31. lokakuuta 2016

Suomalainen mies vastustaa neuvostoja


Miehen suomalaisuus on ominaisuus, johon liitetään mitä erilaisimpia edesottamuksia. Voitte täyttää seuraavan lauseen tyhjään kohtaan miltei minkä tahansa teonsanan, ja aina se on vakuuttavalla tavalla tosi: ”Suomalainen mies ________________ aina.” Tällä kerralla suomalainen mies vastustaa neuvostoja.

Televisiossa pyöri jokin aika sitten rakennustarvikkeita myyvän ByggMaxin mainos. Se oli ”miehen suomalaisuutta” hyödyntävä parodia, jonka tuella koetettiin rikkoa rautakaupassa käynnin kaavoja ja aukoa markkinoita uudelle toimijalle. Mainos oli hauska, ja se murskasi stereotypioita.

Kuinka ollakaan, Mainonnan eettinen neuvosto antoi viime kesänä mainostajalle huomautuksen, koska mainoselokuvassa naispuoliset kassatyöntekijät oli ruksattu pois kuvasta suomalaisen miehen maksaessa ostoksiaan, ja tätä pidettiin naisiin kohdistuvana syrjintänä!

Mainonnan eettinen neuvosto ei pystynyt ymmärtämään (tai halunnut ymmärtää), että mainoksessa parodioitiin suomalaisen miehen kaavoittunutta käytöstä, ja sitä kautta esitettiin hienoista arvostelua suomalaiselle miehelle tyypiteltyä misogyynista ajatusmallia kohtaan. Mainoksen korjatun version, jossa rasti on vedetty nyt myös miespuolisten kassahenkilöiden yli, voitte katsoa tästä.



Mainonnan eettisen neuvoston tekemä tutkinta perustui joidenkin mielensä pahoittaneiden kuluttajien räksytyksiin. Tasapainottavaksi tekijäksi neuvostolle ei siis riittänyt, että halventamisen kohde oli ollut läpi koko mainoskampanjan suomalainen mies. Naisiin kohdistuvan syrjintäepäilyn välttämiseksi heitä pidettiin tarpeellisena alleviivatusti puolustaa, mikä omasta mielestäni kääntyi naisiin kohdistuvaksi pilkan teoksi. Ihmisen tai ihmisryhmän lavastaminen ”avun tarpeessa” olevaksi, joka ei osaa pitää huolta asemastaan tai oikeuksistaan, oli tässä se ainoa mahdollinen loukkaantumisen aihe, jos mikään.

Suomessa onkin kolme tarpeetonta neuvostoa: Mainonnan eettinen neuvosto, Julkisen sanan neuvosto ja
Tutkimuseettinen neuvottelukunta, joka sekin on eräänlainen neuvosto. Luettelin ne naurettavuusjärjestyksessä. JSN ei ole tosin itsesäätelyelin vaan itsesuojeluelin. Tutkimuseettisen neuvoston silmän alla taas mikään mielenkiintoinen tutkimus ei ole enää mahdollista, kun Milgramin kokeen tai Stanfordin vankilakokeen kaltaisia testejä ei saa tehdä, vaan ne tuomitaan ”epäeettisinä” niiden informatiivisuudesta huolimatta.

Purkit takaisin kaappeihin?

Mutta takaisin yhteiskuntaan. Viime viikolla kohistiin päivittäistavaraketju Lidlin maitopurkkimainoksista, joiden sloganeissa sanottiin, että ”Tunsin olevani oikea maito väärässä tölkissä” ja ”Vihdoin uskallan tulla ulos maitokaapista”. Kaapista tulon vertauskuvalla haluttiin valaista tuotteiden nimenvaihtoa ja tasoittaa sitä tosiasiaa, että ulkomaista alkuperää olevilla elintarvikkeilla on Suomessa edelleen epäilijänsä.

Korjauksen voitte katsoa tästä varmaankin nyt asiallista tietoa sisältävästä TV-mainoksesta.



Kyky ymmärtää ja sietää huumoria olisi henkisen kypsyyden ja yhteiskunnallisen luottamuksen merkki. Nykyisin vallitseva tosikkomaisuus ja käynnissä olevat kunnianloukkausten kansanhuvit osoittavat, että yhteiskunnallinen luottamuspääoma on haihtunut pois. Yksi syy kansakunnan jakautumiseen on maahanmuutto, johon liittyvä erimielisyys on kärjistänyt asenteita myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, eikä se siksi ole ollut yhteiskunnallemme hyväksi.

Vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten kaapista tulon vertauskuvan käyttöä olisi pidetty edistyksen merkkinä. Samoin ajattelevia näyttää olevan muitakin; esimerkiksi tämä kirjoittaja kysyy, ”veikö some-raivo mahdollisuuden edistää hblti-yhdenvertaisuutta?” Omasta mielestäni se ainakin kyseenalaisti valittajien arvostelukyvyn. Harmillista on, että Seksuaalinen Tasavertaisuus Seta ry:n puheenjohtaja Panu Mäenpää niin helposti lähti muutamien jäsenten vaatimaan noitajahtiin (mielipiteidenvaihtoa tässä.)

