6. joulukuuta 2014

Riippuvuuspäivä ja Suomen neljä tietä


Talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja kylmyyteen. Siihen verrattuna Suomen itsenäisyyspäivän vietto on vain himpun verran vaatimattomampaa kuin suuressa Euroopassa, vaikka kyllä meidänkin oloissamme porvaristo ja protestoijat pääsevät varmasti omaan parhaaseensa. Asiaa tehostaa uusi kulissi: presidentin niin sanotun Linnan ehostustöiden valmistuminen.

Niinistö oli kieltämättä oikeassa siinä, kun hän kerran lausahti, että kolmatta maailmansotaa käydään nyt Euroopassa kapitalismin aseilla. Myös omien vaatimattomien havaintojeni mukaan tuhotyöt eivät ole tässä sodassa aineellisia vaan pelkästään taloudellisia, mikä on pohjimmiltaan sama juttu. Kansallinen varallisuus on joko menettänyt arvonsa tai siirretty vieraaseen hallintaan.

Ei tarvitse kerrata niitä pieniä yksityiskohtia, joista tämä laukaukseton sota koostuu, sillä ihmiset ja muut zoon politikonit ovat jo niin turtuneita, että kukaan ei piittaa enää mistään mitään, vaan tämän junan annetaan kiitää vääjäämättömään päätepisteeseensä. Mitä sieltä tulee vastaan reaaliköyhyyden, varattomuuden ja vaikutusvallan menetyksen lisäksi? Aseellinen yhteenotto todennäköisesti – sekä kansanryhmien välillä että muiden valtioiden kanssa.

Kertaan silti. Valtion velkakuorma lähestyy 100 miljardia euroa. Sitä ei voida maksaa koskaan pois, mutta sen voi syödä hyperinflaatio, kun EKP alkaa lunastaa valtioiden velkakirjoja lelurahalla, joka paisuu luotonlaajennusinstituution kautta. Inflaatio taas on tasavero kaikille. Se syö yhtä suuren osan niin palkoista kuin säästöistäkin.

EU:n jäsenyyden myötä meidät suomalaiset on pakotettu rahoittamaan muiden maiden kurjuutta ja menoja. Meille on valehdeltu, että se muka kannattaa ja että rahat saadaan joskus takaisin. Ei saada. Ei kenenkään pitäisi avittaa muita kansantalouksia omaksi velaksi. Se on hölmöläisten hommaa. Eri asia, jos jollakin olisi jotakin pois annettavaksi, mutta kun ei ole. Valtion verotusoikeus perustuu siihen, että varat palaavat kiertoteitse takaisin maksajille, tosin vuotavalla ämpärillä, mutta parempi niin kuin kokonaan muualle.

Kansainväliset suuryritykset ovat yksi kerrallaan kaapanneet haltuunsa lääkärikeskuksia, katsastusasemia ja muita firmoja, joille on ulkoistettu lakisääteisiä tehtäviä. Suomalaisomistajat ovat ahneuksissaan vaihtaneet yrityksensä rahaksi päästäkseen kellottelemaan Espanjan aurinkoon ja katselemaan läheltä, miltä romahtanut kansantalous näyttää. Julkisia kunnallisia verovaroja käytetään nyt palveluiden ostamiseen ulkomaisten sijoitusyhtiöiden omistamilta lääkäriasemilta, jolloin niiden tuotot päätyvät ulkomaille verotettaviksi eivätkä jää rikastuttamaan kansantalouttamme.

Valtion omistamat yritykset on tappiin asti myyty. Varallisuuspuskuri on käytetty, niin kuin velkapuskurikin. Jäljellä on pelkkää häpeällistä syömävelkaa. Vain strategisesti tärkeinä pidetyistä valtion yrityksistä on jokin kulma jäljellä, ja päätösvallan varmistamaa niukkaa enemmistöä pidetään yllä esimerkiksi Finnairissa. Joku vihreä ekofundamentalisti vaatii siitäkin luopumista yhteisvastuun nimissä.

Metsäteollisuutemme raappahousut ovat niin roudassa, että niissä voisi säilyttää lampaanviulua. Euron korkea kurssi on hyydyttänyt viennin euroalueen ulkopuolelle. Siksi tuotantoa lopetetaan Suomessa, tingitään työvoimasta ja palkoista, ja raaka-aineen arvo laskee keinotekoisesti, vaikka puusta vallitsee pulaa kaikkialla maailmassa. Näin kärsivät sekä metsänomistajat, työläiset että teollisuus. Tuotantoporras on euron kahleissa, ja sen vuoksi esimerkiksi Ruotsin puunjalostusteollisuus pystyi kilpailemaan markkinoilla Suomea paremmin korjaten alhaisella kruunullaan huomattavat voitot muutamia vuosia sitten.

Suomalaisen asuntopolitiikan taseissa on valtavat vajeet. Euron jäsenyys pakotti pitämään yllä alhaista inflaatiota. Siinä on onnistuttu, kun markkinoille tuotiin lopusta venyvät asuntoluotot. Asumiskustannusten kasvua ei päästetty näkymään kuukausi- eikä vuositasolla, sillä maksuerät pidettiin vakioina, mutta lainalaskut venyivät lopusta kuin purukumi, eikä loppupäätä näy ennen kuin kuolema lonksuttelee taivaan portteja. Jos korkokin vielä nousee, ihmiset eivät saa lainojaan koskaan maksettua. Elämä ei riitä. Asumiskustannusten kallistumisen vuoksi Suomessa on vallinnut huikea piiloinflaatio, jota vain ei ole päästetty näkymään tilastoissa.

Suomalaiset eivät oppineet mitään Yhdysvaltojen sub prime -kriisistä. Tulevaisuudessa rahan arvo mitataan asumisen hinnassa. On mahdotonta, että palkansaajat eivät saisi asuntojaan maksetuksi, sillä taseiden pitää mennä tasan. Niinpä asuntojen hintojen on romahdettava myös kasvukeskuksissa. Tätä taloudenpitäjät pelkäävät. Jos asuntovarallisuuden vakuusarvot romahtavat, romahtaa koko talous. Niin kuitenkin käy, ellei sitten siirrytä kokonaan toisenlaiseen asuntopolitiikkaan.

Se taas merkitsee, että hyväksytään käytäntö, jossa ihmiset eivät koskaan saa asuntoja omiksi. He pystyvät maksamaan 350 000 euron kaksioistaan korkeintaan sen 15 prosenttia, joka on alin omarahoitusosuus omaan kotiin tai kynnysraha vuokra-asunnon kaltaiseen asumisoikeusasuntoon. Ihmisistä tehdään ikuisia vuokraorjia, jotka eivät saa kovaa maata alleen. Tämä on paluu juurevasta oman tuvan ja luvan identiteetistä takaisin torppariuden aikaan, siis elintason ja elämänlaadun lasku.

Tällaista tilannetta rakennusteollisuus, pankit ja poliitikot luovat suunnitelmallisesti, sillä sen kautta ihmisistä voidaan tehdä säntäilijöitä ja hyrräoravia, jotka kiitävät paikkakunnalta toiselle, aina sinne, missä jokin hätätyö on tarjolla. Ei enää kotia.

Rahoittajat toivovat hintojen kalleutta, jotta asuntokupla ei puhkeaisi, ja siksi ne pitävät tahallaan yllä asuntopulaa kasvukeskuksissa. Pankit saavat kaupaksi suuria asuntoluottoja, joista irtoaa isompi siivu korkotuottoa matalankin korkotason aikana. Rakennusfirmat taas pyrkivät ylläpitämään asuntopulaa, sillä niissä tiedetään, että jokainen uudisrakennus vähentää kysyntää ja laskee hintatasoa. Niinpä ne rakentavat vain sen verran, että kysyntä pysyy korkeana ja ylittää tarjonnan, jolloin myös katteet pysyvät valmistunutta asuntoa kohti korkeina. Näin ei tarvitse rakentaa enempää eikä hengästyttää itseään työllä, mutta päästään silti muhkeisiin liikevoittoihin. Tästä syystä asuntopulaa ei voida ratkaista markkinataloudessa, vaan tarvittaisiin valtion ja kuntien väliintuloa.

Ketkä tilanteesta hyötyvät? Hyötyjiä ovat pankit ja rakennusliikkeet sekä keinottelijat. Haittaa kärsivät ne ihmiset, jotka joutuvat ikuiseen velkaorjuuteen, ja ne, joiden asuntojen arvot laskevat kasvukeskusten ulkopuolella. Merkittävä syy asuntojen hintojen kallistumiseen ei ole vain EU:n jäsenyydestä johtuva kaupunkivaltiollistuminen ja väestön keskittyminen liikenteen solmukohtiin, vaan myös maahanmuutto. Se on suurimpia syypäitä asuntojen loppumiseen muun muassa Helsingistä. Mutta lisää väestöä houkutellaan ulkomailta, jotta maassamme karjuvaan työvoimapulaan saadaan ratkaisu. Se vasta ongelma onkin Suomessa, jossa on noin 300 000 työtöntä, 750 000 ihmistä jonkinlaisten työpoliittisten toimien kohteena, ja enää alle puolella työssä olevista on vakituinen työpaikka.

EU:n vaikutuksesta lähestymme jälleen renessanssiaikaa, jolloin säädyt ja väestöt riitelivät keskenään eivätkä kansallisvaltiot olleet vielä voimissaan taaten ihmisten hyvinvointia ja oikeudenmukaisuutta.

Asuntokuplan ohella toinen merkittävä kupla on eläkekupla. Suurille ikäluokille on uskoteltu, että heitä odottaa 40-vuotisen työ- tai virkauransa päätteeksi leveä eläke. Kun 1970-luvulla valmistui jostakin joksikin, työpaikka annettiin heti julkista sektoria laajentamalla. Niitä laskuja maksetaan vielä pitkälle tulevaisuuteen.

Meidän sukupolvemme pakotetaan maksamaan pullamössösukupolven eläkkeet, vaikka omat eläkkeemme ovat karttuneet kehnosti pätkätöiden vuoksi. Eläkekassojen sijoitukset ovat muun muassa asunnoissa, esimerkiksi Satossa, joka korottaa asumiskustannuksia jatkuvasti voidakseen maksaa eläkkeitä liikevoitoistaan. Traagista on, että asunnoissa asuu todennäköisesti maksajia, joiden pitäisi olla myös eläkkeiden saajia. Mitäpä, jos realisoitaisiin eläkerahastoissa oleva varallisuus ja pulitettaisiin eläkkeet niistä, palauttaen pääomat niiden kartuttajille korkoineen? Sitten siirryttäisiin tasaeläkejärjestelmään, jossa jokaiselle maksettaisiin elämiseen juuri ja juuri riittävä määrä rahaa. Joka enemmän kaipaa, tehköön yksityisen eläkevakuutuksen. Paha sanoa, mutta muutoin eläkepommia ei voida purkaa. Ja sanottakoon sekin, että itse en jää eläkkeelle koskaan, jos joskus saan vakituisen viran, tehtävän tai toimen.

Myös maapohja ja kaikki mitä sen alla on, on vaarassa, niin mineraalit kuin pohjavedetkin. EU-kapitalismi on tehnyt kansallisvaltioista kehitysmaita, joista kaikki voidaan laivata pois riistoimperialismin keinoin. Niinpä kansainväliset suurfirmat ovat iskeneet silmänsä Suomen mineraalivarantoihin ja pohjavesiin, jotka nekin voidaan nähdä rahana ja resurssina vesipulasta kärsivässä maailmassa. Ja liikevoitot tästä Suomea reikäjuustoksi kaivavasta toiminnasta valuvat tietenkin ulkomaille. Myös työvoima tuodaan ulkomailta, joten suomalaisten ei tarvitse kuin katsella sivullisina, miten maamme vallataan ilman sotaa.

Suomi on ”Pohjolan Afrikka” siinäkin suhteessa, että ensin olimme Ruotsin siirtomaa, josta laivattiin tervaa Tukholman tervamarkkinoilla myytäväksi. Sitten olemme olleet Venäjän alusmaa, jollaisena meidät tunnetaan yhä. Jotkut sanovat, että nykynaapurinamme on rannaton ”Saudi-Arabia”, mikä ei deleuzelaisen autiomaakäsityksen valossa ole hullumpikaan tulkinta.

Tätä jeremiadia olisi luonnollisesti helppo jatkaa sosiaalipolitiikan ja työvoimapolitiikan alueella. Muistutettakoon vielä turvallisuuspolitiikasta. Nyt kun Euroopan unionin kylvämät keskinäiset riidanaiheet ovat puhkeamassa kukkaan, Venäjä hioo sapeliaan iskeäkseen juuri silloin, kun erimielisyydet EU:ssa ovat kasvaneet tarpeeksi suuriksi ja yhteenliittymä hajoaa tai menettää vaikutusvaltansa. Tämä pelko onkin ainoa, joka pitää EU:n kuviteltua yhtenäisyyttä vielä koossa.

