin.

Kekkosen ja Koiviston rintakuvat Presidentinlinnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kekkosen ja niin sanotun K-linjan suureksi pettymykseksi Koivisto kuitenkin ilmoitti eroavansa vain koko hallituksen tai hänen itsensä saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tämä nosti Koiviston kansansuosion puoluerajat ylittäviin lukemiin, sillä Suomessa oli totuttu ja jokseenkin kyllästytty Kekkosen tahdittamiin hallitusten erottamisiin. Sen merkiksi 1970-luvun aikana maassamme toimi kaikkiaan 11 eri hallitusta.

Lisäksi ei ollut mikään salaisuus, että K-linjan presidentiksi ajama Ahti Karjalainen oli Moskovan suosikki, ja hänen huhuttiin kärsivän alkoholismista. Muistan, kuinka Suomessa koettiin eräänlaista helpotusta, kun ennenaikaisissa presidentinvaaleissa keväällä 1982 virkaan valittiin keskustan juonittelusta huolimatta Mauno Koivisto. On syytä muistaa, että K-linjan takana olivat muiden muassa sellaiset nykypolitiikassakin vaikutusvaltaiset henkilöt kuin Paavo Väyrynen, Matti Vanhanen, Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen.


Sisäpolitiikan uusjako

Suurten ja omavaltaisten johtajien jälkeen tulee yleensä matalamman profiilin aika, ja presidentin valtaoikeuksia kavennettiinkin Koiviston aloitteesta ja suostumuksella. Harvasanaisena ja vaatimattomana pidetty Koivisto osoitti kuitenkin sisäpoliittisen johtamiskykynsä nimittämällä vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen hallitustunnustelijaksi kokoomuslaisen Harri Holkerin ja tekemällä siten lopun kokoomuksen yli kaksi vuosikymmentä jatkuneesta hallituspaitsiosta, jota Kekkonen oli pitänyt yllä idänkorttia käyttäen.

Ratkaisuun vaikutti tosin taaskin Keskustapuolueen juonittelu, jonka paljastuminen oli saanut Koiviston hermostumaan. Keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n välinen kassakaappisopimus, jossa lähinnä Keskustapuolueen aloitteesta oli etukäteen sovittu tulevasta hallituskoalitiosta, johti Koiviston sivuuttamaan vaalit voittaneen Keskustapuolueen hallituksesta kokonaan ja antamaan hallituksen muodostajan tehtävät Suomen Pankin ajoilta tuntemalleen Harri Holkerille.

Näin päädyttiin demarien ja kokoomuksen sinipunahallitukseen. Puolueiden etukäteissopimusta voidaan arvostella lähinnä muotoseikasta, eli presidentin kiertämisestä tai omien hihojen polttamisesta, kun taas presidentin toiminta jäi suuren yleisön muistiin arvovaltakiistana. Sen tuloksena presidentti junaili hallitukseen oman puolueensa Sdp:n tilanteessa, jossa maahan olisi muutoin perustettu oikeistohallitus keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n kesken.


Ulkopolitiikan kaukopartiomies
 
Ulkopolitiikassa Koivisto oli suuntautunut länteen, vaikkakin tietty varovaisuus varjosti länsimaille ominaisten normaalien suhteiden luomista itään. Koiviston toisella kaudella irtisanottiin YYA-sopimus ja purettiin Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset, ja Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen sekä Euroopan neuvoston jäsen.

Myös jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston presidenttikaudella. Yhtäkään näistä ulkopolitiikan muutoksista ei tosin voida kirjata sen enempää presidentin nimenomaiseksi ansioksi kuin dismeriitiksikään, sillä asioihin vaikuttivat enemmän maailmanpoliittiset tapahtumat kuin niin sanottu ”manuaalinen ohjaus”.

Neuvostoliiton romahdettua Koivistoa arvosteltiin siitä, että hän ei tarttunut Boris Jeltsinin tarjoukseen luovuttaa sodassa menetetty Karjala takaisin Suomelle. Häntä kritisoitiin myös viivyttelystä Viron itsenäisyyden tunnustamisessa. Viimeksi mainittua on usein selitetty pois sillä, että Suomi ei ole koskaan Viron itsenäisyyttä kieltänytkään, vaikka Neuvostoliitto miehitti maan vuosikymmeniksi. Pidättyvyys Karjalan takaisin tavoittelussa puolestaan saattoi olla viisasta Venäjän horjuvan tilanteen vuoksi, ja myöhempinä nykyaikoina alueen liittäminen takaisin Suomeen olisi voinut osoittautua jälleen hyvin ongelmalliseksi.

Koivisto menetteli kaiken kaikkiaan neuvokkaasti suhteessa meitä useasti neuvoneeseen liittoon, Neuvostoliittoon. Häntä pidettiin Yhdysvalloissa yhtenä Neuvostoliiton ja Venäjän oloja parhaiten tuntevana läntisenä valtionpäämiehenä. George H. W. Bushin ja Mihail Gorbatšovin vieraillessa tasavallan presidentin linnassa 1990 Koivisto ilmaisi heille huolensa ydintuhon mahdollisuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, vaikka tuolloin elettiinkin jo glasnostin aikakautta.
 

Minkä sortin sosialisti?

Mauno Koivisto oli toistaiseksi viimeisin tieteellisen tutkijankoulutuksen hankkinut presidentti. Hän väitteli tohtoriksi Turun sataman sosiaalisia suhteita käsittelevällä väitöskirjalla 1956. On vertauskuvallista, että hänen virkakaudellaan sosiaalinen edistys täydellistyi, ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kehittyi kukoistukseensa, jollaista tulevaisuudessa ei taida enää olla tarjolla. Hän oli suurten myönteisten mullistusten ja onnellisten aikojen presidentti.

Winston Churchillilta tunnetaan lause, että jos nuorena ei ole idealisti, ei ole sydäntä, ja jos ei vanhana ole realisti, ei ole järkeä. Sodan karaisema Koivisto oli sellainen järkevä sosiaalidemokraatti, joka olisi katsonut myöhempien sukupolvien kitinöitä karsaasti. Toiminta sodassa oli karsinut hänestä tarpeettoman idealismin. 

En ole koskaan innostunut sosialistisiin tai kommunistisiin ajatussuuntiin liittyvästä rabulismista sen enempää kuin yltiöpäisestä ihanteellisuudestakaan, jotka usein vievät aatteita harhaan. Ilmoittaessaan edustavansa sosiaalidemokraattisen liikkeen ”bernsteinilaista” suuntausta Koivisto oli luullakseni samoilla linjoilla.

Saksalainen Eduard Bernstein (18501932) oli uudistusmielinen sosiaalidemokraatti, jolta tunnetaan lause ”päämäärä ei merkitse minulle mitään vaan liike [das Endziel ist mir nichts, die Bewegung ist mir alles]”. Tämä ajatus on usein ymmärretty väärin niin, että sen on katsottu edustavan jonkinlaista kulttuuri- tai talousrelativismia ja harhailua vailla poliittisia tavoitteita.

Tosiasiassa lause viittaa luopumiseen vallankumouksen ja sosialismin päämääristä sekä deterministisestä kurjistumis- ja luhistumisteoriasta. Myös omistuksen keskittymisen sijasta oli tapahtunut hajautumista. Koiviston kohdalla hänen bernsteinilaisuudessaan oli kyse enemmänkin luottamisesta sosiaaliliberalismin tavoitteisiin ja pyrkimisestä ihmisten vapauden alan laajentamiseen, kuin sosiaalidemokraattisesta puolueideologiasta.


Väärää politiikkaa?

Koivisto tunnettiin myös asioita fundeeraavana intellektuellina, joka poliitikkojen kaaderissa muodostaa usein poikkeuksen. Sen merkiksi hänellä oli kirjallinen tuotanto. Muistan lukeneeni kouluaikoinani hänen teoksensa Väärää politiikkaa, jonka mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää tehdä sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää.

Tämä sopisi ohjenuoraksi myös nykyisessä tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, ja voi olla tyytyväinen, jos ylipäänsä on vaihtoehtoja. Mahdollista on sekin, että ei ole vaihtoehtoja lainkaan.

Koiviston persoonaa varjostivat synkkyys ja pessimismi. Hänen mielestään Suomen kaikki merkittävät valinnat olivat tehdyt jo 1980-luvulla. Harva intellektuelli yleensä on optimistinen, mutta Koivisto tuskin osasi arvata, kuinka paljon valintoja vielä oli tekemättä, osa niistä täysin virheellisiä, kuten liittyminen Euroopan rahaunioniin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pankkimiehenäkin toiminut Koivisto lopulta ajatteli siitä.

Koivistonkin käyttämä työpöytä tasavallan presidentin linnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kuolema keskellä kevättä on diametriaalinen tapahtuma, sillä se ikään kuin vastustaa luonnon heräämistä ja puhkeamista kukkaan. Samalla elämä tuntuu jatkuvan kaikessa olevaisessa. Ehkä parasta Koivistossa oli tietty vaatimattomuus, kansanomaisuus ja nöyryys, jolla tullaan lähtökohtia suuremmaksi.

