20. lokakuuta 2017

Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla


Mainitsin parin viikon takaisessa kirjoituksessani siitä, että yliopiston ja aikuisten maailman väliin perustetusta Tiedekulmasta on tulossa kovaa vauhtia tieteen ja tutkimuksen popularisointia varten rakennettu esiintymislava, jolle yliopistoon palkatut monikulttuurisuuden äänitorvet kapuavat esittämään maahanmuuttopropagandaansa.

Viime keskiviikkona yliopiston Communist Cornerissa järjestettiin ”World Political Experience” -illaksi sanottu tilaisuus, jonka tarkoitus oli toimia alustana maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen julkaiseman kirjan piilomainonnalle. Teivainen on ilmoittautunut blogissaan ”vasemmistolaiseksi”, ja myös tilaisuuden esiintyjäkattaus oli läpikotaisin vihervasemmistolainen.

Puhujina olivat sosiaalidemokraattien kansanedustaja Pilvi Torsti, joka osana omaa ”Suomen pelastussuunnitelmaansa” vaati, että maamme presidentiksi ”on voitava valita myös ei-syntyperäinen suomalainen”. Nähdäkseni Pilvi Torsti voisi itse hakea jonkin Afrikassa olevan maan presidentinvirkaan ja katsoa, millaisten rasismi- ja kolonialismisyytösten kohteeksi hän joutuisi.

Paikalle oli kutsuttu puhumaan myös Feministipuolueen ja pahamaisen Rasmus ry:n perustajajäsen somali Maryan Abdulkarim, joka on rikastuttanut itseään kartuttamalla uhriutumispääomaansa ja melttoamalla mediassa mitä mielikuvituksellisimmista syrjintäväitteistään. Suomalaisuutta kyseenalaistamaan oli saatu lisäksi kansainväliset tähdet, turkkilaissyntyinen vihreiden kansanedustaja Ozan Yanar sekä vihreiden pietarilainen kuntavaaliehdokas Polina Kopylova.

Hollantilainen Ruby van der Wekken puolestaan jankutti hakaristin olemassaolosta, ja suomalaisuutta vastustamaan oli rajojemme sisältä löytetty saamelainen ja oloistaan katkeroitunut taiteilijaryhmä Suohpanterror, joka on pyrkinyt kääntämään Suomen kansalaiset toisiaan vastaan valittamalla alkuperäiskansoihin kohdistetusta ”rasismista”. Kansalaistottelemattomuuteen kannustava ryhmä tunnetaan myös vapputunnuksen ”Alas porvarihallitus” suunnittelemisesta SKP:lle vuonna 2016.

Teivo Teivaisen kanssa tilaisuudessa keskustelivat sosialistipresidentti Tarja Halonen, Sdp:n pitkäaikaisvaikuttaja Erkki Liikanen ja kokoomuksen piilodemari, takinkääntäjä Juhana Vartiainen. Viihteestä pitivät huolta minulle ennestään tuntematon Ailu Valle ja Mannerheimia sotarikollisena pitävä rap-artisti Paleface, jonka nimi sisältää rasistisen kannanoton ja jonka äänekästä poliittista valitusta on vaikea erottaa musiikiksi lainkaan, sillä rapista puuttuu länsimaiselle ääniperinteelle ominainen kontrapunkti.

Siinä siis lähtökohdat, kehykset ja raamit vasemmistolaisprofessori Teivo Teivaisen kirjan Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into Kustannus 2017) suitsutukselle.

Poliittisen juhlinnan tueksi yliopiston tapahtumasivulla esitettiin, että tilaisuuden järjestäjät pidättävät oikeuden ”vallankumouksiin” ja että aihe kuuluu uuden Tiedekulman avaussarjaan, jossa ”syvennetään ymmärrystä Suomea kohtaavista muutoksista”. Ikävä sanoa, mutta poliittisen propagandan levittämistä ei voi perustella huumorin tavoittelulla eikä sitä voida oikeuttaa huumorintajun kerjuulla.

Oman näkemykseni mukaan Suomea eivät välttämättä kohtaa mitkään muutokset, elleivät Suomen kansalaiset itse halua ja päätä niin.

Asiassa ovatkin vastausten meidän puolueettomien ja kriittisten filosofien käsitys, jonka mukaan kunkin valtion kansalaiset ovat itse suvereeneja päättämään politiikan linjoista, ja toiselta puolen se vasemmistolaisten edustama näkemys, että julkisen vallan pitää päättää yksilöiden puolesta sekä pakottaa kansalaiset alistumaan heidän ylä- tai ulkopuoleltaan saneltaavaan junttaukseen, kuten ottamaan vastaan suuria määriä pakolaisia.

Tieteellisesti arvoton pamfletti

Entä mitä ajatella Teivo Teivaisen kirjasta? Tiedettä se ei ole vaan koostuu kirjoittajansa piirtämistä hajanaisista tuokiokuvista, kuten jo nimikin viittaa. Myös tästä syystä paikka kirjan esittelylle yliopistossa oli väärä.

Teivainen on koonnut kirjaansa voimakkaan asenteellisia kannanottoja, joita on joissakin yhteyksissä kutsuttu ”moraalipohdinnoiksi” mutta jotka todellisuudessa edustavat ideologiaa.

Hän epäilee ”rasistiksi” muun muassa kokoomuksen oululaista ex-kuntavaltuutettua, ravintoloitsija Jouni Lanamäkeä, joka hyvää hyvyyttään perusti kylän ainoan ja melko suosituksi osoittautuneen homobaarin ”Pohjolan valkeaan kaupunkiin”. Aihe päätyi hämmennyksen ja kysymysten saattelemana myös homolehti QX:ään.

Teivainen tekee satunnaisia havaintoja Helsingin katukuvasta ja näkee ”etnistä profilointia” poliisin suorittaessa tehtäviään Rautatieasemalla. Hänen päättelystään puuttuu kuitenkin pro et contra -todistelu, ja professori onnistuukin vaivatta ummistamaan silmänsä siltä tosiasialta, että maahanmuuttajataustaiset ovat itse profiloineet itsensä asettumalla johtamaan rikostilastoja (Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tilasto tässä, yliopiston tässä ja poliisin tässä). Kun siis Teivaisen mainostetaan ”narauttaneen” partioivan poliisin, minä puolestani narautan hänet itsensä valheellisen, puolueellisen ja tieteellisesti perustelemattoman informaation levittämisestä.

Teivainen ratsastaa myös museorasismilla epäillessään, mitä ”maanpuolustuksellista hyötyä” on hakaristin käyttämisestä Ilmavoimien tunnuksessa, jossa se on ollut vuodesta 1918. Pitäisikö ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin (ensimmäisen koneemme lahjoittaja) onnentunnus poistaa vain siksi, että samaa embleemiä ovat käyttäneet niin Intian hindut, Persian zarathustralaiset kuin lyhytaikaisesti myös saksalaisen NSDAP:n jäsenet? Olen kirjoittanut aiheesta muun muassa tässä.

Symbolien maailmassa liikuttaessa Teivainen pohtii Tähtitorninmäellä olevan ”Haaksirikkoiset”-patsaan juurella Lippulauluun liittämäänsä ”siniristijihadismia” ja vertaa itsenäistymässä olleita suomalaisia ääri-islamistisiin terroristeihin.

Teivaisen tavoin ajateltaessa tuskin huomataan, että sortokaudet eivät loppuneet vuonna 1917, vaan patsaan läheisyyteen Ehrnsvärdintien varteen pystytettiin vuonna 1968 sosialistista realismia edustava naispatsas, joka kurottautuu aivan eri suuntaan kuin lännestä apua huuteleva ”Haaksirikkoiset”. Suomalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön hedelmänä Kaivopuiston rannassa edelleenkin töröttävä työlaisnainen muistuttaa Neuvostoliiton Suomea kohtaan osoittamasta sorrosta.

Itse vaadin Suomen nykymainetta runtelevaa patsasta poistettavaksi samaan tapaan kuin Lenin-patsaat on kaadettu Itä-Euroopassa ja Urho Kekkosen, Leonid Brezhnevin sekä Gerald Fordin toverillinen puureliefi vietiin Tampereen kaupungin varastoon Näsinneulan aulaa koristamasta.

Teivainen antautuu puhumaan myös suomalaisten ”sellukolonialismista” muistamatta, että oma maamme on ollut kahden vieraan valloittajakansan ja suurvaltapolitiikkaa harjoittaneen valtion alusmaa ja astinlauta. Suomalaiset itse eivät ole harjoittaneet sen enempää siirtomaaimperialismia kuin kolonialismiakaan, ja myös paljon parjattu orjalaivojen terva riistettiin aikoinaan Suomesta ja myytiin Tukholman tervamarkkinoiden kautta.

Suomalaisten kansallismielisyys on ollut aina vähemmistönationalismia, eikä siihen ole liittynyt rotusortoa. Tämän ovat todenneet esimerkiksi Markku Jokisipilä ja Janne Könönen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraat ja Tarmo Kunnas kirjassaan Fasismin lumous.

Sen sijaan Teivo Teivaisen kallellaan olo itään päin jatkuu merkkinä hänen historiallista perua olevista sosialismisympatioistaan. Nyt hän vaatii Suomen venäläistämistä ehdottamalla kyrillisten aakkosten opettamista koululaisille Suomessa.

Mädättäjien motiivien arvostelu edistää totuutta

Minua hämmästyttää monikultturistien ja kansainvälisyyskiimassa piehtaroivien taipumus edistää ideologiaansa omaa maata mitätöimällä, kotimaata haukkumalla ja tallomalla suomalaista kulttuuria vieraiden kulttuurien jalkoihin.

Takavuosina oli kenties muodikasta osoittaa kuuluvansa älymystöön arvostelemalla omaa maata. Mutta nykyisin, kun maailma on muuttunut globalisaation ja kulttuureja monotonisoivan monikulttuuri-ideologian vuoksi, on kliseemäistä moittia omaa maataan ongelmista, joita löytyy kaikkialta maailmasta, yleensä vain paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Tässä mielessä Teivaisen kirja on älyllinen floppi ja osoittaa ainoastaan kirjoittajansa asenteellisuutta, ei muuta.

Monikultturistimiesten ja viidakkokuumeisten naisten motivaatiota selittänee heidän Oidipus- tai Elektra-kompleksinsa, joiden vuoksi heidän täytyy vihata omaa maataan isänmaallisuuteen yleisesti liitettyjen paternalististen, sovinististen ja nationalististen mielikuvien vuoksi. Toimittaja Jarno Forsellin Tiede-lehteen kirjoittaman henkilöjutun mukaan Teivo Teivainen on ollut Kuuma-Kalle koko ikänsä. Teivaisen isäkompleksista kertoo yksinhuoltajaäidin pojan osallistuminen jo kymmenvuotiaana kenraali Francisco Francon vastaisiin mielenosoituksiin.

Omaa kulttuuria, kansallismielisyyttä ja kotimaata koskeva viha nousee siis syvältä sen harjoittajien ja kokijoiden alitajunnasta. Siihen liittyy myös havainnoitsijan asemaan sisältyvä passiivis-aggressiivinen asenne, joka muokataan viattomalta näyttäväksi tuokiokuvien piirtelyksi.

Tieteen politisoituminen syynä ”totuuden jälkeiseen aikaan

On häpeäksi tieteelle, että Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professuurit ovat vasemmistolaisen värisuoran hallussa. Demariprofessori Raimo Väyrysen oppilaan Teivo Teivaisen lisäksi vasemmistolaista maailmankuvaa laitoksilla levittävät maailmanpolitiikan toinen professori, Vasemmistoliiton vaaliehdokas Heikki Patomäki, ja poliittisen historian professorina toimiva Kimmo Rentola, joka on Suomen Kommunistisen Puolueen entinen jäsen.

Yhteiskuntatieteellistä alaa läpäisevä vasemmistolaisuus johtuu kahdesta syystä. Kuusikymmentäluvun perintönä viroissa on killutellut pelkkiä kommunistiprofessoreja, jotka ovat junailleet oppituoleille omat kellokkaansa. Toinen selitys on, että yhteiskuntatieteet ovat olemukseltaan metafyysisiä ja perustuvat yliyksilöllisiin premisseihin, ontologiset tosiasiat ylittäviin esiteoreettisiin oletuksiin, kollektiiviseen ihmiskuvaan sekä poliittisesti tendenssimäisiin maailmankatsomuksiin, etenkin marxismiin.

On suureksi vahingoksi tieteelle ja yliopistolaitoksen uskottavuudelle, että professuurit ja opetushenkilöstön sekä tutkijakunnan toimet on täytetty vasemmiston kätyreillä ja internatsistisen propagandan agitaattoreilla. Koska monikulttuurisuutta ja globaalia näkökulmaa oikeuttavan paradigman vertaisvartiointi tapahtuu kansainvälisessä kontekstissa, on jokainen refereeksi tai asiantuntijaksi valittava henkilö lähtökohtaisesti internatsismin ideologian kannattaja, siihen sopeutuja tai mukautuja.

He sitten jakavat toimet ja resurssit samaa mieltä oleville omille suosikeilleen sekä pyrkivät mahdollisuuksiensa mukaan pidättämään toimintaresurssit meiltä muilta. Tuloksena on kansallisvaltioita mitätöivää politikointia, jolla ei ole mitään oikeutusta järjellisessä ajatteluperinteessä.