On todennäköistä, että Venäjän strategien houkutukset kasvavat ennen pitää liian suuriksi. Ei Venäjä Suomea kokonaan valtaa, sillä se olisi epäviisasta. Se ottaa yhden palan kaakkoisnurkalta laajentaen pääsyään Itämerelle: esimerkiksi Lappeenrannan, Kotkan ja Kouvolan kaupungit. Maailmaa se tyynnyttelee sanomalla, että näin vain hiukkasen siirretään rajaa Suomessa asuvan venäläisväestön suojelemiseksi syrjinnältä ja tyrannialta. Ja maailma hyväksyy, koska se ei halua aloittaa suurta sotaa pienen pohjoisen maan jonkin nurkan palauttamiseksi.

Suomen ulkopolitiikasta vastaavat mämmikourat eivät käyttäneet tilaisuuttaan hyvän sään aikana eivätkä ohjanneet Suomea Natoon. Nyt taitaa olla liian myöhäistä. Naton jäsenyyttä vastustavat edelleenkin juuri ne kämäiset änkyräpoliitikot, jotka ovat tuottaneet myös talouskriisin. Kansainvälisistä sopimuksista Naton jäsenyys olisi Suomelle kaikkein hyödyllisin, kun taas EU:n ja euron jäsenyydestä ei ole ollut mitään hyötyä, pikemminkin haittaa. Paras tilanne on Pohjoismaista Norjalla, joka kuuluu Natoon muttei euroon eikä EU:hun.

Entä mitä tästä kaikesta seuraa? Skenaarioita on neljä.

1) Federalismin tie. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että nykyinen kehitys (jota voisi paremminkin kutsua taantumukseksi) jatkuu. Sen päämääränä on liittovaltio, pimeyden ydin, jonne myös Alexander Stubb haluaisi meidät johtaa. Valtioiden välinen verokilpailu, jonka vuoksi euromaiden verohaavin ohitse menee noin 1000 miljardia euroa vuodessa, lopetetaan yhteisellä verotuksella. Näin luodaan yhteiset toimintaehdot mutta pönkitetään sisäistä devalvaatiota, jossa kilpaillaan entistä vahvemmin työvoiman hintatasolla, eli palkoilla. Tämän yhtenäistävän, samanlaistavan, kurkku- ja traktorinpenkkidirektiiveistä koostuvan konglomeraatin lopputulos on infantiili beethovenilaisesta näennäisharmoniasta koostuva valheiden, subventioiden sekä katakombeissa tapahtuvan korruption pikku-Neuvostoliitto. Tuloksena on kansallisvaltioiden romutus, jonka seurauksena Rooma voi hyvin, mutta Eurooppa on alueellisesti takapajulaa: ulkoilmamuseota, jossa kuttu syö ruohoa ja eukot viljelevät pihamailla kaalinpäitä, koska ei ole muuta tekemistä.

2) Sosialismin tie. Toinen tapahtumakulku liittyy talouden pelastamiseen. Euroopan valtiot päättävät irtautua velkakurimuksestaan rahoittamalla itse velkansa. Tämä tapahtuu EKP:n kautta, kuten edellä kuvasin. Valtiot ovat sikäli erilaisia pankkiasiakkaita, että astellessaan pankkeihin ne voivat säätää pankkilait uusiksi. Pankit on jo muutamaan kertaan pelastettu veronmaksajien rahoilla. Valtiot ovat toisaalta legitimoineet pankkien toiminnan myöntämällä niille rahanluontioikeuden. Ehkä valtioiden tulisi kerrankin ottaa. Niinpä valtiot voivat vastineeksi hyvyydestään pankeille ja sijoittajille saattaa pankit hallintaansa. Tämä on sosialismin tie. Se ratkaisee kätevästi finanssikriisin, ja euron kriisihän ei ole pitkään aikaan ollut muuta kuin valtioiden rahoituskriisi, sillä pankkikriisi on jo hoidettu. Kenties nyt tulisi kääntää asetelma.

3) Nationalismin tie. Kolmas tapahtumien kulku seuraa siitä, että 1 toteutuu ja 2 ei toteudu tai 1 ei toteudu ja 2 toteutuu. Jos 1:n mukainen kaiken periksi antava, veltto ja hengetön kehityskulku jatkuu, voi olla, että muutamat ihmiset eivät tyydykään kansallisvaltioiden riistoon vaan ottavat ohjat omiin käsiinsä. Sama voi seurata myös toisessa tapauksessa: jos uhkaa talouden sosialisoiminen. Tämä on äärioikeiston uudelleen nousun ja fasismin tie. Ne suuret ja spontaanit kansanjoukot, joihin kommunismin pääideologit usein vetosivat kuvitelmissaan, eivät koskaan saapuneet. Mutta fasistien tapauksessa ne ovat nousseet pintaan useinkin. Tämä johtuu siitä, että sosialismin vaatima altruismi ja toisten hyväksi toimiminen eivät ole ihmisten itsesäilytyspyrkimyksille ominaisia, mutta oikeistolle tyypillinen omien ja kansallisten etujen valvominen on. Näyttöä on saatu jo Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa, joissa aatesuunnalla on myös historiallisia perinteitä.

4) Itsemäärämisoikeuden tie. Neljäs vaihtoehto on, että palataan hallitusti takaisin lähtökohtaan, eli itsenäisten kansallisvaltioiden Eurooppaan. Tämä on kansallisen itsemääräämisoikeuden tie. Sen keskeinen väline on itsenäinen rahapolitiikka: kyky säädellä kansakunnan kokoisten taloudellisten yksiköiden eli kansantalouksien toimintakykyä poliittisen päätöksenteon avulla. Niinpä se merkitsee yhteisvaluutan ja yhteisen rahapolitiikan loppua, mahdollisesti jopa EU:n murenemista. Tämä on vapauden, itsenäisyyden ja hyvinvoinnin tie. Siksi pidän juuri sitä toivottavimpana ja tavoittelemisen arvoisena.

Ei ole klisee, että itsenäisyys on lunastettava joka päivä. Nykyisin tuosta lauseesta on tullut valitettavan totta. On jännittävää nähdä, ehdimmekö viettää kansallisen itsenäisyyden satavuotisjuhlia ennen kuin se on kokonaan menetetty tai muutettu pelkäksi autonomiaksi.

Suomi on perinteisesti ollut olemassa väkivallan, pelkojen ja uhkien kautta. Tätä nykyä Euroopassa myös moni muu maa kärsii tästä samasta syndroomasta.

En tarkoita, että joka itsenäisyyspäivänä pitäisi laittaa konepistooli ikkunalaudalle, muuttaa koti poteroksi ja ampua sarjatulta kohti kaikkea, mikä liikkuu. Mutta vähäisenkin muutosvastarinnan puuttuessa, kaiken EU-kriittisyyden loistaessa poissaolollaan valtapoliitikkojen sanankäytöstä sekä kulttuurieliitin antaessa kannatuksensa debiilille monikulttuurisuushuuhaalle, vaikka moniarvoisuuden hyväksymisestä ei ole käytännön näyttöä, on surkuhupaisaa puhua enää itsenäisyyspäivästä.

Suomi on valtiona tätä nykyä riippuvaisempi kuin koskaan aiemmin. Ennen vanhaan vihollisemme, olipa se siten Ruotsi, Venäjä tai Neuvostoliitto, miellettiin sentään vastustajaksi, joka oli nujerrettava tai jonka kanssa piti vain tulla toimeen. Sen sijaan nykyisen laissez fairen vallitessa poliitikot ja sokeudesta kärsivä kulttuurieliittimme tanssivat ja haahuilevat pillipiiparien ja muiden lakanalassejen perässä huomattava määrä ohutta yläpilveä kupolissaan, ruohonkiehkura kohti unelmiensa yhteiskuntaa kohoten.

Kunnes: Ratatatatatatatatatatatatata! Sillä enää vain väkivalta voi pelastaa Suomen, kun kaikki on yksityistetty ja myyty ulkomaille, ja kapitalismin aseilla käyty kolmas maailmansota pörsseissä ja tietoliikennekaapeleissa on ohi.

30. marraskuuta 2014

Puhu hiljaa rakkaudesta


Sallinette vielä sanasen avioliittokeskustelusta, vaikka monien mitta onkin jo täynnä ja myös aika niiden ”tärkeämpien asioiden käsittelyyn” olisi ollut kauan sitten.

On se jännää, miten voi laki tehdä ihmiset onnellisiksi – tai monissa yhteyksissä tietenkin myös onnettomiksi, riippuen asiayhteydestä. Mutta pienestähän se on ihmisten ilo yleensäkin kiinni.

Toivon luonnollisesti, ettei ensimmästä täysistuntokäsittelyä seuraava lainsäädäntötyö jumiutuisi valiokuntiin, vastaehdotuksiin tai seuraavan – todennäköisesti kepulais-konservatiivisen eduskunnan – harjoittamaan viivytykseen. Toisaalta silläkään ei olisi suurta arvomerkitystä seksuaalivähemmistöille itselleen vaan lähinnä valtakulttuurille.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, tasa-arvoisen avioliittolain lähes ainoa merkitys on vertauskuvallinen. Asiassa kiisteltiin seksuaalivähemmistöjen yleisestä hyväksymisestä ja siitä, kuuluuko Suomi muihin Pohjoismaihin, joissa vastaava laki on voimassa, vai liitymmekö Venäjän homokielteiseen kaartiin. Kyseessä oli kansallisen identiteetin määritys.

Tavallaan ymmärrän lain vastustajia ja niitä, jotka leimasivat tasa-arvoisen avioliittolain ”homorummutukseksi”. Vuosien ajan heteroseksuaalisessa avioliitossa olleet parhaiten tietävät, ettei avioliitto mikään oikeus ole, eikä se tuo varsinkaan vapautta vaan velvollisuuksia ja vapauden rajoituksia.

Poliittinen vasemmisto on perinteisesti pyrkinyt edistämään tasa-arvoa samanlaistamalla, siis saattamalla ihmiset ”ihan tasavertaisina” ja samanlaisiksi pakotettuina lain eteen: alistetuiksi. Liberaali oikeisto taas on ajanut tasa-arvoa vapauden kautta. Tämän merkiksi puhutaankin joko seksuaalisesta tasavertaisuudesta tai seksuaalisesta vapautusliikkeestä. Arvatkaa, kumpaa itse pidän tärkeämpänä.

Yleensäkin katson, että valistusihanteista vapaus kelpaa päämääräksi ja tasa-arvo vain lähtökohdaksi. Jos vapautta pidettäisiin ihmisten olemukseen liittyvänä lähtökohtana, oltaisiin tyhjien julistusvapauksien tiellä. Lisäksi se olisi vastoin todellisuutta, sillä ihmiset eivät ole kovin vapaita.

Jos tasa-arvoa pidettäisiin päämääränä, sitä tavoiteltaessa jouduttaisiin helpostikin siirtelemään oikeuksia ja velvollisuuksia ryhmältä toiselle vuotavalla sangolla. Niinpä kannatan mahdollisuuksien tasa-arvoa lähtökohdaksi ja vapautta päämääräksi. Myös erilaisuus on oikeus. En minä ainakaan halua olla ”tasa-arvoiseksi samanlaistettu”, ja vapaa en tietenkään ole lähtökohtaisesti. Sen sijaan miellän itseni ja muut ihmiset alun perin tasa-arvoisiksi, ja tasa-arvo puolestaan on se lähtöviiva, jolta kukin tavoitelkoon vapautta. Veljeys on yleisperiaate, joka liittyy molempiin.

Hyvä nyt kumminkin, että ihmiset ovat jokseenkin samassa asemassa, kun kerran avioliitto varjostaa ihmisten elämää joka tapauksessa. Emmehän me homot halua olla avioliiton kahleista vapaina etuoikeutettuja, ja tasa-arvoa edistämme vain todistaaksemme, ettemme ole muita parempia.

Tasa-arvoiseen avioliittohankkeeseen liittyi hullunkurisena piirteenä se, että myös seksuaalivähemmistöt altistettiin instituutiolle. Kirkon piirissä on pappeja ja piispoja, jotka asiaa kannattaessaan laskelmoivat, että tasavertainen avioliittolaki tuo ideologisen voiton kirkolle. Näin myös homot ja lesbot on saatu anelemaan vihkimisiä ja läpivalaisemaan ihmissuhteensa. Mitäpä muuta avioliitot ovatkaan kuin seksuaalisen käyttäytymisen alistamista julkiselle, valtion tai kirkon tai molempien, harjoittamalle tarkkailulle ja sääntelylle? Homojen vastustajat siinä siis onnistuivat, joten onneksi olkoon.