Jokaisen pitäisi ymmärtää, että viestinnän kokonaismerkitys ei koskaan rakennu vain kielessä tai esityksessä itsessään, vaan se rakentuu esityksen motiiveista ja konteksteista pragmaattisesti. Argumentteihin liittyvät aina myös sanomisen syyt ja motiivit, jotka eivät palaudu sen enempää kielellisiin sisältöihin kuin kuvalliseen esittämiseenkään vaan tarkoitusperiin, joiden vuoksi viestintää ylipäänsä on olemassa. Kukaan tuskin tarkoitti tuolla mitään pahaa.

Vähemmistösyrjintää vai mielipidesyrjintää työelämässä?

Kolmantena esimerkkinä hurjasta poliittisen korrektiuden vaatimisesta, joka vetää yhteiskuntaamme huurteeseen, on Espoo Unitedin valmentajan toimineen Aleksi Valavuoren potkaiseminen pois pestistään hänen tviitattuaan homoista epäkohteliaasti ja ehkä hiukan asiattomastikin. Tapaus on epäilemättä keskustelun ja huomautuksen arvoinen, mutta voidaan myös pohtia, kuinka median nostama kurinpito ja ylireagointi lopulta toimivat.

Homot kertovat itsestään ja toisistaan paljon rankempia vitsejä kuin Valavuori. Vähemmistöjen puolustelu voi kaatua myös vähemmistöjen haitaksi. Jatkuvalla vaateliaisuudella ja pyyteellisyydellä tuotetaan yleistä vähemmistöihin kohdistuvaa epäluuloa. Jos homoja ei vihattu urheilupiireissä aiemmin, niin viimeistään nyt, kun mediakohu johti lynkkaamaan koripallojoukkueelta valmentajan.

Koska en ole juristi, en ota kantaa siihen, tapahtuiko mielipiteen esittämisessä tai määräaikaisessa erottamisessa lainrikkomus vai ei. En myöskään tunne Aleksi Valavuorta henkilökohtaisesti, joten hän on minulle pelkkä satunnainen abstraktio teoreettisen analyysin esittämiseksi. Mutta otan kantaa reaktioiden poliittiseen epäviisauteen.

Tasa-arvopolitiikkaa ja vähemmistösyrjintää koskien voidaan tehdä loppupäätelmä, jonka mukaan suvaitsevuutta ja hyväksymistä ei edistä jakolinjoja luova syyllistäminen. Ei ole tasa-arvopyrkimyksille hyväksi, jos ihmistä vaaditaan kieriskelemään tomussa anteeksipyyntöjä esittäen. Tietty suuripiirteisyys ja anteeksi antaminen olisi vähemmistöille itselleen parempi vaihtoehto.

On aihetta muistaa, että Piru piilee pikkuasioissa, etenkin median luomissa rihkamajutuissa, jollainen tämäkin alun perin tviittauksesta käynnistynyt kohu oli. Lillukanvarret saavat huomiota mediassa, koska niiden kautta ilmaistaan loppujen lopuksi aivan muita asenteita kuin itse asioita koskevia. Kiistat symboloituvat vahvasti, ja vähemmistöistä tehdään puolueiden välisten yleisten arvovaltakiistojen aseita usein ilman vähemmistöjen omaa pyyntöä tai tahtoa ja ihmisten jäädessä seuraamaan omien asioidensa hoitoa sivusta pulunsilmällä.

30. lokakuuta 2016

Älkää ampuko viestintuojaa


MV-lehti on suosittu siksi, että vittuilua on nykyisin vaikeaa erottaa totuudesta. Tämä ei johdu kuitenkaan lehdestä vaan todellisuudesta itsestään. Kun todellisuus sinänsä on entistä vittumaisempi, myös siitä kertova Mitä vittua -lehti on nimeään myöten objektiivinen ja nauttii suosiota sen vuoksi. Älkää siis ampuko viestintuojaa.

Tämä on tekemisessä parodiahorisontin ylittämisen kanssa. Kun todellisuutta ei voida erottaa sitä koskevasta parodioinnista, myöskään totuuden kertomista ei voida erottaa mustan huumorin viljelystä.

Mustalta huumorilta vaikuttaa myös MV-lehden omistajaa ja päätoimittajaa vastaan suunnattu ajojahti. Helsingin käräjäoikeus määräsi jokin aika sitten Ilja Janitskinin vangittavaksi poissaolevana, ja hänestä on annettu eurooppalainen pidätysmääräys. Sananvapauden käyttämisestä! Nyt hän vapautui kolmen päivän kuulusteluista Espanjassa, ja vangitsemista koskeva oikeuskäsittely oli ohi viidessätoista minuutissa. Puolustusasianajajan mukaan ihmistä ei pitäisi kirjoitusten vuoksi määrätä vapautensa menettäneeksi.

Viranomaisvallan tyhmyys näkyy juuri siinä, että se yrittää kahlita mielipiteen- ja ilmaisunvapautta koppituomioilla: laittamalla sananvapauden käyttäjät kiven sisään.

