30. marraskuuta 2016

Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?


Minulta kysytään silloin tällöin esimerkkejä tai näyttöä siitä, millaista on yliopistoissa harjoitettava politisoitunut näennäistutkimus. Olenhan useasti todennut, että varsinkin humanistisissa ja yhteiskuntatieteellisissä tiedekunnissa pyritään edistämään vihervasemmiston ja feministien suosimaa maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuuden agendaa niitä mitenkään kyseenalaistamatta.

Maisteri Saara Pellanderin kesäkuussa Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöskirjatutkimus tarjoaa räikeän esimerkin puolueellisesta tendenssitutkimuksesta, jossa ei ole ymmärretty sen enempää aiheesta, tutkimuksen metodologiasta kuin yhteiskunnallisesta todellisuudestakaan yhtään mitään.

Poliittisen historian väitöskirjaksi tarkoittamassaan ja nimeään myöten arvottavassa artikkelityössä Gatekeepres of the Family (”Perheiden portinvartijat”) Saara Pellander arvostelee Suomen maahanmuuttopolitiikkaa pitäen sitä liian kireänä ja väittää, että ”maahanmuuttoviranomaiset ja politiikot toimivat portinvartijoina, jotka säätelevät sitä, ketkä voivat muuttaa Suomessa asuvien perheenjäsentensä luokse”. Paitsi että väite on täysin banaali, kirjoittaja on niin taitamaton, että hän on kirjoittanut jopa sanan ”poliitikot” väärin ”politiikot”. Tässä sinänsä paljastavassa yksityiskohdassa ei ole kuitenkaan hänen runsaiden erehdystensä ydin.

Pellanderin virheiden syy on siinä, että hän on sekoittanut mikrososiologisen ja makrososiologisen tutkimustason keskenään. Hän valittelee, että ”[m]oraalisia käsityksiä siitä, millaista perhe-elämän tulisi olla, käytetään perusteluna oikeuttamaan maahanmuuttopolitiikkaa. Nämä moraaliset käsitykset näkyvät siis myös säännöissä, jotka määrittävät, kenellä on oikeus ja mahdollisuus muuttaa perheenjäsenensä luokse Suomeen.

Pellander katsoo, että suomalaisten ihmisten paheksunta esimerkiksi afrikkalaisten maahanmuuttajien ja muslimien esittämiä elämäntapavaatimuksia kohtaan on toiminut perusteluna sille, että viranomaiset ovat alkaneet rajoittaa maahan pyrkivää kehitysmaalaisten vyöryä.

Sitten hän laulaa, että ”[...] tiukennukset perheenyhdistämispolitiikkaan ovat osa sitä jatkumoa, jossa perheenyhdistämiselle asetetaan yhä korkeampia ja vaikeammin täytettävissä olevia edellytyksiä. Mahdollisimman monet perheet pyritään pitämään Suomen ulkopuolella. Moraalisen portinvartijuuden rinnalle nousee taloudellinen portinvartijuus, jossa oikeudelle hakeutua perheenjäsenensä luokse asetetaan hintalappu.

Todellisuudessa Suomen viranomaiset eivät ole käyttäneet perhenormeja maasta käännyttämisen, karkottamisen tai perheiden yhdistämisen rajoittamisen perusteluna. Päinvastoin: Suomen viranomaiset ovat koettaneet käyttää kaikki keinot perheiden yhdistämiseksi kehitysmaista saapuneiden ankkurilasten ja muiden tänne tulleiden luokse. Jos perhenormeihin on viitattu, niitä on käytetty siirtolaisperheiden eduksi eikä niitä vastaan. Pellanderin perusaksiooma on siis täysin paikkaansa pitämätön.

Maahanmuuttoviraston entinen johtaja kertoi minulle kerran, että suurin määrä, jonka hän tietää tulleen yhden maahanmuuttajan mukana perheenyhdistämisperustein, on 42! Kun yhden ankkurilapsen mukana tulee Kleinbussillinen siirtolaisia, tämä viranomaiskäytäntö ei ole ollut varmastikaan tulijoita ”syrjivää”, ”poissulkevaa” eikä ”leimaavaa”. Mutta ”hintalappu” tulijoiden elatuksesta on langetettu kylläkin suomalaisille veronmaksajille!

Joka tapauksessa Saara Pellander tekee alkeellisen virheen, kun hän katsoo, että mikrotason elämään liittyvältä tapahtumatasolta voidaan tai pitäisi voida johtaa normeja makrotasolle: valtion maahanmuuttopolitiikkaan. Hänen mielestään vaikutusyhteyden pitäisi olla sellainen, että maahanmuuttajien omista mikrotasolla esiintyvistä perhepoliittisista eduista ja normeista johdeltaisiin Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa makrotasolle ja avattaisiin portit siirtolaisten tulvalle. Muuten joudutaan hänen mukaansa maahanmuuttajien ”kategorisointiin” tai ”kolonialismiin”!

Pellander ajattelee, että Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa pitäisi johtaa esimerkiksi muslimien omien perhenormien pohjalta sekä heidän etujensa mukaisesti. Tällöin ei ole ymmärretty, että makrotason poliittisista ratkaisuista pitää jokaisen valtion itse päättää omina arvo- ja päämääräkysymyksinä, jolloin asia kuuluisi kantaväestön ratkaistavaksi. Sveitsissä maahanmuuttoa päätettiin rajoittaa kansanäänestyksellä, jolloin päätöksenteko sujui kansan suvereniteetin periaatetta ja valtiollista itsemääräämisoikeutta toteuttaen oikeassa järjestyksessä.

Makrotasolta voidaan johtaa normeja mikrotasolle: yksilöiden ja pienryhmien elämään. Näin päin vaikutusyhteys toimii, ja sillä on oikeutus, koska tämä on politiikan ja demokraattisen päätöksenteon olemus. Kaikki, mikä tehdään makrotasolla, vaikuttaa välittömästi ihmisten elämään mikrotasolla. Esimerkiksi maahanmuuttokulujen kasvun vuoksi tehdyt opintotuen leikkaukset näkyvät välittömästi ihmisten henkilökohtaisessa toimeentulossa. Samoin maahanmuuttopolitiikan tiukennukset vaikuttavat yksilöiden elämään.

Näiden ratkaisujen oikeutus on kuitenkin siinä, että ne tehdään arvovalintoina julkisen elämän ja valtionpolitiikan tasolla. Sen sijaan millään maahan tunkeutuneella intressiryhmällä, kuten laittomasti maassa olevalla siirtolaisjoukkiolla ei ole oikeutta ohjata mikrotason vaatimuksillaan sitä, millaista Suomen maahanmuuttopolitiikan pitää olla makrotasolla. Siinä tapauksessa politiikalta katoaisi oikeusperustus. Tämä pitäisi yksinkertaisimmankin yhteiskuntatieteilijänä esiintyvän ymmärtää, myös Saara Pellanderin.

Sen sijaan Pellander taivastelee, että ”[...] viranomaisten, politiikkojen ja median tavat puhua perheistä ja määritellä niitä vaikuttavat siihen, miten perheestä ja siirtolaisuudesta ajatellaan. Nämä puhetavat vaikuttavat viime kädessä myös perheenyhdistämispolitiikkaan.

Miten muutoin voisi ollakaan? Tämähän on politiikan ja valtion toiminnan idea, mutta tätä itsestäänselvyyttä Pellander pitää suurena tutkimustuloksena! Valtio on etujärjestö, jonka tehtävä on harjoittaa itsenäistä väestöpolitiikkaa, rajavalvontaa ja maahanmuuttopolitiikkaa sekä rajoittaa kansanryhmien väliset arvo- ja intressikonfliktit valtioiden rajoille eikä päästää niitä leviämään yhteiskunnan mikrotasolle, ihmisten keskuuteen.

Pellander kehuu tekevänsä tutkimusta ”feministisen ja jälkikolonialistisen hyvinvointivaltion tutkimuksen keinoin”, ja sen kyllä huomaa. Hänen toimintansa antaa selvän näytön siitä, että kyseisestä teoriaperinteestä ei ole johdonmukaisen eikä järkiperäisen tutkimuksen metodologiaksi.

Väiteaineiston tarkoitushakuisuuden ja poliittisuuden, kaiken reflektion ja itsekritiikin puuttumisen, metodologisten puuteiden sekä koko tutkimusasetelman mitättömyyden vuoksi olisin ehdottanut Pellanderin väitöskirjaksi tarkoittamaa artikkelinivaskaa yksiselitteisesti hylättäväksi. Hänen feministinen kollegansa Eithne Luibhéid meni kuitenkin hyväksymään sen naisellisen solidaarisuuden osoitukseksi.

Pahinta asiassa on yliopiston kannalta se, että yliopiston hyväksyessä kyseisenlaisia näennäistutkimuksia se menettää oman maineensa kriittisen tiedon tuottajana. On väärin, että yliopistot ja Suomen Akatemia tukevat kyseisenlaista politikointia.

Pellander on saanut poliittiselle toiminnalleen ja maahanmuuttoideologian levitystyölleen kaiken mahdollisen tuen, ensin Helsingin yliopiston tohtorikoulussa ”Sukupuoli, kulttuuri ja yhteiskunta”, ja nyt Suomen Akatemian rahoittamassa GLASE-konsortiossa, jossa ”hän tarkastelee siirtolaisperheiden jokapäiväisiä kokemuksia turvallisuudesta ja rajoista”. Pellander on ”koordinoinut kansainvälistä hyvinvointivaltioita ja siirtolaisuutta tutkivien nuorten tutkijoiden verkostoa” pohjoismaalaisen monikulttuurisuusideologian levitykseen keskittyneen NordWelin yhteydessä, ja hän on mukana myös pohjoismaalaisessa NOS-HS-rahoitteisessa verkostossa nimeltä Borderscapes, Memory and Migration Cultural Representations of Forced Migration.

Tämän kaiken ideologisen järjestäytymisen ja sekoilemisen tuloksena hän valittaa puoluelehti Vihreässä Langassa, että [...] turvapaikan saaneiden pitää osoittaa elättävänsä perheenjäsenensä, jos he haluavat perheensä Suomeen, sillä ”[r]ajat ovat niin tiukat, että laki tekisi pakolaisten perheenyhdistämisestä käytännössä mahdotonta”.

Paha sanoa, Saara-pelle, mutta velvollisuus elättää itsensä ja perheensä on yhteiskunnallista todellisuutta.

Se, että yliopistot ja Suomen Akatemia rahoittavat täysin tendenssimäistä feministis-vihervasemmistolaisen agendan läpäisemää toimintaa, on rahoittajien ja rahoituksen saajien yhdessä tekemä RIKOS yliopiston periaatteita ja niitä tutkijoita kohtaan, jotka tämän puolueellisuuden tuloksena jätetään vaille toimintaresursseja. Vaadin, että yliopistot ja Suomen Akatemia lopettavat välittömästi kyseisenlaisen poliittisen näennäistutkimuksen tukemisen ja suuntaavat rahat ja resurssit meille oikeasti päteville henkilöille, jotka kykenemme kriittiseen ja reflektiiviseen tutkimustyöhön.

Ansiokas tutkimuskysymys olisi, millä tavoin maahanmuuttajaryhmät pyrkivät käyttämään hyväkseen valtioiden suopeutta yrittäessään johdella mikrotason kurjuudestaan normeja valtioiden makrotason maahanmuuttopolitiikkaan sekä pyrkiessään maksattamaan elatuksensa länsimaiden kansalaisilla. Olisi arvioitava, millä tavoin pakolaiset ja turvapaikanhakijat kiristävät länsimaita yhdessä vihervasemmistolaisten pseudotutkijoiden kanssa. Tutkimukseen on liitettävä reflektiivinen arvio siitä, millä tavoin tieteellisenä esiintynyt tutkimustoiminta on asettunut maahanmuuttajien puolelle oikeuttaakseen kyseistä politikointia ja menettänyt sitä kautta oman kriittisyytensä.

29. marraskuuta 2016

Good buy, Guggenheim!


Helsingin kaupunginvaltuusto päättää huomenna Guggenheimin kelkkaan lähtemisestä ja laskun laittamisesta meidän kaupunkilaisten piikkiin. Kaupunginhallitus onkin äänestänyt asiasta jo useita kertoja: niin sanotun ensimmäisen ehdotuksen, toisen ehdotuksen ja arkkitehtikilpailun sekä nyt vielä kolmannen ehdotuksen yhteydessä.

Vanha sanonta on, että Hitler äänestytti kansaa, kunnes sai haluamansa tuloksen. EU äänestytti Irlantia, kunnes sai perustuslaille hyväksynnän. Guggenheim puolestaan äänestyttää Helsinkiä, kunnes saa tahtonsa läpi. Kuka sanoikaan, että moninkertainen äänestyttäminen ei ole moninkertaista demokratiaa?

Tässä maailmassa ryhdyttäisiin tuskin mihinkään, jos tiedettäisiin lopulliset kustannukset; esimerkkinä vaikka länsimetro. Olen silti sitä mieltä, että Guggenheimin rakentaminen on valtava riski-investointi ja taidepolitiikan musta aukko, eikä siihen pidä ryhtyä.

Laskelmat hankkeen tuottoisuudesta eivät vaikuta lainkaan uskottavilta. 80 miljoonan kertainvestointi, takausten kautta käsiin laukeavat kustannukset, budjetin venyminen ja vuosikulut voivat räjäyttää kokonaishinnan lähemmäksi kahta sataa miljoonaa samalla, kun kaupungin talous huutaa hoosiannaa.