Kansallisvaltiot ovat hegeliläis-snellmanilaisia Järjen instrumentteja, joiden kautta lopetettiin säätyjen eripura, muodostettiin yhteiskunnallinen konsesus ja luotiin eurooppalaiset hyvinvointivaltiot. Teivaisen propagoima globaalin demokratian ihanne voidaan ampua alas jo yhdellä argumentilla: globaali toimintataso on saavutettujen tulosten ylläpitämiseen liian etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt eikä se ota huomioon kansakuntien ja kulttuurien erilaisuutta.

Jokainen kadunmieskin varmasti ymmärtää, millaista epäoikeudenmukaisuutta yliopistojen läpikotaiseen vihervasemmistolaistumiseen liittyy, vaikka ei olisi koskaan käynytkään yliopistoissa. Yliopiston kanslerin tulisi puuttua yliopistolla harjoitettavaan maahanmuuttopoliittisen propagandan levittämiseen ja palauttaa toiminta kriittisille ja tieteellisille linjoille.
 
Mikäli haluatte näyttöä siitä, millä tavoin maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta sekä niiden tuloksia voidaan arvioida tieteellisesti, voin viitata emeritusprofessori Vesa Kannaisen Kanava-lehdessä 6/2017 julkaistuun artikkeliin ”Hyvinvointiyhteiskunta ja vapaa maahanmuutto ovat kestämätön yhdistelmä”.

Kanniainen kirjoittaa, että ”[i]hmisoikeuksista ei seuraa oikeus laittomaan maahantuloon” ja että ”[j]okaisella maalla on oltava oikeus päättää, kuka saa astua sen kamaralle”. Näissä kohdin Kanniainen näyttää toistavan omat jo aiemmin esittämäni ajatukset. Tekstin voi lukea kokonaisuudessaan myös Suomen Kuvalehdestä.


Lähteet

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Helsinki: Otava, 2013.
Kanniainen, Vesa, ”Hyvinvointiyhteiskunta ja vapaa maahanmuutto ovan kestämätön yhdistelmä”. Kanava 6/2017.
Kunnas, Tarmo, Fasismin lumous – Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Jyväskylä: Atena, 2013.
Teivainen, Teivo, Maailmanpoliittinen kansalliskävely. Helsinki: Into Kustannus, 2017.


Kirjoituksiani tieteen ja tutkimustoiminnan puolueellisuudesta

Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä? 
Tutkijat tiedepoliittisen syrjinnän uhreina
Suomalaisen nykyfilosofian historia

18. lokakuuta 2017

Helsingin Sanomien kultaiset kuohijat vaarallistavat seksin


Syyslomaviikon uutistyhjiössä media leipoo kansalaisia kuumottavia klikkijuttuja oman henkensä pitimiksi. Niinpä Helsingin Sanomat harjoittaa tekstuaalista häirintää raportoimalla feministien kokoon keittämästä ”Me too” -kampanjasta, jonka tarkoitus on vastustaa ”seksuaalista häirintää”.

Kyseessä on feminististen raivotarten yritys potkia heteromiehiä munille, joten ei ole ihme, että feministis-vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat repii aiheesta lööppejä. Toimittaja Päivi Ala-Riskun ylipitkästi otsikoidussa jutussa kerrotaan erään mieshenkilön ”ekasta kerrasta”: nuori mies ”Aleksis Salusjärvi oli lukiossa, kun nainen kavahti häntä ensi kerran bussipysäkillä MeToo-kampanja herätti miehet kertomaan, miltä tuntuu, kun nainen pelkää”.

Kun ensikontakti naissukupuoleen tapahtuu feminismin penetroimana nykyaikana noin vavahduttavalla tavalla, otetaan miesten näkökulma huomioon tietenkin vain äärimmäisen valikoidusti ja feministisen suodattimen läpi siivilöitynä. Tosiasiassa tarkoitus on lavastaa naisten harjoittama seksuaalisten aloitteiden torjunta heidän omaksi ”pelokseen”. Koska pelkoa voidaan pitää moraalisesti oikeutettuna tunteena (onhan sen alkuehtona jonkin uhan kokeminen), naisten harjoittama seksin pihtaus käännetään seuraukseksi jostakin kuvitelusta hyökkäyksestä.

Miesten seksuaaliset aloitteet puolestaan asemoidaan moraalisesti kielteiseen positioon, vaikka kyseessä on ihmisen luonnollinen käyttäytymispiirre. Sitten miehiä syyllistetään ja opetetaan ”havainnoimaan paremmin” naisten kokemaksi ”peloksi” kuvattua seksin vastaisuutta, jota lehti omasta puolestaan puolustelee. Olisi kai ihme, jos mies ei tuntisi tällaisessa tilanteessa pelkoa ja epäluuloa hyeenoiksi muuttuneita, koleita ja neuvostokosmonautti Raisa Gulakovaa muistuttavia mallikansalaisia kohtaan.

Miehiä syyllistetään

Pauliina Jokisen kirjoittamassa jutussa taas muuan mekkoeinari tilittää ahdistuneensa miehenä siitä, ettei hän ollut ottanut todesta naisten harjoittamaa seksin torjuntaa. Ylipitkässä ja selittelevässä otsikossa vuodatetaan: ”30-vuotias mies kertoi kokemuksestaan HS:n ahdistelukyselyssä: ’Hävetti kamalasti, miten hallitsemattomasti olin käyttäytynyt En ottanut todesta hienovaraista vihjettä, etten ollut toivottu’”.

Naisten harjoittamalle miesten pieksemiselle ja tylylle seksin panttaamiselle annetaan siis tulkinta, jonka mukaan miehen tehtävä on joka tapauksessa väistyä ja tuntea syyllisyyttä aloitteellisuudestaan. Näin pyritään antamaan malli sille, miten miehen pitää kokea ja tuntea.

Ei-toivotuksi julistamisen jälkeenkin lehti vaatii mieheltä loputonta ripittäytymistä. Kirjoittaja on kerännyt juttunsa yhteyteen valikoiman tunnustuksia, jotka muistuttavat Kiinan kansantasavallan oikeuskäytännöstä tunnettuja katumusharjoituksia omassa koomisuudessaan. Helsingin Sanomien siteeraama 23-vuotias anonyymi mies muistelee edelleenkin pelosta vavisten:

Nuorena bileissä tulkitsin juttukumppanini kehonkieltä väärin ja laitoin käden reidelle. Olin silloin sosiaalisesti kömpelö, enkä tajunnut tekeväni jotain väärin. Tyttö säikähti ja siirtyi pois. Pyysin anteeksi ja tilanne nolottaa edelleen, vaikka siitä on vuosia ja olen nyt viisaampi ja vanhempi. Opin kantapään kautta ja toivon, että tytölle ei jäänyt traumoja tilanteesta.

Näin siis avautuu naisen sähköiskumaisesta reaktiosta säikähtänyt uusherrasmies omassa ilmeisestikin pysyväksi muuttuneessa traumaattisuudessaan, jonka syynä on naisen kyvyttömyys tuntea empatiaa miehen sinänsä viattoman hellyydenosoituksen johdosta. Juttu ei kerro, kuinka ylivarovaiseksi pelästytetty mies menestyy naisrintamalla nykyisin, mutta arvaan, että ei kovin hyvin.

Naisten yksipuolisesti harjoittama shokkien jakelu on pelästyttänyt miehet ja pojat henkihieveriin niin, että he juoksevat pakoon nähdessään otuksen, joka etäisestikin muistuttaa naista. Feminismin normit sisäistettyään heistä on tullut vihervasemmistolaisella maailmankuvalla manipuloituja hissukkamiehiä, jotka sipsuttelevat varpaisillaan, säikkyvät omia varjojaan ja istuvat pipo silmillään baarien takanurkissa vältellen kerjäämästä edes sääliseksiä, jota he eivät edes periaatteessa voi saada valtiatarten elkein esiintyviltä frigideiltä pissisnaisilta, sillä ”elämä on julmaa”.

Akateemista vihapuhetta miehiä vastaan

Sukupuolten tutkimuksen yliopistolehtoriksi palkattu Hanna Ojala puolestaan kehtaa toivoa oman syyllistämisliturgiansa päätteeksi, ettei kukaan mies ”uhriutuisi sen takia, että naisia ahdistellaan”.

Tosiasiassa naiset itse yrittävät kerätä uhriutumispääomaa jatkuvalla syyllistämisellään ja itsesäälissä sekä omahyväisyydessä piehtaroinnillaan, joilla he ahdistelevat miehiä. Asiaa ei korjaa se, että feministinen tendenssitutkija käyttää asiantuntija-asemaansa naisten harjoittaman henkisen väkivallan oikeuttamiseen pyrkien sokeroimaan sanansa hunajaisella vuodatuksella, jonka mukaan tässä ajatellaan myös miesten asemaa. Miehiin kohdistettava läksytys on pelkkää hienovaraisuuden kaapuun verhottua vihapuhetta miessukupuolta kohtaan.

Tässä miehiä vastaan suunnatussa argumentaatiossa ei osoiteta vähäisintäkään myötätuntoa miesten ”ei-toivottuna pitämistä” kohtaan, vaan kulkusten polkeminen jatkuu miehiin suunnattuna nalkutuksena, joka Helsingin Sanomien toimituksessa nauttii itsestään selvää oikeutusta naisten ylemmyydentunnon merkiksi. Naisten asettamat kanssakäymisen ehdot esitetään premisseinä, joita miesten pitäisi oppia noudattamaan. Tällä tavoin heitetään märkä rätti kaikkien niiden miesten silmille, jotka erehtyvät epäilemään, että kanssakäymisen ehdoista eivät voisikaan päättää naiset yksin.

Nainen puolestaan esitetään mehiläiskuningattarena ja miehet heitä palvomaan pakotettuina kuhnureina, joiden tulisi kyynelehtiä ja itkusta kiittäen katua kaikkea aloitteellisuuttaan sekä kuohia itsensä vailla sukupuolta ja seksuaalisia intohimoja oleviksi olennoiksi. Helsingin Sanomat vyöryttää tätä miesvihamielistä agendaansa etsimällä ”seksuaalisen häirinnän” esimerkkitapauksia myös politiikan ja teatterin maailmasta. Se on helppoa, sillä politiikassa seksuaalisuuteen liittyvää moralismia käytetään lyömäaseena, ja teattereissa esitetään vaikuttavimmat poskisuudelmat, tosin eri merkityksissä kuin lasitalon kahvihuoneissa halutaan ymmärtää.

Helsingin Sanomien käyttämän ja Tampereen yliopistossa toimivan tendenssitutkija Hanna Ojalan mukaan miehet eivät saisi ilmaista seksuaalista kiinnostustaan arkipäivän vuorovaikutuksessa millään tavalla. Kadulta esimerkkitapaukseksi repäisty miessukupuolen edustaja Aleksis Salusjärvi potee edelleen moraalipaniikkia, jopa niin, että hän hidastelee kassajonossa pitääkseen naisiin etäisyttä ja välttääkseen ”ahdistelemasta naisia”.

Mikäli asia todellakin on niin, eivät taida miesparalla olla kaikki murot kupissa. Tilannetta on helppo tulkita siten, että miesten ylivarovaisuus ei kerrokaan mistään kunnioituksesta vaan miesten tuntemasta pelosta ja inhosta naisten harjoittamaa kiukuttelua ja henkistä läimäyttelyä kohtaan, juuri siitä, jonka uhriksi kukaan mies ei toivoisi edes pahimman vihollisensa joutuvan.

Feministi Hanna Ojalan ajatusmaailmasta puolestaan kertoo voivottelu, että ”rodullistetut ihmiset kokevat tällaista joka päivä”.

Olisiko niin, että Helsingin Sanomien ja punavihreän tendenssitutkimuksen normatiivissa niin sanottuja ruskeita tyttöjä ei saisi ahdistella, vaikka mielenkiintoa heitä kohtaan ei tunnu löytyvän juuri lainkaan mutta suomalaista blondibimboa saavat mustat miehet polkea kuin tulpatonta mopoa? ”Rodullistaminen” on vihervasemmiston käsikassara, jota punavihreä liike käyttää ei-euripidisen väestön puolustelemiseen ja valkoisen väestön syyllistämiseen.

Feministit terrorisoivat pojat jo lapsina

Helsingin Sanomat myös jakaa miehet hyviin ja pahoihin ja käyttää ”eivät kaikki miehet” -argumenttia löytääkseen kannatusta ”hyviksi” arvottamiensa miesten riveistä. Narsisteille tyypilliseen tapaan lehti koettaa halkoa vihollisensa kahteen ryhmään kylvääkseen miesten keskuuteen eripuraa ja saadakseen osan heistä puolelleen. Jaossa toivottuun ja ei-toivottuun käyttäytymiseen ei ole kuitenkaan asian ratkaisu vaan ongelmien ydin. Myös feministien tekemä jako ”väkivaltaisiin miehiin” ja ”ihaniin naisiin” on harhainen.

