27. syyskuuta 2012

Kallis kirjasto – Köyhät käyttäjät


Kummatkohan kirjoissa ovat tärkeämpiä, sivut vai kannet?

Tätä pohdin, kun kävin tutustumassa Helsingin yliopiston uuteen pääkirjastoon. Kaisaniemenkadulle avatussa rakennuksessa toimivat sekä kirjaston hallinto, kurssikirjalainaamo, humanistisen, oikeustieteellisen, teologisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastot, laitoskirjastot ja suuri määrä muita aikaisemmin hajallaan ympäri yliopistoaluetta toimineita kokoelmia.

Nyt kaikki on keskitetty uuteen ja hienoon kirjastorakennukseen, johon budjetin mukaan investoitiin peräti 35 miljoonaa euroa rahaa. En tosin tiedä, onko arviossa pysytty vai ylitettiinkö se Musiikkitalon tapaan.

Mutta sen tiedän, että samalla kun opiskelijoita koulutetaan ymmärtämään, kuinka upea heidän uusi kirjastonsa on, rakennuksen aulassa komeilee suurikokoinen kyltti, jossa kehotetaan lahjoittamaan yliopistolle kurssikirja.

Yliopistolla on kuulemma varaa lainata tenttikirja enää vain joka kolmannelle tarvitsijalle.

Mistähän tämä johtuu? Onko mieltä laittaa kymmeniä miljoonia seiniin tilanteessa, jossa laitoksilla ja opiskelijoilla ei ole varaa edes kurssimateriaaleihin?

”Kyllä”, vastaavat SAK ja rakennusteollisuus. ”Ei”, sanovat opiskelijat tai ainakin suurin osa heistä. Ja ”suurimmalla osalla” tarkoitan tällöin köyhiä ja vähävaraisia opiskelijoita.

Rakennustyön alkaessa laskin, että uuden buildingin hinnalla olisi saatu miljoona kappaletta 35 euron hintaisia kirjoja, eli yhteensä 50 hyllykilometriä tieteellistä kirjallisuutta, jonka arvo ylittäisi kirjastojen avokokoelmissa olevan kirjallisuuden nykyarvon!

Kirjasto ei ole siis valtion lahja opiskelijoille, tutkijoille ja tieteelle, vaan se on korvamerkitty tulonsiirto rakennusteollisuudelle ja raksa-Ivaneille.

Myös vanhat kirjastot olivat toimivia. Vaikka niissä olikin ajan patinaa, ne olivat kuitenkin sympaattisia ja viihtyisiä, ja niiden käytävillä saattoi vaikka rakastua.

Sen sijaan uusi kirjasto on hieno mutta hygieeninen. Sisältä se muistuttaa enemmän John F. Kennedyn lentoaseman TWA-terminaalia (jonka piirsi Eero Saarinen), kuin kirjastoa. Ehkä tällä tavalla koulutetaan tulevaisuuden lakimiehiä, valtioviisaita ja muita Brysselin enkeleitä parveilemaan liikenteen solmukohtien odotushuoneissa.

No, lukupaikkoja kirjastossa ainakin riittää, eikä tunnelmaa voi yksinomaan moittia.

Mielenkiintoisimmat kirjat ovat edelleen samassa paikassa kuin ennenkin, eli maanalaisissa pohjakerroksissa, joista voi löytää aina jotain muutakin kuin etsii. Ihmeellistä, miten koskemattomina ne ovatkin säilyneet hirveän rakennustyön yli.

Onnittelen kirjaston henkilökuntaa siitä, että se sai käyttöönsä hienot tilat, joissa magneettiovet loksahtelevat sulkien asiattomat ulkopuolelle. Hissien liukuovet suhahtelevat kuin futuristisessa filmissä, autojen navigaattoreista muistuttava virtuaaliääni ilmoittaa kerroksen, ja hissien sisätilat on valaistu myös sinertävillä lampuilla, jotta narkkarit eivät voisi piikittää itseään matkalla ylös tai alas... Kertokaa te, mistä näitä ideoita tulee.

Ulkoapäin katsoen kirjastorakennuksen julkisivu sulautuu ympäristöön hienosti, mutta kukkona tunkiolla komeileva Kaisaniemen Anttila on varastanut kirjaston sisäänkäynnin omiin tarkoituksiinsa. Minusta on banaalia, että tieteelle tarkoitetun rakennuksen pääkäyttäjät ohjataan ryömimään sisään sivuovesta ja paraatisisäänkäynti on omistettu räikeälle supermarketille.