Kaupunki köyhtymiskierteessä

Julkisuudessa esitetyt väitteet kaupungin taloustilanteen myönteisyydestä ovat tässä valossa pötypuhetta. Helsingin kaupungilla on tämän vuoden lopussa velkaa noin 2000 miljoonaa euroa. Vuoden 2017 budjetin mukaan kaupunki aikoo ottaa 258,87 miljoonaa lisää velkaa. Talousarvioehdotuksen tiivistelmässä sanotaan (s. 9):

Kaupungin taloudellinen asema on muuttunut oleellisesti vuodesta 2014 Helsingin Energian ja Helsingin Sataman yhtiöittämisen seurauksena. Vuonna 2015 Helen Oy:n liikevoitto ei ollut enää parantamassa kaupungin vuosikatetta ja siten kaupungin tulorahoituksen taso aleni selvästi aikaisemmista vuosista. Kaupungin lainakanta on kaksinkertaistunut vuoteen 2008 verrattuna ja tulevien vuosien mittavat investoinnit pitävät lähivuosinakin rahoitustarpeen investointeihin korkeana. Investointien vaatima rahoitus on jatkovuosina katettava entistä enemmän tulorahoituksella.

Tämä tarkoittaa, että Guggenheimin vaatiminen on kuin vaatisi veroäyrin korotusta. Valtuusto säilytti vuoden 2017 veroäyrinä 18,5, sillä kunnallisvaalit ovat tulossa.

Kaupungilla olevaa velkakasaa ei saada koskaan madalletuksi, paitsi omaisuuden myynneillä. Sähkölaitoksen yhtiöittäminen oli huonoa politiikkaa, sillä tuloutukset kaupungille ovat kuivuneet. Omaisuuden myyminen johtaa köyhtymiskierteeseen.

Pahimmassa tapauksessa kaupunki joutuu laittamaan lihoiksi asuntovarallisuutensa. Tämä johtaa asukkaiden aseman huononemiseen ja kaupungin saamien tuottojen pienenemiseen entisestään. Kaupungin aseman heikentyminen asuntomarkkinoilla johtaa asuntopolitiikan karkaamiseen keinottelijoiden valtaan. Ja kaikki tämä vain, jotta kaupunkiin saataisiin luksusarkkitehtuuria turistien ja helmikanojen iloksi!

Kahtia jakautumisen monumentti

Guggenheimin merkitys on tietenkin myös vahvasti symbolinen. Guggenheimista on tulossa kansan kahtia jakautumisen muistomerkki sata vuotta täyttävään tasavaltaamme.

Olen kannattanut lämpimästi esimerkiksi keskustakirjaston ja asuinalueiden rakentamista, sillä ne hyödyttävät kuntalaisia suoraan. Mutta matkailijoiden houkuttelemiseksi ja tyydyttämiseksi suunnatun buildingin rakentaminen on irvokasta tilanteessa, jossa kaikilla kaupunkilaisilla ei ole asuntoa. Pakolaiskeskusko siihen avataan, mikäli turisteja ei riitäkään ja Guggenheimin säätiö päättää vetäytyä tiloista, niin kuin kävi jo Berliinissä?

Siksi sanon hankkeelle: ”Good buy, Guggenheim!” Rahoituksen, tontin ja myönteisen päätöksen saaminen olisi säätiölle ”hyvä ostos”, aivan liian hyvä. Siksi se saa mennä. Jos tontille jotakin pitää rakentaa kulttuurin iloksi, tulkoon vaikka Muumitalo, kuten Samuli Virtanen ehdotti. Se muistuttaa myös ulkomaalaisille matkailijoille, missä ollaan, on omaperäinen ja hinnaltaan suomalaisten itsensä päätettävissä. Vaihtoehto on.

Mikäli Guggenheim rakennetaan, voin iloita vain siitä, että sittenpä on vihollisvalloille hienostoarkkitehtuuria rikottavaksi, kun Helsingin pommitukset Venäjä-eskalaation tai EU:n hajoamissotien myötä joskus alkavat...

28. marraskuuta 2016

Sdp:ssä valitaan jo pääministeriä


Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko esitti tänään lehdessään, että toimittaja-kansanedustaja Timo Harakalla olisi paikka ryhtyä Antti Rinteen haastajaksi Sdp:n ensi helmikuun puheenjohtajavaalissa. Hän pitää Harakkaa jäljellä olevista ilmeisesti sopivimpana. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman saateltiin puhujalistapuliveivauksensa vuoksi sivuun, ja Tuula Haatainen hyppäsi suosiolla vaihtoaitioon.

Kyynärpäätaktiikka ja johtajuuden puute kertovat Sdp:ssä aivan samasta kuin kokoomuksessakin. Ei ole isäntää talossa, ja siksi Suomen asiat ovat kuin Turmiolan Tommin tuvassa. Vanhoja puolueita rasittavat sisäiset vallankäyttöongelmat, joista yhden esimerkin tarjosi kokoomuksen viimekesäinen palatsivallankumous. Ongelmien syy on siinä, että nämä konsensuspuolueet edistävät EU-vetoista maahanmuuttoa ja yhteiskuntamme monikulttuuristamista, jota kansa ei halua.

Timo Harakasta ei ole puheenjohtajaksi, koska Harakka on Harakka. Hän ei ole johtaja-ainesta ensinkään. Hän kuuluu samaan kategoriaan kuin kaikenlaiset Pekka Saurit, Jyrki Kasvit ja muut idealistiset villatakkimiehet.

Huuskon esiin nostama Tytti Tuppurainen taas on tyttöjen suosikki ja siksi ehkä uskottava ehdokas naistenpuolue Sdp:ssä. Mutta mitään näyttöä poliittisen järkilinjan vedosta ei ole kenelläkään edellä mainituista. Huonojen haastajien valitseminen ehdokkaaksi on hyvä keino varmistaa voitto istuvalle puheenjohtajalle, joka potee täydellistä neuvottomuutta.

Minä en ole huolissani demarien asioista enkä menestyksestä, koska puolue on näköalaton ja sen jäljellä olevat kannattajat menneen maailman miehiä. Sdp:n puheenjohtajavalinta kiinnostaa vain siksi, että Sdp:stä povataan seuraavien eduskuntavaalien voittajaa ja sitä kautta pääministeripuoluetta. Sdp:n ainoa mahdollisuus palata takaisin hallitusvaltaan on siinä, että siitä voi tulla kostopuolue: köyhtyneen kansan keino kostaa istuvalle oikeistohallitukselle, joka kuitenkaan ei ole syy kansan kurjuuteen.

Demareja äänestetään vain sen vuoksi ja ehkä myös siksi, että kansa on unohtanut, millaista politiikkaa demarit vallassa ollessaan tekivätkään. Juuri he velkaannuttivat Suomea, vaativat sananvapauden rajoituksia, peräsivät lisää haittamaahanmuuttoa, junailivat sosialistisia järjestöjyriä julkisiin virkoihin ja harjoittivat suomalaisten ihmisten syrjintää. Ritva Viljanen, Johanna Suurpää ja Jutta Urpilainen osoittautuivat todellisiksi kansanvihollisiksi kiljuessaan Suomeen lisää maahanmuuttoa ja vaatiessaan kriitikoiden saattamista giljotiinin terän alle.

Ei kiitos.

27. marraskuuta 2016

Mitä vihapuheen käsitteellä voidaan selittää?


Sanasta ”vihapuhe” on tullut poliittisen retoriikan muotitermi. Sitä on käytetty ahkerasti, kun on haluttu leimata maahanmuuttoa koskeva arvostelu tunneperäiseksi tai kieltää se kokonaan. Myös syyttäjäviranomaiset ovat käyttäneet sanaa laajalti kirjoittaessaan syytteitä ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta”.

Sanan ”vihapuhe” käyttäminen on arveluttavaa lain käytön yhteydessä, sillä ”vihapuhetta” ei mainita lainsäädännössä. Tämän sanan käyttäjät eivät ole myöskään itse määritelleet käsitteen merkitystä.

Kun käsitteen sisältö on jäänyt hämäräksi, sen merkitykset ovat laventuneet viittaamaan mihin tahansa argumentaatioon, joka ei miellytä vastaanottajaa. ”Vihapuheeksi” onkin leimattu lopulta sellainen täysin asiallinen ja perusteltu näkemys, joka ei sisällä vihaa mutta joka herättää vihaa vastaanottajissa. Kun toisten ihmisen esittämä arvostelu, epäily ja kyseenalaistaminen tulkitaan ”vihapuheeksi” (joskus myös ”häirinnäksi”), kyse on psykologisesti sanottuna havaitsijatoimija-virheestä.

”Vihapuheen” esiin nousussa on kyse ”vihapuheeksi” leimaajien itse kokemasta vastavihasta, jota heidän oma hämilleen joutumisensa on tuottanut, kun heidän maahanmuuttoa puolustavat vaatimuksensa ovat keskusteluissa osoittautuneet ristiriitaisiksi ja mädiksi. Tämän oman sekavan tuntemuksensa he sitten siirtävät koskemaan vihan tuntemustensa kohteita pitäen ”vihaisuutta” itse vihaamiensa ihmisten ominaisuutena. Psykologisesti tulkiten kyse on myös alkeellisesta tunteiden projisoimisesta.

Seuraavassa pohdin filosofis-analyyttisin keinoin, minkälaisia asioita voidaan luonnehtia ”vihapuheeksi” ja millaisia ei. Lähestyn asiaa esimerkkien kautta ja kysyn, miksi Suomessa ja muuallakin Euroopassa pääosa ”vihapuheeksi” väitetystä argumentaatiosta on suuntautunut maahanmuuttoa ja islamia vastaan. Käänteisesti kysymys kuuluu, miksi Suomessa ja muualla Euroopassa niin sanottua ”vihapuhetta” ei kohdisteta juuri lainkaan kansallisvaltioiden sisällä olevia syntyperäisiä vähemmistöjä vastaan, vaan etupäässä muualta tulleita ja vierasperäisiä laittomia maahanmuuttajia kohtaan. Onko kyse lainkaan vihasta vaan jostakin aivan muusta?

’Vihapuheen’ käsitteellinen analyysi

Pienessä ja melko yksiaineksisessa Suomessamme asuu monenlaisia etnisiä vähemmistöjä. Otetaan esimerkiksi vaikka (A) saamelaiset, (B) romanit, (C) tataarit ja (D) juutalaiset. Näihin vähemmistöihin kuuluvia kansalaisia vastaan ei kohdisteta juuri minkäänlaista vihaa, aggressioita eikä halveksuntaa sen enempää arkielämässä kuin viestinnässäkään.

Mikäli jotakin mainittua kansalaisryhmää kohtaan alkaisi nousta laajamittaista vastustusta tai syrjintää eikä ilmiölle voitaisi löytää järjellistä perustetta tai syytä, ilmiötä voitaisiin kuvailla tai selittää tunneperäisen asenteen, vihan, esiin nousulla.

Koska ihmisiä on aihetta pitää järjellisinä olentoina, kielteisenä pidettävien asenteiden esiintymistä olisi pyrittävä selittämään ensisijaisesti muilla kuin tunneperäisillä seikoilla. Ehkä jokin kansanryhmä rötöstelee muita enemmän tai on muita ahneempi, ja näkemys perustuu tietoon sekä kokemukseen, ei ennakkoluuloon. Tiettyjä kansanryhmiä voitaisiin luonnollisesti myös arvostaa ja tuntea sen jäseniä kohtaan empatiaa tai sympatiaa, mikäli sen jäsenet olisivat esimerkiksi toisia kärsineempiä, keskimääräistä anteliaampia tai muilla myönteisenä pidetyillä ominaispiirteillä varustettuja.

Mikäli kansanryhmät A, B, C ja D ovat kuitenkin keskenään samalla viivalla niin, että niitä kohtaan osoitettavia näkemyksiä tai mielipiteitä ei voida selittää millään järkiperäisillä tekijöillä, mutta vastustusta silti ilmenee, se voidaan selittää tunneperäisellä reaktiolla: ”viha”-nimisellä asenteella. Esimerkiksi jos vaikkapa saamelaisia kohtaan alettaisiin yllättäen kohdistaa täysin järjenvastaista ja selittämätöntä vastustusta ja syrjintää, tuo kielteisyys voitaisiin selittää vihaksi.

Entä miten tilanne ja sen selitykset muuttuvat, jos joukkoon astuu kokonaan maamme ulkopuolelta tuleva uusi kansanryhmä E, jota vastaan aletaan suunnata tosiasioiden tukemia mielipiteitä. Vastustetaanpa maahan tuloa sinänsäkin. Onko silloin kyse vihasta?

Jos oletetaan edelleen, että ihmisten toiminta on järkiperäistä ja että ihmiset valistuneen rationaalisuutensa perusteella myös tekevät valintoja, joiden mukaisesti he arvottavat ilmiöitä joko kannatettaviksi tai vastustettaviksi, olisi myös heidän tekemiään ratkaisuja selitettävä ensisijaisesti muilla tekijöillä kuin pitämällä niitä tunteiden ilmaisuina, kuten ”vihana”.

Oletetaan, että maahan saapuva uusi kansanryhmä E aiheuttaa kantaväestölle suuria rasitteita, kuten sosiaalikustannuksia, työttömyyden pahenemista, asuntopulan kärjistymistä, kilpailua yhteiskuntamme voimavaroista ja yleensäkin luo maahamme voimakkaita eturistiriitoja. Oletetaan, että E tuo mukanaan myös uskonnollisperäisiä arvokonflikteja, jotka ovat pitkälti ratkeamattomia tulijoiden oman periksi antamattomuuden vuoksi, ja että tulijat vieläpä vaativat kantaväestöä sopeutumaan ja hyväksymään heidän norminsa, jotka merkitsevät kantaväestölle järjen taantumusta. Voidaanko tämän kaiken vastustamista pitää silloin vihana?