9. toukokuuta 2017

Voiton päivä – Mutta kuka voitti?

Elämässä käy usein niin, että se, joka voittaa juridisesti, taloudellisesti tai hallinnollisesti, häviää aatteellisesti, filosofisesti tai ideologisesti. Häviäminen sinänsä on hyvin filosofista, sillä se osoittaa ihmisen pärjäävän ilman voiton tuomaa itsetunnon kohennusta.

Häviäminen on voitokasta siksikin, että se jättää avaimet hävinneiden käsiin. Voittanut osoittaa voittonsa oikeutuksen yksinkertaisesti: voittamalla. Sen sijaan hävinneelle jää mahdollisuus arvostella ja olla oikeassa, kun taas poliittisen voittajan on jatkossa pakko osoittaa olevansa oikealla tiellä.

Hävinnyt voi sanoa sen, mikä on totta, mutta voittajan täytyy pysyä kannattajilleen kiitollisena ja tarvittaessa myös valheellisena, sillä hän on heistä riippuvainen. Sen sijaan hävinnyttä ei ripusteta poliittiseen valtaan, joten hän ei ole riippuvainen mistään. Riippuvuus ja epävapaus ovatkin filosofian pahimmat viholliset.


Alle puolet ranskalaisista hyväksyi Macronin presidentiksi

Suomalainen valtamedia, kärjessään vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, ehti jo iloita Emmanuel Macronin vaalivoitosta Petja Pellin ja Heikki Aittokosken kirjoittamassa jutussa ”Ranska tyrmäsi oikeistopopulisti Marine Le Penin Emmanuel Macron rynnisti voittoon selvin luvuin”. Huomiota herättävää otsikoinnissa on sen aggressiivinen sävy ja kielikuva, joka viittaa nyrkkeilyottelun maailmaan.

Uutinen on sikäli yksipuolinen ja jopa valheellinen, että äänestysprosentti jäi 74,56:een ja äänet jakautuivat Macronin hyväksi suhteessa 66,1 ja 33,9 prosenttia. Koska Le Penin saama 33,9 prosenttia annettujen äänien prosenttiosuudesta (74,56 prosenttia) on 25,28 prosenttia kaikista äänioikeutetuista ja koska 25,44 prosenttia pidättäytyi äänensä antamisesta, 50,72 prosenttia äänioikeutetuista ei antanut kannatustaan Emmanuel Macronille.

Näin kävi siitä huolimatta, että Macronin taustajoukot tekivät kaikkensa masinoidakseen viha- ja mustamaalauskampanjan Le Peniä vastaan, kun taas Le Penin kannattajissa on todennäköisesti paljon niitä, jotka eivät uskoneet ehdokkaansa valituksi tuloon ja jättivät turhautumisen takia äänestämättä.

Koska Marine Le Penin isä Jean-Marie Le Pen sai vuonna 2002 presidentinvaalin toisella kierroksella 17,7 prosenttia äänistä, Kansallinen rintama on kasvattanut kannatustaan huikeasti. Tässä valossa on vääristelevää väittää, että vaalitulos olisi ollut tyrmäys Le Penien puoluetta kohtaan.

Koska Kansallisella rintamalla on nykyisin vain kaksi edustajaa Ranskan parlamentissa, presidentinvaalin tulos lupaa puolueelle hyvää, kun maassa seuraavan kerran mitataan kansalaisten Eurooppa-tuntoja. Alahuoneen eli kansalliskokouksen jäsenet valitaan jo kesäkuussa, jolloin puolue voi pieniä puolueita syrjivästä vaalitavasta huolimatta yltää kymmenen prosentin edustukseen parlamenttipaikoista.


Mustia pilviä Ranskan ja Euroopan taivaalle

Kansallismielisten ja EU-eliitin välinen jako jää joka tapauksessa kytemään. Kansallismielisten edustamaa EU-kritiikkiä ei voida kääntää näyttämään ”oikeistopopulismilta”, sillä ”[j]ako ei ole enää vasemmiston ja oikeiston vaan patrioottien ja globalistien välinen”, kuten Marine Le Pen on todennut.

Myös Yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin kommentaattori Pascal-Emmanuel Gorby tunnustaa, että ”[e]llei Macronin kupla puhkea, tämä voi merkitä uudelleenlinjausta, ei vain Ranskan politiikassa vaan länsimaisessa politiikassa yleisestikin, pois vasemmisto–oikeisto-jaosta, joka on hallinnut läntistä politiikkaa Ranskan suuresta vallankumouksesta asti: kohti jakoa kansan ja eliittien välillä”.

Vaalin tulos ei ollut tappio Kansalliselle rintamalle siksikään, että Macron ei voi eikä aio tehdä mitään maansa pelastamiseksi muukalaisinvaasiolta, islamisaatiolta, terrorismilta eikä Euroopan unionin ja rahaunionin aiheuttamalta katastrofilta. Tuhoisa tapahtumakulku on Ranskassa jo niin pitkällä, että myös Le Penin mahdollisuudet kääntää kehitys olisivat vähäiset.

Le Penin voitto olisi tullut joka tapauksessa liian myöhään, sillä kehitysmaalaisten aiheuttamaa taloudellista rasitetta, islamisaation mukanaan tuomaa terroria ja muslimien muodostamien mikrovaltioiden syntymistä ranskalaisen yhteiskunnan sisälle ei pystytä oikomaan millään muulla kuin sisällissodalla tai etnisillä karkotuksilla. Politiikan yleissuuntausten kannalta voi olla parempikin, että Hollanden politiikan mädät hedelmät pahenevat Macronin käsiin, niin vastuu ja lopputulos lankeavat sille, jolle ne kuuluvat.

Tässä valossa valtamedian suitsutus Macronin saavuttamalle Pyrrhoksen voitolle oli samanlaista tyhjää sanahelinää ja hehkutusta, jota kuultiin Barack Obaman voittaessa aikoinaan Yhdysvaltain presidentinvaalit. Hänen hurmahenkiset muutos-puheensa (”Change”) ja ontoksi osoittautuneet sosiaaliturvan uudistuksensa loivat vain vääristyneen kuvan ikuisesta juhlinnasta diskopallon alla. Ne jättivät jälkeensä pelkkiä rikottuja lupauksia, entistä velkaantuneemman valtion ja jakautuneen kansakunnan. Vastaavasti käynee myös Ranskassa.

Valtamedia on ollut suu messingillä Macronin voiton johdosta, kun taas Donald Trumpin valinnan jälkeen punavihreä toimittajakunta on ollut suoranaisen henkisen vararikon partaalla niin, ettei se saa haavojaan ommeltua muutoin kuin tekemällä Trumpista likasankojournalisminsa kestoaiheen. Tätä epäsuosikkiaan murjomalla ja muotoseikkojen kanssa näpertelemällä vihervasemmistolainen toimittajakunta haluaa päättää Trumpin presidenttikauden samanlaiseen mustamaalaukseen, jolla Yhdysvaltain vasemmisto pakotti Richard Nixonin eroamaan virastaan kesken kauden.

Vaikka Macron voittikin Ranskan presidentinvaalin sikäli, että hänet valittiin jatkamaan Hollanden politiikkaa, tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.


Etnosentrinen vaalikäytös ohittaa järjen

Hirtehistä asiassa on, että Ranskassa asuva värillinen ja ei-eurooppalainen maahantunkeutujaväestö ilmoitti Yleisradion TV-uutisissa äänestävänsä etnosentrisen ryhmäkuntaisuutensa ja intressinsä mukaisesti Macronia, vaikka nimenomaan heidän oman etunsa mukaista olisi antaa kannatuksensa haittamaahanmuuttoa vastustavalle ja rajoittavalle Le Penille.

Tämä osoittaa, että määrällisesti kasvanut ja poliittisesti aktivoitunut arabi-nekroidinen väestö ei tee äänestyspäätöksiään ajatellen valloittamansa valtion taloudellisia mahdollisuuksia turvata heidän toimeentulonsa. Kyseinen ei-eurooppalainen väestö tekee poliittiset valintansa pelkästään kolonialistisin, rasistisin ja etnonationalistisin motiivein: pyrkimyksenään tukea heimoveljiensä vyöryä länsimaihin.

Ilmiö on tunnettu myös muualta maailmasta, jossa ihmiset klusteroituvat tiettyjen poliittisten tendenssien taakse pelkästään etnisin tai vähemmistösyrjintään liittyvin motiivein, vaikka siitä olisi heille itselleen haittaa.

Tämä paljastaa valtamedian rasismitulkinnat nurinkurisiksi. Valkoisen väestön pyrkimykset puolustaa kotimaitaan leimataan mediassa ja tuomioistuimissa ”rasismiksi”, kun taas ei-eurooppalaisten nationalismi ja siihen liittyvä rotukortin heiluttelu määritellään ”rasismin vastaisuudeksi”.

