31. maaliskuuta 2017

Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi

Postmodernistien ja jälkistrukturalistien harjoittama historian vääristely istuu yliopistoissa kuin punkki poterossa. Sitä ilmentää Koneen Säätiön jakaman Vuoden Tiedekynä -palkinnon päätyminen Miika Tervonen -nimiselle historioitsijalle, jonka kokoon rääpimää ja sisällöllisesti sekavaa artikkelia nimeltä ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta” suitsutettiin peräti 25 000 euron rahalahjuksella.

Artikkeli on julkaistu yli kaksi vuotta vanhassa teoksessa Kotiseutu ja kansakunta Miten suomalaista historiaa on rakennettu (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014, s. 137–162). Koska artikkelissa on vain 22 sivua (lähdeluettelon kanssa 26), tämä tekee palkitun seminaarityön hinnaksi yli 1000 euroa / sivu. Koska artikkeli on kaksi vuotta vanha, palkitsija on ilmeisesti ensin tehnyt päätöksen, millaisen julkaisun hän haluaa palkita, ja sitten etsinyt käsiinsä tavoitettaan palvelevan kirjoituksen.

Palkittu kapakkadosentti Miika Tervonen kuuluu luonnollisesti siihen vasemmistolaisten politrukkien kerhoon, joka toimii Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella ja jonka yhteistyökumppaneita ovat aiemmin kritisoimani Saara Pellanderin tapaiset tendenssitutkijat (aiheesta lisää kirjoituksissani ”Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?” ja ”Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla”).

Palkitussa artikkelissa katsellaan turvallisesti taaksepäin ja pyritään lavastamaan kaikki nykyinen kansallismielisyys, kansallisen edun puolustaminen ja näkemykset ontologisesti yhtenäisestä kansasta ja kulttuurisesti yksiaineksisesta kansakunnasta jonkinlaiseksi museorasismin muodoksi.

Yleisradion toimittajan Mikko Pesosen laatiman jutun mukaan Miika Tervonen pitää ajatusta yhtenäiskulttuurista vahingollisena, koska ”se tuo 1900-luvun alkupuolen rotuajattelun kaikuja monimuotoistuvaan arkeemme ja legitimoi muukalaisvastaisuutta”.

Kirjoittaja siis myöntää, että hänen toimintaansa ohjaa tendenssi, eli tarkoitusperä, joka on selvästikin auttanut häntä muovailemaan historiallista totuutta omia poliittisia tarkoitusperiään tyydyttävään muotoon. Poliittista missiotaan Tervonen levittää myös blogikirjoituksessaan ”Myytti yhden kulttuurin Suomesta ruokkii rasismia”. Mutta vastaankin voidaan väittää. Katsotaanpa.


Suomi ja sen kansa eivät ole myyttejä

Mikäli Miika Tervonen avaisi silmänsä nykypäivän todellisuuteen, hän voisi huomata, että myös nykyisin kansojen välillä on suuria todellisia eroja, aivan niin kuin kulttuurienkin välillä vallitsee eroja. Samalla tavoin tiettyjä kansoja sisäisesti yhdistävät yhteiset olemuspiirteet ovat merkittäviä vakioita (tai yhteisiä nimittäjiä) riittääkseen sekä käsitteellisten että empiiristen erottelujen tekemiseksi suhteessa muihin kansoihin tai kansakuntiin.

Miika Tervosen argumentaatiossa kansallisvaltioiden olemassaolo pyritään esittämään pelkkänä sosiaalisena konstruktiona. Tämä metodologinen ja metafyysinen oletus pyrkii peittämään biologisten tekijöiden merkityksen kansojen historiassa, nykypäivässä ja tulevaisuudessa. Niinpä Tervonen pyrkii kääntämään näkemykset suomalaisesta Suomesta vain ”poliittiseksi projektiksi” (s. 140). Hän väittää, että ”[y]hden kulttuurin Suomi on siis ollut, paitsi myytti, myös poliittinen ohjelma ja itseään toteuttava ennuste, jota demografiset kehityskulut ovat vielä vahvistaneet” (s. 143).

Kyseinen historiankirjoitus on valheellista, koska se peittää ontologisen tosiasian, että kansa on väistämättä biologinen käsite ja ilmiö. Tervosen edellä siteerattu väite on nurinkurinen ja seisoo päälaellaan, sillä siinä tullaan väittäneeksi, että yhden kulttuurin myytti olisi poliittinen ohjelma, josta olisi seurannut jotakin demografisesti määriteltävissä olevaa omalle saarelle linnoittautumista. Hänen mielestään heimo- ja rotuteoriat ovat tämän myytin seurausta.

Tervosen argumentaatio voidaan kääntää kumoon ja oikaista jo yhdellä vasta-argumentilla. Tosiasiassa kansan, heimon ja rodun käsitteet, joita Tervonen tarkastelee alkaen artikkelinsa sivulta 148, eivät ole seurauksia mistään myyttisestä esityksestä, vaan päinvastoin: ne ovat kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion ontologisia, apriorisia ja käsitteellisesti välttämättömiä taustaehtoja. Juuri niiden olemassaolo edeltää kausaalisesti kansakunnan, yhteiskunnan ja valtion syntymistä. Tämä on synteettinen a priori -totuus, jota ei voida kääntää kumoon millään vastaväitteellä, koska se on biologinen ja käsitteellinen välttämättömyys.

Kansa on biologis-etninen ilmiö ja käsite, jonka pohjalta voidaan luoda näkemys kansakunnasta. Kansakunta puolestaan on poliittis-juridinen ilmiö ja käsite, ja järjestäytyessään kansakunta muodostaa yhteiskunnan. Organisoituessaan virallis-formaalisti yhteiskunta puolestaan voi muodostaa valtion. Asiat eivät siis ole niin kuin postmodernismia, jälkistrukturalismia ja sosiaalista konstruktionismia hyödyntävien tendenssitutkijoiden huolettomilla kynävedoilla maalaillaan, toisin sanoen, että kansa ja rotu olisivat myyttisiä ilmiöitä, jotka olisi johdeltu vain sosiaalisen merkitystason oletuksista.

Tosiasiassa Tervosen paheksumat heimon, rodun ja kansan ilmiöt ovat ontologisia tosiasioita, jotka nojaavat biologisiin faktoihin ja niihin perustuviin väestöllisiin ominaisuuksiin. Niiden kautta kansojen välille piirtyy myös sosiaalisesti havaittavia eroja. Tämän tunnustaminen on Tervosen mielestä vaarallista, ja siksi hän vastustaa kansojen välisten erojen myöntämistä pelkästään poliittisista syistä. Valitettavasti hän potkii tutkainta vastaan, mikä puolestaan on vahingollista siksi, että hän pyrkii esiintymään kriittisenä historiankirjoittajana, jonka mielenkiinto kohdistuu siihen, miten suomalaisuuden historiaa on kirjoitettu.

Tervosen artikkeli on pelkkää tusinatavaraa ja edustaa samaa dekonstruoivaa otetta, jota ilmensi myös Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkittu kirja Kansankodin pimeämpi puoli (kritisoin teosta tässä ja tässä). Palkitsijoiden silmissä näyttää kiiltelevän into torjua ja jynssätä pois kaikkea sellaista argumentaatiota, joka tunnustaa kansojen ja kansakuntien biologiset erot todellisiksi ja merkityksellisiksi tosiasioiksi.

Heidän vakaumuksenaan vaikuttaa olevan käsitys, että kansojen, rotujen ja kansakuntien välisten erojen tunnustaminen tarkoittaa jo pelkkänä mahdollisuutena jotakin sellaista pahaa, joka on tuomittava. Näin on ilmeisesti siksi, että sen arvellaan avaavan tien paljon paheksuttuun ”rasismiin”. Tosiasiassa oikeus olla omaa rotuaan tai mahdollisuus kuulua ja identifioitua biologisessa tai etnisessä mielessä johonkin kansaan, kansakuntaan tai kansanryhmään voidaan nähdä myös suurena vapautena tai oikeutena. Niitä puolestaan voidaan pitää itseisarvoisina asioina, aivan kuten taustalla olevaa rotuajatteluakin.

Rotuajattelun kumoaminen merkitsisi ominaisuuksien ja luokittelujen kieltämistä

Miika Tervosen seikkailu Suomen historiassa muistuttaa huolestuttavasti Liisan retkeilyä ihmemaassa. Matemaatikko Charles Lutwidge Dodgsonin (alias Lewis Carrollin) sadussa Liisa kohtasi matkansa varrella Irvikissan, joka majaili puun latvassa ja jonka kuonolla oli omalaatuinen jäykkä ilme. Sitten kissa yllättäen katosi, ja jäljelle jäi pelkkä irvistys. Ja Liisa lausui: ”Olen nähnyt kissoilla monenalaisia irvistyksiä, mutta ennen en ole nähnyt irvistystä ilman kissaa.” Tarinassa olisi opiskeltavaa myös Tervosella.

Aivan samaan tapaan kuin ei voi olla irvistystä ilman kissaa, ei voi olla myöskään ominaisuuksia ilman, että ne ovat jollakin olennolla tai ryhmällä. Ja mitään olentoa tai ryhmää ei voi olla olemassa ilman, että sillä on ominaisuuksia.

Tästä opimme, että jos on ihmisiä, heillä välttämättä on rodullisesti luokiteltavissa olevia ominaisuuksia. Ja jos on luokiteltavissa olevia rodullisia ominaisuuksia, ne ovat välttämättä joillakin olennoilla. Yhteisten ominaisuuksien pohjalta voidaan puolestaan vetää rodullisia rajoja ja muodostaa ryhmiä, aivan niin kuin käsitteiden käyttäminenkin nimeää luokkia: tuoleja erottavat pöydistä tuolien yhteiset ominaisuudet, joiden perusteella tuolit tunnistetaan tuoleiksi.

Pyrittäessä kumoamaan näkemystä ihmisroduista olisi todistettava, että ihmisillä ei ole sellaisia geneettisiä ominaisuuksia, joiden pohjalta voitaisiin tehdä luokitteluja. Ja pyrittäessä osoittamaan, että rotuajattelussa on jotakin eettisesti tuomittavaa tai moraalisesti paheksuttavaa, olisi pystyttävä perustelemaan, miksi ominaisuuksien toteaminen ja arvioiminen sekä luokittelujen tekeminen olisi epäeettistä tai moraalitonta.

Yhdessäkään näistä pyrkimyksistä ei ole onnistuttu. Miika Tervonen ja hänen samanmieliset vasemmistolaiset kollegansa syyllistyvät pahaan metodivirheeseen pyrkiessään kieltämään todellisuuden olemuspiirteet sillä perusteella, että ne eivät ole heidän mielestään suotavia tai että ne voivat olla haitallisia. Kuitenkaan autoiluakaan ei kielletä sillä perustella, että siitä voi olla hyötyjen lisäksi myös haittaa.

Lisäksi ihmisrotujen olemassaolon kiistäminen olisi totuuden vastaista. Ihmisrotu on pohjimmiltaan samanlainen arvoneutraali ominaisuus kuin silmien väri, vasen- tai oikeakätisyys tai homo- tai heteroseksuaalisuus, eikä sen toteamisessa ole mitään moitittavaa. Rodullisilla olemuspiirteillä on ankkurinsa ihmisen geeneissä, ja geenien generoimat piirteet puolestaan tulevat näkyviin ihmislajin fenotyyppisenä eli kehollisella eksistenssitasolla ilmenevänä erilaisuutena.


Mitä rasismi on?

Rotuajattelun kiistäminen onkin toisen maailmansodan jälkeisiä suurimpia hullutuksia, ja siihen on syyllistytty pelkästään poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä. Rotuajattelu voidaan jakaa kolmeen osaan: rotuoppiin, rotuerotteluun (tai rotuluokitteluun) ja rotusortoon (tai rotusyrjintään eli rasismiin).

Rotuopiksi (racialism) sanotaan näkemyksiä, jotka nojaavat biologisperäisiin väitteisiin ihmisrotujen eroista. Rotuerottelu (racial categorization) puolestaan pitää eroja objektiivisina yhteiskunnallisina ja etnografisina tosiasioina. Rasismi (racism) taas on rotusortoa tai rotusyrjintää, joka kiistää ihmisten ihmisarvon. Tarkastellaan nyt yksityiskohtaisesti, mitä niihin liittyy. 

1) Rotuoppi (racialism) on tieteellisesti perusteltu näkökanta, jonka mukaan ihmiskunta jakautuu rotuihin essentiaalisissa, taksonomisissa ja fenotyyppisissä (eli havaittaviin ulkoisiin eroihin liittyvissä) sekä genotyyppisissä suhteissa. Esimerkiksi Otavan Suuren Ensyklopedian hakusanassa ”Rodut” kansainvälinen professorityöryhmä selittää ihmiskunnan jakautuvan euripidiseen, mongoloidiseen ja nekroidiseen rotuun.

Vaikka kulttuuriantropologit ja sosiologit väittävätkin usein rotuoppia kumotuksi, noin puolet tiedeyhteisön tohtoriksi väitelleistä jäsenistä kannattaa sitä, ja vahvinta kannatus on biologien keskuudessa. Asiasta on järjestetty jopa mielipidetiedusteluja tieteenharjoittajien kesken, ja eräs tunnetummista on Leonard Liebermanin (et al.) tutkimus Race in Biology and Anthropology A Study of College Texts and Professors, joka on julkaistu Journal of Research in Science Teaching -lehden numerossa 29(3)/1992 (s. 301321). Sen mukaan (n = 1200) väitteen ”lajin homo sapiens sisällä on biologisia rotuja” kanssa oli eri mieltä kulttuuriantropologeista 53 %, fyysisistä antropologeista 41 %, kehityspsykologeista 36 % ja biologeista vain 16 %. Tämä osoittaa, että rotuopin vastustaminen perustuu enemmänkin politiikkaan kuin objektiivisiin tosiasioihin.

2) Erotuksena rotuopista rotuerottelu tai -luokittelu (racial categorization) puolestaan edustaa käsityskantaa, että roduilla on eroja, joiden pohjalta niitä voidaan luokitella. Tähän sisältyy mahdollisuus tunnustaa, että jotkut rodut ovat joissakin suhteissa parempia tai huonompia kuin toiset.
 
Tämäkin käsitys on todenperäinen, eikä siinä ole mitään eettisesti moitteenalaista. Se vain kiistää ihmisten samanlaisuuden ja samanarvoisuuden niissä käytännön elämään liittyvissä suhteissa kuin tavanomainen viranomaisvaltakin. Niin tehdessään tämä käsityskanta on totuudenmukainen, sillä ihmiset eivät ole perimmältään samanlaisia eivätkä myöskään tasa-arvoisia. Esimerkiksi nekroidisen rodun edustajat ovat osoittautuneet keskimäärin paremmiksi kestävyysjuoksijoiksi kuin mongoloidisen rodun edustajat. He puolestaan pärjäävät esimerkiksi taitovoimistelussa, kun taas euripidisen rodun edustajat ovat keskimäärin muita parempia keihäänheittäjiä.