Vastaus on yksiselitteisesti: ”ei voida”. Ei voida eikä pidä voida, sillä vastustukselle voidaan helposti osoittaa järkiperäinen selitys. Kantaväestö puolustaa asemaansa ja oikeuksiaan, jotka perustuvat kansakunnan itsemääräämisoikeuteen, kansallisvaltioiden itsejärjestymisperiaatteeseen ja meritokraattiseen oikeudenmukaisuuskäsitykseen, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää tuottaa, ennen kuin niitä voidaan jakaa. Lopultakin niiden pitää kuulua ensisijaisesti maamme rakentajille ja heidän perillisilleen itselleen ansaintaperiaatteen ja yhteiskunnallisen vallanperimysjärjestyksen mukaisesti.

Kantaväestön vastustusta kansanryhmää E kohtaan ei siten voida selittää vihaksi eikä syrjinnäksi, koska kansalaisuutta vailla olevana ryhmänä E ei ole eikä sen pitäisikään olla alun perin samalla viivalla A:n, B:n, C:n ja D:n kanssa. Jos kansanryhmää E kohdeltaisiin tällaisessa tilanteessa samoin kuin kantaväestöön kuuluvia, tilanne kääntyisi kantaväestöön kohdistuvaksi syrjinnäksi, sillä kansanryhmä E saisi ansioihinsa verrattuna paremman aseman kuin suomalaiset itse. Suhteellisesti arvioiden tuloksena olisi kantaväestöön kohdistuvaa syrjintää.

Näin on käynyt esimerkiksi viime viikolla, kun hallitus perui perussuomalaisten aloitteeseen nojaavan, sinänsä loogisen ja oikeudenmukaisen päätöksen, jonka mukaan pakolaisille ja turvapaikanhakijoille myönnettäisiin alennettua sosiaaliturvaa. Ulkomaalaispolitiikkaa muotoiltaessa on kerrassaan absurdia vedota tavan takaa kommunisti Martin Scheininin, monikultturisti Martti Koskenniemen, persuvihaaja Tuomas Ojasen sekä sananvapautta kriminalisoivan Kimmo Nuotion vääristyneisiin mielipiteisiin ”perustuslaillisesta yhdenvertaisuudesta”.

Suomen perustuslakia ei ole järjellistä soveltaa kaikkiin maailman ihmisiin silloinkaan, kun he ovat (vaikka kaikkikin) käymässä Suomessa, ja etenkään kun he ovat täällä laittomasti. Tämä menettely kääntäisi kumoon koko valtion suvereniteetin, ja siksi myös yhdenvertaisuuden ylistyksellä on rajansa. Perustuslaissa tämä on otettu huomioon sanamuodossa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan [...]”. Eli jos ja kun tuo hyväksyttävä peruste on, raja voidaan vetää.

Mikä se raja sitten on? On hyvä muistaa, että perustuslait ja niiden mukaiset perusoikeudet ovat maakohtaiset. Perustuslain idea on, että sen takaamat oikeudet ovat voimassa vain säätäjämaassa. Suomen perustuslakiin kirjatut perusoikeudet koskevat Suomen kansalaisia, kun taas Irakin perustuslain perusoikeudet ovat voimassa Irakissa ja koskevat irakilaisia.

On virhe kuvitella, että Suomen perustuslain perusoikeudet koskisivat kaikkia maailman kansalaisia. Ulkomaalaisilla ei ole Suomen perusoikeuksien täyttä turvaa, mutta luonnollisesti heitä koskevat YK:n ihmisoikeudet Suomessakin. Muutamat näennäisasiantuntijat ja niin sanottu vanha media sekoittavat perusoikeudet ja ihmisoikeudet tahtomattaan tai tahallisesti toisiinsa luodakseen paremmat olot pakolaisille ja turvapaikanhakijoille sekä vauhdittaakseen maahanmuuttoa.

Kun julkisessa hallinnossa suositaan maamme ulkopuolelta tulevia ihmisiä esimerkiksi työpaikkojen täytössä ja julkisesti rahoitettujen asuntojen jaossa, kyse on kantaväestön suorasta syrjimisestä, mikä puolestaan rikkoo oikeudenmukaisuusperiaatteita varmasti. Kun kantaväestöt vastustavat tällaista epäoikeudenmukaisuutta, kyse ei ole vihasta eikä muustakaan tunteiden ilmaisusta vaan ihmisten järkiperäisestä ja oikeutetusta pyrkimyksestä puolustaa asemaansa.

Vastustusta ei voida selittää myöskään ”ennakkoluuloisuudeksi” sikäli kuin suhtautumisen taustalla on olosuhteita koskevaa tietoa: tietoa esimerkiksi kansanryhmään E kuuluvien ihmisten suuremmasta rikoksentekoalttiudesta. Mikäli kansaryhmään E kuuluvat ovat maassa vieläpä laittomina maahan tulijoina, jo heidän läsnäolonsa täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Järkiperäisten selitysten ollessa näin vahvoja ei kantaväestön osoittamaa vastustusta voida selittää vihaväitteiden ohella myöskään millään muulla tuntemuksella eikä pitää sitä edes ”kielteisten asenteiden” ilmaisuna, sillä kyse ei ole välttämättä kielteisyydestä eikä asenteista. Sen sijaan kyse on järkiperäisestä harkinnasta, joka koskee maahantulon oikeutusta. Vastustus voi olla kokonaisuuden kannalta myönteistä sikäli kuin se on yhteiskunnallemme hyväksi. Filosofisesti tätä sanotaan oikeudenmukaisuuden tavoitteluksi.

Olen tällä tavoin osoittanut, että suomalaisten ihmisten maahanmuuttoa kohtaan osoittama vastustus ei ole välttämättä eikä yleisesti ottaen tunnelähtöistä lainkaan, eikä se ole erityisesti vihaperäistä, ja niinpä sitä ei pidä nimittää vihapuheeksi.

Tämä on vastaansanomaton analyyttinen a priori -totuus eli loogis-analyyttinen käsitteellinen tosiasia, jota ei tarvitse perustella millään kokeellisella argumentilla. Sitä ei voida myöskään kumota millään näkökannalla, joten toivotan ”vihapuheeksi” leimaajille hyvää loppuelämää.

Vihapuheen psyko- ja sosiodynamiikasta

On ymmärrettävää, että maahanmuuton jatkuessa kantaväestöön kuuluvien ihmisten kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet lisääntyvät. Kun Suomen ja EU:n viranomaisvalta polkee suomalaisten ihmisten omaa asemaa maahanmuuttoa lisäämällä sekä ylenkatsoo suomalaisten ihmisten järkiperäisiä vaatimuksia haittamaahanmuuton lopettamiseksi, on ymmärrettävää, että suomalaisille ihmisille vahingollisen politiikan jatkuessa herää myös tunneperäisiä reaktioita, jotka kohdistuvat sekä maahan tulijoihin että viranomaisvaltaan.

Näin syntyvä viha on kuitenkin tyhmän politiikanteon ja mielivaltaisen viranomaistoiminnan itse aikaan saama tulos, jonka oikeutus astuu voimaan silloin, kun kansalaisten järkiperäiset reaktiot on tyrmätty ja järjelliset selitykset tilanteen korjaamiseksi on torjuttu pitäen niitä pelkkänä asenteiden ja tunteiden varaisena ”rasismina”.

Kun ”vihapuheesta” syytetään kaiken lisäksi suomalaisten ihmisten kansanvaltaisilla vaaleilla valitsemia parlamentaarikkoja, joilla on poliittinen valtakirja suomalaisten ihmisten puolustamiseen, mutta ei syytetä maassa laittomasti olevien siirtolaisten harjoittamaa kansankiihotusta ja terroristien värväystä, sanaa ”vihapuhe”on tietoisesti ja tarkoituksellisesti käytetty tunneperäisen vihan lietsontaan kantaväestöön kuuluvia ihmisiä kohtaan.

Sanaa ”vihapuhe” on silloin käytetty yhtä vihamielisesti kuin sanoja ”rasismi”, ”fasismi”, ”nationalismi” ja ”populismi”, joita on niin ikään käytetty niitä mitenkään määrittelemättä. Koska sana ”vihapuhe” viittaa pelkästään tunteiden ilmaisuun ja siten argumentaation muotoon eikä sisältöön, sitä ei voida määritellä sisältönsä, aiheensa tai kohteensa kautta. ’Vihapuhe’ merkitsee yksinkertaisesti ’aggression sisältävää ilmaisua’.

Lopuksi voidaan kysyä, onko tunteiden ilmaisemiseen oikeus. Vastaus on myönteinen: tunteiden osoittaminen on perustelua, kun sen kautta puretaan koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tehostetaan ilmaisua, jota muuten ei ole kuultu. Vihapuheeseen voisi ehkä vastata ”rakkauspuheella”, mutta ongelma on, että edellä mainituista syistä muutamat ihmiset näyttävät rakastavan vihaamista, suvaitsevaisuussirkuksen näyttelijät mukaan lukien.

Psykologisesti katsoen vihan tuntemusten ilmaiseminen on myös hyvin tärkeää, sillä ulkoa päin tukahdutettuina ja ihmisten sisälle padottuina epäoikeudenmukaisuuksien tuottamat vihan tuntemukset aiheuttavat joko masennusta tai aggressioiden voimistumista kasautumisen myötä. Vihan patoaminen sisäänpäin aiheuttaa stressiä ja ahdistusta sekä tuhoaa ihmisten omaa psyykeä.

Viranomaisvalta ja erityisesti EU-byrokraatit tekevät suuren virheen vaatiessaan Euroopan kansallisvaltioiden kantaväestöiltä toleranssia eli ”suvaitsevaisuutta” ja konfliktien sietämistä, sillä nämä vaatimukset ovat jyrkässä ristiriidassa ihmisten kokemien epäoikeudenmukaisuuksien ja niistä kumpuavien kielteisten tuntemusten kanssa.

Monet lainvalvonta- ja maahanmuuttoviranomaiset ovat antaneet omien tunteidensa sekoittaa kokonaiskuvan muodostamista. Muukalaisia vastaan suunnattu ”viha” ei välttämättä esiinny todellisuudessa lainkaan vaan ristiriitaisesti toimivien viranomaisten sisällä, heidän tajunnassaan, josta se pursuilee ulos kahdella tavalla: projisoituna heidän vihaamiensa kansalaisten ominaisuudeksi ja toisaalta heidän itse ilmaisemanaan vihana, jonka monet maahanmuuton kriitikot ja kansallisen edun puolustajat ovat joutuneet kokemaan nahoissaan maahanmuuttajien ja heitä puolustavien anarkistien kokoontuessa rähinöimään esimerkiksi ”Rajat Kiinni”- ja ”Suomi Ensin” -tapahtumiin.

26. marraskuuta 2016

Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?


Muutamat akateemiset kollegani tiedustelevat minulta silloin tällöin pirullinen virne naamallaan, mitä näyttöä löytyy väitteilleni, että suuri osa yliopistoissa tehtävästä maahanmuuttoaiheisesta tutkimuksesta on puolueellista, tarkoitushakuista ja jopa moraalitonta. Hyvä on, vastaan.

Mieleeni tulee tapaus vuodelta 2012, kun Suomen Akatemia myönsi 600 000 euroa Joensuun kampuksella yhteiskuntatieteiden laitoksella työskentelevälle yliopistonlehtori, dosentti Päivi Hariselle. Hänen aiheenaan oli tutkia somalimaahanmuuttajien kansallisuuskokemuksia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvitellä vertailevan tutkimuksen keinoin, mitä eroa on elää somalinaisena Suomessa ja Yhdysvaltojen Minnesotan osavaltiossa. Neljän vuoden kuluessa oli tarkoitus selvittää muun muassa sitä, millä tavoin erilaiset sosiaaliset ja maahanmuuttopoliittiset tekijät muokkaavat somalialaisten asemaa ja arkea.

Paitsi että tutkimuksen dispositio oli täysin mielivaltainen pyrkiessään rinnastamaan täysin erilaiset yhteiskunnat keskenään, tutkimus sisälsi voimakkaan intressin, jonka tarkoituksena oli ajaa somalialaisen väestön etuja Suomessa. Tieteellisesti arvioiden on absurdia verrata Suomen tilannetta Yhdysvaltoihin, jossa sekä väestörakenne, historia että elinkeinorakenne ovat täysin erilaisia.

Koneen säätiö löi lisää löylyä kiukaalle ja myönsi rahoittamilleen Jakautuuko Suomi?-hankkeille yhteensä 316 249 euroa, joista osan sai Päivi Harisen vetämä Maahanmuuttajat rajaseudun asuttajina ja elävöittäjinä -projekti.

Harisen mukaan maahanmuuttokeskustelu on ollut poteroihin kaivautunutta ja tutkimuksen tarkoituksena on nostaa esiin niitä positiivisia merkityksiä, joita maahanmuuttajaväestöllä on suomalaiselle yhteiskunnalle. Tämä klisee upposi monikulttuurisuuden ideologiaa palvovaan Yleisradioon kuin kuuma lusikka voihin, ja Yle tilittikin tämän kaiken sivuillaan kyseenalaistamattomasti. Samoin menetteli maakuntamedia Karjalainen.

Tutkimuksellinen vastaväite kuuluisi näin: Kun tavoitteena on tuoda suomalaiseen maahanmuuttokeskusteluun uutta, positiivista sävyä, jossa somalimaahanmuuttajat nähdään automaattisesti rajaseudun elävöittäjinä, kyseinen tutkimus sisältää voimakkaan tarkoitusperän ja lähtökohtaoletuksen.