Ehkä samaa sukupuolta olevien avioliittojen vastustajat ajattelivat myös homojen ja lesbojen parasta. Kielteisyydellään he halusivat ”hyvää hyvyyttään” estää meitäkin joutumasta avioliittojen kurimukseen ja katsoivat, että avioliitto kuuluu vain Matille ja Merville. Kiitokset siis myös vastustajille.

Filosofisesti katsoen avioliitoissa on kyse siveyden ja intohimojen suhteesta. Avioliitto on intohimojen sublimointia siveyden hyväksi. Koska siveys harvoin on kovin intohimoista, monista ihmisistä on tuntunut ristiriitaiselta, että homot, jotka on tunnettu nautiskelijoina ja hurjastelijoinakin, haluavat avioliiton satamaan. Voi olla, että vastustajien mielipiteet johtuvat osittain heidän salatuista toiveistaan ja alitajuisista haluistaan promiskuiteettiin: pyrkimyksestä projisoida oman valvotun seksuaalielämänsä ulkopuolelle vapauden saareke, homoseksuaalinen elämä, joka on avioliiton kahleista vapaa. Takaa kajastelee kateus vapaudelle.

Sen sijaan avioliitto on naimisissa oloa julkisen vallan kanssa. Viranomiskontrolli on naamioitu yhteiskunnalliseksi oikeudeksi. Avioliitot saavat yksinelämisen ja avosuhteet näyttämään sekundalta, mitä ne eivät suinkaan ole. Avioliitto myös jyrkentää aviosuhteiden ja avosuhteiden kontrastia ja kääntää avoimuudestaan tunnetun gay-kulttuurin kohti sulkeutunutta valtaa.

Onpa kyse sitten homo- tai heteroavioliitoista, kummallista on, kuinka tärkeänä avioliittoinstituutiota ylipäänsä alettiin pitää sekä lakiesityksen puolustajien että vastustajien riveissä. Yllättäen siitä nousi keskeinen, jopa hallitseva, teema politiikkaan, kuten Uuno D. G. Turhapuron aviokriisissä.

Arkielämässä tärkeä kysymys sen enempää homoille kuin heteroillekaan ei ole koskaan ollut mikään muotoseikka, kuten pääseekö tai joutuuko avioliittoon vai ei. Keskeistä on ollut, mistä ylipäänsä voisi löytää sellaisen ihmisen, jonka kanssa parisuhde olisi mahdollinen: kuka huolisi, kenelle kelpaisi ja kuka tai minkälainen ihmisen sopisi omaan kainaloon? Ja mikä pitäisi suhteen koossa tässä yksilöllistymistä vahvistavassa, yksin elämistä arvostavassa ja epäluottamusta lietsovassa todellisuudessa, jossa aika ja energia kuluvat voileipäkeksien metsästämiseen ja heittopussina elämiseen työmarkkinoilla?

Avioliitoista innostumisen voikin nähdä tätä arkitodellisuutta vastustavana haavekuvana, jota vastaavaa todellisuutta ei ole olemassa: siis eräänlaisena todellisuuspakona. Varmaan siksi aihe on ollut monille niin tärkeä, jopa kipeä. Sen kautta viestitään kaipausta sellaiseen asiaintilaan, jota ei ole, josko voi ollakaan. Avioliittokeskustelun vilkkaus kertoi niin heteroiden kuin homojenkin pyrkimyksestä turvalliseen läheisyhteyteen.

Samasta lähtökohdasta voidaan ymmärtää myös raivokasta vastustusta, kun ihan fiksuilta vaikuttavat tyypit alkoivat yhtäkkiä perätä ihmissuhteilta ”traditionaalisuutta”. Vastustamisen kautta monet kai yrittivät eksponoida uskollisuutta ja luottamusta sekä luoda eloa kuolleisiin avioliittoihinsa. Silti kukaan ei edellytä traditionaalisuutta vaatimalla esimerkiksi sähkövalon lopettamista perinteisen kynttilänvalon hyväksi – tai traditionaalisen kirjepostin käyttämistä sähköpostin sijaan.

Taloudellisesti epävarmoina aikoina ihmiset harhautuvat etsimään turvaa ”vanhoista hyvistä ajoista”, vaikka mitään hyviä aikoja ei ole koskaan ollutkaan – ei edes hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskaudella 1980-luvulla, jolloin YYA-sopimus oli vielä voimassa ja maailmaa uhattiin ydintuholla ja happosateilla (mihin nekin katosivat?).

Kyvyttömyys nähdä kutakin jo elettyä aikaa leimanneet epävarmuustekijät luo ihmisille turvallisuuden harhakuvan, kun mennyt maailma on jo luotettavasti paketissa. Pahimmillaan moinen uuskonservatismi johtaa poteron kaivamiseen, kaiken kehityksen torjumiseen, uudistusten vastustamiseen ja taantumukseen, onpa kyse sitten tekniikasta tai sosiaaliturvasta.

Minä en näe avioliitoissa oikeastaan muuta hyvää kuin mahdollisuuden rikastua naimakaupoilla. Ja sekin on pohjimmiltaan esineellistävää. Rakkaudesta ja intohimosta tehdään toisenlaisia tekoja.

Pitääkin varoa, ettei homojen ihmissuhteista tule valtion harjoittaman tasa-arvopolitiikan välityksellä samanlaista kitschiä kuin se muualla jo on: välineellisyyden luomuksia, joissa ihmissuhteita hallitsevat juridis-makaabereihin asioihin liittyvät kysymykset, kuten henkivakuutukset, perinnön varmistelut, läheisriippuvuus, omaishoitaminen ja monet muut kuolemaan ja ahdistukseen liittyvät morbidit asiat. Vaalikarjana meidät nähdään jo nyt, kun lailla pamputtamisesta on tehty vaaliase seksuaalivähemmistöjen kyyditykseen.

Minulle tuli tämän prosessin keskellä mieleen myös tapa, jolla filosofi Rolf Lagerborg (18741959) hankkiutui siviiliavioliittoon. Kirkollinen avioliitto oli vielä 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa pakkoinstituutio, ja nainen määriteltiin miehen holhottavaksi. Oman aikansa radikaalina pidetty Lagerborg oli arvostellut filosofiassaan avioliittoinstituutiota siitä, että se alistaa ihmiset kirkon kontrollille, mutta hän halusi kuitenkin (syystä, jota en täysin tunne) hankkiutua naimisiin nuorikkonsa kanssa.

Niinpä hänet ja avopuolisonsa tuomittiin oikeuden päätöksellä avioliittoon vuonna 1903, sillä näin voitiin välttää syytteet ”syyllistymisestä esiaviolliseen sukupuolisuhteeseen”. Koska vihkimispaikkana ei ollut kirkko vaan lakitupa, luotiin tilaa siviiliavioliitoille, mikä oli Lagerborgien tarkoituskin. Samantyyppisessä tilanteessa eletään homojen ja lesbojen maailmassa edelleen.

Ruotsalainen homoseksuaali filosofi Carl Pontus Wikner (1837–1888) puolestaan piti miehen ja naisen rakkaussuhdetta siinä määrin ”synnin turmelemana”, että avioliittokin oli suotu ihmisille välttämättömänä myönnytyksenä ”heidän sydämensä kovuuden vuoksi”. Hän siis näki heteroseksuaalisessa suhteessa filosofisen elämän vastakohdan ja epäarvon.

Avioliitossa eläviä kristittyjä hän piti niin paheellisina, että heidän sydämensä täytyi olla kuin piitä, toisin sanoen kylmettyneitä ottamaan vastaan aitoa Kristus-rakkautta, joka hänen käsityksensä mukaan oli nimenomaan homoseksuaalista. Vaikka siis normaalissa avioliitossa olevista ei voinutkaan tulla Kristuksen ”todellisia seuraajia”, heille oli suotava lievityksenä avioliitto, jossa he voisivat jäljitellä Jeesuksen ja hänen miesoppilaidensa todellista rakkautta. Tämä on tietenkin varsin kaukana siitä, mitä kristityt ovat ajatelleet avioliitoista.

Lagerborg ja Wikner toimivat filosofian professoreina viime vuosituhannella, joten heidän ajatuksensa eivät ehkä enää järkytä. Mutta muutoin toivoisi, että yhteiskunta olisi kehittynyt heidän päivistään.

Myös minä, arvostellessani avioliittoa, kamppailen tätäkin kautta sellaista vanhoillisuutta vastaan, joka on vain naamioitu edistyksellisyydeksi ja jossa avioliiton puolustamista käytetään perimmältään samanlaisena verukkeena äänten kalasteluun puolueissa kuin avioliiton vastustamistakin. Älkäämme unohtako myöskään Søren Kierkegaardia, joka antoi piupaut avioliitoille joko/tai-pohdinnoissaan. Paikkaansa pitää vanha sanonta: ”Avioliiton ainoa todellinen uhka on avioliitto itse!”

28. marraskuuta 2014

105 – 92: Hyvä päivä tasa-arvolle ja kansanvallalle


Eduskunta päätti tänään hyväksyä kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta äänin 105 – 92, joten aloite etenee suureen valiokuntaan, jossa kannattajilla on enemmistö. Laki tulee lopullisesti hyväksyttyä parin, kolmen viikon kuluttua, mikäli se saa täysistunnon toisessa äänestyksessä samat äänet kuin tänäänkin. Eli ihan varma tämäkään asia ei vielä ole.

Joka tapauksessa päivä oli selvä voitto sekä tasa-arvolle että kansanvallalle. On mukavaa kuulua samaan arvoyhteisöön toisten Pohjoismaiden, Englannin, Ranskan ja monien muiden liberaalien länsimaiden kanssa.

Toivon myös, etteivät lakia vastustaneet pettyneet pahasti. Äänestyspäätöshän ei ollut keneltäkään mitään pois, ja luullakseni myös vastustajat sopeutuvat asiaan samoin kuin naispappeuteen ja sukunimilakiinkin. On hyvä, jos avioliittokäsitteen muuttuminen ohjaa perinteistäkin avioliittokäsitystä pois esineellistävästä ajattelusta, eli siitä, jossa naimisiin mennään omistussuhteen osoittamiseksi tai rahasta. Jos vaikka rikkaisiin naimisiin ei pääsisikään, niin toivottavasti edes rakkaisiin tai kauniisiin!

Eduskunnan myönteinen kanta asiaa kohtaan oli samalla kannanotto maailmalla leviävää uuskonservatiivisuuden paatosta vastaan: rohkean nykyaikaisen ajattelun puolesta. Eivät kulje junatkaan enää höyryllä, laivat purjeilla eivätkä lentokoneet kaksilla tasoilla.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat ne edustajat, jotka pitkään harkittuaan asettuivat lakimuutoksen kannalle tai jotka muusta ryhmästä poiketen antoivat kannatuksensa tasa-arvolle, kuten perussuomalaisten Arja Juvonen. Äänestyksen ollessa melko täpärä he oikeastaan ratkaisivat pelin –  sekä tietysti Jani Toivola, joka toi kysymyksen vastalause-esityksellään valiokunnasta täysistuntoon.

Hetkeä aiemmin suoritettuun hallituksen epäluottamuslauseäänestykseen verrattuna taululla olivat joka tapauksessa varsin selvät numerot, sillä hallitus jatkaa enää äänin 100–97. Edustajakohtaiset tulokset tässä.

Ei pussannut Suomi Putinin propagandaa pyllylle! Laitetaan tuosta vielä Finlandia-hymni soimaan Helsingissä vierailleen London Gay Mens Choruksen esittämänä – esimerkiksi siitä, miten Suomi tässäkin asiassa ”karkotti orjuuden”. Eläköön 105 kunnian edustajaa!

27. marraskuuta 2014

Homoavioliitot eivät ole omantunnonkysymys


Eduskunta äänestänee tasa-arvoisesta avioliittolaista huomenna, ja ratkaisusta tulee tiukka. Tiukkasävyistä on ollut keskustelukin.

Ryhmäkurista tinkimistä ei tulisi perustella pitämällä homoavioliitoja omantunnonkysymyksenä, sillä mikään poliittinen ratkaisu ei ole pohjimmiltaan omantunnonasia. Sen sijaan kyseessä ovat oikeudenmukaisuus ja ihmisoikeudet. Pitäisikö ne jättää subjektiivisten tuntemusten varaan, vaikka aiheesta on olemassa myös tieteellistä tietoa ja puolueiden vahvistamat kannat? Omat tunnothan voivat olla periaatteessa aivan mitä tahansa, mutta kenenkään omallatunnolla ei pitäisi rajoittaa toisten ihmisoikeuksia.