Syyllisyydentunne koetetaan juurruttaa miehiin jo heidän ollessan lapsia. Lapset puolestaan ovat suojattomia tälle mielipiteiden muokkaukselle. Helsingin Sanomien haastattelema lastenpsykiatri Jari Sinkkonen antaa Päivi Ala-Riskun kirjoittamassa toisessa jutussa ohjeita siitä, miten kasvatetaan poikia, jotka ”eivät ahdistele”. Päälaellaan seisovassa argumentaatiossa on keltaisella värillä korostettu lause, jonka mukaan ”Sinkkosen mielestä seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään”. Näkökanta on taaskin päin seiniä.

Mitäpä muuta mies voisi kokea kuin ”riittämättömyyden tunnetta”, kun ämmien oma seksuaalielämä, vastaantulon taito ja halukkuus sekä kyky tunteiden osoittamiseen ovat kiihottavia kuin kaivon kansi? Epäpätevimmänkin psykiatrin pitäisi ymmärtää, millä tavoin feministien defensiivyys on paljastavaa. Se kertoo naisten torjutuista intohimoista.

Miesten seksuaalisuus puolestaan patologisoidaan lapsuudesta alkaen. Psykiatri Jari Sinkkosen kasvatusvinkit ovat niin banaaleja (”ota syliin”, ”juttele”), että onnistunut kasvatus ei voi olla kiinni vain niistä tai niiden puuttumisesta.

Olen useassa aiemmassa yhteydessä käyttänyt villatakkinuttuisista profeministimiehistä sanaa ”mekkoeinari”. Toimittaja Anna Tommolan kirjoittaman jutun kautta tämän käsitteen merkitys tulee nyt avatuksi ja havainnollistetuksi. Kirjoituksen mukaan ”Kuura Maula ei kutsu lastaan pojaksi, Maisa Leppänen antoi poikansa pukeutua mekkoon näin toimii vanhempi, joka haluaa kasvattaa lapsensa feministisesti.

Itsellisten naisten nikseillä kasvatetaan persoonallisuushäiriöisiä poikia, joiden seksuaalisuus tuhotaan ja nujerretaan jo lapsuudessa. Niin tuotetaan miehiä, jotka eivät varmasti harjoita ”seksuaalista häirintää”, sillä telaketufeministen panssarivaunun alle jääneinä he ovat itse pysyvästi traumatisoituneita ja seksuaalisesti häiriintyneitä.

Pihtauksen luullaan luovan naisille lisäarvoa

Ongelmien ongelma on yhteiskunnassamme vallalle päässyt naisten tyrannia, jonka mukaisesti naiset pyrkivät tuottamaan itselleen seksuaalista lisäarvoa, haluttavuutta ja sosiaalista pääomaa sosiaalisen vaihdon markkinolta tutulla tavalla: vaikeuttamalla omaa saatavuuttaan keinotekoisesti.

Selitänkin naisten valitusta heidän omalla kokemuksellaan ei-haluttuina olemisesta. Pihtaamalla pihtarinaiset koettavat luoda itselleen seksuaalista lisäarvoa ja uskotella olevansa haluttuja, vaikka eivät olekaan. Vain rumat naiset väittävät olevansa ahdistelun kohteina, niin kuin kauniit eivät puolestaan ole koskaan feministejä.

Haluttujen naisten kohdalla ahdistelun kokemuksia ei juuri esiinny, vaikka se olisi odotusten mukaista. Tämä puolestaan kertoo, että ongelmattomille ja komplekseista vapaille osapuolille flaksi käy, ja pihtaus on pois vain pihtareilta itseltään.

Vastalauseita

On muistettava, että ihmiskunta on hengissä sen merkiksi, että ihmiset tällä planeetalla harjoittavat seksuaalista häirintää. Koska väestönkasvu painottuu kehitysmaihin ja syntyvyys länsimaissa laskee, tämä kertoo miesvihamielisen viestin menneen perille vain Lännessä. Sen sijaan Afrikassa ja Kaukoidässä väestöräjähdyksen paineaalto kasvaa, mutta tästä varsinaisesta ongelmasta poliittinen vihervasemmisto on länsimaiden tuhoa toivoessaan hipihiljaa.

Myös emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoittaa seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta kolumnissaan. Hän sanoo näin: ”[...] käsite nollatoleranssi eli täydellinen suvaitsemattomuus on sinänsä täysin totalitaarinen. Kun se yhdistetään asiaan, jonka määrittely on täysin mielivaltaista ja jopa asianomistajasta riippuvaista, ollaan normaalin länsimaisen perinteisen oikeuskäytännön ulkopuolella. Vaatia nollatoleranssia häirinnälle, jonka määrittelee kokonaan asianomistaja, tarkoittaa yksinkertaisesti avointa valtakirjaa mielivallalle.

Kun seksuaalisen kanssakäymisen ehdottaminenkin on leimattu rikolliseksi, Vihavainen myös kysyy, ”onko siis seksuaalinen kanssakäyminen aloitettava lupaa pyytämättä vai onko sekin rikollista?” Vihavaisen mielestä ahdistelu ja häiritseminen on sekoitettu toisiinsa, ja omasta mielestäni syynä siihen on, että kummankaan olemusta ei ole millään tavalla määritelty eikä ymmärretty.

Seksuaalinen kiinnostus on lavastettu häirinnäksi ja seksuaalisen kanssakäymisen ehdottaminen ahdisteluksi. Olisi mielenkiintoista tietää, päästäänkö heterosuhteissa asiaan koskaan.

Vihavainen kyllä on oikeassa käsityksessään, että seksuaalinen lähestyminen on mahdotonta, jos toinen osapuoli pidättää itselleen mahdollisuuden kieltäytyä tai suostua kanssakäymiseen täysin omavaltaisesti. Ongelma ei ole kuitenkaan ensisijaisesti normatiivinen vaan viestinnällinen ja vuorovaikutuksessa tapahtuvaan tulkitsemiseen liittyvä.

Tämä tuli näkyville MV-lehden nostettua esille Sauli Niinistön taannoisen kannanoton, jolla hän vastusti avioliitossa tapahtuvan raiskauksen määrittelemistä virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi (tavoite, jota vasemmiston mimosat ja vihreät naisrauhankyyhkyset ajoivat).

Loogisesti ajatellen ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä ja ilmiö, sillä avioliitto merkitsee suostumusta seksuaaliseen kanssakäymiseen. Sen merkiksi avioeroa hakevilta kysyttiin katolisessa kirkossa ”toteutuiko avioliitto”, kun haluttiin epäsuorasti tiedustella, oliko avioliitossa seksiä vai ei.

Näin ollen avioliitossa ei voida harjoittaa tahdon vastaista seksiä, koska suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo rengastuksen yhteydessä. Niinistön mielestä osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkydeltään giljotiinin terää.

Vuorovaikutusteorioista väitelleenä katson, että ”seksuaalista häirintää”, ”ahdistelua”, ”raiskauksia” ja muuta kanssakäymistä koskevat ongelmat johtuvat naisten kyvyttömyydestä ymmärtää, että kaikki vuorovaikutus on tulkintojen varaista ja tapahtuu saatavilla olevan informaation varassa. Kun nainen ja mies ymmärtävät toisiaan usein väärin kehollisen merkityskonstituutionsa erilaisuuden vuoksi, syntyy tietenkin myös paljon väärinkäsityksiä. Se ei kuitenkaan oikeuta toista osapuolta absolutisoimaan itseään ”oikean” ja ”hyvän” määrittelijäksi tavalla, joka on naisväelle tyypillinen.

On mahdotonta ajatella, että maailmassa olisi mitään kohtaamista tai kanssakäymistä, ellei siihen liittyisi osapuolten välistä suostuttelua, kokeilua, suostumista ja yrityksen ja erehtymisen kautta tapahtuvaa oppimista. Ahdistelusta ja häirinnästä valittajien pitäisi ymmärtää, että seksuaalisuudessa liikutaan joka tapauksessa epämääräisellä ja diffuusilla alueella ja että seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyy pyrkimystä ylittää sovinnaisuuden rajat. Heidän tulisi oppia lukemaan toisten ihmisten eleitä ja ilmaisemaan itseään muutoinkin kuin hätämerkeillä. Mikäli joku ihminen ei tätä käsitä, sellaisella yksilöllä ei pitäisi olla seuranhaun sektoreille kerta kaikkiaan mitään asiaa.

Me emme pelkää

On häikäilemätön rikos koko miessukupuolta kohtaan harjoittaa sukupuolen perusteella rodullistettua epätasa-arvon tykitystä ja manipuloida miehiä ja poikia tuntemaan omat seksuaaliset yllykkeensä viallisiksi siinäkin tapauksessa, että ne olisivat heteroseksuaalisia.

Minä ainakin homomiehenä rohkaisen heteroseksuaalisia miehiä ja poikia tuntemaan ylpeyttä seksuaalisuudestaan ja käyttäytymään aloitteellisesti kaikissa tilanteissa ja julkissa tiloissa. Olenhan aina heikkojen puolella, ja heterodiskursiivisen kiistelyn ulkopuolisena (en siis osapuolena) olen myös näköalapaikalla sanoakseni asiasta jotakin objektiivista.

Toisaalta toivon, että myös naisten keskuudesta löytyisi psyykkisesti terveitä yksilöitä, joilla on itsetunto kunnossa ja jotka eivät mene feministien lietsomiin vihakampanjoihin mukaan. Muuten asia ei taida tulla kuntoon, ennen kuin jokaisella naisella on päällään kaapu.

Silmiin pistävää Helsingin Sanomien kirjoittelussa onkin voimakkaan islamistinen sävy, jonka mukaisesti naisista piirretään kaksijakoisesti sekä palvonnan että alistamisen kohteita ja miehiltä vaaditaan intohimojen laittamista muslimiyhteisöstä tunnettuun kaksinaismoralistiseen kuriin.

Islamisaatiota edistäen ja muslimiyhteisön normeja jäljitellen naisissa ihannoidaan kykyä kieltäytyä seksistä ja miehissä taitoa pidättäytyä aloitteista. Vaatimalla respektiota miehiltä ja samanaikaisella miesten syyllistämisellä tosiasiassa tuhotaan naisten ja miesten kanssakäymisen edellytykset.

Tämä ihmisten arkipäivään ulottuva asenteiden muokkaus ja pyrkimys manipuloida yksilöistä entistä sopivampia monikulttuurisuuden ideologiaan on Helsingin Sanomien lietsoman piilevän ja epäsuoran ja siksi hyvin vaikuttavan vihapuheen muoto.

”Me too” -kampanjassa ja sen sairaalloisessa seksuaalisuuden invalidisoimisessa ihmisen luontaiset viettipyrkimykset vääristetään ”pelon” ajatusmaailmassa ja ilmapiirissä tapahtuviksi. Siten asiat, jotka edustavat perimmältään kaunista ja hyvää, käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen. Seksuaalisuutta vaarallistavan hankkeen päätarkoitus olikin vain herättää keskustelua ja häiritä ihmisen vapaata seksuaalista käyttäytymistä kylvämällä eripuraa, ahdistusta, epäluuloja ja sähköpaimenia nettiin.

Aloitteen tekijän rooli lankeaa heterosuhteissa useimmiten miehelle jo pelkästään fysiologisista syistä, ja se vaatii paljon enemmän kuin myötäilijän tai mukautujan asema. Niinpä feminististen vinkuirmelien ei pitäisi kitistä vaan kiittää siitä, mikäli miehiä heillekin jossain vielä on.

---

Lopuksi yleispätevä ohje, miten naisen kanssa kannattaa menetellä: Naisen kanssa ei pidä keskustella muutoin kuin työasiassa tai pakottavassa hätätilanteessa. Naisen kanssa samaan huoneeseen saa mennä vain kahden esteettömän todistajan läsnä ollessa, jotta ei voisi joutua syytetyksi seksuaalisesta häirinnästä tai ahdistelusta. Helsingin Sanomien tilauksen voi puolestaan perua tästä.


Kirjoituksia naisten tyranniasta yhteiskunnassa

”Tukekaa tyttöjä” on selvästi sukupuolirasistinen
 Plan nain(en): järjestö epätasa-arvon asialla

16. lokakuuta 2017

Itävallan vaalit osoittavat Euroopan suunnan


Nationalratin eli Itävallan parlamentin vaaleissa kävi juuri niin kuin osattiin ennustaa ja odottaa, eli maahanmuuttoa vastustavat Vapauspuolue FPÖ (26,0 %) ja konservatiivinen Kansanpuolue ÖVP (31,7 %) korjasivat murskavoiton. Sosiaalidemokraatit saivat 26,9 prosentin kannatuksen ja vihreät romahtivat 3,9 prosenttiin pudoten kokonaan parlamentin ulkopuolelle.

Tämä oli looginen lopputulos huonosti hoidetusta maahanmuuttopolitiikasta, jonka vuoksi Euroopan ulkorajoja on pidetty sepposen selällään ja vieläpä täysin organisoidusti.

EU on pakottanut jäsenmaitaan ottamaan vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita kehitysmaista kantaväestön tahdon vastaisesti. Viimeisimpänä näyttönä europarlamentin ylenkatsellisuudesta on tapa, jolla europarlamentaarikot ehdottivat kommunistien aloitteesta, että EU ottaisi vielä 250 000 pakolaista lisää.