Ihmiset eivät ole tasa-arvoisia myöskään koulussa eivätkä työelämässä, ja on olemassa kokonaisia instituutioita, jotka tarkoituksellisesti tuottavat eriarvoisuutta ihmisten välille. Tämä on vallitseva yhteiskunnallinen tosiasia. Eri asia on sitten se, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia. Vaikka tasa-arvoa pidetäänkin poliittisena ihanteena, sitä vaativa argumentaatio on usein varsin ristiriitaista, sillä loogisesti ajatellen tosiasioista ei seuraa normeja, eikä normeista voida johdella tosiasioita eli päätellä, miten asiat ovat.

Joka tapauksessa eriarvoisuuden toteaminen ei ole eettisesti perusteetonta. Erilaisuuden tunnustaminen on eettisesti perusteltua, sillä se myöntää todellisuudessa vallitsevat erilaiset piirteet ja suo ihmisille mahdollisuuden olla oma itsensä, vaikkakin siihen saattaa sivuseurauksena liittyä myös eriarvoisuuden tunnustamista. Tämä käsityskanta nojaa siis ihmisten samanlaisuuden ja tasa-arvoisuuden konventionaaliseen kyseenalaistamiseen. Se ei ota kantaa siihen, pitäisikö ihmisten olla tasa-arvoisia, mutta pyrkii torjumaan sellaisen tasa-arvon julistamisen, joka käyttää välineenään ihmisten samanlaistamista. Se hyväksyy luonnostaan vallitsevan erilaisuuden ja eriarvoisuuden tavanomaisissa ihmisten välisissä suhteissa sikäli kuin ne ovat objektiivisia tosiasioita.

3) Rasismi eli rotusorto (tai rotusyrjintä) puolestaan poikkeaa rotuopista ja rotuerottelusta siinä, että ne eivät tyydy vain myöntämään yksilöiden erilaisuutta ja eriarvoisuutta työelämässä, armeijassa ja muissa tavanomaisissa käytännöissä (joista suuri osa on sitä paitsi viranomaisvallan itsensä tuottamia). Rotusortoa edustaa käsitys, että jotkut rodut ovat ihmisarvoltaan parempia tai huonompia kuin toiset. Ihmisarvo ei ole kuitenkaan relatiivinen eli suhteellinen, kuten esimerkiksi tasa-arvo on. Siksi rotusorto on edellä mainituista muista käsityksistä poiketen paheksuttavaa moraalisessa mielessä. (Teemasta voi lukea lisää Kansallisfilosofisesta manifestistani.)

 
Valheellinen missio epäonnistuu

Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö. Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Suomalaisten ihmisten yhteisyyden kokemus on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten konsensushenkisyydessä ja epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, avokätisessä sosiaaliturvassa sekä alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta).

Heimon, kansan ja rodun käsitteet eivät siis ole mitään mytologiaa, vaan ne perustuvat piirteisiin, joille kansallisvaltiota on adekvaatisti rakennettu. Hämäränä mytologiana voidaankin pitää Tervosen omaksumaa näkemystä, että biologisperäiset faktat olisivat sosiaalisia konstruktioita. Historian tulkintaan sovellettuna tämä sosiologisoitu näkemys kansoista ja kansakunnista johtaa tietenkin harhapoluille.

Pyrkimällä kiistämään kuvan kansamme ja kansakuntamme yhtenäisyydestä yliopistojen leivissä pitämät vasemmistopoliitikot yrittävät todistella älyllisiä jongleeraustaitojaan ja osoittaa todeksi kontroverssejä näkemyksiään, mikä on sinänsä ymmärrettävää nuorilta skolaarikoilta. Yllättävillä ja muka-uusilla tulkinnoillaan he pyrkivät luomaan vaikutelmaa näkemystensä suuresta informaatioarvosta.

Mutta kohtalokasta asiassa on tarkoitushakuisuus, toisin sanoen se, että toimiessaan ”hyvää hyvyyttään” ”rasismin” torjumiseksi, he paitsi kiistävät tosiasioita, myös mädättävät sitä sosiaalista pääomaa ja ulkopolitiikkamme keskeistä tulosta, jonka seurauksena maassamme ei ole ollut suuria etnisiä ristiriitaisuuksia ja yhteiskunnallinen tehokkuus on hyvä.

Sen sijaan ”rasismia” kauhistellessaan, maahanmuuton tulvaportteja avatessaan ja pohjustaessaan tietä monikulttuuriseen yhteiskuntaan nämä tieteen politrukit tuhlaavat kyniään juuri sen sosiaalisen pääoman lahottamiseksi, joka maahamme on luotu kansallisen yhtenäisyyden kautta.

Suomen kulttuurihistorioita ja muita muinaisia historiateoksia lukiessaan Tervonen arvostelee niitä tarkoitushakuisuudesta, mutta huomaako hän itse lainkaan, kuinka tarkoitushakuista hänen oma purkutyönsä on? Vastaukseni on: ei huomaa. Ei huomaa, koska ei halua huomata vaan keskittyy truuttaamaan omaa agendaansa.

Mikäli itse antautuisin samanlaiseen peittelemättömään suoraviivaisuuteen kuin Tervonen, voisin helposti kääntää hänen lauseensa ”[a]jatus yhtenäiskulttuurista on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen” nurin ja sanoa, että tässä valossa ”ajatus monikulttuurisuudesta on paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen”.

Traagista on, että oman kansakuntamme mädättäminen tapahtuu nyt toisesta maailmansodasta juurensa juontavan natsikammon motivoimana, jolloin se ei takaa mitään muuta kuin sen, että nationalistiset virtaukset nousevat uudestaan voimaan tämän poliittisen pioneerityön vastareaktioina.

Toinen seuraus on monikulttuurisen ja monietnisen katastrofin leviäminen, jonka tuloksena lähiömme alkavat näyttää Malmön ja Detroitin takapihoilta. Sitä Miika Tervosen tapaiset tutkijat voivat sitten murehtia vaikkapa sellaisten tieteellisten julkaisujen sivuilla, joista yhden näyttää muodostavan maahanmuuttopropagandaa levittävä Iso Numero.

 
Johtopäätöksiä palkitusta artikkelista

Vastaväitteeni Miika Tervoselle ja häntä suosiville tieteen rahakirstun päällä istujille on, että Tervosen artikkeli on käsitteellisessä sekavuudessaan ja tendenssimäisessä biologisperäisten kategorioiden, kuten heimon ja kansan käsitteen, vastaisuudessaan epä-älyllisyyden ja nurkkakuntaisuuden leimaama.

Tervosen artikkelissa ei esitetä minkäänlaista metodia, jolla hän on Suomen historiaa tarkastellut, vaan nämä metodologiset lähtökohdat jäävät pelkiksi esiteoreettisiksi oletuksiksi. Silti artikkelissa esitetään vahvoja väitteitä, jotka luonnollisesti jäävät todistamattomiksi. Pääoletuksensa Tervonen lausuu (s. 138) näin:

Lähtöoletuksenani on, että suomalaisen historiankirjoituksen kuten muunkin eurooppalaisen historiankirjoituksen hallitsevaksi viitekehykseksi muotoutui 1800-luvulla nationalismi.

Tämän ”nationalisminsa” Tervonen jakaa kansalaisnationalismiin ja etnonationalismiin (s. 139), ja sitten hän vain keskittyykin murjomaan tältä pohjalta kaikkea sellaista ajattelua, jossa kansat tulkitaan olemassa oleviksi tosiasioiksi ja kansallisvaltiot niiden varaan rakennetuiksi luomuksiksi.

Metodologiset lähestymistavat pilkistävät esiin rivien väleistä ideologisina sitoumuksina, joiden mukaisesti artikkelissa moukaroidaan ”rasismia” ja tukeudutaan sosiaalista konstruktionismia hyödyntävään näkemykseen historian ”rakentumisesta”. Kuitenkin nämä lähestymistavat muistuttavat jo sinänsä ideologioita. Pidän kyseistä artikkelia sen vuoksi mitäänsanomattomana ja tieteellisesti hylättävänä.

 
Museorasismin vastaisuudella ratsastaminen on selvää rahaa

Paheksun sitä epä-älyllisyyttä, jota tieteen politrukit edustavat voidessaan toheltaa yliopistolla ja josta vieläpä palkitaan säkillisellä riihikuivaa rahaa. Se osoittaa älyn ja järjen taantumista sekä kriittisen tieteen kuoliota, minkä tuloksena yliopistolliset toimintaresurssit kasataan muutamille puoliksi oppineille tieteen pullasorsille.

Juuri heidän pitäisi perustella omat ideologiset näkemyksensä, ja todistelutaakka outojen näkökantojensa osoittamiseksi tosiksi olisi heillä itsellään.

Sen sijaan meitä kriittisiä tieteenharjoittajia pyritään nyt pitämään tietoisesti ja tarkoituksellisesti yliopistoyhteisön ulkopuolella, minkä tehtävänä on varmistaa, ettei yliopistoissa ole tieteellistä oppositiota, että mikä tahansa palturi voidaan hyväksyä suuriarvoisena tieteenä ja että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden lietsominen voi jatkua ”tieteeksi” lavastettuna.

Palkitsemalla Miika Tervosen puolivillainen seminaarityö maamme rahallisesti muhkeimmalla tiedepalkinnolla pyrittiin jakamaan tutkijakuntaa kahtia ja signaloimaan, että (1) maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että (2) rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan tendenssitutkimuksen puolelle, että (3) kaikkien pitäisi ymmärtää etnis-biologiset ja filosofis-käsitteelliset tosiasiat kumotuiksi, että (4) kaikki maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että (5) kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat olisi syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina tai Toisina.

En tarkoita puolustella enkä vastustaa mitään näkemyksiä suuntaan enkä toiseen, mutta pidän tieteen etiikan loukkauksena sitä, että yliopistoissa tehdään ja palkitaan poliittista tendenssitutkimusta, joka pyrkii hyödyntämään sota-aikaisia pelkoja ja uhkia, jotka ovat kliseemäisiä ja jotka perustuvat käsitteellisesti sekavaan ja harhaanjohtavaan julistukseen.

Tieteen palkitsijat tekevät epäeettisesti pyrkiessään vaikuttamaan tieteen sisältöihin rahalahjuksilla ja ohjailemaan siten käsityksiä siitä, mikä on ”hyvää tiedettä”. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen, vaikka tuloksena ei saatu mitään muuta kuin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukutaan valkoisia miehiä, joka tukee kirjoittajansa nymfopossumaista narsismia ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle. Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä useita.

Minun on pääteltävä, että globaalia kapitalismia edustavassa Herlinien dynastiassa ei lainkaan ymmärretä, että heidän rakkaita rahojaan käytetään nyt 2000-luvun kommunismin eli monikulttuurisen ja rajat hävittävän kaaoksen sekä sekasorron edistämiseen, jolloin he tulevat toimineiksi tätä uutta vallankumousta rahoittavina hyödyllisinä hölmöinä. Toinen mahdollisuus on, että kosmopoliittiset porvarit ja globaalit kapitalistit tukevat nykyvasemmiston radikaaleja kumouspyrkimyksiä siksi, että he kaikki kokevat kansallisvaltioiden tuhoutumisen oman etunsa mukaisena, jota se ei tietenkään ole.

Selväksi on käynyt, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämisellä, rasisminvastaisella rääkymisellä sekä tendenssitutkimusten suoltamisella ei ole yliopistomaailmassa kerta kaikkiaan yhtään mitään kontrollia.

Jo sinänsä naurettava vertaisarvioinnin periaate tarkoittaa akateemisissa käytännöissä vain sen varmistamista, että julkaisu on läpäissyt sosialistien, kommunistien, vihreiden ja feministien puoluetoimiston ja on samanmielisten vaatimalla tavalla monikulttuurisuuden ideologian mukainen.

Tervosen artikkelia ei ole kuitenkaan alistettu historiantutkijoiden arvioinnille palkitsemisprosessissa, vaan sen suitsutuksesta on päättänyt despoottimaisesti yksi tieteenfilosofiasta ja metodologiasta mitään ymmärtämätön taho. Koneen Säätiön takapiruna toimiva 68-vuotias virkkuumummu, kielitieteilijä Pirkko Nuolijärvi on kaivanut satojen samanlaisten artikkelien keosta rihkamajulkaisun, joka on metodologialtaan, käsitteiden määrittelemättömyydeltään, sisällöltään ja rakenteeltaan pelkkää laminoitua paskaa ja jonka rahan maaginen voima nyt puhdistaa.

Yhteistä Tervosen artikkelille ja Tapio Tammisen kirjalle on poliittinen tarkoitusperä ja verottoman rahapalkinnon huima taso. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Tervonen rahakasallaan nyt tekee. Luulee sen kai olevan itselleen kunniaksi.

29. maaliskuuta 2017

Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia

Oikeistohallituksen tehdessä tärkeitä ja vastuullisia päätöksiä on poliittinen vihervasemmisto koettanut jarruttaa uudistuksia takertumalla perustuslakiin ja perustuslain säädöksistä tekemiinsä poliittisesti värittyneisiin tulkintoihin.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz esitti jokin aika sitten Ben-TV:ssä, että maassa laittomasti oleville ja karkotetuille ei pitäisi myöntää täysimääräistä toimeentulotukea, niin kuin vasemmisto haluaisi. Myös muissa yhteyksissä Zyskowicz on arvostellut eduskunnan asiantuntijoina toimineiden Juha Lavapuron, Tuomas Ojasen ja Martin Scheininin perustuslakitulkintoja, joiden mukaan perustuslaki määrää myöntämään toimeentulotukea myös laittomasti maassa oleville ja karkotuspäätöksen saaneille.

Kimmo Sasi puolestaan kritisoi Nykypäivän verkkouutisissa sellaisia perustuslaintulkintoja, joilla yhdenvertaisuuteen vedoten pyritään estämään yhteiskunnan kehittäminen ja esimerkiksi sote-uudistuksen toteuttaminen.

Zyskowicz ja Sasi ovat pitkän linjan valtiopäivämiehiä, joten he tuntevat eduskunnan työskentelymuodot perin juurin, ja juristeina he ovat selvillä myös lain kirjaimen, tulkinnan ja politiikan välisistä suhteista. Toista on sanottava Lavapuron, Ojasen ja Scheininin kannanotoista. He tuskin ovat itsekään ajatelleet, millaisiin lopputuloksiin lain soveltamisessa päädyttäisiin niin hallintolainkäytössä kuin tuomioistuinkäytännöissäkin, mikäli heidän vaatimansa laintulkinnat hyväksyttäisiin kantilaisen universalismin mukaisiksi ”yleisiksi periaatteiksi”.


