5. helmikuuta 2014

Olipa iso juttu


Homoseksuaalisuus on iso juttu kaikkialla, missä vallitsee jonkinlaisia komeroita, kuten urheilumaailmassa ja niin sanotussa entisessä Neuvostoliitossa. Uimari Ari-Pekka Liukkosen kertominen homoudestaan oli lööppijuttu alkuvuoden uutistyhjiössä, jossa tiedotusvälineet puhuivat asiasta ”huippu-urheilijan kaapista tulona”.

Tapahtuman merkitys ei ollut oikeastaan yksittäisen ihmisen avautumisessa vaan urheilumaailmaan liittyvän seksuaalisen ahdasmielisyyden kyseenalaistamisessa. Mikä helpotus tämä olikaan heteroille! Nyt heterotkin voivat olla avoimesti heteroita, kun on jokin vertailukohta, johon nähden heterot voivat tuntea itsensä poikkeaviksi.

Näin urheilun maailmassa voidaan myöntää vallitsevan edes jonkinlaista eroottista värinää. Muutoinhan kilpaurheilu lähinnä tappaa seksin.

Kyseenalaista tosin on, onko Ari-Pekka Liukkonen huippu-urheilija. Huippu-urheilijahan on Suomessa jotakin sellaista kuin Matti Nykänen tai Mika Myllylä.

En muuten usko Liukkosen avautumisen olleen kovin merkityksellistä hänelle itselleen. Myös itse asia upposi yleisöön kuin kuuma lusikka voihin, toisin sanoen vaivattomasti ja herättämättä erityistä huomiota.

Mutta asiaa suurensi media. Yleisradion nettisivuilla järjestettiin jokin aika sitten oikein kysely, jossa antauduttiin tiedustelemaan, ”voiko urheilija olla homo”, ikään kuin nämä asiat luontaisesti hylkisivät toisiaan tai ihmisoikeus olisi äänestysasia. Myös tutkija Marja Kokkosen urheiluseuroilta saamat vastaukset (”ei meidän seurassa mitään homoja ole”) osoittivat, että epäluuloisuus kytee, vaikka nuorempi ikäpolvi onkin suhtautunut melko vapaamielisesti tai pitänyt asiaa yhdentekevänä.

Sen sijaan luistelija-kansanedustaja Sinuhe Wallinheimon selitykset sille, miksi kaapin ovet narisevat ja vaikeroivat joukkuelajeissa paljon pitempään, tulivat takaisin kuin jälkilöylyt saunan kiukaalta.

Wallinheimohan meni vihjaamaan, että jääkiekossa homoseksuaalisuudesta vaietaan, koska pelaajien kanssa ”rakennetaan dynaamista ryhmää, johon edes pieni paperinpala ei sovi sisään”. MTV3 suomensi tämän verkkosivuilleen niin, että ”kansanedustaja puolustaa homouden piilottamista jääkiekkojoukkueessa”. Jälkeenpäin sekä Wallinheimo että media selittelivät asiaa parhain päin.

Wallinheimon kannanotto lemahtaa tuoreelta ja raikkaalta kuin suoraan hokkarista vetäisty villasukka. Tosiasia on, että hyvää ryhmähenkeä ei tarvitse rakentaa minkään heteroseksuaalisen olettamuksen varaan. Hetero-oletus ei ole minkään yhteishengen taustaehto.

Monet konservatiivit käyttivät samanlaista ajatuskulkua homoja vastaan muinaisella 1960- ja 1970-luvulla. He ajattelivat aivan niin kuin Wallinheimo että homoja ei pidä valita esimerkiksi diplomaatin virkaan, jotta kukaan potentiaalinen vihollinen ei voisi käyttää homoseksuaalisuutta heitä itseään tai maatamme vastaan. Tai ainakin heidän täytyy pysytellä minuudestaan hiljaa.

Tällainen mahdollisuus vallitsee tosin vain sellaisessa maailmassa, jossa homoseksuaalisuus arvotetaan lähtökohtaisesti kielteiseksi asiaksi niin, että sillä voidaan jotakin ihmistä painostaa tai kiristää. Onko niin? Pitääkö niin olla? Miten sellaista ihmistä voitaisiin ”kiristää”, joka on avoimesti oma itsensä? Entä jos niin on, mitä se kertoo urheilusta, hallinnosta, koulumaailmasta ja yrityselämästä?

Nähdäkseni joukkue kuin joukkue hitsautuu sitä paremmin yhteen, mitä vähemmän siellä täytyy salailla minuuttaan ja mitä paremmin ihmiset voivat olla omia itsejään, siis juuri silloin, kun ihmisen persoonaa ei riistetä eivätkä työantajat aseta ihmistä elämäntapakontrolliin tai mielipidevankeuteen.

Tahdon vain sanoa, että kokoomuksen Wallinheimolta taisi lipsahtaa, kuinka hän, puolueensa ja ehkä myös suuri osa urheilumaailmasta ajattelevat. Älkää myöskään ihmetelkö, miksi arvostelen niin sanottua ”suvaitsevuutta” ja pidän sitä pelurien kaksinaamaisuutena. Suvaitsevuus kun on intentionaalisena tilana perustavasti ristiriitaista. Sehän merkitsee, että ”en hyväksy, mutta siedän”, juuri niin kuin Wallinheimo, joka nyt on Setan säikäyttämänä ja pöllytyksen pelossa ”suvaitsevainen”.

