26. lokakuuta 2012

Politiikan pyhät lehmät


Kunnallisvaalien alla on taas saatu kuulla, että lapsiperheitä pitää tukea. Muilla ihmisillä ei pidetä väliä, vaikka muut kuin lapsiperheet muodostavat Helsingin kotitalouksista noin puolet. Ehdokkaat ja puolueet olettavat, että lapsiperheiden tukeminen on naula, joka vetää, eikä vaihtoehtoa ole esitetty. Lapsiperhe on politiikan pyhä lehmä.

Tämä näkyy myös hallinnossa. Koettakaapa saada kaupungilta tai miltä tahansa julkisyhteisöltä esimerkiksi vuokra-asunto (tai jotakin tarveharkintaista tukea) ilman, että teillä on lapsia. Ei onnistu. Toimistoista vastataan kirkkain silmin, että etusijalla ovat lapsiperheet.

Koska lapsiperheiksi luetaan myös yksinhuoltajat (jotka useimmiten ovat naisia), tämä politiikka johtaa miesten syrjintään. Ja sitten ihmetellään, miksi syrjäytynein ja heikko-osaisin kaikista on yksinäinen keski-ikäinen mies. Väitän, että poliitikot ja byrokraatit tekevät tämän tahallaan.

Sen sijaan lapsiperheet ovat suojassa. Niiden elämä on puskuroitu poliittisella varjelulla ja Audien turvatyynyillä. Lapsettomat pakotetaan maksamaan myös suhteellisesti enemmän veroja kuin lapselliset, jopa niin, että tämä loukkaa perustuslaillista yhdenvertaisuutta.

Lapsettomat ihmiset – sekä yksinäiset että pariskunnat – ehdollistetaan tuntemaan syyllisyyttä toisten ihmisten kurjuudesta, ikään kuin olisi lapsettomien syytä, että joillakin muilla on lapsia. Vanha toive, ettei saa nauraa toisten vahingolle, toteutuu kuin itsestään, sillä monet ihmiset itkevät saavillisen saunavettä asian vuoksi.

Tavallaan tuntisin vähän ylpeyttäkin voidessani olla avuksi lapsiperheille, mutta siihen ei ohjaa lapsiperheiden jatkuva hyysääminen, palvominen eikä etuoikeuttaminen. Yhteiskunnan tulisi kannustaa parempaan perhesuunnitteluun, sillä vastuun lapsista pitää kuulua ensisijaisesti heidän vanhemmilleen niin Suomessa kuin kehitysmaissakin.

Tiedän kyllä, että moni asia on kiinni rahasta, mutta perhepolitiikkaa hoidetaan nyt liiaksi taloudellisin arvoin ja perustein, ja ollaan huolissaan lähinnä vanhempien asemasta. Keskeinen kysymys on, hyötyvätkö lapsiperheiden tukemisesta lapset itse, vai meneekö lapsiperheille suunnattu tuki vain aikuisten holtittomaan ja tuhlailevaan elämään.

Lapsiperheillä ratsastamisesta on tullut myös maahanmuuttopolitiikan keppihevonen. Usein sana ”lapsiperhe” tarkoittaakin samaa kuin ”maahanmuuttajaperhe”, aivan samaan tapaan kuin sanaa ”nuorisomellakka” on käytetty ”maahanmuuttajamellakan” kiertoilmauksena. Lapsiperhe on entistä useammin nimenomaan maahanmuuttajaperhe, sillä suomalaisilla ihmisillä ei ole lasten hankintaan enää varaa.

Jos suomalainen pariskunta jää työttömäksi, sille ei myönnetä sosiaalitoimistoista mitään, mikäli tuen hakijoilla on vähänkin varallisuutta. Sen sijaan maahanmuuttajaperheet ovat (varsinkin turvapaikanhakijoina ja pakolaisina) yleensä täysin vailla varallisuutta, ja siksi sosiaaliviranomaiset joutuvat myöntämään heille kaiken. Tätä kautta sosiaalilainsäädäntömme tukee suhteellisesti paremmin maahanmuuttajia kuin kantaväestöön kuuluvia.

Tämä osaltaan selittää maahanmuuttajien suuret lapsiperheet ja vierasperäisen väestön yliotteen väestönkasvusta. Ideologisesti sitä tukevat sekä islamin lisääntymispoliittiset normit että Suomen sosiaalilainsäädäntö.

Kyseinen politiikka on johtanut siihen, että lapsiperheiden tukeminen on entistä useammin argumentti, jolla tosiasiallisesti tuetaan maahanmuuttajia eikä suomalaisia. Kantaväestöön kuuluvat lapsiperheet kun ovat useasti juuri ja juuri tukikynnyksen yläpuolella, eikä yhteiskunnan apu yllä heille asti. Tämä merkitsee, että kun kuulette sanaparin ”lapsiperheiden tukeminen”, se entistä useammin tarkoittaa samaa kuin ”maahanmuuton tukeminen”. Lapsiperheiden tukemisesta on tullut entistä useammin maahanmuuton piilotukea.