Todellisuudessa kehitysmaista virranneen väestön etujen mukaista olisi äänestää loppu jatkuvalle haittamaahanmuutolle, sillä myös sen toimeentulo länsimaissa riippuu valkoisen kantaväestön kyvystä taata yhteiskunnan toimivuus ja talous. Juuri kerjäläisyytensä merkiksi kehitysmaalaiset ovat täällä; muutenhan he jäisivät Afrikkaan tai niihin Lähi-idän köyhiin maihin, jotka eivät ole rikastuneet länsimaiden syytäessä dollareita ja euroja öljymaiden itselleen pyhittämiin luonnonvaroihin, joiden pitäisi käsittääkseni olla kaikkien maapallon asukkaiden omaisuutta.

Sen sijaan nyt nämä vapaamatkustajat haluavat tuoda länsimaihin oman islaminuskoon perustuvan irrationaalisen ja takapajuisen yhteiskuntajärjestelmänsä, joka on pääasiallinen syy myös kehitysmaissa vallitsevaan kurjuuteen.

Traagista on, että Macronin kannattajaksi saatiin myös suuri osa Ranskan oikeistolaisista naisista pelkästään vihjaamalla, ettei Le Pen ole feministi. Niinpä naisäänestäjät eivät voineet tehdä ratkaisuaan sukupuoliargumentilla ratsastaen, kuten Tarja Halosen tullessa valituksi Suomen tasavallan presidentiksi.

Maahanmuuttoa, integraatiota ja länsimaiden tuhoa kiihdyttäessään EU-eliitti jatkaa eurooppalaisten ihmisten syrjäyttämistä, mistä näyttöä antaa Macronin halu vahvistaa Euroopan unionia yhdessä Angela Merkelin johtaman Saksan kanssa. Menetelmänään heillä on ”verotuksen yhtenäistäminen”. Tämä tarkoittaa hukuttautumista aina vain syvemmälle EU:n velkaunioniin, jossa vähiten velkaantuneet maat pannaan maksamaan kurimuksessa olevien maiden velat.

Macronin valinnalla poliittinen eliitti voitti itselleen lisäaikaa, mutta pitemmällä tähtäimellä EU-eliitin voitto jää parantumattomasti sairaan potilaan kuolinkoristuksia pitkittäväksi saattohoidoksi.


Miksi Eurooppa-päivä ja Venäjän voitonpäivä ovat samaan aikaan?

Irvokasta on, että Macronin voitonjuhlien huumassa vietettiin myös Eurooppa-päivää, joka Venäjällä tunnetaan voitonpäivänä. Päivien osuminen toukokuun yhdeksänneksi ei ole sattumaa, vaan sillä on historiallinen taustansa.

Todellisuudessa kyseinen päivä on Saksan antautumisen muistopäivä. Toisen maailmansodan lopusta lukien Saksa ja saksalaiset ovat olleet miehittäjävaltioiden vallassa. Saksan edelleenkin voimassa oleva perustuslaki on liittoutuneiden yksipuolisesti julistama määräys, jolla on rajoitettu sekä saksalaisten sananvapautta, poliittista toimintaa että aseellisen varustelun mahdollisuuksia.

Eurooppa-päivää ei voida juhlia beethovenilaisen harmonian havinalla, sillä neuvostokommunistit ja lännen kapitalistiset imperialistit eivät suinkaan kukistaneet sodassa vain kansallissosialistista valtiojärjestelmää ja nationalistisen puolueen poliitikkoja, vaan ne nujersivat ja murjoivat maan tasalle myös Saksan kansan, talouden, teollisuuden ja saksalaisuuden, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat tieteen, kulttuurin ja taiteen suurvallan.

Tuosta päivästä lukien saksalaiset on pakotettu polvilleen, harjoittamaan kansallismasokistista itsensä syyllistämisessä piehtarointia, jossa kaikenlainen kansallisen edun puolustaminen torjutaan vaaralliseksi ”rasismiksi” tai ”natsismiksi” julistettuna.

On syytä muistaa, että saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan idästä vyöryvää raakuutta ja lännestä uhkaavaa kulttuurin pinnallisuutta. Eurooppa-päivän ja voitonpäivän osuminen yhteen valottaa ensisijaisesti sitä, että Euroopan unionia ei olisi luotu ilman kommunistien Euroopassa aloittamaa väkivaltaisuutta.

Euroopan maissa esiintynyt kansallismielisyys syntyi vastavaikutuksena 1800-luvun uudelle aatteelle, kommunismille, joka uhkasi tuhota sekä kansallisvaltiot, yksilönvapauden, omistusoikeuden että poliittisiin vapauksiin perustuvan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, joka oli kehittynyt luonnonoikeudellisesti, toisin sanoen historiallisesti vapaassa prosessissa: kansakuntien itsejärjestymisen pohjalta.

Kommunismi puolestaan oli vailla näyttöjä oleva utopia, jonka toimivuutta oli syytä epäillä aivan samaan tapaan kuin nykyisin on syytä epäillä monikulttuurisuuden ideologian perusteita ja kansakunnat toisiinsa sotkevan maahanmuuton toimivuutta. Saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan tuota nyt jo useaan kertaan väkivaltaiseksi osoittautunutta marxilaista utopiaa.

Voidaan sanoa, että Eurooppa-päivää ja voitonpäivää juhlittaessa koetetaan edistää marxilaisen monikulttuurisuusideologian levittämispyrkimyksiä, jotka on nykyaikana verhottu liberalismin kaapuun.

Koska monikulttuurisuusoppi on käytännössä johtanut suuriin yhtenäistämispyrkimyksiin ja syönyt pois länsimaisten yhteiskuntien vapautta, se on osoittanut olevansa ideologiaa pahimmillaan. Siihen liitetyt vapauden mielikuvat ovatkin mahdollisia vain kontradiktorisen vastakohtarinnastuksen kautta, toisin sanoen uskottelemalla ihmisille, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastustaminen ovat ”pahaa natsismia”.

Vaikka Hitlerin haaveilema tuhatvuotinen valtakunta jäikin vaivaisten kahdentoista vuoden mittaiseksi, hänen ja natsien syyllistäminen jatkunee tuhat seuraavaa vuotta, kun ihmisiä ripitetään toisen maailmansodan painolasteilla, kuten keskitysleireillä, ja siten pohjustetaan tietä todelliselle kansanmurhalle, joka kohdistuu viattomiin nykyeurooppalaisiin islamilaisen terrorismin muodossa.

Tosiasiassa Eurooppaa uhkasivat alun perinkin aivan muut asiat kuin saksalaiset nationalistit ja heihin liittyneet älymystön jäsenet. Euroopan todellinen uhka on nyt kehitysmaiden väestönräjähdys, islamisaatio, maahanmuutto ja siihen liittyvä länsimaisen kulttuurin mädätys, jota kosmopoliittisen EU-eliitin voimassa pitämä monikulttuurisuuden ideologia pyrkii edistämään.

Nämä uhkatekijät varjostavat Euroopan kantaväestöjä nimenomaan marxilaisen monikulttuurisuusindoktrinaation vuoksi, joten sikäli Euroopan unionilla, neuvostobolshevikeillä, kommunisteilla ja muilla punafasisteilla on perusteita yhteiseen juhlapäivään.


Eurooppa-päivästä ja voitonpäivästä antifasistien propagandapäivä

Nykyajan panslavisteja edustavat ”antifasistit” ovat saaneet propagandaansa edistettyä sen verran, että he onnistuivat järjestämään voitonpäivän kulkueita ensi kertaa myös Suomessa. Tiina Länkisen ja uutisankkuri Marjukka Havumäen kirjoittamassa Yleisradion nettiuutisessa uhomarssia yritettiin pyhittää vetoamalla siihen, paljonko ihmisiä menetti henkensä ”taistelussa fasismia vastaan”. Puheenvuoro annettiin muuan Daria Skippari-Smirnoville, jonka mukaan voitonpäivän viettäminen on paikallaan, koska ”Suomikin vuonna 1944 hääti Lapista saksalaiset eli ymmärsi loppujen lopuksi olleensa väärällä puolella”.

Tosiasiassa sodan Suomea vastaan käynnisti Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto, joka uhkasi Suomea aluevaatimuksilla ja kytki Suomen toiseen maailmansotaan lavastamillaan Mainilan laukauksilla.

Siihen nähden Saksan ja Neuvostoliiton etupiirijako oli pelkkä kuriositeetti, josta ei pidä moittia Saksaa, sillä Neuvostoliitto alun perinkin tavoitteli alueita Suomesta. Sodan jälkeen julki tulleiden paljastusten mukaan Stalin halusi valloittaa koko maan sekä liittää sen osaksi kommunistista Neuvostoliittoa.

