31. joulukuuta 2016

Löydä some-persoonasi


Sosiaalisen median suosituimpia mielipidefoorumeja ovat erilaiset blogit ja Facebook. Minulle on tullut joskus kyselyjä ja tökkäyksiä sen johdosta, että en ole reagoinut Facebook-profiilini kaveripyyntöihin (kiitos niistä!) enkä ole muutenkaan toiminut Facebookissa aktiivisesti.

Tämä johtuu Facebookin lohduttomasta tilasta. Aiemmin naamakirjassa saattoi pitää toisilleen näkyvissä olevia kavereita. Heistä ei ollut vielä muodostunut joukkueita, eivätkä he alkaneet riitelemään keskenään. Takavuosina myös tykkäysnapilla osoitettiin ahkerasti sympatiaa. Nykyään Facebookissa tummuu läski (ainakin vertauskuvallisesti), eikä Facebook olekaan enää mikään Pacebook vaan Racebook tai Hatebook, jossa kerätään nuijamiesten laumoja toinen toisensa vastaisiin rökityksiin.

Muutamat nuoret miehet perustivat Facebookin yliopistonsa sisäiseen viestintään, jotta toisistaan vieraantuneet opiskelijat voisivat paremmin löytää toisensa. Se luotiin yksilöiden ja pienryhmätason kohtaamista varten. Henkilökohtaiseen mikrotason kanssakäymiseen laadittu foorumi ei kuitenkaan sovi sellaiseen makrotason poliittisia asioita koskevaan argumentaatioon, johon sitä nykyään käytetään, kun erilaiset intressiryhmät käyvät siellä kiivasta mielipidesotaa.

Tietokonealan slangia käyttääkseni ”palvelu” tai ”portaali” ei ”tue” poliittisen argumentaation esittämistä. Yhtä huono siihen on yhden lauseen totuuksia levittävä Twitter, sillä politiikassa ei ole yhden lauseen totuuksia.

Yksi selitys Facebookissa myrskyävään informaatiosotaan on se, että siellä kohtaavat eritaustaiset ihmiset valikoitumattomasti. En tarkoita nyt ensisijaisesti etnistä taustaa vaan älykkyyttä. Facebook tuo yhteen ihmiset, joilla ei ole kognitiivisia edellytyksiä ymmärtää toistensa ajatusmaailmaa eikä myöskään yhteisiä kokemuksia. Tutkimuksissa on osoitettu, että ihmiset, joiden älykkyysosamäärä poikkeaa toisistaan enemmän kuin 15 pisteen verran, puhuvat toistensa ohi. Myös se todellisuus ja kokemusmaailma, jossa eletään, on hyvin erilainen.

Facebookissa nämä kuitenkin yhdistyvät vulgaaristi, ja seurauksena on mehukkaita mutta vähähedelmäisiä riitoja, joista jää käteen sama kuin käsiin hajonneesta talkkunapussista. Tykkääminen on toki helppoa, mutta heti kun siirrytään tietopuolista ymmärrystä koskeviin kysymyksiin, harmonian havina katkeaa kuin kanan lento. Siksi oikea pelimies ei käytä Facebookia. Koska itse liikun Internetissä kuin pelimies Las Vegasissa, haluan myös perustella näkemykseni huolellisesti enkä käytä lainkaan noita sähkösanomatyyppiseen viestintään perustettuja laareja. Sen sijaan argumentoin asiani blogikirjoituksissani, kuten nyt esimerkiksi tässä.

Persoonallisuus verkkokannanottojen selittäjänä

Filosofina ja sosiaalipsykologina olen perehtynyt persoonallisuustesteihin. Persoonallisuuden testaaminen perustuu typologoihin ja olemusajatteluun, jota voidaan aina arvostella leimaavuudesta. Mutta persoonallisuuden käsite on omalla tavallaan informatiivinen, eikä tietoa ihmisten henkisistä ominaisuuksista voida kovin hyvin saavuttaa ilman noita epäilyttäviltä vaikuttavia testejä.

Seilattuani sosiaalisessa mediassa koko sen olemassaolon ajan olen vakuuttunut siitä, että some-riitojen syynä ovat useasti ihmisten persoonallisuudessa vallitsevat erot. Ulkonäköön, ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja älykkyyteen liittyvät objektiiviset eromme ovat vähemmän vaikuttavia verrattuina niihin eroihin, joita luonnetypologisesti määriteltävissä olevat persoonallisuuden erot tuottavat mielipiteiden muodostukseemme. Tietenkin myös yllä luetellut ulkoiset tai henkiset piirteet kuuluvat persoonaan, mutta persoona on myös sinänsä oma tutkimuskohteensa, jonka testi paljastaa tai jopa luo. Persoonallisuudella voidaan tarkoittaa ihmisen luonteen osaksi jäykistyneitä tai kaavoittuneita reagoimis- ja toimintamuotoja.

Eräs paljon käytetty persoonallisuustesti on Katherine Briggsin ja Isabel Myersin kehittämä tyyppi-indikaattori, joka kuvaa persoonallisuutta neljän ulottuvuuden (asenne ympäristöön, tapa hankia tietoa, päätöksenteon peruste ja elämäntyyli) mukaan. Se nojaa osittain myös psykoanalyytikko Carl Gustav Jungin teorioissaan määrittelemiin kahdeksaan kognitiiviseen toimintoon. Tämän mukaan ihmiset ovat joko introverttejä (I) tai ekstroverttejä (E), joko tosiasiallisia (S) tai intuitiivisia (N), joko ajattelevia (T) tai tuntevia (F) ja joko harkitsevia (J) tai spontaaneja (P). Testin erään sovellutuksen voi tehdä kotitehtävänä tästä.

Kyseisen typologian valossa voidaan tutkia myös poliitikkoja ja poliittista mielipiteiden muodostusta. Alexander Stubbin persoonallisuustyyppi alkaisi oletettavasti kirjaimella E, eli hän on ilmeinen ekstrovertti, kun taas Timo Soinin testitulos alkaisi luultavimmin kirjaimella I, eli hän on todennäköinen introvertti. Mikki Hiiri puolestaan on tyypillinen nörtti, ja hänen poikansa ovat Vertti ja Mortti, eli turhan orjallisesti persoonallisuustesteihin ei pidä suhtautua!

Vaikka Briggsin-Myersin testiä vastaan on esitetty ansaittua kritiikkiä (aivan niin kuin persoonallisuuden ja luonteen käsitettä kohtaan yleensäkin), joitakin tiedon jyviä sen kautta erottuu. Vastatessani testissä rehellisesti saan itse tulokseksi ENTJ, ja vastatessani vielä rehellisemmin (eli jyrkemmin painotuksin) saan tuloksen INTJ. Samoja tuloksia saavat melkein kaikki kaverinikin, joten ei ihme, että olemme kavereita.

Verkkokeskustelujen taso riippuu persoonallisuustyypeistä

Miten tämä liittyy sosiaaliseen mediaan? Siten, että se osoittaa verkossa vellovia mielipiteitä koskevat argumentit ennalta arvattaviksi ja riippuviksi ihmisten persoonallisuustyypeistä. Esimerkiksi Uuden Suomen puheenvuoropalstalla esitettävät kannanotot ovat suoraan luettavissa kirjoittajien ilmeisistä persoonallisuustyypeistä. Vastaavasti heidän persoonallisuustyyppinsä ovat pääteltävissä heidän poliittisista kannanotoistaan. Niistä muodostuu kokonaisia ajatusklustereita.

Rintamalinjojen kesken vallitsevia eroja ei voida selittää esimerkiksi asuinpaikkaan tai sukupuoleen liittyvillä muuttujilla, sillä mielipidelinnakkeet ovat muodostuneet tiettyjen elämää tärkeämmiksi koettujen teemojen ympärille täysin näistä ominaisuuksista riippumatta. Tällaisia jyrkkiä mielipide-eroja tuottavia teemoja ovat muiden muassa maahanmuutto, islam, kristinusko, perussuomalaisuus, feminismi, monikulttuurisuus, Nato ja Venäjä. Luetteloon voitaisiin lisätä vielä karhu, susi, kossu, ilves, hyvä taide, sosiaaliturva, protestanttinen työetiikka ja suomalaiset saunatavat.

Pidettyäni Uudessa Suomessa blogia kuuden vuoden ajan arvaan melkein jokaisen Uuden Suomen keskustelupalstalla esitettävän mielipiteen ennakolta tuntien esittäjän persoonallisuustyypin. Persoonallisuustyypin kanssa kilpailee tärkeimmän selitystekijän paikasta vain jäsenyys jossakin intressiryhmässä (kuten Sdp:ssä, Demlassa, Vihreissä tai Vastarintaliikkeessä), mutta tällöin jonkin intressiryhmän jäseneksi päätyminen voidaan selittää persoonallisuustyypillä eikä persoonallisuustyyppiä poliittisella kannalla. Persoonallisuustyyppi voi nimittäin ohjata etsimään ongelmien ratkaisua tietyllä tavoin ja tietyltä taholta ja siten edistää jonkin tietyn intressiryhmän jäseneksi hakeutumista, mutta intressiryhmän jäsenyys ei aiheuta persoonallisuustyyppiä. Tämä on looginen totuus. Sosialistiksi tai porvariksi synnytään myös luonteenlaadun osalta, ei vain johonkin varallisuusluokkaan sijoittumalla.

Kannanotot, joita sosiaalisessa mediassa esitetään, riippuvat hyvin vahvasti siitä, miten esittäjä asennoituu maailmaan: suhtaudutaanko poliittisiin ongelmiin empaattisesti, tunteenomaisesti ja eläytyvästi, kuten tyypilliset ekstrovertit, intuitiiviset, tuntevat ja spontaanit (ENFP) vai analyyttisesti, järkiperäisesti ja suunnitelmallisesti, kuten tyypilliset introvertit, tosiasialliset, ajattelevat ja harkitsevaiset (ISTJ).

Tämän vuoksi jokaisella olisi itsereflektiivisen pohdinnan paikka: ovatko hänen ajamansa tavoitteet todella perusteltuja vai johtuvatko ne vain hänen persoonallisuutensa piirteistä ja sen mukaisista asenteista? Ne puolestaan voivat olla yhtä hyvin oppimisen, ehdollistumisen kuin biologistenkin ominaisuuksien tuloksia ja johtua esimerkiksi gastroenterologisen elimistön toiminnasta, aivan niin kuin psykoanalyytikko Erich Fromm katsoi loisteliaassa teoksessaan The Anatomy of Human Destructiveness (1973). Joku nörtti muuten ideaplagioi tästä unohdetusta klassikkoteoksesta best sellerin kirjoittamalla muka-uuden oman teoksen nimeltä Suoliston salaisuus (2015), jossa hän banalisoi Frommin tutkimuksen idean madaltamalla persoonallisuuspsykologisen analyysin pelkästään aivotutkimukselliselle tasolle ja väittämällä, että suolisto muodostaa ihmiselle ”toiset aivot”. – Oh, my...

Persoonallisuuden arkkityypit sosiaalisessa mediassa

Persoonallisuutta on luonnehdittu psyykkisten ominaisuuksien melko pysyväksi kokonaisuudeksi. Se voi onneksi tai vahingoksi kuitenkin myös muuttua. Arkkityypillä puolestaan tarkoitetaan (usein tiedostamatonta) tajunnan sisältöä tai sellaisen yleismaailmallista mallia. Se on harvoin pelkästään järkiperäisesti käsiteltävä, ja sillä on oma psyykkinen energiansa.

Niinpä en tarkoita, että tunteellinen maailmaan asennoituminen olisi vähemmän arvokasta kuin järkiperäinen, mutta siitä olen varma, että rationaalinen asenne sopii joka tapauksessa poliittisten ongelmien käsittelyyn paremmin kuin tunteellinen. Olen siis samaa mieltä kuin Aristoteles, joka katsoi, että myös tunteiden kannalta hyvää elämää on elämä järjen mukaan.

Jung käytti arkkityypin synonyymeina myös käsitteitä ’vaisto’, ’demoni’ ja ’mana’. Itse sanoisin, että sosiaalisessa mediassa on lähtenyt jälleen lentoon todellinen Wotan, skandinaavisista Eddoista ja Richard Wagnerin oopperasta ”Nibelungin sormus” karannut, toistuvasti esiin nouseva ylijumala, joka tuntee myös nimen Odin ja toimii ”korppien kuninkaana” sekä valmistautuu maailmanlopun taisteluun.

Olen koonnut tähän loppuun lyhyen luettelon sosiaalisessa mediassa esiintyvistä arkkityypeistä alkaen vähiten haitallisista ja päätyen haitallisimpiin. Luetteloa ei kannata ottaa aivan todesta, sillä se jättää tilaa täydennyksille, eikä kenenkään kannata vetää sen vuoksi joulukuusenpalloja nenäänsä pihkaisesta ja ehkä jo varisevasta Tannenbaumistaan. Siten tulisi vain paljastaneeksi itsensä.

1. Räksyttäjä

Terrieri on maailman ainoa koirarotu joka uskaltaa käydä itseään vahvempien kimppuun tietäen vahingoittuvansa. Räksyttäjä on samanlainen. Hän nälvii, ilkeilee, huomauttelee ja tarttuu yksityiskohtiin aivan niin kuin mainoksen puudelikoirat sidostesukkaan eikä lopeta. Mitään kokonaisuutta hänen omista näkemyksistään ei kuitenkaan hahmotu. Moni mielipidekirjoittaja jää onneksi tälle tasolle.

2. Trolli

Trolli toimii pitkälti räksyttäjän tavoin, mutta siinä missä räksyttäjä arvostelee passiivisesti muiden toimia, trolli pyrkii aktiivisesti keräämään huomiota omilla pelkästään keskustelua keskustelun vuoksi herättävillä kannanotoillaan, jotka ovat tarkoituksellisen rajuja. Haitta-aste on vähäinen trollien läpinäkyvyyden vuoksi. Trollien olemassaolon suurin haitta on, että joitakin kärkeviä mutta tosissaan esitettyjä mielipiteitä voidaan erehtyä luulemaan trolleiksi trollien olemassaolon vuoksi.

3. Myötäilijä

Valtavirtojen myötäilijät ovat trollien vastakohtia, sillä he välttelevät sanomasta mitään omaperäistä tai järkyttävää. He ovat tästä syystä toimitusten suosikkeja. Myötäilijä on itse asiassa populisti, sillä hän esittää ja kelpuuttaa minkä tahansa näkemyksen, kunhan se tuo hänelle julkisuutta. Julkisuutta hän puolestaan tarvitsee oman kannatuksensa tueksi, ja tähän liittyen myötäilijä on usein poliitikko. Toimitukset nostavat (tai madaltavat sijainnista riippuen) myötäilijän usein poimintoihinsa tai tekevät hänen älähdyksestään uutisjutun. Myötäilijän vaikutus on piilohaitallinen, sillä hänen menettelynsä on narsistinen. Narsismi merkitsee haitta-asteen kohoamista seuraavalle tasolle.