Jos etukäteen päätetään tutkimuksen päämääristä, tavoitteista tai tarkoituksista, kyseessä ei ole tutkimus ensinkään vaan jonkin tarkoitusperän mainonta, markkinointi tai propagoiminen. Tutkimuksen lopputuloksesta ei pidä päättää tutkimussuunnitelmassa, johon perustuen rahoitus myönnetään, vaan tulokset pitää ratkaista tutkimusprosessin aikana tai lopuksi. Myös keskittyminen naisten asemaan on feministisen agendan värittämää ja vääristää tutkimusta tavalla, jonka tehtävänä on tyydyttää feministis-vihervasemmistolaisin perustein toimivia rahoittajia. Tämä riittääkin Harisen hankkeiden alasampumiseksi.

Taistolaistaustainen Päivi Harinen tunnetaan fanaattisena monikultturistina, joka on vaatinut jatkuvasti lisää rahaa ja resursseja erityisesti Pohjois-Karjalan alueelle tunkeutuneille somaleille. Joensuun vihreiden edustajana kaupunginvaltuustossa istunut Harinen on käyttänyt yliopistollista statustaan häikäilemättömästi poliittisen ohjelmansa edistämiseen. Poliittista ohjelmaansa hän on käyttänyt rahoituksen lypsämiseen yliopistolta ja Suomen Akatemialta.

Yliopistolehtorin palkka, kaupunginvaltuutetun kokouspalkkiot, Suomen Akatemian lahjoittamat sadat tuhannet eurot ja Koneen sukusäätiön roposet eivät kuitenkaan riittäneet Päivi Hariselle. Vuonna 2014 Pohjois-Karjalan käräjäoikeus tuomitsi Päivi Harisen vuoden ehdolliseen vankeuteen törkeästä kavalluksesta hänen anastettuaan Alzheimerin-tautia potevan äitinsä varoja yhteensä 71 200 euroa vuosien 2010 ja 2013 välisenä aikana, eikä tuomio muuttunut hovioikeuden uusintakäsittelyssä.

Voidaan kysyä, onko ahneudella rajoja. Tapaus osoittaa, että Harisen tapaiset politrukit ovat valmiita tukemaan maahanmuuttajia Suomen valtion ja yksityisten lahjoittajien varoilla, mutta omilta läheisiltään he vievät tuhkatkin pesästä.

Merkille pantavaa on myös se, että tuomiosta uutisoidessaan Yleisradio ei maininnut sanallakaan Päivi Harisen olevan puoluekannaltaan Vihreän Liiton edustaja. Voidaan vain kuvitella, millaisen rääkymisen media olisi aloittanut, jos kavalluksesta tuomittu olisi ollut perussuomalainen henkilö.

Yleisradion menettely on toisaalta ymmärrettävä: voisihan monikultturistien raadollisuuden paljastuminen pilata Yleisradion agitoiman Suuren Unelman. Itä-Suomen yliopisto tukee hiljaisesti Päivi Harista pitämällä hänet leivissä sosiologian yliopistonlehtorin virassa, jossa hänen nimekseen ilmoitetaan nykyään Päivi Armila.

25. marraskuuta 2016

Miksi aloite euroalueesta eroamiseksi torpataan?


On demokratian kannalta ikävää, että Paavo Väyrysen junailema aloite kansanäänestyksen järjestämisestä euroalueeseen kuulumisesta torpattiin eduskunnan perustuslakivaliokunnassa.

Olen toki myös itse sitä mieltä, että Suomen nykyisen edun mukaista ei olisi kuulua euroalueeseen, ja olen esittänyt perusteluni aiemmin julkaisemissani kirjoituksissa.

Paras tilanne olisi sellainen, jossa euroaluetta ei olisi lainkaan luotu, ja olisi pitäydytty Väyrysen takaisin kaipaamaan maailmaan, jossa eurooppalainen taloudellinen yhteistyö olisi rajattu lähinnä vapaakauppaan, ja olisimme integroituneet paremmin osaksi pohjoismaita.

Myös Sixten Korkman toteaa teoksessaan Euro Valuutta vailla valtiota (2013), että yhteismarkkinoiden toimivuus ei välttämättä edellytä yhteistä valuuttaa, yhteisiä valuuttakursseja eikä yhteistä rahapolitiikkaa. Muodostavathan Yhdysvallat, Kanada ja Meksikokin yhteisen talous- ja markkina-alueen, jossa jokaisella maalla on oma valuuttansa.

Miksi sitten Suomen eduskunta suhtautuu nyt niin kielteisesti eurosta irtautumiseen? Myös minä voisin kannattaa eroa ideatasolla. Oikeassa pitäisi kuitenkin olla oikeaan aikaan, ja se aika oli liittymisestä päätettäessä.

Ovatko aloitteen kannattajat ottaneet huomioon niitä vakavia seurauksia, joihin eurosta irtautuminen ja oman valuutan käyttöönotto johtaisivat, kun oma valuutta päästettäisiin kellumaan? Vaihtaisitko sinä, hyvä kansalainen, rahasi markoiksi, jos varasi sitä kautta devalvoituisivat voimakkaasti ja arvosta palaisi suuri osa pois. Entä jos kävisi päinvastoin? Mitä tapahtuisi Suomen euromääräisille valtionveloille, ja mitä tämä kaikki vaikuttaisi Suomen ja euroalueen maksutaseeseen (vaihtotase + pääomatase)?

Paha sanoa, mutta Suomi on niin pieni kansantalous, että eurosta lähtö kannattaa vain, mikäli euroalue repeää kokonaan ja se yhteispäätöksellä puretaan. Suomi ei voi irtautua eurosta yksin kärsimättä huomattavia vahinkoja. Tämä on poliittista realismia.

Ehkä kiperintä asiassa onkin seuraava intentionaalinen ristiriitaisuus. Ne, jotka toivovat euron säilyvän, eivät voi rehellisesti uskoa siihen. Ne taas, jotka eivät toivo euron säilymistä, alkavat heti vilpillisesti uskoa euroon, kunhan heille kerrotaan irtautumisen seuraukset.

Nyt kun eurosta johtuva valtiontalouksien finanssikriisi on saatu taukoamaan, olisi ajattelematonta horjuttaa piripintaan lastattua laivaa eroamisratkaisulla. Sekä EU että euro kaipaavat voimakasta kehittämistä ja kurinalaisuutta, eivät täyttä tuhoa.

Yleensäkin olen asiakohtaisista kansanäänestyksistä samaa mieltä kuin Winston Churchill. Häneltä tunnetaan lause: ”Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.”

24. marraskuuta 2016

Kirjojen missikisat pahinta populismia


Profeministinen Jörn Donner valitsi tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi toimittaja Mari Mannisen teoksen Yhden lapsen kansa Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa kerrotaan Kiinan yhden lapsen politiikasta ja sen seurauksista. Niitä ovat hylätyt lapset ja torivauvat, joille etsitään uutta omistajaa. Teoksesta esitettiin lukunäyte myös palkintojen jakotilaisuudessa, ja Donnerin mielestä kirja oli ”riipaiseva”.

Silti (tai siksi) ei pidä peittää näkyvistä, että omassa kulttuurissamme aikuisten ja lasten biologinen jälkeläisyys katkaistaan usein aivan yhtä tietoisesti ja jopa määrätietoisemmin kuin Kiinassa, jossa niin on tehty vain pakosta. Suomen adoptiolaki ja hedelmöityshoitolaki kun takaavat, että lapset eivät enää saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään Suomessa, ja äitiyslailla tilanne kenties vielä huononee, kun lapsia tuotetaan kuin teollisuusesineitä.

Palkitseminen onkin käänteinen huonon omantunnon tunnustus, niin kuin moralisoiminen aina on. Maailma koostuu eräänlaisista Veronican muotokuvista, kun yhtäällä paheksutut ilmiöt tulevat toisaalla vastaan yhtä sisäänrakennettuina mutta huomaamattomina. 

Länsimaalaisten kyynelehtiminen kehitysmaissa vallitsevan väestöräjähdyksen tai sen rajoittamisen vuoksi vaikuttaa myös turhalta. Jokainen varmaan tietää, miten lapsia tehdään tai ollaan tekemättä, joten vastuu väestön liikakasvusta kuuluu kehitysmaiden ihmisille itselleen eikä Helsingin Sanomien toimittajille tai nenästä vedetyille lukijoille. Maailman ekologisen tilan kannalta on tuhoisaa, että Kiina on nyt luopunut vuosina 1979–2015 harjoittamastaan yhden lapsen politiikasta.

Varjo-Finlandian jakaminen

Jörn Donner ei ollut kuitenkaan niin helposti johdateltavissa, että hän olisi myöntänyt palkinnon Heikki Aittokosken teokselle Kuolemantanssi – Askeleita nationalismin Euroopassa, vaikka minä sitä pelkäsin ja Helsingin Sanomat teki kirjan eteen paljon töitä.

Osallistun nyt kulttuurielämään sen verran, että jaan omasta puolestani Varjo-Finlandian, eli palkitsen ehdokkaista sen, joka mielestäni on harhaanjohtavin, tarkoitushakuisin ja vähiten ansioitunut. Tällöin palkinto kuuluu Heikki Aittokosken kirjalle Kuolemantanssi. Palkinnoksi saa puolueettoman arvion.

Ensin Helsingin Sanomien toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti kirjan. Seuraavaksi Helsingin Sanomien HS-kustannus tuotti sen. Sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen toimi valintaraadin puheenjohtajana kirkas valorengas päänsä yläpuolella sädehtien. Myös palkittu Mari Manninen on Helsingin Sanomien toimittaja, joka palaa pian lasitaloon lukijoille viisastelemaan.

Oikein oksettaa tuo sisäänpäin lämpiävyys. Finlandia-palkitsemista ei voi sanoa kilpailuksi, vaan se on häpeämätöntä omahyväisyyttä ja onaniaa. Ehdokkaita ja ehdokasasettelua kritisoin jo tässä.

Kansallismielisyyden ja nationalismin ero

Myönteistä Aittokosken teoksessa on, että se esittelee myös oikeistolaisiksi sanottujen kriittisten ihmisten näkökulmaa ja kansallista etua edistävien poliitikkojen sekä kansallismielisten liikkeiden toimintaa. Kielteistä on, että kirja tekee tämän kaiken täysin pejoratiivisessa hengessä. Näkökulma on koko ajan ylenkatsova, samastumista välttelevä ja destruktiivinen. Mustamaalaus alkaa jo kirjan nimestä, joka perustuu sanoihin ”la danse macabre”.

Kirjan rakenne on hajanainen. Siinä siirtyillään poukkoilevasti Terhi Kiemungin puheista Sauli Niinistön muutamien maahanmuuttokriittisten kannanottojen esittelyyn sekä liikutaan ristiin rastiin Euroopassa.

Kansallismielisyys sekoitetaan kirjassa nationalismiin. Suomen kielessä ei pitäisi viljellä nationalismin käsitettä, kun puhutaan kansallismielisyydestä, sillä nationalismin käsite yhdistyy liian helposti natsismin käsitteeseen. Suomalaisella kansallismielisyydellä ei ole ollut koskaan kovin läheistä suhdetta keskieurooppalaiseen nationalismiin, eikä ole nytkään.

Suomen kansallismieliset pysyivät jo viime vuosisadalla erillään saksalaisesta natsismista, vaikka saksalaissuuntaus vallitsikin. Sen sijaan Aittokosken kirjassa keskieurooppalainen nationalismi sekoitetaan suomalaiseen kansallisen edun varjeluun toimittajamaisella tavalla, mikä johtaa vellovaan ja epäanalyyttiseen otteeseen.

Yhdistäminen voi olla tahallista, koska se tekee moralisoivan otteen perustelluksi, ainakin näennäisesti. Keskieurooppalainen nationalismi ammensi kuitenkin (1) imperialismista (eli suurvaltapyrkimyksistä), (2) kolonialismista (siirtomaiden valloituksesta) ja (3) rasistisesta rotuopista, mikä erottaa ne suomalaisesta kansallismielisyydestä.

Suomalaisia on turha syyllistää näihin aineksiin perustuvasta nationalismista, sillä kansakuntamme on ollut kahden imperialistista politiikkaa harjoittaneen suurvallan kohde ja maamme niiden astinlauta. Niinpä on myös väärin siirtää syyllisyyden taakkaa nykysuomalaisten kannettavaksi siirtomaapolitiikan synteihin viitaten. Tästä johtuu, että suomalaisilla ei ole velvollisuutta hyvittää kehitysmaiden riistoon perustunutta politiikkaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisella.

Suomalaisten pyrkimyksellä puolustaa omaa paikkaansa maailmassa on kokonaan eri asema ja merkitys kuin siirtomaapolitiikkaa harjoittaneella brittiläisellä, espanjalaisella, hollantilaisella, italialaisella, portugalilaisella tai saksalaisella nationalismilla. Suomalainen kansallismielisyys koostuu (1) kansallisen itsemääräämisoikeuden suojelusta ja sen palauttamispyrkimyksistä, (2) kansallisen taloudellisen edun edistämisestä ja (3) ulkoisen turvallisuuden takaamisesta, joilla on perustelunsa kansakunnan itsejärjestymisessä: sen historiallisessa muotoutumisessa, demokratiassa ja kansansuvereniteetissa. Tätä Aittokosken kirjassa ei kuitenkaan ymmärretä, vaan kaikesta puhutaan ”nationalismin” nimellä.

