15. marraskuuta 2012

Onko Medvedev tietoinen heteropropagandasta?


Suomessa ei näköjään tarvita ”homopropagandan” kieltävää lakia, sillä aktivistit olivat hiljaa Dmitri Medvedevin vieraillessa Suomessa. En ainakaan itse havainnut, että sen enempää Seksuaalinen tasavertaisuus ry kuin muutkaan yhdistykset olisivat järjestäneet mielenosoitusta tai kannanottoa Venäjän harjoittamaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sortoa vastaan.

Venäjä on sortanut homoja, lesboja ja transsukupuolisia häikäilemättömästi. Lait, joilla kielletään homojen julkinen esiintyminen ja aihetta koskevan informaation jakaminen, loukkaavat räikeästi yleisiä ihmisoikeuksia ja YK-sopimuksia. Ne ovat vastoin tiedettä ja yleistä etiikkaa.

Venäjä hyökkäsi muutama viikko sitten Suomeen alkamalla valittaa venäläislasten kohtelusta Suomessa. Näin se käänsi huomion pois omassa maassaan tapahtuvista ihmisoikeusrikoksista, joita Venäjä itse tuottaa julkisen vallan johdolla.

Se, että homovastaiset lait on saatettu voimaan näennäisen kansanvaltaisesti, ei tarkoita, että ne olisivat oikeudenmukaisia. Minkään valtion lainvalmisteluelinten ei pitäisi ottaa kyseisenlaisia lakeja edes valmisteluun. EU-maissa ne torpattaisiin jo alkuunsa ihmisoikeuksien vastaisina. Kyseessä ovatkin todelliset fasistilait, joilla homot, lesbot ja transsukupuoliset yritetään työntää siltojen alle, estää tiedonjako ja kieltää homojen julkinen olemassaolo koko valtiossa.

Kansainvälisen arvostelun laimeudesta päätellen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöt ovat turtuneet omaan hyvinvointiinsa länsimaisissa demokratioissa. Omana itsenään esiintymisen tuomitseminen ”homopropagandaksi” on kuitenkin vakava ihmisoikeusrikos, jota vastaan kaikkien sivistyneitten maiden pitäisi reagoida. Missä tahansa sivistyneessä valtiossa homovastaiset lait kumottaisiin ja niiden valmistelu kiellettäisiin.

Medvedevin, Kataisen ja Niinistön asialistalle mahtui vain suurta porua herättänyt lapsikiista, jonka Venäjä lavasti kääntääkseen huomion pois omalla tontillaan tapahtuvista ihmisoikeusrikoksista. Medvedev päätyi puolustelemaan oman maansa suvereniteetia epäsuorasti: julistamalla Suomen päättävän itsenäisesti lapsipolitiikastaan ja neuvomalla järjestämään Natosta kansanäänestyksen. – Ikään kuin emme muuten tietäisi, että niin voidaan tehdä.

Ohjeiden antamisessa olikin kyse taitavasta diplomaattisesta harhautuksesta. Korostamalla Suomen itsenäisyyttä näissä asiakysymyksissä Medvedev toivoi Suomen vastavuoroisesti pidättäytyvän paheksumasta Venäjän rajojen sisällä tapahtuvia ihmisoikeusrikoksia.

Näyttö on selvä. Madonna on haastettu oikeuteen Pietarissa sillä verukkeella, että hän osoitti tukensa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Myös tavallisia ihmisiä on tuomittu, homoravintoloita yritetään sulkea, ja maassa harkitaan opetuskieltoa homoille ja lesboille. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että homoseksuaalisuus kriminalisioidaan ja ihmiset pakotetaan kantamaan vaaleanpunaista kolmiota sekä kulkemaan paperipussi päässä. Symbolisella tasolla pelkät tiedonjakoon liittyvät rajoitukset haavoittavat seksuaalivähemmistöjen elämää yhtä pahasti kuin täydelliset kieltotoimet.