4. Narsisti

Narsistiselle persoonallisuushäiriölle on tyypillistä halkominen, jolla tarkoitetaan ihmisten jakamista ystäviin ja vihollisiin. Näin käy helposti myötäilijälle, joka julistaa poikkeavat näkemykset ääriajatteluksi, radikalismiksi tai fundamentalismiksi. Keskitien kulkeminen on kuitenkin yhtä haitallista kuin ojanpohjien polkeminenkin. Narsisti katsoo itse olevansa oikeassa ja käyttää ”divide et impera” -taktiikkaa. Narsisti peittää omahyväisyydellään sen, että muiden mielipiteissä ei olekaan vikana näkemyksen aste (äärimmäisyys radikaalius tai fundamentalistisuus) vaan hänen mielestään sen sisältö. Mitä vikaa onkaan olla esimerkiksi fundamentalistinen puputohvelien käyttäjä?

5. Kaveri

Narsisti jakaa ihmiset joukkueisiin ja uhkaa kieltää ystävyytensä jokaiselta, joka ei tottele häntä. Näin syntyy kaveripiirejä. Kauheaa mutta todellista on, että kaveruudesta on tullut sosiaalisessa mediassa kiristyksen väline. Kun yksityinen ja julkinen, henkilökohtainen ja poliittinen menevät somessa sekaisin, on tuloksena välirikkoja. Kaverit vaativat olemaan samaa mieltä tai irtisanoutumaan sopimattomista ystävistä Facebook-potkujen uhalla. Ystäväpiiri kapenee samalla kun kluserit vahvistuvat. Kuka tarvitsee enää vihollisia, jos on tällaisia kavereita?

6. Agentti
 
Tarkoitusperänsä tiedostava sosiaalisen median käyttäjä on usein jonkin henkilökohtaista etuaan ajavan laajemman intressiryhmän asialla. Tällöin on kyseessä agentti. Agentteja ovat esimerkiksi firmojen lähettiläät, jotka kirjoittavat puolueellisia tuotearvioita nettikauppoihin. Heitä ovat puolueosastojen sihteerit, jotka tekevät sormityötä suosikkejaan kannustavilla ja kilpailijoitaan parjaavilla näkemyksillään ja tietysti myös vieraiden valtioiden hyväksi toimivat luopiot, petturit ja myyrät. Usein heille maksetaan joko sosiaalisella tai riihikuivalla valuutalla. Haitta-aste voi olla matala (johtuen helposta tunnistettavuudesta) tai korkea (mikäli agentit onnistuvat lietsomaan kokonaisen sodan).

7. Propagandisti

Propagandan levittäjä on disinformaation sentrifuugi. Hän toimii väärän tiedon generaattorina eli tuottajana, ja siksi hän on pelkkää agenttia haitallisempi. Propagandisti toimii pääideologina, jonka tehtävänä on myös peittää totuutta valheella. Lev Trotski määritteli agitaation ja propagandan eron aikanaan seuraavasti: agitaattori puhuu monista asioista muutamille ihmisille, kun taas propagandisti puhuu muutamista asioista monille ihmisille. Puhutellakseen massoja propagandisti pelkistää ja yksinkertaistaa, myös kuulijoitaan. Propagandisteja on opettavaista kuunnella, kunhan muistaa, että kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä todet sanat kauniita.

8. Infosoturi

Infosoturi on agentin ja propagandistin dialektinen yhdistelmä ja pystyy toimimaan omin avuin sosiaalisessa mediassa. Hänen aseensa on informaatio. Infosoturi on usein myös lobbari, joka toimii jonkin viestintätoimiston palveluksessa. Viestintätoimistot ovat haitaksi kansanvaltaiselle poliittiselle järjestelmälle, sillä ne käyttävät valtaa demokratian ohi. Ilmiö tunnetaan myös konsulttidemokratiana. Se on perinteistä komitealaitosta tehokkaampaa, koska viestintätoimistot ovat propagandakeskuksia, joiden palveluksessa on entisiä poliitikkoja suhdeverkostoineen. Viestintätoimistoilla on selvä maali mutta ei julkisoikeudellista vastuuta eikä komiteoiden hämähäkinseittejä ohimoillaan. Infosotureina toimivat verkkolobbarit saavat rahoitusta toimeksiantajiltaan tai vierailta valtioilta. Näin oli esimerkiksi Itämeren kaasuputkea rakennettaessa, HelsinkiTallinna-tunnelia suunniteltaessa, metrorataa jatkettaessa ja Guggenheim-museota kammettaessa. Infosoturit saavat usein median välittämään toimeksiantajiensa näkemyksiä ja luomaan myönteistä julkisuuskuvaa.

9. Kybersotilas

Kybersotilas kykenee infosoturin lisäksi aiheuttamaan sähköisiä häiriöitä verkossa, esimerkiksi tekemään tietoturvallisuutta vahingoittavia iskuja. Tämän vuoksi Puolustusvoimat suorittaa elektronista tiedustelua ja kehittelee muun muassa tekstintunnistamisohjelmia, jotka paljastavat propagandatarkoituksessa laaditut viestit niiden lauserakenteiden ja sananvalintojen perusteella.

10. Hybridisotilas

Kun kybersotilaan selkään pakataan Kalašnikov AK-47 -niminen muuttokone sekä reppu, jossa on lokero Maon punaiselle kirjalle, on tuloksena hybridisotilas. Hybridisotilas kykenee infosoturin ja kybersotilaan lisäksi myös tavanomaisin asein käytäviin taisteluihin. Hänen monipuolisuudestaan juontaa juurensa hänen nimensä, jossa on ’yhdistelmää’ merkitsevä sana ”hybridi”. Hän toteuttaa anarkisti Carlo Cafieron määritelmää aseelliselle väkivallalle: se on ”tekojen propagandaa”.

11.Verkostoutuja

Kymmenen kohdan luettelon voidaan katsoa olevan täydellinen, ja siksi tämä ylitse menevä osa on ekstra. Elitistisen hienoston etikettipelissä tenniksessä, jossa ei haluta tai uskalleta arvostella hyvää kaveria, sanotaan, että pahin vastustaja on verkko. Verkko on myös nettisurffailijan pahin vihollinen, sillä sen vangiksi jääminen halkaisee ihmisen persoonan kahtia: toisille näkyvään ihanneminään ja siihen todelliseen. Pahimmillaan ihannekuva voi loitontua itsestä, ja välimatkan vuoksi viestintään pääsee pujahtamaan valheita. Lisäksi avoimuus tekee elämästä läpinäkyvää. Lopulta aviopuolisotkaan eivät tarvitse yksityisetsiviä selvittääkseen toistensa tekemisiä, kun kaikki paljastavat irtosuhteensa esiintymällä avomielisesti Facebookissa, Tinderissä tai Snapchatissa. Persoonan kaappaa ja tuhoaa siis verkko, jonka tuloksena olemassa oleminen ei ole enää ajattelemista vaan kytköksissä olemista.

30. joulukuuta 2016

”Se johtuu Halla-ahosta”


On jännittävää nähdä, kuinka paljon blogini kävijäkäyrät pomppaavat, kun antaudun sanomaan jotakin Halla-ahosta. Mainittakoon heti alkuun, että tässä kirjoituksessani en käsittele Halla-ahoa lainkaan. Halla-aho on tässä tarkastelussa pelkkä abstraktio ja esimerkkitapaus sen yleisemmän kysymyksen pohtimiseksi, miten politiikka henkilöityy ja mitä vaikutuksia sillä voi olla.

Toisessa oppiaineessani, sosiaalipsykologiassa, tutkimuksen mielenkiinto suunnataan henkilöiden, yksilöiden ja ihmisten asemasta heidän suhteisiinsa ja ympäristöönsä sekä toimintansa koko viitekehykseen, siihen, mitä he edustavat laajemmassa perspektiivissä ideat, ajatukset ja ihmissuhteensa mukaan lukien. En tarkoita, etteivät ihmisyksilöt olisi tärkeitä. Olenhan juuri todistellut, että yksilöiden tahdonmuodostus ja vapaa valitseminen muodostavat perustan kaikelle toiminnalle, jota ilman yhteisiäkään asioita ei voisi olla olemassa.

Yksilöiden laittaminen hetkeksi jäähypenkille voi kuitenkin olla hyväksi, jos halutaan hengähtää pohtimaan, mitä merkitystä filosofialla, tieteellä ja politiikalla loppujen lopuksi on. En tarkoita nyt kenenkään ihmisen ajatusten sisältöjä. Tarkoitan kaiken ajattelun ja politiikan, inhimillisen toiminnan ja yhteiskunnallisen elämän olemusta.

Filosofia, tiede ja politiikka nojaavat vahvasti keskusteluun. Olette varmaan huomanneet, kuinka tehokkaasti poliittiset teemat henkilöityvät julkisissa keskusteluissa. Niin käy erityisesti mediassa, mutta myöskään tiedeyhteisö ei ole viaton kirjoittaessaan monet suuret ideat ja teemat joidenkin tiettyjen henkilöiden nimiin, vaikka ideoille ei olisi osoitettavissa keksijää eikä patentin haltijaa. Vanha sanonta kuuluu: omina pidämme vain sellaisia ajatuksia, joita emme tunnista muiden ajattelemiksi, ja toisten ajatuksina erehdymme pitämään niitä ajatuksia, joita emme heti tunnista omiksemme!

Monellakin ajatuksella on toki tunnistettava keksijä, eikä tämän kirjoitukseni tarkoitus olekaan kannustaa ketään ideavarkauteen tai ajatusten sosialisoimiseen. Mutta pidän tärkeänä, että sen enempää mediassa, tieteessä kuin politiikassakaan ei antauduttaisi ajattelemaan suurista ja tärkeistä teemoista henkilöiden, heidän naamataulujensa, sympaattisuuden tai epäsympaattisuuden, kautta.

Psykologiatieteiden edustajana tiedän, miten helposti ihmiset oppivat yhdistämään poliittiset mielipiteet niitä edustaviin henkilöihin ja arvioivat näkemyksiä edustajien henkilökohtaisten piirteiden kautta. Politiikka todellakin ”saa kasvot”, ja usein se tapahtuu salamannopeasti, kuin välttämättömän luonnonlain omaisesti, jolloin mielikuva poliittisesta edustajasta alkaa suorastaan muovata myös politiikan sisällöstä syntyvää kuvaa. Poliittiset edustajat eivät toisaalta vain muovaudu poliittisten ideologioidensa muotteihin, vaan he ovat jo lähtökohdiltaan poliittisten aatteidensa personifikaatioita, ajateltakoonpa nyt vaikka jotakin Keskustan Rehulaa tai Sdp:n Työläjärveä.

Jos jollekin ajatussuunnalle ei ole olemassa kasvoja, julkinen sana kaivaa sellaiset esiin kissojen ja koirien kanssa mieluummin kuin kuolee uteliaisuudesta johtuvaan nääntymykseensä. Käsitykseni mukaan Halla-aho oli ja on edelleen sellainen keihäänkärki, joka oli aivan välttämätöntä löytää edustamaan jotakin täyspäistä ja normaalia perheenisää, joka uskaltaa ajatella ja tietenkin myös sanoa maahanmuuttoasioista jotakin vastakarvaista.

Olennaista ei ole kuitenkaan se, mitä tällainen löytö edustaa yksilötasolla, vaan olennaista on sen vastakohta. Oikeasti hän edustaakin yksittäistä julkisella ja hyvin yleispätevällä tasolla. Tällöin sanotaan, että kyseessä on arkkityyppi, persoonan yleinen esiintymismuoto, joka saa ilmaisunsa useissa eri kulttuureissa, yhteisöissä ja aikakausina ja jonka esiintymä vain vaihtuu. Ero on sama kuin logiikassa tyypillä (type) ja sen esiintymällä (token).

Minua kiinnostaa tapa, jolla journalistit ja muut ammatikseen nälvijät haluavat personifioida jokaisen poliittisen asian. Esimerkiksi maahanmuuttokritiikkiä ei ole suostuttu ymmärtämään esittäjiensä yhteiskuntatieteellisinä arvioina siitä, mikä on yhteiskunnillemme hyväksi, vaan nämä makrotason tulkinnat on haluttu tahallisesti kytkeä esittäjiensä mikrotason ominaisuuksiin tai pitää niitä henkilökohtaisten ominaisuuksien tai kokemusten seurauksina. Tuloksena on ollut henkilökohtaista mustamaalausta.

Tämä voi johtua yrityksestä konkretisoida asioita yleisöä varten, pyrkimyksestä ilkeillä eri mieltä oleville, tai se voi johtua halusta saattaa tietyt ihmiset vastuuseen. Vallan kun ajatellaan luonnostaan johtavan vastuunalaisuuteen.

On kuitenkin myös mahdollista, että niin media, tieteilijät kuin poliitikotkin erehtyvät personifioimaan poliittiset ongelmat erään ajatusvirheensä vuoksi. He down shiftaavat politiikan suuret teemat tieteen, filosofian ja politiikan tavarataivaasta suoraan keskelle arkista todellisuutta ja syyttävät tai kiittävät politiikan yksittäisiä toimijoita. Eikä ole kulunut vielä sataaviittäkymmentäkään vuotta siitä, kun Nietzsche pahoitteli: ”Mitä teemme, sitä ei koskaan ymmärretä, aina vain kiitetään tai moititaan!”

Todellisuudessa jokainen poliitikko tietää, että hänen valtansa on loppujen lopuksi harvinaisen mitätön. Politiikassa voi vaikuttaa vain vaikuttamalla oman puolueensa ryhmään ja saamalla sen tekemään jotakin. Toinen vaikutusmuoto on julkinen puhuminen, jolla voi pitää yllä kansansuosiota ja itsensä vallassa. Ainoa lopputuloksiin yltävä vaikuttamisen keino on kuitenkin raha.

Tästä johtuu, että median, tieteilijöiden ja poliitikkojen on epä-älyllistä ja lyhyen elämänsä kannalta suorastaan perverssiä haaskata kallisarvoista aikaa toinen toistensa syyttelyyn. Niin tehtäneenkin vain siksi, että henkilökohtainen pulina tuottaa julkisuutta, jota tarvitaan vallan illuusion ylläpitämiseen.

Nyt kun poliittinen osallistuminen on Internetin ansiosta avonaisempaa, myös poliittinen keskusteluympäristö on entistä selvemmin räme, jonne jokainen hädissään heittää onkeensa. Onkeen tarttuu sitten mitä vain, vaikka vanhoja kenkiä.

Sipilä! Stubb! Soini! Halla-aho! Immonen! Trump! Saddam! King Kong! Parviainen! Tukiainen! Randy! Mandy! Jessica! Kekkonen! Nykänen! Syyllinen!

Nämä kaikki ovat paitsi henkilöitä, myös merkkejä, eli eräänlaisia symboleja ja semioottisia viestikokonaisuuksia, jotka aiheuttavat sähköiskun kaltaisia refleksejä ja informaatiopurskeita sosiaalisen median hermoverkoissa.

He toimivat stimulantteina ja ärsytyskynnyksen ylittäjinä, joiden persoonaan toimittajat ja muut tavalliset ihmiset pyrkivät kiinnittämään ankkureitaan saadakseen jollakin tavoin hallintaan todellisuuden käsittämättömyydestä ja hallitsemattomuudesta johtuvan ahdistuksensa. Mihinkään messiaisiin turvautumalla eivät poliittiset ongelmat kuitenkaan ratkea, sillä makrotason teoreettinen viitekehys puuttuu, ja politiikka on personifioitu vain poliitikon liikavarpaiden tilasta länkyttämiseen tiedotus- ja toitotusvälineissä.