On myös epäilty, että Saksa myöntyi Suomen määrittelemiseen ”Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi maaksi” vain siksi, että Saksa ei halunnut olla ensimmäinen miehittäjävaltio, joka laskee sotilasanturansa Suomen maankamaralle. Objektiivinen tosiasia on, että Suomen ja Saksan yhteistyö perustui jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa luotuun henkiseen ja kulttuuriseen napanuoraan ja että ilman Saksan kevätkesällä 1944 antamaa ase-, elintarvike- ja miehistötukea Neuvostoliitto olisi valloittanut maamme, rintamat olisivat murtuneet ja suomalaisia olisi odottanut Itä-Euroopan kohtalo.

Tämä olisi ollut paljon pahempi vaihtoehto kuin asema sodan mahdollisesti voittavan tai häviävän Saksan kumppanina, joten Suomen poliittisen johdon sodanaikaisia ratkaisuja voidaan pitää oikeutettuina sekä tuon ajan tilanteiden valossa että historian lopputulos huomioon ottaen.

Tässä valossa puheita, joissa suomalaisten katsotaan olleen ”väärällä puolella”, voidaan pitää törkeänä historian vääristelynä. Asiaa ei suinkaan paranna se, että Moskovan Punaisella torilla voitonpäivää juhlittiin jälleen massiivisella ajoneuvoparaatilla ja pullistelevilla puheilla, joita nyky-Venäjä jatkaa täsmälleen Neuvostoliiton perinteiden mukaisesti.

Koska Suomen nykyinen poliittinen johto ei reagoinut Suomessa järjestettyihin rauhanmarsseihin mitenkään, hiljentymistä voidaan pitää merkkinä suomettuneisuudesta, jonka tuloksena sodanaikaisen vihollisen annetaan nyt vapaasti juhlia voittoaan jäljelle jääneellä maaperällämme sekä sitä kautta herätellä esiin yli 70 vuotta vanhoja kaunoja.

Asialla on vertauskuvallista merkitystä 100 vuotta täyttävässä Suomessa, jonka itsenäisyys on lunastettu väkivallan, veren ja periksi antamattomuuden kautta. Siihen nähden nykyisen poliitikkosukupolven henkinen masokismi on yhtä tyrmistyttävää kuin suostuminen luovuttamaan taloudellisen ja poliittisen itsenäisyytemme keskeiset saavutukset Euroopan unionille, Brysselin suuntaan.

Myös Euroopan unionin perustamisasiakirjana pidetty Rooman sopimus täytti tänä vuonna pyöreitä vuosia ja on ehtinyt 60 vuoden ikään. Juuri sen kautta kansallisvaltioiden itsenäisyyttä on kavennettu ja heikennetty. Tosin keskeinen kysymys EU-eliitin salongeissa ei ole ollut enää pitkään aikaan se, miten integraatiota edistetään, syvennetään ja lujitetaan, vaan se, voitaisiinko koko unionin repeäminen vielä estää kulkemalla ravun askelin takaperin.

4. toukokuuta 2017

Susi lampaan ja lammas suden vaatteissa

Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros todisti yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Perinteisten puolueiden kannatus on sulamassa pois, ja poliittinen kenttä on sirpaloitunut.

Tästä kertoo Emmanuel Macronin menestys perustamansa En Marche! (Liikkeelle!) -puolueen ehdokkaana. Erittäin epäsuositun sosialistihallituksen entinen ministeri ja Rothschild & Cie -pankin investointipankkiirina toiminut kannatuskomeetta keräsi eniten ääniä vain yhdestä syystä: kansalaiset ovat epätietoisia ja hämmentyneitä.

Paras esimerkki poliittisten voimasuhteiden muutoksesta on sosialistien pääehdokkaan, Benoit Hamonin, kärsimä rökäletappio, jonka tuloksena hän sai vain 6 % äänistä ensimmäisellä kierroksella. Sosialistien istuvan presidentin François Hollanden epäonnistumista sekä talous- että turvallisuuspolitiikassa heijastelee se, että sosialistit hylännyt, Fidel Castroa ja Jasser Arafatia ihaileva äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon sai 19 % kannatuksen. Näin on siitä huolimatta tai sen vuoksi, että ennen vaaleja hän möläytti pitävänsä äärijuutalaisuutta suurempana uhkana Ranskalle kuin ääri-islamia.

Monet ranskalaiset haluaisivat pitää kiinni valistusihanteista ja äänestää perinteisiä puolueita. Mutta ne ovat taistelleet kynsin hampain EU-eliitin, islamin ja haittamaahanmuuton puolesta, siis juuri niiden tendenssien vahvistamiseksi, jotka mädättävät vapaata ja kansanvaltaista yhteiskuntaa.

Ranskassa on myös voimakkaita kansallismielisiä perinteitä de Gaullen ajoilta, ja sen merkiksi toisella kierroksella on Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Hän onkin vaalien ainoa poliittinen ehdokas ja konkreettisen korjausohjelman tarjoava vaihtoehto.

Pariisin yliopiston professori Guy Millière pitää yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin raportissa Macronin voittoa ensimmäisellä kierroksella ristiriitaisena, sillä hänet on mielletty pelkäksi jatkajaksi Hollanden politiikalle, jonka suosio on lähellä nollaa. Niinpä totuuden paljastuminen Macronista ja hänen politiikastaan voi kääntää kannatussuhteet Le Penin voitoksi toisella kierroksella.


Median, sosialistien ja kapitalistien ristiriitainen suosikki

Emmanuel Macron on näyttänyt politiikan ulkopuolelta tulleelta, eikä hän ole kärsinyt skandaaleissa ryvettymisestä, kuten keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ex-pääministeri François Fillon. Macron on siis se messias, jota kansa on kaivannut sovittamaan valtapuolueiden ja kansan syvien rivien välistä etääntymistä.

Tähän populistiseen rooliin kiltiltä ja puhtoiselta koulupojalta näyttävä Macron on sopinut hyvin. Hän on naimisissa entisen opettajattarensa kanssa ja näyttää rakastavan äitipoika-leikkejä. Korkokengän alla viihtymistä symboloi myös hänen suitsutuksensa lepsua maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneelle Angela Merkelille, joka on joutunut julkisuudessa kieltämään pitävänsä Macronia ”Saksan puudelina”, vaikka juuri tällaisesta rajat ylittävästä vaaleihin vaikuttamisesta on kyse.

Tosiasiassa hymypoika Macron on susi lampaan vaatteissa. Hän on EU-eliitin sisäpiiriläinen ajaessaan väitettyä ”yleiseurooppalaista” etua (eli Eurooppaan tunkeutuvien vieraiden kansakuntien ja kansainvälisen kapitalismin asiaa) ranskalaisten omia intressejä vastaan.

Alkuvuodesta Macron julisti Le Figaron mukaan, että ”ranskalaista kulttuuria ei ole olemassa” ja että hän ”ei ole koskaan nähnyt” ranskalaista taidetta. Ranskalaiseen kulttuuriin kohdistuvan lyttäyksen jälkeen Le Monde puolestaan kirjoitti, että Macron tukee uusien moskeijoiden rakentamista Ranskaan samalla, kun viranomaiset ovat joutuneet sulkemaan niitä ennalta eliminoidakseen terroria.

Macronin saatua 2014 François Hollandelta nimityksen talousministeriksi Helsingin Sanomien toimittaja Inka Kovanen suitsutti häntä ”presidentin oikeaksi aivopuoliskoksi” jutussaan ”Ranskan uuden sosialismin airut”. Google-sensuuria vaativan miljardöörin, George Sorosin, tukema Macron on nyt taitavasti lavastettu ”keskustalaiseksi”, vaikka tosiasiassa hän on samanlainen internationalistisen sosialismin ja löperöliberaalin kansainvälisen kapitalismin yhteistä etua edistävä poliittinen broileri kuin Suomessa on Alexander Stubb.

Sorosiin Macronia yhdistää miljonääritausta, joka on perua hänen pankkiiriaikoinaan tekemästä yrityskaupasta. Macronia tukevat myös kaikki ne miljardöörit, joiden etua hän ajoi ministerinä toimiessaan ja edistäessään halvan työvoiman laivaamista Ranskaan. Taloudellis-teollinen eliitti maksaa nyt velkojaan Macronille tukemalla tätä sosialistihallituksen hyödyllistä hölmöään. Macron on myös vihervasemmistolaisen median lemmikki, sillä häntä tukemaan ovat asettuneet Pierre Bergé, Xavier Niel and Patrick Drahi, jotka Gateston-instituutin mukaan omistavat pääosan Ranskan ”valtavirtamediasta” (”own most Frances mainstream media”).

Median ja internationalismin yhteen liittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se ole jäänyt huomaamatta myöskään Suomessa, jossa vihervasemmistolainen media tekee jatkuvaa propagandatyötä kansainvälisen kapitalismin etujen edistämiseksi ja oman näennäisliberaalin ideologiansa kautta. Tässä sokeudessa ideologinen vieraantuminen loistaa pahimmillaan. Valtamedia on määritelmällisesti aina valhemedia, sillä valehtelu on vallan käytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti.