Toimeentulotuen valikoivuus ei vaaranna oikeudenmukaisuutta

Tulkinta, jonka mukaan täysi toimeentulotukioikeus kuuluu myös maassamme laittomasti oleville, johtaisi ennakolta vaikuttavana kannanottona avoimen piikin perustamiseen ja blanco-valtuutukseen, jonka mukaan Suomen valtio ja kunnat olisivat velvollisia tarjoamaan toimeentulon ihan jokaiselle maahamme saapuvalle oleskelijalle, onpa hän täällä laittomasti tai laillisesti. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että jos Kiinan kaikki noin tuhat miljoonaa asukasta saapuisivat jonakin päivänä Suomeen, olisimme Lavapuron, Ojasen ja Scheininin laintulkinnan mukaan velvollisia myöntämään heille täyden toimeentulon kansalaisiltamme kerätyistä verovaroista.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että toimeentulotuki kohtelee kaltoin omia kansalaisiamme. Esimerkiksi yrittäjällä ei ole oikeutta yleiseen toimeentulotukeen, mikäli hänellä on vähänkin osallisuutta yritystoiminnassa, vaan hänen asiansa siirretään harkinnanvaraiseen toimeentulotukeen. Toimeentulotukea koskeva lainsäädäntö ja lain soveltaminen polkevat suomalaisten ihmisten yhdenvertaisuutta kirkkaassa päivänvalossa ilman, että poliittinen vasemmisto ja vasemmiston perusoikeusasiantuntijoina esiintyvät tieteen politrukit puuttuisivat millään tavoin tähän vääryyteen.

Vertailu on perusteltu sikäli, että vertailun kautta paljastuu, miten asiat ovat. Lavapuro, Ojanen ja Scheinin haluavat esiintyä siirtolaisten asianajajina pelkästään poliittisista syistä: ajaakseen vierasperäisen väestön etuja suomalaisten veronmaksajien ja kantaväestön intressejä vastaan.

On huomattava, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvoisuus eivät välttämättä takaa oikeudenmukaisuutta. Äärimmäinen yhdenvertaisuuden tai tasa-arvoisuuden tavoittelu voi itse asiassa johtaa suureen epäoikeudenmukaisuuteen, jos samalla loukataan vaivalla saavutettuja ansioita tai ohitetaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten oikeuksia esimerkiksi (jo käsitteenäkin ristiriitaisen) ”positiivisen syrjinnän” keinoin.


Sote-uudistuksen valinnan vapaus ei loukkaa yhdenvertaisuutta

Meritokraattisen oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaan etuudet on tuotettava ennen kuin niitä voidaan jakaa. Ansaintaperiaatteen mukaisesti sosiaalietuudet kuuluvat ensisijaisesti niiden tuottajille, joiden piiriin luetaan laajassa katsannossa kaikki Suomen kansalaiset ja yhteiskunnallisen vallanperimyksen merkiksi myös heidän jälkeläisensä.

Suomen perustuslakia ja sen turvaamia aineellisia oikeuksia ei voida levittää koko maailman väestöä koskeviksi. Muutoinhan Suomen perustuslaki pitäisi ymmärtää koko maailman perustuslaiksi. Jokaisella maailman maalla onkin oma perustuslakinsa juuri siksi, että valtioilla on suvereniteetti eli oikeus määritellä itse oma oikeusperustuksensa. Valtioiden velvollisuutena on kantaa huolta omista kansalaisistaan eikä siirtää ongelmia muiden maiden ratkottaviksi.

Kansainvälisen oikeuden piirissä tähän liittyvä relativismi tunnetaan ”perustattomuuden ongelmana”, josta on kirjoittanut muiden muassa Harvard-professori David W. Kennedy. Perustattomuuden ongelma on osa ihmiskunnan situaatiota pysyvästi, siis eräänlainen lähtökohta, joka on hyväksyttävä. Sulkiessaan silmänsä tältä Lavapuro, Ojanen ja Scheinin sokaisevat itsensä yhteiskunnallisilta tosiasioilta ja vetäytyvät sosialistisen utopian bunkkeriin.

Eduskunnan asiantuntijoinaan käyttämät perustuslain tuntijat ovat lukeneet Suomen perustuslakia sote-uudistuksen yhteydessä niin, että yhdenvertaisuuden pitää merkitä minimiperiaatteen rajaamista ylöspäin. Tämän mukaan yhteiskunnan tulee varmistaa esimerkiksi terveyspalvelujen minimitaso, mutta yhdenvertaisuuden ehtona pidetään samalla myös sitä, että palvelut eivät saisi olla vahingossakaan parempia niissä valtakunnan osissa, joissa ne voisivat sitä olla ja monista käytännön syistä luonnollisesti ovat.

Tällainen yhdenvertaisuusnäkemys on järjetön, sillä se rajoittaa yhteiskunnan kehittämistä. Tosiasiassa hallituksen kaavailema sote-uudistus takaa peruspalvelut minimitason mukaisina kaikkialla Suomessa mutta luo lisäksi mahdollisuuden, että palvelut ja valinnan vapaus myös paikka paikoin kehittyvät nykyistä paremmiksi. Tämä ei vaaranna perustuslaillista yhdenvertaisuutta edes teoreettis-aprioristen pohdintojen tasolla, ja Ruotsista saadut empiiriset kokemukset ovat myönteisiä.

Samanlaisuuteen pyrkivä tasa-arvoihanne pakottaisi nopeita juoksemaan hitaammin vain siksi, että toiset pysyisivät mukana. Ne, jotka vetoavat perustuslailliseen yhdenvertaisuuteen, eivät ole ajatelleet myöskään sitä, asetetaanko tasa-arvo lähtökohdaksi vai päämääräksi. Kysymystä on pohdittu paljon valistusfilosofiassa.

Päämääräksi asetettuna tasa-arvo johtaisi keinotekoiseen samanlaistamiseen, jota satiirin ja mustan huumorin mestari, Dresdenin pommituksista eloon jäänyt Kurt Vonnegut kuvasi dystooppisessa novellissaan Harrison Bergeron. Teoksen päähenkilö on teoksen otsikon niminen lahjakas mies, josta yhteiskunta pyrki tekemään tyhmän vain siksi, että tasa-arvo toteutuisi.

Tasa-arvoa ei pidäkään ymmärtää päämääräksi vaan lähtökohdaksi, toisin sanoen mahdollisuuksien tasa-arvoksi, juuri niin kuin sote-uudistuksessa on ajateltu. Siltä viivalta jokainen pyrkiköön kohti päämääräänsä, vapautta, joka puolestaan ei sovi lähtökohdaksi, sillä ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti kovin vapaita. (Aiheesta lisää tässä.)


Miten ihmisoikeusfundamentalismista tulee perustuslakipopulismia?

Filosofisesti voidaan pohtia, mistä vasemmiston vyörytyksessä toimeentulo-oikeuksien rajaamista ja sote-uudistusta kohtaan on ollut kyse. Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tunnetaan julkisuudessa vasemmistolaisina juristeina. Martin Scheininin ansioihin sisältyy jopa Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitean jäsenyys. Pyrkiessään käyttämään akateemista asiantuntija-asemaansa poliittisen laintulkinnan aikaansaamiseksi perustuslakikysymyksissä he tosiasiassa käyttävät mielipidevaltaa, joka perustuu heidän omiin ideologisiin tarkoitusperiinsä.

Lavapuron, Ojasen ja Scheininin kannanottoja on arvosteltu laajalti ”perusoikeusfundamentalismista”, mutta oikeusfilosofisesti katsoen kyse ei ole fundamentalismista vaan täysin relativistisesta lain tulkinnasta. Heidän päättelynsä ja ajatuskulkunsa näyttää olevan seuraava.

Lähtökohtana he pitävät omaa ihmisoikeusfundamentalismiaan. Ihmisoikeusfundamentalismilla ei ole tekemistä perustuslakien kanssa, sillä ihmisoikeudet eivät ole perustuslakeja. Sen sijaan ihmisoikeudet liittyvät kansainvälisiin julistuksiin ja sopimuksiin. Niiden tulkitseminen on väistämättä mielipiteiden- ja harkinnanvaraista, ja toteuttaminen on riippuvaista poliittisista realiteeteista ja taloudellisista resursseista.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat johdelleet omasta ihmisoikeusfundamentalismistaan (jonka mukaisesti he tulkitsevat esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistusta absolutistisesti) oman laintulkintaperiaatteensa Suomen perustuslain soveltamiselle. Tulosta ei voida kutsua perusoikeus- eikä perustuslakifundamentalismiksi vaan perusoikeus- tai perustuslakirelativismiksi. Pahimmillaan kyse on ollut perustuslakipopulismista.

Perustuslakivaliokunnan eduskunnassa hyppyyttämät Lavapuro, Ojanen ja Scheinin ovat poliittisen vihervasemmiston käsikassaroita puolueellisten tendenssien ajamiseen. Kimmo Sasi on oikeassa siinä, kun hän katsoo eduskunnan käyttämien asiantuntijoiden lukevan lakia ”deduktiivisesti”.

Myös omasta mielestäni Lavapuro, Ojanen ja Scheinin pyrkivät johtelemaan perustuslaintulkintansa laista erillisistä, omiin oikeudenmukaisuuskäsityksiinsä, perustuvista arvostuksistaan. Niistä he ovat muotoilleet laintulkinnan, jonka he pyrkivät esittelemään lain soveltamisen objektiivisena tuloksena.

He siis lavastavat omat mielipiteensä ”laillisuuden varjeluksi” ja pukevat poliittiset kannanottonsa legalismin kaapuun. Näin ei kuitenkaan synny lain kirjainta seurailevaa fundamentalismia vaan pelkkää mielipiteidenvaraista relativismia, jossa ”perustuslainmukaisuus” on poliittisten vaatimusten väline.

Kaava on lyhyesti ilmaistuna seuraava: ihmisoikeusfundamentalismi johtaa subjektiivisten ja poliittisesti tarkoitushakuisten kannanottojen kautta perusoikeusrelativismiin ja se puolestaan laintulkinnalliseen perustuslakipopulismiin, jonka mukaisesti sankarijuristit täyttävät yhteiskunnan laarit taivaasta satavalla mannalla.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin eivät näytä ymmärtävän edes sitä, mikä perustuslaki pohjimmiltaan on. Perustuslaki ei ole ihmisoikeuksien julistus, eikä sitä pidä lukea kuin Kama Sutraa. Perustuslaki on kansakunnan suvereenin vallan ilmaus, johon on kirjattu kansan keskuudessa vallitsevia normeja. Sen tehtävä on kuin kansallisvaltion: toimia etujärjestönä valtion omien kansalaisten hyväksi. Se, että lakien yhteiskunnallinen funktio on kadonnut juristien näköpiiristä, liittyy kansallisvaltioita mitätöimään pyrkivään kansainvälisyyden tendenssiin, jota vasemmisto on perinteisesti ajanut.

Lopputulos muistuttaa Neuvostoliiton valtiollista järjestelmää, jossa ihmisillä oli kädet täynnä oikeuksia mutta ei mahdollisuuksia toteuttaa niitä. Yhteiskunnallisessa todellisuudessa eukot viljelivät kaalinpäitä, ja kuttu söi pihalla ruohoa. Sananvapautta kuohittiin valheellisuuden salaamiseksi, ja turhaan ei sanotakaan, että demokratialla ja kansandemokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla.


Professorien metodivirhe: tulkinnan korvaaminen julistuksella

Oikeusfilosofisesti katsoen Lavapuro, Ojanen ja Scheinin tekevät vakavan metodologisen virheen. Lain soveltamisessa lähdetään yleensä siitä, että lain tulkitseminen on hermeneuttinen tapahtuma, jossa oikeaa, varmaa ja ehdotonta tietoa ei voida saavuttaa, sillä jokaisella tulkitsijalla on väistämättä omat näkemyksensä, ja myös tilanteet ovat erilaisia. Niinpä lakeihin liitetään jo lain laatijoiden toimesta soveltamisohjeet. Ne muodostavat tulkintakehyksen, jossa lakia sovellettaessa liikutaan. Siis kehyksen, ei kahletta. Perustuslakeja koskien tämän kehyksen sisällä liikkuminen on pitkälti poliittinen asia.

Sen sijaan Lavapuro, Ojanen ja Scheinin näyttävät unohtavan tulkintatapahtuman olemuksen ja luonteen kokonaan ja vetoavat omaan tulkintaansa ikään kuin se olisi objektiivinen tosiasia. Jo Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikassa ja hänen ironisesti nimetyssä pääteoksessaan Wahrheit und Methode (”Totuus ja metodi”) nojataan periaatteeseen, jonka mukaan objektiivista tulkintaa ja totuutta ei voida saavuttaa, vaikka niitä voidaankin pitää ohjaavina päämäärinä. Samoin ajatellaan myös myöhemmässä tulkintatieteessä ja tieteenfilosofiassa sekä -metodologiassa, esimerkiksi sisäisen realismin piirissä.

Lavapuro, Ojanen ja Scheinin puolestaan sivuuttavat tosiasian, että yleisluontoisten lakien, kuten juuri abstraktioasteeltaan korkeiden perustuslakien, kohdalla tulkintakehys on hyvin laaja ja soveltaminen riippuvaista mielipiteistä. Sen sijaan he esittelevät tulkinnan ohjanuoraksi oman äärimmäisen yksiviivaisen, julistusmaisen ja ohuen näkemyksensä, jonka luotisuoran tulkintalinjan kaikille puolille jää runsain mitoin tilaa.

Tällainen idealistinen ja ihmisoikeusretoriikasta kotoisin oleva asennoituminen oli tyypillistä kommunistiselle yhteiskuntateorialle ja niin sanotulle tieteelliselle sosialismille, jossa vedottiin tiedon ”objektiivisuuteen” ja jonka tuloksena yhteiskuntatieteilijät jaettiin oikeauskoisiin ja harhaoppisiin. Kyseinen asenne oli ominainen myös oikeuspositivismille, joka pyrki vetoamaan ”lain kirjaimeen” ja nojaamaan sanatarkkaan luentaan. Siihen puolestaan eivät enää turvaudu juuri muut kuin äärimmäisessä hädässä pinnistelevät asianajajat, jotka koettavat voittaa oikeusjuttuja pelkän tätimäisen pykäläkoreografian ja virkkuukoukkumentaliteetin voimin.