Mikäli eduskunta äänestäisi puolueiden virallisesti vahvistamien kantojen mukaan, kansalaisaloite saisi selvän voiton. Tekemällä asiasta epämääräinen omantunnonratkaisu, käydään poliittista peliä. Muotoseikkoihin vaikuttamalla koetetaan säätää prosessin parametrit homoavioliitoille epäedullisiksi, kun tiedetään, että vastustajat joka tapauksessa äänestävät ryhmäkurin mukaan.

Konservatiivien harjoittama jarrutus on sikäli hullunkurista, että homoavioliitothan on jo laajalti hyväksytty yhteiskunnassa. Kansalaisten enemmistö kannattaa niitä, samoin kirkon papeista fiksuimmat ja teologeista ne, jotka jotakin jostakin ymmärtävät. Erään argumentin mukaan homot voivat jo nyt hankkia lapsia, ja niinhän toki voivatkin. Asioiden ollessa näin homoavioliittojen hyväksyminen legitimoisi paremmin myös lapsen edun. Lapsen etuun ovat kitapurjeet lepattaen vedonneet niin puolustajat kuin vastustajatkin.

Mutta mistä ”tasa-arvoisessa avioliittolaissa”, ”samaa sukupuolta olevien avioliitoissa”, ”sukupuolineutraaleissa avioliitoissa” ja ”homoavioliitoissa” mitä termiä nyt halutaankin käyttää on kyse? Avioliittoinstituutio sinänsä on tietenkin pelkkä vitsi. Vuosikymmeniä sitten avioliitto koettiin kahleeksi niin, että seksuaalivähemmistöliike protestoi sitä vastaan. Kriittisyyttä osoitettiin instituutioita vastustamalla. Nykyään taas protestoidaan koettamalla integroitua instituutioihin: arvostelukykyä osoitetaan instituutioita rakentamalla. Ilmeisesti avioliiton olemus on muuttunut, tai sitten seksuaalivähemmistöliikkeen taktiikka on muuttunut, ja nyt koetetaan vaikuttaa ”sisältä päin”.

Suhtautuminen homoihin on asia, johon kantaa ottamalla jokaisella on tilaisuus osoittaa oma ahdistuneisuutensa. Tietenkin jo asian poliittinen käsittely on vastoin ihmisten oikeuksia, sillä mitäpä muiden elämästä päättäminen millekään eduskunnalle kuuluu. Tätä edustuksellisen demokratian tyrannia on myös laajemmin: sitä, että kansanedustajat pyrkivät hallitsemaan laeilla muita ihmisiä. Ja niiden säätäminen on pelkkää mielipidevallan käyttöä voimassa olo puolestaan perustuu tottelevaisuuteen, ehdollistamiseen ja rangaistusten pelkoon.

Homoavioliittojen poliittisessa käsittelyssä on kyse vastaamisesta siihen, keitä me suomalaiset olemme. Kuulummeko itään vai länteen (kuten kysyin jo tässä), toisin sanoen identifioidummeko Putinin Venäjään, jossa julkisesti esiintyviä homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Ranskassa, Espanjassa ja monissa Pohjois-Amerikan osavaltioissa homoavioliitot ovat voimassa ja toimivat osana yhteiskuntaa. Mitään ongelmia ei ole kuulunut. Sen sijaan Venäjällä homoseksuaalisuuden näkyminen on lailla kielletty ja määritelty ”homopropagandaksi”, vaikka kyse on homoseksuaalisuuden sensuroinnista. Ja on kuulunut paljon ongelmia. Haluaako Suomi antaa maailmalle viestin, että Kreml on se jengi, johon mekin liitymme?

Suomettuneisuus näkyy jopa median sanankäytössä, kun Yleisradion uutistoiminnan päätoimittaja Atte Jääskeläinen määräsi, ettei Ylessä saa puhua tasa-arvoisesta avioliittolaista vaan sukupuolineutraalista. Jos puhe tasa-arvosta on muka tässä yhteydessä poliittinen kannanotto, niin eikö tasa-arvoisuudesta puhumisen kieltäminen ole? Yhdenvertaisuutta ja monikulttuurisuutta tukevat normit on upotettu osaksi Ylen strategiaa niin perinpohjaisesti, että ainakin niihin verrattuna Jääskeläisen pullautus on omalla kiertoradallaan.

Miksi muuten tiedotusvälineiden johtaviin tehtäviin palkataan juristeja, jotka arvioivat asioita pelkästään normatiivisessa diskurssissa ja joilla ei yleensä ole minkäänlaista kompetenssia toimittajan tehtäviin? Konservatiivisuus on ihan samanlaista kuin se, jolla jarrutettiin sukunimilain uudistusta ja naisten nimittämistä papeiksi. Jonkun kreationistiprofessorin painajaisunissa Rooma jälleen palaa. Muuan kohudosentti taas vertaa lain puolustajia Hitlerin kannattajiin! Ottaisi nyt edes kätensä pois kaksoisleukansa edestä, niin näkyisivät papinliperinsä paremmin.

Koomista on, että homoavioliitot hyväksyneissä maissa mitään drastista ei ole tapahtunut – ei yhtään mitään, edes homoille. Homoavioliitot ja kirkolliset vihkimiset eivät ole homoille itselleen mikään kympin kysymys. Enemmänkin asiassa painaa symboliikka: määritelläänkö homot sekundaksi vai priimaksi, kestääkö heteroiden oma identiteetti ja pysyvätkö heteronormatiiviset avioliitot pystyssä ilman toisilta kieltämisen henkisiä kainalosauvoja? Ja se kansainvälinen maine.

Eduskunnassa asian näyttävät ratkaisevan kokoomuksen ja kepun kansanedustajat. Matti Vanhasella oli myönteinen kanta asiaan, samoin Juha Sipilä on toisinaan vilkuttanut vihreää valoa, vaikka onkin viime aikoina ollut huomiota herättävän hiljaa. Myös Alexander Stubb on liputtanut uudistuksen puolesta. Turhaan he välttelevät kantojensa ilmaisemista nyt päätöksen kynnyksellä, vaikka ovatkin vaalit tulossa.

Jos kansalaisaloite ei mene läpi, tulos kaatuu varmaankin suurena vaalivoittona kokoomuksen syliin... Näin puolue äänestää kantaansa vastaan. Eduskuntaryhmän puheenjohtajalla Arto Satosella on kielteinen mielipide, samoin etnisten vähemmistöjen esitaistelijalla, Ben Zyskowiczillä. – Kova on Talmudin laki.

21. marraskuuta 2014

Helsingin Sanomat plagioi kirjoitukseni taas!


Helsingin Sanomien toimitus on näköjään löytänyt laadukasta luettavaa. Nyt sen Nyt-liite plagioi blogikirjoitukseni, jossa käsittelin homoavioliittoja. Juttuni oli otsikoitu sanoin ”Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen”. Sen julkaisupäivä oli 7.11.2014.

Tänään 21.11.2014 Hesarin Nyt-liite tiesi kertoa, että ”[a]violiittolaki on lopulta aika yksinkertainen asia: siinä päätetään jälleen kerran siitä, kuuluuko Suomi itään vai länteen”. Nyt-liitteen juttu oli otsikoitu sanoin ”Kuuluuko Suomi länteen vai Venäjään? Tämä on avioliittolain todellinen kysymys”.

Sanamuoto on yhteinen ja jälki selvä. Sen sijaan sitä ei kerrottu, mistä tämä näkemys oli saatu.

Edellisen kerran Helsingin Sanomat plagioi blogiani tavalla, josta kerroin tässä. Olin julkaissut 31.7.2014 kirjoituksen ”Venäläiset hävittäjät käyttivät Finnairin matkustajakoneita maaleina”, kun taas Helsingin Sanomat jäljensi juttuaineksen sivuilleen 7.9.2014.

Aihe oli spesifi ja löytö omaperäinen. Niinpä myös jäljennyksen varjo on selvä. Joko Helsingin Sanomat plagioi tai se on uutisoinnissaan useita viikkoja jäljessä.

Olen aina sanonut apinoinnista, että ajatusteni toistamisesta ei ole haittaa, sillä se osoittaa oppimista, ja enemmänkin saa varastaa. Harmi vain, etten saa tekijänpalkkiota näistä. Toisaalta se ei olisi mahdollistakaan, koska kirjoittajana olen Sanomien mustalla listalla johtuen mielipide-eroista, jotka koskevat muutamia periaatteellisia ja aatteellisia kysymyksiä.

Suosittelen kohtaliaimmin Hesarin toimittajakoululaisille Jorma Mäntylän teosta Journalistin etiikka.

7. marraskuuta 2014

Homoavioliittoja koskevalla päätöksellä Suomi liitetään joko itään tai länteen


Feminismin esitaistelijana tunnettu Mary Wollstonecraft kirjoitti 1700-luvun lopulla, että avioliitto on henkistä prostituutiota. Niinpä niin. Myös 1960-luvun seksuaalivähemmistöliike karsasti kaikenlaisia muodollisuuksia. Ihmiset polttivat pikkupöksynsä katsoen, että avioliitto vastaa orjanomistusoloja.

Myös nykyisin avioliitto on suureksi osaksi kirkon kontrolli-instituutio, jolla se tarkkailee ja valvoo ihmisten parinmuodostusta ja seksuaalisia suhteita. Eli ihmiset ovat, kuten Jenni Vartiainenkin sanoo, ”ihmisten edessä”. Naimisiin mennään lähinnä muista syistä kuin rakkaudesta yhä edelleen.

Kiinnostavaa onkin, miksi seksuaalivähemmistöliike on tavoitellut avioliittoa, kun sitä voidaan pitää ajastaan jälkeen jääneenä instituutiona. Kenties avioliiton olemus on muuttunut. Avioliitto ei ole enää välttämättä mikään uskonnollinen sidos, vaan puhutaan rakkausavioliitoista.

Koska myös kirkon piispojen ja työntekijöiden kanta samaa sukupuolta olevien avioliittoihin on muuttunut myönteiseksi, myös seksuaalivähemmistöjen suhtautuminen avioliittoinstituutioon on muuttunut. Avio-oikeutta voi jopa tavoitella.

Kun avioliitot ovat joka tapauksessa osa nykyaikaistakin yhteiskuntaa, avio-oikeutta adoptio-oikeuksineen ja lapsiperheen perustamisineen voidaan pitää kaikille ihmisille kuuluvana. Länsimaisen voluntarismin mukaan ihmisten pitää voida itse päättää parinmuodostuksestaan, ja yhteiskunnan tulee luovuttaa siihen tasavertaiset mahdollisuudet. Niinpä samaa sukupuolta olevien avioliittoja on pidettävä perusteltuina. Täytyyhän naimisiin päästä, jos halu on suuri, ja sanotaanhan Sanassakin, että parempi naida kuin palaa.

Samaa sukupuolta olevien avio-oikeutta käsitellään eduskunnassa viikoilla 46 ja 47. Saa nähdä, millainen puhetulva asiasta jälleen nousee.

Suurin vaikutus homoavioliittoja koskevalla ratkaisulla on Suomen kansainväliseen asemaan ja maineeseen. Homoavioliitot ovat voimassa kaikissa muissa Pohjoismaissa, paitsi Suomessa. Jos eduskunnan enemmistö torppaa kansalaisaloitteen ja äänestää homoavioliittoja vastaan, se merkitsee, että Suomi linjaa itsensä Itä-Eurooppaan kuuluvaksi.

Mikäli eduskunta äänestää homoavioliittoja vastaan, Suomi tulee astuneeksi askeleen lähemmäksi Venäjää. Vaikka ratkaisu ei johtuisi Venäjällä voimaan saatetuista homosensuurilaeista (jotka ovat homoja avoimesti syrjiviä ja siten myös rasististen ihmisoikeusrikosten kaltaisia), Suomen eduskunnan kielteinen päätös tulkittaisiin sekä Venäjällä että muualla maailmassa suomettuneisuuden merkiksi.

Jos eduskunta päättää hylätä kansalaisaloitteen, se vesittää samalla kansalaisaloiteinstituutiota. Ja Venäjän hallituksessa osataan iloita. Putinin hallitus voi tällöin tulkita päätöksen homosensuurilakejaan seurailevaksi ja julistaa propagandasodassaan, että Suomi myötäilee Venäjän politiikkaa. Kovin kummalliseen valoon joutuu Suomi myös Englannissa, Ranskassa, Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa ja monessa muussa maassa, joissa homoavioliitot ovat voimassa.