Myös rikosepäilyt vaikuttavat tekaistuilta, kun vanha media ahdistelee MV-lehteä tekijänoikeusriidoilla. Miten Yleisradion, Helsingin Sanomien ja muun perinteisen median levittämiä valheita ja puolittaisia totuuksia voisi arvostella, jos niiden juttuja ei saisi ja voisi jäljentää todistusaineistoksi ja esittää uudelleen valheiden paljastamiseksi?

Tässä mielessä MV-lehti tekee tärkeää kriittistä journalismia. Se on merkki uudesta metajulkaisemisesta, jonka kautta kommentoidaan muita julkaisuja ja arvostellaan niitä. Vanhan median kannattaisi lopettaa toimintansa kokonaan, mikäli sen toimituksissa ja omistajaportaassa ei tätä kestetä.

Sitä paitsi myös vanha media kopioi ja uudelleen julkaisee lainaillen, jäljentäen tai plagioiden. Vanhat mediat hyödyntävät toinen toistensa juttuja ja laittavat uudelleenjulkaisun perään viitteen, mistä uutinen on saatu: kuka tai mikä siitä ensinnä kertoi. Tämä tapahtuu sulassa sovussa ja yksimielisyyden vallitessa, koska niissä ollaan samaa mieltä maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisestä ja koska toimittajat tutkitusti muodostavat vihervasemmistolaisen klusterin, jossa käsi pesee kättä.

MV-lehti on näillä apajilla uusi haastaja ja vieläpä erittäin suosittu. Niinpä itsensä uhatuksi kokeva vanha media ryhtyy hirmuiseen hyökkäykseen. Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan, sanoi Erno Paasilinna. Stanislaw Jerzy Lec taas oli sitä mieltä, että ei pitäisi halkoa hiuksia toisten päästä, varsinkaan kirveellä. Sillä tavoin sananvapauden käyttäjiä kuitenkin tuomitaan oikeuksissa. Heidän rohkeudessaan se sananvapauden todellinen tila punnitaan. Filosofisesti katsoen se, joka harjoittaa viestintää juridisesti ”oikein”, tekee metodisesti väärin, sillä hän sallii vallan puuttua puheisiinsa.

On ihmeellistä, että vanha media ei vaadi Googlen, Microsoftin ja Yahoon pomoja vangittaviksi, sillä näiden yhtiöiden hakukoneet jäljentävät kaiken Internetissä julkaistun omille palvelimilleen tai välimuisteihin, joista aineistot latautuvat vielä senkin jälkeen, kun ensijulkaisufoorumeja ei enää ole olemassa. Jotta kohtelu olisi tasapuolista, pitäisi käräjille haastaa myös nämä yhtiöt. Niitä ei kuitenkaan haasteta, koska nettiaineistojen ymmärretään ja hyväksytään siirtyneen julkaisemisen yhteydessä siihen rajattomaan avaruuteen, jossa mitään ei voi enää hallita ja jossa mikään ei ole enää kenenkään omaa. Tämä on Internetin olemus, eikä olemusta voi haastaa oikeuteen.

Niinpä vanha media kääntää huomion yhteen ihmiseen ja tekaisee hänestä maalitaulun aggressioilleen. Samoin menettelevät ne yksityishenkilöt, jotka kokevat kunniaansa loukatun tai marisevat kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään, mutta jokainen kunniallinen kansalainen pitää itse huolta maineestaan. MV-lehdessä arvosteltujen henkilöiden ja kansanryhmien kannattaisi käyttäytyä tavalla, joka ei kritiikkiä ansaitse.

MV-lehti on onnistunut paljastamaan maahanmuuttajatahojen ja viranomaisten väärinkäytöksiä ja rikoksia tavalla, joka on ollut yhteiskunnallisia oloja tervehdyttävää. Koska vanha media vaikenee mafiasta tutulla omertá-periaatteella, on MV-lehden vaikutus myös julkiseen keskusteluun ja demokratian toteutumiseen ollut myönteinen. Ei pidä tehdä tekoja, jotka eivät arvostelua siedä.

Miksi vanha media ylipäänsä julkaisee juttujaan, jos se ei salli niitä luettavan ja arvosteltavan? Ettei vain kyseessä olisi autoritaarinen käsitys, että sananvapauteen liittyvä oikeus ottaa vastaan viestejä kaikkien medioiden kautta onkin vain vaatimusta totella käskijän rooliin tottuneen valtamedian yksisuuntaista toitotusta?

Totuutta yhteiskunnan tilasta ei voida tavoitella eikä saavuttaa, mikäli sanankäyttöä varjostaa rangaistusten uhka. Siksi sananvapauden loukkaamisen ja sensuurin tulisi olla ankarasti rangaistavaa. Ihmettelenkin, miksi ajojahtien kohteena olevat eivät tee tutkintapyyntöjä ja rikosilmoituksia perusoikeuksiensa loukkauksista.

