Nyt kun Vihreä liitto lähtee hallituksesta ydinvoimapäätöksen myötä, puolue tulee olleeksi ikään kuin ”sattumalta oikeassa”. Tämä herättää luonnollisesti sen filosofisen kysymyksen, osoittaako tahaton oikeaan osuminen ymmärrystä tai tietoa. Omasta kausaaliseen tietoteoriaan perustuvasta näkökulmastani ei tietenkään, sillä uskomuksen totuus tai lopputuloksen oikeutus ei johdu aiemmista tosiasioista.
Hallituksen tuki Fennovoiman ydinvoimalahankkeelle on toki omastakin mielestäni väärin, vaikka muutoin kannatan ydinvoimaa. Sellaista ydinvoimalaa ei puolestaan ole, jota vihreät voisivat kannattaa – ei vaikka ydinmiilu tuottaisi lopputuloksenaan parfyymia, saippuaa tai sokerileivoksia.
Vastustaessaan ydinvoimaa periaatteellisesti vihreät tulivat vastustaneeksi myös Venäjä-vetoista ydinvoimaa, jota Fennovoiman omistuksesta on nelisenkymmentä prosenttia. Puolue osaakin ottaa kaiken irti tästä onnenkantamoisestaan. Puolueen kun pitää väistämättä linjata ydinvoimaa vastaan, mutta nyt se sai kuin lahjaksi myös ulkopoliittisen ylitietäjän roolin päästessään esiintymään idänsuhteiden kaukaa viisaana asiantuntijana.
Miksi ydinvoimahankkeet floppaavat Suomessa?
Ongelmien taustalla on hallituksen aiemmin tekemä päätös. Vuonna 2010 hallitus antoi luvat Fennovoiman ydinvoimalalle ja TVO:n neljännelle reaktorille mutta epäsi luvan Fortumin hankkeelta, joka olisi ollut ainoa toteuttamiskelpoinen. Taustalla vaikuttivat aluepolitiikka ja työllisyyspolitiikka, niin kuin huonojen päätösten takana aina.
Keinotekoinen muuttotappiokuntien suosiminen ja tempputyöllistäminen eivät toimi pienemmässäkään mittakaavassa, ja suuressa mittakaavassa subventiopolitiikka on suorastaan jättiläismäisen tehotonta. Yksi selitys kehnoon päätökseen saattoi olla se, että hallitus yksinkertaisesti halusi molempien hankkeiden floppaavan.
Tällaista päätösterrorismia on harjoitettu ennenkin. Kun tuetaan jotakin hanketta niin, että se epäonnistuu, voidaan olla varmoja, että kansan mielipide kääntyy asiaa vastaan. Esimerkin tarjoaa Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan viivästyminen. Se ei johdu ensisijaisesti teknisistä eikä taloudellisista ongelmista vaan poliittisista päätöksistä. Miksi?
Kun ydinvoiman lisärakentamisesta riideltiin edellisen kerran, hallitus myönsi toimiluvan vain yhdelle uudelle reaktorille. Niinpä TVO halusi hyödyntää luvan täysimääräisesti ja tilasi 1 500 megawatin yksikön, josta oli tuleva (lopetetun Ignalinan voimalan jälkeen) maailman suurin. Koska kyseisenlaista reaktoria ei ollut saatavilla valmiina, se piti suunnitella alusta asti. Kyseessä on prototyyppi, jota valmistetaan kuin rintamamiestaloa: yhtä aikaa suunnitellen ja tehden. Siksi se viipyy.
Olkiluodon kolmannen yksikön viipymisen syy on siis huono poliittinen päätös. Jos hallitus olisi antanut suoraan luvat kahdelle tai vaikka viidelle reaktorille, ne olisi saatu maailmalta valmiina ja jauhaisivat parhaillaan sähköä verkkoon. Näin ei ole, koska vihreät toimivat lupien myöntämisen jarrumiehinä. Vihreät ovat itse aiheuttaneet TVO:n kolmannen voimalayksikön epäonnistumisen.
Muita syitä viipymiseen ovat korkeatasoiset turvallisuusnormit, jotka puolestaan kertovat vain siitä, että järjestelmä toimii, ja voimalatyömaan monikulttuurisuus, jonka vuoksi työmaalla ei enää selviä olematta itäeurooppalaisten kielten dosentti. TVO:n neljännen voimalan hanke puolestaan kaatuu talouteen, sillä yrityksen luottoluokitus on pudonnut jo kahdesti, eikä kolmas yksikkö ole verkossa ennen vuotta 2018.
Vihreät torppasivat Rosatomin mutta sallivat sähkön ostamisen Venäjältä
Pahinta kuitenkin on, että sähköntuonti itärajan takaa jatkuu. Suomi tuo vuodenajasta riippuen yhden tai kahden reaktorin tehon verran sähköä Venäjältä, joka valmistaa sitä Tshernobyl-tyyppisissä ydinvoimaloissa. Suomenlahden pohjukassa puhiseva Sosnovyi Borin ydinvoimala on koko Pohjois-Euroopan suurin turvallisuusuhka (Venäjän nykyhallituksen jälkeen).
Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä, sillä yhdelläkään kulttuurilla ei ole ollut mitään yhtä pysyvää annettavaa tulevaisuudelle kuin ydinsaasteet. Koska tuo virhe on kuitenkin jo tehty, olisi ajattelematonta kääntyä puolimatkasta takaisin.