Vitaali kansallismielisyys

”Kuolemantanssin” käyttäminen myös vertauskuvana floppaa. Kaiken isänmaallisuuden lavastaminen makaaberiksi tanssahteluksi, jota selitetään viittaamalla kansallismielisten ihmisten (kuten nyt esimerkiksi Kiemungin) henkilökohtaisiin ja työväenluokkaisiin taustoihin (s. 102) on pelkkä hämäys. Kansallismielisyyden nousua yritetään tällöin selittää mikrotason ilmiöillä, vaikka kyseessä ovat makrotason ongelmat ja valtionpolitiikan epäonnistuminen EU-tasolla.

Kun kansallismielisten ihmisten huolia arvostellaan morbiideilla kielikuvilla, peitetään ajatussuunnan elinvoimaisuus ja se, että poliittinen oikeisto on tulevaisuuden asialla. Euroopan kansallismieliset kantavat enemmän huolta esimerkiksi taloudellisesta tulevaisuudesta kuin ketkään muut, ja siksi riveissä on paljon nuoria.

Sen sijaan kalman löyhkä on levinnyt kommunismin aatteellisesta komerosta passiivisten demaritelevisionkatsojien kotisohville kapitalismin haamun tussautellessa kuolonkaasuaan Euroopan yllä. Sitä minä kutsun internatsismiksi: pakkokansainvälistämiseksi.

Syynä Euroopan huonoon tilaan ovat myös ne loperöliberaalit, jotka ovat avanneet rajat ja siten tuottaneet maahanmuutto-ongelman sekä saaneet kansallisvaltioiden asukkaat puolustamaan kotimaitaan. Varsinaisen kuolontanssin ensiaskelet ovat ottaneet Alexander Stubbin tapaiset idealistit (jolta Helsingin Sanomat tilasi ylistävän arvostelun Aittokosken teoksesta). Tanssiin kutsun tuohon pyörähtelyyn ovat esittäneet talouselämän pankkiparonit, jotka ovat bailanneet pilkkuun asti peilipallon alla Frankfurtissa.

Tästä kaikesta johtuu, että Aittokosken kirjan lukunauha on punainen, kun taas omissa kovakantisissa kirjoissani se on sininen.

Kirjojen missikisat

Kirjallisuuspalkintojen jakaminen on toimintaa, jolla valintaraadit ja valitsijat koettavat nostaa omaa arvovaltaansa. Tämä on puhdasta populismia, ajateltakoonpa sitten Finlandia-palkitsemista tai Nobel-komitean halua muuttaa maailmaa.  Ja kuinka peittelemättömästi palkintoja käytetäänkään kirjojen markkinoinnissa!

Kirjojen kauneuskilpailut ovat tietenkin vain pieni ongelma verrattuna Euroopan unionin, rahaunionin, liittovaltiopolitiikan, Schengenin sopimuksen, taakanjakotavoitteen ja monen muun poliittisen virheen aiheuttamiin valtaviin tosiasiallisiin ongelmiin, joihin esimerkiksi Aittokosken kirjalla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa saati että kirjoittajalla olisi esittää jokin oma vaihtoehto. Kansallismielisillä tuo vaihtoehto on, kunhan viesti kuultaisiin eikä sitä vääristeltäisi.

Tietokirjallisuutena esiintymään pyrkivässä propagandakirjallisuudessa leimallista on teosten jääminen pelkästään journalistiselle, esittelevälle ja kuvailevalle tasolle. Suuri osa nyt framille nostetuista teoksista on toimittajien hätäisesti kirjoittamia. Teksti ei hengitä, lauseita ei ole muotoiltu, eikä niissä tavoiteta esseille ominaista ajatuksen syvyyttä. Filosofinen tai aatteellinen kokonaishahmotus puuttuu, ja siksi nykyisen tietokirjallisuuden ote jää usein irralliseksi.

Tämä pätee suureen osaan maassamme julkaistavaa tietokirjallisuutta. Myös tieteelliset kirjat ovat usein pelkkiä artikkelikokoelmia tai yhteisjulkaisuja, joilla on useita kirjoittajia, ja tulos on silppuinen.

Hyvä kirja ei vanhene. Sen sijaan raportoivat teokset vanhenevat nopeasti. Ne tuottavat kertakäyttötietoa, joka on aikaan sidottua ja ”keskustelevaa”. Laadukasta akateemista proosaa ja esseitä kohtaa entistä harvemmin, mikä voi liittyä myös siihen, että ihmiset eivät enää juurikaan lue kirjoja. Kun lukija puuttuu, puuttuvat myös kirjoittajat. Tämä on tietenkin vahinko koko kulttuurin kannalta.

Mainittakoon, että sain juuri äsken lahjaksi YTM, HuK Tapio Holopaisen kirjan Islam ja Suomi, joka selvästi ylittää journalistisen tason. Teos on ensimmäinen yleisesitys Suomen ja islamin suhteista, perustuu tietoon, kysyy olennaiset kysymykset ja esittää niihin vastaukset. Finlandia-ainesta! Kiitoksia kirjoittajalle kovasti.

22. marraskuuta 2016

Mihin työ katosi?


Demarinuori Eetu Kinnunen kirjoitti hetki sitten työelämän uudistamisesta puolustaakseen Antti Rinnettä, joka vaati työntekijöiden kurittamisen lopettamista. Kannanotto oli perusteltu mutta ay-äänenpainojen leimaama.

On surullista, että vastakkainasettelu on mennyt tasolle, jossa halu nostaa työhyvinvoinnin ja työuran mittainen osaamisen kehittäminen mukaan työelämän kehittämistä koskeviin keskusteluihin koetaan poliittisen kentän oikealla laidalla hyökkäyksenä”, Kinnunen sanoi.

Kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskari puolestaan puolusti työttömiä viranomaisten mielivaltaa vastaan, mistä Uusi Suomi teki niin ikään uutisen.

Itse en näe oikeiston ja vasemmiston tavoitteissa mitään vastakohtaa. Suomalainen työpolitiikka on aina ollut hyvin konsensushakuista. Esimerkkinä sovittelun vaikuttavuudesta ovat pyhäpäivien kaksinkertaiset palkat, joita ei taideta tuntea missään muualla maailmassa.

Syyt siihen, että tuota ihannoitua ja kaivattua työtä ei enää riitä kaikille, ovatkin aivan muualla. On selvää, että myöskään työttömiä ei pitäisi ahdistella Jaskarin kuvaamalla tavalla, ja kerrassaan hienoa on, että kokoomuksessa ymmärretään tämä.

Hallitus on kuitenkin täysin väärillä linjoilla, kun se ensi vuoden alusta alkaa leikata asteittain työttömyysturvaa niiltä, jotka eivät työllisty. Niin voitaisiin tehdä, jos olisi työnhakijan omassa vallassa päättää, saako työtä vai ei. Tosiasiassa kukaan ei voi päättää asiasta omin toimin, ja siksi uhreista ollaan nyt tekemässä syyllisiä hallituksen työvoimapolitiikassa.

Syyt massatyöttömyyteen ovat muualla kuin vasemmiston ja oikeiston keskinäisessä kähinässä. Siksi asiaa pitäisi ratkoa kokonaan toisin. Suuri osa työstä on peruuttamattomasti kadonnut.

Kun kysytään, minne työ katosi, vastaus ei ole vain se, että globalisaatio vei työpaikat ulkomaille. Oletko huomannut, että sinä teet itse suuren osan siitä työstä, jonka joku muu teki ennen sinua varten?

En tarkoita nyt vain Ikean huonekalujen kokoamista tai autojen tankkausta kylmäasemilla. Itsepalvelukassat ovat lisääntyneet myös supermarketeissa. Pankeissa (jotka kehtaavat kutsua itseään rahalaitoksiksi) ei enää käsitellä käteistä rahaa. Hammashoitolasta neuvotaan korjaamaan kipuileva purukalusto apteekista saatavalla itsehoitosetillä ja niin edelleen.

Myös toimittajia on entistä enemmän toimettomina, kun tiedon lähteille pääsee Internetin ansiosta entistä helpommin, eikä sitä tarvitse enää ”toimittaa”. Jokainen on itse oma toimittajansa, niin kuin minäkin nyt tässä. Tekniikan ja tuotantoportaan kehitys on tehnyt myös kaikenlaiset korjaamot tarpeettomiksi, kun mitään ei enää kannata – tuskin osataankaan – korjata, vaan rikki mennyt elektroniikka laitetaan kierrätykseen ja tilalle hankitaan uusi – matkapuhelimille tyypilliseen tapaan.

Työelämässä jokainen näyttää olevan nykyisin tasavertaisen arvoton. Suomessa tuntuu olevan työpaikkoja perinteisen alkutuotannon sijasta enää vain aloilla, joilla on kyse välistä vetämisestä. Tällaisia aloja ovat puhelinmyynti, pikavippien markkinointi ja erilaiset kalliit mutta turhanaikaiset välityspalvelut. Yhteistä niille on, että niiden piirissä ei tuoteta henkistä eikä materiaalista lisäarvoa. Ovatko niiden ylläpitäjät muuta kuin keinottelijoita?

Jotta yhteiskuntamme menestyisi, kansantalouteen pitäisi tuottaa vaihtokelpoisia arvoja. Tarvitaan siis kumous arvotuotannossa. Tietoinen kuluttaja ei myöskään osta enää mitään pelkän brändin perusteella vaan saamansa hyödyn tai lisäarvon vuoksi. Tämä on tehnyt H&M:n ja Tokmannin tapaiset menestystarinat mahdollisiksi. Kumpikaan ei myy ensisijaisesti kalliita brändituotteita vaan on itse oma maailmansa. Vahvasti brändätyt ja bränditavaraa myyvät firmat, kuten Stockmann, luisuvat alamäkeä tietenkin myös keskiluokan ylivelkaantumisen ja sen keskeisen syyn eli asuntokuplan vuoksi.

Kolmen viimeksi koetun suuren laman syyt ovat olleet rahoitusjärjestelmässä, kun pankit ovat yliluotottaneet taloutta torjuakseen lamaa. Vaikka rahoitus onkin kaiken taloudellisen toimeliaisuuden primus motor, kaiken tuottavuuden ytimessä ovat kuitenkin työ ja vaihtokelpoisten arvojen tuottaminen.

Siksi työelämässä pitäisi tuottaa arvoja. Nykyisin liian suuri osa toiminnasta keskittyy vain huoltavan verkoston ylläpitämiseen. Toiseksi pitäisi mahdollistaa arvotuotanto myös työelämän ulkopuolella.

Kaikkea arvotuotantoa ja toimintaa ei voida järjestellä työksi – ei sen enempää yritystoiminnaksi kuin palkkatyöksikään. Teethän jo nyt suuren osan entisen työnkuvan mukaisesta duunista itse. Tällaista arvotuotantoa on laajasti taiteiden, tieteiden ja matalapalkkaisten elämäntapa-ammattien piirissä.

Niinpä suhde työhön ja työttömyyteen pitäisi järjestellä kokonaan uudestaan. Uudistuksen yksi instrumentti on perustulo. Perustulo mahdollistaisi arvotuotannon rankaisematta yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisesta. Siten se poistaisi Jaskarinkin kuvailemat järjettömät toimet. Luonnostelin jo kirjassani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, kolmas ajantasaistettu painos 2015) mallin dynaamiseksi perustulojärjestelmäksi, joka muistuttaa negatiivista tuloverojärjestelmää.

Työttömyysetuudet, peruseläkkeet, opintotuen, asumistuet ja toimeentulotuen sekä muut sosiaaliedut tasapuolisesti korvaavan perustulon tehtävä on vapauttaa ja vähän velvoittaakin ihmiset osallistuvaan arvotuotantoon. Osmo Soininvaaran kaavailema kansalaispalkkamalli kyseinen perustulojärjestelmä ei kuitenkaan ole. On hyvä, että hallitus vie asiaa lopultakin eteen päin.

20. marraskuuta 2016

”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä


Maassamme ilmestyi takavuosina ”Kristityn Vastuu” -niminen moraalinvartija, joka oli Suomen Kristillisen Liiton pää-äänenkannattaja. Sen mukaan oli väärin käyttää kondomeja ja tehdä abortteja. Puolue vaihtoi sittemmin nimekseen ”Suomen Kristillisdemokraatit”, ja myös lehti kirkasti nimekseen ”KD-lehti”.

Samassa pohjoissatakuntalaisessa pitäjässä, jossa kävin alakouluni, asui myös kyläläisten pelonsekaisesti kunnioittamia juoruakkoja, jotka ammensivat maailmankuvansa ainekset Kristityn Vastuusta. Heissä oli vakiovarusteena eräänlainen share-ominaisuus jo paljon ennen kuin tuo muodikkaana pidetty toiminto tunnettiin sosiaalisesta mediasta.

Kuultuaan jostakin mehevän juorun he näet pinkaisivat kuin palava bensavana toinen toistensa luokse kristityn (epäilemättä eettistä ja ”velvoittavaa”) vastuutaan toteuttamaan, sumppia juomaan ja käymään läpi maailman tapahtumien ohessa kaikkien naapuriensa vastoinkäymiset, vauva-asiat ja tirkistelemällä hankkimansa petipuuhat.

Mediassa puhutaan nykyään paljon vastuusta. ”Vastuuta” vaaditaan journalisteilta, mutta sitä peräänkuulutetaan myös historiankirjoittajilta, yhteiskuntatieteilijöiltä, kirjailijoilta, kuvataiteilijoilta ja teatterintekijöiltä. Helsingin ylioppilasteatteri vastasi ”asiallisen”, ”soveliaan” ja ”laadukkaan” taiteen vaatimuksiin kirjoittamalla mainokseensa: ”Kyseenalaista taidetta jo vuodesta 1926”!