Nykyisin näitä perinteitä ylläpidetään aktiivisesti Oikeuspoliittisessa yhdistyksessä Demla ry:ssä. Nimensä mukaisesti se ei ole tieteellinen vaan poliittinen yhdistys, joka pyrkii lainsäädännön ja -tulkinnan kautta muokkaamaan yhteiskuntaa. Yhdistyksen populistisuutta osoittaa, että sen piirissä mikä tahansa argumentti kelpuutetaan, aina alkaen laveasta lain luennasta päätyen oikeuspositivistiseen kiistelyyn perustuslain kirjaimesta, kunhan se edistää sosialistisen yhteiskunnan, tuon työläisten viimeisen paratiisin ja suuren unelman, toteuttamista.


Ihmisoikeus vakavasti vaarassa: perustuslaillinen sananvapaus

Pahiten pelikaani on lentänyt turbiiniin, kun vasemmistolaisesti motivoituneet juristit ovat yrittäneet heikentää kansalaisten perustuslaillista mielipiteiden- ja ilmaisunvapautta rikoslakiin kirjattujen poliittisten pykälien kautta. Ihmisoikeuksista vakavimmin onkin ollut vaarassa perustuslaissa turvattu sananvapaus, jota niin Demla-juristit kuin Euroopan hulluna vuonna 1969 perustettu Julkisen sanan neuvostokin ovat yrittäneet nakertaa palasiksi täysin puolueellisilla kannanotoillaan.

Erityisen aktiivinen tämän tendenssin toteuttamisessa on ollut edellä mainittujen professorien lisäksi Kimmo Nuotio, joka Vihreän Langan mukaan on vaatinut ankarampia tuomioita ”rasistisista motiiveista” ja joka dekaanina toimiessaan antoi huomautuksen myös kollegalleen Vesa Majamaalle tämän esitettyä ”naisvastaisina” ja ”ulkomaalaisvastaisina” pitämiään kannanottoja, jotka tosiasiassa olivat vain yliopiston henkilöstöpolitiikan purevaa arvostelua.

Uskonrauhan rikkomista, kansanryhmää vastaan kiihottamista ja tasa-arvoa koskevat kysymykset eivät lainkaan kuuluisi tuomioistuimissa käsiteltäviksi, vaan niitä pitäisi käsitellä julkisissa seminaareissa ja kansanvaltaisissa prosesseissa, joissa ihmiset ilmaisevat kannatuksensa ehdokkaille ja asioille. Tärkeää on huomata, että yhteiskunnallista totuutta ei voida saavuttaa sellaisissa puhetilanteissa, joita varjostaa rangaistusten uhka. Tämä pitäisi jokaisen ymmärtää, vaikka olisi lukenut oikeusfilosofiaa vähemmänkin kuin Jürgen Habermas on kirjoittanut ja Erich Honecker puhunut.

Omalla tavallaan sarkastista on, että valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen, joka lähestyy viisaita ihmisiä rasismisyytteillä ja haluaa laittaa toisinajattelijat linnaan, on nyt itse päätynyt keskusrikospoliisin tutkinnan kohteeksi osoitettuaan oman korruptoituneisuutensa eräissä koulutuksen ostamista koskevissa asioissa. Jääviysongelma voi olla sinänsä vähäpätöinen eikä sillä ole välttämättä merkitystä työtehtävien hoidolle, mutta se signaloi korkeimman syyttäjäviranomaisen yleistä epäluotettavuutta, heikentää kansalaisluottamusta ja muodostaa siten esteen tehtävässä toimimiselle.


Lain, politiikan ja tieteellisen puolueettomuuden eroa terävöitettävä

Eduskunnan toiminnassa on hullunkurista ollut se, että perustuslakivaliokunta on antautunut kuuntelemaan etupäässä vasemmistolaisten perustuslakijuristien kannanottoja, vaikka tosiasiassa eduskunta itse on suvereeni linjanvetäjä sekä lain säätäjänä että tulkitsijana. Lisäksi eduskunta on antanut uskotella itselleen, että poliittisten levyjen pyörittely asiantuntemuksen levylautasella tuottaisi megafonista jotakin muuta kuin puolueideologista tuubaa.

En tietenkään vastusta asiantuntemuksen käyttämistä lainsäädännön tukena, ja olen valmis myös sitä itse antamaan. Pääongelmana näyttääkin olevan asiantuntijatahojen puolueellisuus. Sen takana vallitsee ikävä tosiasia, että yliopistojen oppituolit on täytetty puoluepoliittisin perustein vihervasemmistolaisilla politrukeilla, joilla on värisuora etenkin humanistisissa sekä oikeus- ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa. Myöskään perustuslakituomioistuimen perustaminen ei ratkaisisi mitään, koska myös siitä muodostuisi perimmältään poliittinen toimielin.

Naurettava on Lavapuron & Ojasen tapa kyynelehtiä lehdistölle eduskunnan toiminnan puolueellisuuden vuoksi esimerkiksi väitteessä ”puoluepoliittinen suhmurointi hakee vertaistaan”. Samalla heidän omat ”puolueettomina” esitetyt poliittiset argumenttinsa toimivat Troijan puuhevosina, joilla heidän oma vertaansa vailla oleva puoluepoliittinen suhmurointinsa kärrätään eduskunnan sivuovesta sisään.

Ikävä kyllä, eduskunnassa toimivien kansanedustajien asiantuntemus ei näytä riittävän sen asian tunnistamiseen, millaisen ideologisen manipulaation kynsissä he ovat tilatessaan asiantuntija-arviot vasemmistolaisen puolueideologian penetroimilta henkilöiltä.

Kansanedustajiakin huonommassa asemassa asemassa ovat ne yliopistojen opiskelijat, jotka pahaa aavistamattaan joutuvat kyseisenlaisen poliittisen asennemuokkauksen kohteiksi opetuksessa ja opiskeluaikanaan. Vaadinkin muutosta yliopistojen nimityskäytäntöihin. Suomen yliopistoissa pitäisi toimeenpanna samanlainen puhdistus kuin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n romahtamisen jälkeen. Poliittisesti sitoutuneet ja kommunistisissa ”hyvä veli” -verkostoissa tehtäviinsä junaillut jäsenkirjaprofessorit pitäisi sanoa irti ja laittaa heidän tehtävänsä uudestaan täytettäviksi.

25. maaliskuuta 2017

Terrorismin vakiot: islam ja etninen tausta


Muslimiterroristien pinna oli kireällä kuin pingviineillä, kun he eivät päässeet vähään aikaan julistamaan rauhan sanomaansa terrorin keinoin. Syynä poikkeukselliseen itsehillintään saattoivat olla Hollannin parlamenttivaalit, joiden tulosta muslimiväestö odotteli henkeään pidätellen yhdessä eurooppalaisen suvaitsevaiston kanssa.

Hollannin vaaleissa tarjolla olleen natsismin uhan (tai toivon) väistyttyä muslimiterrorin ruletti lähti jälleen pyörimään, ja onnenpyörä pysähtyi tällä kertaa Lontoossa. Viime keskiviikkona muslimimies Khalid Masood ajoi Nizzan terrori-iskun metodologiaa puhdasoppisesti noudattaen autolla väkijoukkoon Westminsterin sillalla, haavoitti neljääkymmentä ja tappoi viisi, mukaan lukien yhden poliisin, jonka virkaveli tästä kaikesta närkästyneenä ampui hyökkääjän asianmukaisesti hengiltä.

Kotvan kuluttua kuvaruutuun ilmestyi pääministeri Theresa May, joka puheessaan parlamentin alahuoneelle alleviivasi, että terroristi oli syntynyt Britanniassa ja Britannian kansalainen. Yleisradion toimittaja Petri Burtsov suodatti Mayn puheesta esiin erityisesti sen, ”että olisi väärin kutsua iskua islamilaiseksi terrorismiksi. Hän kuitenkin luonnehti hyökkäystä terrori-iskuksi.

Sarkastista on, että kun Lontoossa viimeksi tapahtui merkittävä muslimien tekemä terrori-isku keväällä 2013, Theresa May toimi sisäministerinä ja kuvasi tekoa ”sairaaksi ja barbaariseksi”. Myös tuolloin asialla olivat muslimit. Ja kukapa ei muistaisi Lontoossa vuonna 2005 tehtyjä terrori-iskuja, joissa pakistanilaistaustaiset muslimit murhasivat yhteensä 52 viatonta ihmistä? Nämäkin terroristit olivat kansalaisuudeltaan brittejä.

Tästä opimme, että terrorismin luonnetta ja olemusta selitettäessä kansalaisuus ei ole keskeinen muuttuja eikä selitystekijä. Kansalaisuus on pelkästään muodollinen ja asiakirjoihin liittyvä seikka, ei ominaisuus ensinkään. Syitä ja selityksiä pitää etsiä muualta, esimerkiksi kansaan tai kansanryhmään kuulumisesta tai uskonnosta. Muslimimaahanmuuttajat rakentavat identiteettinsä niiden varaan eivätkä integroidu kansalaisuuteen.

Ellei olisi koomista, olisi traagista, että viimeviikkoisen terroriteon tapahduttua itseään kunnioittava valtamedia varoi lipsauttamasta totuutta turhan aikaisin (ikään kuin uutisella olisi koskaan kiire). Sen sijaan media hiljentyi odottamaan varmistusta terroristin henkilöllisyydestä, taustasta ja motiiveista, kunnes se tuli, ja terrorijärjestö ISIS ilmoittautui ottamaan ”vastuun” iskusta. Syyllistä ei siis tohdittu osoittaa syyllistämisen kautta, koska se olisi voitu kokea ”loukkaavana”, vaan vasta syyllisen itse tunnustaessa ja juhliessa tekoaan veriroiskeiden hurmiossa.

Sherlock Holmes sanoi, että kun kaikki vaihtoehdot on suljettu pois, täytyy jäljelle jäävän olla oikea, onpa se kuinka epätodennäköinen tahansa. Syiden kaivelu on muodostunut terrori-iskujen jälkimainingeissa entistä turhemmaksi, kun syyt ovat kaikkien edessä. Vain idioottien arvostuksen saa toistamalla sitä, minkä kaikki muutenkin tietävät.

Länsimaista yhteiskuntaa, elämäntapaa ja demokratiaa vastaan suunnattuja terroritekoja yhdistävät kaksi asiaa: islam ja tekijöiden etninen tausta, siis kuuluminen tiettyyn kansanryhmään, jonka lähtökohdat ovat poikkeuksetta kehitysmaissa. Nämä eivät ole Sherlock Holmesin tarkoittamia ”epätodennäköisiä” tai ”yllättäviä” tekijöitä, joita pitäisi etsiä suurennuslaseilla tai joiden paljastuminen olisi vastoin kaikkia odotuksia. Minä yllättyisin, jos terrori-iskun tekijä ei olisi muslimi ja etniseltä taustaltaan kehitysmaalainen.

Juuri nämä ovat ne vakiot, jotka liittyvät aikamme poliittiseen terrorismiin. Islaminuskoa ja tiettyjen etnisten kansanryhmien valtapyrkimyksiä edustamaan ilmoittautuneet tahot yrittävät tuhota, hajottaa ja pilata valistusfilosofialle ja vapausihanteille rakentuvan rationaalisen yhteiskuntaamme. Sen vuoksi islamia ja kehitysmaalaisten väkivaltaisia pyrkimyksiä on kaikin voimin vastustettava torjumalla niiden vaikutusvallan lisääntyminen sivistysmaissamme.

Muutamat ovat kirjoittaneet internetiin, että ”ei saa antaa pelolle valtaa” ja että ”vihapuheet ja rasistiset ennakkoluulot satuttavat enemmän kuin puukko ja luodit yhteensä”. Minä en löydä kyseisenlaiselle terrorin puolustelulle kerta kaikkiaan mitään perusteita.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että terrorin vastustamisessa ei ole kyse mistään rasismista vaan kehitysmaalaisten ja muslimien meitä kohtaan osoittaman rasistisen vihan ja väkivallan torjumisesta. Maahanmuuton vastustamisessa ei ole myöskään kyse pelosta eikä ennakkoluuloista vaan ennakkotiedoista sekä kokemuksiin perustuvasta järkiperäisestä politiikasta.

Anekdoottimaisesti voidaan palauttaa mieleen, mitä Britannian entinen pääministeri ja Nobel-palkittu kirjailija Winston Churchill ajatteli islamista ja muslimeista. Teoksessaan The River War An Historical Account of the Reconquest of the Soudan (1899, vol. II, pp. 248250) hän sanoi näin (sitaatti on sensuroitu vuoden 1902 yksiosaisesta laitoksesta):

Kuinka kauhistuttavia ovatkaan kiroukset, jotka muhamettilaisuus langettaa kannattajilleen! Ei ole ainoastaan fanaattista kiihkoa, joka ihmisessä on yhtä vaarallista kuin vesikauhu koirassa, vaan myös tämä hirveä fatalistinen apatia. Vaikutukset ovat ilmiselviä monissa maissa. Ajattelemattomia tapoja, huolimattomia maanviljelysjärjestelmiä, laiskoja kaupankäyntimenetelmiä ja omaisuuden turvattomuutta tapaa kaikkialla, missä profeetan seuraajat hallitsevat tai asuvat. Alhainen sensualismi riistää tältä elämältä sen viehkeyden ja sivistyneisyyden; tulevalta sen arvokkuuden ja pyhyyden. Se tosiasia, että muhamettilaisen lain mukaan jokaisen naisen on kuuluttava jollakin miehelle tämän absoluuttisena omaisuutena, joko lapsena, vaimona tai jalkavaimona, viivästyttää väistämättä orjuuden lopullista häviämistä aina siihen asti, kunnes islamin usko on lakannut olemasta suuri voima ihmisten keskuudessa.
Yksittäiset muslimit saattavat toki osoittaa loistavia ominaisuuksia, mutta tämän uskonnon vaikutus halvaannuttaa sen seuraajien sosiaalisen kehityksen. Maailmassa ei ole voimakkaampaa taannuttavaa voimaa. Muhamettilaisuus on taistelunhaluinen ja käännytystä harjoittava uskonto, joka on kaikkea muuta kuin kuolemaisillaan. Se on jo levinnyt kautta Keski-Afrikan tuottaen pelottomia taistelijoita joka askelmallaan. Ja jos kristinuskoa eivät suojelisi tieteen vahvat käsivarret tieteen, jota vastaan se oli turhaan taistellut modernin Euroopan sivilisaatio saattaisi romahtaa, samoin kuin romahti muinaisen Rooman sivilisaatio.