Merkille pantavaa on, että Helsingin Sanomien etusivulla ei ole puhuttu Itävallan vaaleista mitään, ei kerta kaikkiaan yhtään mitään. Taitaa olla idealismi pirstaileina, kun noin meni luu kurkkuun. Tai sitten valtamedia vain noudattaa epäilemättä hyvin totuudenmukaista periaatetta ”kansa on puhunut, pulinat pois”.

Linja on Euroopan vaaleissa nähdyn trendin mukainen. Oikean Median toimittaja Jukka Rahkonen ehtikin jo arvioida, että ”Itävallan vaaleissa toteutuivat Euroopan kansalaisten yhteiset arvot”.

10. lokakuuta 2017

Separatistiset maitoparrat vispaavat valtiot – kuorivat kermat EU:lle


Lokakuu on vallankumousten kuukausi. Tässä kirjoituksessa arvostelen muutamien kansanryhmien ja poliittisten kuppikuntien halua irtautua kansallisvaltioista ja halua perustaa ”maakuntahallintoja”. Nyt ei tosin ole kyse Suomen kurjasta sote-uudistuksesta eikä siihen sisältyvästä maakuntahallinnosta, joka jo käsitteenäkin tuoksahtaa lietelannan raikkaalta kepu-retoriikalta, etäännyttää päätöksentekoa kuntalaisista ja merkitsee turhan hallintohimmelin perustamista aiemmin lakkautetun väliportaanhallinnon, eli lääninhallinnon, tilalle.

Tässä kirjoituksessa paheksun tapaa, jolla tiettyjen maiden kansallismieliset poliittiset ryhmittymät ovat tavoitelleet itsenäisyyttä ja pyrkineet irti olemassa olevista kansallisvaltioista hajottaen historiallisen kehityksen tuloksena aikaansaatuja valtioluomuksia. Kansallisvaltio on hegeliläis-snellmanilainen Järjen instrumentti, jonka kautta luotiin hyvinvointivaltiot ja edistettiin tasa-arvoa, konsensusta ja yhteiskuntarauhaa.

Yhteisen kielen ja etnisesti yhtenäisen kansakunnan lähtökohdille perustettujen kansallisvaltioiden joukkoon mahtuu tietysti myös poikkeuksia, joissa rajat eivät piirry etnisten tai kielellisten kosketuspintojen mukaan, tai raja-alueet ovat muutoin diffuuseja. Tällöin esiintyy yleensä ongelmia.

Flander, Quebec ja Skotlanti

Esimerkiksi Belgiaa voidaan pitää keinotekoisena valtioluomuksena, joka koostuu Flanderin ja Vallonian maakunnista ja Brysselin kaupungista. Pohjoisen Flanderin itsenäistymistä ajoi aikoinaan Vlaams Blok -puolue, kunnes se kiellettiin näennäisesti ”rasistisena”. Kieltämisen syy ei liittynyt ensisijaisesti mihinkään rotuajatteluun saati rotusortoon (eli rasismiin) vaan siihen, että puoluetta pidettiin separatistisena ja siten vaarana valtion olemassaololle. Tapaus osoitti, miten laveasti rasismikorttia voidaan käyttää poliittisena argumenttina. Nykyisin puolueen asioita ajaa Vlaams Belang -puolue.

Separatismia on esiintynyt myös provinsseista ja territorioista koostuvassa Kanadan liittovaltiossa, jossa ranskankieliset quebeciläiset ovat rimpuilleet irti Britannian kruunun hallitsemasta Kansainyhteisön jäsenvaltiosta. Itsenäistymisestä on järjestetty jo kaksi kansanäänestystä, mutta ne ovat päättyneet eroa vastustavien voittoon, tosin melko niukalla enemmistöllä.

Tuoreessa muistissa on Skotlannin vuonna 2014 järjestämä kansanäänestys, jossa punnittiin Yhdistyneen kuningaskunnan tulevaisuutta ja tilaa. Skottiseparatistien yhtenä motiivina olivat Britannian kieroon kasvaneet EU-suhteet, joita Britannian ero EU:sta oikaisi. Mullistus olisi todennäköisesti ollut suurempi, jos halki olisi mennyt Yhdistynyt kuningaskunta.

Katalonia, katatonia

Viimeisimmän näytön separatismihankkeesta tarjoaa katalonialaisten jo pitkään kytenyt toive irtautua Espanjasta. Talouskriisin keskellä matelevassa maassa protestien nouseminen on ymmärrettävää; tosin mitään parannusta omilleen heittäytyminen ei Katalonian maakunnalle toisi.

Katalonian aluehallinnon järjestettyä toista viikkoa sitten kansanäänestyksen maakunnan itsenäistymisestä oli loogista ja ymmärrettävää, että Euroopan monet kansallismielisenä pidetyt tahot liputtivat Katalonian itsenäistymisen puolesta. Esimerkiksi Jussi Halla-aho kiiteli separatistien pyrkimyksiä Facebook-päivityksissään ja arvosteli Espanjan hallinnon pyrkimyksiä estää Katalonian itsenäistyminen. Halla-aholta on totuttu kuulemaan punnittuja kannanottoja monissa muissa asioissa, mutta reaktio katalaaniseparatistien puolesta oli nähdäkseni hätäinen.

Monessa Euroopan maassa separatistien pyrkimykset rinnastetaan oman kansakunnan itsenäistymiseen, kuten juuri Suomessa. Katalonian tapausta ei voida kuitenkaan verrata Suomen itsenäistymiseen. Suhteemme venäläisiin ja Venäjään on kokonaan toisenlainen kuin katalonialaisten suhde Espanjaan, joten on varottava projisoimasta omia kollektiiviseen historiaamme liittyviä idiosynkrasioita toisen maan tilanteeseen.

On tullut selväksi, että Katalonian aluehallinnon tapa järjestää itsenäistymisestä kansanäänestys oli Espanjan vuonna 1978 hyväksytyn perustuslain vastainen, ja se vietiin läpi alueparlamentissa muotosääntöjä rikkoen. Asiaa ei pidä kuitenkaan ratkoa ensisijaisesti lain kirjaimen valossa.

Myös Espanjan hallituksen yritykset tukahduttaa vallankumousromantikkojen haaveet väkivallalla ovat olleet poliittisesti epäviisaita. Media puolestaan on antanut asioista vääristelevän kuvan pitäessään katalonialaisia sorrettuna kansanryhmänä, jota Espanjan valtio on alistanut vuosisatojen ajan. Mitä sitten pitäisi tehdä? Olisi syytä muistaa Katalonian ja koko Espanjan historia ja tulkita tilannetta kansallisvaltioiden EU-suhteiden valossa.

Separatismi ei edistä maahanmuuton torjumista

Nykyisen muotoinen Espanja syntyi vuonna 1469, kun Aragonian ja Kastilian kuningaskunnat virallisesti yhdistyivät. Espanja koostuu maakunnista, joilla ei ole sellaista etnonationalistista identiteettiä, jonka vuoksi niiden asukkaat poikkeaisivat paljoa toisistaan. Katalonialaisilla on toki oma kieli, mutta itsenäisyyden vaatiminen pelkältä kulttuuriselta pohjalta ei riitä separatismin oikeuttajaksi, sillä kyseessä on vain pieni erottava osoittaja, kun taas viivan alle jää monta suurta yhteistä nimittäjää.

Katalonian itsenäisyyshanke on kuin ruotsinkieliset ahvenanmaalaiset tai omaa murrettaan mongertelevat savolaiset vaatisivat itsenäisyyttä muusta Suomesta vedoten ”omaan kieleen”, joka heillä molemmilla toki on. Sen sijaan mitään parannusta heidän asemaansa sen enempää kuin Suomen valtionkaan tilaan ei toisi se, mikäli valtio hajoaisi kappaleiksi ja maakunnat jäisivät omilleen taloudellisesti ja turvallisuuspoliittisesti.

Espanjassa Katalonian itsenäistymispyrkimysten motiivi ei ole ensisijaisesti julkisuudessa kerrottu, eli kielellinen ja kulttuurinen, vaan taloudellinen, sillä maakunta pärjää Espanjan muita alueita paremmin. Tärkeän syyn itsenäistymispyrkimyksiin muodostaa Gibraltarin yli Espanjan eteläisiin osiin tunkeutuva maahanmuutto, jota katalonialaiset vastustavat voimakkaasti.

Mikäli maakunta heittäytyisi oman onnensa nojaan, se pirstoisi nykyisen Espanjan valtion ja vähentäisi sekä katalaanien että muiden nyky-Espanjan kansalaisten vaikutusvaltaa Euroopan unionissa. Asiasta hyötyisivät vain Espanjan itsenäisyyden ja espanjalaisten itsemääräämisoikeuden todelliset viholliset, eli maahanmuuttoa lietsovat eurokraatit.

On myös muistettava, että Katalonian itsenäisyyttä ajaa tiukimmin vasemmisto, sosialistit, kommunistit ja anarkosyndikalistit, jotka haluavat maan liittyvän Euroopan unioniin. Heidän rinnallaan itsenäistymistä ajaa äärioikeisto, jonka allianssia vasemmiston kanssa ei perustele muu kuin jaettu katkeruus. Mihinkään parannuksiin maahanmuuton torjumiseksi Katalonian itsenäistyminen ei kuitenkaan johtaisi, mutta se synnyttäisi Eurooppaan uuden mitättömän paikallisvaltion, jonka asukkaat ovat entistä pahemmin riippuvaisia Euroopan unionista.

Separatismin syy on maahanmuutto

Sepratismia esiintyy nykyisin myös Saksan Baijerissa, joka on uhannut syyttää Angela Merkeliä tuhoisan maahanmuuttopolitiikan harjoittamisesta, joten katseet on kohdistettava separatismihankkeiden todellisiin syihin.

Ongelmien ytimen muodostaa maahanmuutto, joka on johtanut kantaväestöt puolustamaan oikeuksiaan paikallistasolla heinähangoin ja talikoin. Euroopan kansallisvaltioiden pirstoutuminen keskenään riitelevien maakuntien, kaupunkivaltioiden ja ruhtinaskuntien tilkkutäkiksi on torjuttava, sillä oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta on mahdollinen vain sellaisen vahvan kansallisvaltion sisällä, joka noudattelee kansakuntien yhteisiä etnonationalistisia nimittäjiä.

Valtioiden hajoaminen on Euroopan unionin harjoittaman leväperäisen maahanmuuttopolitiikan eräs seuraus. Niinpä se on estettävä, samoin kuin sen perimmäinen syy, eli väestöjen vaellus, kansakuntien bastardisointi ja holtiton siirtolaisuus.

Separatismiliikkeet on ammuttava alas, mutta se ei saa tapahtua tukahduttamalla kansanliikkeitä ja mielipiteitä, vaan pureutumalla protestien syihin. Euroopan unionin on lakattava puuttumasta valtioiden sisäisiin asioihin nykyisen kaltaisella tavalla, jolla se on halkaissut kansakunnat kahtia monessa Euroopan unionin maassa.

Kansakuntien keskelle revenneet railot eivät ole olleet vain kieli- tai kulttuuripoliittisia vaan myös talous-, työvoima- ja väestöpoliittisia. Euroopan unionin jäsenvaltioiden kantaväestöt ovat jakautuneet kahtia: maahanmuuttoa tukeviin ja vastustaviin. Toisaalta kantaväestöt ovat repeytyneet korkeasti palkattuihin asiantuntijoihin, byrokraatteihin ja omistavaan luokkaan sekä heikosti palkattuihin suorittaviin työntekijöihin, jotka joutuvat kilpailemaan kehitysmaiden halpatyöntekijöiden kanssa. EU:n vauhdittama globalisaatio ei ole ollut Euroopan kansakunnille hyväksi.

Kansallisvaltioita ei pidä hajottaa vaan vahvistaa

Poliittisin keinoin olisi estettävä Euroopan kansallisvaltioiden hajoaminen takaisin keskenään kiisteleviin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, jotka valtioiden itsenäistyminen aikoinaan yhdisti. Maahanmuuttoa vastaan on kamppailtava yhtenä kansallisvaltiona, jolloin vaikutusvalta on suurempi ja onnistumisen todennäköisyys parempi.

Myös Suomessa havaittava kansalaisten jakautuminen on tulos Euroopan unionin harjoittamasta komentelusta ja paimennuksesta, ja siksi todellinen itsenäisyys voi toteutua vain nykyisten kansallisvaltioiden itsenäistymisenä EU:sta.

Mikäli niin pitkälle ei haluta edetä, on Euroopan unionin tasolla sovittava tavoista, joilla EU peräytyy liittovaltiopyrkimyksestä, rahaunionista, väestöjen liikkuvuuden edistämisestä ja siitä yleisestä valheellisuudesta, jonka turvin myös sananvapaus ja kansalaisten poliittiset oikeudet on vedetty huurteeseen ”ihmisoikeuksien” irvikuvaa edustavalla sensurointi- ja tukahduttamisretoriikalla.

Mikäli EU ei korjaa kurssiaan federalistiselta tieltä ja palaa takaisin pelkistetyksi vapaakauppaliitoksi, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin halkoa jäsenmaitaan kahtia tai ottaa vastaan nykyisten jäsenvaltioiden eroanomuksia ja hajota itse takaisin kansallisvaltioiden etnopluralistiseksi Euroopaksi, jossa etnonationalistinen diversiteetti on mahdollista säilyttää.