26. lokakuuta 2016

Plan nain(en) – Järjestö epätasa-arvon asialla


Kävellessäni pahaa aavistamattomana Kolmen sepän patsaan tuntumassa jouduin yllättäen feissausyrityksen kohteeksi. Ja eipä tuossa rehellisessä kerjuutyössä olisi mitään vikaa ollutkaan, paitsi että feissarit olivat Plan Suomi -järjestöstä, joka ilmoittaa ajavansa kehitysmaiden lasten, erityisesti tyttöjen, asiaa.

Plan Suomi on avannut jälleen raivokkaan epätasa-arvokampanjan. Edellinen näkyvä katukampanja oli vuonna 2010.

Tämä puolueellinen naisten ja kehitysmaalaisten suosiminen ällöttää minua. Eikä kyse ole vain tunneperäisestä reaktiostani epätasa-arvoa tuottavaan toimintaan, vaan on ihan oikeasti väärin, eli filosofian kielellä sanottuna epäoikeudenmukaista, että mikään järjestö suosii omassa avustustoiminnassaan räikeästi toista sukupuolta. Lähes jokaisessa nykyisessä syrjintätapauksessa suosittu on kehitysmaalainen nainen, kun taas syrjitty on valkoihoinen länsimainen mies, tällä kerralla myös kehitysmaassa asuva mies tai poika.

Avauduinkin näkemyksestäni feissareille, samoin kuin mielipiteestäni, jonka esitin jo kuusi vuotta sitten, kun Plan-järjestö edellisen kerran keräsi näkyvästi rahaa kadulla, televisiomainoksissa ja muussa mediassa. ”Koska olen tyttö” -kampanja sai tuolloin paljon ilmaismainosta median feministisen puolueellisuuden vuoksi.

Tällä kertaa järjestön edustajat kertoivat Plan Suomi -järjestön keräävän rahaa ”kehitysmaalaisten naisten erottamiseksi pakkoavioliitoistaan”. Tiedustelin heiltä, miksi järjestö ei kerää rahaa suomalaisille miehille heidän erottamiseksi omista pakkoavioliitoistaan?

Miksi järjestö ei rahoita suomalaisten miesparkojen elatusmaksuja tai puolusta heitä oikeudessa entisiä vaimojaan vastaan, tosin sanoen vastusta niitä naaraspuolisia hyeenoja, jotka sosiaaliviranomaisten avustamina riistävät yhteiset lapsetkin itselleen käyttäen hyväkseen naisvaltaisen sosiaalialan feminististä solidaarisuutta?

Miksi Plan ei taistele poikien oikeuksien puolesta kehitysmaissa, sillä pojat ja miehet ovat suurimmassa vaarassa sotaa käyvissä maissa, kun taas tytöt ja naiset viettävät suhteellisesti suojatumpaa elämää kotipiirissä joutumatta ryvettymään sotarintamilla?

Miksi työskennellään vain naisten kouluttamiseksi eikä miesten hengen pelastamiseksi maissa, joissa 12-vuotiaat pojatkin opetetaan ja pakotetaan käyttämään rynnäkkökivääriä? Miksi paheksutaan vain ”tyttöjen ympärileikkauksia”, vaikka tytöillä ei ole juuri mitään leikattavaa, mutta ei vastusteta poikien ympärileikkauksia kaikkialla, missä niitä tapahtuu? Miksi?

Tähän Plan Suomen edustajilla ei ole mitään vastausta. Järjestö on käänteisen syrjinnän primus motor kehitysmaissa ja symbolisen syrjinnän edistäjä länsimaissa propagoidessaan miesvastaista ja naisia suosivaa ajatusmallia. Paljastin ongelmien ytimien vuonna 2010 tässä kirjoituksessani, jossa osoitin, että tasa-arvo on mahdollinen vain, mikäli islamiin tai sosialismiin perustuva yhteiskuntajärjestys kumotaan ja korvataan länsimaisen mallin mukaisella oikeusvaltiolla.

Tasa-arvoisuus ei voi toteutua erillisoikeutena, vaan ainoastaan siten, että länsimainen demokratia, valistusihanteet, liberalismi ja vapaa markkinatalous saatetaan voimaan myös Lähi-idän ja Afrikan maissa, joihin laupeuden lantit koko ajan valuvat. Feissauksen ongelmallisuudesta sinänsä ja kaiken kehitysavun päätymisestä tätä nykyä yksinomaan islamilaisen, feministisen ja punavihreän agendan hyväksi kirjoitin puolestaan vuonna 2009 tässä.

Miten sitten on selitettävissä, että nuoret suomalaiset miehet keräävät aktiivisesti ja ainakin näennäisen vapaaehtoisesti rahaa kehitysmaiden tytöille Suomen lokakuisessa pakkassäässä? Kyse on seksuaalisesti aktiivisten miesten halusta kohottaa omaa sosiaalista arvostustaan ja vaihtoarvoaan kotimaamme seksuaalisilla markkinoilla.