Heidän kaikkien ollessa viimein manan majoilla seuraa ihme, ja keskustelu heidän nimiinsä personifioiduista teemoista jatkuu myös lähetyksen loppumisen jälkeen. Se jatkuu heistä riippumatta juuri siksi, että kukin heistä on ollut vain tietyn lajinsa arkkityyppi, jonka esiintymä jatkuvasti vaihtuu. Julkisen sanan tapa tarttua hanakasti yksilöihin ja nimiin on kuin tappaisi kusiaisia sammiollisella ruutia. Se on siis vähän yksinkertaista ja tyhmää, niin kuin yleensäkin jonkun ihmisen takinliepeissä roikkuminen on. Tässä  asiassa voin yhtyä arabialaisen oppineen Ibn al-Arabin huudahdukseen: ”Herra, vapauta meidät nimien merestä!”

Eräs syy julkisten keskustelujen ylikuumenemiseen on juuri poliittisten kiistojen henkilöityminen. Vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi Facebook oli foorumi, jossa oli kavereita ja käytettiin tykkäämisnappia. Nykyään siellä tummuu läski, ainakin kuvaannollisesti.

Tämä johtuu siitä, että mikrotason henkilökohtaiseen kanssakäymiseen tarkoitettu portaali ei sovellu makrotason poliittisten kysymysten käsittelyyn. Facebook on yleiskone, joka jauhaa henkilökohtaisesta poliittista ja poliittisesta henkilökohtaista, automaattisesti ja raastinraudan tehokkuudella. Siksi en käytä Facebookia sen enempää poliittiseen kuin persoonalliseenkaan viestintään.

Kansakuntaamme riivaava jakautuneisuus, yltiöpäisyys, kovasanaisuus, erilaiset puheenjohtajakiistat ja repeytyminen keskenään riiteleviin nurkkakuntaisiin lahkoihin laantuisivat ja tilanne oikenisi paljon jo sillä, jos kiistojen personifioimisen sijasta maltettaisiin up gradeta poliittiset kiistat henkilökohtaisen elämän piiristä paria astetta korkeammalle: takaisin poliittisen ja asiakeskeisen argumentaation rekisteriin.

29. joulukuuta 2016

EU on palauttanut Euroopan feodaaliaikaan


Sain viisitoistaminuuttiseni julkisuudessa vuosikymmen sitten, kun Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa kutsuivat minut Voimala-nimiseen TV-ohjelmaansa keskustelemaan. Ohjelman alkujohdannossa välähti siihen aikaan katkelma filosofikollegani Pekka Himasen aiemmasta haastattelusta, jossa hän julisti, että ”renessanssi on tuleva”.

Siinä ilossaan hän tuli osuneeksi oikeaan, tosin monien ihmisten harmiksi. EU on nimittäin keksinyt aikakoneen, jolla se on siirtämässä Euroopan takaisin feodaaliaikaan. Minua kylläkin askarruttaa, ymmärsikö Himanen, mitä hänen hehkuttamansa ”renessanssi” loppujen lopuksi merkitsee. Se ei tarkoita Venetsian puuveneissä lilluttelua vaan varallisuuserojen lisääntymistä ja konfliktien esiinnousua sekä talouden ja kulttuurin taantumista.

Eurooppa on kuin huomaamatta järjestelty uudelleen. Tavaroiden ja turistien vellonnasta johtuvat liikennevirrat ovat pirstomassa kansallisvaltiot paikalliskeskuksiksi valtioiden sisällä. Tärkeiksi toiminnan yksiköiksi ovat jälleen kohomassa kaupunkivaltiot. Maakuntien keskukset menestyvät kaupan, teollisuuden ja liikenteen solmukohtina, ja muut taantuvat. Tätä sanotaan logistiikan kehitykseksi.

Raja-aidoiltaan madallettu Eurooppa on tukenut pääomien ja vierasperäisten siirtolaisten harppomista kansalaisten yli. Hyvinvointiyhteiskunnat ovat tähän asti perustuneet kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuteen ja valtioiden kykyyn toimia etujärjestöinä kansalaistensa hyväksi. Heikentämällä valtioiden itsenäisyyttä, valtaa ja verokertymää EU on velkaannuttanut valtiot pankeille, jotka ovat ulosmitanneet valtioiden varallisuuden.

Muuttoliikkeestä johtuva asuntojen kallistuminen on vetänyt matot ja lattiat palkansaajien alta kasvukeskuksissa, ja kiinteistöjen odottamaton halpeneminen taas on polttanut asuntoihin säästetyn varallisuuden haja-asutusalueella. On palattu ruhtinaskuntien ja land lordien aikaan.

Vaarassa ovat myös ihmisten oikeudet ja yhdenvertaisuus valtioissa. Postiljooneista on tehty logistikkoja ja logiikan professoreista palvelumyyjiä. Eurooppaa ei enää hallita poliittisesti vaan EU:n katakombeissa asuvien kirkkoruhtinaiden ja yrityspomojen omalakisilla läänityksillä. Ihminen ei ole enää valtion, kunnan tai muun julkisyhteisön yleispätevässä suojeluksessa vaan nauttii suojatusta elämästä vain sikäli, jos päätyy jonkin kansainvälisen firman turvamuurien sisäpuolelle ja pystyy myymään työvoimansa siellä.

Nämä puolestaan ovat anarkokapitalistien unelmoimia turvapiirejä, jotka toimivat itsevaltaisesti valtioissa. Procter & Gamble, Max Factor, L’Oréal ja Elvital pitävät huolen ompeluseuroissaan kokoustavien EU-miesten kultakutreista, sukkahousuista ja heidän toukkaisista barokkiperuukistaan. Soisi, että tällainen renessanssi ei olisi vain ”tuleva” vaan myös menevä.

EU:tä kohtaan tunnettavasta epäluottamuksesta kertoo Euroopan komission joulun alla julkaisema eurobarometritutkimus, jonka mukaan enää vain 47 prosenttia kreikkalaisista ja 51 prosenttia italialaisista ”tuntee itsensä EU-kansalaisiksi”. ”Optimistisesti” EU:n tulevaisuuteen suhtautuu kreikkalaisista 30 prosenttia, ranskalaisista 41 prosenttia, italialaisista 42 prosenttia, ruotsalaisista 49 prosenttia ja saksalaisista 50 prosenttia. Helsingin Sanomien mielestä kaikki on kuitenkin hyvin.

Renessanssin jälkeisellä modernilla ajalla katsottiin, että jokaisella kansakunnalla on sille ominainen yhteishenki, joka ilmenee kansakunnan yhteisenä tahtotilana. Jos tämä tahtotila hajoaa, kansakunnat ja valtiot lakkaavat olemasta. Valistusfilosofiaan yhdistyvä kansallismielinen ajattelu merkitsi aikoinaan suurta yhteiskunnallista kehitystä, ja juuri sen esiin nostaminen teki Georg Wilhelm Friedrich Hegelistä kuuluisan eurooppalaisen filosofin.

Kommunistinen ja sosialistinen ideologia sekä niihin nojaava postmoderni ja dekonstruktiivinen ajattelu ovat sittemmin pyrkineet kansakunnan yhteisten arvopäämäärien ja tahtotilan murentamiseen ja sitä kautta kansallisvaltioiden hajottamiseen työväenluokan universaalin vallankumouksen eduksi. Nykyisin tätä internationalistista päämäärää palvelevat paradoksaalisesti EU ja kansainvälinen kapitalismi.

Tämä johtuu siitä, että yhteiskunnan voimatekijät ovat vaihtuneet. Nykyisin valtiot hajoavat kapitalismin voimasta mutta sosialistien entisten arvopäämäärien hyväksi. Vaivalla ja ansioilla saavutetun teollis-taloudellisen kulttuurimme hedelmiä valuu väestöräjähdyksellä maailmaa uhkaavien kehitysmaiden hyväksi niin, että kurjuus maailmassa tasoittuu, eikä lopulta ole enää hyvinvointimaita ja kehitysmaita vaan pelkkiä köyhiä ja kurjia maita. Meneillään oleva kansallisvaltioiden mureneminen on suureksi vahingoksi niin länsimaiselle työväenluokalle kuin länsimaisille ihmisille yleensäkin. Kansallisvaltiota ei pitäisi nähdä kansalaisen vihollisena vaan hyvinvointiyhteiskunnan takaajana.

Hajottamisen käsikassarana niin kapitalisteilla kuin sosialisteillakin toimivat maahanmuutto ja monikulttuurisuus, joilla hävitetään kansakunnan yhteinen tahtotila, tuhotaan kansallinen itsemääräämisoikeus sekä mitätöidään kansallisvaltio, joka on hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Teoreettisena viitekehyksenään heillä on postmoderni, dekonstruktiivinen ja jälkistrukturalistinen ihmiskuva ja yhteiskuntanäkemys, joka toimii repimisen, rikkomisen, sirpaloimisen ja kaiken kattavan pirstaloimisen välineenä.

Selkeimmin tästä kertoo se, että Euroopan valtioiden rajoja ei enää tunnusteta olevan olemassa. Renessanssin aikakaudelle ja aina keskiajalle asti tilannetta taannuttavat nyt Eurooppaan suuntautuvat islamin levittäytymisyritykset. Ne muistuttavat Wienin piiritystä vuonna 1529, kun osmanit koettivat ottaa haltuunsa Itävallan pääkaupungin. Himasen ei siis tarvitse olla huolissaan ennusteensa toteutumisesta tulevaisuudessa. Hänen ihanteensa on jo täällä.

28. joulukuuta 2016

Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä


Toimittaja ei ole tiedon valmistaja vaan jakelija ja usein myös vääristelijä. Toimittajan tehtävänä on toimittaa eli välittää tietoa yleisölle, aivan kuten nimikin viittaa.

Toimittajan ammattinimike periytyy ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut pääsyä tiedon lähteille saati, että yleisöt itse olisi voitu mieltää tiedon ja ymmärryksen tuottajiksi, kuten asia on poliittisen osallistumisen mahdollistavalla Internetin aikakaudella. Vielä parikymmentä vuotta sitten yleisöjen ajateltiin olevan tiedon kohteita tai kuluttajia ja toimittajien eräänlaisia postipoikia, jotka välittävät todellisuutta koskevaa tietoa toisille ihmisille.

Tämä tietenkin myös objektivoi, eli esineellisti, vastaanottajia. Yleisöjä pidettiin niin tyhminä, etteivät ne muka ymmärrä yläilmoista satelevaa lähetystyötä ilman, että toimittaja selittää, mistä on kyse. Samalla toimittajille tarjoutui tilaisuus painottaa, valikoida, suodattaa ja sensuroida sekä piirtää maailmasta tiedotusvälineen tai oman näkemyksensä mukainen kuva. Tampereen yliopiston kommunistisella tiedotusopin laitoksella ja sen toimittajakoulussa tämä lohduton asetelma tosin yritettiin kääntää marxilaisesti ja tekopyhästi päälaelleen niin, että siellä opetetut toimittajat muka pyrkivät välittämään ”objektiivista tietoa” ”objektiivisesta todellisuudesta”, vaikka tosiasiassa he olivat ja ovat edelleen pahimpia todellisuuden vääristelijöitä.

Runsas sata vuotta sitten toimittajan ammatin harjoittamiseen piti anoa Suomessakin viranomaislupa, mikä tosin ei taannut viestinnän paikkaansa pitävyyttä vaan ainoastaan sen, ettei jutuissa arvostella hallitusvaltaa. Nykyisin tuolta ajalta on muistona pressikortti ja eduskunnassa toimivilta toimittajilta vaadittava akkreditointi. Tätä vierasperäistä käsitettä käyttämällä viranomainen koettaa salata sen, että kansanedustuslaitoksen kansalaisvalvonta on luvanvaraista. Luvanvaraisuus tietenkin keskittää valtaa poliitikkojen luottotoimittajille. Eikö tämä ole aivan säälittävää demokratian pilkkaa?

Internetin ansiosta useimmat ihmiset pääsevät nykyisin alkuperäislähteiden äärelle helposti. Niinpä ihmisillä ei ole enää entisenlaista syytä lukea tiedotusvälineiden ja toimittajien kaunistelemia tai suodattamia juttuja, sillä sen, mitä kukin on sanonut ja tarkoittanut, voi tarkistaa suoraan puheenvuorojen esittäjien omista teksteistä ja kannanotoista. Usein myös todellisuus itse välittyy niistä suorista ja alkuperäisistä esityksistä, joita ihmiset lataavat YouTubeen, Facebookiin, blogeihin ja muihin tuutteihin, ja media joutuu seurailemaan niitä. Tämä on muuttanut toimittajien ammattikuvaa ja asemaa dramaattisesti.

”Toimittaminen” kumoaa sanomisen idean

Itse en ole pitkään aikaan luottanut toimittajien tekemiin juttuihin, uutisiin tai raportteihin. Toimittajien roolin mielipiteiden manipuloijina ja asenteiden muokkaajina, jopa suoranaisina demagogeina, on paljastanut maahanmuuttoa koskeva viestintä. Kuten jo eräässä aiemmassa kirjoituksessani analysoin, maahanmuutto on asia, jota koskevaa kirjoittelua leimaavat vieraskoreus, häveliäisyys, poliittinen korrektius, ongelmien salailu, rikosten kaunistelu ja suoranainen valehtelu. Nämä ovat olleet tyypillisiä etenkin Yleisradiolle ja Sanoman medioille.

Harmillista tässä asenteessa on, että omassa totuudenvastaisuudessaan se on ollut täysin epätieteellistä. Kognitiivista dissonanssia syntyy, kun asenne on ristiriidassa tiedon kanssa. Siihen liittyvä epäloogisuus onkin piirre, joka maahanmuuton suosimisessa pahiten raastaa ihmisten hermoja. Sekä hallitus että sen kaulapannassa roikkuva valtamedia ovat pyrkineet edistämään maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta, vaikka taloutemme, sosiaaliturvamme, yhteiskuntarauhamme ja väestörakenteemme tuhoutuisivat niihin.

Kirjankustantamoissa puolestaan tekstien toimittamista sanotaan ”editoimiseksi”. Kirjoituksia siis ”korjaillaan”, ikään kuin ihmiset eivät itse osaisi ajatella ja kirjoittaa. Niitä lyhennetään, kavennetaan, pidennetään, leikataan, liimataan ja – ehkäpä jopa – sensuroidaan puolikoulutettujen humanististen tieteiden kandidaattien ylläpitämissä aikuisten apukouluissa. Mitään tekstiä ei voida kuitenkaan muunnella ilman, että ajatuksen merkitys muuttuu, kun taas kaiken sanomisen oma idea on siinä, että ihmiset voivat ilmaista ajatuksiaan vapaasti.