Tässä on Ranskan seuraava presidentti

Emmanuel Macron julkaisi ohjelmansa vain kuusi viikkoa ennen vaalin ensimmäistä kierrosta. Se vaikuttaa hätäisesti laaditulta, eikä hänen puheissaan ole konkretiaa vaan pelkkää hyminää ”eurooppalaisista arvoista”. Tähän viittaa pölinä ”sosiaalisen ja ekologisen liikkuvuuden” (mobilité sociale et écologique) vauhdittamisesta ja kymmenien miljardien lisäämisestä valtion ”ekologisiin transitioihin” (transition écologique), joiden tarkoitus on edistää ”planeettamme pelastamista”.

Hänen on epäilty kopioineen Hollanden vuoden 2012 kampanjapuheita, ja on arveltu, että joko hän ei ole ymmärtänyt lukemiensa lauseiden merkitystä tai ei ole lukenut hänelle kirjoitettuja puheita ennen niiden julkista esittämistä. Retoriikka on pitkälti samaa, jota on totuttu kuulemaan poliittiselta vihervasemmistolta myös muualla.

Ratsastaapa hän myös 1962 itsenäistyneen Algerian ammoisella siirtomaaimperialismilla ja tuomitsee ”kolonalisaation” ”ihmisoikeusrikoksena”. Poliittinen vasemmisto on tämän moraaliposeerauksen tuloksena tietysti sulaa vahaa Macronin käsissä, mutta keinot ja välineet islamistisen terrorismin ja valloituspolitiikan pysäyttämiseen puuttuvat täysin. Macron tukee islamin leviämistä ”tasavaltalaisten arvojen” (les valeurs de la République) nimissä, vaikka The Washington Postin mukaan muslimit ovat pystyneet perustamaan Ranskaan ”kasvavia islamistisia minivaltioitaan” (growing Islamist mini-states).

Talouspolitiikasta Macronilla ei ole muuta sanottavaa kuin Hollandelle ministeriaikanaan laatimansa ohjelma, jonka tuloksena yli 10 % työvoimasta on työttömänä, 14 % elää köyhyysrajan alapuolella, valtion menot ovat 57 % bruttokansantuotteesta eikä talouskasvua ole.

Terrorismi on yleistynyt ja raaistunut, ja Ranskan rajojen sisäpuolella asuu poliisin mukaan 12 000 radikalisoitunutta muslimia ja murhapaikanhakijaa, joita viranomaisvalta ei pysty pitämään silmällä. Ratkaisuksi kaikkeen Macron tarjoaa vapaan liikkuvuuden lisäämistä ja EU-liittovaltion sysimustaan syleilyyn heittäytymistä.

Epäpoliittisuuden tavoittelustaan ja retorisuudestaan huolimatta Macronia ei kuitenkaan sanota populistiksi vaan ”positiiviseksi populistiksi”, kuten Yleisradion toimittaja Petri Burtsov vaivaannuttavan puolueellisessa ja väkinäisessä jutussaan. Varsinaisen populistin arvonimi näyttää olevan varattuna Le Penille, samoin kuin muutkin vaille määrittelyä jätetyt blanco-läimäytykset (”natsi”, ”fasisti”, ”rasisti”), joiden sisältönä voi nykyään olla mitä tahansa. Macroniin verrattuna Le Pen on lammas suden vuodan alla.


Tohtori? Ei

Macron yrittää ammentaa kannatusta kansallista etua tavoittelevien keskuudesta syöttämällä heille pajunköyttä ja jakamalla patrioottien rivit kahtia. Hänen taktiikkanaan on esiintyä ”patrioottien ja isänmaanystävien puolesta nationalisteja vastaan”.

Esimerkiksi Yleisradion Sampo Vaarakallio iloitsi ensimmäisen kierroksen voittaneen Macronin puolesta ”analyysiksi” otsikoidussa kirjoituksessaan, jonka mukaan Macron ”[...] sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä”. Hänen mukaansa oli jopa ”[i]hailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi -termin omiin tarkoituksiin”.

Mitä isänmaanystävyyttä sellainen on, että vastustetaan kansallismielisyyttä? Todellisuudessa tämän tapainen sanojen uudestaan määrittely merkitsee vain valheen suohon hukuttautumista.

Orwellin romaanista tunnetulla retorisella tempulla saa varmaankin paljon kannatusta, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuutta hyvin omintunnoin äänestää jotakuta ”kansallisen edun edistäjäksi” sanottua ilman siihen liittyvää natsismin leimaa. Mutta käytännössä tällainen propaganda on pahinta ideologista sumutusta, juuri sellaista, jota vihreät ja vasemmisto harjoittavat kaikkialla mediassa.

Valhetta Hesarissa.
Emmanuel Macronista liikkuu myös paljon muuta väärää tietoa ja propagandaa, jolla yritetään promovoida ja laakeroida Macronin voittokulkua. Esimerkiksi Helsingin Sanomat väitti edellä viitatussa jutussaan 20.10.2014, että ”filosofiaa opiskellut Macron teki gradunsa Macchiavellistä [nimi kirjoitettu väärin] ja väitöskirjansa Hegelin filosofiasta”. Sama valhe näyttää kulkeutuneen myös suomenkielisen Wikipedian hakusanaan ”Emmanuel Macron” (tilanne 4.5.2017).

Tosiasiassa Macron ei ole tohtori.
Väärää tietoa Wikipediassa.

Hän opiskeli filosofiaa Nanterressa suorittaen diplôme détudes approfondies (DEA) -tutkinnon, joka rinnastetaan maisterintutkintoihin muutamista jatko-opintoihin valmentavista osioista huolimatta. Lisäksi hän suoritti ranskalaisilta virkamiehiltä vaadittavan tutkinnon Ècole nationale d’administration (ENA) -oppilaitoksessa valmistuen 2004.

Englanninkielisessä ja ranskankielisessä Wikipedia-hakusanassa virheellistä mainintaa Macronin tohtoriksi väittelystä ei ole, ja virhe voi johtua ’tutkielmaa’ merkitsevän sanan ”dissertation” virheellisestä kääntämisestä ”väitöskirjaksi” esimerkiksi tästä lähteenä mainitusta The Guardianin lehtijutusta, joka väittää, että ”[w]hile studying philosophy he wrote a dissertation on Machiavelli and Hegel [...]”.

Pitää kyllä paikkaansa, että Macron toimi historianfilosofi Paul Ricœurin assistenttina vuosina 19992001 tutkien Hegelin Oikeusfilosofiaa ja valistusfilosofista yhteishyvän käsitettä. Hän kuitenkin keskittyi niin vahvasti Hegelin kansallismielisyyden murjomiseen, ettei hän ymmärtänyt aiheestaan mitään.

Hegelin mukaan itsenäiset kansallisvaltiot ovat järjen instrumentteja ja hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä edellytyksiä. Tälle on helppo löytää havainnollinen todistus nykyisestä Euroopasta, joka vaikeroi kurjuudessa kansallisvaltioiden alennustilan ja itsemäärämisoikeuksien menetysten vuoksi.

Macronin penseä suhtautuminen kansallismielisyyteen ei ole sinänsä yllättävää, sillä ranskalaisten on yleensäkin ollut vaikea ymmärtää Hegeliä. Hänen filosofiansa yhdistetään automaattisesti natsismiin, eikä myöskään snellmanilainen ajattelu saisi Ranskassa kovin korkeaa kannatusta. Samoista syistä Ranskassa vältellään jopa Sibeliuksen musiikkia; sitäkään ei ymmärretä ”luonnon” tai ”yleisinhimillisten tuntemusten” romanttissävyiseksi kuvailuksi, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaan ”natsismin” välineeksi. Sen uskon kyllä, että gradunsa Macron teki Niccòlo Machiavellistä, sillä niin opportunistista ja mafiamaista on hänen politiikkansa.
 

Ranskassa äänestetään EU:n menneisyydestä ja Euroopan tulevaisuudesta

Ranskassa on kuningasvallan ja imperialismin ajalta perinne, jonka mukaan ei ole väliä, vaikka kansa eläisi kurjuudessa, kunhan eliitti voi jatkaa huoletta oloissaan. Esimerkiksi talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Osittain tästä syystä giljotiinille tuli myöhemmin töitä.

Myös nykyisin ihmiset juhlivat Ranskan hyvinvointialueilla, Pariisin katukahviloissa ja Élysée-palatsissa samalla, kun siirtolaishäiriköt ovat polttaneet toistuvasti noin tuhat autoa tavallisten ranskalaisten asuinalueilla joka uudenvuodenyö. Macron on luvannut jatkaa ”rajat auki” -politiikkaa ja edistää etenkin maahanmuuttajien asioita luoden heille työpaikkoja ranskalaisten omaksi tappioksi.