Vaikka nämä sanat ovat yli sadan vuoden takaa, asia on selvä, ajankohtainen ja yksinkertainen, sillä islam ei ole muuttunut. Jos terrori-iskuja halutaan lisää, on pidettävä rajoja auki ja otettava lisää muslimeja ja kehitysmaalaisia kuormittamaan hyvinvointivaltioitamme. Jos taas terrorismia halutaan vähentää, muslimien vaikutusvaltaa on vähennettävä, pyrittävä vähentämään myös muslimiväestöä länsimaissa ja etenkin käännettävä pakolaisista ja turvapaikanhakijoista koostuva tulijoiden virta takaisin tulosuuntaan.

Keep calm and carry on” ei nyt auta, paitsi ehkä palautusautomaatin pitämiseksi jatkuvassa toiminnassa. Kyseiselle porukalle ei pidä sanoa ”tervetuloa” vaan ”tervemenoa”. Huonolaatuisille ideologioille, kehnoille yhteiskuntajärjestelmille ja yhteiskuntakelvottomille etnisille ryhmille on sanottava ”kiitos, mutta ei kiitos”.

16. maaliskuuta 2017

Vasemmistopopulistit hävisivät, realismi voitti

Hollannin parlamenttivaalit tarjosivat kylmää kyytiä vasemmistopopulistiselle työväenpuolueelle, jonka kannatus romahti peräti 20 prosenttiyksikköä. Sijoitus putosi kakkospaikalta seitsemänneksi! Aivan kuten vasemmistopopulistisen Yleisradion populistitoimittaja Sampo Vaarakalliokin joutuu myöntämään populistisessa analyysissään:”Vastaavaa täystyrmäystä saa Euroopan poliittisesta lähihistoriasta hakea.”

Tuloksessa näkyy hollantilaisten kyllästyminen vasemmiston lietsomaan populistiseen maahanmuuttoon. Muslimien populistinen mielisteleminen merkitsikin populistisille demareille ”kuoleman suudelmaa”.

Toisaalta vasemmistossa näkyi populistisille virtauksille tyypillistä populistista jakautumista ja radikalisoitumista, sillä osa sosiaalidemokraattisten populistien äänestäjistä lähti feministisellä populismilla ja tasa-arvopopulismilla ratsastavan äärivasemmistolaispopulistisen vihreän vasemmistopopulismin kelkkaan.

On kuitenkin selvää, ettei populistisesta kannatuksen lisäyksestä ole hyötyä populistisen vihreän äärivasemmiston populistijohtajana tunnetulle populisti Jesse Klaverille, sillä populistisen pääministeri Mark Rutten johtama liberaalipopulistinen populistipuolue säilyi maan suurimpana puolueena, vaikka se hävisikin populistisen hallituspolitiikkansa vuoksi rutkasti populistisia paikkoja, kaiken kaikkiaan lähes neljänneksen populistisesta paikkaluvustaan!

Populistidemarien ja populistiliberaalien yhteistappio merkitsee, että populismin leviäminen on nyt padottu. Vasemmistopopulistinen media ei onnistunut manipuloimaan hollantilaisia sosialistipopulistien ja liberaalipopulistien taakse. Mikään populistinen yllätys tulos ei ollut, sillä suuret kannatuksen vaihtelut ovat ominaisia nimenomaan populistipuolueille.

Sosialistipopulistit ja liberaalipopulistit säilyivät silti pelotteena Hollannin ja Euroopan populistisessa politiikassa. Molemmat populistiryhmittymät varmasti oppivat, että Donald Trumpin realismin mustamaalaaminen ei taida sittenkään olla viisasta säikäyteltäessä epävakaisiin maahanmuutto-oloihin ja islamistiseen terroriin väsyneitä Benelux-maiden asukkaita.


Realismin voitto populismista

Vaalien selvä voittaja on oikeistorealistinen ja maltilliseen keskustaan lukeutuva Vapauspuolue, joka kasvatti edustustaan peräti 33 % ja voitti viisi lisäpaikkaa parlamenttiin. Islamistiterroristien henkipatoksi ajaman Geert Wildersin voitto oli pettymys sekä liberaalipopulisteille että vasemmistopopulistisille, joten monessa Euroopan pääkaupungissa huokaistiin illalla helpotuksesta.

Realistista maahanmuuttopolitiikkaa, realistista EU-politiikkaa ja realistista kansallisen edun edistämistä ajavalle Vapauspuolueelle tulos ei ollut vain torjuntavoitto vaan selvä poliittisen kannatuksen lisäys millä tahansa mittarilla arvioituna.

Populistisessa mediassa vaalien odotettiin aloittavan populistisen dominoefektin, jossa vasemmistopopulistinen ja äärivasemmistolainen, EU-populistinen ja populistisen palvovasti islamiin suhtautuva populistinen politiikka jatkaa viruksen tavoin leviämistään Ranskaan ja Saksaan, joissa myös äänestetään tänä vuonna populistisissa vaaleissa.

Hollannin vaalit tarjoavat näyttöä siitä, että Yhdysvalloista alkanut realismin aalto onnistuu kiistämään Euroopassa syvään juurtunutta liittovaltiopopulismia, federalistista populismia, vapaakauppapopulismia, vapaan liikkuvuuden populismia, Schengenin sopimukseen liittyvää populismia, ihmisoikeuspopulismia, tasa-arvopopulismia, perusoikeuspopulismia, kehitysapupopulismia, velkakuplapopulismia, luotonlaajenemispopulismia ja rahaunionipopulismia.

Brexitille ja Trumpille ominaista realismia vastustava integraatiopopulismi tulee uhkaamaan Wildersin nousua hallitusvaltaan, sillä Hollannin poliittinen kenttä on populistisille järjestelmille tyypilliseen tapaan pirstoutunut useisiin populistisiin puolueisiin, joista on vaikea saada kokoon hallituskoalitiota ilman realistisen Vapauspuolueen mukana oloa.

Vapauspuolue on kasvattanut kannatuksensa sen kynnyksen yli, jolloin sen harjoittama realismi olisi otettava todesta myös populistisessa oikeistossa ja populistisessa vasemmistossa. Populistisen cordon sanitaire -politiikan vuoksi populistiset puolueet mieluummin kuitenkin torppaavat realistisen Wildersin haaveet hallitusvaltaan nousemisesta kuin ryhtyvät tekemään yhteistyötä perusoikeusrealismia, kansallista realismia, etnistä realismia ja uskonnollista realismia harjoittavan realistijohtajan kanssa.

Poliittista realismia olisi tunnustaa myös suomalaisessa populistimediassa, että luukku oppositioaitioon on auki Hollannin populistisille demareille, jotka ”lähtevät nyt etsimään itseään, aatettaan ja tulevaisuuttaan”, kuten Yleisradion Eurooppa-kirjeenvaihtaja Sampo Vaarakallio runoilee populistisessa analyysissään. Hän tosin naulitsee vasemmistopopulismin kovan kohtalon realismia huokuvalla sinetillään ”haavat nuollaan oppositiossa”.

Mainittakoon, että Yleisradion populistitoimittaja Sampo Vaarakallion jutusta intertekstuaalisesti lainatut ja kontekstistaan irrotetut retoriset muotoilut on merkitty tähän kirjoitukseen mustalla alleviivattuina ja päälaelleen käännettyinä, jolloin ne voivat olla tosia. 


Kohti poliittista realismia

Suomalainen populistinen media on pitänyt itsestään selvänä, että Wildersin johtaman realistisen Vapauspuolueen oppositiotaival jatkuu. Esimerkiksi Yleisradion haastattelema Pasi Saukkonen katsoo, että hallitustunnusteluista tulee ”vaikeat”.

Tällainen populistissävyinen tulkinta on mahdollinen vain jos poliittinen realismi sinänsä nähdään ongelmana. Tosiasiassa liberaalipopulistinen oikeistopuolue VVD tuli varsin lähelle keskustarealistisen Vapauspuolueen teemoja jo vaalikampanjan aikana asettuessaan vastustamaan populistista haittamaahanmuuttoa. Juuri tätä kautta selittyy, miksi VVD kykeni rajoittamaan kannatuksen laskunsa vain kahdeksaan paikkaan. Samasta syystä Vapauspuolueen paikkojen lisäys jäi vain viiteen paikkaan.

Realismi leviää Euroopassa juuri siten, että oikeistopopulistiset puolueet joutuvat ottamaan huomioon Wildersin Vapauspuolueen tapaisten realististen ryhmien realistiset tavoitteet. Näin on mahdollista, että hallituksia kokoon pannaan jatkossa oikeistopopulististen ja keskustapopulististen puolueiden rippeistä täydentämällä kokoonpanoa maltillista realismia mukaan tuovilla kansallismielisillä realistipuolueilla.

Vapauden ja Demokratian Kansanpuolueessa VVD:ssä joudutaan nyt miettimään, mikä todella edistää vapauden ja demokratian toteutumista Hollannissa. Kaiken realismin valossa on ilmeistä, että VVD on hakeutumassa Vapauspuolueen linjoille, jossa on aina katsottu, että Hollannissa perusarvoina pidettyjä vapauden ja kansanvallan ihanteita edistää parhaiten oman kulttuurin realistinen säilyttäminen ja despoottimaista islamia edustavan maahanmuuttopopulismin realistinen torjuminen. En ihmettelisi, vaikka Geert Wildersin realistinen Vapauspuolue löytäisi vihdoin tiensä myös realistiseen hallitusvaltaan.

Tällöin on luonnollisesti varoitettava populismin vaarasta. Valtaan nousu nimittäin tekee realistisista puolueista usein populistisia, aivan kuten niin sanotun valtamediankin pöhöttyneisyys on tehnyt niistä populistisesti valheellisia. Valhe on nimittäin kaiken populistisen vallan käytön olennainen ominaisuus ja instrumentti, joten kaikki valtamediassa esitetty hyödyntää ja toteuttaa perimmältään valheellisuutta; muutoinhan nykyinen valtaa käyttävä populistimedia ei olisikaan valtaa käyttävä media.

Myös realismi sulautuessaan osaksi valtavirtaa muuttuu usein populistiseksi. Populismi sinänsä taas ei voi muuttua populistiseksi muuttumatta tunnistamattomaksi, sillä tällöin jouduttaisiin puhumaan popularisointihoristontin populistisesta ylittymisestä.

Populismi muuttuessaan populistiseksi muodostaisi itsestään populistisen parodian, jota ei voitaisi enää tunnistaa parodiaksi. Populismia ei siis voida asettaa toisen asteisen populismin kohteeksi, toisin sanoen popularisoida populismin keinoin, vaan populismiin on aina suhtauduttava äärimmäisen realistisesti.

Pohjimmiltaan tässä populismin tulkinnassa näkyvät postmoderni populismi ja jälkistrukturalistinen populismi, jonka eräs muoto on populistista mediaa ja sen populistisia parafraaseja hyödyntävä ja lainaileva sosiaalis-konstruktionistinen päälle kirjoittamisen dekonstruktiopopulismi. 

15. maaliskuuta 2017

Hallitukselle orpo olo ilman Perussuomalaisia


Vihervasemmisto ja punaporvaristo ovat olleet alkuviikon paniikissa pelätessään, että Perussuomalaiset lopettavat sylikoiran roolinsa ja ryhtyvät todelliseksi kansallista etua edistäväksi ja haittamaahanmuuttoa vastustavaksi puolueeksi. Sen merkiksi Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp julistivat jo viime viikolla, etteivät ne tee yhteistyötä Perussuomalaisten kanssa, mikäli puheenjohtajaksi valitaan Jussi Halla-aho.

Cordon sanitaireen eli toimintasaartoon asettaminen on tietenkin tavattoman lapsellista. Se vastaa pikkulasten tapaa paeta hiekkalaatikolta, vetää lelukuormurinsa perässään ja sanoa: ”mä en leiki teidän kaa”. Henkilökohtainen ajojahti on myös naurettavaa sikäli, että Halla-ahohan on maltillinen,  ja olemukseltaan hän on lauhkea kuin lammas (minkä susilauma näyttää nyt huomanneen).

Käytännössä Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp sulkevat itsensä pois politiikanteon piiristä. Asia on tietenkin sinänsä merkityksetön, sillä kyseiset populistipuolueet eivät olisi kärjessä myöskään Perussuomalaisten valitessa yhteistyökumppaneita omalle listalleen. Mutta itseään diskvalifioimalla vasemmistopuolueet osoittavat, että yhteistyökyvyttömyys ja -haluttomuus ovat sangen huonoa politiikkaa.

Hieman säälittävää on kilpailevien puolueiden yritys painostaa Perussuomalaisia ja vaikuttaa ulkopuolelta puheenjohtajavalintaan, joka tietysti saa myös lisävirtaa tästä noitavainon virittelystä.

Palavilla seipäillä on alkanut sohia myös oikeisto. Tällä viikolla kokoomuksen Tiddelidom ja Tiddelidyy, Petteri Orpo ja Jan Vapaavuori, liittyivät vasemmiston kuoroon ja antoivat tukensa oppositiolle. Vapaavuori julisti Twitterissä expressis verbis, ettei kokoomus voi olla hallituksessa Jussi Halla-ahon johtaman puolueen kanssa.

Tähän asti Perussuomaiset ovatkin olleet hallituksessa lähinnä vihervasemmiston iloksi: ostettuina pois aiheuttamasta häiriöitä monikulttuuriseen yhteiskuntaan ja EU-liittovaltioon tähtäävälle mädätystyölle. Perussuomalaiset ovat keränneet kriittisten äänet ja katalysoineet ne osaksi poliittista konsensusta, jolloin Perussuomalaisista on tullut kompromissipuolueeksi kesytetty valeoppositio.

Ei siis ihme, että sekä vasemmalla että oikealla ollaan hädissään nyt, kun Jussi Halla-ahon mahdollisen puheenjohtajaksi valitsemisen myötä äänestäjillä olisi taas todellinen vaihtoehto. Orpon ja Vapaavuoren hihat tärisevät ennen muuta siksi, että he eivät ole kovin päteviä. He pelkäävät, että Halla-ahon myötä kuvaan ilmestyisi taas jokin todellinen poliittinen johtaja, jolla on asennetta, linja ja kyky sanoa ”ei” myös Brysselin suuntaan. Sitä paitsi Halla-aho on sentään tohtori, mitä kokoomuksen pojat eivät ole.

Media on katsellut läpi sormien pormestariksi pyrkivän Vapaavuoren kolmea tuomiota, joista ensimmäinen langetettiin väkivaltarikoksesta ja viimeisin rattijuopumuksesta 2001. Aikojen aamuna tehdyt nuoruudensynnit voidaan ehkä mitätöidä niin kauan, kun rikosrekisterillä ei ole pituutta kuin elokuvan lopputeksteillä. Mutta siihen nähden kieroa on, että media läimäyttelee Halla-ahoa hänelle poliittisissa oikeudenkäynneissä lätkäistyistä sananvapaustuomioista, joiden takana oli vain kirjoittajan tietoinen halu selvittää, vallitseeko Suomessa kaksoisstandardi sen suhteen, miten eri kansanryhmistä saa puhua.