Vastaavaa sensurointia tapahtuu myös lehtien sekä TV- ja radiokanavien toimituksissa ja nettisivuilla. Kustantajien kansiin puolestaan päätyy kirjoituksia, joissa edustetaan kukkahattutätien elämännäkemystä ja joissa historian luita esiin kaivamalla pyritään laakeroimaan Stalinia tai horjuttamaan esimerkiksi pohjoismaisten kansojen pyrkimyksiä rakentaa ja säilyttää yhteistä identiteettiään, kuten nyt esimerkiksi eräässä toissa syksynä Finlandia-palkitussa teoksessa.

Miten toimivat myyrät ja todelliset mediaänkyrät?

Internet-julkaisemisen aikakaudella tiedotusvälineet ja kustantamot ovat turha porras tiedon tuottajien ja vastaanottajien välillä. Media ei tuota lisäarvoa, paitsi itselleen. Muille se tuottaa epäarvoja. On ollut surkuhupaisaa seurata, miten valtamedia on ahdistellut esimerkiksi MV-lehteä ja syyttänyt sitä valehtelusta, vaikka MV-lehti on pystynyt toistuvasti käräyttämään Helsingin Sanomat ja Yleisradion suoranaisista valheista.

Tällaiset metajulkaisut, joissa laajasti seurataan ja kommentoidaan valtamedian tekemisiä, ovat tervetulleita median kentille. Näin on siitäkin huolimatta, että niissä referoidaan ja siteerataan laajasti toisia medioita tekijänoikeussäädöksiä hipoen. Olisi kuitenkin mahdotonta arvostella muun median julkaisemia juttuja, jos niihin ei voisi viitata, tallentaa juttuja todistusaineistoksi ja myös uudelleen esittää totuudeksi tarkoitettuja valheita. Sitä paitsi myös vanhat mediat lainailevat toisiltaan ja yleisöiltään jatkuvasti ripustaen jutun loppuun pelkän maininnan siitä, mistä kyseinen juoru on saatu.

Valheiden valhe onkin ollut väittää viestinnän kentälle ilmaantunutta uutta mediaa leimaavasti valheelliseksi. Edustavan kuvan tavasta, jolla Yleisradio vääristelee ja värittää juttujaan vihervasemmistolaisen agendan mukaiseksi, saa esimerkiksi YleWatch-sivustolta. En voi huvittumatta katsella, kuinka myös MV-lehti paljasti jokin aika sitten Yleisradion verovaroillaan palkkaaman ”faktantarkastajan” Vasemmistonuorten edustajaksi. Yle siis käyttää ”tosiasioiden tarkistajana” ja tiedon luotettavuuden takaajana poliittiseen äärivasemmistoon sitoutunutta henkilöä, mikä antaa selvän kuvan tavasta, jolla Yleisradio toimii.

Siinä olisi siivoamista Ylen korkeasti palkkaamalle ”etiikkajohtajalle”, jolla ei ole tosin minkäänlaista filosofisen etiikan asiantuntemusta ja joka ei taidakaan olla muuta kuin kyseisen mediatalon propagandaministeri. Tällaiset etiikkajohtajat ovat aivan kuten kaikenlaiset demokratiajohtajatkin (oikeusministeriön virkamies) puhtaasti ideologisia vallankäyttäjiä, joiden tehtävänimikkeetkin filosofinen analyysi paljastaa ristiriitaisiksi ja itseään vastustaviksi käsitteiksi. Helpompi on vesikauhuisen hiehon lähestyä huomaamatta kello kaulassa kuin jäsenkirjatoimittajan antaa totuudenmukainen kuva maailman menosta.

Tämän toimintanormatiivin seassa uiskentelee tietysti myös joitakin vastavirran kiiskejä tai vastarannan lohia, joten 257 päällikön Ylestä puhuttaessa ei voida yleistää. Tosin jokainen maailmaa koskeva lause on käytännössä yleistys, niin kuin lause ”lehmät loisivat puun alla”. Se ei kerro, loisivatko siellä kaikki maailman lehmät vai osa niistä. Silti väite voi olla molemmissa tapauksissa tosi. Se, että valtamediaa vaivaa ensisijassa sen oma poliittisen korrektiuden ideologia, on tullut yhtä selväksi kuin kansalaisten toreillaan toteama tosiasia, että on erikseen totuus ja Helsingin Sanomien ”totuus”.

On hyvin vaikeaa kuvitella, millainen poliittinen todellisuus olisi ilman Internetin mahdollistamaa suoraa pääsyä lähteille. Kuvitelkaa Paavo Väyrystä vaikeroimassa toimittajalle: ”En minä niin sano...”. Tai voisiko Jussi Halla-ahoa ja hänen tekemäänsä hyödyllistä työtä olla lainkaan olemassa, mikäli hänen olisi pitänyt viestiä sanottavansa suurelle yleisölle toimittajien, toimitusten tai kustantajien kautta?

Monet varmaan muistavat, kuinka häntäkin ahdisteltiin vääristelemällä hänen sanomisiaan, irrottamalla niitä asiayhteyksistään, kysymällä epäolennaisia ja jankuttelemalla aidan seipäistä, kun olisi pitänyt puhua itse aidasta (joka on sivumennen sanottuna edelleenkin rakentamatta). Mitään oikeusturvaa hänen itsensä oli turha hakea Julkisen sanan neuvostosta Yleisradion erään kommunistitoimittajan läimäytettyä tätä kohtalaisen oppinutta ihmistä ”rotutohtori”-nimityksellä, vaikka siten kompromettoitiin ihmisparan koko ajattelu ja asema yhteiskunnassa.

Näistä sananvapauden käyttäjiä ja sananvapauttaan käyttämällä puolustavia ihmisiä vastaan suunnatuista pienistä tuomioista ja välinpitämättömyyden ilmaisuista tulee yhdessä yksi suuri päätös. Se on ihmisarvoomme kuuluvan mielipiteiden vapauden ja ilmaisunvapauden röyhkeä pois korventaminen sosiaalisten tai juridisten sanktioiden uhalla.

Toimittaja näyttää olevan aidosti monikulttuurinen vasta, kun hänen harjoittamansa maahanmuuton suosinnan ja ulkomaalaisten palvonnan vuoksi joku hänen maanmiehensä vangitaan, menettää työpaikkansa, asuntonsa tai varallisuutensa ja ehkä joissakin tapauksissa henkensä niin kuin nyt Venäjällä, jossa KGB:n agentit laittavat radioaktiivista myrkkyä epämiellyttävinä koettujen sanankäyttäjien päiväkahviin työpaikoilla.

Tieteen punavihreä pöhöttyneisyys

Panettelevan argumentaation ei pitäisi milloinkaan läpäistä tieteen seulaa, mutta jäsenkirjatoimittajilta tunnettu asenne leimaa valitettavasti myös yliopistotehtävien haltijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian ainelaitoksen kahdesta lehtorista molemmat, Thomas Wallgren (Sdp) ja Panu Raatikainen (Vasemmistoliitto) ovat jäsenkirjalla puolueisiin sitoutuneita. Wallgren on toiminut Sdp:n puolueohjelmatoimikunnassa, mikä herättää kysymyksen, haluaako hän olla demarien pääideologi filosofiassa vai filosofian edustaja Sdp:ssä. Tampereen yliopistosta professorin pestillä palkittu Raatikainen taas antaa näyttöä puolueellisuudestaan tänäänkin kirjoituksessaan, jossa hän haukkuu perussuomalaisia terroristeiksi, vaikka perussuomalaiset ovat tehneet kaikkensa estääkseen terrorismia leviämästä Suomeen.

Samoin filosofian professorin tehtävää hoitanut Markus Lammenranta on käyttänyt filosofian luentosarjassaan (s. 6) Timo Soinia ja Olli Immosta herjaavaa esimerkkiä täysin estottomasti ja ilman, että kummankaan persoona liittyisi luentoaiheeseen muutoin kuin osana tiedepoliittisen luennoitsijan omaa töhrimisvimmaa. Tällä tavoin nämä filosofisen ajattelun tuholaiset voivat käyttää tieteellistä esiintymislavaansa persuinhoisen agendansa levittämiseen samanaikaisesti, kun he tekevät kaikkensa kieltääkseen yliopistolliset toimintaresurssit meiltä muilta. Esimerkkejä olisi helppo osoittaa lisää, sillä muuta näyttöä asioista ei ole juuri tarjolla.

En tiedä myöskään yhtään itseään tieteellisenä pitävää aikakauslehteä, joka ei olisi vasemmistolaisen organisaation perustama tai valtaama tai jolla ei olisi vasemmistolainen päätoimittaja. Esimerkiksi Tiede & Edistys -lehteä julkaisee suuri ja mahtava Tutkijaliitto, jonka keskeinen rahoittaja oli Neuvostoliitto. Sen ensimmäinen päätoimittaja oli SKDL:n kansanedustajanakin toiminut Seppo Toiviainen ja toinen vanha sotaratsu Antti Eskola. Tehtävässä ovat toimineet myös Kaarlo Tuori (Demla) ja J. P. Roos (Vasemmistoliitto).

Myös filosofiseksi aikakauslehdeksi itseään nimittävän Niin & Näin -lehden ensimmäinen päätoimittaja oli sitoutunut lujasti poliittiseen vasemmistoon, ja nykyinen Jaakko Belt sympatisoi kaiken ajattelun sosialisoimista muun muassa Kansan Uutisissa. Tämän pioneerityön merkiksi Niin & Näin sensuroi äskettäin oman keskustelupuheenvuoroni, jonka kirjoitin erään lehdessä aiemmin ilmestyneen artikkeliin johdosta. Arvostelin kirjoituksessani julkaisupolitiikan ongelmia, vertaisarviointien puolueellisuutta ja kansainvälisyyteen pakottamista, joten kirjoitukseni sensuroiminen osoitti oikeaksi juuri sen, mitä tekstissäni olin sanonut. Artikkelini ”Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä? Mitä vikaa on artikkelijulkaisemisessa, vertaisarvioinneissa ja kansainvälisyydessä” voi lukea tästä.

Todellisuudessa kyseiset Tieteellisten seurojen valtuuskunnan (TSV) julkaisufoorumiluokitukseen hirtetyt aikakauslehdet eivät ole mitään tieteellisiä julkaisuja vaan kommunistilehtiä, joita kuristaa vihervasemmistolainen kirjoittamisen normatiivi. Niiden toimituksissa harjoitettava saksiminen, sensuroiminen, kiertely, kaartelu, selittely, välttely, torjunta, puolustelu ja tyhmä ylenkatseellisuus osoittavat vain kuolinkouristuksissaan korahtelevaa tiedepoliittista vallankäyttöä. Sensurointiyritykset ovat poikkeuksetta merkkejä siitä, että lehden oma toimintatapa ei kestä kritiikkiä eikä avointa keskustelua. Kriittisyyden tunnusmerkki ei voi olla se, että kirjoittajia pakotetaan sitoutumaan vihervasemmistolaiseen ajatusklusteriin julkaisemisen ehtona.

Myös ”tieteellisenä” esiintyvä media sitoutuu saman kollektiivisen valheellisuuden osaksi kuin niin sanottu valtamediakin. Oikeasti nämä näennäistieteelliset julkaisut ovat pelkästään puolueellisia ja tarkoitushakuisia kulttuuri- ja mielipidelehtiä. Niiden olemassaolo perustuu vain ja ainoastaan opetus- ja kulttuuriministeriön mielipidelehtitukeen, ja niiden ilmestyminen on verrattavissa huitaisuun Mustanaamion irtonumerolla. Nähdäkseni ministeriö tekisi viisaasti ottaessaan kyseisiltä propagandajulkaisuilta taloudelliset tukensa pois.

Miksi maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi puhuttavat?

Raivo, jolla vanhan median toimitukset ovat pyrkineet leimaamaan maahanmuuttoa arvostelevat ja vastustavat ihmiset rasisteiksi, oppineet epäonnistujiksi, perussuomalaiset moraalittomiksi ja Euroopan unionin sekä monikulttuurisuuden kriitikot uusnatseiksi, on ollut järjenvastaisuudessaan aivan käsittämätöntä. Kovin yllättävää se ei ole kylläkään ollut, koska juuri sellaista jälkeä syntyy, kun ituhipit ja muut mimosat päätyvät tekemään journalismia, tiedettä ja valtionpolitiikkaa.

Se, miksi juuri maahanmuutto on koettu äärimmäisen sähköistäväksi puheenaiheeksi, johtuu tosiasiasta, että maahanmuutto kyseenalaistaa ja vaarantaa kansakuntamme itsemääräämisoikeuden, väestörakenteen, yhteenkuuluvuuden, kansallisen luottamuspääoman, toimintakyvyn, kulttuurin ja talouden. Maahanmuuton vastustaminen motivoituu vahvoista itsesäilytykseen liittyvistä intresseistä, jotka mitä ilmeisimmin noudattelevat biologisperäisiä ehtoja ja perustuvat naturalistiseen kilpailuun materiaalisista resursseista.

Vaikka ilmiö olisi tällä tavoin selitetty, sen takana olevat intressit eivät katoa. Siksi myöskään ilmiö ja sen vaikutusvaltaisuus eivät poistu. Rasismin syy ei ole rasismi, niin kuin maahanmuuttovastaisuuden syy ei ole maahanmuuttovastaisuus. Koska niiden syyt eivät ole niissä itsessään vaan niiden ulkopuolella, toisin sanoen maahanmuutossa, pitää myös syyllistäminen kohdistaa ongelman aiheuttajaan, maahanmuuttoon, joka on luonut Eurooppaan sekä muslimiterrorismin että kansallisten kahtiajakojen ongelman. Rehellisyyttä ja älyllisyyttä olisi myöntää, että kyse on valtasuhteista. Sen tunnustamista, että politiikassa on kyse valtaintressien puolustamisesta, sanotaan reaalipolitiikaksi. Siitä poikkeaminen johtaa valheellisuuteen yhteiskunnallisissa käytännöissä.

Tässä valossa on omituista, että valtamedia on yhdessä hallitusvallan kanssa toiminut Suomen kansalaisten etuja vastaan. Niin sanottu vaihtoehtoinen media ei olekaan itse asiassa vaihtoehtoinen media lainkaan vaan totuutta esille tuova päämedia, joka on paljastanut vanhan valtamedian ideologiseksi, todellisuutta suodattavaksi ja vääristeleväksi. Ehkä sitä ei olekaan sanottu valtamediaksi sen vaikutusvallan tai suosion kuvaamiseksi vaan sen pakkokeinoja käyttävien menettelytapojen luonnehtimiseksi, toisin sanoen siksi, että se on pyrkinyt muokkaamaan ihmisten asenteita manipulaation, propagandan ja informaatiosodankäynnin keinoin.

Eräs selitys toimittajien ilkeydelle suomalaisia ihmisiä kohtaan voi löytyä siitä, että toimittajat kokevat blogistit ja nettikolumnistit kilpailijoikseen. Blogistit tekevät työtään ilmaiseksi ja siten syövät palkatun toimittajakunnan leipää hyötymättä tosin itse omasta uhrautuvuudestaan lainkaan.