Käsittääkseni Macronin äänestäjät tulevat vain varmistaneiksi ranskalaisen yhteiskunnan tuhon. Hänen kaudellaan näemme ranskalaisen yhteiskunnan muuttumisen täydelliseksi roskaläjäksi, sellaiseksi punaisten lyhtyjen aluetta muistuttavaksi bordelliksi, jonka kaduilla pauhaa ghettoblaster ja jollainen Pariisin Pompidou-keskus jo on haittamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden vuoksi.

Myös pariisilaisprofessori Guy Millièren mielestä Macron olisi ”katastrofi Ranskalle”, ja oman käsitykseni mukaan katkolla on nyt Euroopan unionin tulevaisuus.

Macronin kokemattomuus ja puoliksi oppineisuus näkyy hänen EU-federalismissaan. Tämä messias vaatii ankarampia rangaistuksia maille, jotka eivät tottele EU:n määräyksiä ja ota vastaan EU:n tuputtamia siirtolaisia muista Euroopan maista.

Hän ei ole ymmärtänyt, että Britannia lähti Euroopan unionista juuri siksi, että EU on puuttunut liiaksi valtioiden sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan. Jos EU:n halutaan pysyvän koossa, olisi yhteistuumin peräännyttävä muun muassa Schengenin sopimuksesta ja eurosta, mutta kuristamalla valtioita pakolla yhteen EU:sta lähtee henki.

Niinpä Macronin vastustamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun päästää hänet ja hänen kaltaisensa irti Euroopassa. Paljon vaikeampi olisi menestyä omalla vaihtoehtoisella agendalla, niin kuin Le Penin täytyy.

Mikäli Macron valitaan presidentiksi, niin käy kahdesta syystä. Ensinnäkin kansalaiset pelkäävät sitä suurta ja ajan myötä välttämättömäksi käyvää muutosta, jonka Le Penin esittämän EU-kritiikin todesta ottaminen toisi politiikkaan.

Toinen syy Macronin valintaan on sama, jonka vuoksi Trump päätyi Yhdysvaltain presidentinvirkaan: hänen vastaehdokkaansa ei kykene tarjoamaan mitään todellista vaihtoehtoa. Le Penin kampanja ja hänen lähipiirinsä on keskittynyt jatkamaan Ranskan vallankumoushistoriaa lupaamalla kumota samaa sukupuolta olevien avioliittolait.

Ranskan oma arjatar on tässä asiassa täysin eri linjoilla kuin Hollannin Geert Wilders, joka ymmärtää, mitä liberalismin puolustaminen Euroopassa merkitsee. Le Penin argumentaatio homoja vastaan on retorisesti yhtä huonoa kuin se, että professoripuolueena tunnettu Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland) julistaisi avaavansa Buchenwaldin uudestaan. Sen asemasta puolue nimittikin toiseksi pääehdokkaakseen lesbon.

Keljua on, että kansallismielisyyteen liitetään usein arvokonservatismi tilanteessa, jossa Euroopan kansallismielisiltä odotetaan kykyä uudistaa Euroopan unionia. Kolmas susi, joka vaanii tilaisuuttaan Ranskan vaaleissa, on nimittäin Vladimir Putin, jonka tuki Le Penille on todellinen avuliaan Aatun kädenojennus ja jota jokainen järkevä kampanjapäällikkö voisi pyytää lopettamaan tukemisen.

Paradoksaalista on, että ihmiset äänestävät Macronia pitääkseen EU:ta koossa, vaikka tosiasiassa EU tuhoutuu hänen kaltaistensa politikointiin. Macronin tyypillinen äänestäjä on sellainen, joka vakuuttaa pelottomuuttaan terrorismin edessä mutta pelkää sisällään asuvaa toivetta päästää todelliset ajatuksensa irti ja äänestää loppu Euroopassa jatkuville maahanmuuttopolitiikan hulluille päiville.

Poliittisen kentän hajoamisen vuoksi Ranskan vaaleissa ei näytä olevan yhtäkään todellista johtajaa, joka voisi saattaa EU:n takaisin oikealle tielle ja pitää yhteisön elinkelpoiset osat hengissä. Ohjelmaan perustuvan johtajuuden puuttuessa EU:n politiikanteko on täysin hukassa, ja nähdään tähdenlentoja.

3. toukokuuta 2017

Sananvapauden päivä – Ei syytä juhlaan

Periaatteessa Suomessa juhlitaan tänään sananvapauden päivää. Demarivetoisessa ay-retoriikassa suosittu ilmaus ”periaatteessa” sopii tähän periaatteessa oikein hyvin, sillä todellisuudessa sananvapauden tila ei ansaitse mitään juhlintaa Suomessa eikä muuallakaan.

Omaa sankaruuttaan sananvapauden puolustajana mainostava Yleisradio ei tänä vuonna uutisoinut sananvapauden päivää lainkaan, ja syyn voi kyllä ymmärtää. Yleisradio ei hiiskunut sananvapauden päivästä mitään, sillä se on itse yksi syypää siihen, miksi ”Toimittajat ilman rajoja” -järjestö pudotti Suomen lehdistönvapauden ykköspaikalta kolmanneksi.

Tosiasiassa syy Suomen kiiltokuvamaisen julkisivun tahriutumiseen ei ole se, että uusmarxilaisista koostuvan järjestön mielestä pääministeri Juha Sipilä oli kohdistanut Yleisradioon ”poliittista painostusta”.

Sananvapaus on ollut vaarassa siksi, että Yleisradio teeskenteli puolustavansa sananvapautta, kun eräät sen toimittajat koettivat kaataa maassamme istuvan oikeistohallituksen. Ylehän uskotteli viime vuoden lopulla puolustavansa median ”riippumattomuutta ja sananvapautta” väittäessään, että pääministerin sukulaisilla on ollut yhteyksiä valtion rahoittamaan kaivosyhtiö Terrafameen sekä käymällä siltä pohjalta arvovaltasotaa Juha Sipilää vastaan.

Kuten oikeuskanslerin 20.4.2017 antamasta ratkaisusta Dnro OKV/1749/1/2016 voidaan lukea, Sipilän toiminnassa ei ollut lopulta moittimista.

Hallituksen vastaiseen kampanjaan yhtyi luonnollisesti valtamedian punavihrein osa, muun muassa Helsingin Sanomat, jonka mielestä ”pelko Ylen poliittisesta painostuksesta on vakava asia”. Tosiasiassa kyseinen Frost/Nixon-kompleksin mieleen tuova yritys pudottaa pääministeri palliltaan ja sitä kautta syöstä hallitus perikatoon oli pelkkää vesilasin pintaväreilyä.

Vasemmistolainen valtamedia teki siitä watergatemaisen hallituksenkaatoyrityksen, jonka kuluessa Yleisradion toimittajat teeskentelivät marttyyrejä ja hurskastelivat Yleisradion olevan olevan jonkinlainen sananvapauden uhattu linnake.

Samalla, kun Yleisradio väittää puolustavansa puhtain purjein sananvapautta, se jättää kertomatta maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen liittyvistä ongelmista, kaunistelee ja selittää niitä parhain päin sekä levittää monikulttuurisuuden ideologiaa pakkosyöttävää propagandaa.

Samalla, kun Yleisradion toimittajat puolustavat robinhoodmaisesti omaa sananvapauttaan, he käyttävät sitä yksipuolisesti Donald Trumpin, Geert Wildersin ja Marine Le Penin parjaamiseen, perussuomalaisten haukkumiseen ja yleensäkin sellaiseen puolueelliseen tendenssijournalismiin, jonka tuloksena syntyy valheellisia uutisia, todellisuuden peittelyä ja valikoivaa journalismia sekä punavihreän agendan eduksi muunneltua totuutta.


Google, Facebook, Twitter ja YouTube laajentavat sensuuria

Puolueellisuutensa ylläpitämiseksi valtamedia suhtautuu täysin välinpitämättömästi tai ”neutraalisti” sellaisiin sananvapautta aidosti uhkaaviin hankkeisiin, joiden mukaisesti Google, YouTube, Facebook ja eräät muut internetin toimijat, kuten Twitter ja Microsoft, ovat aloittaneet sensurointikampanjan kansalaisten totuuspuhetta vastaan.

Esimerkiksi Yleisradion hiljattain julkaisemassa ja ilmoitusluonteisessa jutussa ”EU haluaisi yhtenäistää netin vihapuheen poistamisen” asiaan suhtaudutaan tyynen vastaanottavaisesti, jotta kansalaiset alistuisivat tiedonsaannin rajoituksiin eivätkä reagoisi sensuuriin mitenkään.

Kansainvälisesti katsoen sananvapauden tila on murenemassa käsiin, sillä verkossa liikkuvaa informaatiota välittävät ja listaavat yhtiöt ovat alkaneet suodattaa netissä olevia sisältöjä.