Näyttöä suuntauksesta antaa Puolan presidentti Andrzej Duda, jonka mukaan EU hajoaa, jos se pakottaa jäsenmaat vastaanottamaan kehitysmaiden asukkaita. Tuoreimpien uutisten mukaan Kataloniassa on astuttu kansallisvaltioita hajottavaan miinaan ja ollaan edelleen separatistisella tiellä.

9. lokakuuta 2017

Kauanko kansa antaa Ylen (katsoa itseään)?


Aina kun yhteiskunnassa esiintyy kiistoja, konfliktin merkiksi syntyy uusi asiamies, joita onkin pullahdellut ympäri yhteiskuntaa kuin sieniä sateen jälkeen. On esimerkiksi kuluttaja-asiamies ja lapsiasiamies, ja nyt myös meidän kaikkien näennäisesti omistama osuusliike Yleisradio on rikastuttanut omaa 257 päällikön hallintoaan perustamalla yleisöasiamiehen tehtävän.

Vuonna 2014 Yle loi ongelmiensa osoitukseksi päällikön valvomaan myös etiikkaansa, ja tuolloin tehtävään nimitettiin vailla mitään filosofisen etiikan asiantuntemusta oleva Riitta Pihlajamäki. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta todellista asiantuntijaa nimityspäätöksellä ohitettiin.

”Journalististen standardien ja etiikan päällikön” kovapalkkaiseen tehtävään istutettiin myöhemmin juristi Timo Huovinen, jolla ei niin ikään ole julkaisunäyttöjä filosofisen etiikan tai moraalifilosofian alalta. Sanankäytön oikeutus yritetään perustaa taaskin vain normatiivisten länkien varaan, toisin sanoen asetella lain, konvention ja ”hyvän maun” kehyksiin, eikä filosofisesti sen mukaan, mikä toisi esille todellisuutta.

Jo Ylen ”faktantarkistajaksi” palkattu vasemmistonuorten Johanna Vehkoo sai remakat naurut yleisöltä ja värjäsi omalla poliittisuudellaan Yleisradiota, joka on menettänyt luottamuksensa totuudenmukaiseen viestintään pyrkivänä mediatalona. Vehkoon kaltaisten tehtävänä on tarkistaa, että värilähetys on punavihreän agendan mukainen. En tosin ota kantaa yleisöasiamiehenä toimivan Sami Koiviston kompetenssiin, sillä häneltä julkiset näytöt puuttuvat, eikä arvosteluni yleensäkään ole persoonallista vaan ideologiakriittistä.

Käsittääkseni yleisöasiamiehen tehtävänä on etupäässä pehmentää ja puskuroida yleisön taholta pursuavaa arvostelua ja estää sitä päätymästä toimittajien sähköpostilaatikoiden täytteeksi. Siksi hän on olemassa.

Yleisöasiamiehen toinen funktio on piilevämpi. Se on samanlainen kuin kuluttaja-asiamiehen: eliminoida arvostelua ennakolta ja ohjata yleisöjä oivaltamaan, ettei heidän arvostelunsa menisi toimittajien korviin asti kuitenkaan. Siten sillä ei olisi vaikutusta, ja siksi siitä kannattaa pidättäytyä. Yleisöasiamiehen toivotaan siis tekevän itsensä tarpeelliseksi sitä kautta, että hän tekee itsensä tarpeettomaksi.

Hieman samaan tapaan myös Helsingin Sanomien tendenssijournalismia, mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta vastaan esitetyn arvostelun joutuvat ottamaan vastaan Hesarin katukaupustelijat, kun laari on kiinni monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja EU:n arvostelijoilta lehden kommenttipalstoilla.

Näin toimittajat voivat toimitella asioitaan rauhassa, eli jatkaa elämäänsä siinä valheen ja itsepetoksen ilmapiirissä, jota kutsutaan punavihreäksi kuplaksi.

Minua kiinnostaa, milloin Yleisradion uusi jumalainen asiamies aikoo nuhdella toimittaja Juhani Kenttämaata siitä, että hän haukkui ihmisjätteeksi erään satunnaisesti kadulla bongaamansa autokuskin, joka oli kiinnittänyt ajopelinsä takaikkunaan tarran ”Refugees not welcome”.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, miten Ylen yleisöasiamies ja uuden uutukainen etiikkapäällikkö suhtautuvat kymmenien muiden rivitoimittajien ja Ylen johtoportaan intoon peukuttaa ja muilla tavoin kannattaa Kenttämaan möläytystä.

Entä miten yleisöasiamies aikoo pitää toimittajansa hajuraon päässä Yleisradion pääasiallisesta yleisöstä, eli tavallisista kotisohvillaan köllähtelevistä demarieläkeläisistä, joita Ylen ylevät toimittajat ilmeisestikin pitävät ”ihmisjätteenä” omassa ylenkatseellisuudessaan?

Uusi yleisöasiamies virkkoo työnantajansa haastattelussa, että ”näinä vihapuheen, valemedioiden, negatiivisten yleistysten ja ilkeämielisten huhujen aikoina haluamme tukea ja rohkaista erityisesti sellaisia suomalaisia, jotka käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun. Vuorovaikutusta, josta on oikeasti hyötyä.

Minä puolestani kysyn, mihin toimenpiteisiin Ylen palkkapaimenet itse aikovat ryhtyä, että Yleisradion toimittajat käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen, josta on oikeasti hyötyä.

Yleisradiolla on yleisöpalvelutehtävä ja hieno roolinsa kansallisen kulttuurin viljelijänä ja varjelijana, joten näytön paikka olisi ensin Ylellä itsellään.

Radio Suomen Pyöreä pöytä, jossa jälkimarxilaiset, feministiset ja löperöliberaalit monikultturistit Kaarina Hazard, Anu Koivunen, Ruben Stiller ja ilman akateemista loppututkintoa työelämäprofessoriksi nimitetty Pauli Aalto-Setälä kokoontuivat jälleen haukkumaan maskuliinisuutta, kansallismielisyyttä ja yleensäkin järkevää ajattelua, ei siihen riitä.

Sillä aikaa, kun yleisöasiamies miettii, mitä tehdä lopettaakseen Yleisradiota vaivaavan punavihreän pöhöttyneisyyden, neuvon Suomen kansalaisia itsenäiseen tiedonhankintaan, jotta ette olisi riippuvaisia Yleisradion, sosialisminpunaisilla sukkapuikoilla kudotun Vihreän Langan, retiisinpunaisen yliopiston ja Helsingin Sanomista tutun Elina Grundströmin hallitseman Julkisen sanan neuvoston turinoista ”professoriksi” nimitetty maisterina hänkin.

7. lokakuuta 2017

Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?


Eräässä edeltävässä kirjoituksessani kerroin, miten Helsingin yliopiston uudessa Tiedekulmassa vietetään ”nationalismin” ja ”populismin” uhripeijaisia. Myös muiden työväentalojen esiintymislavoilla järjestetään villejä karkeloita ”patriarkaalisen” ja ”sovinistisen” kansallismielisyyden nujertamiseksi.

Oulun yliopiston, STT:n ja Forum24-sivuston välittämän tiedotteen mukaan Oulun yliopistolla pidettiin viime viikon lopulla tapahtuma nimeltä ”Tieteen päivät ja tutkijoiden yö”, johon oli kutsuttu puhujaksi muiden muassa ”Bonnier-palkittu Yleisradion toimittaja Jessikka Aro”. Tiedotteen mukaan hän ”on joutunut yhä jatkuvan häiriköinnin kohteeksi kirjoitettuaan Venäjän trolleista Suomessa”.

Teologian tohtori Juha Molari julkaisi aiheesta kaksi kirjoitusta, joissa hän arvosteli vailla tieteellistä pätevyyttä olevan Aron esiintymistä tieteelliseksi tarkoitetulla foorumilla. Hän myös paheksui Arolle myönnettyjä tutkimusvaroja, jotka hänen mielestään kuuluisivat tohtoritason toimijoille.

Silmiinpistävää onkin tapa, jolla ylioppilas Aro taikoo omat syrjintäväitteensä rahaksi. Ammattitaidottomuudesta kertoo hänen halunsa lavastaa kohtaamansa kritiikki ”häirinnäksi” tai ”vihapuheeksi”, mikä näyttää olevan luonteenomaista myös feministien käymälle informaatiosodalle laajemmin.

Ex-kirkkoherra Molari on laskenut Arolle myönnettyjä yhteiskunnan tukiaisia kuin syntilistaa, jolla on mittaa kuin elokuvan lopputeksteillä. Siinä valossa Aron tieteelliset julkaisut ja tutkimukselliset ansiot ovat jääneet mitättömän vähäisiksi.

Molarin mukaan Arolle on myönnetty jopa sadan tuhannen euron arvosta erilaisia tukiaisia ”tieteentekoa” tai ”tutkivaa journalismia” varten, vaikka 1980 syntynyt Aro on lopettanut vuonna 2004 Tampereen yliopistossa aloittamansa journalistiikan opinnot jo vuonna 2010, eikä hän ole saanut kandidaatti- tai maisteritutkintoaan valmiiksi.

Eniten paheksuntaa on herättänyt Koneen Säätiön Arolle vuonna 2016 myöntämä 35 000 euron suurehko apuraha hybridisodankäyntiä koskevan tietokirjan kirjoittamista varten. Vuonna 2015 Aro julkaisi muutaman jutun ja sai Yleisradiolta palkkana veronmaksajilta kannettua rahaa noin 50 000 euroa.

Vuonna 2016 Aro keräsi joukkorahoituksella yli 30 000 euroa, jolloin rahankeräyksen laillisuudesta tehtiin tutkintapyyntö poliisihallitukselle. Kitistyään infosodan myrskynsilmään joutumisestaan Aron aktiivisuutta voideltiin julkisen vallan toimesta myöntämällä hänelle valtion 10 000 euron arvoinen tiedonjulkistamisen päällekkäinen apuraha (saman) hybridisodankäyntiä koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Kaiken kukkuraksi Aron lompsaa on leventänyt Oulun yliopiston edellä mainitussa mainoksessa hehkutettu 7500 euron arvoinen Bonnierin Suuri Journalistipalkinto, joka myönnettiin Arolle ”vuoden jutusta” 2015 mutta joka kaiken muun hänelle suunnatun suitsutuksen varjossa jää vähäpätöisimmäksi kaikista.

Ansioluettelon huippuna on Arolle vuonna 2004 amfetamiinin käytöstä luettu huumetuomio, jonka jo sinänsä pitäisi riittää Aron potkaisemiseen pois poliittista korrektiutta kaikissa muissa yhteyksissä vaalivasta Yleisradiosta.

Monikulttuuri-ideologia on investointi Kuinka rahat puhutaan heille?

Ottamatta kantaa siihen, mitä Juha Molari on lausunut joistakin toisista asioista muissa yhteyksissä, on joka tapauksessa helppo kuvitella, että näiden rahoitusvääryyksien luetteleminen on vaatinut tohtorilta huomattavaa itsehillintää, jota ei miehellä voi olla koskaan liikaa, mikäli joutuu vihastuneiden naisten mudanheiton kohteeksi.

Totuus on, että Jessikka Aron tutkimukselliset ja journalistiset näytöt ovat jääneet hänen nauttimiinsa taloudellisiin avustuksiin verrattuina heikoiksi. Tämä ei ole mielipide vaan tosiasia. Sen lisäksi, että Arolla ei ole muodollista tieteellistä kompetenssia, hänellä ei ole myöskään sellaista muuta näyttöä, joka oikeuttaisi myöntämään hänelle tohtori- tai professoritason apurahan.

On vaikea sanoa, kuka on puhunut Jessikka Arolle 35 000 euron tukiaiset Koneen Säätiöstä, sillä vuosikertomuksessaan säätiö ilmoittaa, ettei se perustele yksittäisiä apurahapäätöksiä eikä julkista hakemuksia arvioineiden nimiä (s. 10). Tämän salamyhkäisyyden kautta säätiö rikkoo tieteen julkisuusperiaatetta. Ristiriitaista on, että säätiö julistaa (s. 6), kuinka ”entistä tärkeämmäksi on noussut tutkijanuran myöhempien vaiheiden tukeminen” (eli niin sanottu post doc -tutkimus), mutta silti apurahoja myönnetään ilman mitään tieteellisiä näyttöjä.

Aron suosimista ei voida puolustella ”poikkeuksena”, sillä säätiön yleislinjana näyttää olevan mielivaltainen rahanjako. Edellisen rimanalituksen Herlinien suvun perustama Koneen Säätiö teki myöntäessään 18 000 euron avustuksen vailla tieteellisiä ansioita ja näyttöjä olevalle Koko Hubaralle ”rodullistettua feminismiä” koskevan kirjan kirjoittamiseen.

Tuloksena saatiin blogikirjoituksista yhteen liimattu ideologinen julistus, jossa haukuttiin valkoisia miehiä ja jolla on lähinnä propaganda-arvoa Yleisradion harjoittamalle monikulttuurisuuden ja feminismin levitystyölle (mainitsin asiasta myös kahdessa aiemmassa blogikirjoituksessani). Huomautan, että kukaan ei ole myöntänyt minkäänlaista avustusta tämän blogin kirjoitusten tuottamiseksi kirjoiksi, vaikka olen tehnyt niitä jo kolme.

