26. joulukuuta 2016

Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?


Katselin joulunpyhinä Ylen Areenasta U2-yhtyeen ”Innocence + Experience” -konserttia, joka oli taltioitu Pariisissa noin vuosi sitten tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Oli varmaan kova paikka astua tuhansien ihmisten eteen julistamaan rauhaa, rakkautta ja ”maailmankansalaisuutta” (Bonon käyttämä käsite) tilanteessa, jossa monikulttuurisuuden hedelmiä oli jouduttu keräämään ruumissäkkeihin yleisön kotikaupungissa. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, sillä terrorin uhka ei näytä väistyvän vaan jatkuu, aivan äskettäin Berliinissä tapahtuneen iskun muodossa.

Kummallista koko tilanteessa olikin, miten helposti yleisö otti vastaan U2:n musiikissaan levittämän ilosanoman, jolla tullaan edistäneiksi myös terroristien tavoitteita, kuten maahanmuuttoa, kansallisvaltioiden kumoamista ja raja-aitojen kaatamista. Yksi selitys voi olla tottumus Bonon monotukseen. Hän on posottanut omaa monikulttuurista rajojenylityspropagandaansa jo niin kauan, että sanojen merkityksiä ei enää kuulla tekstin, laulun eikä esiintymisen takaa, ja ymmärretyiksi tullessaankin kyseisiä teemoja pidetään vain ”vertauskuvina”.

Toinen selitys helpon näköiseen suoriutumiseen vaikeasta tilanteesta voi olla hukuttautuminen fiilikseen. Vanhan sanaston toistaminen pelottavassa uudessa tilanteessa toimii kuin helminauha oikeauskoisen kädessä. Yleisö ei tällöin välitä siitä, ilmaiseeko se surunsa tai raivonsa tunteita adekvaatisti, kunhan voi piehtaroida turvallisen tuntuisessa itsesäälissä, voimattomuudessa ja alistumisen elämyksessä, jonka terrori-isku musertavuudellaan tuottaa. Konsertti tarjosi yleisölle tilaisuuden projisoida vihansa regressiiviseksi ”rakkaudeksi” ja toisen posken etiikaksi.

Kolmas selitys Bonon onnistumiseen liittyy ilmiöön, jonka soveltamiseen myös natsit syyllistyivät filosofi Walter Benjaminin mukaan. Se on politiikan estetisoiminen, toisin sanoen julkisessa elämässä vallitsevien valtasuhteiden lavastaminen ”taiteelliselta” vaikuttavaan muotoon.

Miksi Platon halusi karkottaa taiteilijat valtiosta?

Platon tunnetaan Valtio-kirjansa kannanotosta, jonka mukaisesti hän halusi ajaa taiteilijat pois poliksesta eli kaupunkivaltiosta. Filosofin jyrkkyyttä on usein oudoksuttu, sillä taiteilijat vaikuttavat viattomilta ja harmittomilta sielunkumppaneilta, ja niinpä Platonin näkemystä onkin usein pidetty merkkinä hänen halustaan tavoitella totalitarismia (Karl Popper). Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Ratkaisu ongelmaan avautuu estetisoinnin käsitteen kautta.

Taide vetoaa aisteihin, kun taas käsitteellinen ajattelu perustuu intellektiin, eli älyyn ja järkeen. Tältä pohjalta on helppoa sanoa, että taiteilijoiden ei pitäisi päätyä filosofikuninkaiksi, sillä tunnemyrskyjensä kurimuksissa he voisivat upottaa koko valtiolaivan ohjattuaan sen karikkoisille vesille.

Siksi myös Platon halusi pitää taiteilijat erossa valtion asioista ja omistaa ne pelkästään älylliselle parhaimmistolle, jonka maltillisessa ohjauksessa voitaisiin välttyä suurilta virheiltä. Koska hallitsijoiden oli syytä olla vapaita kaikista maallisista intresseistä, piti valtion johtajien olla vapaita myös kaikesta omaisuudesta ja jopa aviopuolisosta, joten tehtävä sopi paremmin kuin hyvin luontaisille filosofeille.