Määräaikaisia toimintakieltoja esimerkiksi Facebook on jaellut muutamille yksityishenkilöille pelkästään toisten yksityishenkilöiden tekemien ilmiantojen ja poliittisten pahastumisten vuoksi. Sensuuriruuvin kiristymisestä kertoo se, että pois sulkemiseen on alkanut riittää pelkästään sanan ”neekeri” käyttäminen. Viimeisimpänä näyttönä on ”Poliittisen Korrektiuden Parhaat” -sivun sulkeminen.

Tämän nettijuudaksia palvelevan toimintaproseduurin lisäksi hakukoneyhtiöt puuttuvat jatkossa myös kaikkein pyhimpäänsä ja alkavat muunnella hakukoneparametrejään sellaisiksi, että ne suosivat tai syrjivät tietynlaisia sisältöjä ja tiettyjä lähteitä.

Esimerkiksi Google ilmoitti äskettäin, että se muuntaa hakukonealgoritmiaan sellaiseksi, että kärkeen eivät enää nouse julkisuudessa ”valeuutissivustoiksi” tai ”salaliittoteorioiksi” leimatut sivut, joiden kautta totuutta on pystytty tuomaan julki viranomaisvallan ohi.

Yhtiö kirjoittaa blogissaan, että Google pyrkii tarjoamaan asiakkailleen ”tärkeää tietoa luotettavimmista lähteistä”. Täten se osoittaa haluavansa pidättää omaan valtaansa sen arvioimisen, mikä on luotettava lähde. Tämä valinnanvapaus on tietenkin pois yleisöltä, jolta riistetään mahdollisuus itse päättää siitä, mihin se uskoo. Vaarassa on muun muassa tutkijoiden tiedonsaanti.

Yhtiö ilmoittaa, että muutoksilla halutaan pudottaa hakusijoituksia sivustoille, joiden sisältö ”arvioidaan harhaanjohtavaksi tai loukkaavaksi”. Tavoitteena on, että hyväuskoiset netinkäyttäjät tarttuisivat vain valtamediaa ja viranomaistahoja palvelevaan mielipiteiden manipulaatioon ja asennemuokkaukseen sekä niiden omia näkemyksiä edustavaan tieto- ja uutistarjontaan.

Totta ei siis saa puhua, jos se loukkaa jotakuta tai määrittyy ”vihapuheeksi” herättämällä vihaa vastaanottajan päässä.


Näin tekee valtamedian väki

Mikäli ”loukkaavuus” nostetaan listoilta pudottamisen kriteeriksi, heitetään nurkkaan sekä sananvapaus että järki. ”Loukkaavuus”, ”oksettavuus”, ”ällöttävyys” ja vaikutelmat ”huonosta mausta” ovat pelkkiä tunteenomaisia affekteja, joihin vedoten voidaan kieltää melkein minkä tahansa sellaisen asian esittäminen, joka ei miellytä jotakuta tai jonka paljastuminen voisi olla joidenkin tahojen edun vastaista.

Valtamediassa ja internetissä palstatilaa saavat sellaiset näkemykset, joissa ylistetään monikulttuurisuutta, puolustellaan maahanmuuttoa, kielletään sukupuolieron kaksiarvoisuus, julkaistaan feministien nyyhkytarinoita ja opetetaan, miksi Suomen kuuluu pysyä EU:ssa ja eurossa, vaikka liittovaltion sysimustaan syleilyyn etenevä unioni puuttuu härskisti kansallisvaltioiden itsemäärämisoikeuteen ja rankaisee turvapaikkaturismia hillitseviä jäsenmaitaan sakoilla, direktiiveillä ja paragrafipainajaisella.

Samanaikaisesti lehdistössä ja television ajankohtaisohjelmissa tähdennetään, että turvapaikanhakijoiden vastaanottaminen on kunnia-asia ja että maamme on nopeasti ja kustannuksista piittaamatta saatava täyteen kehitysmaista tulvivia haittamaahanmuuttajia, vaikka hyvinvointivaltiomme, turvallisuutemme ja sosiaali- sekä väestörakenteemme tuhoutuisivat niihin.

Pajunköytensä vahvistamiseksi Yleisradio asetti faktantarkastajakseen Vasemmistoliitoa edustavan Johanna Vehkoon, joka ei ole muuta kuin puolueen nuorisojärjestön politrukki ja joka oman puolueellisuutensa merkiksi julisti kaikki vapaata journalismia edustavat mediat valhe- tai vihamedioiksi. Tälle mustalle listalle hän luki luonnollisesti myös sananvapautta puolustavan ja toteuttavan MV-lehden, joka paljasti Vehkoon puoluetaustan ja osoitti siten sen, kuinka röyhkeää tendenssijournalismia Yleisradio tekee kansalaisilta kantamillaan verovaroilla.

Vaikka markkinaehtoisesti toimivaa mediaa voidaan arvostella mainostulojen tavoittelusta, kaupallisessa mediassa on kuitenkin se hyvä puoli, että vapailla markkinoilla kansalaisille ei voida syöttää mitä tahansa. Vapaus valita on mahdollinen vain vaihtoehdon kautta, jonka tässä tapauksessa muodostaa vaihtoehtoinen media. Kansalaisten vapautta hankkia tietojaan virallista totuutta pönkittävän median ohi on kenenkään turha haukkua populismiksi.

Tapa, jolla maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, viranomaisten mielivaltaa ja median valheita arvostelevat tahot on lavastettu ”valheellisiksi” tai ”salaliittoteorioiksi”, voidaan sanoa väärän lipun (false flag) operaatioksi. Valtamedia ja EU:n painostamat internettoimijat vetävät maahanmuutto- ja EU-kriittisten sivustojen tankoon väärän lipun ja syyttävät niitä esimerkiksi Venäjän myötäilystä ihan vain kääntääkseen kansalaisten kanuunat maahanmuuttokriittisiä ja EU-kriittisiä sivustoja kohti.


Nauruhermot ilman rajoja

Valtamedian harjoittama aivopesu pyritään verhoamaan harhakuvitelmaan, että perinteisen ja vallassa olevan median näkemykset ovat luotettavia, puolueettomia ja mikä pahinta ”oikeita”, jolloin asioita pimitetään ja valeita levitetään sovinnaisuuden kaavussa ja epämiellyttävät tosiasiat ”vihapuheeksi” leimaten.

Samanaikaisesti kun valtamedia kyynelehtii vuolaasti Venäjällä ja muualla Itä-Euroopassa synkistyvän sananvapaustilanteen vuoksi, se peittää tosiasian, että EU on rakentamassa ihan samanlaista kyttäys- ja sensuurimielialaa niin sanottuihin länsimaihin.

Tässä mielessä Yleisradion toimittajana toimivan Jessikka Aron pyrkimykset pestä pois aiemman huumetuomionsa tuottamaa moraalista närkästystä ja hurskastella Venäjän ihmisoikeusrikkomuksilla ovat pelkkää surkeaa kilven kiillotusta, jolle Bonnierin Suuren Journalistipalkinnon raati läpsytti kätösiään viime vuoden alkupuolella.

Kun niin sanotun valtamedian päätoimittajat samoihin aikoihin julistivat omaa puhtauttaan ja luotettavuuttaan kannanotolla, jossa toimittajien ansaitsema kritiikki pyrittiin mustamaalaamaan journalistien ”parjauskampanjaksi” tai ”vaientamiseksi”, lehdet tulivat selvin sanoin väittäneiksi, että mikäli ihminen ei kuulu valtamedian omiin riveihin, hän on automaattisesti valehtelija.

Lajissaan surkuhupaisa oli Päätoimittajien yhdistyksen 14.2.2017 esittämä kannanotto nimeltä ”Päätoimittajan tehtävä on kirkas”. Sen mukaan ”päätoimittajan tekemät uutisointipäätökset tai uutisoimatta jättäminen eivät rajoita tiedotusvälineen palveluksessa olevien sananvapautta”, sillä ”[t]oimittajat eivät käytä työssään sananvapauttaan kansalaisina, vaan työnantajansa sananvapautta”!

Mikäli tähän on uskominen, päätoimittajan tehtävä ei ole kirkas vaan kurainen, mutainen ja samea sekä ryvetetty siinä töhryisessä Lievestuoreessa, jonka yläjuoksulta löytyvät Bilderberg-seuran ja Euroopan unionin syväkurkut ja muut ”luotettavat lähteet”.

Nobelisti Paul Krugman antaa teoksensa The Great Unraveling Losing Our Way in the New Century (2003) johdannossa ”Rules of Reporting” ohjeita toimittajille. Hän toteaa muun muassa, että ”oleta vastahyökkäys kritiikkiin” ja ”älä usko, että tavoitteilla on rajat”.