On syytä muistuttaa, että myöskään kustantaja tai tuottaja ei tuota teosta, vaan tekijä. Kustantaja on monessa tapauksessa tekijän kustannuksella eläjä. Kustanteen status on puolestaan himmentynyt eikä kirkasta julkaisun arvoa enää juuri mitenkään, sillä kaikki kustanteet ovat osoittautuneet omakustanteiksi. Otava on Reenpään suvun oma kustannusyhtiö, Sanoma Erkkojen ja Herlinien, ja WSOY ja Tammi ovat Bonnierin suvun omistamia omakustannusyhtiöitä. Tällaisen hegemonian keskellä viestinnän puolueettomuuden takaa enää vain kirjoittajien omatoiminen pienkustantaminen.

Kustantajien ja toimittajien ei pitäisi olla tiedon valmistajia vaan välittäjiä. Käytännössä julkaisuporras on kuitenkin tehdas, joka haisee kauas. Jos jutun aihetta ei aamukahvipöydässä löydetä, silloin valitaan tuotantotapa: ”Hei, tekaistaanpa uutinen!” Ja jatkokysymys on: ”Kuka tänään lynkataan?”

27. joulukuuta 2016

Suvaitse ja kärsi


Suvaitsevaisuus on yhtä hullunkurinen ideologia kuin monikulttuurisuuskin. Monikulttuurisuuden suosiminen on ristiriitaista siksi, että siitä johtuvat erimielisyydet aiheuttavat yhdenmukaistamisen painetta, joka puolestaan johtaa kulttuurien yksiaineksistumiseen. Monikulttuurisuus siis edistää monokulttuuria, toisin sanoen totalitarismien syntymistä. Neuvostoliitto olikin aidosti monikulttuurinen luomus.

Suvaitsevuus puolestaan on ristiriitaista, sillä se merkitsee kiusallisten asioiden sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihminen, joka suvaitsee, toimii valheellisesti. Suvaitseminen ei ole hyväksymistä. Suvaitsija ikään kuin ymmärtää, että on jotakin, mitä ei pidä tai voi hyväksyä, mutta sitä pitää sietää. Siksi hän ”suvaitsee”. Tällainen asenne on intentionaalisesti ristiriitainen.

Monia ihmisiä ärsyttää tai raivostuttaa suvaitsijoiden lammasmainen typeryys. Suvaitsijoita ja kaikkia muita näyttää erottavan toisistaan maailmankatsomuksellinen, asenteellinen ja persoonallisuuspsykologinen näkemysero, joka liittyy ihmisen taipumukseen alistua tai murtua henkisen paineen edessä. Vika löytyy johdonmukaisesti ajatellen suvaitsijan omasta asenteesta. Hän sietää harmillisia ilmiöitä vastoin todellisia mielipiteitään ja omia etujaan. Hän siis suvaitsee vahingollisia asioita omaksi ja – mikä pahinta – myös muiden ihmisten tappioksi. Hän asettaa tuntemukset tai poliittisen aatteen loogisen ajattelun edelle, mikä on tyypillistä poliittiselle vihervasemmistolle laajemminkin.

Ajatelkaa, mitä esimerkiksi tieteestä tulisi, jos sitä tehtäisiin suvaitsevuuden periaatteilla: ”Okei, ajatuskulkusi ja argumentaatiosi floppaavat pahasti, mutta suvaitsevuuden vuoksi katson virheitäsi läpi sormien ja hyväksyn kaiken, vaikka ei pitäisi.” – Mihin tämä johtaisi? Vastaus: esimerkiksi matematiikankokeiden kaiken kattavaan hyväksymiseen, läpikotaiseen valheellisuuteen ja kansantaloutemme tuhoon.

Suvaitsevaiset paitsi jakavat laupeutta ja suvaitsevuutta, myös vaativat niitä osakseen. Helpotusten perääminen omalle kontolle onkin suvaitsevaisten tärkein motiivi. Suuri osa suvaitsevaisten tieteellisistä saavutuksista on voimassa vain sodanhimoisen porvariston osoittaman suopeuden turvin. Osapuolten välinen vispilänkauppa ei ole tosin kenenkään kannalta kovin edullista.

Halveksittavaksi suvaitsijoiden elämänasenteen tekee se, että he pettävät itseään ja toisiaan. Ja mikäpäs siinä, jos he tekisivät kaiken vain omaksi vahingokseen tai muiden iloksi. Mutta suvaitsemisesta on tehty valtakunnallinen ja Euroopan laajuinen ideologia, jota vaaditaan virkojen haltijoilta, koulujen opettajilta, tiedotusvälineiltä, toimittajilta, kirjastoilta, kaupan ja markkinoinnin alalla toimivilta sekä tietysti vihervasemmiston hallitsemissa yliopistoissa ja tieteen organisaatioissa. Tämä kaikki on pois sekä johdonmukaisesta ajattelusta että kansakunnan eduksi toimimisesta. Ei siis ihme, että myös Pisa-pisteet laskevat, kun oppilaitokset ottavat käyttöön suvaitsevaisuuden nimissä annetut älylliset helpotukset.

Suvaitsevaisuutta ei suostuta pitämään vain ihmisen yksityisenä asenteena, jonka haitalliset vaikutukset saisivat ulottua ainoastaan hänen omaan elämänpiiriinsä, vaan poliittinen vihervasemmisto pyrkii suitsimaan koko poliittisen ja julkisen elämämme omien suvaitsevuuslänkiensä ikeeseen, siis ajattelemaan epäjohdonmukaisesti. Siten suvaitsevaisto tuottaa yhteiskunnan jäsenille kognitiivista dissonanssia, toisin sanoen tilanteen, jossa asenteet ovat ristiriidassa tiedon, logiikan, järjen ja varsinkin talouden kanssa.

Pahinta on, että suvaitsevuuden ideologiasta ei ole haittaa vain poliittiselle vihervasemmistolle itselleen. Sen soisin kyllä mielelläni, että suvaitsevuudesta koituvat kustannukset maksaisivat vain suvaitsevaiset itse, kunhan eivät laskuttaisi omista järjettömyyksistään johtuvia kulujaan, päänsärkypillereitään tai maahanmuuton sosiaalilaskuja meillä. Mutta suvaistevaisto aiheuttaa suurimmat kärsimykset nimenomaan meille muille, joita pakotetaan olemaan suvaitsevuudesta koituvien kustannusten nettomaksajia. Itse he saavat sitä enemmän nettohyötyä, mitä huimempaa on heidän suvaitsevuutensa: Suvaitse itsellesi sosiaaliturva!

Suvaitsevaisuuden ideologian levittäminen aiheuttaa kärsimyksiä etenkin kaikille muille kuin suvaitsevaisille. Siksi suvaitsemisen ideologia on yhteiskunnallinen sairaus, johon pitäisi löytää sytostaatteja.

Suvaitsemisen ideologian takana on kaksi historiallista painolastia: kristillinen orjamoraali ja sosialistis-kommunistinen vasemmistolaisuus. Niissä molemmissa aate asetetaan järjellisen ajattelun edelle. Filosofisesti katsoen vain järjellisen ajattelun pitäisi ratkaista toiminnan päämäärät ja muodot, ei minkään irrationaalisen hölynpölyn, tavan, uskomuksen, kohteliaisuuden tai omaan maaliin potkimisen.

Suvaitsevaiset ovat myös tavattoman tyhmiä. He pitävät omana oikeutenaan vaatia suvaitsevaisuudelta valikoivuutta halutessaan päättää siitä, mitä mielipiteitä, todellisuuden piirteitä tai keitä ihmisiä he itse suvaitsevat, vaikka toisesta suupielestään he julistavatkin, että suvaitsevaisuus ei voi olla valikoivaa! Tosiasiassa jokaisen asenteen valitseminen on valinta, myös suvaitsevaisuuden valitseminen sinänsä. Itse he ovat niin valikoivia suvaitsevaisuudessaan, että he eivät suvaitse mitään omasta suvaitsevaisuudestaan poikkeavaa, kuten perussuomalaisia, lihansyöjiä, autoilijoita, kaksiarvoista sukupuolieroa tai eläinten pitämistä kaulapannassa. Vaateliaisuus ilman perusteita on lahjattoman ihmisen tunnusmerkki.

Juuri niin menettelevät suvaitsevaiset. He vaativat suvaitsevaisuutta esimerkiksi virkoihin nimitettäviltä, ikään kuin arvostelukyvyttömyys olisi jonkinlainen ansio. Näin on erityisesti täytettäessä maahanmuuttoalan virkoja, aivan kuin niissä ei pitäisi vartioida rajoja tiukasti vaan päästää maahan kaikenlaiset heinäsirkkalaumat, oman etunsa pyytäjät ja yhteiskunnallista tuhoa aikaansaavat terroristit.

Suvaitsevaisuus on arvostelukyvyttömyyttä, ponnettomuutta ja haluttomuutta myöntää, että maailmassa on parempia ja huonompia asioita. Se on taidottomuutta tunnustaa eroja hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauniin ja ruman, järjen ja järjettömyyden sekä tärkeän ja merkityksettömän välillä. Juuri siksi poliittinen vihervasemmisto on kautta historian luonut pelkkää suopeuden tai poliittisen uhkailun tai niiden molempien yhteisvaikutuksen kautta hyväksytyksi tullutta normittamisfilosofiaa, joka ay-retorisen asenteensa vuoksi jää monta kerrosta loogisesta ajattelusta johdellun teoreettisen etiikan alapuolelle.

Kaikki todellinen filosofia perustuu kykyyn tehdä erotteluja. Immanuel Kantin mukaan kyky arvottaa on, paitsi etiikan ehto, myös ihmiselle lankeava välttämättömyys. ”Ei ole niin, että sinun täytyy, koska sinä voit, vaan sinä voit, koska sinun täytyy.” Saattaa olla, että jonkun mielestä tämä ei ole loogista arkiajattelun kannalta, mutta kyseessä on analyyttis-apriorinen käsitteellinen ja transsendentaalifilosofinen totuus, jonka pitää olla voimassa sui generis. Muuten ei olisi etiikkaa eikä moraalia lainkaan.

Itse en suvaitsee mitään, mitä en katso hyväksi. Se on minun tapani arvostaa itseäni ja kunnioittaa muita. Jos ei pidä jostakin, on rehellistä tehdä se selväksi. En pidä muun muassa maahanmuutosta, kansainvälisyydestä, pakottamisesta puhumaan englantia enkä feminismistä, joka onkin todellinen ideologioiden ideologia ja käsitykseni mukaan myös keskeinen syy siihen, miksi monet järjettömät tendenssit ovat lähteneet lentoon maailmanlaajuisesti. Syy ei ole kuitenkaan naisissa vaan feminismissä.

Käsitykseni mukaan maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja epärationaalisen suvaitsevaisuuden ideologian leviäminen ja niiden nauttima kannatus johtuvat pääosin siitä, että naiset on saatu tukemaan näitä ideologioita lavastamalla niiden vastakohdat, eli kansallisen edun puolustaminen, omakulttuurisuus ja loogisuus naisvastaisiksi ja ainoastaan miesten maailmaan kuuluviksi asioiksi. Naisten joukkoliikehdintää monien sukupuolipolitiikkaan perimmältään kuulumattomien yleispoliittisten tendenssien, kuten maahanmuuton tai monikulttuurisuuden, ajamiseksi pidetään sitten feminismiin sisältyvänä.

Todellisuudessa feminismi ei olekaan naisasialiike. Pintaa raaputettaessa siitä paljastuu naisten liike aivan muiden kun sukupuolensa etujen mukaisten asioiden edistämiseksi. Niitä ovat juuri maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suvaitsevuuden uskonto. Naisia on vedetty nenästä. Feminismi on täysin muuta kuin sen sanotaan olevan. Se on piilokommunismia, jota ilman naiset tulisivat paremmin toimeen. Jos siis voit naisena pahoin tai naisesi voi pahoin, älä lähesty feminismiä vaan pohdi, voisivatko syypäitä naisten pahoinvointiin olla (a) feministien harjoittama naisten itsesyrjintä, (b) feministien toivoma seksin panttaaminen miehiltä, (c) venäläisiltä brežneviläisen ajan naishiihtäjiltä tunnettu koleus, apeus ja itkunsekainen oman kehonsa ristiinnaulitseminen tai (d) sukupuolensa kieltävien feministien harjoittama ja heidän sisäänpäin käännettyä raivoaan heijasteleva oman ruumiin runtelu.

Suvaitsevaiset vetoavat tasa-arvoon, jota he pyrkivät edistämään etuoikeuttamalla ja suosimalla. Loogisesti ajatellen etuoikeuttaminen ja suosiminen eivät kuitenkaan tuota tasa-arvoa vaan epäoikeudenmukaisuutta, joka puolestaan johtaa siihen, että edes etuoikeutettujen omat edut eivät toteudu. Niiden kun voidaan ajatella olevan voimassa epäreilusti suosimalla.

Etuoikeuttamisen ja suosimisen kautta tuotettu näennäistasa-arvo onkin etuoikeutetuille ihmisille häpeäksi ja tappioksi. Suosimisesta suvaitsevaiset erehtyvät käyttämään ”positiivisen syrjinnän” käsitettä, joka herättää kysymyksen, millä tavoin syrjintä voisi olla positiivista vai onko kyse taaskin vain jonkinlaisesta superplushyväkaksoispuheesta, jonka tunnemme Oceanian valtakunnasta. Tämä uuskielinen sanapari lienee lähtöisin sosiaalidemokraattisen puolueen puoluetoimistosta, sillä se kalskahtaa juuri niin hallintodiskursiiviselta ja asioiden todellista olemusta himmentämään pyrkivältä.

Psykoanalyyttinen tulkintani on, että suvaitsevaiset ovat oman napansa kaiveluun keskittyneitä narsisteja, jotka eivät haluaisi suvaita muita kuin itseään, omia näkemyksiään ja toisia samalla tavalla ajattelevia. Samanaikaisesti kun hyvinvoinnin malja kohoaa heidän pikareissaan kukkuralle, nämä kaviaarikommunistit eivät tiedä, mitä he tekisivät yliruokinnan turruttamalle elämälleen. Röyhtäystensä ja lisää ruokaa huokaavien läskihuultensa lomasta he vaikertavat käsi kinkkuvadille kurottautuen, että maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta on joka tapauksessa edistettävä, kehitettävä ja lujitettava, vaikka maamme, väestörakenteemme ja taloutemme tuhoutuisivat niihin.

Tosiasiassa suvaitsevuuden ideologia on väkivaltainen aate. Sen takana lymyää takkutukkaisille pilvenpolttajille tyypillinen katkeruus ja viha yhteiskuntaa vastaan. He ilmaisevat aggressionsa sofistikoituneelle kanssakäymiselle ominaiseen tapaan huomaamattoman hienostuneesti: pyrkimällä hajottamaan yhteiskuntaamme sisältä päin. Suvaitsevaiset ovat paikoin myös ovelia. He lavastavat oman tosiasiallisen vihamielisyytensä poliittisesti korrektiksi laupeudentyöksi, vaikka ovatkin hallitsevan ideologisen vallan käyttäjiä.