Itse tervehdin iloiten tällaisia kokeiluja, sillä ne osoittavat älyllisyyttä, jota poliitikoilta sen enempää kuin juristeiltakaan on yleensä turha toivoa. Annan Jussi Halla-aholle myös tukeni hänen tavoitellessaan Perussuomalaisen puolueen puheenjohtajuutta. Toivon, että puolueen linja kääntyy piirun pari lisää kansallista etua ajavaan suuntaan varsinkin Eurooppa-politiikkaa koskevissa asioissa ja pakolais- sekä turvapaikkakysymyksissä.

En löydä mitään perusteita Petteri Orpon kannanotolle, jonka mukaan ”on vaikea nähdä, että maahanmuuttopolitiikkaa kiristettäisiin”. Pidän myös hänen näkemystään, että kansallismielisyyttä korostavasta liikehdinnästä ja protektionismista ”ei ole koskaan seurannut mitään hyvää”, täysin virheellisenä ja historiallisesti valheellisena.

Lähes kaikki myönteinen, mikä Suomeen on onnistuttu tuottamaan, on seurausta kansallisen konsensuksen ja taloutemme sekä teollisuutemme suojeluun tähtäävän utilitarismin myötä saavutetusta hyvästä. Hyvän oppitunnin Petteri Orpolle antoi kansanedustaja Olli Immonen, jonka blogissaan esittämät analyysit kansallismielisen filosofian historiasta voin varmistaa paikkaansa pitäviksi.

14. maaliskuuta 2017

Suomalaisuuden saattokeikka

Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.

Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.

Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.

Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.


Suomalaiset raatoina hautaan

En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.

Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.

Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) vähän rasistiseen mutta ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa kanssa.

Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit katsojille!

Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.

Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.

Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.

Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.

Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.

Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin kokomustalle Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.

En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.

Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.


Kun kaikki on päinvastoin

Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.

Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.

Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.

Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.

Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.

Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.

Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.

Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.

13. maaliskuuta 2017

Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden mielenosoitus jatkuu Helsingin Rautatientorilla kuin suositun teatteriesityksen viides kausi, sillä yleisöt ja tuottajat ovat joutuneet loogiseen luuppiin. Näyttää olevan nimittäin kaikkien etu, että paikalla vallitsee rähjäinen härdelli jakamassa mielipiteitä ja kansaa.

Ritualisoitunut mielenilmaus muistuttaa maahanmuutto-ongelman jatkuvasta ajankohtaisuudesta ja toimii vaalimainoksena sekä ongelmista tykkääville suvaitsevaisille että yhteiskunnallista hyvää rakastaville maahanmuuton vastustajille. Molemmat saavat hyötyä tästä roskalaatikoiden takaa nousevasta anarkistisesta monikulttuurisen yhteiskunnan manifestaatiosta, jonka myötä Petteri Orpon sisäministeriaikoinaan lupaamien kulttuurivärinöiden ihanuus paljastuu ohikulkijoille kuin kevätauringon kinoksista esiin sulattama koiranpaska.

No, tämä oli tietenkin vain satiirinen kuva siitä pirullisesta pelistä, jota poliittinen vihervasemmisto pelaa suomalaisten kanssa. Viranomaiset ovat vastanneet mielenosoittajille, että heidän näkemyksensä on jo kuultu ja otettu huomioon. Koska Suomi on oikeusvaltio, päätöksiin voi hakea muutosta, ja valitukset käsitellään asianmukaisesti, nopeasti ja tietysti myös kalliisti. Vain viitisen prosenttia käännytysvalituksista on johtanut päätösten pyörtämiseen.

Mikäli hallitus, Migri ja oikeusviranomaiset taipuisivat turvapaikanhakijoiden vaatimuksiin ja myöntäisivät valittajille oleskeluluvan, ratkaisu muodostaisi viranomaiskäytäntöä sitovan ennakkotapauksen, merkitsisi oleskeluluvan myöntämistä kaikille halukkaille ja veisi pohjan sekä turvapaikkapäätösten tarkoituksenmukaisuusharkinnalta että tutkinnalta. Yksinkertaisimpienkin pitäisi ymmärtää, että näin ei voida eikä pidä tehdä.


Turvapaikkashoppailijat lisäalennuksia tinkimässä

Kansainvälisen politiikan tutkija Riikka Purra osoitti viime vuonna julkaistussa tutkimuksessaan ”Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet Imagon suojelusta rajojen suojeluun”, että Suomen turvapaikkapolitiikka voisi olla paljon nykyistä tiukempaa. Niinpä mielenosoituksen jatkaminen ”kansainvälisiin säädöksiin ja sopimuksiin” vetoamalla on perusteetonta ja turhaa.

Protestoimisen tavoite ei voi enää olla löyhennysten aikaansaamisessa Suomen turvapaikkapolitiikkaan. Mielenilmauksen jatkumisella ovatkin kokonaan toisenlaiset syyt. Kallion seurakunnan varmaankin hyvin älykäs punatukkainen pastori Marjaana Toiviainen, joka on vastuussa mielenosoituslupien hankkimisesta ja jatkamisesta pitkälle tulevaisuuteen, ei voi olla ymmärtämättä toimintansa mahdollisia seurauksia ja sitä vastuuta, joka hänelle lankeaa, mikäli jotakin ikävää sattuu.

Paha sanoa, mutta hänen tavoitteenaan näyttää olevan kylvää riitaa eri osapuolten välille. Tuloksettomaksi tuomitun mielenilmauksen jatkaminen on omiaan luomaan vihaa sekä pakolaisten että suomalaisten keskuuteen, kun turhautuminen molemmissa ryhmissä lisääntyy.

Turhautumisen vastareaktio on aggressio, joka voi tietenkin kohdistua myös sisäänpäin. Tästä nähtiin merkkejä erään pakolaisen yrittäessä ripustaa itsensä Ateneumin edustalla kasvavan puun oksaan. Yritys epäonnistui, joten demonstraatio onnistui. Näytelmän osaksi se lienee tarkoitettukin, ainakin päätellen mediahuomion keruuseen tähtäävästä läpinäkyvyydestä.

Poliittista kokemusta ja johtamiskokemusta vailla olevan nuoren pastorin olisi korkea aika ymmärtää pyörittämänsä show’n epäviisaus ja sen kääntyminen tavoitteitaan vastaan. Turhautuneilla väenkokouksilla on taipumus ajautua aikaa myöten konflikteihin ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

Siksi katson, että viranomaislupaa mielenosoitukselle ei pidä jatkaa. Mikäli väenkokous jatkuu laittomana, kokoontuminen on hajotettava ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet toimitettava valvottuihin tiloihin odottamaan palautustoimen täytäntöönpanoa.

Perusvika on tietenkin koko kieroutuneessa turvapaikkaprosessissa, jota käytetään elintasopakolaisuuteen, juhlapaikan etsintään, murhapaikan hakuun, elintasoshoppailuun, sosiaalietuuksien kilpailuttamiseen sekä turvapaikka- ja terveysturismiin.

Kun maahamme tuppautujat ovat suureksi osaksi turhautumisesta ja aggressioista kärsiviä sotilaskarkureita ja koska Suomessa heitä on vastasssa työttömyydestä, tulevaisuudenuhista, valtion velkaantumisesta ja suomalaisille ihmisille osoitettavista sosiaalilaskuista kärsivä nuorten ja vanhempienkin miesten joukko, ei tällaisesta kohtaamisesta voi seurata mitään hyvää. Se pitäisi ymmärtää, vaikka olisi kuluttanut punaisten yliopistojen oppituoleja housujen takamuksillaan koko ikänsä. Ja siksi peli pitäisi viheltää poikki. Rumba seis ja laittomat ulos.


Taideväki valheen verkoissa ja kudelmissa

Urbaanien kaviaarikommunistien kaupunkilegendoja levittävä äänitorvi Image-lehti julkaisi viime viikolla ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” kannanoton, jossa vaaditaan jälleen ”muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikkaan”. Myös minä vaadin siihen muutosta: kireämpään ja suomalaisten omat edut paremmin huomioon ottavaan suuntaan.

Huvittavaa on, että toissa viikolla julkaistuun yliopistotoimijoiden listaan verrattuna manifestin vaatimusluettelo oli lyhentynyt puoleen. Allekirjoittajien lista taas oli pidentynyt, sillä jokaisen on helppo hyväksyä kevyellä kynän käänteellä vaatimus, että turvapaikanhakijoille taataan lainmukainen ja ihmisoikeuksia kunnioittava oikeusturva. Maksajia etsittäessä heidän aktiivisuutensa vaimenee kuitenkin kokonaan.

Suomalaisen yhteiskunnan suopeus maahanmuuttajia kohtaan ei ehkä ole ollut täydellistä, mutta se on kuitenkin ollut minun tietojeni mukaan parasta, mitä maahanmuuttajille on ollut tässä maailmankaikkeudessa tarjolla.

Huomiota ”taide- ja kulttuurialan ammattilaisten” vetoomuksessa herättää, ettei allekirjoittajalistalla ole yhtään taiteen ja kulttuurielämän isoa nimeä. Ehkä he haistavat tällaisten listojen poliittisen tulenarkuuden ja epäviisauden. Jos joku sitten raapaisee tulitikun, tuloksesta syytetään leimahdusta eikä sitä, että räjähdyksen sattuessa kaasu oli jo keittiössä.

Kulttuuriväen lista koostuu B-tasolta Ö-tasolle ulottuvista tanssipedagogeista ja kulttuurikoordinaattoreista, jotka elävät maahanmuutosta johtuvien ongelmien liennyttelyyn suunnatuilla julkisilla tuilla. Koska suuri osa Suomen taidekurjalistosta tulee toimeen verovaroilla rahoitettujen avustusten varassa aivan niin kuin pakolaiset ja turvapaikanhakijatkin, houkutus identifioitua samaan paariaan on suuri.

Suomalaisten taiteilijoiden ja tieteilijöiden samastuminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin vain sillä perusteella, että suuri osa heistä syö samasta verovaroin katetusta pöydästä, on kuitenkin onneton assosiaatioharha. Laittaessaan nimensä tällaisille listoille taide- ja tiedeväki purkaa raivoa, jota se potee hallituksen tekemiä taiteen ja tieteen määrärahaleikkauksia kohtaan. Samanaikaisesti taiteilijat ja tieteilijät sulkevat silmänsä kahdelta tosiasialta.

Ensinnäkin (1): suomalaisen taiteen ja tieteen rahoitusta on jouduttu leikkaamaan nimenomaan maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi.

Toiseksi (2): kun Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja Rkp olivat viime hallituksessa, hallitus leikkasi perusopetuksesta ja ammatillisesta koulutuksesta enemmän kuin nykyinen oikeistohallitus on vähentänyt yliopistoilta.

Silti poliittinen vasemmisto rääkyy oppositiossa hallituksen pahuutta ja ajaa taiteilijoita ja tieteilijöitä hallituksen tekemiä turvapaikkapolitiikan kiristyksiä vastaan käyttäen verukkeena sitä vihaa, jota valtiontalouden jatkuvat säästötoimet tuottavat. Imagen kumpikin lista on vihervasemmistolaisten ituhippien, viherpeippojen ja heinäsirkkojen voimatonta itkupotkuraivaria ilmentävä tuskainen parahdus, jonka tuloksena he tulevat vain syventäneiksi omaa ahdinkoaan.

Johdonmukaisesti ajatellen hallituksen pitäisi leikata taiteilijoilta ja tieteilijöiltä entistä enemmän, jotta heidän vaatimuksensa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden täysihoidosta saataisiin toteutumaan. Tällä tavoin julkiselle taloudelle kohdistuva rasitus kohdistuisi aiheuttamisperiaatteen mukaisesti oikein.

Kun on luova, ei tarvitse olla looginen, ja siitä kirjoitin artikkelissani ”Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?”. Pahinta on, että omassa moraalipaniikissaan pullikoiva vihervasemmisto koettaa asettaa meidät oikeasti pätevät tieteenharjoittajat ja akateemiset resurssimme riippuvaisiksi siitä, hyväksymmekö me heidän mielipuoliset aikeensa, joilla halutaan oikeuttaa periaatteessa kenen tahansa laittoman maahan tulijan ylläpito omassa maassamme veronmaksajien kustannuksella. Tosiasiassa Suomeen muuttaminen ei ole ihmisoikeus.


Moraalialarmismia ja hyveellisyyden signalointia

Mistä puoliksi oppineen taide- ja tiedeväen myllytyksessä ja poliittisen vihervasemmiston harjoittamassa vyörytyksessä sitten on perimmältään kysymys? Kyse on moraaliposeerauksesta ja nonkonformismista, joiden tavoitteena on osoittaa omaa eettisyyttä, tuottaa henkilökohtaista prestiisiä omalle persoonalle ja erottautua suomalaisen yhteiskunnan yhteiseen hyvään pyrkivästä vastuusta. Heidän ajatuskulkunsa pyrkii hyödyntämään virhepäätelmää, jonka mukaan hienojen ideoiden ja toiveiden ilmaan ampuminen on tiedettä.

Taiteilijat ja tieteilijät ajattelevat, että heidän maineelleen on eduksi antaa näennäiseettisiä julistuksia ja saarnata yleispätevää ihmisoikeusjulistusten tasolla liitelevää unelmayhteiskunnan perustuslakia kuin posliiniastiastionsa tahriintumista varjeleva kirkkotäti, vaikka tosiasiassa arvottava eetos on kaikkien surkein ja ohuin. Se ei ratkaise mitään, ei tarjoa metodeja ja jää vaikutuksiltaan mitättömäksi.

Tosiasiassa taiteilijat ja tieteilijät ajautuvat vasemmistolaisen median ja puolueiden hyväksikäytettäviksi, sillä heistä pyritään lavastamaan kannatusmagneetteja poliittisten agendojen edistämiseen. Taiteilijat ja tieteilijät puolestaan astuvat heille viritettyihin miinoihin oman narsisminsa houkuttelemina, sillä itseihailunsa vuoksi he luulevat olevansa niin viisaita, että heiltä perätään moraalisia kannanottoja siksi.

Todellisuudessa vasemmistopuolueet koettavat lavastaa taiteilijoista keulakuvia omien yleisöjensä ja suosijoidensa mielipiteiden muokkaamiseen. Koska myös taiteilijat joutuvat kamppailemaan kansanjoukkojen suosiosta, heille ei jää muuta mahdollisuutta kuin koettaa säilyttää viihteellisyyden ja ”kivan fiiliksen” ilmapiiri sekä ummistaa silmänsä ja korvansa konfliktilta, joka kytee jo siinä, että maahanmuuttajat nakertavat taiteen ja tieteen resursseja popsiessaan samassa ruokapöydässä.