Kun historioitsijoilta perätään ”vastuullista historiankirjoittamista” herää epäilys, että menneisyyden tiettyjä tosiasioita halutaan peitellä, joitakin toisia seikkoja puolestaan mustamaalataan ja yleensäkin kurveja vedellään suoriksi.

Vastuuta voi olla vain, mikäli on vapautta. Kun taiteilijan vapautta sovitetaan historiankirjoittajalle tai yhteiskuntatieteilijälle, totuus alkaa hämärtyä. Vastuuseen puolestaan voidaan vetää vain, jos ilmassa leijuu rangaistusten uhka. Tuo kurinpito ei ole välttämättä tieteellistä kriittisyyttä, vaan usein se on pelkkää sosiaalisten rangaistusten jakelua ja poliittisella korrektiudella pamputtamista, joissakin tapauksissa myös palkitsemista.

Niinpä ”vastuullinen historian kirjoittaminen” tarkoittaa oikeastaan ideologista tendenssitutkimusta, jossa koetetaan myötäillä joitakin nykyajassa vallitsevia tarkoitusperiä ja vastustaa kaikkea sellaista, mikä ei ole linjassa nykyisten valtaideologioiden, kuten arvovalintoihin kykenemättömän suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden, kanssa.

”Vastuulliset” Tieto-Finlandia-valinnat

”Vastuullisen” historiankirjoittamisen ja tieteen vaatimus tuli minulle mieleen, kun luin tämänvuotiseen Tieto-Finlandia-kilpailuun valituista teoksista kertovan Yleisradion uutisen. Sanan ”kilpailu” käyttäminen on tosin tässä yhteydessä irvokasta, sillä kyse ei ole vapaasta kilpailusta lainkaan vaan kustantajien ja median narsistisesta oman napansa kaivelusta, jonka mukaisesti he tilaavat kustanteilleen siunauksen omilta luottotoimittajiltaan.

Ehdokkaiden joukossa on Helsingin Sanomien toimittajan, Heikki Aittokosken, teos Kuolemantanssi Askeleita nationalismin Euroopassa, jossa hän paheksuu Euroopan kansojen pyrkimystä puolustaa kulttuuriaan ja suojella itseään maahanmuuton haittavaikutuksilta. Napanöyhdän kaivelu näkyy huomionarvoisella tavalla siinä, että Helsingin Sanomat tilasi ”puolueettoman” arvion tästä HS-kirjojen kustantamasta teoksesta kulttuurisivuilleen Alexander Stubbilta, joka tiedetään kaiken kansallismielisyyden ja kansallisen etupolitiikan vihaajaksi.

Lontoolaisessa pullakahvilassa istuen Stubb kiitteli kirjaa ”mielenkiintoisuudesta”, ”mukaansatempaavuudesta”, ”toimivasta rakenteesta”, ”sydämen sivistyksestä”, ”jalkatyöstä” ja tietysti myös ”vihapuheen” vastaisuudesta. Näin hän kirjoitti: ”Maahanmuuttovastaisuus, läntisten arvojen hylkääminen ja kansainvälisten instituutioiden vähättely ovat kaikki oireita nousevasta nationalismista.” Ja: ”Nationalismi on Euroopan syöpä, johon puree vain tolkun lääke.

Alexander Stubbin ja Heikki Aittokosken lukijoita säästämätön typeryys on siinä, että heistä kumpikaan ei näytä ymmärtävän, että nationalismi ei johdu nationalismista vaan nimenomaan heidän itsensä kaltaisten oikeistoliberaalien (samoin kuin vasemmistoliberaalienkin) peräämästä maahanmuutosta.

Nationalismin esiin nousua on siis turha taivastella, moralisoida ja paheksua, kun itse kuuluu niiden naiivien idealistien joukkoon, jotka omalla internatsisisella (eli kansainvälisyyteen ja kansainvaelluksiin pakottavalla) politiikallaan, EU-federalismillaan ja globalisaation vauhdittamisellaan ovat olleet aikaansaamassa nyt päätään nostavaa ja tulevaisuudessa realisoituvaa taloudellista, poliittista ja väestörakenteellista katastrofia.

Aittokoskea ja Stubbia ei voida mitenkään luonnehtia intellektuelleiksi, kuten vasemmistolaiseksi (tietenkin) tunnustautuva maailmanpolitiikan professori Teivo Teivanen omassa blogikirjoituksessaan, jossa hän piti Aittokoskea hyvänä esimerkkinä ”oikeistolaisesta intellektuellista”. Kun asiaa arvioi tarpeeksi vasemmalta, voi kultaista keskitietä tarpomaan pyrkivä poliittisen korrektiuden vartijakin alkaa näyttää oikeistolaiselta. Näin on siitä huolimatta, että kansakuntien jakautuminen kansallisen edun puolustajiin ja sitä vastustaviin on itse asiassa romuttanut koko oikeisto–vasemmisto-asetelman Euroopan maissa.

Tieto-Finlandia-palkintoa tavoittelemaan valittujen listalla on myös Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen kirja Kansalaistaito Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? Ylen uutisen mukaan jury pitää poliittisen puheen hölynpölystä kirjoitettua kirjaa hauskana, mutta ei ilkeänä”. Tämä tarkoittaa, että kirja on erityisen ilkeä lavastaessaan maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta arvostelevan argumentaation ”hölynpölyksi” ja nälviessään perussuomalaisten poliitikkojen näkemyksille vertauskuvallisilla mutta lapsellisilla keskisormen osoituksillaan.

Lista jatkuu Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittamalla teoksella Maamme Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria, joka näyttää sanoin ja kuvin, millaista elämä on ollut Suomen itsenäisyyden aikana ja ”miten nopeasti yhteiskunta on muuttunut”. Raadin mukaan tämä on kirja, jonka Suomi ”ansaitsee”, ”eikä siinä ole lainkaan pönötystä”.

”Yhteiskunnan muuttumiseen” ja ”pönötyksen puuttumiseen” viittaaminen merkitsee, että kirjoittajatrio on posket innostuksesta hehkuen koonnut kansallisvihamielisen teoksen, jossa ”raikkaalla”, ”tuoreella” ja ”tabuja rikkovalla” tavalla kyseenalaistetaan kulttuurimme itsesäätelyn oikeutus ja antaudutaan sekä ohjataan hyväksymään kulttuurista omaleimaisuuttamme mädättävä kosmopoliittinen monikulttuurisuuden ideologia, jonka ideologinen ristiriitaominaisuus piilee juuri sen lietsomassa konformismin vaatimuksessa.

Globaalia näkökulmaa edustaa edelleen Helsingin Sanomien toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, jossa itketään Kiinan lopultakin aikaansaamaa yhden lapsen politiikkaa ja joka raadin mukaan ”kouraisee syvältä – tietysti myös aborttiklinikoiden väestöräjähdystä helpottavan toimintafunktion mieleen tuovalla tavalla. Koska kehitysmaissa vallitseva väestönkasvu on merkittävin syy nälänhätään, kasvihuonepäästöihin, saastumiseen, ihmisoikeusongelmiin, väkivaltaisuuksiin ja sotiin, pitäisi väestönkasvun rajoittamiselle taputtaa länsimaissa käsiä eikä sepittää itkuvirsiä.

En jatka ehdokkaiden esittelyä pitemmälle. Tämä tulkoon minun puolestani sanotuksi tuosta ”vastuullisesta”, ”eettisestä” ja suorastaan ”velvoittavasta” yhteiskuntatutkimuksesta, historiankirjoittamisesta ja kulttuuripolitiikasta, joka ei ole mitään muuta kuin pöhöttyneen kulttuurimarxilaisen pietismin ja kansallisen itsesyyllistämisen muoto.

”Vastuullista” historiankirjoitusta

Mainittakoon, että Tieto-Finlandian valintaraatiin kuului Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Anna-Stina Nykänen, jonka taannoin levittämän valhekirjoituksen mukaan satakaan tuhatta uutta pakolaista ja turvapaikanhakijaa eivät ”väräyttäisi” Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään (kumosin tämän alun perin köyhyystutkija Juho Saarelta lähtöisin olevan väitteen aiemmassa kirjoituksessani).

Tänä vuonna palkittavan Tieto-Finlandian puolestaan valitsee Rkp:tä ja Sdp:tä edustanut aseistakieltäytyjä, ”terveenä sairaalassa” loikoillut Jörn Donner, joka tunnetaan kaikkea isänmaallisuutta vihaavista kannanotoistaan ja halustaan torjua kansallismielisyys (esimerkkejä tässä ja tässä).

Vain yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Mihin raati unohti ehdokkaiden joukosta tämän vuoden alussa ilmestyneen teoksen Suomalaiset fasistit Mustan sarastuksen airuet, jossa kommunistisen yhteiskuntateorian kuoripojat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius toimivat natsinmetsästäjinä ja josta Helsingin Sanomat kiitti ”yhteiskunnallista keskustelua” virittelevällä ja huomiota kerjäävällä kirjoittajaesittelyllä. Lehti myös tilasi entiseltä Suomen Kommunistisen Puolueen jäseneltä ja nykyiseltä Helsingin yliopiston poliittisen historian professorilta, Kimmo Rentolalta pseudoarvion kirjan mainostamiseksi.

Viimeksi mainitun jutun mukaan tämä teos vasta nyt lopettaa suomalaisia fasisteja koskevan ”vuosikymmenien hyssyttelyn”, kun ”suomalaisen fasismin historia on nyt kirjattu”.

Tosiasiassa kyseinen teos ei tuonut mitään tutkimuksellista uutta siihen kansakuntamme ”kipupisteenä” pidettyyn oikeistolaisuuteen, jonka nämä kirjoittajat ovat estottomasti yhdistäneet Saksan ja Italian äärioikeistolaisuuteen. Aiheesta oli jo julkaistu kaikki olennainen useissa kotimaisissa historiateoksissa vähäisintäkään valkopesua välttäen.

Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teos koostuu vainoharhaisesta ja pitkävihaisesta fasismin lohikäärmeen etsinnästä. Sen ainoa suomalaisessa historiankirjoituksessa ”uusi” piirre on avoin kulttuurimarxilaisuus, joka tosin on 1960-lukulaisen poliittisen yhteiskuntatieteen perua.

Tämä ”sosiaalitieteellisesti kehittynyt” lähestymistapa ottaa avukseen identiteetin käsitteen ja soveltaa sitä historiantutkimukseen tavalla, jonka mukaan jo kansakuntien jakaminen ”meihin” ja ”muihin” on pohjimmiltaan fasismia. Tämän mukaan mikä tahansa kansallista identiteettiään vaaliva kansakunta tai valtio olisi perusluonteeltaan fasistinen.

Sen sijaan 1930-luvun Suomessa esiintyneitä oikeistovirtauksia ei ymmärretä lainkaan. Ne erotetaan kontekstistaan unohtaen aktiivisesti se tosiasia, että oikeistolaiset liikkeet syntyivät kommunismin uhan vastavaikutukseksi. Uuden Suomen entinen päätoimittaja Jyrki Vesikansa tyrmäsi ”asiantuntijoiden” Silvennoinen, Tikka ja Roselius harjoittaman kämäisen kommunismin puolustelun ja itsekritiikin laiminlyömisen Iltalehden kolumnissaan ”Fasisti-leimalla ei saisi huiskia” seuraavasti:

Kolmikko julistaa sen sijaan tiukkoja tuomiota omista lähtökohdistaan. Kommunismin uhka kiistetään niin 1920- ja 1930-luvulla kuin sotien jälkeen. Pääsynti on kansallismielisyys. Ilmeisesti jokainen leijonille hurraava on siis fasisti? Kannattaisi varoa venäläistä tapaa leimata jokainen poliittinen vastustaja fasistiksi ehkä ruotsalaista moralismiakin. Elävä, terve kansallishenki saattaisi auttaa Suomea nykyisessä kriisissä.

Tämä onkin järkipuhetta. Se, että kyseinen ”vivahteikas” historiantulkinta ei ole tämänvuotisten Tieto-Finlandia-ehdokkaiden joukossa, voi johtua siitä, että Kirjasäätiö palkitsi jo viime vuonna hyvin samankaltaisen teoksen, kulttuurimarxilaisen Tapio Tammisen kirjan Kansankodin pimeämpi puoli, jossa Tamminen arvosteli ruotsalaisten harjoittamaa kansallista identiteettipolitiikkaa. Hän yritti tällä tavoin lyödä kiilaa nykypäivän Euroopan valtioiden väliin, jotta myöskään me pohjoiset kansat emme voisi löytää yhteistä etuamme ja harjoittaa yhteistä identiteetti- eli eturyhmäpolitiikkaa kehitysmaista tulevien kansojen tapaan ja heidän torjumisekseen. Arvioin Tammisen teosta tässä.

”Vastuullista” yhteiskuntatutkimusta

Varoittavana esimerkkinä ”vastuullisesta historiankirjoittamisesta” toimikoon vielä Suomen Akatemian rahoittaman sosiaalipsykologi Inari Sakin harjoittama historian vääristely, jossa nykysuomalaisia yritettiin syyllistää Itä-Karjalassa jatkosodan aikana ylläpidetyistä vankileireistä. Hänen kirkkain silmin lausumanaan tarkoitusperänä oli, että tämän syyllisyyden lietsonnan kautta voitaisiin taivutella nykysuomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle!

Poliittisen historian dosentti ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen laitoksen johtaja Markku Jokisipilä tyrmäsi Sakin menetelmät verekseltään todeten Aamulehdessä, että on tieteellisen etiikan vastaista pyrkiä manipuloimaan tutkittavia nykysuomalaisia. Lehti tosin sensuroi juttunsa jälkeen päin, mutta minulla on siitä printti.