Kun suomalainen nuori heteroseksuaalinen mies tavoittelee naisten suosiota ja valitsee menetelmäkseen naisten mielistelyn, kyseistä käyttäytymistä voidaan sanoa uusherrasmiesmäisyydeksi. Mustavalkoisista elokuvista tunnettu herrasmiesmäisyys ei ole noussut uudestaan pintaan minkään konservatiivisuuden merkiksi vaan siksi, että poliittinen korrektius on levinnyt kulovalkean tavoin yliherkäksi muuttuneessa yhteiskunnassamme. Se on vaatinut seksuaalisten aloitteiden lavastamista entistäkin varovaisempaan ja epäsuorempaan muotoon.

Nykyisin se ilmenee seuraavanlaisena toimintalogiikkana: Kun kerjää naisten hyväksi kadulla ansaiten siitä palkkaa, voi saada naisilta myönteistä huomiota paljastaessaan tämän jalomielisyytensä seuraavana lauantai-iltana jossakin Sedu Koskisen baarissa ja juottaessaan rahansa drinkkeinä alas jonkun naishenkilön kurkusta.

Profeministimiehet toimivat sukupuolirasistisessa ”Tukekaa tyttöjä” -hankkeessa vetääkseen valomerkin jälkeen esiin ratkaisevan kortin ja ilmoittaakseen ajavansa naisten asiaa, minkä jälkeen naiset ovat sulaa vahaa heidän käsissään. Näille kuhnureille ja hunajakimalaisille naisten imarteleminen on keino levittää pilluhaavejaan ja tuottaa sellaisia sosiaalisia pelimerkkejä, jotka voidaan vaihtaa seksuaaliseksi pääomaksi illan viimeisessä jaossa mehiläiskuningattarien kanssa.

Keskivertomiesparkojen tappioksi tämä mekkomarkojen harjoittama oman sukupuolensa polkeminen ei kuitenkaan enää toimi, sillä nykyaikainen nainen tunnistaa mielistelyn mielistelyksi ja kokee sen sortona! Siksi moisesta ritarillisuuden näyttelemisestä ei seuraa mitään hyvää.

Naisia voi miellyttää vain tiettyyn rajaan asti. Naiset eivät lopultakaan syty kilteistä miehistä vaan niistä, joita naiset arvostelevat röyhkeiksi, omahyväisiksi ja brutaaleiksi. Näissä miehissä on kuitenkin se hyvä puoli, että he osaavat nussia, mitä kiltit miehet eivät tee. Olisin ihan homona sanonut tämän vinkiksi myös kerjuutyötä tekevälle nuorelle miehelle, mutta en ollut varma, oliko hän niin hetero kuin näytti.

10. lokakuuta 2016

Tuliko Nobel-palkinto Suomeen?


Taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin tänään suomalaiselle Bengt Holmströmille, mutta maamme tieteen ja tutkimuksen kannalta tilanne on hieman samanlainen kuin Nico Rosberg voittaisi formula-autoilun maailmanmestaruuden.

Holmström on toiminut jo vuodesta 1994 alkaen Massachusetts Institute of Technologyssa ja sitä ennen vuodesta 1983 Yalessa. Tohtoriksi hän väitteli 1978 Stanfordissa, joten Holmströmin uran yhteydet suomalaiseen yliopistolaitokseen ovat käyneet melko huteriksi.

Sitä paitsi kansainvälinen tiedeyhteisö mieltää palkinnot annetuiksi tutkimuspaikkana toimiviin yliopistoihin, ei tutkijoiden kotimaihin, vaikka akateemisen yhteisön ulkopuolella mielellään niin ajatellaankin. Jokainen yksilö puolestaan katsoo palkinnon oikeutetusti myönnetyn vain hänelle itselleen tai ryhmälleen.

Huvittavaa onkin, että muutama päivä sitten suomalaisessa mediassa iloittiin erään Nobel-palkitun fyysikon olevan ”käymässä Suomessa” palkinnosta tiedottamisen hetkellä, joten siinäkin tieteellinen tunnustus jo ikään kuin ”hipaisi” kotimaatamme.

Toisaalta ei omassa maassamme harjoitettava tiede ja tutkimus ole niin huonoa, ettei sitäkin kannattaisi arvostaa ja vähän mainostaakin. Ansioituneimmat lähtevät täältä parempien liksojen perään muualle, mutta muutoin maamme yliopistojärjestelmällä on keskeinen rooli kansakuntamme kulttuurin ja yleissivistyksen rakentamisessa.

Tämän johdosta maamme ei ole sillä tavoin luokkayhteiskunta kuin Yhdysvallat tai Britannia ovat. Niissä ehkä tieteen kärki on terävämpi, mutta myös professorikunnan ja opiskelijoiden välillä on etäisyyttä, joka halvaannuttaa luovuutta ja älyllisyyttä. Näissä maissa tieteen kuuluisuudet on ostettu yliopistoihin, mutta opiskelijakunta pelaa pihalla koripalloa.