Ydinvoiman kanssa valittu tie kannattaa kulkea loppuun, sillä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinpolttoainetta ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta suurempaa ympäristöriskiä kuin nykyinenkään määrä. Sen sijaan käyttöriskit pienenevät, kun rakennetaan uusia voimaloita. Uusi ydinvoimala on kuin tuliterä BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia Kiina, Intia ja Irak suunnittelevat omille tonteilleen ja Venäjä muun muassa Kaliningradiin.
Vihreiden ei kannattaisikaan mekastaa ydinvoiman käytöstä Suomessa, sillä Suomen oloissa ei esiinny maanjäristyksiä, ja poliittiset olot ovat (Venäjän uhkaa lukuun ottamatta) vakaat. Myös ydinsaasteiden loppusijoitusongelma on ratkaistu – ainoana maana maailmassa! Sen sijaan ydinvoimasta kannattaisi pyrkiä eroon muualla. Suomessa on myös maailman ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten vihreiden ajama hiilestä luopumisen pakkomielle on tuhoisa esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa ja kaikkialla muuallakin, jossa se syventää kuntien talousahdinkoa.
Samalla kun maantieliikenne siirtyy seinästä ladattaviin sähköautoihin, sähkön kulutus kääntyy jälleen nousuun. Luonnollisesti on kehitettävä myös tuulivoimaa, aurinkoenergian talteenottoa ja maalämpöä. Esimerkiksi omakotitaloista voitaisiin näillä keinoilla rakentaa lähes omavaraisia.
Mutta energiariippuvainen teollisuutemme tarvitsee jatkuvasti ydinsähköä. Sähkö on käyttökelpoinen energiamuoto myös kasvukeskuksissa, joissa pitää välttää fossiilisten polttoaineiden tuottamia ilmansaasteita.
Vihreiden ympäristöpolitiikan populistisuus
Suomi on kylmä ja pimeä maa, jossa tarvitaan uusia ydinvoimaloita jo siksikin, että nykyiset poistetaan käytöstä muutaman vuosikymmenen kuluttua. On perin populistista jättää hallitus vain siksi, että puolueen risuparta & -kumisaapasjalkasiiven kaikesta räksyttävät ekofundamentalistit pääsisivät aloittamaan vaalityön oppositioasemasta.
Vihreiden virallisen ympäristöpolitiikan ensimmäinen (I) paradoksi on siinä, että puolue vastustaa hiilidioksidipäästöjä muttei sallisi hiilidioksidia tuottamatonta ydinvoimaa. Toinen paradoksi (II) on se, että puolueen mielestä pitäisi lisätä tuulivoimaa muttei saisi rakentaa tekoallasta.
Tosiasiassa tuulivoiman hyödyntäminen edellyttää tekoaltaan rakentamisen, sillä tekoaltaaseen voidaan varastoida vesivoimaan perustuvaa potentiaalienergiaa aikana, jolloin tuuli pyörittää myllyihin sähköä, kun taas tuulettomana aikana patoluukkuja voidaan avata ja ottaa varastoitu energia käyttöön. Ruotsissa tekoallas on, ja siksi ruotsalaiset pystyvät täysmittaisesti hyödyntämään yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla olevaa tuulisähköä, jota esimerkiksi Tanska myy tuulisen sään aikaan halvalla.
Edellä sanottu osoittaa, että vihreiden ympäristöpolitiikka on perin ristiriitaista, järjetöntä ja omassa tunteenomaisuudessaan populistista. Muut puolueet ovat pystyneet hoitamaan myös ympäristövastuuta paremmin. Oppositiosta käytävä vaalikampanja voi tuoda vihreille muutaman lisäpaikan, mutta tulevaan hallitukseen sillä ei ole todennäköisesti asiaa. Yleensäkään vihreitä ei pitäisi päästää lähellekään niitä pöytiä, joissa tehdään taloutta koskevia ratkaisuja.
Toimilupahakemukset uusiksi
Kokoomus puolestaan on pelannut asetelman taitavasti. Myöntämällä luvan Fennovoimalle ja lisäajan TVO:lle se käytännössä siivoaa pöydän uusille toimilupahankkeille, sillä molemmat sisässä olevat hakemukset kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Tulevaisuus on valtio-omisteisen Fortumin, joka rakentaa yksikön todennäköisesti Loviisaan. Siellä se on oikeassa paikassa korvaamassa sähkön tuontia Venäjältä ja tuottaessaan energiaa etelän kasvukeskuksiin.
Vihreät ovat perinteisesti halunneet, että Suomessa käytettävä ydinsähkö tuotetaan Venäjän Tshernobyl-tyyppisissä voimaloissa. Tilanteessa ei ole muuta hyvää kun se, että asiakkuus on tuonut suomalaisille mahdollisuuden vaatia voimaloihin turvallisuusparannuksia, joiden johdosta Helsingissä syttyy nyt lamppu, kun Sosnovyi Borissa räjähtää.
Sen sijaan siitä olen vihreiden kanssa samaa mieltä, että uutta voimalaa ei tule ostaa Venäjältä, eikä venäläisen Rosatomin tule olla omistajana suomalaisissa voimaloissa. Firma on seuraavat vuodet Putinin peukalon alla, mikä syventäisi Suomen energiariippuvuutta.
Myös ydinvoimaloiden ”kotimaisuus” pitää määritellä niin, että pääomasta ja omistajuudesta selvästi yli puolet on nimenomaan suomalaista – eurooppalaisista pääomasijoittajista koostuva kokoomuslainen ”kotimaisuus” ei riitä. Pisteitä kokoomukselle ja demareille ei ropise myöskään venäläisen Rosatomin suosimisesta.