Aron ja Hubaran tapaukset ovat vain vähäpätöisiä esimerkkejä tavasta, joka on myös Suomen Akatemian yleislinjan mukainen: yhteiskuntatieteellistä rahoitusta myönnetään lähinnä maahanmuuton tendenssimäiseen puolusteluun, monikulttuurisuuden ideologian levittämiseen ja vihervasemmistolaisen agendan mukaiseen toimintaan.

Näin yritetään viestittää, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvosteleminen ei kannata, että rahoittajat ovat asettuneet monikulttuurisuutta lietsovan propagandan puolelle ja että vihervasemmisto ja maahanmuuttajat kuuluvat samaan näennäisesti fiksuun sisäryhmään kuin yliopistollinen tutkijakunta ja että kriittiset sekä tutkimuksen menetelmistä perillä olevat oikeat tieteenharjoittajat on syytä pitää ulkopuolisina ja aidosti Vieraina Toisina. Näin tiede toiseuttaa.

Myöskään yksityisten säätiöiden ei pitäisi jaella resurssejaan mielivaltaisesti, sillä ne pyrkivät tukeutumaan niin sanottuun vertaisvartiointiin. Toisaalta tällä tavoin myös vertaisvartiointikäytännön puolueellisuus paljastuu, kun epäoikeudenmukaiset ratkaisut pyritään peittämään salaisuuden sumuverholla, ja rahoittajat keekoilevat tieteen olkapäillä anonyymien näennäisasiantuntijoiden huudellessa puolueellisia lausuntojaan ”tieteen” selän takaa.

Sitä kautta näiden ”tiedeorgaaneiksi” itseään kutsuvien tahojen toiminta merkitsee röyhkeää läimäytystä kaikkien niiden ihmisten kasvoille, jotka oikeasti ansaitsisivat rahoitusta ja toimintaresursseja. Jokainen väärin perustein myönnetty tieteellinen avustus on häikäilemätön lyönti kaikkia todellisia  tieteenharjoittajia kohtaan.

Infosotaa ja diplomatiaa, muka: kyllä, pelurien pussiin!

Muodollisten ansioiden puuttumisen lisäksi Jessikka Aroa dismeritoi myös hänen aiempi toimintansa. Netissä reuhatessaan hän on tulkinnut makrotason poliittisia ilmiöitä oman subjektiivisen tunnemaailmansa kautta. Kun lähtökohta on noin subjektiivinen ja tendenssimäinen, sillä ei voi olla yleispätevää tieteellistä eikä informatiivista arvoa.

Jessikka Aron tähänastinen kirjoittelu ei ilmennä myöskään esseemäistä tunnelmasivistystä vaan pelkkää tajunnanvirtamaista vuodatusta, josta puuttuvat sekä metodi, argumentointi, rakenne että johtopäätökset. Hän on yrittänyt kääntää sosiaalisessa mediassa raivoamisensa ”asiantuntemukseksi”, vaikka hänen harjoittamansa läimäyttely kertoo enemmänkin täydellisestä kyvyttömyydestä hallita edes omia affektejaan. Diplomatiassa ja tiedustelualalla tarvittava diskreettiys ja pieteetti ovat hänen toiminnastaan vaarallisen kaukana.

Aron näkökulmasta maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat Suomelle vähemmän haitallisia kuin Suomen valtion hyvät suhteet Venäjään. Totuus on, että suhde Venäjään ei ole sillä tavalla mustavalkoinen kuin Aro maalailee omassa subjektiivisessa tajunnassaan. Käsittääkseni hän tulee antaneeksi huolestuttavan esimerkin tavasta, jolla yksityishenkilön deluusiomaiset mielipiteet voivat heikentää työnantajansa julkisuuskuvaa ja jopa valtioiden välisiä suhteita.

Selitys Jessikka Aron runsaalle rahoittamiselle lieneekin siinä, että poliittinen vihervasemmisto, maahanmuuton suosijat ja monikultturistit ovat tekaisseet hänestä verukkeen oman agendansa ajamiselle.

Itsensä marttyyrisoineesta toimittajasta on tehty symbolinen veruke lehdistönvapauden puolustelulle, vaikka tosiasiassa Yleisradiota sekä Aron tukijoiksi ilmaantuneita toimittajia ja viestintätaloja ei ole koskaan kiinnostanut sen enempää sananvapaus kuin totuuden mukaisen kuvan välittäminen todellisuudesta. Tärkeintä on ollut lavastaa Arosta näennäisesti sorrettu toimittajaparka, joka sankarillisesti ja puhtain purjein taistelee ”oikean” ja ”hyvän” puolesta, tosin rahan kiilto silmissään ja medialinnakkeen suojaamasta roolistaan nauttien.

Kun tarkoitusperät ovat poliittiselle vallalle mieleen, myöskään ”tieteen” nimellä jaettavasta rahoituksesta ei voi tulla mitään pulaa. Tämä nähtiin jo Pekka Himasen raharallissa. Aroa puolestaan tukevat vihervasemmistolaiset professorit, feministinen media ja ne profeministiset mekkoeinarit, jotka ovat alttiita naishormonien hyrskeessä tuotetulle heppatyttöfilosofoinnille.

Uhriutuminen on paras hyökkäys

Jessikka Aron toiminnalla ei olisi tieteen, tutkimuksen eikä totuuden tavoittelun kannalta sinänsä mitään merkitystä, mutta hänen tapauksensa sopii esimerkkiainekseksi: havainnollistamaan tiedepolitiikan puolueellisuutta. Niinpä sen voisi nimetä ”Tapaus Jessiksi”, jolla on tosin monta ”Veronikan muotokuvaa” lähimenneisyydessä.

Vuonna 2010 Veronika Honkasalo -niminen nuorisotutkija ja Vasemmistoliiton nykyinen kaupunginvaltuutettu sai Helsingin yliopiston kanslerin Ilkka Niiniluodon valittelemaan Helsingin Sanomissa, miten hurjaa ”rasistista uhkailua” ja ”vihapuhetta” yliopiston leivissä oleviin tutkijoihin muka suunnataan.

Vastasin heille tuolloisessa blogikirjoituksessani (ja katson edelleen), että professorifilosofi Niiniluodon olisi kannattanut keskittyä pohtimaan, mistä saadaan myös Jukka Hankamäelle asianmukainen virka, juuri sellainen ja yhtä hyvin palkattu, joita feministeille ja Niiniluodon kellokkaille riitti runsain mitoin hänen johtamassaan yliopistossa.

Ei ole tietenkään huono idea lavastaa oma mielivaltansa ”uhkausten” kokemiseksi, paitsi että pelkoon saattaa olla jokin omassa takaraivossa asuva syy. Kun huutaa äänekkäästi ”susi tuolla”, huomio siirtyy pois omasta vallankäytöstä, ja puolustelusta tulee paras hyökkäys.

Samalla, kun lehdissä ja Yle-verolla tuotetuissa ajankohtaislähetyksissä itketään saavikaupalla saunavettä Aro-paran ja häntä komppaavien telaketjufeministien sananvapauden puolesta, ei taaskaan kysytä, kuinka paljon henkistä väkivaltaa, painostusta, kiristystä sekä virkojen ja rahoituksen totaalikieltoa on aiheutettu niille yhteiskuntaelämän todellisille intellektuelleille, joiden tuskasta tiedotus-, toitotus ja vaimennusvälineet pyrkivät vaikenemaan mahdollisimman kuuluvasti.

Tämän sairaan politikoinnin voimattomia, riistettyjä, kahlittuja ja taloudellisin asein teloitettuja uhreja olemme olleet me todelliset filosofit, jotka olemme vastustaneet Euroopan unionin tuputtamaa maahanmuuttoa, kansallisvarallisuuden ryöstöä ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tuhoamista emmekä ole hyväksyneet kansalaisille pakkosyötettyä monikulttuurisuuden kommunistista ideologiaa vaan olemme puolustaneet aitoa omakulttuurisuutta ja etnopluralismia.

Vertailun vuoksi tähän voisi liittää myös kirjailija Timo Hännikäisen tapauksen. Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistototalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feministeiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole nähdäkseni tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä, tässä ja tässä).

Myös Yleisradiosta on laitettu pois monta nimekästä toimittajaa, kuten Olli Ainola, Jussi Eronen, Salla Vuorikoski ja Ruben Stiller mitättömillä ja tekaistuilla verukkeilla (aiheesta tässä), joiden takaa paistaa poliittinen ajojahti, mutta Jessikka Aro tuo kaikkein vähiten ansioitunein ja aikaansaanein saa olla, ja hänet kiinnitetään valtakunnan äänitorveen entistä vahvemmin köynnöksin.

Resursseja annettiin kaksin käsin myös kirjan kirjoittamiseen, vaikka näyttönä ei ole enempää kuin lupaus. Vaikuttaa vahvasti siltä että, naisille itsesäälissä piehtaroiminen on selvää rahaa näinä feminismin kulta-aikoina.

Häikäilemätöntä tieteen politisointia

STT:n Oulun yliopistosta antaman tiedotteen mukaan ”vihapuhe ja informaatiovaikuttaminen haastavat avoimen tietoyhteiskunnan”. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että myös ”vihapuheeksi” haukuttu yhteiskuntakritiikki ja informaatiovaikuttaminen kuuluvat avoimeen tietoyhteiskuntaan ja muodostavat sen.

Vertailun vuoksi voi jälleen todeta, että kun diplomi-insinööri ja Suomen Uutisten päätoimittaja Matias Turkkila kävi puhumassa Turun yliopistolla, Helsingin Sanomien kolumnisti Riku Rantala paheksui eräässä jutussaan, että perussuomalaisten lehden päätoimittaja saa puhua yliopistossa. Mutta kun joku tutkintoaan suorittamaton toimittajanplanttu harrastaa omaa, pelkästään subjektiivisia kokemuksiaan performoivaa varjonyrkkeilyä Oulun yliopiston esiintymislavalla, kaikki ovet avataan hänelle. Naispuhuja palkitaan runsailla rahalahjoilla, jotka tuovat mieleen Sofi Oksasen tavan pyyhkiä pöydän kaikissa säätiöissä sekä hänen asemansa kansakunnan kaapin päälle nostettuna kotijumalattarena.

Omasta mielestäni Jessikka Aro on Suomen turhin julkkis. Trollitaiteilijasta puhutaankin vain siksi, että kenen tahansa vinkuirmelin nyyhkytarinat sopivat tukemaan median, poliitikkojen ja punikkitieteen laatimaa narraatiota, jossa yhteiskuntamme todellinen älymystö yritetään lavastaa ”vihapuhujaksi”.

Itsen marttyyrisoiminen on narsistien käsissä ase, jolla he voivat kääntää oman häikäilemättömän vallankäyttönsä hyökkäykseksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka yhteiskunnassamme todella ovat ajojahtien ja syrjinnän sekä mielipide- ja toimintasaartojen kohteina. Ja heitä ovat ideologisten rikoslain kohtien vuoksi käräjille haastetut, ”rasisteiksi” leimatut, syyttömästi tuomitut ja tietenkin myös se suuri kansan enemmistö, joka vastustaa kyseistä hullua menoa.

Aron takaa Oulun yliopiston tilaisuudessa kurkistivat muiden esiintyjien, eli Suojelupoliisin viestintäpäällikön Jyri Rantalan ja rasismia tutkineen professori Vesa Puurosen, päät. Tiedote ei tosin kertonut, että Jyri Rantala on Yleisradion entinen toimittaja, joka tuli tunnetuksi solvattuaan Jussi Halla-ahoa ”rotutohtoriksi” Ylen uutislähetyksessä, tuloksena loukatun nostama tutkintapyyntö. Jyri Rantalasta minulle on jäänyt opiskeluajoilta mieleen hänen mainosvastaisuutensa, jota hän julisti Tampereen yliopistossa vuonna 1993 ja jonka johdosta hän sai työpaikan punaisesta Yleisradiosta.

Vesa Puuronen puolestaan on Vasemmistoliiton vaaliehdokas, niin kuin melkein jokainen, jolle Suomessa on myönnetty yhteiskuntatieteellisen alan palkkatuoli yliopistosta. Tämä röyhkeä tieteen politisoiminen on pelkkää faktaa. Se ei ainoastaan ”herätä sitä kysymystä”, miten tämä kaikki sallitaan, vaan tuottaa myös vastauksen, että Suomen yliopistoissa tarvittaisiin täydellinen puhdistus, samanlainen, joka tehtiin Berliinin Humboldt-yliopistossa DDR:n kaatumisen jälkeen.

Puuronen toimi ”Syrjäytyminen, eriarvoisuus ja etniset suhteet Suomessa” -nimisen kolmivuotisen ohjelman vetäjänä hankkeessa, jossa omat tutkimusresurssini katkaistiin puoleen vuoteen vuonna 2001, koska en ollut ideologisen johdon kanssa samaa mieltä. Kun Puuronen nyt kitisee häntä kohtaan esitetyn ”uhkailua”, voisi kysyä, eikö häntä ja hänen kollegojaan lainkaan hävetä se puolueellisuus ja agendan levittäminen, johon hän itse on syyllistynyt istuessaan pyhän paikan vartijana akateemisten tutkimusresurssien päällä ja torpattuaan toimintamahdollisuudet itseään viisaammilta.