No, ainakaan Bengt Holmströmin toiminta ei ole ollut tällaista. Päinvastoin: kyseessä on taloustieteilijä, jonka commitment talouden kehitykseen ja yhteiskuntaan on ollut aitoa. Omasta mielestäni jokaisesta taloustieteilijästä pitäisikin löytyä filosofi, joka pohtii talouden olemusta: mitä on velka, mitä on varallisuus ja mikä on rahan olemus, esimerkiksi. Talous on liian tärkeä asia jätettäväksi vain omaan disipliiniinsä. Monet taloustieteilijät ovat olleet kautta historian yhteiskuntafilosofeja ja filosofit puolestaan taloustieteilijöitä, ajateltakoonpa vaikka Adam Smithiä, Karl Marxia tai Milton Friedmania.

Voidaan kenties todeta, ettei Holmströmin tarvitsisi olla nobelisti todetakseen, ”kuinka huonossa kunnossa talous on”, mutta ainakin hänen huomautuksensa tieteellisten voimavarojen leikkauksista puoltavat paikkaansa ja osuvat nappiin. Omasta mielestäni kalliin työvoiman maat eivät voi missään tapauksessa kilpailla suorittavan työvoiman hinnalla halpamaiden kanssa, joten Suomen ainoa vaihtoehto on panostaa asiantuntemukseen ja tehdä jotakin, mitä muualla ei osata.

Myös monia Holmströmin näkökantoja vastaan voidaan väittää. Hän ilmoittautuu individualistiksi ja liikkuu liiaksi mikrotaloustieteellisellä tasolla, jolloin perinteinen kansantaloustieteellinen makroanalyysi helposti sivuutetaan. Samalla jää esittämättä suuri osa globalisaation ja internationalismin arvostelusta, eikä kansantalouksia tunnusteta enää itsemäärääviksi ja toimintakykyisiksi yksiköiksi. Ja tämähän se on se filosofinen ja poliittinen ongelma!

Holmström ei muuten ole maamme neljäs nobelisti vaan viides. Harvoin muistetaan, että Suomella on yksi ”piilonobelisti” tukholmalaisessa Karoliinisessa Instituutissa. Suomalainen Ragnar Granit nimittäin sai lääketieteen Nobelin vuonna 1967 yhdessä tutkimusryhmänsä kanssa. Hän piti kiinni suomenruotsalaisuudestaan, ja hänellä oli kämppä Kruununhaassa, jossa eräs sukulaiseni kävi porraskäytävän toisella puolella hoitamassa flunssiaan. Ehkä juuri siksi hän eli yli yhdeksänkymppiseksi! Minulla on myös noilta ajoilta perintönä saatu kirja Ung mans väg till Minerva. – Ei nobelistiksi ilman asianmukaista filosofiaa.

1. lokakuuta 2016

Ihmisoikeudet Alepassa

Venäjän armeija ja Syyrian hallituksen joukot yrittävät ratkaisua vuodesta 2011 asti jatkuneessa Syyrian sisällissodassa, sillä ne ovat moukaroineet opposition osittain hallussaan pitämän Aleppon kaupungin aavemaiseksi kuumaisemaksi. Myös Suomessa iltapäivälehtien lööpit hehkuvat kilpaa kanuunoiden kanssa, kun Aleppon pommituksia verrataan toisen maailmansodan tuhoihin ja elinolosuhteita keskitysleireihin.

Tämä on tietenkin traagista. Toisesta maailmansodasta kaivetun vertailukohdan tarkoitus on vierittää syyt muslimimaissa vallitsevasta kurjuudesta länsimaiden kansalaisille, joille uskotellaan, että kieltäytyminen pakolaisten vastaanottamisesta olisi ”uusi holokausti”. Tosiasiassa tämä syyllistäminen toimii huonosti. Meillä suomalaisilla ei ole mitään syy-yhteyttä sen enempää keskitysleireihin kuin Syyrian kaoottiseen tilanteeseenkaan.

Kaiken taivastelun keskellä on hyvä palauttaa mieleen, mistä kaikki juontaa juurensa. Syyrian sisällissota sai alkunsa vuoden 2011 arabikeväästä, jolloin Egyptin ja Tunisian vallankumoukset innoittivat paikallisia ihmisryhmiä mielenosoituksiin poliittisten vapauksien saattamiseksi voimaan myös Syyriassa.

Syyriaa on hallinnut vuodesta 1963 arabisosialistinen Baath-puolue. Maan presidenttinä toimii šiialainen Bašar al-Assad, joka on edeltäjänsä, vuodesta 1971 vuoteen 2000 valtaa pitäneen ja Neuvostoliitossa koulutuksensa saaneen ilmavoimien komentajan, Hafiz Al-Assadin, poika. Baath (suomeksi ”uudelleensyntymä”) -puolue on taannut Syyrialle jokseenkin edistyksellisen kehityksen noin kahden kolmasosan parlamentaarisella enemmistöllä, ja ennen sisällissotaa maa voitiin lukea ”maallistuneiden islamilaisten valtioiden” joukkoon erotuksena Koraania väkevämmin tulkitsevista ja papiston johtamista islamistisista maista.

