1. tammikuuta 2016

Tie pois Egyptin korvesta


Suomen kansa on näyttäytynyt viime aikoina erittäin yksimielisenä, tosin lähinnä vastustaessaan hallitusvaltaa. Tämä johtuu useista päällekkäisistä kriiseistä. Pakolaiskriisi ja Euroopan valtioiden finanssikriisi ovat riittäneet jopa syömään huomiota toisiltaan. Myös eri väestöryhmät ovat ajautuneet kiistelemään keskenään esimerkiksi työpaikoista ja sosiaalituista. Keskinäistä eripuraa on lievittänyt ainoastaan yhteisen vastustajan löytyminen hallituskabinetista.

Ongelmat ovat kulminoituneet johtamisen ongelmiksi. On vaikea johtaa, jos ei ole valtaa ja mikäli johtaminen tapahtuu käskyttämällä Euroopan unionista, aivan kuten pakolaiskriisin taakanjakoasioissa.

Suomen ministerit ovat joutuneet sandwich-tilanteeseen, toisin sanoen puun ja kuoren väliin. He vetävät nimensä papereihin ministerivaliokuntien kokouksissa EU:ssa mutta Suomeen palattuaan joutuvat toteamaan, että kansa ei hyväksykään heidän sitoumuksiaan. Kansanvalta olisi saatava takaisin, jotta hallitukset voisivat toteuttaa Suomen kansan poliittista tahtoa.

Istuva hallitus on vetänyt federalistista linjaa myös omasta aloitteestaan, sillä hallituksessa kokoomusta ja keskustaa edustavat nyt puolueiden liittovaltiomielisimmät poliitikot. EU-kriittiset perussuomalaiset ovat aiheettomasti joutuneet vastaanottamaan EU-jäsenyydestä ja internationalismista kärsineiden kansalaisten iskut.

Valtioita ei pitäisi johtaa samoilla periaatteilla kuin yrityksiä. Perustelu tähän on se, että valtion toimintaintressi on aina sosiaalipoliittinen, toisin sanoen kansakunnan omaan hyvinvointiin tähtääminen, kun taas firmojen pääfunktio on vain tehdä bisnestä ja tuottaa omistajilleen rahaa. Nyky-Suomessa bisnestä tehdään jopa pakolaisuudella.

Kokoomus ja kepu ovat tehneet maahanmuutto- ja väestöpolitiikkaa Euroopan unionin muita jäsenmaita palvelevin intressein: piittaamatta Suomen kansalle koituvista taloudellisista, sosiaalisista ja poliittisista haitoista, kuten verorasituksen ja valtionvelan kasvusta. Sipilä ja Stubb ovat globalisoineet hallituksen ja tehneet poliittisen vallan käytöstä oman huvipuistonsa.

Painopisteen siirtäminen kansainväliseen toimintaan on kenties ollut Suomi-brändin kannalta hyvää toimitusjohtajuutta mutta kelvotonta poliittista johtajuutta ja valtion johtamista. Monissa muissa EU-maissa korjausliikkeet Eurooppa-politiikkaan on tehty nopeasti. Tanska tyrmäsi EU-yhteistyön lisäämisen kansanäänestyksessä, ja Britannia aikoo järjestää Euroopan unionin jäsenyydestä äänestyksen ensi vuoden loppuun mennessä. Rahaunioniin ja Schengenin alueeseen maa ei kuulukaan.

Näiden valtioiden kansakunnat ovat identiteetiltään vahvoja, aivan kuten myös suomalaisten tulisi olla. Myös Suomen etua palvelisi eroaminen euroalueesta ja mahdollisesti Euroopan unionista. Tähän tehtävään tarvitaan tulevaisuudessa entistä määrätietoisempaa ja jämäkämpää mutta ihmisiä ymmärtävää poliittista johtajuutta.

Nykyisen pellehyppelyn sijasta Suomessa ja laajemmin koko Euroopassa tarvitaan vakavasti otettavia poliitikkoja, jotka kykenevät johdattamaan valtiot pois Egyptin korvesta ja Euroopan rahaunionista: itsenäisen rahapolitiikan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden tielle.