Mikäli nämä tieteen kultapossukerholaiset eivät jostakin syystä saisi toteuttaa yliopistolla omaa agendaansa estottomasti, he yrittäisivät kääntää tieteellisen kriittisyyden uhaksi omalle ideologialleen. Sen sijaan sitä, että meiltä kriittisiltä tieteenharjoittajilta on viety kaikki toimintamahdollisuudet akateemisissa yhteyksissä, ei voi sanoa enää uhkailuksi, sillä giljotiinin terä on jo vilahtanut ja päät ovat vadilla. Reilua?

Vaihtoehtomedia ei ole oire vaan henkireikä ja happi

”Tieteen vapaus ja rajat” -seminaari tuo minulle elävästi mieleen Noam Chomskyn teoksessaan The Common Good (1998) esittämän lausuman, että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.”

Tämä merkitsee, että totuuden etsinnän ja tieteen elintärkeä edellytys on noiden rajojen jatkuva koettelu. Niin sanottu valtamedia onkin aina väistämättä valhemedia, sillä valhe, totuuden peittely ja suodattaminen ovat vallassa pysymisen välineitä, kun taas valheellisuudesta moititun vaihtoehtomedian olemassaolo on todellinen totuuden yllä pitämisen tapa.

Näin ollen vaihtoehtoinen media ei ole luonnehdittavissa oireeksi valtamedian ongelmista, vaan oire on valtamedia itse, ja parannusta asiaan sopii hakea niiden julkaisujen, ihmisten ja tutkijoiden taholta, jotka vihervasemmistolainen yliopistohegemonia yrittää tuomita elämään hiljennettyinä kaiken julkisuuden ulkopuolella.

Asiat ovat, kuten ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft A Sociological view of the decay of modern society (1994):  ”Ihmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Miten narsismin fasismi ilmenee?

Jessikka Arolla ja hänen kirjoittelullaan ei olisi tietenkään yhtään mitään merkitystä, ellei se sopisi esimerkkitapaukseksi ja todellisen filosofisen ja psykologisen analyysin kohteeksi.

Mediatutkija Dan Steinbock julkaisi vuonna 1981 oikeasti älykkään mutta hieman sekavan kirjan nimeltä Narsismin fasismi. Nimikkeen käsitepari sopii teoreettiseksi lähtökohdaksi myös analysoitaessa nykymediaa.

Sosiaalisessa mediassa käytävä mudanheitto ei olisi nimittäin mahdollista ilman sitä patologista narsismia, joka toimii kantoaaltona kaikenlaisille ”some-pöyristymisille” ja ”some-raivona” tunnetuille ilmiöille.

Väitteeni on, että vihapuheen käsite ei olisi edes mahdollinen ilman, että muutamat omia motiivejaan tiedostamattomat hobitit julistautuvat ”oikean” ja ”hyvän” lipunkantajiksi ja sitten pyrkivät leimaamaan omista mielipiteistään poikkeavat näkemykset ”rasismiksi”, ”natsismiksi” tai ”vihapuheeksi”.

Tämä pätee myös politiikkaan. Jos poliitikot ja median marakatit eivät saakaan vastaanottajiltaan pelkää ihailua, joka tukisi heidän narsistista minäkuvaansa, he itsetunto pirstaleina pyrkivät syyttämään maailman heidän edessään pitämää peiliä ja raivoavat kuvastinta edessään piteleville ihmisille, vaikka syyllinen löytyy peilin edestä.

Sama pätee laajempiinkin politiikan kaariin. Jos ja kun maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunutta ja monikulttuurisuuden ideologia on marxismi-leninismin tapaisen huonon investoinnin tavoin konkurssin partaalla, ei myöskään median esittämä narraatio voi enää piirtää ihmisille todenmukaista ja uskottavaa kuvaa maailmasta. Sen sijaan todellisuuden ja sitä koskevan kertomuksen välimatka kasvaa.

Ongelma on samanlainen persoonan tasolla: todellisuus ei tue toimittajien luomaa kudelmaa eikä pönkitä heidän narsismiaan. Tämä merkitsee persoonan pirstoutumista, joka ilmenee ”some-raivona” tai ”some-pöyristymisenä”, jopa pakona huumeisiin tai punavihreään kuplaan. Narsismiin liittyy ikävänä piirteenä myös halkominen, jolla tarkoitetaan narsistien tapaa jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin sekä tukea saadakseen että viholliskuvaa selkeyttääkseen. Juuri näin myös Suomen valtamedia on toiminut lätkimällä järkeviin kansallisen edun puolustajiin natsileimoja.

Somessa piehtaroivien näennäistutkijoiden ja muiden toimijoiden sekä tieteen rahoittajien kannattaa entistä tarkemmin kiinnittää huomiota omaan toimintaansa. Muuten on se mahdollisuus, että joku heitä paremmin asioita tunteva tekee heistä kohteen omalle tutkimukselleen saattaen heidän toimintansa naurettavaksi siis ihan oikean tieteen metodeilla ja lähestymistavoilla.

Esimerkki median punikkifasistisesta omahyväisyydestä

Entä missä edellä viitattu itseihailu näkyy käytännössä? Katsotaanpa Yleisradion sivuilta.

Yleisradion internetsivujen 29.9.2017 julkaisema juttu kertoi ”Faktana kiitos” -hankkeesta. Jutussa selitettiin, että joukko toimittajia on jalkautunut ”Faktana, kiitos” -kiertueen puitteissa yläkouluihin puolustamaan valtamedian toimintaa ja syyttämään vaihtoehtoisia medioita ”totuuden sekoittamisesta”.

Kun nuoret ja lapsetkin ovat huomanneet, etteivät maahanmuutto ja monikulttuurisuus johdakaan valtamedian suitsuttaman Suuren Unelman toteutumiseen vaan sen vastakohtaan, on toimittajien narsismi säröllä. Nuoret ovat tietenkin luonteva kohde punavihreälle propagandalle ja asennemuokkaukselle, sillä heidän arvellaan (toiveikkaasti mutta virheellisesti) olevan riittävän arvostelukyvyttömiä ottaakseen vastaan mitä tahansa moskaa.

Kiertueen vastaava tuottaja, tieteellisesti arvioiden puolikoulutettu Haaga-Helian toimittajakoulutuksen johtaja Anne Leppäjärvi selittää Ylen jutussa, että kouluvierailujen tavoitteena on oppilaiden ”tukeminen” itsenäisessä tiedonhankinnassa ja ”herätellä” jokaista ”vastuuseen” siitä, mitä tietoa jakaa eteenpäin.

Hän sanoo, että ”[m]e voimme osoitella Yhdysvaltain presidenttiä tai valeuutissivustoja, mutta yhtälailla me voimme kaikki sekoittaa totuutta. Kiertueen yksi tärkeä viesti on, että jokainen, joka jakaa tietoa sosiaalisessa mediassa, voi olla sekoittamassa totuutta.” [...] ”Leppäjärvi muistuttaa, että pahimmillaan vääristellyt uutiset heikentävät ymmärrystämme tästä maailmasta ja sen seurauksena me ryhdymme romuttamaan demokraattista järjestelmäämme.

Nuorison aivopesu aloitetaan siis mustavalkoisella asenteella, jossa Donald Trump leimataan ”totuuden sekoittajaksi”. Eli kun poliittisen todellisuuden kehitys ei vastaakaan vihervasemmistolaisten toimittajien omaa etukäteen valittua näkökulmaa ja suurta kertomusta, se yritetään mitätöidä ”totuuden vastaisena”. Tämä kertoo journalistiikan piirissä vallitsevasta narsismista ja toimittajia vaivaavasta kollektiivisesta persoonallisuushäiriöstä.

Kannanotto tuo elävästi mieleen Pirkkalan marxilaisen peruskoulukokeilun, ja aika paljon ohutta yläpilveä täytyy olla kallossaan jokaisella, joka pitää vapaata tiedonvälitystä uhkana kansanvallalle!

Totuushan on, että todellisuuden muodostavat yhteiskunnassa vallitsevat mielipiteet ja niiden kirjavuus. Vaihtoehtoisten medioiden olemassaolo ei ole uhka kansanvallalle, vaan ne ovat tuo kansanvalta itse.

Mielipiteidenvaraisissa asioissa harvoin voidaan löytää mitään ”objektiivista totuutta” vaan vain subjektiivisia näkökulmia. Tämän Yleisradio ja Sanomien mediat ovat tietenkin halunneet kieltää omassa vallanhalussaan ja pömpöösimäisessä itseihailussaan, joka ei ole enää vuosiin saanut minkäänlaista luottamusta yleisöiltä.

---

Kirjoituksessa mainittuja Oulun yliopiston Tieteen päiviä ei pidä sekoittaa Tieteellisten seurojen valtuuskunnan järjestämiin Tieteen päiviin, joilta nimi on plagioitu ilmeisen tahallisessa sekoittamistarkoituksessa.

6. lokakuuta 2017

Miksi vihapuheen käsite on vaarallinen?


Opetus- ja kulttuuriministeriö käynnisti maanantaina ”Sitoudun torjumaan vihapuhetta” -haastekampanjan. Hankkeen internetsivusto valistaa, että ”vaikka jokin loukkaava ilmaisu olisikin laillinen, se ei tarkoita, että se on eettisesti hyväksyttävä.”

Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä huolestui pian ”sananvapauden väärinkäyttöä” koskevasta paimennuksesta ja arvosteli hanketta Turun Sanomien kolumnissaan katsoen, että ”[d]emokraattisessa valtiossa viranomaisten tehtäviin ei todellakaan kuulu kertoa kansalaisille, mitkä mielipiteet ovat ’eettisesti hyväksyttäviä’.”

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko puolestaan paheksui jutussaan ”Vihapuhe on totta, Markku Jokisipilä”, ”miksi politiikan tutkija tekee tällaisen ulostulon ministeriön kampanjaa vastaan”. Hän luetteli ministeriön määritelmiä vihapuheen käsitteelle katsoen kaiken olevan kunnossa ja lausuen, että tällaista avautumista ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Ongelma ei ole definitiivinen

Tiede ei ole kuitenkaan ansiokasta siksi, että mukautuu hallinnon tarkoitusperiin, vaan siksi, että se kyseenalaistaa ne.

Maailmassa ei ole myöskään vihaa siksi, että on vihapuhetta, vaan vihapuhetta on, koska ihmiset ovat tulleet vihaisiksi.

Niinpä asioiden ydin ei ole ympyröiden piirtelemisessä vihapuheen käsitteelle eikä määritelmien saamisessa sananvapaudelle.

Vihapuhe ei ole univokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä kaiken kattavasti tai terävärajaisesti. Se ei ole myöskään ekvivokaalinen käsite, joka voitaisiin määritellä muiden käsitteiden avulla, esimerkiksi ’rasismin’ tai ’syrjinnän’ kautta, koska nämä apukäsitteet olisi jälleen määriteltävä ja niin edelleen loppumattomiin. Näidenkään ilmiöiden luonteesta ei ole päästy yhteisymmärrykseen, koska ne ovat arvostusten ja mielipiteiden varaisia.

Paheksutaan, mitä on, mutta ei kysytä, miksi

Keskeinen kysymys on, miksi maailmassa esiintyy vihaa. Tätä ei kuitenkaan kysytty sen enempää ministeriön papereissa kuin kommentaattorien puheenvuoroissakaan.

Vihapuheen käsite on vaarallinen, koska se vie huomion pois itse asiasta vihan olemassaolosta ja syistä ja ongelmasta, johon olennaisesti kuuluu vihan torjunta sinänsä.

Vihaa esiintyy entistä enemmän, koska Euroopan unionissa on tehty politiikkaa, jonka kansalaiset kokevat oikeuksiensa ja poliittisen tahtonsa vastaiseksi. EU on puuttunut liiaksi kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin.

Maahanmuuttokritiikkiä tuskin esiintyisi ilman holtitonta maahanmuuttopolitiikkaa, niin kuin ”rasismiakaan” ei olisi ilman, että kansanryhmien konfliktit on siirretty valtakuntien rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia: kaduille, kujille, turuille ja toreille, joissa vierasperäiset ja kantaväestö kamppailevat niukoista resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Vihapuhetta edeltää usein jokin valtapuhe, jolla kansalaisten tahdonilmauksia ja sananvapautta rajoitetaan julkisen vallan toimesta.

’Rajoitettu sananvapaus’ onkin oksymoroni, eli itsensä kumoava ristiriita, ja sananvapaudella ja rajoitetulla sananvapaudella on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla. Tunnetusti myös demokratian ja kansandemokratian ero on kuin tuolilla ja sähkötuolilla.

Iskut kohdistuvat emootioiden ja affektien ekspressioihin

Vihapuheen käsite on vaarallinen myös siksi, että siihen liittyy tunteiden tukahduttamista. Jos ihmiset pakotetaan kääntämään epäoikeudenmukaisen politiikan tuloksena heränneet aggressionsa sisään päin, tulokset ovat usein paljon tuhoisampia kuin siinä tapauksessa, että ihmisten pahoinvointi ja viha puretaan ulos.