Asialla on myös globaali puolensa. Ihmislajin liiallinen runsastuminen, toisin sanoen väestöräjähdys, uhkaa viedä koko ihmiskunnan perikatoon. Lisääntymisestä juontavat juurensa lähes kaikki maailman suuret ongelmat: nälänhätä, ekokatastrofi, tilanahtaus, rajariidat, sodat ja kaikkien asioiden riittämättömyys. Puhtaasti ekologiselta kannalta katsoen lisääntymisen kieltäminen olisi moraalisesti oikeudenmukainen teko. Enintään yhden lapsen politiikka sopisi kaikkialle, ei vain Kiinaan. Lopuille haittavero.

Joskus kuulee argumentin, että lapsia tarvitaan sekä veronmaksajiksi että vaihtamaan vanhusten vaippoja. Suurten ikäluokkien väestöpullistumaa ei tule kuitenkaan pyrkiä korjaamaan väestöpoliittisella patistelulla. Pitää hyväksyä väestön väheneminen ja antaa ajan hoitaa elatussuhteen tilapäiset vinoutumat. Länsimailla on muutenkin edessään elintason lasku.

Politiikan toinen pyhä lehmä ovat eläkeläiset ja ikäihmiset. Myös eläkeläisille kiskotaan jatkuvasti lisää etuja ja oikeuksia. Suuret ikäluokat ovat kuitenkin nauttineet 1960-luvulta asti hyvästä työllisyystilanteesta, ja myös julkista hallintoa ylipaisutettiin heidän työllistämisekseen. He ovat keränneet suuret eläkkeet ja hankkineet varallisuutta. Sen sijaan oma sukupolveni valmistui oppilaitoksista keskelle 1990-luvun lamaa. Sen jälkeen enää noin puolella työssä olevasta työvoimasta on ollut vakituinen työpaikka. Eläkekertymä on jäänyt surkeaksi pätkätöiden vuoksi, ja asuntovarallisuus on usein hankkimatta. Silti meidän sukupolvemme yritetään pakottaa maksamaan suurten ikäluokkien eläkkeet.

Tiedän toki, ettei tämä koske kaikkia ikäihmisiä, sillä on paljon huonotuloisia ja vähävaraisiakin eläkeläisiä. Mutta keskimäärin suurten ikäluokkien asiat ovat eläkkeellä paremmin kuin yhdenkään jälkeen tulevan.

Ihmettelen myös jatkuvaa vetistelyä ja kurjistelua. Minulla on 88-vuotias täti, joka on omaishoitanut urheasti 97-vuotiasta miestään. Siksi oudoksun sitä penäämisen ja tinkimisen ilmapiiriä, jossa poliittiset keskustelut käydään. Eivätkö ihmiset itse pysty mihinkään tai osaa yhtään mitään? Omasta puolestani toivon, että kuolen ajoissa, sillä en haluaisi kärsiä pitkään enkä pidä köyhästä elämästä. Mutta jos pitkä elämä uhkaa minua, haluan huolehtia asioistani mahdollisimman kauan itse ja suorastaan kiellän puuttumasta asioihini ilman pyyntöä mitenkään. Niin olen menetellyt filosofiassa muutoinkin.

Yksi mahdollisuus olisi purkaa eläkekassoissa oleva varallisuus ja syöttää se suurille ikäluokille, sikäli kuin he ovat sen tuottaneet. Tästä eteenpäin kaikille tulisi taata vain perustoimeentuloon riittävä tasaeläke. Jos haluaa enemmän, tulisi ohjata yksityisen eläkevakuutuksen ottamiseen. Takuueläke on periaatteellinen avaus siihen suuntaan, mutta se vain täydentää työ- ja kansaneläkettä ja paikkaa tulovajetta. Teoksessa Työttömän kuolema esittelemäni dynaaminen perustulomalli takaisi minimitoimeentulon myös eläkeläisille ilman, että ikäihmisiä kyykytetään asumistuessa ja toimeentulotuessa.

Tämänvuotisesta vaalipropagandasta päätellen politiikka ei ole kovin sankarillista eikä uhrautuvaa. Kaikki vain tinkivät. Yhdet tinkivät ylöspäin ja toiset alaspäin. Kukaan ei haluaisi tehdä itse mitään. Tinkimisen ja turvaamisen defensiivinen ilmapiiri johtunee siitä, että kansantaloutemme on konkurssissa. Ihme, jos tulevaisuudessa kukoistaa muukin kuin ruumisarkkuteollisuus. Hyvää halloweenia kaikille.