Sen sijaan demokraattinen oikeusvaltio Syyria ei ole koskaan ollut. Tämä näkyi myös hallituksen alkaessa murskata mielenosoituksia huhtikuussa 2011, kun armeijasta eronneet sotilaat siirtyivät kapinallisten puolelle. Täysimittainen sisällissota levisi maahan vuoden 2012 aikana, ja tilannetta kärjistivät muualta virranneet islamistitaistelijat, joiden voima kasvoi kapinallisten joukoissa. Äärijärjestö ISIS:in vallattua laajoja alueita Yhdysvallat, Britannia ja Ranska alkoivat tehdä sitä vastaan ilmaiskuja.

Tähän mennessä sodassa on kuollut yli 250 000 ihmistä. Noin yhdeksän miljoonaa on paennut ulkomaille, ja heistä 4,8 miljoonaa on rekisteröitynyt pakolaisiksi. Turkissa elää noin kaksi miljoonaa syyrialaista, Libanonissa miljoona, Jordaniassa puolisen miljoonaa sekä Irakissa ja Egyptissä joitakin satoja tuhansia. Myös Saudi-Arabia on väittänyt ottaneensa vastaan 2,5 miljoonaa syyrialaista, mutta väite on myös kumottu, osittain siksi, että Saudi-Arabia ei ole ensinkään allekirjoittanut vuoden 1951 kansainvälistä pakolaissopimusta ja toiseksi siksi, että maa ei rekisteröi tulijoita pakolaisiksi. Suomeen syyrialaisia on päätynyt lopultakin hyvin vähän, ja heidän sijastaan maahamme on virrannut etupäässä irakilaisia, jotka ovat käyttäneet Lähi-idän pakolaiskorttia paremman elintason etsimiseen.


Miksi Syyriassa soditaan? – Venäjä avainasemassa

Miksi Syyrian sisällissota sitten jatkuu? Helsingin yliopiston professorina toimivan Hannu Juusolan mukaan siinä on Lähi-idän kriiseille tyypilliseen tapaan ”liian monia osapuolia”. Niistä tärkeimmät ovat Venäjä, Yhdysvallat ja ISIS. Myös Turkki, Irak ja Jordania ovat mukana lähialueiden toimijoina. Lisäksi piloille pommitetussa Aleppon kaupungissa, joka on tai oli väkiluvultaan Syyrian suurin (ja sellaisena myös pääkaupunki Damaskosta suurempi), asuu kurdeja ja puoltaan valitsemattomia siviilejä. Väite ”liian monista osapuolista” on kuitenkin selityksenä yhtä pinnallinen kuin iltapäivälehtien tuskailu, sillä se ainoastaan kuvaa tilanteen vaikeutta mutta hautaa syvät ideologiset syyt.

Syyrian sisäisten ihmisoikeusongelmien syynä on maan sidos Venäjään ja sen edeltäjään. On muistettava, että Venäjä tuki arabisosialistista Baath-puoluetta jo Neuvostoliiton aikana edistääkseen sosialismin leviämistä. Neuvostokommunismista Syyrian valtapuoluetta tosin erotti sen nationalistinen ja antimarxilainen pyrkimys panarabialaiseen ”kansan yhtenäisyyteen”, kun taas sosialismiin puoluetta yhdisti talouden kansallistamiseen tähtäävä hanke sekä käytännöllisten syiden sanelema riippuvuus sosialistisista maista.

Venäjä taistelee al-Assadin tukena edelleen historiallisesti tunnetuista syistä: laajentaakseen vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ja toisaalta jatkaakseen traditionaalista vääryyden tukemistaan, jonka tuloksena Syyrian poliittiset oikeudet luokitellaan yhdysvaltalaisen Freedom House -järjestön seitsenportaisella asteikolla huonoimpaan kategoriaan ja yksilönoikeudet toiseksi kehnoimpaan.

Yhdysvallat julisti Syyrian jo vuonna 2004 yhdeksi terrorismia tukevista ”pahan akselin” maista sulkien maan kauppasaartoon. Nykyisin Yhdysvallat tukee Britannian ja Ranskan tavoin Syyrian oppositiota. Ei olekaan väärin sanoa, että Venäjä ja länsivallat käyvät keskinäistä sotaa Syyriassa. Niillä on kuitenkin myös yhteinen vihollinen: ISIS. ISIS:in rooli jää tosin hämäräksi, sillä sekä länsivallat että Venäjä jatkavat läsnäoloaan ja taisteluaan toisiaan vastaan juuri terrorismin vastaisen sodan perusteella.

ISIS:in asema on epäselvä siksikin, että islamilaista vallankumousta kannattavia on koko maassa asuvan muslimiyhdyskunnan piirissä. ISIS käy Koraanin kieltämää sotaa toisia muslimeja vastaan aiheuttaakseen pakolaisuutta ja edistääkseen muslimien levittäytymistä länsimaihin, mikä paljastaa järjestön motiivit valtapoliittisiksi. Mitä enemmän ISIS saa aikaan sekasortoa, sitä enemmän sen edustajat voivat iloita islamin ja muslimiyhdyskunnan mukana kulkevan terrorismin laajenemisesta Eurooppaan.