Kollektiivisen häpeän tunteen herättäminen on sama kuin kollektiivinen syyllistäminen. Se on lähtökohtaisesti jotakin sellaista, jolla ei ole mitään tekemistä länsimaisen demokratian ja ilmaisunvapauden kanssa”, Jokisipilä sanoi.

Hän kirjoitti asiasta myös Seura-lehden palstalle, jossa hän 15.5.2013 lausui, että

”[...] näin peittelemättömän poliittisella ja vieläpä tietoiseen tunteiden manipulointiin pyrkivällä projektilla on hyvin vähän tekemistä tutkimuksen kanssa. Siinä, että tällaiset kysymyksenasettelut ovat tutkijoiden keskuudessa suosittuja, ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ns. vallitsevia tulkintoja vastaan hyökkääminen on eräänlaista Robin Hood -tutkimusta, jossa tutkija pääsee asettumaan heikomman puolelle ja taistelemaan miellettyä sortajaa vastaan. Silti soisi, ettei historiantulkintoja maailmanparannusinnossa väänneltäisi aivan mielivaltaisesti. Tutkijat syyttävät poliitikkoja usein historian ryöstöviljelystä, joten on kohtuullista vaatia, etteivät he itse syyllisty samaan.

Lisäksi Sakin harjoittama historiantulkinta oli vahingollisen valikoivaa. Olisi pitänyt huomioida, että sodan vastapuoli menetteli härskimmin teloittamalla vangiksi saamansa suomalaissotilaat heti tai lähettämällä heidät suoraan Siperiaan ilman paluulippua. Mikäli päätelmiä ei tehdä suhteessa siihen, mikä oli sodan yleinen todellisuus, on liian helppoa kauhistella suomalaisten ihmisten toimia. Arvostelin Sakin ja hänen oman sakkinsa toimet tässä.

Johtopäätöksiä

On suoranainen rikos vakavasti otettavia tutkijoita kohtaan, että yliopistot, Suomen Akatemia ja eri säätiöt rahoittavat edellä mainitun kaltaista pahamaineista tendenssitutkimusta samalla, kun vähäisetkin apurahat yritetään pyörtää esimerkiksi Timo Hännikäisen tapaisilta kirjoittajilta vain siksi, että he ovat eri mieltä kuin humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tiedekuntien leivissään pitämä vasemmistolaisten valtavirta.

Julkinen sanahan on lähes vaiennut siitä häpeällisestä tosiasiasta, että kulttuuripolitiikkamme eräät samppanjasosialistit aloittivat vasemmistotalitaristisen painostuksen Alfred Kordelinin Säätiötä kohtaan ja vaativat Hännikäiselle myönnetyn apurahan perumista sillä perusteella, että tämä oli käyttäytynyt heidän mielestään sopimattomasti sosiaalisessa mediassa.

Kun säätiö lopulta teki ainoan mahdollisen oikean päätöksen ja pysytti myöntämänsä apurahan voimassa, Hännikäisten kavaltajiksi ja vihollisiksi ilmoittautuneet feministit jatkoivat paskamyrskyään muun muassa Facebookissa, jossa he valittivat säätiön tukevan ”kansallissosialistista misogynistiä” mutta kiistävän tukensa feminismiltä! Suomalaisessa tiedepolitiikassa ei ole tuettu mitään poliittisesti tarkoitushakuista toimintaa niin avokätisesti kuin juuri feminismiä (aiheesta lisää tässä ja tässä).

Ajatusrikollisena nurkkaan ahdisteltu Timo Hännikäinen vastasi heille seuraavasti:

Säätiö osoitti henkistä selkärankaa viestittämällä, että apurahat myönnetään työsuunnitelman ja kirjallisten ansioiden perusteella, ei esimerkiksi käytöksen tai poliittisten katsomusten perusteella. Toisaalta on oireellista, että tällainen tilanne ylipäätään pääsi syntymään. Se osoittaa todeksi asian, josta olen jo pidemmän aikaa kirjoittanut: Suomeen on päässyt syntymään epäterve henkinen ilmapiiri, jossa erilaiset ideologiset painostusryhmät kykenevät masinoimaan vihamielisiä kampanjoita epämiellyttävinä tai harhaoppisina pitämiään henkilöitä kohtaan, vaikeuttamaan näiden elämää ja jopa pelottelemaan vakiintuneita instituutioita. Tämä on paljon vakavampi ongelma kuin niin sanottu vihapuhe, koska sillä on konkreettisia vaikutuksia ihmisten toimeentuloon ja sananvapauteen.

Olen samaa mieltä. Eihän Suomen hallitus perunut Pekka Himaseltakaan 600 000 euron rahoitusta, vaikka tämä osoitti sivistystä hoipertelemalla kalsarikännissä Eino Leinon patsaalla.

Mainittakoon, että minulle itselleni ei ole herunut vähäisimpiäkään avustuksia sen enempää kommunistien ja sosialistien hallussa olevista yliopistoista kuin kulttuurimarxilaisten valloittamista säätiöistäkään.

Mutta sen voin taata, että vetäisen tohtorinmiekkani tupesta, kun kuulen sanat ”vastuullinen journalismi”, ”vastuullinen historiankirjoitus”, ”vastuullinen yhteiskuntatutkimus” tai ”vastuullinen taide”.

Sillä useimmiten ”vastuullisuus” ei tarkoita mitään muuta kuin valheellisuudessa rämpimistä ja poliittisen korrektiuden vaatimista objektiivisuuden sijaan. Jo Friedrich Nietzsche kirjoitti vastuun ja vapauden olemuksesta, että ne ovat papiston ihmisille langettama kavala salajuoni, jonka tehtävä on saada ihmiset tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyyden vallassa tuomitsemaan itsensä ja toisensa sellaisesta, mikä on ihmisten omalle itsesäilytykselle, vieteille ja reviirin puolustamiselle luonnollista.

Sellainen toimija, joka noudattaa vihervasemmiston tekopyhää agendaa, ei ole journalisti, historioitsija, tieteenharjoittaja eikä edes taiteilija vaan tämän kirjoituksen alussa mainitsemani juorutäti.

18. marraskuuta 2016

Sananvapaus merihädässä


Julkisen sanan neuvosto on jakanut jälleen langettavia tuomioita ”sopimattomasta sanankäytöstä”. Ylen verkkosivut kertovat, että JSN on antanut ”vakavan huomautuksen” Radio Suomi-popissa toimiville Juha Vuoriselle ja Juha Perälälle, koska he soittivat ”Mikki Hiiri merihädässä” -lastenlaulua Välimerestä ongittuja pakolaisia koskevan uutisen taustalla.

Julkisen sanan neuvoston ensimmäinen kokopäivätoiminen puheenjohtaja Elina Grundström määkii puolustuksekseen seuraavasti:

Radiojuontoihin pitää kuitenkin voida puuttua. On erityisen tärkeää, että kaikki viihdejournalismin muodot ovat meidän järjestelmässämme mukana. Se, että nämä laajoja yleisöjä saavat mediat ovat JSN:ssä takaa, että meillä ei voida laajamittaisesti levittää virheellistä tai esimerkiksi vihaa lietsovaa sisältöä.

Ahaa, siis ”vihaa lietsovaa sisältöä”. Grundsrömin pieneen päähän ei näytä mahtuvan, mikä ero on huumorilla, virheellisen tiedon jakamisella ja vihan lietsonnalla. Hän ei näytä lainkaan käsittävän, että huumorin tehtävänä on purkaa kurjien yhteiskunnallisten olojen aiheuttamaa stressiä ja sitä kautta laukaista konflikteja. Jos niin ei voida tehdä, juuri se herättää ihmisissä vihaa: vihaa Grundströmin tapaisia moraaliposeeraajia vastaan, mahdollisesti myös hänen raukkamaisesti ja nolaavasti suojelemiaan tahoja kohtaan.

Elina Grundström, jonka nimi sopisi lastensadun oravalle, on punavihreän kuplan kasvatti ja vihervasemmistolaisen ajatusklusterin äänitorvi. Hän on Vihreän langan entinen päätoimittaja ja Helsingin Sanomien kolumnisti. Ei siis ihme, että kansallismasokistinen ”manus manum lavat” -gangsterijärjestö on palkinnut hänet kahdesti tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla, viimeksi vuonna 2005 ”monipuolisesta journalistisesta toiminnasta globaalien yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyssä”, toisin sanoen monikulttuurisuuden ja maahanmuuton estottomasta edistämisestä.

”Kalkutan teini-ikäisiä tyttöjä” käsittelevän sosiologian gradun 30-vuotiaana valmiiksi saanut feministinen maisteri Elina Grundström ei näytä ymmärtävän journalistisesta toiminnasta, globaalien ongelmien luonteesta eikä varsinkaan ihmisten käyttäytymisen sosio- ja psykodynamiikasta mitään, yhtään mitään. Siksi oli todellinen rimanalitus nimittää hänet journalistiikan vierailevaksi professoriksi Tampereen yliopistoon lukuvuodeksi 2013–2014.

Puolikoulutetun politrukin nimittäminen professoriksi ei ole tietenkään tuntematonta, vaan se on täysin standardimaista sellaisessa tiedepoliittisessa normatiivissa, jossa lähes kaikki yhteiskuntatieteet ovat suomalaisten ihmisten omaa kulttuurista itsetuhoa vaativan vihervasemmistolaisen hegemonian vallassa (lue lisää tästä). Grundströmin näennäistieteellisen toiminnan rahoitti hänen työnantajansa, Helsingin Sanomat.

Vihervasemmisto rääkyy luonnollisesti herjauksia kaikkia omaan mielikuvitusmaailmaansa sopimattomia ilmiöitä, kuten Donald Trumpia, vastaan mutta vaatii pyhäkoulumaista käytöstä esimerkiksi Juha Vuorisen kaltaiselta humoristikirjailijalta. Vuorinen on kirjoittanut pakolaisongelman Euroopalle ja poliittiselle järjestelmällemme aiheuttamista kielteisistä vaikutuksista Iltalehden kolumnissaan täysin asiallisesti. Kirjoituksessaan ”Olenko nyt rasisti?” hän analysoi Maltalla asuvan tuttavansa mielipiteitä seuraavasti:

Paikalliset ovat tähän asti katselleet läpi sormien tätä pakolaisvirtaa, niiden tekemiä rikoksia ja sosiaalituilla elämistä, mutta hän pelkää, että jonain päivänä kansa ottaa vallan poliitikoilta omiin käsiinsä kyllästyttyään maksamaan muiden elämistä. Jos katsoo millainen revohka alkoi muutama vuosi sitten arabikevääksi nimetyssä kansannousuissa, mitä tapahtuu tällä hetkellä Ukrainassa tai miksi Sveitsi äänesti EU-kansalaisten maahanmuuton rajoittamisen puolesta, herää kysymys, onko Eurooppakin palaamassa laskiaismaista pulkkamäkeä vuoteen 1939. Tosin nyt ei taisteltaisi maa maata vastaan vaan ihminen ihmistä. Ja se olisi todella veristä saamattomien poliitikkojen jälkien siivoamista.

Vuorisen juttu oli kuultavissa myös Radio Suomi-popissa, Radio Rockissa ja Radio Aallossa, ja hänen motiivinsa maahanmuuton arvostelemiseen näyttävät perustelluilta: puhtaammilta kuin puhtaus itse. Vuorinen ymmärtää pakolaistulvan sosiodynaamiset vaikutukset ja on niistä huolissaan samoista syistä kuin itsekin olen. Kulttuurisen yksiarvoisuuden vaatimukset ja niin sanottu nationalismi nousevat juuri siksi, että yhteiskunnan toimintadynamiikkaa ymmärtämätön vihervasemmisto pyrkii romuttamaan koko sosiaalihuoltorakenteemme taloudellisen perustan ja länsimaiden väestörakenteen maahanmuuton keulaportit avaamalla.

Jos mikrotason ilmiöistä, kuten pakolaisten henkilökohtaisessa elämässään kohtaamasta kurjuudesta, johdellaan periaate, että Euroopan on avattava ulkorajansa makrotasolla (aivan niin kuin vihervasemmisto ja osa oikeistosta ovat vaatineet), liberalismin idea kääntyy nurin ja päädytään yksimielisyyttä vaativaan yhteiskuntaan. Konfliktit siirtyvät tällöin makrotasolta, eli valtioiden rajoilta, mikrotasolle: ihmisten kamppailuun työpaikoista, asunnoista ja sosiaalietuuksista.

Mikäli tavoitteena on vastustaa rasismia, fasismia, natsismia ja suvaitsemattomuuden nousua, on vastustettava maahanmuuttoa, puolustettava kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta ja vaadittava konfliktien säätelyä edelleenkin makrotasolla: rajavalvonnan kautta. Tämän kognitiivisesti monimutkaisen ajatuskulun ymmärtäminen edellyttää tietenkin hurjaa älyllistä ponnistelua niiltä median edustajilta, jotka ovat käyttäneet intellektuaaliset lahjansa pelkkään poliittisen agendan opiskeluun eivätkä kriittiseen filosofiseen ajatteluun.

Entä itse pakolaisongelma? Kun niin sanottu suvakkimedia ratsasti oman hyvyytensä keppihevosella ja levitti Välimerellä hukkuneen lapsiraukan kuvia vainajaa itseään kunnioittamatta ja omien hämärien tarkoitusperiensä edistämiseksi, kyse oli eräänlaisesta sosiaalipornon jakelusta, uhrien kärsimyksillä mässäilystä ja länsimaisten ihmisten aiheettomasta kiusaamisesta.