Moderniudestaan ja funkishenkisyydestään huolimatta uusi kirjasto häviää arkkitehtonisesti vanhalle pääkirjastorakennukselle, joka palvelee edelleen Kansalliskirjastona. En muutenkaan kannata erityisesti keskitettyjä ratkaisuja, sillä kirjastoilla on taipumus silloin tällöin palaa, kuten muinaisessa Alexandriassa. Niinpä kokoelmien hajallaan pitämisessä voisi olla myös oma viisautensa.

Mutta kuorista viis. Minulle kirjoissa ja muussa informaatiossa tärkeintä on sisältö.

Kiintoisaa onkin, viekö näytöiltä luettava elektroninen e-kirja paperikirjan markkinat niin, että kansia ja kirjastoja ei tulevaisuudessa enää tarvita – ainakaan kirjojen säilytyspaikaksi. E-kirjassa olevat totuudet eivät pala tulessakaan, mutta alleviivauksia ja muita selventäviä merkintöjä niihin ei voi tehdä, kuten ihanalta tuoksuviin kurssikirjoihin.


Näkymä neljännestä kerroksesta.

Uusi kirjasto on vahvaa muotokieltä.

Kokoelmat ja lukupaikat on sijoitettu valopihan reunoille.

Paraabelin muotoinen ikkuna tuo valoa, ja Kaisaniemenkadun läheisyydestä huolimatta kirjasto on ihmeen hiljainen.

Seitsemännen kerroksen terassilta avautuu kaupungin paras näköala, joka hintaansa nähden on hyvä.

Opiskelijoilla ei ole varaa kurssikirjoihin, ja myös kirjasto on pakotettu kerjäämään.

Seinän rakenne vaimentaa melua ja kaaret muistuttavat konjunktuureista. Lasinen pyramidi ei ole Louvresta.

Tämä kuva ei ole kirjastosta vaan Stockmannin Argos-hallista.

Tämäkään kuva ei ole kirjastosta vaan kapitalistisesta Kampin kauppakeskuksesta.

23. syyskuuta 2012

EU yllättää nyt ja lähitulevaisuudessa


EU se osaa aina yllättää.

Euroopan keskuspankki antoi jo lähes vuosi sitten näyttöä siitä, kuinka se ostaa yhteensä 200 miljardilla valtioiden velkakirjoja vähentääkseen valtiontalouksien ahdinkoa.

Tämän kuun alussa EKP aloitti valtioiden velkakirjojen systemaattiset ostot jälkimarkkinoilta, toisin sanoen pankeista ja muista rahalaitoksista.

Miksi EKP sitten ostaa valtioiden lainapapereita nimenomaan ”jälkimarkkinoilta” eikä suoraan? Tämä johtuu siitä, että EU:n perussopimus kieltää suorat ostot valtioilta. Siksi asiaa kierretään näin.

Käytännössä on kuitenkin samantekevää, tukeeko EKP jonkin valtion taloutta hankkimalla sen lainapapereita suoraan vai ostaako se nuo velkakirjat pois joltakin valtiota rahoittaneelta taholta vaikka heti seuraavana päivänä. EU rikkoi jälleen omat ehtonsa tyylipuhtaalla ja taidokkaalla tavalla.

Ja valhe vain paisuu.

Perussopimuksessa EKP:tä kiellettiin rahoittamasta valtioita suoraan muun muassa siksi, että keskuspankista ei haluttu inflaatiota lisäävää ja puolueellista setelikonetta, jonka avoimeen piikkiin valtiot voisivat iskeä arvottomat velkapaperinsa ja saada vastineeksi ison kasan rahaa. Toinen syy on se, että valtioiden on haluttu huutavan avuksi ensinnä vakausrahastoa, jotta valtioille voitaisiin asettaa edes jonkinlaisia ehtoja.

EKP on puolustellut valtioiden rahoittajaksi ryhtymistään sillä, että vastaava määrä rahaa imetään pois toiselta taholta. Ostaessaan velkakirjoja pois pankeista EKP on lisännyt rahaa markkinoille noin biljoonan euron verran. Koska pankeilla on vastaavasti tuon verran enemmän rahaa poislainattavaksi, EKP:n pitäisi lainata kyseisille pankeille vastaavaa määrää vähemmän rahaa.