Suomessa kokoomus, ruotsalainen kansanpuolue, sosiaalidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreä liitto kannattavat avioliittolain muuttamista niin, että myös mies- ja naispareilla olisi mahdollisuus avioliittoon. Koska puolueilla on asiaan virallisesti vahvistettu kanta, ainakin näiden puolueiden edustajien tulisi ratkaista asia ryhmäkurin mukaan. Ihmisoikeusasiasta on väärin tehdä omantunnonkysymystä ihmisoikeuksien tappioksi.

Varsinkin niiden perussuomalaisten, kokoomuslaisten ja keskustalaisten kansanedustajien (joiden kanta on ollut homoavioliittoihin nähden kielteinen) kannattaa nyt tarkoin harkita, haluavatko he liittää Suomea itään vai länteen.
---
Päivitys 12.11.2014: Eduskunnan lakivaliokunta näyttää viivyttävän tasa-arvoisen avioliittolain antamista täysistunnon käsiteltäväksi. Mikäli käsittely venyy vaalitaukoon asti, kansalaisaloite raukeaa. Näin eduskunta voi kätevästi välttää äänestämästä koko asiasta, jolloin myöskään aloitteen vastustajien ei tarvitse leimata itseään Venäjän homosensuurilakien tukijoiksi, Venäjän suosijoiksi tai Putinin kannattajiksi. Demokratian pilkkaa ja suomettuneisuutta räikeimmillään!

10. lokakuuta 2014

Olavi Paavolainen: muotiblogistien ansiokas edeltäjä


Kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Olavi Paavolaisen kuolemasta on tullut tänä vuonna kuluneeksi viisikymmentä vuotta, minkä merkiksi kirjakauppojen myyntitiskeillä kilpailee kaksi tiiliskivimäistä muistomerkkiä: Panu Rajalan Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä (WSOY 2014) ja Hannu K. Riikosen Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964 (Gummerus 2014).

Molemmat elämäkerrat perustuvat erinomaiseen asiantuntemukseen, ja ne on kirjoitettu elävällä kynällä. Kuisma Korhonen tosin nosti Helsingin Sanomien arviossaan esiin käsityksensä, että Rajala on kirjoittanut lähinnä satiirisen ja ”viihdyttävän tarinan”, jossa ei puututa riittävästi Paavolaisen tuotannon sisältöön. Pekka Tarkan jyrkästi arvostelema (”nukahdin jo iltayöstä”) Riikonen taas on uhrannut vaivojaan myös sisällön yksityiskohtaiseen tilittämiseen. Omasta mielestäni Rajalan teksti on lennokkaampaa ja sikäli luettavampaa, mutta muutoin tuli komplementaarinen tasapeli.

Kaiken viisauden ja oppineisuuden ulkopuolelle on jäänyt kuitenkin kaksi suurta kysymystä. Mihin sosiaaliseen tilaukseen Olavi Paavolaisen persoona ja toiminta mahdollisesti vastasivat, eli mikä sosiodynaaminen funktio hänellä ja hänen roolillaan saattoi olla omana aikanaan? Entä mitä tarkoitusta Paavolaisesta kirjoittaminen palvelee nykyisin?

Olavi Paavolainen kuului Tulenkantajien avantgardistiseen ryhmään, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen matkusti 1930-luvun Saksassa ja Neuvostoliitossa, niin kuin moni muukin. Olavi Paavolainen taisteli sodissa propagandaupseerina, niin kuin muukin. Olavi Paavolainen toimi Yleisradiossa osaston päällikkönä, niin kuin moni muukin. Ja Olavi Paavolainen masentui sodasta sekä jupisi Synkän yksinpuhelun, niin kuin moni muukin.

Mikä antoi Olavi Paavolaiselle sellaisen sädekehän, jonka vuoksi hänestä puhutaan vielä tänäkin päivänä niin, että pienoistutkimuksia on julkaistu vuosien saatossa pilvin pimein ja nyt haetaan jonkinlaista synteesiä?

Yksi (1) selitys on se, että Olavi Paavolainen pyrki olemaan salonki- ja tyylileijona, jonka esikuvana voitaisiin pitää jotakin dandyismin stereotyyppiä, kuten Oscar Wildea. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia, joka tuotteisti itsensä rakentaen kirjailijan uraansa tietoisesti persoonan ja itsetehostuksen varaan. Sikäli entisaikojen arvostettua esseistiä voidaan pitää esikuvana nykyajan muotiblogisteille, joiden kynästä saattaa tulla mitä tahansa soopaa, kunhan kuva on hyvä. (Pidettäköön tätä osoituksena kirjallisesta dekadenssista.)

Toinen (2) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on hänen oleskelunsa Kolmannen valtakunnan vieraana. Natsismi näyttää olevan sellainen aihe, että lausahtaapa siitä mitä vain, esimerkiksi varovaisia kehuja (kuten Heidegger) tai varovaista arvostelua (kuten Paavolainen), sillä saa nimensä historiaan.

Nationalismin taika perustunee ihmisyydessä asuviin arkaistisiin vietteihin, vaistoihin ja voimiin, jotka juontavat juurensa ihmisen lajinsäilytyksellisistä motiiveista, ja siksi niiden ympärillä leijuu pyhyyden ilmapiiri. Pyhyys puolestaan seuraa kaikesta, minkä lähestymiseen liittyy rituaaleja, kuten saksalaiseen natsismiin. Kun näin on yhä, he siis onnistuivat! Tahdon vain sanoa, että Olavi Paavolainen tuskin olisi kovin puhuttu henkilö, ellei hän olisi antautunut Kolmannen valtakunnan vieraaksi ja kirjoittanut siitä. (Aihetta ovat analysoineet myös Tarmo Kunnas sekä Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, joiden teokset arvioin tässä ja tässä.)

Kolmas (3) selitys Olavi Paavolaisen ikonisoitumiseen ja kiinnostukseen kirjallisuudentutkijoiden takaraivossa on hänen maaginen biseksuaalisuutensa (siis puolittainen homoseksuaalisuutensa). Paha kyllä, sen enempää Rajala kuin Riikonenkaan ei valota Paavolaisen homoseksuaalisuutta nimeksikään (mitä, koska ja kenen kanssa?), mutta he ovat kirjailleet iloisesti ylös hänen suhteensa naisiin.

Kuinka ihminen voi olla tunnettu sellaisen puolen vuoksi, jota hänestä ei tunneta lainkaan?! Sama pätee Mannerheimiin ja hänen väitettyihin miessuhteisiinsa (kuten totesin tässä). Vaikka onhan myös nykyisessä Big Brother -julkisuudessa kuuluisuuksia, jotka ovat kuuluisia vain siitä, että he ovat kuuluisia. Luulen, että Paavolaista ympäröi laivueellinen naisia samasta syystä kuin nykyajan Dtm-poikia, eli siksi, ettei heillä ole muita kavereita.

Neljäs (4) syy Paavolaisen ajankohtaisuuteen on hänen eurooppalaisuutensa. Ja miten muutoin voisi modernistin kanssa ollakaan? Kun jokin omana aikanaan moderni on passé eli ”post”, siitä ei tule suinkaan postmodernia, toisin sanoen ”jälkimodernia”, vaan klassikko!

Jo Michel Foucault totesi postmodernismin käsitteen ristiriitaiseksi, sillä modernismi sinänsä on ilmiöistä ikuisin. Niinpä myös 19601980-lukujen ranskalaisfilosofi piti itseään modernistina, sillä hänen mielestään modernismi ei voinut olla mitään sellaista, joka pysähtyy paikoilleen ja jota seuraa jonkinlainen jälkikausi.

Toisaalta Foucault piti modernismia pikemminkin asenteena kuin aikakautena. Koska modernistiseen asenteeseen liittyy olennaisena osana aikalaiskriittisyys, modernismi on aina ajankohtaista ja jatkuvaa. Foucault käsitteli kysymystä erityisesti artikkelissaan ”What is Enlightenment?”, joka on julkaistu Paul Rabinowin toimittamassa teoksessa The Foucault Reader vuonna 1984 (s. 32–50).

Luulen, että jos Paavolainen olisi nähnyt Euroopan unionin nykyisen taloudellisen alennustilan, hänestä olisi tullut tulenkantajan sijasta vedenkantaja.

Viides (5) selitys Paavolaisesta kirjoittamiseen on luonnollisesti pyrkimys olla itse ”Paavolainen”. Isien ruumiin syöntihän on kaiken kirjallisuuskritiikin ja elämäkertojen primus motor aivan niin kuin kirjoittaminen sinänsä ilmentää Jacques Derridan mukaan halua jatkaa elämäänsä kirjoituskoneen riveillä.

Samastumista Paavolaiseen helpottaa hänen depressiivinen kautensa, jonka tuloksena syntyi tuhatsivuinen ja kaksiosainen Synkkä yksinpuhelu (1946). Sitä voidaan selittää natsisympatioiden valkopesuksi, syntyperäisen karjalaisen kotiseuturakkaudesta juurensa juontavaksi jäähyväisten fiilistelyksi, sotatappiomielialasta johtuvaksi regressioksi tai niiden kaikkien yhteisvaikutukseksi.

Paavolaisen vellonta näiden tuntemusten välillä antaa hänen tuotannostaan melko ristiriitaisen kuvan. Sama ambivalenssin vaikutelma leimaa hänen persoonaansa, joka on tulkittavissa opportunistiseksi ja julkisuudenkipeydestä ohjautuneeksi.

Laskukonjunktuurinsa jälkeen Paavolainen onnistui hovikelpoisena olemisessa niin, että hän sai Hella Wuolijoen myötävaikutuksella nimityksen Yleisradioon Radioteatterin päälliköksi. Koska Paavolainen tunnettiin lähinnä sosiaalidemokraattina, ei tässäkään urakehityksen vaiheessa ollut mitään ihmeellistä. 

Professorien Rajalan & Riikosen teokset johdattavat ajattelemaan, onko meidän omassa ajassamme joitakin Tulenkantajiin tai muihin vastaaviin liikkeisiin verrattavia henkilöitä tai kulttuurihömpötyksiä, jotka ovat jääneet Helsingin Sanomilta ja Yleisradiolta noilta kaikkien asioiden legitimaatiopisteiltä huomiotta.

Entä onko kirjallinen julkisuus mitään muuta kuin kustantajien – siis kirjailijoiden kustannuksella eläjien – puhaltama suuri kupla, jonka avulla pedataan Nobel-palkintoja salonkikriitikoiden maskoteille? Eikä tätä tehdä suinkaan siksi, että myötäkarvaan silitetyt olisivat muita parempia, vaan siksi, että he sattuvat sopimaan johonkin muodikkaaksi koettuun, esimerkiksi feministiseen, agendaan.

Kirjallisuus

Rajala, Panu, Tulisoihtu pimeään – Olavi Paavolaisen elämä. Helsinki: WSOY, 2014.
Riikonen, H. K., Nukuin vasta aamuyöstä – Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus, 2014.

4. lokakuuta 2014

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet?


Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi eilen raportin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” (4/2014), joka on tulos netissä toimeenpannusta kansalaiskeskustelusta ja asiantuntijoiden sekä järjestöjen kuulemisesta. Teos on osa eduskunnan soveltamaa osallistamis- ja joukkouttamishanketta, ja myös minulla on ollut ilo olla sen sorvaamisessa mukana.

Kun kansanedustuslaitos pyrkii parantamaan demokratiaa (ikään kuin demokratia ei kuuluisi jo eduskunnan omaan olemukseen), tällaisella imagon kohottamisella on luonnollisesti poliitikkojen omaa asemaa ja valtaa vahvistava piilofunktio: hyväksynnän hankkiminen eduskunnan omalle työlle.

Nähdäkseni on kuitenkin parempi, että osallistamista on, kuin että sitä ei ole, sillä tätä kautta voi toivoa, että ainakin joitain ideoita saataisiin toteutettua. Kyse on siis siitä monien kaipaamasta suoran demokratian luomisesta, avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä. Kirjaan tähän vielä lyhyesti omia näkemyksiäni Suomen tulevaisuuden kehityssuunnista.

Globaali veronkierto kuriin

Hyvinvointiyhteiskunnan kyseenalaistuminen ei johdu hyvän tahdon eikä ideoiden puutteesta, vaan kyseessä on valtion ja kuntien rahoituskriisi. Myöskään euron kriisi ei ole enää pankkikriisi vaan nimenomaan julkisen talouden finanssikriisi.

Valtion ja kuntien kassakoneet eivät kilise, koska verovaroja virtaa ohi haavin etupäässä yritysten harjoittaman veronkierron vuoksi. EU:n komissio on laskenut, että verotuloja jää tämän vuoksi saamatta noin 1000 miljardia euroa, mikä vastaa eurossa olevien valtioiden vuotuista velanottoa.