Sellainen ihminen, joka ei suuttuisi havaitessaan maailmassa vääryyttä, kuten terrori-iskuja tai meritokraattisen oikeudenmukaisuuden rikkovaa länsimaisen suopeuden hyväksikäyttöä, olisi nähdäkseni joko apaattisen välinpitämätön tai psyykkisesti sairas.

Näin on siitä huolimatta, että poliittisiin ongelmiin ei ole suotavaa suhtautua affektiivisesti vaan intellektuaalisesti. Tunteet kuuluvat kuitenkin todellisuuteen ja ovat siten oikeutettuja.

Poliittisen hallinnon pyrkimykset torjua vihapuhetta ovat yhtä paljastavia kuin median luonnehdinnat ihmisten ulostuloista. Pidettäessä kantta kattilan päällä se entistä varmemmin pamahtaa auki.

Ongelmien ongelma on, että poliitikot, media ja julkinen hallinto eivät tunnusta, mikä kansalaisissa herättää vihaa. Vaikuttaa todellakin olevan jotakin, mitä ei saisi sanoa. Maahanmuuton arvostelijoiden ja kansallista etua puolustamaan pyrkivien EU-kriitikoiden kohtelusta ja tuomitsemisesta sen voi vaivatta päätellä.

Vihapuheen yksi syy on sen torjunta

Punavihreäksi kahteenkin kertaan (Marko Hamilon ja Jussi Westisen toimesta) todisteltu valtamedia menee tähän syyllistämiseen täysin palkein mukaan, kun sankaritoimittajat väittävät puolustavansa hurskaasti ja puhtain purjein sananvapautta, vaikka toisella kädellään he ovat valmiit riistämään sananvapauden erimielisiltä pois.

Vihan takaa kajastaakin usein jokin valhe. Valtamediaa sanotaan nykyään valhemediaksi siksi, että valehtelu on vallassa pysymisen keskeinen instrumentti, eikä valta-asemaa ole ilman valehtelua ja totuuden peittelyä.

Perin kieroa on, että tämän normatiivin vallitessa saisivat äänessä olla niin mediassa kuin yliopistoissakin vain ne, jotka tendenssimäisesti edistävät punavihreää agendaa ja monikulttuurisuuden ideologiaa.

Nurinkurisuus näkyy siinä, että kriittiset (ja siten todelliset) tieteenharjoittajat taivutellaan sipsuttelemaan varpaillaan ja kerjäämään oikeutusta omalla defensiivisyydellään, siis keskittymään torjumaan erilaisia kompromettointiyrityksiä, jollainen käsittääkseni oli myös Markku Huuskon maininta ”en arvostetulta tutkijalta odottaisi”.

Vihapuheen käsitteen viljely poliittisessa retoriikassa on leimaavaa ja maalittaa helposti minkä tahansa kritiikin diskurssiin kuulumattomaksi ja sopimattomaksi sekä esittäjän ei-toivotuksi tai epäkorrektiksi, pahimmillaan toisinajattelijaksi.

Näin kaikki, mikä ei sovi median piirtämään narratiiviin, pyritään jynssäämään pois. Filosofisesti katsoen julkisen hallinnon tehtävä ei ole kuitenkaan tehdä ihmisten mielipiteitä soveliaammiksi yhteiskuntaan vaan yhteiskuntaa sopivammaksi ihmisten mielipiteisiin.

Vihapuheen paheksunta on merkki vallasta

Kielitieteilijä Noam Chomsky kirjoitti teoksessaan The Common Good (1998), että ”[ä]lykkäin tapa pitää ihmiset hiljaisina ja tottelevaisina on rajoittaa hyväksyttyjen mielipiteiden skaala, mutta sallia laaja keskustelu noiden sallittujen rajojen sisällä.” Vasemmistoa sympatisoivana hän ilmeisesti tiesi, mistä puhui.

Ranskalainen kansallismielinen filosofi Alain de Benoist puolestaan sanoi esseessään Gemeinschaft und Gesellschaft A Sociological view of the decay of modern society (1994), että ”[i]hmisen tappaminen hiljaisuudella on murhan hyvin hienostunut muoto, josta käytännössä saa saman hyödyn kuin oikeasta salamurhasta lisäksi siitä jää salamurhaajalle hyvä omatunto.”

Olen samaa mieltä kuin Markku Jokisipilä siitä, että sananvapautta koskeva nipistely ja näpistely eivät kuulu kansanvaltaiseen yhteiskuntaan.

Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä ja kaikkien hyväksymiä kriteereitä ei voida löytää, vain valta lopulta määrittelisi sananvapauden rajat, mikä johtaisi siihen, että sananvapautta ei ole.

Tällä tavoin on helppo ymmärtää tšekkiläissyntyistä elokuvaohjaajaa, Miloš Formania, joka sanoi: ”Ei ole olemassa mitään osittaista sensuuria. Joko sensuuria on, tai sitä ei ole. Mistäkö tiedän tämän? Asuin maassa, jossa oli sensuuri.”

Sananvapaus esiintyy ja punnitaan vain ongelmallisten asioiden yhteydessä, niin kuin vihapuhettakin esiintyy vain ongelmien merkiksi. Sananvapaus voi ylipäänsä olla vain ongelmallista, koska ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta. Tässä mielessä sananvapauden esiintyminen ongelmana on terveen demokratian merkki!

Mikä vihapuhetta generoi?

Opetus- ja kulttuuriministeriön vihapuhehanke voi tarkoittaa hyvää, mutta se on strategialtaan täysin epäonnistunut ja naiivi perustuessaan oletukseen, että ihmisten mielipiteiden ja tuntemusten ilmaisuja pitää kieltää.

Omasta mielestäni kyseessä on poliittisen hallinnon raihnainen yritys tukahduttaa poliitikkojen itse ansaitsemaa kritiikkiä ja peitellä ihmisten kokemaa pahoinvointia kieltämällä sen ilmaisut mutta jättämällä syyt voimaan.

Voidaan helposti kysyä, millä tavoin ”sitoutuminen torjumaan vihapuhetta” tapahtuu, ellei se ole vain puhujan omaa itsesensuuria. Vastaus on, että tukkimalla muiden suita, jolloin kyse on medialle ja muille sanankäyttäjille kohdistetusta vaientamisvaatimuksesta.

Entä sitoutuvatko viranomaiset itse torjumaan myös sitä vihapuhetta, jota he poliittisen vihervasemmiston kanssa kohdistavat syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten voimalla perussuomalaisia totuuden puhujia vastaan? Tähän asti heidän oma vihapuheen torjuntansa on pyrkinyt kieltämään maahanmuuton, islamin ja siihen liittyvän terrorismin arvostelun.

Ongelma ei ole vihapuheen käsitteen määrittelemättömyys vaan määrittelyn kautta paljastuva halu estää kansalaisia artikuloimasta yhteiskuntakritiikkiä, vaikka se onkin todellista. Vihapuheen käsite (hate speech) onkin lähtöisin Koillis-Yhdysvaltojen koripalloyliopistojen liigasta, jossa sillä on Amerikan omaan historiaan liittyvä moralistinen ja valkoisen miehen pahuutta alleviivaava asema, eikä se sovi meidän oloihimme Pohjolaan.

Vihapuheen käsite on liudentunut tarkoittamaan melkein mitä tahansa puhetta, joka ei sovi vastaanottajan näkemyksiin tai herättää kielteisiä tunteita vastaanottajassa. On kuitenkin suuri erehdys tuhria omia kognitiivisia tai ymmärtämiseen liittyviä heikkouksiaan mielipiteiden esittäjien ominaisuuksiksi. Epäpedagogista on myös opetus- ja kulttuuriministeriössä toimivien virkamiesten asennoituminen heidän yrittäessään pakottaa ihmiset pitämään kielteiset tunteensa sisällään ja salaamaan aggressionsa.

Myöskään vihapuheen olemassaolo sinänsä ei ole ongelma vaan se, että on vihattavia asioita. Kannattaa siis vihata vihaa ansaitsevia asioita eikä niitä ihmisiä, jotka osoittavat oikeustajua olemalla vihaisia vihaa ansaitseville kohteille.

Ei ole ihme, että ihmiset parkaisevat joka kerta, kun heidän suitaan kapuloidaan, ja koetaan ”some-pöyristymisiä”, vallitsee ”some-raivo” ja syntyy ”mikroskandaaleja”.

Ne ovat merkkejä mikrotason ja makrotason sekoittumisesta sosiaalisessa mediassa, jossa mikrotason kasvokkaiseen vuorovaikutukseen perustuvilla alustoilla kuten Facebookissa, Twitterissä ja monissa muissa laareissa käydään makrotason poliittisia kiistoja.

Poliittinen personifioituu ja persoonallinen politisoituu, ja seuraa yhteenottoja. Syy: epäoikeudenmukaiseksi koettu maahanmuuttopolitiikka, joka on repinyt kansallisen konsensuksen halki, heikentänyt yhteiskunnallista tehokkuutta ja vähentänyt sosiaalista luottamuspääomaa täsmälleen Robert D. Putnamin vuonna 2000 esittämän teorian mukaan.

Lopuksi

Eräänä merkkinä vihapuhetta koskevien näkemysten mielipiteidenvaraisuudesta ei ’vihapuheelle’ ole voitu löytää hyväksyttävää juridista määritelmää. Se ei ole myöskään sinänsä mikään rikos, vaikka Valtakunnansyyttäjänvirastossa käsitettä onkin käytetty ahkerasti, kun on vedetty poliitikkoja käräjille ”vääristä sanoista”.

Niinpä opetus- ja kulttuuriministeriö jatkaa sananvapauden rajoittamista myös ilmaisun ”laillisuuden” tuolle puolen, viittaamalla sen ”eettisyyteen”.

Näin ministeriö koettanee oikeuttaa sananvapauden rajoittamista laittomin keinoin, ja yritys on paljastava. Keneltäkään ei voi jäädä huomaamatta, että tätä kautta pohjustetaan toimintavapauksia mielipidesensorina toimivalle ”poliittiselle poliisille” (Polpo), joka myös kouluttaa lisää poliiseja kansalaisten sanankäyttöä kyttäämään median taputtaessa käsiään.

Tarkkailu- ja valvontayhteiskunnan sikiäminen kertoo minulle filosofina ja sosiaalipsykologina sen, että poliittisessa hallinnossa on jotakin pahasti vialla. Ihmisistä koulitaan Juudaksia ja pieniä palohälyttimiä, jotka kavaltavat toisiaan, ja viranomaiset toimivat lapsenvahteina oppineille. Lopulta kansalaiset käyttävät viranomaisia ja ilmiantonappeja keskinäisten kostojensa välineinä.

On muistettava, että ihmisoikeuksien ja perustuslakien esikuvana pidetystä Magna Cartasta lähtien sananvapauden tehtävänä on ollut suojata kansalaisia hallitsijoiden ja viranomaisten mielivallalta.

Nykyisessä Euroopassa hallitsijat ja heitä edustavat oikeusviranomaiset ovat puolueellisesti ja kenenkään pyytämättä ottaneet tietyn mielipideklusterin ja ulkomaalaisryhmän aseman itselleen sekä langettaneet rangaistuksia omille hallintoalamaisilleen tai heitä edustaville ryhmille. Tätä kautta syyttäjistä, tuomareista, virkamiehistä ja laillisuuden vartijoista on tullut poliittisia viranomaisia, jotka ajavat Euroopan unionin totalitaristista ja neuvostojärjestelmästä muistuttavaa agendaa.

Tässä kissanhännänvedossa on autuaasti unohdettu Victor Hugon romaani Kurjat (1892), jossa ylimystö sai köyhät kalvamaan toisiaan, jotta rikkaat voivat jatkaa pitojaan. Suvereenisti on sivuutettu myös Molièren satiiri Ihmisvihaaja (1666), joka opetti, että jokaisella on syytä vihata ihmisyyttä itsessään, koska ihminen on läpikotaisin paha ja mätä.

Sananvapautta ei pitäisi kahlita sen enempää rikosoikeudellisesti kuin ”eettisestikään”, koska rangaistuksen uhka ja pakkokeinot saavat yhteiskunnallisen totuuden katoamaan, ja jälkikäteissensuuri kiertyy ennakkosensuuriksi, kun ihmiset pelästyvät ja alkavat itse kuohia käsityksiään.

”Etiikka” on konventionaalisissa ja ei-tieteellisissä arkiyhteyksissä yleensä pelkkää ideologiaa, josta muodostuu propagandaa. Monikulttuurisuuden kompleksista ja itseään kumoamaan pyrkivää tendenssiäkö tässä täytyisi kaikkien julistaa? Myös paljon viitatut ”ihmisoikeudet” kääntyvät yleensä suuriksi velvoitteiksi toisia ihmisiä kohtaan ilman, että olisi ratkaistu, kuka tämän ”vastuun” ja siitä koituvat laskut pystyy tai haluaa maksaa.

Sellainen yhteiskunta, jossa sananvapautta voi käyttää ”väärin” tai ”oikein”, on vaarallinen, aivan niin kuin ”toisinajattelijaksi” julistaminen on merkki vallankäyttäjien yksipuolisesta julistautumisesta ”yhteiskunnallisen hyvän” lipunkantajiksi. Se on oire median ja tietyn tutkijakunnan sulkeutumisesta omahyväisyyden kehään ja muiden diskriminoimisesta tähän sisäpiiriin kuulumattomiksi.