Näin ei käytännössä käy, koska eurooppalaiset pankit eivät ole olleet rahan puutteessa pitkään aikaan, eikä niillä olisi tarvetta lainata lisää rahaa keneltäkään. Raha ei nimittäin käy kaupaksi kovin hyvin, ja eroon pankit haluavat vain huonoista luotoistaan.

Niinpä EKP tuli juuri äsken laskeneeksi liikenteeseen suuren määrän lisärahaa, jolla on inflaatiota kiihdyttävä vaikutus. Tähän liittyen EU:ssa onkin ehdotettu ”inflaatiotavoitteen” nostamista neljään prosenttiin.

Kuluttajan kannalta tilanne on kehno. Esimerkiksi asuntolainojen tekoon liittyy suuria riskejä, sillä korot saattavat inflaation myötä nousta. Asunnot ovat lisäksi kalliita, ja vaikka kiinteä omaisuus yleensä säilyttääkin arvonsa inflaation keskellä, hintoja tuovat alaspäin suhdanteiden heikentyminen ja kysynnän hiipuminen luottolaman myötä. Tämä merkitsee tappiota asunnon ostajille ja velallisille.

Toisaalta piensäästäjien rahat ovat liekeissä inflaation vuoksi, ja kultaan investoiminenkin on nyt myöhäistä, sillä kullan hinta on lähes kymmenkertaistunut vuosituhannen vaihteesta ja hipoo 2000 dollaria unssilta. Asunto kannattaakin ostaa lähinnä Espanjasta tai jostakin muusta oliivimaasta, jossa rahoituskriisi on edennyt reaalitalouteen asti.

Jos minä olisin hyvätuloinen eläkeläinen, tekisin ”Tossavaiset”, myisin mökkini ja ostaisin samoilla rahoilla bungalowin Espanjasta. Enkä tulisi takaisin kuin korkeintaan kansanedustajan tehtävää hoitamaan.

Toisaalta siitäkään ei olisi mitään iloa. Kansanedustajien budjettivalta on jo nyt kutistunut mitättömän pieneksi, ja entistä surkeammaksi se menee.

Espanja ei ole vielä pyytänyt suoraa taloudellista apua konkurssipesän selvittämiseksi vaan pelkästään tukipaketteja ja nimiä omien velkapapereidensa takaajiksi. Vuoden loppua kohti tapahtuu kuitenkin jälleen yllätys, ja Espanja ilmoittautuu virallisesti avun anojien joukkoon poistuen vakausrahaston rahoittajien joukosta. Ja sen jälkeen seuraa Italia.

Tämä on myös kohta, jossa itsenäisten valtioiden oma budjettivalta todetaan kokonaan kuolleeksi. EU:ssa otetaan käyttöön yhteinen verotus, muodostetaan liittovaltio ja valtioiden budjettivalta alistetaan kokonaan Euroopan unionin kontrolloitavaksi.

Suomalaiset veronmaksajat maksavat EKP:n sivukonttoriksi muuttuneen Suomen Pankin kautta muiden maiden velkoja, ja Alexander Stubbin ynnä muiden federalistien utopia matkasta liittovaltion ytimeen toteutuu samalla kun oman maamme sosiaaliturvaa leikataan, koulutusmenoja vähennetään ja Puolustusvoimia puretaan tarmokkaammin kuin sitkeinkään vihollinen.

En siis epäile hetkeäkään, etteikö ”euron kriisiä ole ratkaistu” ja ”velkaongelmaa hoidettu”. Mutta millä tavalla? – Tavalla, jonka tuloksena valtioiden taloudellisesta itsemääräämisoikeudesta ja hyvinvointiyhteiskunnastamme on jäljellä savuavat rauniot.

18. syyskuuta 2012

Lähetystöjen kilpavarustelu


Kylmän sodan vuosina Helsinki tunnettiin yhtenä maailman vakoilupääkaupungeista. James Bond olisi varmasti seikkaillut Helsingissä eikä Istanbulissa, mikäli maisemat ja ilmasto-olot olisivat olleet elokuvantekoa ajatellen otollisemmat.

Varsinkin Neuvostoliitolla oli maassamme ylisuuri lähetystö ja kaupallinen edustusto. Kookas suurlähetystö kuvasti kiusallisella tavalla N-liiton etupyrkimyksiä ja vaikutusvaltaa. Kolmosen ratikassa saattoi 1980-luvulla bongata ryhdikkäitä herrasmiehiä, jotka olivat jättäneet pikkusormensa kynnen leikkaamatta. Se oli neuvostoupseerien tunnusmerkki, josta heidät saattoi tunnistaa myös siviiliasussa.