Kiinnostavaa näiden kuriositeettien kiemuroissa on se, miksi ja millä tavoin taiteilijat nykyään osallistuvat politiikkaan ja paikoin vaikuttavat ratkaisevasti politiikan sisältöihin joko kannanottojensa välityksellä tai esikuvallaan. Heidän kauttaan tunteet johtavat politiikkaa, ja elämän ja kuoleman kysymyksiin sovelletaan sytkäri kädessä loimuten juuri tuota Bononkin esille lietsomaa surusilmäistä fiilistelyä.

Miksi taiteilijat eivät kyseenalaista huvitteluliberalismia?

Minun käteni hakeutuu hätäkatkaisimelle aina, kun Yleisradion tai Helsingin Sanomien toimittaja työntää mikrofoninsa Anna Puulle, Antti Tuiskulle, Sannille, Robinille tai jollekin muulle tuon kaltaiselle tähtöselle ja kysyy hänen poliittista mielipidettään koskien vaikkapa maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, kansallismielisyyttä tai ”rasismia”.

On luonnollisesti selvää, että ihmisellä, joka ei ole koskaan kuullut mitään esimerkiksi valtiollisesta suverentieetista, ei voi olla noista asioista perustelua näkemystä käsitteellisten ja teoreettisten resurssien puuttuessa täysin. Sen sijaan saadaan kuulla sähköiskumaisia reaktioita, jotka tulevat kuin ehdollisina reflekseinä ja kantavat tuttua moralistis-paatoksellista sisältöä: ”kaikenlainen suvaitsemattomuus on tuhottava!”

Kun taiteilijalta kysytään poliittisia asioita, kyseessä onkin eräänlainen julkinen hyväksikäyttö, jossa toimittaja käyttää taiteilijaa omien näkemystensä esille tuomiseen ja vahvistamiseen. Taiteilija puolestaan astuu tuohon miinaan oman narsisminsa houkuttelemana, sillä itseihailunsa vuoksi hän luulee olevansa niin viisas, että asioita tiedustellaan häneltä siksi.

Tosiasiassa taiteilijoista halutaan vain kannatusmagneetteja poliittisten agendojen esittämiseen; äänestäjien kun tiedetään muodostavan mielipiteitä auktoriteettiuskoisesti. Puolueet kilpailevat taiteilijoiden suosiosta tavoitellessaan riveihinsä ihmisiä, jotka ovat tyyli-, elämäntapa- tai mielipidejohtajia, useimmiten kuitenkin aivan muissa, politiikalle varsin kaukaisissa asioissa.

Mutta myös taiteilijat joutuvat itse tavoittelemaan suosiota, ja he kamppailevat kansanjoukkojen kannatuksesta. Tämä onkin selitys siihen, miksi taiteilijat eivät juuri koskaan vaadi esimerkiksi maahanmuuton rajoittamista tai epäile, kritisoi ja kyseenalaista monikulttuurisuutta sekä yleensäkään ilmaise mitään sellaisia näkemyksiä, jotka ovat vastoin laissez-fairea.

Ovatko siis maahanmuutto, monikulttuurisuus ja löperöliberaali vihervasemmistolaisuus niin suosittuja, että taiteilijatkin pyrkivät ratsastamaan niiden aallonharjalla? Eivät. Kyse on vain siitä, että arvosteleminen ja vastustaminen olisivat konfliktien avaamista. Taiteilija ei ole kuitenkaan kriitikko, vaan hän haluaa olla diiva.

Konfliktit taas vähentävät joukkohurmokseen perustuvaa kannatusta. Niinpä taiteilijoille ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin sulautua massaan ja omaan usein niin tunteelliseen haavemaailmaansa miellyttääkseen yleisöjä näennäisen harmonisella mutta tympeällä ja mukiinmenevällä maailmanhalaushymyilyllä, joka ohjaa avaamaan sydämensä ja kukkaronsa.