Ennen kuin ryhdytään leikkaamaan hyvinvointipalveluista ja sosiaaliturvasta, olisi kysyttävä, miksi verokertymä ei riitä pitämään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa, vaikka BKT:mme on nykyisin olennaisesti parempi kuin 1980-luvulla, jolloin elettiin hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskautta eikä valtiolla ollut velkaa juuri lainkaan.

Vastaus on, että globaali talous, valtioiden ajautuminen verokilpailuun ja EMU:n jäsenyys ovat avanneet rajat kierolla tavalla ja mahdollistaneet työn ja pääomien pakenemisen kolmanteen maailmaan. Tarvitaan lisää kansainvälistä sääntelyä ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme palauttamista, jotta hyvinvointivaltioiden taloudellinen pohja voitaisiin turvata.

Kehnoa nykytilanteessa on, että verosuunnitteluun kykenevät globaalit suuryritykset välttyvät veroilta, mutta kansalaisiin kohdistuvia kulutusveroja ja henkilöverotusta nostetaan. Asian pitäisi olla päinvastoin, sillä ihmisten hyvinvoinnilla on itseisarvo, kun taas taloudellisella koneistolla on lähinnä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa.

Sertifikaateista ja standardeista joustettava

Sääntelyä olisi purettava kotimaassa, jotta työ- ja talouselämä saataisiin toimimaan tehokkaasti. Muun muassa rakentamisnormit ovat nykyisin niin jyrkkiä ja syheröisiä, että ne toimivat asuntopulan ratkaisemisen esteinä.

Esimerkiksi 350 000 euroa maksavan Vuosaari-kolmion hinnasta lähes 100 000 euroa johtuu sellaisista rakentamisnormeista, joita ilman kyseinen pytinki saataisiin pystyyn ja asuttavaksi. Karsia voitaisiin parkkipaikkanormeista, saniteettitilojen soveltuvuudesta kaikille liikuntarajoitteisille, valtavien yhteistilojen (joita kukaan ei käytä) rakentamisesta tai nollaenergialuokasta. Yleensäkin ympäristönormeihin sitoutuminen kannattaa vain, mikäli kaikki maailman maat sitoutuvat niihin, sillä muutoin tapahtuu hiilivuotoa. Toinen tärkeä sääntelyn purkamisen alue on työelämä.

Perustulo voimaan, eläkkeille katto ja ansiosidonnaiset pois

Sosiaaliturvan universaalisuusnormin ohella vallitsevaa vastavuoroisuusperiaatetta on sovellettu tähän asti niin, että työtöntä ihmistä käytetään välineenä ay-liikkeen ja työnantajien välisessä sodassa. Vastavuoroisuusperiaate merkitsee, että sosiaaliedut olisi ansaittava ja että niiden saamiseksi olisi sitouduttava olemaan työmarkkinoiden käytettävissä. Nykyisin tätä periaatetta tulkitaan liian ahtaasti.

Ammattiyhdistysliike painostaa työnantajia työttömien tekemättömyydellä, ja työnantajat puolestaan toivovat, että työttömiä olisi mahdollisimman paljon, jotta olisi, mistä valita ja palkkoja voitaisiin tinkiä alaspäin. Tässä asemassa työtön ei saisi omin toiminkaan tehdä mitään rakentavaa, kuten kehittää itseään esimerkiksi opiskelemalla. Ongelmana on opintotuen säätäminen työttömän perusturvaa huonommaksi.

Sosiaaliturvaa tulisi uudistaa niin, että kaikille työelämän ulkopuolella oleville maksettaisiin sama määrä rahaa, toisin sanoen perustuloa, joka järjestettäisiin negatiivisen tuloveron muotoon. Kyseessä ei olisi kansalaispalkka vaan toimenpide, jolla sosiaalietuuksien tilkkutäkkiä yksinkertaistettaisiin. Juuri tämä vapauttaminen mahdollistaisi vastavuoroisuuden toteutumisen ja sen, että työttömät voisivat osallistua arvotuotantoon työelämän ulkopuolella, osa-aikatöissä, tilapäistöissä, opiskelemalla ja muun kuin palkka- tai yrittäjätoiminnaksi organisoidun arvotuotannon piirissä, esimerkiksi taiteessa tai tieteessä.

Järjestelmän kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi. Opiskelija, joka tekee tärkeää työtä kehittämällä itseään, saisi saman perustoimeentulon kuin työtön nyt. Eläkepommi purettaisiin poistamalla työ- ja virkamieseläkkeet kokonaan ja määräämällä kaikille työelämän ulkopuolella oleville eläkeläisille tasaeläke, joka riittäisi perustoimeentuloon. Myös ansiosidonnaiset päivärahat tulisi poistaa ja näin täyttää esimerkiksi opiskelijoiden tulovajetta.

Hyvät edellytykset tähän mittavaan uudistukseen antaa se, että puhe ”eläkekertymästä”ja ”ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta” on valheellista. Tosiasiassa eläkerahat (noin 160 miljardia euroa) ovat eläkekassojen kiinteistö- ja muissa sijoituksissa, eivätkä kassat maksa eläkeläisille oikeastaan muusta kuin pääoman tuotosta.

Toiseksi ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole mikään työttömän omavarainen pankki, vaan työttömyyskulujen hoitoon uppoavat rahat tulevat suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Eläkeyhtiöiden tulisi realisoida pääomansa ja palauttaa rahat nyt eläköityville suurille ikäluokille, jotta vältyttäisiin siirtämästä eläkerasitusta verotuksen kautta nuorille ja työelämässä oleville.

Myös eläkkeen saajan ja työttömän asema paranisi moraalisesti, mikäli sosiaaliturva takaisi vain minimitoimeentulon eikä luksuselämää. Kaiken kaikkiaan uudistus merkitsisi työvoiman käytön tehostumista, kun jokaisella kynnelle kykenevällä olisi motiivi työskennellä perustulona saamansa etuuden täydentämiseksi.

Tekemisen muotoesteitä karsittava

On jatkettava hallinnon ja säädösviidakon purkamista yrityselämässä ja kunnallispolitiikassa. Suuri osa yritystuista voitaisiin välttää, mikäli yritysten käynnistäminen tehtäisiin helpommaksi. Kunnallishallinnossa valitustiet, jotka on laadittu demokratian turvaamiseksi, ovat nykyisin niin pitkiä, että ne johtavat korruptioon ja siten pikemminkin kumoavat demokratiaa kuin luovat sitä. Byrokratiaa pitäisi karsia toiminnan hyväksi.

Olisi ajateltava tarkemmin, mitä loppujen lopuksi kannattaa tukea. On absurdia, että poliitikot suunnittelevat esimerkiksi Talvivaaran velkojen akordia, joka olisi arvoltaan 1,5 miljaria euroa! Jos valtiolla olisi ollut käyttää moinen summa pienien yritysten käynnistämiseen ja tukemiseen, sillä olisi saatu aikaan tuhansia työpaikkoja maahamme.

Ongelma ei näytä yleensäkään olevan siinä, ettei rahaa olisi, vaan siinä, mihin sitä käytetään. Nykyisin satsataan esimerkiksi innovaatioiden tuotantoon ihan vain fantsujen ideoiden luomiseksi. Tämä on tarpeetonta, sillä maailma on täynnä hyviä ideoita, keksintöjä, patentteja ja innovaatioita.

Keskeinen kysymys on, miten saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän kannattaisi panostaa jatkuvan innovaatioteollisuuden sijasta. Myös kehitysavun antamisesta olisi siirryttävä kehitysyhteistyöpolitiikkaan, josta toivotaan voittoa molemmille osapuolille win/win-periaatteen ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategian mukaisesti.

Työuria pitäisi pidentää alusta ja keskeltä eikä lopusta

Nuoret ihmiset ovat kansakunnan tulevaisuus. Työurien pidentäminen on kannatettavaa, mutta uria tulisi pidentää alusta ja keskivaiheilta eikä lopusta. On kohtuutonta, että kymmeniä vuosia työelämässä olleita pidetään töissä vain siksi, että näin vältytään eläkkeiden maksamisveloitteilta. Pitäisi leikata eläkkeitä sinänsä eläkekaton ja tasaeläkkeiden kautta.

3. lokakuuta 2014

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa


Olin tänään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämässä tilaisuudessa, jossa julkaistiin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” -raportti. Tapahtuma oli sama, jossa myös ulkoasianministeriön tulevaisuuskatsaus oli alun perin tarkoitus julkistaa, mutta tämänviikkoisen tietovuodon ansiosta se pullahti lehtiin jo aiemmin. Tämä jälleen osoittaa, että julkisuuden saamiseksi raportille kuin raportille se kannattaa naamioida paljastukseksi.

Puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty selitti tapahtunutta luonnollisestikin parhain päin. Puheensa eräässä kohdassa hän mainitsi, että tulevissa hallitusneuvotteluissa asiasta pitäisi käydä kansalaiskeskustelua ja että tämä pitäisi tehdä tavalla, joka on ”mitattavissa tulosten osalta”.

Käytin tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, merkitseekö tämä sitä, että Nato-jäsenyydestä pitäisi järjestää ensi vaali- tai hallituskaudella kansanäänestys. Ja jos niin ei tehtäisi, miksi ei?

Räty vastasi asiaan kiertäen koko kysymyksen ja kieltäen puhuneensa asiasta mitään. On kuitenkin väistämätöntä, että mikäli Nato-asiaa ylipäänsä puidaan demokraattisessa prosessissa, jossakin vaiheessa eteen tulee se, että puolueiden pitää tehdä asiasta vaaliteema eduskuntavaaleihin tai että kysymys pitää ratkaista kansanäänestyksessä joko neuvoa-antavassa tai sitovassa.

Tuntuu epäkonsekventilta, että toisaalta poliitikot ja virkamiehet puhuivat tulevaisuusseminaarissa ”avoimuuden lisäämisestä”, ”osallistamisesta”, ”valtaistamisesta” ja ”joukkouttamisesta”, mutta toisaalta niinkin tärkeän asian kuin sotilaallisen liittoutumisen ympärillä vallitsee kiertely, kaartelu ja kysymysten väistely.

Se on menneen maailman politiikkaa. Sellainen yhteiskunta, jossa myös virkamiesporras vaalii ”sveitsiläisyyttään”, ei vastaa nykyajan diskurssia. Jokaisella virkamiehellä on varmasti mielipide myös Nato-asiasta, ja siksi näkemysten esille tuontia olisi tervehdittävä iloiten. Ei siis olisi vaarallista, vaikka virkamiehet sanoisivat mielipiteensä terävöitetymmin.

Kuten tunnettua, olen itse Nato-jäsenyyden kannalla. Saattaa olla, että muutamien virkamiesten mielestä asia on jopa ”liian tärkeä” jätettäväksi vain kansalaismielipiteiden varaan. Juuri siksi olisi tärkeää tietää, mitä esimerkiksi sotilashenkilöt (jollainen Rätykin on) asiasta ajattelevat.

Luen ulkoasiainministeriön tänään virallisesti julkistettua tulevaisuuskatsausta ”Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa” (2014) edelleenkin iltapäivälehtien antaman hermeneuttisen metodin mukaan niin, että sivulla 10 todellakin epäsuorasti toivotaan Suomen hakevan Naton jäsenyyttä.

Kyse ei ole siis ”yhteydestään irroitetun lauseen” väärästä tulkinnasta vaan nimenomaan kokonaisnäkemyksestä, joka paistaa kirjoituksen rivien väleistä. Myös viittaus siihen, että liittoutuminen ja liittoutumattomuus ovat molemmat skenaariossa mukana, osoittaa, että Nato-hakemus on vahvasti tapetilla.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jokainen alkaa Suomessa ymmärtää (Kekkosen-aikaisia edistyksellisiä lukuun ottamatta), että Suomen oikea paikka olisi Natossa. Ratkaisuun olisi syytä päätyä Ruotsin kanssa yhdessä, jolloin EU-maista ulkopuolelle jäisivät vain Irlanti (jolla ei ole paljoa rajanaapureita), Kypros (jota hiertävät Kreikan ja Turkin suhteet) ja Itävalta (jossa sotilasliitot estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki). Nato sinänsä on puolustusliitto eikä suunnattu ketään vastaan.

Turvallisuuden suojelun päämäärä on säilyttää sellainen yhteiskunta, jossa tätäkin keskustelua voidaan avoimesti käydä, jossa poliitikot voivat valita linjanvetäjän roolin ja jossa virkamiehet voivat tuoda julki asiantuntijanäkemyksensä avoimesti. On kurjaa suomalaiselle demokratialle, jos avoimia kannanottoja pitää häpeillä tai ”selitellä pois”.