Lukija, hoi! Onneksi hyväksymisen ja suvaitsemisen ulkopuolella kulkee polku. Sitä sanotaan rekognitionismiksi. Se ei merkitse hyväksymistä eikä suvaitsemista, jotka edustavat normatiivisia asenteita. Rekognitionismi merkitsee tosiasioiden tunnustamista. Älä siis suvaitse mitään vastoin parempaa tietoasi. Korostan: tietoasi. Myöskään suvaitsemattomuuden ei pidä perustua luuloihin vaan tietoon, älyyn, järkeen, loogiseen ajatteluun ja ymmärrykseen. Niiden kaikkien yhteinen vihollinen on ituhippinä omaa maailmankatsomuksellista kudelmaansa virkkaava ja pupilleja punaviherryttävän narkoosin tainnuttama suvakki.

26. joulukuuta 2016

Miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi?


Katselin joulunpyhinä Ylen Areenasta U2-yhtyeen ”Innocence + Experience” -konserttia, joka oli taltioitu Pariisissa noin vuosi sitten tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Oli varmaan kova paikka astua tuhansien ihmisten eteen julistamaan rauhaa, rakkautta ja ”maailmankansalaisuutta” (Bonon käyttämä käsite) tilanteessa, jossa monikulttuurisuuden hedelmiä oli jouduttu keräämään ruumissäkkeihin yleisön kotikaupungissa. Aihe on jatkuvasti ajankohtainen, sillä terrorin uhka ei näytä väistyvän vaan jatkuu, aivan äskettäin Berliinissä tapahtuneen iskun muodossa.

Kummallista koko tilanteessa olikin, miten helposti yleisö otti vastaan U2:n musiikissaan levittämän ilosanoman, jolla tullaan edistäneiksi myös terroristien tavoitteita, kuten maahanmuuttoa, kansallisvaltioiden kumoamista ja raja-aitojen kaatamista. Yksi selitys voi olla tottumus Bonon monotukseen. Hän on posottanut omaa monikulttuurista rajojenylityspropagandaansa jo niin kauan, että sanojen merkityksiä ei enää kuulla tekstin, laulun eikä esiintymisen takaa, ja ymmärretyiksi tullessaankin kyseisiä teemoja pidetään vain ”vertauskuvina”.

Toinen selitys helpon näköiseen suoriutumiseen vaikeasta tilanteesta voi olla hukuttautuminen fiilikseen. Vanhan sanaston toistaminen pelottavassa uudessa tilanteessa toimii kuin helminauha oikeauskoisen kädessä. Yleisö ei tällöin välitä siitä, ilmaiseeko se surunsa tai raivonsa tunteita adekvaatisti, kunhan voi piehtaroida turvallisen tuntuisessa itsesäälissä, voimattomuudessa ja alistumisen elämyksessä, jonka terrori-isku musertavuudellaan tuottaa. Konsertti tarjosi yleisölle tilaisuuden projisoida vihansa regressiiviseksi ”rakkaudeksi” ja toisen posken etiikaksi.

Kolmas selitys Bonon onnistumiseen liittyy ilmiöön, jonka soveltamiseen myös natsit syyllistyivät filosofi Walter Benjaminin mukaan. Se on politiikan estetisoiminen, toisin sanoen julkisessa elämässä vallitsevien valtasuhteiden lavastaminen ”taiteelliselta” vaikuttavaan muotoon.

Miksi Platon halusi karkottaa taiteilijat valtiosta?

Platon tunnetaan Valtio-kirjansa kannanotosta, jonka mukaisesti hän halusi ajaa taiteilijat pois poliksesta eli kaupunkivaltiosta. Filosofin jyrkkyyttä on usein oudoksuttu, sillä taiteilijat vaikuttavat viattomilta ja harmittomilta sielunkumppaneilta, ja niinpä Platonin näkemystä onkin usein pidetty merkkinä hänen halustaan tavoitella totalitarismia (Karl Popper). Asia on kuitenkin aivan päinvastoin. Ratkaisu ongelmaan avautuu estetisoinnin käsitteen kautta.

Taide vetoaa aisteihin, kun taas käsitteellinen ajattelu perustuu intellektiin, eli älyyn ja järkeen. Tältä pohjalta on helppoa sanoa, että taiteilijoiden ei pitäisi päätyä filosofikuninkaiksi, sillä tunnemyrskyjensä kurimuksissa he voisivat upottaa koko valtiolaivan ohjattuaan sen karikkoisille vesille.

Siksi myös Platon halusi pitää taiteilijat erossa valtion asioista ja omistaa ne pelkästään älylliselle parhaimmistolle, jonka maltillisessa ohjauksessa voitaisiin välttyä suurilta virheiltä. Koska hallitsijoiden oli syytä olla vapaita maallisista intresseistä, piti valtion johtajien olla vapaita myös kaikesta omaisuudesta ja jopa aviopuolisosta, joten tehtävä sopi paremmin kuin hyvin luontaisille filosofeille.

Kiinnostavaa näiden kuriositeettien kiemuroissa on se, miksi ja millä tavoin taiteilijat nykyään osallistuvat politiikkaan ja paikoin vaikuttavat ratkaisevasti politiikan sisältöihin joko kannanottojensa välityksellä tai esikuvallaan. Heidän kauttaan tunteet johtavat politiikkaa, ja elämän ja kuoleman kysymyksiin sovelletaan sytkäri kädessä loimuten juuri tuota Bononkin esille lietsomaa surusilmäistä fiilistelyä.

Miksi taiteilijat eivät kyseenalaista huvitteluliberalismia?

Minun käteni hakeutuu hätäkatkaisimelle aina, kun Yleisradion tai Helsingin Sanomien toimittaja työntää mikrofoninsa Anna Puulle, Antti Tuiskulle, Sannille, Robinille tai jollekin muulle tuon kaltaiselle tähtöselle ja kysyy hänen poliittista mielipidettään koskien vaikkapa maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta, kansallismielisyyttä tai ”rasismia”.

On luonnollisesti selvää, että ihmisellä, joka ei ole koskaan kuullut mitään esimerkiksi valtiollisesta suverentieetista, ei voi olla noista asioista perustelua näkemystä käsitteellisten ja teoreettisten resurssien puuttuessa täysin. Sen sijaan saadaan kuulla sähköiskumaisia reaktioita, jotka tulevat kuin ehdollisina reflekseinä ja kantavat tuttua moralistis-paatoksellista sisältöä: ”kaikenlainen suvaitsemattomuus on tuhottava!”

Kun taiteilijalta kysytään poliittisia asioita, kyseessä onkin eräänlainen julkinen hyväksikäyttö, jossa toimittaja käyttää taiteilijaa omien näkemystensä esille tuomiseen ja vahvistamiseen. Taiteilija puolestaan astuu tuohon miinaan oman narsisminsa houkuttelemana, sillä itseihailunsa vuoksi hän luulee olevansa niin viisas, että asioita tiedustellaan häneltä siksi.

Tosiasiassa taiteilijoista halutaan vain kannatusmagneetteja poliittisten agendojen esittämiseen; äänestäjien kun tiedetään muodostavan mielipiteitä auktoriteettiuskoisesti. Puolueet kilpailevat taiteilijoiden suosiosta tavoitellessaan riveihinsä ihmisiä, jotka ovat tyyli-, elämäntapa- tai mielipidejohtajia, useimmiten kuitenkin aivan muissa, politiikalle varsin kaukaisissa asioissa.

Mutta myös taiteilijat joutuvat itse tavoittelemaan suosiota, ja he kamppailevat kansanjoukkojen kannatuksesta. Tämä onkin selitys siihen, miksi taiteilijat eivät juuri koskaan vaadi esimerkiksi maahanmuuton rajoittamista tai epäile, kritisoi ja kyseenalaista monikulttuurisuutta sekä yleensäkään ilmaise mitään sellaisia näkemyksiä, jotka ovat vastoin laissez-fairea.

Ovatko siis maahanmuutto, monikulttuurisuus ja löperöliberaali vihervasemmistolaisuus niin suosittuja, että taiteilijatkin pyrkivät ratsastamaan niiden aallonharjalla? Eivät. Kyse on vain siitä, että arvosteleminen ja vastustaminen olisivat konfliktien avaamista. Taiteilija ei ole kuitenkaan kriitikko, vaan hän haluaa olla diiva.

Konfliktit taas vähentävät joukkohurmokseen perustuvaa kannatusta. Niinpä taiteilijoille ei jää oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin sulautua massaan ja omaan usein niin tunteelliseen haavemaailmaansa miellyttääkseen yleisöjä näennäisen harmonisella mutta tympeällä ja mukiinmenevällä maailmanhalaushymyilyllä, joka ohjaa avaamaan sydämensä ja kukkaronsa.

Sillä taiteilijan tehtävä on viihdyttää. Sen sijaan filosofin, tieteenharjoittajan ja poliitikon tehtävä olisi perustaa toimintansa totuuden tavoittelulle. Tämä perusero ratkaisee vihdoin sen, miksi taiteilijat eivät sovi poliitikoiksi. Koska taiteilijan ja filosofikuninkaan intentiot ja koko motivaatiorakenne poikkeavat täysin toisistaan, myös Platon katsoi paremmaksi lähettää huilunsoittajan pois, kun filosofoiminen alkoi.

Taiteilijan viihteellinen rooli estää kriittisyyden

Politiikan estetisoitumista on osattu surra Joseph Göbbelsin ja Walter Benjaminin vuosista asti, mutta nykyisin politiikka on lisäksi viihteellistynyt. Viihteellistynyt on myös taide. Viihde on estetiikan halvempi malli ja samalla alue, jolla taide ja politiikka kohtaavat banalisoidulla ja järjen piiristä pois raastetulla tavalla. Sen huomionarvoisin toteutumisyhteys on kotisohvallaan köllähteleviä demarieläkeläisiä kohti täsmäsuunnattu prime time -ajan TV-lähetys.

Esimerkiksi Jari Tervo ei ole minun mielestäni kirjailijana taiteilija, vaan hän on viihdyttäjä. Hän suoltaa viihteellistä kirjallisuutta ja esiintyy televisiossa saadakseen niin kuin hän kerran tyylitietoisesti lipsautti ”fyffeä”. Oikea kirjailija tai taiteilija kykenisi esittämään median painostuksesta riippumattomia ja kollegojensa mielipiteistä piittaamattomia analyyseja, mutta kustantajien leivissä olevat ilmoittavat haluavansa ”fyffeä”.

Halu erottua sosiaalisesti liittyykin taiteilijuuteen useimmiten käänteisesti. Viihteellisyydestä elävät taiteilijat eivät edes pyri erottautumaan median, kustantajien ja tuottajiensa ripustelemista henkisistä ja aineellisista kahleista, vaan he pyrkivät toteuttamaan sosiaalisen erottautumisen välttämättömyyttä erottautumalla omista yleisöistään ja suosijoistaan sekä asettumaan heidän yläpuolelleen!

Tämä on luonnollisesti anteeksi annettavaa, sillä taiteilijan rooli vaatii teeskentelemään parempaa kuin yleisönsä; miksi hänen teoksiaan muuten antauduttaisiin katsomaankaan? Pelkään kuitenkin pahoin, että oman maan tai kansalaisten haukkuminen ei ole enää sellainen klisee, jolla tuota etäisyyttä voisi luoda ja ylläpitää.

Miten tämä kaikki liittyy U2:een ja sen keulahahmoon, Bonoon? Mielestäni myös U2:n järjestämissä massatilaisuuksissa on kyse perimmältään samasta ilmiöstä kuin natsien joukkokokouksissa: politiikan estetisoimisesta ja kyseenalaisten ellei jopa poliittisesti kestämättömien linjausten tekemisestä ”aistittaviksi” ja ”kauniiksi”.

Ainakin minä näen edessäni valtavan internatsistisen joukkokokouksen ja propagandatilaisuuden, jonka johtaja pyrkii suggeroimaan yleisönsä uskomaan, että ei kannata pelätä, vaikka terrorin uhka on käsin kosketeltavaa, ja että ”me kaikki olemme maailmankansalaisia!”

Saatan kuulostaa kuivalta, mutta ”maailmankansalaisuutta” ei ole olemassakaan, sillä jokainen ihminen on väistämättä jonkin maan kansalainen, ellei hän sitten ole maaton pakolainen. Kenenkään ei pitäisi arvostella minua kyvyttömyydestä samastua toisten ihmisten asemaan, kun sanon toivovani, ettei Bonon propagoimasta väitteestä tulisi meidän kohdallamme koskaan totta.

---

U2:n ja Bonon maailmanparannustyöstä olen aiemmin kirjoittanut tässä ja tässä.

25. joulukuuta 2016

Ukraina ei saa unohtua


Ukrainan kriisi on jatkunut pian kolmen vuoden ajan. Sen olemassaolo on voinut unohtua monilta, sillä useat yhtäaikaiset huonot uutiset (esimerkiksi pakolaiskriisi ja kehnot taloustiedot) syövät huomiota toisiltaan. Tällä kirjoituksellani haluan muistuttaa, miksi Ukraina ei saa unohtua, miten koko kriisi syntyi, millainen sen pitkä historia on ja mitä siitä voisi oppia. Johtopäätökseni Suomen kannalta esitän kirjoitukseni lopussa. Oheinen teksti on lyhennelmä esitelmästä, joka on pidetty maanpuolustusalan seminaarissa.


Miksi Ukrainassa on separatisteja?

Separatismi on liikehdintää jonkin alueen erottamiseksi (engl. separate) vallitsevasta valtiomuodostelmasta. Syynä voivat olla esimerkiksi etniset erimielisyydet tai taloudelliset ja sosiaaliset erot. Separatismi johtaa usein kansallisvaltioiden hajottamispyrkimyksiin ja sitä kautta nationalismiin niin yhtenäistä kansallisvaltiota puolustavien kuin separatistienkin riveissä.

Separatismista rangaistaan ankarasti, sillä siihen liittyy maanpetturuutta ja terroristista väkivaltaa. Suurten näkemyserojen vuoksi separatistit eivät yleensä myönnä tai tunnista olevansa separatisteja lainkaan vaan pitävät itseään hyvyyden lähettiläinä, joiden tehtävä on auttaa ja pelastaa oma kansansa.

Ukrainan historiaan liittyy monensuuntaista separatismia, sillä maa on ollut muiden valtioiden astinlauta idästä länteen ja lännestä itään. Ukraina kuuluukin yhteen niistä monikulttuurisista vyöhykkeistä, joista professori Samuel P. Huntington totesi kirjassaan The Clash of Civilisations, että maailman lähes kaikki konfliktit paikantuvat juuri noille monenkirjaville alueille: kulttuuripiirien rajoille.

Ukrainan varhaishistoriaa pähkinänkuoressa

Ukrainan alueella ovat asuneet antiikin ajoista lähtien muiden muassa skyytit ja gootit, ja vanhalta ajalta asti siellä on tavattu sekä kreikkalaisten, kasaarien että itäslaavien vaikutteita. Myöhäiskeskiajalta eli 1200-luvulta asti Ukrainan alueella valtaa pitivät mongolit, jotka tekivät sinne sotaretkiään ja väistyivät vasta 1500-luvulla.