Vihervasemmistolaiset hallitukset ovat koettaneet sovittaa tämän konfliktin jakamalla taiteen ja tieteen määrärahat niin, että juuri muuhun toiminta-avustuksia ei enää saa kuin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta edistävään tendenssitoimintaan, jonka puolueellisuus on yliopistoissa naamioitu ja suojeltu sanaparilla ”cultural studies”.

Tiedän kyllä, että myös kristinusko on anarkistista alkuperää ja syntynyt valtionvastaisena luomuksena. Tiedän myös, että kristilliseen kompleksisuuteen sisältyy olennaisena osana ideologia, jonka mukaan ”kurjuus on todellista onnea”, ”rumuus varsinaista kauneutta”, ”köyhyys rikkautta”, ”tyhmyys viisautta” ja ”kärsimys kirkastaa sielun”. Tästä mustavalkoisesta vastakohdilla operoimisesta ei ole itsensä Perkeleen sormenjälki kaukana, ja juuri sen kirkko onkin ihmiskunnalle opettanut.

Mutta olisi silti mielenkiintoista tietää, milloin kristilliset seurakunnat alkavat kantaa yhtä paljon huolta suomalaisten ihmisten asemasta, toimeentulosta ja hyvinvoinnista kuin ne nyt potevat vierasperäisistä ja perimmältään aivan eri uskontojen edustajista, jotka halveksuvat kristittyjä ”vääräuskoisina” ja pitävät uskonnottomia rationalisteja henkipattoina, joiden on parasta olla puhumatta mitään ateismistaan tai agnostismistaan varsinkaan arabimaissa liikkuessaan.

10. maaliskuuta 2017

Geert Wilders ja Euroopan tulevaisuus

Yleisradion sosialistisilla politrukkitoimituksilla on tänä keväänä kädet täynnä työnnä työtä. Hollannin parlamenttivaaleissa ja Ranskan presidentinvaaleissa mahdollisesti odottava järkytys aiheuttaa toimittajille jo nyt niin paljon jännityksestä johtuvaa kipuilua, että päänsärkypillereitä ja närästystabletteja pitäisi kantaa laatikoittain Yle-verolla ylläpidettyyn Pasilan propagandabunkkeriin.

Vaivan näkeminen on tosin sikäli turhaa, että Yle ei yrityksistään huolimatta yllä vaikuttamaan kyseisiin äänestystapahtumiin omalla mielipiteiden muokkauksellaan. Lisäksi Ylen uutis- ja ajankohtaistoimitusten pitäisi ehtiä jyräämään tasaiseksi Perussuomalaisten ehdokkaita, äänestäjiä ja kannatusta.

Juuri tässä tehtävässä Yleisradion esittämät dokumentit ovat tarkoitettuja toimimaan. Niiden viittauspiste on suomalaisessa poliittisessa todellisuudessa, jota Yleisradio yrittää suojella kansallisen tietoisuuden nousulta ja ihmisten heräämiseltä tajuamaan, että Suomen kansalla on vielä jäljellä jotakin sellaista pelastettavaa, jota monilla muilla Euroopan kansakunnilla ei enää ole.

Ylen TV1 esitti keskiviikkona 8.3.2017 Ulkolinjassa Yleisradion omaa tuotantoa olevan uusinnan nimeltä ”Oikea Eurooppa”, jossa kysyttiin henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla: ”Jatkuuko oikeistopopulistien voittokulku Euroopan tulevissa vaaleissa Trumpin, Brexitin ja Unkarin vauhdittamana?

”Populismia” koskeva jankutus jatkui torstai-iltana 9.3.2017 niin ikään Ulkolinjassa esitetyllä ohjelmalla ”Kuka on Geert Wilders?”. Sitä esiteltäessä jo kolmen rivin tekstiin oli saatu mahtumaan kaikki keskeiset ennakkoluulojen levittämisessä tarvittavat ja asennemuokkaukselle välttämättömät käsitteet, kuten ’äärioikeisto’, ’viha’ ja ’itsevaltius’:

Mittausten mukaan äärioikeistolainen Vapauspuolue voittaa Hollannin vaalit. Puoluetta johtaa itsevaltiaan ottein Geert Wilders. Hän pitää islamia päävihollisenaan, ja häntä sanotaan Hollannin Trumpiksi. Mihin hän pyrkii?”, ohjelma kysyi, mutta kuten jatkossa huomaatte, se ei vastannut keskeisiin kysymyksiin lainkaan. Näyttää vahvasti siltä, että islamistinen terrori pitää Wildersiä päävihollisenaan, sillä miesparkaa joudutaan suojelemaan turvamiesten muurilla ympäri vuorokauden terroriuhan vuoksi.


Miksi vasemmisto pelkää kansanvaltaa?

Ohjelmaa edelsi katsojia suggeroiva ja vastaanottoon valmistava A-talkin studiokeskustelu ”Kestääkö EU populismin nousun?”, johon oli kutsuttu sosialistien vanhan demarijyrän, Liisa Jaakonsaaren, lisäksi perussuomalaisten nuori kansanedustaja Ville Tavio sekä yliopistolta haalitut puolueelliset ”asiantuntijat” Juhana Aunesluoma ja Emilia Palonen, joita kehdattiin kutsua tutkijoiksi.

Kun vielä toimittaja Sari Huovinen pyrki asettumaan lähetyksessä niin sanottuun Robin Hood -asemaan, toisin sanoen puolustamaan sankarillisesti ”populismin”, kansallismielisyyden, demokratian ja länsimaisten kansalaisvapauksien vastaista öyhötystä, tilanne studiossa oli Ville Taviota vastaan 41.

Tästä ohjelmasta opimme, että europarlamentin palkkalistoilla pullikoivan sossutäti Jaakonsaaren mielestä Suomen EU-jäsenyydestä ei tulisi järjestää kansanäänestystä, ikään kuin hänen puolueensa tietäisi paremmin, mikä on kansalaisten omalle elämälle hyväksi. Niin paljon liitoksissaan natisevaa EU:ta ja sen takaajana toimivaa demarivaltaa siis pelottaa se, mistä he ilkkuen käyttävät pilkkanimeä ”populismi”, eli kansanvalta.

Juuri tässä näkyy filosofinen perusero, joka jakaa kansakuntia kahtia halki koko Euroopan. Vanhan demari- ja kommunismi-ideologian mukaan on systeemiteknokraattisen pakkovallan ja järjestelmän asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat tehdä. Sen sijaan meillä täällä kansallismielisessä oikeistossa katsotaan, että oikeudenmukaisuuden ja hyvinvoinnin paras tae on se, että yksilöt voivat itse päättää asioistaan ja että kansallisista asioista päättävät kansakunnat suvereenin itsemääräämisoikeutensa perustalta. Tämä on nähdäkseni samalla myös seikka, joka jakaa ihmiset tyhmiin ja viisaisiin Euroopassa. Mutta ei siitä kuitenkaan enempää.


Omat koirat purevat

Geert Wildersiä käsittelevä dokumentti ei ollut aivan huono, sillä hollantilainen yhteiskunta on ajautunut maahanmuuton ja islamisaation vuoksi niin kurjaan tilaan, ettei Hollannissa voida enää tehdä täysin valheellista TV-ohjelmaa. Totuus tulee omalla voimallaan läpi toimittajien pitelemistä suitsista riippumatta, ja se voidaan myöntää jopa Wildersin vastustajien taholla.

Mutta sananvapauden tervehtymisestä johtuvaa iloa hillitsevä kurja käänteispuoli on, että vapaamielinen hollantilainen yhteiskunta sellaisena, kuin sen vielä kolmekymmentä vuotta sitten tunsimme, on tuhoutunut. Sitä ei enää ole. Syy on islamisaatiossa ja maahanmuutossa. Oli säälittävää nähdä ja todistaa, että myös dokumentissa haastatellut Wildersin vastustajat joutuivat häpeillen ja punastellen myöntämään kuin talonsa juoneet, että ”paluuta entiseen ei enää ole”.

Selvimmän näytön siirtolaislähiöissä vallitsevasta vandalismista ja maahanmuuttajien harjoittaman katuterrorin jokapäiväisyydestä tarjosi dokumentin alkupuolella esitetty kohtaus. Kuvausryhmän liikkuessa Geert Wildersin entisillä kotiseuduilla Kanaleneilandissa, lähiötä nykyisin hallitsevat ulkomaalaisnuoret kävivät rikkomassa toimittajien auton ikkunat huomattuaan, että työryhmä oli kuvaamassa siellä (dokumentin kohta 12:45). Toimittajat pelastautuivat paikalliselle poliisiasemalle, eikä asiasta pidetty sen kummempaa meteliä, sillä ajoneuvo oli kai firman. Oppivat ilmeisesti jotain.

Kun yhteiskuntaa mädättävien ja lahottavien rikosten tekijöinä ovat toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, vika ei voi olla Hollannin koululaitoksessa, sosiaaliturvassa eikä yhteiskuntajärjestelmässä, joka on tehnyt kaikkensa näiden kehitysmaista tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseksi, vaan vika on siirtolaisissa itsessään. Parhaiten tätä eroa Euroopan kantaväestön ja kehitysmaista tulleiden siirtolaisten välillä selittävät professorien Tatu Vanhasen, Richard Lynnin, Gunnar Heinsohnin ja Helmuth Nyborgin tutkimukset, joiden arvo kirkastuu sitä mukaa, kun länsimaihin Lähi-idästä ja Afrikasta vyöryvän väestön yhteiskunnillemme aiheuttama väestöpommi laukeaa kaikkine ikävine seurauksineen.


”Islam ei sovi tänne”

Monilta muilta osin dokumentin lähestymistapa oli kiero. Wildersin poliittista asemaa ja merkitystä yritettiin tulkita pseudopsykologisesti hänen lapsuudenkokemustensa vaikutukseksi. ”Äärioikeistolaiseksi” sanotun Wildersin kotitausta oli työväenluokkainen, eikä hänen poliittista asennoitumistaan voida selittää freudilaisen kuperkeikan tai kapinan tulokseksi, sillä näkemyksiltään hän edustaa liberaalia arvomaailmaa esimerkiksi suhtautumisessaan homoseksuaaleihin ja juutalaisiin.

Wilders ei ehkä ole aatteellinen edelläkävijä, mutta hän on poikennut valtavirran poliitikoista sikäli, että hän on sanonut avoimesti julki sen, minkä kaikki muutkin ovat toki huomanneet mutta pyrkineet salaamaan, aivan niin kuin kusihätäänsä pidättelevät yrittävät peittää etumuksilleen ilmestyvän lammikon.

Wilders on sanonut, että ”islam ei sovi tänne”. Tästä syystä hänet on pakotettu elämään vuorokauden ympäri vartijoiden, poliisien ja turvamiesten suojelemana. Geert Wilders ei voi viettää kahta yötä peräkkäin samassa paikassa islamistien ja heidän suosijoidensa taholta pursuilevan vihan vuoksi. Hän asuu varuskunnissa ja työskentelee salusiinien takana olevissa toimistoissa, ja media piikittelee häntä ja yleisöään Wildersin ”vaikean tavoitettavuuden” vuoksi.

Mikäli vasemmiston penetroima sosialistimedia ei olisi niin tyhmä, uppiniskainen ja kovakalloinen kuin se on, se voisi ymmärtää, että Vapauspuoluetta edustavalta Wildersiltä on riistetty kaikki hänen omat vapautensa pelkän islamin aiheuttaman uhan vuoksi. Lisäksi Hollannin syyttäjälaitos muistaa ristille naulittua Wildersiä silloin tällöin sinänsä naurettavilla syytekirjelmillä, jotka jokainen eurooppalainen ihminen alkaa jo tajuta työntää sinne, minne valo ei paista.


Uhreina länsimaat

Tilanne on ollut samanlainen 2000-luvun alusta, jolloin Hollannissa murhattiin kaksi maahanmuuttoa vastustanutta julkisuuden henkilöä, parlamenttiehdokkaana ollut professori Pim Fortuyn ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh, molemmat islamin nimissä ja islamin puolustamiseksi. Myös van Goghin ohjaaman elokuvan Submission (”Alistuminen”) käsikirjoittaja, islamin uskon jättänyt somalinainen Ayaan Hirsi Ali on joutunut jatkamaan pakolaisena alkanutta matkaansa paeten myös islamistien häntä kohtaan suuntaamia uhkauksia aina Yhdysvaltoihin asti, jossa hän toimii Washingtonin neuvonantajana.

Wilders kuului Ayaan Hirsi Alin tavoin Theo van Goghin vuonna 2004 surmanneen murhaajan jäämistöstä löydetyille tappolistoille, joten tuosta asti Wildersiä on jouduttu kuljettamaan poliisisaattueissa paikasta toiseen, jottei sama voisi toistua enää hänen kohdallaan. Kauhea kohtalo länsimaalaiselle poliitikolle, joka ei voi enää ilmaista poliittisia mielipiteitä omassa maassaan.

Tätä eivät narsismissaan ja todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan piehtaroivat uhritieteilijät tietenkään muista murehtia lainkaan keskittyessään selvittelemään ”populismin” ja ”EU-vastaisuuden ongelmaa”, vaikka tutkittavaa löytyisi EU:n hämäristä katakombeista, maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja siitä, miksi länsimaissa sallitaan toteuttaa kantaväestöön kohdistuvaa kansanmurhaa.

Tämä on irvokas seuraus siitä maahanmuuton ja islamisaation aiheuttamasta kulttuurin taantumisesta ja länsimaisten vapauksien sekä poliittisen järjestelmämme tuhoamisesta, joka johtuu naiivin vihervasemmiston ja löperöliberaalin punaporvariston aikaan saamasta välinpitämättömyydestä ja ovien avaamisesta muukalaisinvaasiolle. Sitä symboloimaan on institutionalisoitunut raihnainen ja kuolinkouristuksissaan parahteleva Euroopan unioni, dinosaurus, joka hamuaa suuhunsa puiden lehviä samaan aikaan, kun meteoriitti lähestyy taivaalta.


Aave vaeltaa Euroopassa – islamin aave

Wilders-dokumentin esittämiseen Yleisradiossa voi olla kaksi syytä. Ensinnäkin toimittajat toivovat, että Wildersin varustaminen ”äärioikeistolaisuuden” ja ”populismin” nimileimoilla säikäyttäisi katsojia kavahtamaan maahanmuutto- ja EU-kriittisiä puolueita, jotka oikeasti ovat tietenkin vain kansanvaltaisia, vapausoikeuksia, demokratiaa ja kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavia aatteellisia organisaatioita.