Tehtaankadulla sijaitseva Venäjän lähetystö on edelleen suuri ja mahtava. Ja entistä valtavammaksi se paisuu. Venäjä aloitti ”lähetystöjen kilpavarustelun” rakennuttamalla tontilleen uusia asuinkerrostaloja. Mäennyppylä tulee ääriään myöten täyteen.

Yhdysvallat puolestaan on vastannut jyräämällä Kaivopuiston lähetystötontillaan olleita rakennuksia kasaan, laittamalla osan buildingeistaan remonttiin ja rakennuttamalla vanhojen tilalle uusia.

Kolmatta maailmansotaa käydään nyt Venäjän ja Yhdysvaltain välillä Helsingissä. Molemmat möyrivät omilla tonteillaan myllertäen maaperää ja rakentaen raivokkaasti uutta. Taktiikka muistuttaa Roope-Sedän ja Junttapurin maharadžan kilpailua siitä, kumpi rakentaa Ankkalinnan perustajalle, Julle Ankanpäälle, mahtavamman patsaan.

Lähetystöt ja niiden ajoneuvot ovat vieraan valtion maaperää. Siten ne ovat pyhiä, eikä niiden tonteille pidä mennä nuuskimaan. Lähetystöt kyllä itse nuuskivat toisiaan ja kiikaroivat myös viattomia ohikulkijoita. Ne ovat vakoilun ja vastavakoilun keskuksia.

Peittäisivät nyt kuitenkin omat valtapyrkimyksensä ja uteliaisuutensa paremmin. Vakoojan keskeinen ohjehan on olla paljastamatta itseään ja tavoitteitaan.

17. syyskuuta 2012

Älkää panetelko Panettaa


Yhdysvaltain puolustusministeri Leon Panetta on matkustanut Kiinaan hiomaan maiden välisiä suhteita.

Sanon, että ”älkää panetelko Panettaa”, sillä Yhdysvallat on pahoin velkaantunut muun muassa kiinalaisille. Kiinalaiset ovat ostaneet Yhdysvaltain teollisuutta, ja eniten velkaa USA on juuri Kiinaan.

Kiina sitä paitsi lepuuttaa oman valuuttansa arvoa vain murto-osassa sen todellisesta arvosta verrattuna dollariin. Näin maa varmistaa alhaisen hintatason, työllisyyden ja tuotteidensa kysynnän.

Kiina tekee täysin nationalistista politiikkaa, samoin kuin monet muutkin Aasian suurvallat ja nousevat maat, esimerkiksi Intia ja Etelä-Korea.

Kiina on maailman ainoa kommunistisesti hallittu markkinatalous. Kiinalaisessa gerontokratiassa sosialismi ja kapitalismi paiskaavat kättä, sillä valtiosta riippumattomia ammattiyhdistyksiä ei edelleenkään sallita. Omille kansalaisilleen Kiina jakaa pikku-uudistuksia. Kommunismi siis toimii kansan kurissa pitämiseksi samalla kun valtio kartuttaa jo nyt ylisuureksi paisunutta kassaansa.

Kiina ajaa kansallista etua esimerkillisen ponnekaasti mutta heikosti päivävaloa sietävin keinoin. Hassunkurista on, että mikäli Suomessa lausahtaa sanankin oman maamme kansallisen edun varjelusta, kaivetaan giljotiinia esiin ja saa natsin merkin otsaansa.

16. syyskuuta 2012

Ainekirjoitus oikea rangaistus röökin poltosta?


Oikeuskanslerinvirastossa osataan puuttua suuriin elämänkysymyksiin. Eräs sellainen tuli eteen, kun apulaisoikeuskansleri antoi ratkaisun asiassa, joka koski kysymystä, saako koulun rehtori rangaista tupakointikieltoa rikkoneita oppilaita kirjoituttamalla heillä kouluaineita tupakoinnin vaaroista.

Apulaisoikeuskanslerin vastaus oli kielteinen: kurinpitomuoto ei ole oikea.

Kokoomuksen Ben Zyskowicz otti aiheeseen kantaa pitämällä oikeuskanslerinviraston ratkaisua ”terveen järjen vastaisena” ja ”ahdasmielisenä”.

Perustelunaan Zyskowicz käytti porsaanreikää, jonka mukaan kyseistä rangaistusmuotoa ei ole erikseen kielletty. Hänen mukaansa tästä seuraa, että sitä voidaan käyttää, aivan samoin kuin opettaja voi puuttua koulukiusaamiseenkin, vaikka puuttumiseen ei ole erikseen velvoitettu.