Ensimmäinen venäläisperäinen ryhmittymä Ukrainan alueella olivat kasakat, jotka kapinoivat 1600-luvun puolivälissä Puolaa vastaan ja tukeutuivat Venäjään. Kamppailussa katolista länttä, etelästä uhaksi koettuja turkkilaisia sekä islamilaista Osmanien valtakuntaa vastaan Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin vuonna 1667 Venäjään ja länsiosa Puola-Liettuaan.

Suuressa Pohjan sodassa Itärannan Ukraina pyrki Ruotsin tuella eroon Venäjästä mutta hävisi Pultavan taistelussa, minkä tuloksena kasakoiden hallitsema Ukraina liitettiin entistä tiiviimmin Venäjään. Kun Puolan vaikutusvalta hiipui 1700-luvulla ja maa jaettiin Preussin, Itävallan ja Venäjän kesken, myös pääosa Länsi-Ukrainaa liitettiin Venäjään.

Venäläismielisten ja lännelle myönteisten välinen juopa on ukrainalaisten keskuudessa vuosisatoja vanhaa. Erityistä painoa asialle antaa se, ettei ukrainalaisista edelleenkään ole venäjänkielisiä kuin kymmenisen prosenttia, vaikka Ukrainan kansallinen kielipolitiikka pyrittiin tuhoamaan neuvostoaikana. Ukrainan virallinen kieli on edelleen ukraina ja vain paikallisesti venäjä. Maalla ovat siis sen repaleisuudesta, mosaiikkimaisuudesta ja läpikulkua sisältäneestä historiasta huolimatta oma kieli, kulttuuri ja kansakunta.

Ukrainan epäonnistunut itsenäistyminen

1800-luvun puolivälissä virinnyt kansallisuusaate tukahduttiin venäläisten toimesta, ja Ukrainan itsenäistyminen alkoi Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä. Venäjän väliaikainen hallitus myönsikin Ukrainalle autonomian, ja 22. tammikuuta 1918 ukrainalaiset julistautuivat itsenäiseksi kansantasavallaksi.

Koska Neuvosto-Venäjä ei suostunut alueiden luovutuksiin, valtaa lähes koko Ukrainan alueella pitivät Itävalta-Unkari ja Saksa, joka kaappasi vallan 29. huhtikuuta, ja kansantasavalta lakkasi olemasta. Saksaan tukeutuvat kansallismieliset menettivät kuitenkin vaikutusvaltansa, kun Saksa hävisi ensimmäisen maailmansodan, ja kansantasavalta palautettiin voimaan joulukuussa 1918.

Ukrainan itsenäistyminen oli monivaiheinen prosessi, jossa Venäjästä erottautuvia kutsuttiin alun perin separatisteiksi. Jako kansallismielisiin ja venäläismyönteisiin oli jo tuolloin voimakas. Itsenäistä kansantasavaltaa (myös sosiaalidemokraatteja) vastustaneet bolševikit määrittelivät maaliskuussa 1919 säätämällään perustuslailla valtionsa nimeksi ”Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta”, joka luovutti ulkosuhteensa Venäjän hoidettaviksi ja kävi sotaa Länsi-Ukrainan kansantasavaltoja sekä Etelä-Venäjän armeijaa vastaan Venäjän sisällissodassa 1919–1920.

Tästä eteenpäin riidan osapuolet olivat Ukrainan länsiosissa valtaa pitävä kansantasavalta ja itäosia hallitseva Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta. Jako tuo mieleen myös kansallismielisten ja venäläismyönteisten nykyisen jaon, ja se voidaankin nähdä historiallisena jatkeena nykytilanteelle, jota erottaa lähes sadan vuoden takaisista oloista vain Neuvostoliiton ajan kestänyt itsenäisyysliikkeen tukahduttamisen kausi.

Riian rauhassa 1921 Ukrainan läntisin osa luovutettiin Puolalle, ja bolševikkien vakiinnutettua valtansa Ukraina liitettiin 1922 perustettuun Neuvostoliittoon yhdessä Venäjän, Valko-Venäjän ja Transkaukasian maiden kanssa. Keskeisiä syitä itsenäisen kansantasavallan häviämiseen ja venäläisten alaisuuteen joutumiseen olivat (1) Saksan tappio maailmansodassa, (2) kansantasavaltalaisten epäonnistuneet liittopyrkimykset Puolan kanssa ja (3) ukrainalaisten keskuudessa vallinnut kansallinen erimielisyys, joka oli Suomen kansalaissotaan liittyvää eripuraa syvempi ja voimasuhteiltaan tasaväkisempi. Neuvosto-Venäjä ei myöskään antanut tukea maan itsenäistymiselle vaan vastusti sitä aseellisesti.

Aika Neuvostoliiton alaisuudessa: suuri nälänhätä ja kansanmurhat

Aika Neuvostoliiton yhteydessä oli Ukrainalle sarkastisesti sanoen ohraista. Maatalouden kollektivisointi aiheutti Ukrainaan vuosina 1932–1933 nälänhädän, jonka aikana 3–14 miljoonaa (lähteestä riippuen) ukrainalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Venäläiset kommunistit varastivat ukrainalaisten siemenviljan lisätäkseen vientiä ulkomaille, mistä johtuen Ukrainan nälänhätää on kutsuttu kansanmurhaksi ja nälällä tappamiseksi (holodomor). Holodomor oli niin kovaa, että Ukrainassa ajauduttiin kannibalismiin pistelemällä poskeen menehtyneitä ihmisiä, ja vähäisenkin ruokamäärän varastamisesta jaettiin kuolemanrangaistuksia (mikä helpotti ravitsemustilannetta tietenkin kahdella tavalla).

Holodomorin uhreista ja kansanmurhan statuksesta kiisteltiin Neuvostoliiton hajottua; esimerkiksi Ukrainan maltillinen kansallismielinen presidentti Viktor Juštšenko (virassa 2005–2010) pyrki saamaan sille tunnustuksen kansanmurhana. Hänen päävastustajansa ja seuraajansa Viktor Janukovytš puolestaan on kiistänyt, että kyse olisi ollut kansanmurhasta, ja hän on pitänyt sitä ”neuvostokansan yhteisenä tragediana”. Kansanmurhaksi tapahtuman on tunnustanut parikymmentä valtiota, ja myös Euroopan unioni hyväksyi 2008 päätöslauselman, jossa se tunnustaa holodomorin (Ukrainan vuosien 1932–1933 keinotekoisen nälänhädän) järkyttäväksi rikokseksi Ukrainan kansaa ja ihmisyyttä vastaan. Venäjälle paennut Janukovytš puolestaan on tätä nykyä etsintäkuulutettu joukkomurhasta.

Jo vuonna 1930 neuvostovaltio oli pakkolunastanut 30 prosenttia Ukrainan sadosta. Satojen pienentyessä pakko-otto oli seuraavana vuonna 41,5 prosenttia. Viljan kätkeminen johti viljelijöiden kidutuksiin, ja maataloustuotteiden löytämiseksi naisten jalkoja ja hameita valeltiin paloöljyllä sekä sytytettiin ja sammutettiin toistuvasti. Kolhoosilaisia joko riisuttiin kylmään palelemaan tai pakotettiin kuumille liesille, ja viimeisen kidutetun jälkeen aloitettiin uudestaan ensimmäisestä.

Neuvostoliiton virallisen historiankirjoituksen mukaan ukrainalaiset talonpojat sabotoivat maatalouden kollektivisointia, kun taas Stalinin näkemys oli, että maataloustyöläisten lakko jättää puna-armeijan leivättä. Tähkälain perustella yli 125 000 ukrainalaista tuomittiin sosialistisen omaisuuden varastamisesta vankileireille tai vankiloihin, joissa oli viisinkertaisesti väkeä paikkoihin verrattuna, ja 5 400 ihmistä teloitettiin, joista 85 prosenttia ilman oikeuden tuomiota.

Toisen maailmansodan aika ja saksalaismiehitys

Ukrainan pääkaupungiksi vaihdettiin 1934 Harkovan sijaan Kiova, jota rakennettiin Stalinin ajan arkkitehtuurin mukaiseksi venäläisväestölle tarkoitettuine kivitaloineen ja prospekteineen. Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Puola ja Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin, ja Puolan itäosat liitettiinkin Ukrainaan Neuvostoliiton hyökättyä Hitlerin tukemana Puolaan.

Saksan asevoimat vapauttivat ukrainalaiset neuvostovallasta ajaessaan panssarinsa 1941 Ukrainaan, jolloin muodostettiin miehityshallinto, mutta vain hetkeksi, sillä puna-armeijan edettyä 1943–1944 neuvostohallinto palautettiin, ja Puola pakotettiin luovuttamaan Neuvostoliiton 1939 ja 1944 uudelleen valtaamat eteläiset alueet virallisestikin Ukrainalle.

Saksalaismiehityksen aika koetteli myös karvaasti Ukrainaa, sillä saksalaiset natsit eivät enää olleet valmiita myöntämään Ukrainalle itsenäisyyttä, kuten vielä ensimmäisen maailmansodan aikaan, vaikka Ukrainan kansallismieliset olivatkin julistaneet itsenäisen valtion heti miehityksen alettua. Saksan miehityshallinto alisti Ukrainan suoraan Saksan valtaan, ja natsimiehityksen aikana arviolta 600 000–900 000 Ukrainan juutalaista tuhottiin, mukana myös kasaarikansan jäseniä, jotka eivät olleet etniseltä alkuperältään juutalaisia vaan 900-luvulla juutalaiseen uskoon kääntyneitä.

Toisen maailmansodan lopussa myös Tšekkoslovakian itäisimmät osat liitettiin Ukrainaan, ja huomiota herättävää Ukrainan nykyisessä sodassa onkin se, että Puolan, Tšekin ja Slovakian alueellisista suhteista Ukrainaan ei keskustella lainkaan, vaikka mailla on paljon yhteistä historiaa. Keskeinen syy tähän on, että nämä maat ovat Naton sateenvarjon alla, ja Naton rajat ovat idän suunnalle pyhät.

Historian perusteella Saksalla on aina ollut keskeinen asema ukrainalaisten itsenäisyyskamppailuissa. Esimerkiksi vuonna 1918 Saksa esti kommunistien suunnitteleman maareformin, ja sillä on merkittävä rooli myös Ukrainan EU-linjan vetäjänä nykyisin.

Hruštšovin ja Brežnevin aika

Stalinin jälkeisistä Neuvostoliiton johtajista sekä Nikita Hruštšovilla (vallassa 1953–1964) että hänen seuraajallaan Leonid Brežnevillä (vallassa 1964–1982) oli sidos Ukrainaan. Hruštšov syntyi Kurskissa mutta vietti nuoruutensa Ukrainassa, jona aikana hänen väitetään ukrainalaistuneen. Hruštšov toimi vuodesta 1938 vuoteen 1941 (eli saksalaismiehityksen alkuun) asti Ukrainassa Stalinin eräänalaisena varakuninkaana eli Ukrainan kommunistisen puolueen keskuskomitean pääsihteerinä, jolloin hän pyysi Moskovasta lupaa vangita yhteensä noin 30 000 ukrainalaista. Hruštšov sai myös huomattavasti omaa toimintavaltaa tottelevaisuutensa ja kiipimispyrkimystensä vuoksi. Stalinin puhdistusten aikana näennäisesti ukrainalainen Hruštšov lähetti 8 500 petturia ammuttaviksi ja 33 000 vankileireille, joilta ei yleensä ollut paluuta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Hruštšovin noustua valtaan uusi johtaja yritti ostaa ukrainalaisten kannatusta siirtämällä Krimin niemimaan Venäjästä osaksi Ukrainan sosialistista neuvostotasavaltaa vuonna 1954. Ele oli pitkälti kosmeettinen, aivan kuten myös perustuslakiin 1945 tehdyt muutokset, joiden seurauksena Ukraina kykeni joissakin asioissa toimimaan Neuvostoliitosta erillisenä ulkopoliittisena subjektina. Tämän johdosta Ukraina esiintyi Valko-Venäjän tavoin Yhdistyneissä kansakunnissa erillään Neuvostoliitosta, vaikka todellisuudessa erillisasemalla ei ollut mitään merkitystä, eikä kumpikaan maa harjoittanut itsenäistä ulkopolitiikkaa.

Maassa, joka oli pystynyt tuottamaan leipäviljaa vientiin vielä 1900-luvun alkupuolella, kärsittiin jälleen nälänhätää toisen maailmansodan jälkeen. Valtavat taistelut olivat runnelleet maata aineellisesti ja sotaväenotoilla. Syntyjään itäukrainalainen mutta kansallisuudeltaan venäläinen Leonid Brežnev yritti suudella ukrainalaiset hengiltä omalla pysähtyneisyyden ajaksi sanotulla valtakaudellaan, jonka kuluessa Ukrainaan rakennettiin aseteollisuutta ja maa palveli jälleen Neuvostoliiton leipäaittana. Tehoton maatalous ei kuitenkaan kyennyt ruokkimaan omaa väestöä, teollisuus ei pystynyt vastaamaan kysyntään ja noin puolet kansantuotteesta valui armeijaan, mikä puolestaan johti asuinolojen rapautumiseen, koulutuksen ja terveydenhuollon alamäkeen sekä tuottavuuden ja elintason laskuun.

Teollistamisen vertauskuvallisestikin huomionarvoinen epäonnistuminen oli Tšernobylissä sijainneen suuren Vladimir Lenin -ydinvoimalan räjähdys, joka kohteli kaltoin Ukrainan maaperää ja väestöä.

Itsenäisyyden aika

Ukrainan voi sanoa esiintyneen itsenäisenä valtiosubjektina (jolla on muiden valtioiden tunnustus ja itsenäinen ulkopolitiikka) vasta vuodesta 1991 asti, jolloin maa erosi Neuvostoliitosta. Kahden ensimmäisen presidentin Leonid Kravtšukin (virassa 1991–1994) ja Leonid Kutšman (virassa 1994–2005) aika koostui skandaaleista, korruptiosta, inflaatiosta ja jopa poliittisista murhista.

Ukrainan inflaatio oli Kravtšukin kaudella 1992–1994 noin 10 000 prosenttia vuodessa, palkkoja jätettiin maksamatta ja kauppalaivasto myytiin ulkomaille. Ydinvoimavastaisuuden vuoksi maa luovutti hallussaan olevat ydinaseet Venäjälle sillä ehdolla, että Venäjä kunnioittaa Ukrainan koskemattomuutta. Tämä oli ilmeisen huono kauppa, kuten ydinaseiden pois luovuttaminen aina on, sillä sopimus luonnollisesti rikottiin vahvemman sopimusosapuolen taholta.

Kravtšuk oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäsen ja Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies aina elokuuhun 1991 asti, jolloin hän alkoi tukea Ukrainan itsenäisyysliikettä, ja tämän vuoksi häntä on arvosteltu takinkääntämisestä ja opportunismista. Hävittyään vuoden 1994 presidentinvaalit venäläismielinen ja Nato-vastainen Kravtšuk on esiintynyt Ukrainan yhdistyneen sosiaalidemokraattisen puolueen riveissä. Käytännössä puolue yhdistetään kuitenkin suurpääomaan, järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja korruptioon.