Ohjeet ovatkin hyvät, sillä valtamedialle ei ole enää riittänyt kritiikin kääntäminen valehteluksi, vaan sen mielipiteistä poikkeajat on koetettu määritellä myös rikollisiksi. Omasta mielestäni valtamedia on väistämättä ja määritelmällisesti aina myös valhemedia, sillä valehtelu on kaiken vallankäytön ominaisuus ja väline.

Vihervasemmiston omaa totuutta kyseenalaistavat tahot leimataan nyt, paitsi sivistymättömiksi, kouluttamattomiksi ja suvaitsemattomiksi, myös rasisteiksi, fasisteiksi ja natseiksi tai varustetaan jollakin muulla avoimeksi jätetyllä blanco-läimäytyksellä, jotta voitaisiin löytää peruste heidän haastamisekseen käräjille mukavääristä mielipiteistään.

Valtionsyyttäjänvirastossa nämä sisällöltään määrittelemättömät ominaisuudet operationaalistetaan sitten itsestään selviksi ominaisuuksiksi tai nimilapun kaltaisiksi vakioiksi ja etukäteistuomioiksi, joita ripustelemalla käynnistetään syyteprosesseja politiikasta eri mieltä olevia ihmisiä vastaan.

Eurooppalaisen Oikeusturvan Keskusliitto ry (EOT) on todennut, että Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on jakanut 15 viime vuoden aikana Suomelle enemmän tuomioita kuin muille pohjoismaille yhteensä. Suomi on saanut 15 vuodessa 74 langettavaa päätöstä. Samaan aikaan Ruotsi on todettu sylliseksi 22 kertaa, Norja 19 kertaa, Tanska 9 kertaa ja Islanti 6 kertaa.

EOT toteaa, että ”Suomen oikeuslaitoksen ja EIT:n tulkinnat perusoikeuksista näyttävät eroavan toisistaan. EIT on yleensä painottanut sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen merkitystä, kun taas kotimaiset oikeusistuimet ovat korostaneet yksityisyyden suojaa.” EOT jatkaa: ”On olemassa näyttöä siitä, että kansalliset tuomioistuimet avoimesti ja vapaasti vastustavat Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiä ja jättävät huomiotta ihmisoikeuslainsäädännön päätöksenteossaan.”

Järjestö päättää lausuntonsa johtopäätökseen, jonka mukaan ”EOK:n tietojen mukaan viimeaikainen kehitys Suomessa on johtanut siihen, ettei yksittäisillä kansalaisilla ole mahdollisuutta puolustaa tasapuolisesti oikeuksiaan erityisesti tilanteissa, joissa vastapuolena on vahvan taloudellisen tai valta-aseman omaava taho.”

Tämä ei näytä sananvapaustilanteen kannalta hyvältä. Valtamedia välitti tiedon typistetysti ja raportoivasti tynkäuutisilla sekä täysin ilman kommentteja ja analyysiä, ymmärrettävistä syistä.

EU on julistanut totaalisen informaatiosodan totuuspuhetta vastaan

On luonnollisesti selvää, että suodatusta ei ole keksitty aloittaa internetiä hallitsevissa yhtiöissä, vaan sen takana on  Euroopan unionin vaatimus ”vihapuheeksi” leimatun totuuspuheen riipimiseksi nettilangoilta.

Yleisradion verkkouutisen mukaan nimenomaan Euroopan unioni haluaisi ”yhtenäistää netin vihapuheen poistamisen”, ja sen merkiksi EU-byrokraatit ovat vaatineet Facebookia poistamaan valtaeliitin määrittelemät ”valeuutislinkit” ja ”vihapuheen” vuorokauden sisällä ilmestymisestä. Jutun mukaan Facebook, Twitter, Microsoft ja Googlen omistama YouTube taipuivat viime vuonna hyväksymään EU:n vaatimuksen, että ne poistavat ”vihapuheet” sivuiltaan.

Ilmiantoyhteiskuntaan johtavan vasikoimisen EU on antanut tehtäväksi vasemmistolaisen Varis-verkoston tapaisille marxilaisorgaaneille, poliittista korrektiutta vaalivalle valtamedian itsesuojelujärjestö Julkisen sanan neuvostolle sekä viranomaisvaltaa edustavalle poliisille.

Yleisradio iloitsikin tuoreessa jutussaan, että Helsingin poliisilla on ollut maaliskuusta asti valtakunnallinen viharikostutkintaryhmä ja että poliisi on kouluttamassa 40 ajatusrikoskouluttajaa, jotka edelleen kouluttavat satoja rivipoliiseja toteuttamaan poliisin kyttäystoimenpiteitä sekä paimentamaan sananvapauttaan toteuttavia kansalaisia ja tarkkailemaan heidän epäkorrekteina pidettyjä näkemyksiään.

Nyt kun asiassa on edetty tositoimiin, valtamedia ei nosta asiasta sellaista kampanjaa sananvapauden puolesta, kuin nähtiin pääministerin sinänsä vähäpätöisessä Terrafame-asiassa. Sen sijaan valtamedia on tästä kansalaisiin kohdistuvasta laajasta sananvapauden rikkomisesta hiiren hiljaa, jotta ei syntyisi kansanliikettä sananvapauden puolustamiseksi.

Oikeusviranomaisten asemassa olevat Demla-juristit eivät myöskään puutu siihen herjaamisen, solvaamisen ja kunnianloukkauksen lajiin, jolla oikeistolaisina pidettyjä ihmisiä parjataan internetin sivustoilla ja mediassa.

Vihasivustona ei ole pidetty esimerkiksi Hikipedia-nimistä valhesivustoa, jolla vasemmistolaiset rabulistit levittävät perätöntä informaatiota ”parodian” verukkeella ja ”huumorin” kaapuun verhottuna. Sivustolla ei juuri koskaan solvata vasemmistolaisia poliitikkoja eikä julkisuuden henkilöitä, tai kritiikkiä heitä kohtaan esitetään vain hyväntahoisesti ja juuri sen verran kuin on arvostelun uskottavuuden kannalta välttämätöntä.

Sen sijaan oikeistolaisina tai maahanmuuttokriitikkoina pidetyistä yksityishenkilöistä maalataan demonisia kuvia ja levitetään perättömiä sekä solvaavia arvioita, jotka vahingoittavat ihmisten julkisuuskuvaa ja täyttävät myös rikoslaissa määritellyt kunnianloukkauksen tunnusmerkit.


Sananvapauden jälkisanat

Sananvapauden päivä on virallisesti nimeltään kansainvälinen lehdistövapauden päivä. YK:n yleiskokous julisti kansainvälisen lehdistönvapauden päivän (World Press Freedom Day) vuonna 1993 opetus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon aloitteesta. Nimitys ikään kuin vihjaa, että sananvapaus koskee etupäässä lehdistöä ja muuta mediaa. Sen sijaan yksityishenkilöiden ja eri mieltä olevien kansalaisten sananvapaudella ei pidetä väliä sen enempää kuin heidän yksityisyydensuojallaankaan.

Määritelmällisesti sananvapaus koostuu mielipiteidenvapaudesta ja ilmaisunvapaudesta. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artiklan 19 mukaan ”jokaisella on oikeus mielipiteen- ja sananvapauteen; tähän sisältyy oikeus häiritsemättä pitää mielipiteensä sekä oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta”.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 10 puolestaan lausuu seuraavasti: ”Jokaisella on sananvapaus. Tämä oikeus sisältää vapauden pitää mielipiteitä sekä vastaanottaa ja levittää tietoja ja ajatuksia alueellisista rajoista riippumatta ja viranomaisten siihen puuttumatta.”

Kuten Suomessakin käynnistetyistä ajojahdeista ja oikeudenkäynneistä hyvin tiedetään, tämä sanahelinä pätee vain periaatteessa.

Myös kansanvälisesti toimivat yhtiöt ovat laajentaneet toimintaansa omien toiminta-ajatustensa ulkopuolelle ja puuttuvat verkossa oleviin sisältöihin pelkästään mielipiteidenvaraisten arvioidensa pohjalta. Ne eivät enää keskity verkossa olevien sisältöjen välittämiseen vaan käyttäjiensä tajunnan manipuloimiseen. Tätä voidaan suoraan kutsua sensuuriksi ja sananvapauden rikkomukseksi, jolla sananvapautta niitetään kuin viljaa Eurostoliiton alati lainehtevilla elovainoilla.

Valtamedia ja viranomaiset ilmeisesti toivovat, että sananvapauden puolustajat ja toteuttajat hakeutuisivat samanlaisiin bunkkereihin, joissa punavihreän maailmankuvansa vankina olevat näädät ovat olleet viimeksi kuluneet 70 vuotta.

Tätä maailmasta ja sen todellisuudesta vetäytymistä meidän filosofien pitää loppuun asti välttää, sillä todellisen filosofian idea on säilyttää yhteys kansalaisiin, toisin sanoen siihen ainoaan todelliseen merkitysyhteyteen, josta yhteiskunnallisia oloja koskeva tieto on peräisin ja jota se koskee.