18. syyskuuta 2014

Scottish risky


Toissapäiväisessä Ajankohtaisessa kakkosessa näytettiin TV-kuvaa miekkosesta, joka riehui erään skotlantilaisen kaupungin kaduilla hame päällään sinivalkoista lippua kantaen. Lippu oli toki Skotlannin, mutta milloin sama nähtäisiin Suomessa?

Olisi ehkä syytä tarkemmin miettiä, mitä itsenäisyys loppujen lopuksi on. Itsenäisyys on todellakin pitkälti henkinen ja subjektiivisiin kokemuksiin liittyvä asia.

Euroopan unioniin sisältyvän universalismin aikakaudella Euroopassa on käynnistynyt monenlaisia itsenäisyys- ja separatismiliikkeitä, joita on nähty paitsi Skotlannissa, myös Kataloniassa ja Belgiassa. Ne ovat syntyneet joko tukahduttavana tai liian etäisenä koetun EU:n vastavaikutukseksi.

Kyseinen tendenssi pitää yhtä sen kanssa, mitä olen todennut kansallisvaltioiden kuolemasta: jäljelle on jäämässä etäinen ja mittasuhteiltaan vääristynyt EU:n toimintataso ja toisaalta paikallinen ja maakunnallinen taso, jolla pieni ihminen on voimaton.

On kehnoa, mikäli Euroopassa lähestytään jälleen renessanssin ajalle tyypillistä ruhtinaskuntien ja kaupunkivaltioiden tilkkutäkkiä. Hyvinvointiyhteiskunta voidaan säilyttää ja taata vain kohtuullisen kokoisten kansallisvaltioiden sisällä. Erilaiset separatismipyrkimykset kertovat tämän ihanteen hajoamisesta.

Skotlannin itsenäistymispyrkimykset johtuvat pitkälti siitä sosiaalisen eriarvoistumisen kokemuksesta, jota David Cameronin hallitus on saanut aikaan Britanniassa. Siksi hänen lupauksiinsa ei uskota Skotlannissa. Ja siksi Skotlannin itsenäistyminen on todennäköisen täpärällä.

Itsenäistymishanke ei voisi osua pahempaan paikkaan – ei myöskään Cameronin lupaus äänestyttää britit Euroopan unioniin kuulumisesta, mikäli hänen puolueensa voittaa seuraavat parlamenttivaalit.

EU on osoittautunut monessa suhteessa ongelmalliseksi, mutta valtioiden liiton purkautuminen tässä kansainvälispoliittisessa tilanteessa olisi Euroopalle kohtalokasta ja osuisi kuin joulupukki vappujuhliin. Siksi Cameronin lupaukset osoittavat huonoa pelisilmää.

Mikäli Skotlanti laittaa säkkipillit pussiin eroten Britanniasta ja myös Britannia irtautuu myöhemmin EU:sta, arvatkaapa, missä Euraasian maassa osataan iloita! EU:n heikentäminen ei ole nyt keidenkään eurooppalaisten etujen mukaista, ja siksi myös skottien kannattaisi olla kuin vaatteensa: ”kilttejä”.

17. syyskuuta 2014

Suomalaisen ydinenergiapolitiikan järjettömyys


Nyt kun Vihreä liitto lähtee hallituksesta ydinvoimapäätöksen myötä, puolue tulee olleeksi ikään kuin ”sattumalta oikeassa”. Tämä herättää luonnollisesti sen filosofisen kysymyksen, osoittaako tahaton oikeaan osuminen ymmärrystä tai tietoa. Omasta kausaaliseen tietoteoriaan perustuvasta näkökulmastani ei tietenkään, sillä uskomuksen totuus tai lopputuloksen oikeutus ei johdu aiemmista tosiasioista.

Hallituksen tuki Fennovoiman ydinvoimalahankkeelle on toki omastakin mielestäni väärin, vaikka muutoin kannatan ydinvoimaa. Sellaista ydinvoimalaa ei puolestaan ole, jota vihreät voisivat kannattaa ei vaikka ydinmiilu tuottaisi lopputuloksenaan parfyymia, saippuaa tai sokerileivoksia.

Vastustaessaan ydinvoimaa periaatteellisesti vihreät tulivat vastustaneeksi myös Venäjä-vetoista ydinvoimaa, jota Fennovoiman omistuksesta on nelisenkymmentä prosenttia. Puolue osaakin ottaa kaiken irti tästä onnenkantamoisestaan. Puolueen kun pitää väistämättä linjata ydinvoimaa vastaan, mutta nyt se sai kuin lahjaksi myös ulkopoliittisen ylitietäjän roolin päästessään esiintymään idänsuhteiden kaukaa viisaana asiantuntijana.

Miksi ydinvoimahankkeet floppaavat Suomessa?

Ongelmien taustalla on hallituksen aiemmin tekemä päätös. Vuonna 2010 hallitus antoi luvat Fennovoiman ydinvoimalalle ja TVO:n neljännelle reaktorille mutta epäsi luvan Fortumin hankkeelta, joka olisi ollut ainoa toteuttamiskelpoinen. Taustalla vaikuttivat aluepolitiikka ja työllisyyspolitiikka, niin kuin huonojen päätösten takana aina.

Keinotekoinen muuttotappiokuntien suosiminen ja tempputyöllistäminen eivät toimi pienemmässäkään mittakaavassa, ja suuressa mittakaavassa subventiopolitiikka on suorastaan jättiläismäisen tehotonta. Yksi selitys kehnoon päätökseen saattoi olla se, että hallitus yksinkertaisesti halusi molempien hankkeiden floppaavan.

Tällaista päätösterrorismia on harjoitettu ennenkin. Kun tuetaan jotakin hanketta niin, että se epäonnistuu, voidaan olla varmoja, että kansan mielipide kääntyy asiaa vastaan. Esimerkin tarjoaa Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan viivästyminen. Se ei johdu ensisijaisesti teknisistä eikä taloudellisista ongelmista vaan poliittisista päätöksistä. Miksi?

Kun ydinvoiman lisärakentamisesta riideltiin edellisen kerran, hallitus myönsi toimiluvan vain yhdelle uudelle reaktorille. Niinpä TVO halusi hyödyntää luvan täysimääräisesti ja tilasi 1 500 megawatin yksikön, josta oli tuleva (lopetetun Ignalinan voimalan jälkeen) maailman suurin. Koska kyseisenlaista reaktoria ei ollut saatavilla valmiina, se piti suunnitella alusta asti. Kyseessä on prototyyppi, jota valmistetaan kuin rintamamiestaloa: yhtä aikaa suunnitellen ja tehden. Siksi se viipyy.

Olkiluodon kolmannen yksikön viipymisen syy on siis huono poliittinen päätös. Jos hallitus olisi antanut suoraan luvat kahdelle tai vaikka viidelle reaktorille, ne olisi saatu maailmalta valmiina ja jauhaisivat parhaillaan sähköä verkkoon. Näin ei ole, koska vihreät toimivat lupien myöntämisen jarrumiehinä. Vihreät ovat itse aiheuttaneet TVO:n kolmannen voimalayksikön epäonnistumisen.

Muita syitä viipymiseen ovat korkeatasoiset turvallisuusnormit, jotka puolestaan kertovat vain siitä, että järjestelmä toimii, ja voimalatyömaan monikulttuurisuus, jonka vuoksi työmaalla ei enää selviä olematta itäeurooppalaisten kielten dosentti. TVO:n neljännen voimalan hanke puolestaan kaatuu talouteen, sillä yrityksen luottoluokitus on pudonnut jo kahdesti, eikä kolmas yksikkö ole verkossa ennen vuotta 2018.

Vihreät torppasivat Rosatomin mutta sallivat sähkön ostamisen Venäjältä

Pahinta kuitenkin on, että sähköntuonti itärajan takaa jatkuu. Suomi tuo vuodenajasta riippuen yhden tai kahden reaktorin tehon verran sähköä Venäjältä, joka valmistaa sitä Tshernobyl-tyyppisissä ydinvoimaloissa. Suomenlahden pohjukassa puhiseva Sosnovyi Borin ydinvoimala on koko Pohjois-Euroopan suurin turvallisuusuhka (Venäjän nykyhallituksen jälkeen).

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä, sillä yhdelläkään kulttuurilla ei ole ollut mitään yhtä pysyvää annettavaa tulevaisuudelle kuin ydinsaasteet. Koska tuo virhe on kuitenkin jo tehty, olisi ajattelematonta kääntyä puolimatkasta takaisin.

Ydinvoiman kanssa valittu tie kannattaa kulkea loppuun, sillä kaksinkertainen määrä käytöstä poistettua ydinpolttoainetta ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta sen suurempaa ympäristöriskiä kuin nykyinenkään määrä. Sen sijaan käyttöriskit pienenevät, kun rakennetaan uusia voimaloita. Uusi ydinvoimala on kuin tuliterä BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia Kiina, Intia ja Irak suunnittelevat omille tonteilleen ja Venäjä muun muassa Kaliningradiin.

Vihreiden ei kannattaisikaan mekastaa ydinvoiman käytöstä Suomessa, sillä Suomen oloissa ei esiinny maanjäristyksiä, ja poliittiset olot ovat (Venäjän uhkaa lukuun ottamatta) vakaat. Myös ydinsaasteiden loppusijoitusongelma on ratkaistu ainoana maana maailmassa! Sen sijaan ydinvoimasta kannattaisi pyrkiä eroon muualla. Suomessa on myös maailman ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat, joten vihreiden ajama hiilestä luopumisen pakkomielle on tuhoisa esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikassa ja kaikkialla muuallakin, jossa se syventää kuntien talousahdinkoa.

Samalla kun maantieliikenne siirtyy seinästä ladattaviin sähköautoihin, sähkön kulutus kääntyy jälleen nousuun. Luonnollisesti on kehitettävä myös tuulivoimaa, aurinkoenergian talteenottoa ja maalämpöä. Esimerkiksi omakotitaloista voitaisiin näillä keinoilla rakentaa lähes omavaraisia.

Mutta energiariippuvainen teollisuutemme tarvitsee jatkuvasti ydinsähköä. Sähkö on käyttökelpoinen energiamuoto myös kasvukeskuksissa, joissa pitää välttää fossiilisten polttoaineiden tuottamia ilmansaasteita.

Vihreiden ympäristöpolitiikan populistisuus

Suomi on kylmä ja pimeä maa, jossa tarvitaan uusia ydinvoimaloita jo siksikin, että nykyiset poistetaan käytöstä muutaman vuosikymmenen kuluttua. On perin populistista jättää hallitus vain siksi, että puolueen risuparta & -kumisaapasjalkasiiven kaikesta räksyttävät ekofundamentalistit pääsisivät aloittamaan vaalityön oppositioasemasta.

Vihreiden virallisen ympäristöpolitiikan ensimmäinen (I) paradoksi on siinä, että puolue vastustaa hiilidioksidipäästöjä muttei sallisi hiilidioksidia tuottamatonta ydinvoimaa. Toinen paradoksi (II) on se, että puolueen mielestä pitäisi lisätä tuulivoimaa muttei saisi rakentaa tekoallasta.

Tosiasiassa tuulivoiman hyödyntäminen edellyttää tekoaltaan rakentamisen, sillä tekoaltaaseen voidaan varastoida vesivoimaan perustuvaa potentiaalienergiaa aikana, jolloin tuuli pyörittää myllyihin sähköä, kun taas tuulettomana aikana patoluukkuja voidaan avata ja ottaa varastoitu energia käyttöön. Ruotsissa tekoallas on, ja siksi ruotsalaiset pystyvät täysmittaisesti hyödyntämään yhteispohjoismaisilla sähkömarkkinoilla olevaa tuulisähköä, jota esimerkiksi Tanska myy tuulisen sään aikaan halvalla.

Edellä sanottu osoittaa, että vihreiden ympäristöpolitiikka on perin ristiriitaista, järjetöntä ja omassa tunteenomaisuudessaan populistista. Muut puolueet ovat pystyneet hoitamaan myös ympäristövastuuta paremmin. Oppositiosta käytävä vaalikampanja voi tuoda vihreille muutaman lisäpaikan, mutta tulevaan hallitukseen sillä ei ole todennäköisesti asiaa.

Toimilupahakemukset uusiksi

Kokoomus puolestaan on pelannut asetelman taitavasti. Myöntämällä luvan Fennovoimalle ja lisäajan TVO:lle se käytännössä siivoaa pöydän uusille toimilupahankkeille, sillä molemmat kaatuvat omaan mahdottomuuteensa. Tulevaisuus on valtio-omisteisen Fortumin, joka rakentaa yksikön todennäköisesti Loviisaan. Siellä se on oikeassa paikassa korvaamassa sähkön tuontia Venäjältä ja tuottaessaan energiaa etelän kasvukeskuksiin.