Sillä taiteilijan tehtävä on viihdyttää. Sen sijaan filosofin, tieteenharjoittajan ja poliitikon tehtävä olisi perustaa toimintansa totuuden tavoittelulle. Tämä perusero ratkaisee vihdoin sen, miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi. Koska taiteilijan ja filosofikuninkaan intentiot ja koko motivaatiorakenne poikkeavat täysin toisistaan, myös Platon katsoi paremmaksi lähettää huilunsoittajan pois, kun filosofoiminen alkoi.

Taiteilijan viihteellinen rooli estää kriittisyyden

Politiikan estetisoitumista on osattu surra Joseph Göbbelsin ja Walter Benjaminin vuosista asti, mutta nykyisin politiikka on lisäksi viihteellistynyt. Viihteellistynyt on myös taide. Viihde on estetiikan halvempi malli ja samalla alue, jolla taide ja politiikka kohtaavat banalisoidulla ja järjen piiristä pois raastetulla tavalla. Sen huomionarvoisin toteutumisyhteys on kotisohvallaan köllähteleviä demarieläkeläisiä kohti täsmäsuunnattu prime time -ajan TV-lähetys.

Esimerkiksi Jari Tervo ei ole minun mielestäni kirjailijana taiteilija, vaan hän on viihdyttäjä. Hän suoltaa viihteellistä kirjallisuutta ja esiintyy televisiossa saadakseen niin kuin hän kerran tyylitietoisesti lipsautti ”fyffeä”. Oikea kirjailija tai taiteilija kykenisi esittämään median painostuksesta riippumattomia ja kollegojensa mielipiteistä piittaamattomia analyyseja, mutta kustantajien leivissä olevat ilmoittavat haluavansa ”fyffeä”.

Halu erottua sosiaalisesti liittyykin taiteilijuuteen useimmiten käänteisesti. Viihteellisyydestä elävät taiteilijat eivät edes pyri erottautumaan median, kustantajien ja tuottajiensa ripustelemista henkisistä ja aineellisista kahleista, vaan he pyrkivät toteuttamaan sosiaalisen erottautumisen välttämättömyyttä erottautumalla omista yleisöistään ja suosijoistaan sekä asettumaan heidän yläpuolelleen!

Tämä on luonnollisesti anteeksi annettavaa, sillä taiteilijan rooli vaatii teeskentelemään parempaa kuin yleisönsä; miksi hänen teoksiaan muuten antauduttaisiin katsomaankaan? Pelkään kuitenkin pahoin, että oman maan tai kansalaisten haukkuminen ei ole enää sellainen klisee, jolla tuota etäisyyttä voisi luoda ja ylläpitää.

Miten tämä kaikki liittyy U2:een ja sen keulahahmoon, Bonoon? Mielestäni myös U2:n järjestämissä massatilaisuuksissa on kyse perimmältään samasta ilmiöstä kuin natsien joukkokokouksissa: politiikan estetisoimisesta ja kyseenalaisten ellei jopa poliittisesti kestämättömien linjausten tekemisestä ”aistittaviksi” ja ”kauniiksi”.

Ainakin minä näen edessäni valtavan internatsistisen joukkokokouksen ja propagandatilaisuuden, jonka johtaja pyrkii suggeroimaan yleisönsä uskomaan, että ei kannata pelätä, vaikka terrorin uhka on käsin kosketeltavaa, ja että ”me kaikki olemme maailmankansalaisia!”

Saatan kuulostaa kuivalta, mutta ”maailmankansalaisuutta” ei ole olemassakaan, sillä jokainen ihminen on väistämättä jonkin maan kansalainen, ellei hän sitten ole maaton pakolainen. Kenenkään ei pitäisi arvostella minua kyvyttömyydestä samastua toisten ihmisten asemaan, kun sanon toivovani, ettei Bonon propagoimasta väitteestä tulisi meidän kohdallamme koskaan totta.

---

U2:n ja Bonon maailmanparannustyöstä olen aiemmin kirjoittanut tässä ja tässä.