Kukaan ei näytä kyseenalaistavan myöskään ”homopropagandan” käsitettä. Muutama vuosikymmen sitten homojen kaapissa pitoa sanottiin oikeutetusti heteropropagandaksi. Heteropropagandan uhreja ovat muun muassa ne eheytysterapioista kärsineet, joita yritettiin käännyttää heteroiksi. Homoseksuaalien lähihistoria on heteroiden, kristittyjen ja totalitaristen valtioiden harjoittamaa väkivaltaa täynnä. Vielä 1950-luvulla homoja kastroitiin medikalistisen mielivallan tuella, mistä kertoo esimerkiksi Kim Bentzin teos Kastroitu (1989).

Suomessa vuonna 1971 tapahtunutta homoseksuaalisuuden dekriminalisointia jatkettiin pelkoa herättäneellä ”kehotuskiellolla”, jonka pappi ja psykiatrikunnan ”musta lammas” Asser Stenbäck junali lakiin. Sen vuoksi homoseksuaalisen käyttäytymisen ikärajaksi säädettiin 18 vuotta, kun se heteroilla oli 16 vuotta. Tämäkin pykälä vahingoitti monien homojen ja heteroiden asemaa perustuessaan tieteen vääräksi osoittamaan käsitykseen, että homoseksuaalisuuteen voi vietellä tai oppia ja että homoseksuaalisuudessa ylipäänsä on jotakin sellaista pahaa, jolta ihmisiä tulee varjella. Kehotuskielto poistettiin vasta rikoslain uudistuksen yhteydessä, jolloin myös ikärajat yhdenmukaistettiin.

Nyt tuo sama tilanne yritetään tuoda takaisin Venäjällä ja muutamissa muissa halkopinon takana elävissä entisen Neuvostoliiton maissa. Myös Suomessa, jossa kylähullutkin ovat muita koulutetumpia, muuan tieteellisistä periaatteista luopunut dosentti on vaatinut samanlaisia lakeja voimaan katsoen niiden kehittävän suomalaista yhteiskuntaa ja pitäen niitä tervettä sekä täysipainoista perhe-elämää ja lasten tasapainoista kasvua edistävinä.

Jutun kommentissa hän sanoo toivovansa, ”että yhteiskunta on terveellä pohjalla ja eheytyy”. Lisäksi hän samastaa pornografian ja homoseksuaalisuuden ja vetoaa lapsiarvoihin homoseksuaalisuuden sensuroimiseksi: ”Ihan samasta syystä toivon, että R-kioskit poistavat pornolehdet kaupan hyllyiltä. On se omituista, että tupakat piilotetaan kassoilla, mutta pornolehtien pitkä rivistö on lastenkin nähtävillä missä tahansa kioskissa.”

Omasta mielestäni lasten ja nuorten edun mukaista on saada tietoa homoseksuaalisuudesta ja kaikesta seksuaalisuudesta. Tämä auttaa lapsia ja nuoria valitsemaan itselleen parhaiten sopivan elämäntavan, onpa sitten hetero tai homo. Sen sijaan homoseksuaalisuutta koskevan tiedon tukahduttaminen ja avoimen esiintymisen kieltäminen, rankaiseminen tai asiaan liittyvä salailu ja uhkailu vahingoittavat perhe-elämää ja avointa suomalaista yhteiskuntaa sekä vaikeuttavat ihmisten omana itsenään elämistä. Pahimmillaan ne johtavat koulukiusaamiseen, syrjintään ja jopa itsemurhiin.

On kammottavaa ajatella, että muutama vuosikymmen sitten seksuaalisuus, jonka tulisi olla kaikille ihmisille nautinnon ja onnellisuuden lähde, olikin homoille ja lesboille suuren kärsimyksen aihe – ja pelkästään ulkoisista, heteropropagandan levittämiseen liittyvistä syistä. Kyseisen väkivallan toistuminen pitää kaikin tavoin estää.

Suomen poliitikkojen ei tulisi niin helposti taipua Venäjän harjoittaman vedätyksen ja piilouhkailun kohteeksi eikä myöskään antautua puolustelevaan rooliin, kuten lapsikiistassa. Sen sijaan tulisi realisoida ihmisoikeusvaatimukset länsimaisten arvojen mukaisella tavalla, ainakin sikäli kuin on uskominen Kataisen omia sanoja, joiden mukaan EU on arvoyhteisö. Tästä työstä kiitokset Tarja Haloselle.