Mutta mitä tuollaisella suvaitsevuudella oikeastaan tekee? Minä en tiedä mitään niin häpeällistä ja nöyryyttävää kuin olla suvaittu. Joten vihatkaa vain, niin tiedämmepähän, mitä ajattelette! Tässä suhteessa ihmisiä onkin kahdenlaisia: niitä, jotka inhoavat homoja avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat salassa. Itse arvostan enemmän ensin mainittuja, sillä he ovat sentään rehellisiä ja siten helpompia hallita.

Asian ydin ei ole kuitenkaan normatiivinen: hyväksyäkö vaiko suvaita? Sietää, inhota, vihata, rakastaa vai mitä? Asioiden keskipiste ei ole edes ihmisen itsemääräämisoikeus, jota voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Keskustelun fokus on urheilun maailmassa. Millainen se on?

Urheilua leimaa välineellinen suhtautuminen omaan kehoon ja ruumiillisuuteen. Kilpaurheilu kärsii kehon potentiaalien riistosta, jota harjoittavat valmennusporras, yleisö ja urheilija itse. Toimiessani Tampereen yliopiston Filosofian laitoksella 1990-luvulla, kehittelimme työryhmän kanssa erityistä liikunnan filosofiaa, ja yliopistoon perustettiin myös liikunnan filosofian tutkimusyksikkö. Laitokselta valmistui ainakin kaksi väitöskirjaa ja muutamia tutkielmia.

Liikunnan merkityksiä ja tarkoituksia voidaan jaotella niiden päämäärien mukaan esimerkiksi (1) kehon, (2) terveyden, (3) voiton ja (4) ilmaisun projekteihin. Liikunnan ja urheilun merkitykset eivät tyhjene pelkkään kilpaurheilun suorituspainotteisuuteen, jonka piirissä matto vedetään alta heti, kun aktiiviura on ohi. Sen sijaan liikunta voisi olla tie kohti itseä: minän ja maailman syvempää ymmärtämistä. Myös Liukkosen avautuminen voisi antaa aineksia johonkin tämäntapaiseen pohdintaan.

Sen sijaan julkinen sana ja järjestöpolitiikka näkevät asiassa vain sen normatiiviset puolet: kenelle huudellaan ja mitä saa, pitää tai ei saa tehdä. Entä merkitykset?

Urheilun maailma on heteroseksistinen juuri siksi, että siellä vallitsevat uho, utilitarismi, hyötyajattelu ja voitonsaalistus, jotka ovat ideologisesti yhdensuuntaisia heteroseksuaalisen arvomaailman ja siihen liittyvän lajinsäilytysstrategian, eloonjäämiskamppailun, kiireen ja hysterian kanssa. Olen käsitellyt aihetta muun muassa kirjani Enkelirakkaus luvussa 5.

On myös muita tapoja ajatella.

Kiitokset joka tapauksessa Ari-Pekka Liukkoselle keskustelun herättämisestä olympiakisojen alla. Hän on 2,08 metriä pitkä, eli ihan heti ei tarvitse pelätä turpakäräjiä. Hänellä on myös edelläkävijöitä, ja mikäpä siinä, jos pitää julkisuudesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että joissain tapauksissa avautumisen vaikutukset voivat olla myös kielteisiä. Nythän pukuhuoneissa pohditaan, ”kuka täällä on homoseksuaali”, ja siten ihmisiä voidaan patistella avautumaan tahtonsa vastaisesti. Avoimuus voi olla huikea kontrollin muoto, koska sitä kautta elämää läpivalaistaan, eikä tilannetta muuta, vaikka tarkkailu tapahtuisi ihmisen omalla suostumuksella. Liukkosen päätös saattaa kasata paineita hänelle itselleen, sillä nyt hän tietää, että media arvioi hänen suorituksiaan jatkossa nimenomaan homouimarin tuloksina.

Yhteiskunnan ahdasmielisyydestä kertoo se, jos homous sinänsä mielletään uutiseksi, toisin sanoen, jos on uutinen, että homous on uutinen. Seksuaalinen erilaisuus näyttää olevan uutinen jopa silloin, jos siitä ei tehdä uutista; asiaa kun leimaa jonkinlainen mediaseksikkyys.

Selvää joka tapauksessa on, että uinti on urheilulajeista eroottisin. Voiton tässä suhteessa vievät vain antiikin Kreikan gymnasionit, joissa urheilijat harjoittivat kehon nautintoja alastomina! Mitähän kukkahatut, sädekehänunnat ja virkkuumummut sanoisivat siihen?

Kiintoisaa on, että vain kaapista tulemista pidetään otsikoiden arvoisena asiana. Kaappiin takaisin ryömiminen ei olisi oikeastaan mahdollistakaan, eli sikäli tie on yksisuuntainen. Vai mitä arvelisitte, olisiko seuraava otsikko mahdollinen?

”Huippufilosofi meni takaisin kaappiin suorassa TV-lähetyksessä!” Mikä julkisen kohun ja huomion aihe!