Tosiasiassa islamtietoisuuden kasvu näyttää pikemminkin lisäävän kuin vähentävän länsimaisten ihmisten kansallismielisyyttä. Länsimaiden kantaväestöt oppivat karttamaan islamia, aivan niin kuin yksinkertainen laboratoriohamsterikin oppii ajan myötä välttämään labyrintin niitä käytäviä, joissa toistuvasti saa sähköiskun.

Toiseksi, toimittajat toivovat, että ”populismilla” pelottelu onnistuisi aivan kuten näkymättömällä aaveella säikäyttely. Koska ”populismiksi” sanottu on tosiasiassa kansanvaltaa, pelon syy ei ole ihmisten ulkopuolella vaan heissä itsessään, niin kuin poliittisen vallan lähdekin on populismiksi sanotussa ilmiössä itsessään, tosin sanoen kansanvallassa ja ihmisten sisällä.

Tähän asti ihmiset ovat pelänneet itsessään olevaa poliittista valtaa, sillä heille on opetettu, että mörkö on sohvan takana ja että mörön nimen sanominen tuo mörön paikalle. Tosiasiassa mörkö on jo Euroopassa, ja viranomaiset koettavat varjella tämän aaveen kohtaamista ja avointa poliittista konfliktia, joka syntyy, kun kantaväestöt löytävät vapauden itsestään ja alkavat taistella yhteiskuntiemme jatkuvaa mädätystä vastaan.


Kansalaisten tahtotilasta ei päätetä juristien nuijilla

Sairasta on, että julkista poliittista valtaa käyttävät toimielimet ja viranomaiset eivät tee ongelmien pysäyttämiseksi mitään, lukuun ottamatta niitä oikeusviranomaisia, jotka viimeisillä voimillaan haastavat omia kotimaitaan puolustavat kansalaiset oikeuteen ”ihmisoikeuksien” puolustamiseksi, ikään kuin kantaväestöjen oikeus ajatella, ilmaista mielipiteensä ja toimia poliittisen tahtonsa mukaisesti ei olisikaan ihmisoikeus.

”Rasismista”, ”vihapuheesta”, ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, ”uskonrauhan rikkomisesta”, ”syrjinnästä” ja monesta muusta perimmältään filosofisesta ajatusrikoksesta syytteitä nostavat perusoikeusfundamentalistit ja ihmisoikeuslegalistit eivät näytä lainkaan ymmärtävän, että ei ole tuomarien asia päättää, mitä ihmiset saavat ja voivat ajatella tai sanoa, ja miten heidän pitää toimia.

Siitä pitää päättää poliittisessa prosessissa, jolloin asia kuuluu kansalaisyhteiskunnassa ratkaistavaksi, niin kuin dokumentissa haastateltu ja Wildersin puolustajaksi ryhtynyt Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi. Hän sanoi näin (dokumentin kohta 36:00):

Kun poliitikkoja tuomitaan julkisesti esitettyjen mielipiteiden takia, on vaarana, että julkisesta keskustelusta tulee mahdotonta. Poliitikkojen ei pitäisi joutua miettimään kaikkea sanomaansa etukäteen oikeustoimien varalta. Loppujen lopuksi äänestäjät arvioivat poliitikkojen näkökulmien ja mielipiteiden oikeellisuuden. Jos mielipiteet eivät miellytä, ääniä ei tule. Se on normaali toimintatapa demokratiassa. Se on muuttumassa tällaisten tuomioiden takia.

On selvää, ettei yhteiskunnallista totuutta voida saavuttaa oikeussaleissa, joita varjostaa rangaistusten uhka, joten Cliteurin toteamuksessa ei ole tietenkään mitään uutta, paitsi että sen sanoi professori. Vastaava ei olisi mahdollista Suomessa,vaan sitä pidettäisiin ”tieteellisesti perustelemattomana populismina”, sillä tämän maan yliopistojen oppituolit on täytetty viimeistä virkaistuinta myöten vihervasemmistolaisten puolueiden etäispäätteillä, jotka käyttävät asemaansa häikäilemättömästi punavihreän agendan juurruttamiseen myös opiskelijoiden tajuntaan. Esimerkkeinä heistä ovat Demla-juristit ja sossutiedekuntien tendenssitutkijat.


Väestöpolitiikasta pitää päättää kansanvaltaisesti

Keskeinen kysymys on, onnistuuko Eurooppa väistämään islamin mukanaan tuoman aaveen ja torjumaan kulttuurimme taannuttamisen keskiaikaiselle tasolle. Entä pystymmekö lamauttamaan historian noitavainoista esiin kaivetun pelottelun, jonka olennaisen osan muodostavat tuomioistuinten langettamat poliittiset sananvapaustuomiot?

On muistettava, että väestöpoliittiset kannanotot, joilla joidenkin muiden kansakuntien läsnäoloa tai liittämistä omaan kansakuntaan pidetään epäsuotavana, eivät ole mitään ”rasismia” vaan kansan suvereniteettiin perustuvan politiikanteon keskeinen osa. Siirtolaisuutta on tähän asti edistetty pitämällä kantaväestön väestöpoliittisia vastalauseita täysin poliittisen prosessin ulkopuolella. Missään EU-maassa ei ole tehty kansanvaltaista päätöstä laajojen siirtolaisjoukkojen ottamisesta kansallisvaltioihin asumaan.

Geert Wildersin puolueelle on nyt tarjolla pääministerin paikka maaliskuun viidentenätoista päivänä pidettävissä parlamenttivaaleissa. Asiaa kuitenkin mutkistavat muiden puolueiden syrjivät asenteet, jotka muistuttavat fasismia. Euroopan puolueiden tapa kieltäytyä yhteistyöstä Geert Wildersin ja Marine Le Penin johtamien puolueiden kanssa on häpeällistä ja säälittävää demokratian halveksuntaa ja loukkaa kaikkia niitä äänestäjiä, joita muut puolueet ylenkatsovat toiminnallisessa impotenssissaan.

Ennen pitkää kansalaisilla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin äänestää jokaisessa Euroopan maassa valtaan kansallismieliset puolueet saadakseen edes jonkinlaisen järkevän muutoksen niin EU-politiikkaan kuin maahanmuuttopolitiikkaankin. Silloin niitä tietenkin aletaan syyttää kaiken vallan varastamisesta, itsevaltaisuudesta ja diktatorisista otteista. Juuri sitä kansallismielisten sulkeminen poliittisen toiminnan ulkopuolelle tuottaa. Merkittävänä erona maahan pyrkivien pois käännyttämiseen verrattuna on, että kansallismieliset pyritään sulkemaan ulkopuolisiksi heidän omissa kotimaissaan.


EU kaatuu kansattomuuteen

Itse uskon, että Euroopan unionin kuolinkellot ovat jo soineet. Hollannin ja Ranskan irtautuminen EU:sta on enää vähästä kiinni. Jos molemmat perustajajäsenet lähtevät, on hyvin todennäköistä, että EU:sta kaikkoavat nopeassa tahdissa myös monet maahanmuutosta tarpeekseen saaneet Itä-Euroopan maat, kuten Unkari, ja koko konglomeraatti hajoaa alkutekijöihinsä.

Syy EU:n hajoamiseen on ajattelematon maahanmuuttopolitiikka ja islamin levittäytyminen, jotka ovat kärjistäneet myös kantaväestöjen mielipiteet ja jakaneet kansalaiset vastuullisiin ihmisiin ja ”hyväuskoisiin hölmöihin” (joka muuten on myös Hollannissa julkaistun, nyt jo klassisen, islamisaatiokritiikin nimi).

Mikäli maahanmuuttoa ja islamisaatiota ei pysäytetä viimeistään nyt ja ellei väestövirtoja käännetä kulkemaan toiseen suuntaan, on todennäköistä, että yhteiskuntamme nykymuodossaan tuhoutuu peruuttamattomasti. Hollannin muslimit elävät omassa moskeijajohteisessa todellisuudessaan, jolla ei ole juurikaan tekemistä länsimaisen arkipäivän kanssa, ja kosketuskohdat länsimaiseen elämänmenoon rajataan muslimiyhteisön sisältä päin niin vähäisiksi kuin mahdollista. He eivät edes pyri integroitumaan vaan haluavat tuoda tänne oman yhteiskuntajärjestyksensä sharia-lakeineen.

Hollannin ja Ruotsin ongelmalähiöiden ja kaupunkien, kuten Malmön, katastrofi ei saa koskaan tapahtua Suomessa, vaan meidän on pelastettava maamme islamin väestöpoliittiselta ekspansiolta; meidän on suojeltava yhteiskuntamme kulttuuripoliittiselta rappiolta ja säilytettävä myös kansakuntamme poliittinen yhtenäisyys, joka nojaa kansamme etniseen yhtenäisyyteen.

Sillä valtio rakentuu yhteiskunnan varaan, yhteiskunta perustuu kansakuntaan ja kansakunta kansaan. Kansa on perimmältään etninen ilmiö ja esiintyy biologisperäisellä tasolla, kun taas kansakunta on poliittinen käsite ja ilmiö. Kansakunnan perustalle rakentuu yhteiskunta, jonka järjestynyt muodostelma on valtio. Hyvinvointivaltiota ei ole ilman järjestynyttä yhteiskuntaa, ja tehokkaimmin yhteiskunta järjestyy sellaisen kansakunnan varaan, joka muodostaa etnisesti yhtenäisen kansan.


Kansa –> Kansakunta > Yhteiskunta > Valtio

Sosialistinen yhteiskuntateoria on aina yrittänyt tuhota valtion, tarkemmin sanoen kansallisvaltion, jota se on pitänyt pelkkänä luokkastrategisena muodosteena tunnustamatta valtion yhteyttä siellä asuvaan kansaan. Koska sosialistit ja kommunistit ovat nähneet valtion aatteellisena vihollisenaan ja esteenä kaiken maailman työläisten solidaariselle yhtymiselle rajojen yli, he ovat pyrkineet hyökkäämään kansallisvaltioita vastaan ja leimaamaan kansallisvaltioiden puolustajat ja tukipilarit ”rasisteiksi”, ”fasisteiksi” ja ”natseiksi” toivoen, että nämä nimileimat herättäisivät refleksien kaltaisia torjuntareaktioita ihmisissä.

Sitten he ovat taivastelleet, ”miksi rasistit kiistävät olevansa rasisteja”, niin kuin Helsingin yliopiston leivissä pitämä apulaisprofessori Lena Näre korvat halkaisevissa aivopieruissaan. Tämä johtuu yksinomaan sosialistien ja kommunistien harjoittamasta ideologisten leimojen jakelusta. Ei kai kukaan palomieskään tunnusta olevansa palomies, jos tulipaloa seuraavalle yleisölle on opetettu, että palon riehuminen runsaana johtuu palomiesten paikalla olosta?

Länsimaiden poliittinen vihervasemmisto on jatkanut kansallisvaltioiden vastaista propagandatyötään tukeutumalla jälkimarxilaiseen postmoderniin ja jälkistrukturalistiseen yhteiskuntateoriaan, joka ihannoi kaiken hajoamista, pirstaloitumista ja sirpaloitumista ja palvoo arabimaista kopioitua nomadismia, vaikka yhteiskunnan kiertolaiseksi ajautuminen ei ole myöskään työväenluokan oman edun mukaista.

He ovat tukeutuneet myös feminismiin, jolla ei ole mitään tekemistä naisten aseman ja oikeuksien kanssa vaan joka on kansallisvaltioiden kumoamiseen pyrkivä piilokommunismin muoto. Nykyiselle feminismille näyttää kelpaavan mikä tahansa, kunhan se nakertaa patrioottiseksi leimatun kansallisvaltion valtarakenteita. Tällöin ei näytä olevan väliä sillä, että musliminaisten suut tukitaan hunnulla, kunhan se vain johtaa länsimaisen demokraattisen ja ihmisoikeuksia puolustavan valtarakenteen, porvarillis-hegemonisen kansallisvaltion, horjuttamiseen.

Euroopan unionin valtakaudella sosialistit ja kommunistit ovat jatkaneet kansallisvaltioiden mädättämistä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologian kautta, sillä niiden on oivallettu johtavan etnisesti yhtenäisten kansojen, poliittisesta harmoniasta nauttivien kansakuntien ja sitä kautta myös yhteiskuntien sekä valtioiden vähittäiseen tuhoutumiseen. Tavoitteena on ollut luoda universaali ja globaali maailmankyläpainajainen, juuri sellainen, josta Neuvostoliitto antoi alkusointuja. Hajotustyötä on tehostanut, että kansallisvaltioiden rajojen hämärtyminen on ollut myös globaalien kapitalististen toimijoiden, kuten suuryritysten, lyhytnäköisten etujen mukaista.

Niin sanotun yliopistoälymystön ajautuminen kannattamaan punavihreän agendan mukaista hajotustyötä ei ole ihme, sillä suuri osa akateemisesta väestä on joutunut poliittisen propagandan uhriksi jo opiskellessaan yliopistoissa, joiden opetus on pitkään ollut vasemmistolaisen ideologian mukaista. Lisäksi heitä vaivaavat poliittispainotteisista opiskelijavalinnoista johtuva heikkolahjaisuus ja ajattelukyvyttömyys, joiden vuoksi nyky-yliopistojen nappitatterot ja tattilallerot jatkavat omaa henkistä masturbaatiotaan akateemisten turvamuurien sisäpuolella ymmärtämättä mitään sen enempää valtion filosofisista perusteista kuin siitäkään, minkälainen on todellinen yhteiskunta.

Etnisesti yhtenäisen kansan ja poliittisesti yksiaineksisen kansakunnan halveksuminen yhteiskunnan ja valtion perustana on poliittiselta vasemmistolta täysin ristiriitaista. Sosialistien ja kommunistien suosiman materialistisen ajattelutavan mukaista olisi myöntää sekä yksilöiden että etnisten ryhmäjäsennysten tasolla vallitsevat biologisperäiset eroavuudet ja niiden sosiaaliset vaikutukset, jotka väistämättä emergoituvat myös yhteiskunnan ja valtion tasoille.

Olen käytännön politiikasta pitkälti samaa mieltä kuin Geert Wilders, Jussi Halla-aho, Olli Immonen, Sebastian Tynkkynen ja monet kansankynttilöinä esiintyvät poliittisen taivaan kiintotähdet. Ajattelen asioista myös pääpiirteissään samoin kuin Pim Fortuyn, joka viimeisten sanojensa joukossa lausui: ”Jos olisi laillisesti mahdollista, sanoisin ettei tähän maahan tule enää yhtään muslimia.