Kravtšukin tavoin myös hänen seuraajansa Leonid Kutšma oli kommunisti ja Ukrainan neuvostotasavallan kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsen, mistä tehtävästä hänet valittiin Ukrainan korkeimpaan neuvostoon. Ennen presidentiksi valintaansa hän ehti toimia vuosina 1992–1993 Ukrainan pääministerinä, josta asemasta hän erosi asettuakseen ehdolle presidentinvaaliin. Hänet valittiin uudelleen 1999, vaikka maan talous sukelsi neuvostoaikoja heikommalle tasolle, sillä hän onnistui lähentymään länttä.

Vuonna 2000 Kutšmaa epäiltiin osallisuudesta korruptioon, rahanpesuun ja toimittaja Georgi Gongazen murhaan, josta saatiin todisteita vuonna 2009, kun murhan tunnustanut entinen sisäministeriön kenraali Oleksi Pukatš todisti toimineensa Kutšman käskyn perusteella. Vuonna 2004 Kutšma ja hänen pääministerinsä Viktor Janukovytš (josta tuli Ukrainan neljäs presidentti) hävisivät vaalit länsimieliselle Viktor Juštšenkolle, joka piti tärkeimpänä tavoitteenaan lähentymistä Naton kanssa. Hanke kuitenkin epäonnistui, sillä vain 30 prosenttia ukrainalaisista antoi kannatuksensa Natolle, vaikka Juštšenko voittikin vaalit 54 prosentin ääniosuudella.

George W. Bush tuki koko ajan voimakkaasti Ukrainan ja Georgian liittymistä Natoon, ja hän olisi ollut valmis hyväksymään molemmat jäseneksi jopa ilman jäsenyyteen valmistavaa Membershit action plan -ohjelmaa.

Vuoden 2004 presidentinvaalikampanjaa käytiin likaisesti, ja sen aikana Juštšenko yritettiin myrkyttää KGB:n suosimaan tapaan, toisin sanoen suun kautta annetulla dioksiinilla, minkä tuloksena häntä jouduttiin hoitamaan wieniläisellä klinikalla. Myrkytyksen seurauksena Juštšenkon ulkonäkö pilaantui, kun hänen kasvonsa turposivat ja muuttuivat rokonarpisiksi, mutta vastapuoli kiisti myrkytysyrityksen.

Presidentinvirkaan astuttuaan oikeistolainen Juštšenko lausui heinäkuussa 2005, ettei ole varma, kannattiko Ukrainan luopua ydinaseista, ja talousvaikeuksiin haettiin hänen kaudellaan helpotusta korottamalla Ukrainan läpi kulkevan Venäjän maakaasun siirtomaksuja. Tämä johti Ukrainan ja Venäjän välien kiristymiseen, ja vastineeksi Venäjän Gazprom ilmoitti nostavansa Ukrainalle myytävän kaasun hinnan kolminkertaiseksi.

Suhteet Venäjään heikkenivät lopulta niin, että Venäjän Ukrainan-lähettilään Viktor Tšernomyrdinin jäädessä eläkkeelle 2009 Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti, ettei Tšernomyrdinin seuraaja saavu maahan ennen kuin vuoden 2010 vaalit on käyty. Suurlähettilään pois vetäminen oli suoraa puuttumista Ukrainan presidentinvaaliin.

Toukokuussa 2009 Ukrainan suurlähetystö Helsingissä joutui ilkivallan kohteeksi, kun iskun takana olleet niin sanotut ”antifasistit” syyttivät Juštšenkoa yhteistyöstä äärioikeiston kanssa. Voidaankin kiinnittää huomiota siihen, millaisella asialla nuo ”antifasistit” liikkuvat myös Suomessa.

Venäjän harjoittama kiristys puri Ukrainan kansalaismielipiteeseen. Venäjän pahentama talousahdinko johti Juštšenkon epäsuosioon ja hänen putoamiseensa vuoden 2010 vaalien toiselta kierrokselta, jolloin valituksi tuli Ukrainan venäjänkielisten ja teollistuneiden itäseutujen sekä Venäjän tukema Viktor Janukovytš, joka oli voittanut jo vuoden 2004 vaalien ensimmäisen kierroksen mutta joutunut väistymään epäillyn vaalivilpin vuoksi sekä oranssin vallankumouksen aiheuttaman kansannousun seurauksena.

Tultuaan valituksi vuoden 2010 vaaleissa Janukovytš sopi Venäjän presidentti Dmitri Medvedevin kanssa Venäjän Mustanmeren laivaston Sevastopolin tukikohdan vuokrasopimuksen jatkamisesta 25 vuodella kaasun hinnasta annettuja alennuksia vastaan, ja suhteet Venäjään kohentuivatkin huomattavasti.

Varjopuolena on ollut Ukrainan itsenäisyyden heikentyminen ja EU-suhteiden huonontuminen sekä Venäjä-riippuvuuden palautuminen. Janukovytšia on syytetty vallanhaluiseksi ja diktaattorimaiseksi hänen omittuaan käyttöönsä historiallisen Mežyhirjan kartanon, jolle suomalainen Honkarakenne toimitti päärakennuksen ja jota nykyään pidetään turistinähtävyytenä. Diktaattorin elkeitä omaksunut patriisi oli muun muassa tilauttanut sinne 39 miljoonaa euroa maksaneen kynttilänjalan.

Vallankumous 2014

Viimeinen pisara Janukovytšin edustamalle korruptiolle ja demokratian taannuttamiselle oli se, kun hän syystalvella 2013 hylkäsi EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen Venäjän mieliksi ja siksi, ettei EU ollut suostunut tinkimään oikeusvaltioperiaatteista. Lopulta Janukovytš erotettiin 22. helmikuuta 2014 Ukrainan parlamentin hätäistunnossa, jossa 340 läsnä olleesta jäsenestä erottamisen puolesta äänesti 328.

Janukovytš lähti pääkaupunki Kiovasta Donetskiin, jossa hän yritti nousta Venäjälle lähtevään lentokoneeseen, mutta rajaviranomaiset estivät tämän. Lopulta Janukovytš onnistui pakenemaan Venäjälle, jossa hän pitää itseään edelleen Ukrainan laillisena presidenttinä. Myös häntä tukeva Venäjä on samaa mieltä.

Valtaan noussut hallitus kertoi, että Janukovytšin hallitus oli ryöstänyt yli 50 miljardia euroa valtion varoja, ja toukokuun lopussa Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa Petro Porošenko voitti ensimmäisellä kierroksella saaden yli puolet annetuista äänistä. Tapahtunutta vallankumousta voidaan pitää täysin oikeutettuna eikä minään äärioikeiston protestina.

Venäjä puolestaan käytti Ukrainan sisäistä hajaannuksen tilaa hyväkseen ja siirsi joukkojaan Sevastopolin laivastotukikohtaan helmikuun lopussa 2014 alkaen, josta lukien Krim on ollut Venäjän hallussa. Tuosta ajankohdasta lukien Itä-Ukraina on ollut osittain Venäjän hallinnassa, ja maassa käydään sotaa Ukrainan hallituksen joukkojen ja Venäjän tukemien joukkojen välillä.

Krimin liittämistä Venäjään on yritetty perustella sillä, että Venäjä luovutti neuvostoaikana Krimin Ukrainalle Brežnevin aloitteesta. Tuolloinen luovutus oli itse asiassa historiallisesti katsoen palautus, sillä alun perin alue kuului Ukrainaan ja Brežnevin mainostettiin olevan ukrainalainen sekä ajatelleen maansa ja kansansa parasta! Itä-Ukrainan miehitystä Venäjä on perustellut halullaan auttaa maan venäjää puhuvaa väestöä humanitaarisesti.

Näissä argumenteissa näkyvät venäläisten kaksi keskeistä metodia: toinen on vetoaminen historiallisiin rajoihin ja vanhoihin karttoihin, ja toinen on 1800-luvulla käydyn Krimin sodan ajoilta periytyvä ulkopoliittinen doktriini, jonka mukaan Venäjä auttaa sotilaallisesti omia kansalaisiaan, venäjää puhuvia ja ortodokseja myös omien rajojensa ulkopuolella.

Venäjän ulkopolitiikan neljä muuta modus operandia ovat tunnetusti propaganda, pelottelu, provokaatio ja projisoiminen (eli peilailu). Venäjän viestinnästä tekee propagandaa se, että maa uskottelee valheidensa olevan vain ”toisenlaisia tulkintoja tai mielipiteitä” tai ”tasapuolisia näkökulmia”, joita se syöttää länsimaiselle medialle. Pelottelusta puolestaan tekee vaikuttavaa se, että Venäjällä on jo valmiiksi huono maine, joten sen ei tarvitse piitata maineensa kolhiintumisesta, ja siksi maa voi tehdä uskottavasti mitä tahansa. Provokaatioon Venäjä puolestaan viittaa pyrkiessään osoittamaan tekosyitä omille hyökkäyksilleen. Projektiolla eli peilailulla Venäjä pyrkii klassista tu quoque (”sinä myös”) -argumenttia viljellen kääntämään syyt omista toimistaan muiden maiden kontolle.

Näin tapahtui myös Krimillä, jossa Venäjä katsoi olevansa oikeutettu kaappaamaan vallan ja järjestämään vaalit siksi, että ukrainalaiset olivat kaapanneet Kiovassa vallan ja järjestäneet siellä vapaat vaalit. Samaan tapaan Neuvostoliitto piti oikeutettuna hyökätä Afganistaniin sillä perusteella, että Yhdysvallat suojeli vapaata demokratiaa Vietnamissa.

Venäjän pussiin pelaavat hyödylliset hölmöt kiljuvat usein Suomessa, että täytyyhän Venäjällä olla oikeus miehittää Ukrainaa, kun Nato osallistui Bosnian-Hertsegovinan sotaan! Todellisuudessa maailma ei ole tällainen nollasummapeli, sillä olennaista on, mitä nämä asioihin puuttujat edustavat. Länsivallat ovat edustaneet valistusihanteita, demokratiaa ja liberalismia, kun taas Venäjä ja Neuvostoliitto ovat edustaneet hämärää ihmisoikeuksien polkemista, totalitarismia ja diktatuuria.

Mitä Ukrainan kriisistä voi oppia?

Miksi Ukrainassa on separatisteja? Maassa on separatisteja, koska Ukraina on läpikotaisin köyhä maa, ja siellä juututtiin pohtimaan, kehittyisikö maa paremmin EU:n huomassa ja Naton sateenvarjon alla vai Venäjän aina anteliaassa syleilyssä. Ei ole epäilystäkään, etteikö maan taloutta ja tuotantoa olisi saatu paremmin tolpilleen EU:n vapaakauppasopimuksen myötä, mutta presidentti torppasi sen Venäjää mielistelläkseen. Tällaisia hedelmiä Venäjän myötäileminen kantaa.

Venäjä puolestaan on energiaa, raaka-aineita ja puolivalmisteita vievä maa, eikä edes energianjalostusta ole saatu siellä maata hyödyttävään kuntoon. Pietarissa juomavesi pitää keittää, ja maan infrastruktuuri on retuperällä samalla kun maa panostaa aseisiin ja polkee ihmisoikeuksia. Erkki Toivanen julkaisi aiheesta aikoinaan analyysin, joka on klassikko.

Venäjä on vain yksi maa Euraasian valtioiden joukossa. Sen kansantalous on Espanjan kokoluokkaa, ja väestöpohja vastaa Saksan ja Ranskan yhteenlaskettua väestöä. Kehittymistä EU:n kumppanina tarjottiin aikoinaan myös Venäjälle, mutta maan konservatiivit ovat linnoittautuneet siilipuolustukseen ja kieltäytyneet ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisesta. Mitään vastakkainasettelua ei olisi, jos Venäjä suostuisi noudattamaan länsimaisia oikeudenmukaisuuskäsityksiä.

Venäjä on ratkaisijan roolissa myös Syyriassa, jossa se tukee al-Assadin hallitusta länsivaltojen tukiessa demokratiaa tavoittelevia kapinallisia. Venäjä voisi lopettaa kriisin vetäytymiskäskyllä, mutta maa ei suostu perääntymään, koska se haluaa rakentaa alueelle omaa sillanpääasemaansa. Länsivallat eivät puolestaan taivu Venäjän tahtoon Syyriassa, koska Venäjä pitää laittomasti valtaa myös Ukrainassa. Niinpä Venäjän tulisi vetäytyä molemmilta alueilta (aiheesta enemmän tässä).

Vaarallista on, mikäli triumfisaatossa Yhdysvaltain presidentiksi edennyt Donald Trump tekee Putinin kanssa diilin, jossa konfliktialueet jaetaan kansainvälisessä politiikassa vanhentuneeksi tuomitun etupiiriperiaatteen mukaisesti. Yksi tulos voisi olla, että Venäjä vetäytyy Syyriasta mutta pitää Krimin ja osan Ukrainasta. Tämä olisi kuitenkin tappio lännelle, koska Venäjä saisi pysyvästi voimaan puolet jo hankkimistaan voitoista mutta länsi ei yhtäkään uutta parannusta. Siksi EU ei saa antaa periksi eikä tinkiä pakotteista Venäjää vastaan.

Ukrainassa taistellaan myös Suomesta

Mitä merkitystä Ukrainan sodalla ja lukkiutuneella kriisillä on Suomelle? Ukrainan sodan käsittely on projektio siitä, miten Suomea kohdeltaisiin, jos olisimme samanlaisessa tilanteessa. Siksi kannanotot Ukrainan kriisiin ja siellä käytävään sotaan ovat suoria kannanottoja omaa maatamme kohtaan, eikä aihetta saa haudata eikä unohtaa.

Kysymys ei ole vain siitä, haluammeko olla länsimaalaisia, sillä vaihtoehtoina ovat itämainen synkkyys, takapajuisuus ja alkukantaisuus. Kysymys on ennen kaikkea siitä, kuka määrittelee meidän arvomme ja kenen lippua seuraamme, ja erityisesti siitä, kuljemmeko itse eteenpäin vai taaksepäin.

Siksi Suomessa ei voi olla koskaan liian länsimielinen. Suomessa ei voi koskaan kannattaa liikaa Natoa. Suomessa ei voi koskaan kallistua liikaa länteen, sillä itäinen vaihtoehto on tuossa kuin luonnostaan.

Länsimaisiin arvoihin eivät kuulu kidutus, laittomat vankilat eivätkä mielipidevangit, jotka katoavat jäljettömiin. Länsimaisten arvojen mukaiseen vallan ylläpitämiseen ei tarvita valedemokratiaa tai lehdistönvapauteen ja sananvapauteen puuttumista valtiovallan pakkotoimin eikä myöskään hampaisiin asti aseistettua poliisia, joka tappaa pienimmästäkin tekosyystä.

Sen sijaan Venäjä on maa, joka vääristelee historian tosiasioita ja kirjoittaa niiden päälle oman historiantulkintansa, jonka se pyrkii esittämään näennäisesti tasa-arvoisena tai pelkkänä näkemyserona. Tilanne on tältä kannalta samanlainen kuin poppamies laittaisi omat hoitomenetelmänsä kilpailemaan lääketieteen kanssa esittäen käsityksensä yhdenvertaisena tulkintana, jonka erot ovat vain ”mielipiteidenvaraisia”.