Ratkaisijan roolissa on Venäjä. Venäjä voisi lopettaa sodan asettumalla Yhdysvaltain, Ranskan, Britannian ja demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden puolelle sekä avustamalla kapinallisia syöksemään perustuslainvastaisella kolmannella kaudellaan olevan al-Assadin vallasta. Tätä Venäjä ei kuitenkaan tee vaan jatkaa Syyrian hallituksen tukemista.

Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, kun Venäjä tai sen edeltäjä tukee jotakin hallitusta, jota epäillään kansanmurhasta tai ihmisoikeusrikoksista. Syyria saa Venäjältä edelleen lainoja, aseita ja koulutusta. Tuekseen Venäjä on hankkinut Kiinan, joka puolestaan on Pohjois-Korean merkittävin myötäilijä ja auttoi Pakistania rakentamaan ydinpommin kansainvälisen ydinsulkusopimuksen vastaisesti.


Sodan syyt: Venäjä, sosialismi ja islamilainen nationalismi

Aleppossa valitsevaa ihmisoikeuksien alennustilaa ei ole opettavaisinta tarkastella vain päivittelemällä tilanteen pahuutta, kuten suomalainen valtamedia omassa moralismissaan. Mikäli Syyrian sisällissodasta haluaa jotakin ymmärtää, tilannetta pitää lukea alueen koko lähihistorian valossa.

On syytä muistaa, että Baath-puolue hallitsi myös Irakia vuonna 2003 tapahtuneeseen Saddam Husseinin syrjäyttämiseen asti. Vaikka puolue ei olekaan islamistinen vaan sekularistinen, sen edustama panarabialaisuuden ideologia on ihanteena vaikuttanut radikaalin ja terroristisena pidetyn ISIS-järjestön (Islamic State in Iraq and Syria) syntyyn. Arabikansojen yhtenäisyyden historiallisena hedelmänä tunnetaan muiden muassa Syyrian ja Egyptin muodostama liittovaltio Yhdistynyt arabitasavalta, joka oli voimassa vuodesta 1958 vuoteen 1961.

Vaikka Syyrian valtio on sosialistisen perinteen vuoksi muodollisesti maallinen, Baath-puolue ajaa tosiasiallisesti ja myös virallisesti ”yleisarabialaista identiteettiä” eli muslimien yhteistä islamilaista eturyhmäpolitiikkaa, jota voidaan sanoa nationalistiseksi. Tässä sodassa ISIS-järjestö on merkittävin voittaja, sillä hallitusta vastustaessaan se pystyy puhumaan puolelleen niitä muslimeja, jotka ovat kyllästyneet nykyhallintoon. Samalla se voi värvätä riveihinsä entistä enemmän terrorismin ja pyhän sodan lähettiläitä. Toinen voittaja on Venäjä, joka voi pommituksia lisäämällä tai vähentämällä säädellä Länsi-Eurooppaan virtaavien pakolaisten ja mahdollisten terroristien virtaa.

Häviäjiä ovat länsimaat ja Syyrian kansa, jotka kärsivät islamin laajenemismotiiveista ja Venäjän omasta vaikutusvallan tavoittelusta. Koska al-Assadin voi syrjäyttää vain Venäjä vetämällä hänen hallinnoltaan tuen, Syyrian sisällissota voidaan lopettaa ainoastaan, mikäli Yhdysvaltain seuraava presidentti ja Vladimir Putin pääsevät sopimukseen tulitauosta ja kapinalliset omatoimisesti ja kansanvaltaisesti vapauttavat al-Assadin tehtävistään.

Suurvaltojen sopuun pääsy edellyttää kuitenkin Venäjän vetäytymistä myös Ukrainasta ja Krimiltä. Juuri Venäjän uppiniskaisuus ja aggressiivinen ulkopolitiikka Euroopassa muodostavat sen suurvaltapoliittisen syyn, jonka vuoksi sopimusta ei synny ja sota Syyriassa jatkuu.

On vaikea sanoa, millainen hallitus Syyriassa astuisi voimaan al-Assadin jälkeen. Huonoin vaihtoehto on, että valta siirtyisi uskonnolliselle hallinnolle ja maasta tulisi imaamien hallitsema islamistinen valtio.

Mikäli Syyrian tilanteesta haluaa jotakin oppia omaa maatamme ajatellen, voi johtopäätöksenä pitää seuraavaa. Kunpa maamme poliitikoilta löytyisi viisautta säästää oman tasavaltamme siltä islamin, monikulttuurisuuden, sosialismin ideologisten jäänteiden sekä muslimiyhdyskunnan leviämisen aiheuttamalta helvetiltä, joka on pääsyy myös Lähi-idässä vuosisatojen ajan jatkuneeseen levottomuuteen ja Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa käynnissä olevaan terroristiseen sotaan. Aleppon kurjuutta on turha valitella varsinkaan niiden median edustajien, jotka tietoisesti ja tahallaan haluavat terroristisen väkivallan leviävän myös meidän kaduillemme maahanmuuton myötä.