Vihreät ovat perinteisesti halunneet, että Suomessa käytettävä ydinsähkö tuotetaan Venäjän Tshernobyl-tyyppisissä voimaloissa. Tilanteessa ei ole muuta hyvää kun se, että asiakkuus on tuonut suomalaisille mahdollisuuden vaatia voimaloihin turvallisuusparannuksia, joiden johdosta Helsingissä syttyy nyt lamppu, kun Sosnovyi Borissa räjähtää.

Sen sijaan siitä olen vihreiden kanssa samaa mieltä, että uutta voimalaa ei tule ostaa Venäjältä, eikä venäläisen Rosatomin tule olla omistajana suomalaisissa voimaloissa. Firma on seuraavat vuodet Putinin peukalon alla, mikä syventäisi Suomen energiariippuvuutta.

Myös ydinvoimaloiden ”kotimaisuus” pitää määritellä niin, että pääomasta ja omistajuudesta selvästi yli puolet on nimenomaan suomalaista  eurooppalaisista pääomasijoittajista koostuva kokoomuslainen ”kotimaisuus” ei riitä. Pisteitä kokoomukselle ja demareille ei ropise myöskään venäläisen Rosatomin suosimisesta.

15. syyskuuta 2014

Ruotsindemokraattien äänestäminen nosti demarit valtaan ja kiihdytti maahanmuuttoa


Viikon paradoksi on tässä. Mietitäänpä hetken, miksi Ruotsin kokoomus (23,2 %) hävisi eiliset vaalit ja porvariallianssi (39,3 %) menetti hallituksen muodostamiseen tarvittavat äänet.

Kannatuksensa 12,9 prosenttiin tuplannut Ruotsindemokraatit sai kokoomuslaisten äänet siksi, ettei kokoomus ollut tarpeeksi maahanmuuttokriittinen.

Sosiaalidemokraatteihin (31,2 %) kokoomuslaisten kannattajia valui puolestaan siksi, että heidän mielestään kokoomus oli liian maahanmuuttokriittinen.

Yhtä kaikki, Ruotsindemokraattien äänestäminen johti siihen, että porvariallianssi (joka on sentään myöntänyt maahanmuuton ongelmat), joutui luopumaan hallitusvastuusta. Koska demarivetoinen uusi hallitus sallii maahanmuuton jatkua useiden kymmenien tuhansien tulijoiden vuositasolla, halu torjua maahanmuuttoa Ruotsindemokraatteja äänestämällä johti käytännössä tavoitteen täydelliseen vastakohtaan!

Demarien ja ympäristöpuolueen vähemmistöhallitus, jota kommunistit, liberaalit, krisut ja kepu tukevat valikoidusti oppositiosta, tulee varmasti pitämään ovet auki joka suuntaan Somaliasta Syyriaan (oman maansa Ruotsindemokraatteja lukuun ottamatta). Sverigedemokraterna-puolueen äänestäminen tuli siis lisänneeksi maahanmuuttoa, mutta vain siksi, että muiden puolueiden Ruotsindemokraateille julistama cordon sanitaire estää sen poliittisen osallistumisen.

Kiintoisaa onkin kilpailevien puolueiden täydellinen selkänsä kääntäminen ja kaikesta yhteistyöstä kieltäytyminen Ruotsindemokraattien kanssa. Se tosin näyttää vain lisäävän puolueen kannatusta, joka nyt on jo 780 000 äänen tasolla.

Ilmeisesti muissa puolueissa ollaan kateellisia Ruotsindemokraattien osoittamasta avautumisesta maahanmuuttoasioissa. Muissa puolueissa ongelmia ei uskalleta tai osata myöntää, saati että niille tehtäisiin jotakin rajoittamalla tai vastustamalla maahanmuuttoa.

Ruotsindemokraatit ovat nyt ratkaisijanroolissa. Vaikka heitä ei kelpuutettaisikaan hallitukseen, muut puolueet joutuvat aloittamaan kilpailun siitä, mikä vanhoista puolueista kehtaa aloittaa maahanmuuttovirtojen pysäyttämisen. Muutoin Ruotsindemokraattien kannatus tuplaantuu jälleen; samoin kasvaa vasemmistolaisen median tarve selittää Ruotsindemokraattien kannatusnousua kaikella muulla paitsi maahanmuuton aiheuttamilla ongelmilla, esimerkiksi työttömyydellä, turhautumisella tai äänestäjien tyhmyydellä.

Demokratian kannalta ongelmallista on, että vaalien suurin voittaja on torpattu kaikesta poliittisesta toiminnasta muiden puolueiden yhteispäätöksellä. Sosiaalidemokraattinen Aftonbladet puolestaan on luonut kampanjan, jossa korostetaan 87 prosentin äänestäneen muita kuin Ruotsindemokraatteja, vaikka itse vaalissa ei äänestetty ketään vastaan vaan oman puolueen puolesta. Jos 87 prosenttia ei ole tällä perustella rasisteja, onko 97 prosenttia feminismin vastaisia vain siksi, että feministinen puolue sai noin 3 prosenttia äänistä? Taitavat olla rasismi, leimaaminen ja kahtiajakojen kylväminen ihan muualla kuin Ruotsindemokraattien riveissä.

Puoluekohtaiset ääniosuudet ja paikkamäärä valtiopäivillä

sosiaalidemokraatit: 31,2 % (edellisvaaleissa 30,7 %) / 113 (+1) paikkaa
kokoomus: 23,2 (30,1) / 84 (23)
ruotsidemokraatit: 12,9 (5,7) / 49 (+29)
ympäristöpuolue: 6,8 (7,3) / 24 (1)
keskusta: 6,1 (6,6) / 22 (1)
vasemmistopuolue: 5,7 (5,6) / 21 (+2)
kansanpuolue: 5,4 (7,1) / 19 (5)
kristillisdemokraatit: 4,6 (5,6) / 17 (2)
feministinen aloite: 3,1 (0) / 0 (0)
muut: 0,9 (1,4) / 0 (0)

13. syyskuuta 2014

Ruotsin vaalitaistelu ennakoi muutosta


”SvD” ei tarkoita ’Sverigedemokraterna’ vaan ’Svenska Dagbladet’.
Mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä? Ennusteet ovat povanneet vallan vaihtumista Ruotsin valtiopäivävaaleissa, jotka käydään tänä viikonloppuna.

Vihervasemmisto odottaa kannatuksen paluuta porvariallianssilta, jonka suosiota on verottanut pitkä hallituskausi.

Mahdollista kuitenkin on, että kannatus ei siirrykään nykyiseltä pääministeripuolue kokoomukselta ”takaisin” sosiaalidemokraateille vaan virtaa pienempiin puolueisiin arvoliberaalien antaessa äänensä esimerkiksi Kansanpuolueelle ja konservatiivien kääntyessä Ruotsindemokraattien suuntaan. Usko sosiaalidemokraattien johtamaan hallitukseen on nimittäin korkeinta sosiaalidemokraattien omissa riveissä muttei suinkaan kaikkien äänestäjien keskuudessa.

Vuosi sitten vasemmiston ja vihreiden kannattajista peräti 78 prosenttia uskoi demarijohtoiseen hallitukseen, kun taas hallituspuolueiden kannattajista vain 32 prosenttia uskoi sosiaalidemokraattien johtavan tulevaa hallitusta. Nyt kokoomus jäänee selvästi 30 prosentin alapuolelle, kun taas sosiaalidemokraatit saanevat kolmanneksen kaikista äänistä. Hallitusneuvotteluista tulee todennäköisesti vaikeat, sillä demarit tarvitsevat pienpuolueiden tuen, eikä ympäristöpuolueen ja entisistä kommunisteista koostuvan vasemmistopuolueenkaan tuki riittäne enemmistöhallituksen muodostamiseen.

Vaa’ankieliasemaan joutuvat kristilliset, kepu, Kansanpuolue ja Ruotsindemokraatit, jotka kaikki ylittävät äänikynnyksen mutta joista vain viimeksi mainitulla voi olla jotakin uutuudenviehätykseen perustuvaa intoa hallitustyöskentelyn kokeilemiseen.

Ruotsin monipuoluejärjestelmälle ominainen mutta sinänsä erikoinen jako porvariallianssiin ja vihervasemmistolaiseen blokkiin saattaa kuitenkin murentua Ruotsindemokraattien noustessa, jolloin joudutaan etsimään uusia koalitioita. Kaksijakoisuus on joka tapauksessa pitänyt huolen, että sanasotaa on käyty selkein argumentein, ja pienpuolueiden ohjelmaerimielisyydet demarien kanssa ovat rajut koskien maahanmuuttoa, Natoa ja taloudenhoitoa.

Kiintoisa ruotsalainen erityispiirre on, että keskustapuolue on Ruotsissa vain pieni agraariseksi mielletty maatalousväestön intressiryhmä, jota kannattaa runsaat 4 prosenttia kansasta. Matti Vanhasen pääministerikaudella Suomen Keskusta yritti näyttäytyä jopa liberaalina puolueena pitäen Yhdysvaltain demokraatteja eräänlaisena Atlantin takaisena veljespuolueenaan (Vanhasen luonnehdinta demokraattien vaalivoiton jälkeen). Tosiasiassa Suomen kepu on ollut melko konservatiivinen ja voimakkaan ideologinen ryhmittymä maamme politiikassa, joten puolueita valitessaan ruotsalaiset näyttävät suomalaisia tietoisemmilta.


Liberaali Folkpartiet on kaivanut esiin kovat aseet ja lupaa kansalle feminismiä ilman sosialismia. Sen sijaan sosialismiin näyttää liittyvän aina feminismiä. Hiukkasen feminismiä sisältyi myös kansallissosialismiin, jossa miespuoliset homot vietiin keskitysleireille mutta lesbot armahdettiin tasa-arvon merkiksi. Folkpartietilla on työtä feministien äänten pitämisessä itsellään, sillä parlamenttiin pyrkii ensimmäistä kertaa myös feministipuolue.



Ruotsalainen kokoomuspoliitikko haluaisi säilyttää oikeuden valita koulunsa itse. Ajatus on ristiriitainen siksi, että yleensä myös koulu valitsee oppilaansa. Kokoomus on perinteisesti puolustanut pieniä opetusryhmiä, tasokursseja ja muuta sosiaalista jakautumista. Samalla puolue on vastustanut ”tasapäistämisenä” pidettyä yhdenvertaistamista. Mutta mistähän tuo usein viitattu pako tiettyjen lähiöiden kouluista ja halu hakeutua rauhallisempien alueiden kouluihin oikein johtuu? Onko kyseessä vain oikeus valita koulunsa vai jostakin muusta asiasta johtuva sosiaalinen pakko?



Työväenpuolue kokoomuskin on  Ruotsissa vain ”maltillinen”, mutta silti puolue toteaa vaalijulisteessaan melko kylmäkiskoisesti, että hyvinvointi rakennetaan työlle eikä avustuksille. Lisäksi puolue antautuu lupaamaan 250 000 uuden työpaikan lisäksi työtä peräti viidelle miljoonalle ihmiselle ja painottaa, että ”kaikkia tarvitaan”, ilmeisesti rasismisyytösten välttämiseksi. Pääministeri Fredrik Reinfeldt kun meni tunnustamaan, että talous on ongelmissa muun muassa maahanmuuton tuottamien lisäkustannusten vuoksi. Viimeksi hän kehotti avaamaan sydämensä turvapaikanhakijoille, vaikka toisaalta hän tunnusti, ettei maahanmuutossa ole enää lainkaan liikkumavaraa. Ruotsalaiset ovatkin joutuneet avaamaan tulijoille ennen muuta lompakkonsa.



Sosiaalidemokraattien pakki on sekaisin kuin Systembolagetin sisäänkäynnin edustalla näkyvät roskasäiliöt. ”Enemmän työtä, parempi koulu ja turvallisempi hyvinvointi” kulkevat kuulemma veronalennusten edellä. Veronalennuksia kukaan ei ole luvannutkaan, mutta puolue tarkoittaa kai nostavansa verotusta. Merkillistä muuten, että hyvinvoinnin ajatellaan tässäkin syntyvän, kun ihmisillä on kädet täynnä työtä. Filosofisesti katsoen työllä ei ole itseisarvoa vaan pelkkä välinearvo, ja moni kokisi olonsa varmaankin paremmaksi, mikäli työtä olisi vähemmän tai se jaettaisiin tasaisemmin.