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että lasten hukkumiskuolemat johtuvat heidän vanhempiensa päätöksestä lähteä avomerelle seilaamaan tai heittää lapsiankkuri edellään. Syyllisiä ovat ne, jotka astuvat veneisiin ja erkaantuvat rantaviivasta ilman pakottavaa syytä, toisin sanoen ilman niskassaan vinkuvaa luotisadetta. Juuri tällä tavoin Afrikasta, Irakista ja useimmista muista Lähi-idän maista on lähdetty etsimään parempaa elintasoa, jonka kehitysmaista tulleet toivovat ja jopa kuolemallaan uhaten vaativat meidän länsimaisten ihmisten heille maksavan.

Tässä valossa ei ole ihme, että Vuorisen ja Perälänkin päässä on syttynyt lamppu, joka kertoo, että uhriutumisessa ja uhriuttamisessa ei ole kaikki kohdallaan vaan täysin vinksallaan. Heidän reaktionsa oli laittaa taustamusiikkia soimaan.

Surkeaa on, että Ylen ohjelmapäällikkö Paula Niska-Vuorinen ei mitenkään puolustautunut JSN:n syytöksiä vastaan, saati että hän olisi puolustanut ohjelman toimittajia. Ylen jutun mukaan hänen mielestään on vain ”mahtavaa”, että meillä on ”näin hyvä tilanne median valvonnassa”.

Niska-Vuorisen reaktio ei yllätä, sillä yleläisenä hän edustaa samaa feministis-vihervasemmistolaista sananvapauden kastrointilinjaa kuin Grundströmkin. Hän yrittää luikerrella tilanteesta irti alentamalla toimittajat Vuorisen ja Perälän ”juontajiksi” sen asemasta, että heitä sanottaisiin (hänen mielestään ilmeisestikin korkeampiarvoisemmiksi) ”journalisteiksi”. Niska-Vuorinen lausuu: ”Tässä olisi pieni tarkastelun paikka siinä mielessä, että erotettaisiin kuka on journalisti ja kuka juontaja.”

Luultavasti Niska-Vuorinen erottaa molemmat toimittajat toimestaan, elleivät nämä varsin maskuliinisilta vaikuttavat miehet turhaudu hiljentämisvaatimuksiin, munilleen potkimiseen ja telaketjufeminismin moukarilla huitomiseen sekä jätä uppoamassa olevaa Yleä ihan itse siirtyen jonnekin muualle.

Grundström puolestaan puskuroi JSN:n mielivaltaa vetoamalla yleisön joukosta mahdollisesti löytyvien suvakkisiskojensa raihnaisiin kanteluihin. Hänen mukaansa ”[...] sieltä sitten usein kannellaan tämäntyyppisistä asioista, jotka menevät ihmisarvon halventamisen puolelle”. On vaikea sanoa, ketkä tässä asiassa ovat toimineet Juudaksina, mutta heitä näyttää yhdistävän JSN:ään sama sairaalloisen tosikkomainen, yliherkkä ja narsismissaan muita ihmisiä ja heidän mielipiteenvapauttaan ylenkatsova ajatusmaailma.

JSN pyrki myös tasapainottamaan oman ratkaisunsa antamalla samanaikaisesti päätöksen Matti Nykäsen haastattelusta, jossa ei ollut ”kunnioitettu haastateltavan ihmisarvoa”. Vetämällä kuvalehtijournalismin kestoaiheen, Matti Nykäsen, tähän JSN koetti lavastaa oman ”vakavan huomautuksensa” arkipäiväiseksi ja rutiininomaiseksi, joka on muka yhtä perusteltu kuin Nykäsen henkilökohtaisten elämänsolmujen esittely mediassa.

Myös muu media on astellut suoraan JSN:n asettelemaan ansalankaan. Esimerkiksi Uuden Suomen Teemu Kammonen ryhtyi kammoksumaan stand up -komiikalle tyypillistä mustaa huumoria ja kiittelemään sensuuria omassa hätäisessä reaktiossaan. Myöskään hän ei näytä ymmärtävän mitään huumorin konflikteja sekä ahdistusta purkavasta psykologisesta funktiosta. Radio Suomi-pop ja Radio Rock ovat kieltämättä keränneet oman tyylilajinsa puitteissa suuren osan JSN:n huomautuksista. Mutta pitäisikö koko Suomi kietoa pumpuliin vain siksi, että kanavien rabulistinen tyyli ei miellytä helmikanoja, jotka imaisevat rasiallisen Mozartin-kuulia sieraimiinsa pelkästä hyvän maun rikkomisesta?

En ainakaan minä halua maastamme miinakenttää, jossa ihmisillä ei ole oikeutta luottaa toisiinsa edes leikkiä laskiessaan vaan jossa kaikki pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan ja sensuroimaan puolet sanomisistaan vain sen vuoksi, että tuloksena voi olla Julkisen sanan neuvoston langettama makutuomio.

Omasta mielestäni media ei tarvitse minkäänlaista valvontaa, puuttumista eikä sensuuria. Tiedonvälitykseen tarkoitettujen viestimien tehtävänä ei ole puuttua myöskään toimittajiensa näkemyksiin vaan mahdollistaa niistä kertominen täysin avoimesti. Muutoin kyse ei ole todellisuudessa vallitsevien mielipiteiden välittämisestä sellaisina kuin ne esiintyvät, vaan valheellisesta salailusta, peittelystä ja propagandasta. Tuloksena on vääristynyt kuva todellisuudesta ja vallitsevasta mielipideympäristöstä.

Tämä valheessa elämisen vaatimus paitsi tukahduttaa kansalaismielipiteitä ja yhteiskunnallisen totuuden etsintää, myös lyö korvalle median omia toimintaedellytyksiä. ”Ylilyöntiin” viittaaminen ei kelpaa kuritustoimien perusteeksi, sillä aikuiset ihmiset eivät kaipaa lapsenvahteja, ja kuka määrittelee sen, mikä on ”ylilyönti”? Tällainen vähäpätöiseltä näyttävä sananvapauden pois nakertaminen on itse asiassa vaarallisempaa kuin suuret ja näyttävät sensuroinnit, sillä viattomien kansalaisten lavastaminen ”rasisteiksi” vasta on todellinen ihmisoikeusrikos!

Pahinta on, että Grundströmille maksetaan perustuslaillisen sananvapauden kuohimisesta palkkaa, jonka turvin hän toimii tiedotus- ja toitotusvälineiden kokopäivätoimisena päivystäjänä suojatyöpaikassaan. Julkisen sanan neuvoston päätöksillä ei ole myöskään mitään velvoittavuutta, paitsi että tuomioistuimet ovat käyttäneet niitä aineistoina ratkaisuja tehdessään. JSN on median naurettava itsesäätelyelin, jonka toiminnan voisi kokonaan lopettaa.

17. marraskuuta 2016

Syy asumistuen ongelmiin ei ole asumistuki


Uusi Suomi on lehti, joka taistelee asumistukien olemassaoloa vastaan. Lehti on julkaissut syksyn aikana useita toimituksen nimettömästi laatimia juttuja, joissa vääristellään asumistuen ongelmia vuokralaisten vahingoksi.

Lokakuussa lehti siteerasi Kelan entistä pääjohtajaa Liisa Hyssälää, jonka mukaan Suomen tukiviidakko on tiensä päässä, ja antoi harhaanjohtavan kuvan Hyssälän ajatuksista. Vähän sen jälkeen Uusi Suomi lainasi vihreiden kansanedustajaa Touko Aaltoa, jonka mukaan on merkittävä ongelma, että yli 800 000 suomalaista saa asumistukea. Nyt lehti referoi Kelan uutta pääjohtajaa Elli Aaltosta, jonka mukaan asumistuesta on tullut hyötymisen väline.

Tosiasiassa Hyssälä valitteli tukiviidakon monimutkaisuutta eikä asumistuen olemassaoloa. Aalto puolestaan pahoitteli asumisen kalleutta ja köyhtymisen runsautta. Ja Aaltonen näki ongelmana vuokrien hintakiskonnan.

Uuden Suomen uutisointi on ollut vääristelevää, koska jutuissa on uskoteltu, että valtion ja kuntien asumiseen suuntaamat tuet valuisivat vuokralaisten taskuihin ja että hyötyjiä olisivat tukien saajat. Kirjoituksissa valehdellaan, että tukien nostaminen ohjaisi vuokria nousuun. Väite, että asumistuki nostaisi vuokria, on täysin perätön. Todellisuudessa sen enempää Kela kuin kuntien toimeentulotukiviranomaisetkaan eivät nosta asumiseen suunnattuja tukia etupainotteisesti vaan parin vuoden viiveellä jälkipainotteisesti.

Lehden harjoittama valehtelu on ymmärrettävää siksi, että toimitus on antautunut ajamaan mainostajiensa, kuten Hypoteekkiyhdistyksen, asiaa. Lehden useasti lainailema Hypon toimitusjohtaja Ari Pauna syyttää asuntokuplan syntymisestä asumisen tukijärjestelmää. Tosiasiassa syyllisiä sekä vuokrien että omistusasuntojen hintojen nousuun ovat pankkien johtajat ja vakuusasiantuntijat, jotka ovat antaneet kiinteistöjen arvonnoususta liioiteltuja arvioita saadakseen kaupaksi mahdollisimman paljon pankkien tiskeillä luotua velkarahaa. Kupla on siis luotu pankeissa.

Ensin nousevat asuntojen hinnat, kun pankit antavat perättömiä hintaennusteita ja ohjaavat sijoittajia polttamaan varallisuutta asunnoissa. Sitten kipuavat vuokrat, ja yhteiskunnan tukia joudutaan nostamaan perässä, sillä muutoin vuokralaisilla olisivat irtisanomispaperit käsissään. Toimeentulotuen saajien perusosasta kuluu nykyisin suuri osa vuokrien maksuun, koska kaupunkien tukikatot eivät vastaa vuokrien hintatasoa kasvukeskuksissa.

Myös totuus rahojen kulkureiteistä on erilainen kuin Uuden Suomen toimitus uskottelee. Vuokralaiset eivät edes näe asumistukiaan, vaan ne imuroidaan heidän pankkitileiltään vuokrasuorituksina salamannopeasti valokaapeleita pitkin asuntokeinottelijoiden pohjattomiin taskuihin. Asumistuki ei ole tulonsiirto julkisista varoista vuokralaisille, vaan se on tulonsiirto veronmaksajilta asuntosijoittajille ja pääoman omistajille. Moittimalla asumisen tukemista aletaan ongelmaa purkaa väärästä päästä.

Asumistuen lopettamista vaatineet eivät ole ajatelleet asioita loppuun. Mikäli asumisen tukemisesta luovuttaisiin Uuden Suomen ja muutamien poliittisten tahojen toiveiden mukaisesti, vuokralaiset olisivat kaduilla ja vuokranantajat (tai näkökulmasta riippuen -ottajat) kyynelehtisivät itkumuurilla, kun eivät saakaan rahojaan. Asiassa ei auta, että asumistuki lopetettaisiin vaiheittain. Myös pään voi katkaista giljotiinilla nopeasti tai nirhata tylsällä puukolla hitaasti. Mitä kokoomuksen ja keskustan johtamassa hallituksessa vielä keksitäänkään?

Bisneksen teko ihmisten kodeilla on tietenkin jo sinänsä ongelmallista. Asuntopolitiikka onkin yksi niistä tärkeistä politiikan alueista, jotka on Suomessa hoidettu kelvottoman huonosti.

Pahimpia vaikuttavat olevan yleishyödyllisiksi sanotut vuokranantajat SATO ja VVO, jotka ovat korottaneet vuokria häikäilemättömästi ja joiden asunnoissa vuokrat ovat jopa korkeammat kuin yksityisiltä vuokratuissa. Muutama vuosi sitten Sosiaalista Asuntotuotantoa SATO Oyj:n toimitusjohtaja kerskaili Yleisradion TV1:n MOT-ohjelmassa, että firma pyrkii 11 prosentin vuosituottoihin vuokra-asunnoistaan.

SATO ja VVO saavat valtion korkotuen rakennustoiminnalleen, mutta ne ovat lakanneet tuottamasta kohtuuhintaisia asuntoja. Viime vuoden lopulla SATO siirtyi ruotsalaisen kiinteistösijoitusyhtiön Balderin enemmistöomistukseen, ja VVO hankkiutui eroon viimeisistä sosiaalisista vuokra-asunnoistaan.

VVO:n omistavat työeläkeyhtiöt Ilmarinen ja Varma sekä ammattiliitot ja yhdistykset. Myös SATO:n omistajina on edelleen suomalaisia työeläkeyhtiöitä. Paradoksi onkin nyt siinä, että SATO:n tai VVO:n omistamassa asunnossa saattaa asua juuri sellainen eläkeläinen, jonka vuokraa nämä yhtiöt korottavat saadakseen maksetuksi hänen eläkkeensä.

Kupla voidaan puhkaista vain saattamalla vuokrien hintasääntely takaisin voimaan. Yhtään vuokra-asuntoa ei tämän vuoksi purettaisi, joten väite vuokra-asuntojen poistumisesta markkinoilta on vailla pohjaa. Vuokratuottojen leikkautuminen voisi kyllä hillitä asuntojen hintojen nousua, mikä tervehdyttäisi myös omistusasumisen tilannetta ja helpottaisi kotien hankkimista omaksi.

Liisa Hyssälän viime elokuussa esittämä ajatus vuokrien hintasääntelyn palauttamisesta oli oikea mutta väärin ajoitettu, sillä virasta lähtiessään hän ei aio tehdä asialle mitään. Niinpä ajatuksen taakse tarvittaisiin laaja poliittinen tuki.