Mietitäänpä, mitä logiikkaa tässä on.

Myöskään kissaa ei ole kielletty työntämästä mikroaaltouuniin, mutta siitä ei automaattisesti seuraa, että niin saisi tehdä.

Koulukiusaamiseen puuttumista taas puoltavat kasvatustieteelliset ja eettiset syyt.

En voi ymmärtää Zyskowiczin kannanottoa muuna kuin pyrkimyksenä saada huomiota juuri ennen kunnallisvaaleja.

Nähdäkseni ”terveen järjen vastaista” on rangaista yläasteikäistä nuorta kouluaineen kirjoituksella. Se on lisäksi epäpedagogista ja ahdasmielistä, eli asiat ovat tarkalleen vice versa.

On sinänsä hyvä, että tupakontia koetetaan kitkeä pois, sillä siitä on haittaa myös sivullisille, erityisesti hengitystieallergikoille ja astmaatikoille. Mutta huonosta harrastuksesta (kuten tupakoinnista) ei pidä rangaista käyttämällä rangaistuskeinona hyvää harrastusta. Jos kirjoittaminen nähdään rangaistuksena, nuoreen ihmiseen kasvaa vastenmielisyys älyllistä työskentelyä ja itsensä ilmaisemista kohtaan.

Älyllistä työskentelyä toivoisin myös kokoomukselta.

Kokoomuksessa on oltu viime aikoina huolissaan nuorison syrjäytymisestä. Ehkä kyse on jonkinlaisesta puolustuksesta. Nuorison syrjäytyminen heijastelee yhteiskunnan jakautumista tulo- ja varallisuusluokkiin. Nykyaikana köyhyys periytyy, eikä luokkanousua koeta, kuten 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin duunarien kakaroista tuli porvareita kasvattaen myös kokoomuksen kannatusta. Velalla kouluttautumiseen ei ole enää halua eikä varaa, kun opintotuki ei riitä elämiseen kalliissa kaupungeissa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tarkoittaa varmaan hyvää ilmaistessaan huolta nuorten syrjäytymisestä. Helsingissäkin toistakymmentä prosenttia nuorista jää tai jättäytyy vaille peruskoulun jälkeistä opiskelupaikkaa.

Ongelmia ei voida kuitenkaan ratkaista kokoomuksen reseptillä: korostamalla lähiympäristön, vanhempien ja omaisten vastuuta. Tällä tavoin kokoomus on pyrkinyt ratkaisemaan myös vanhustenhuollon ongelmat. Vastuuta ikäihmisistä on vieritetty omaisille, mikä johtaa läheisriippuvuuteen. Sitä kautta nuorison ja velkaisten keski-ikäisten ahdinko vain syvenee.

Myös nuorisopolitiikassa vapaaehtoistyön varaan jättäminen on välinpitämätöntä. Hyvinvointia ei voida perustaa pelkkään armeliaisuuteen. Vasemmiston resepti ja nimi samalle asialle on ollut ”solidaarisuus”, joka tosin on yleensä tarkoittanut taloudellista ja palkkasolidaarisuutta.

Tässä asiassa olen enemmän vasemmiston kuin oikeiston linjoilla. On asioita, jotka ratkeavat tulojen oikeudenmukaisemmalla jaolla.

Oikeiston huolessa nuorten syrjäytymisestä on ollut sitä paitsi hieman komenteleva ja ylhäältä päin kohdistuva sävy. On haluttu potkia ”epä-älyllisiä laiskureita” amikseen.

Useimmiten nuorten ja varsinkin poikien koulunvastaisuus on ollut heidän tapansa ilmaista älyllisyyttään ja lahjakkuuttaan. Tätä ei ole ymmärretty, vaan se on tuomittu.

Naisenemmistöisessä opettajakunnassa poikien äänekkyyttä ja kapinamuotoja ei ymmärretä heidän kypsyytensä ja itsenäisyytensä merkiksi, vaan ne tuomitaan ja tukahdutetaan. Tyttöjen nöyrtyminen ja alistuminen puolestaan tulkitaan ”älyllisyydeksi” ja ”varhaisemmaksi kehitykseksi”, ja niistä palkitaan. Näin ei ole ihme, miksi varsinkin pojat syrjäytyvät koulutyöstä eivätkä valikoidu korkeakoulutukseen, joka onkin täysin tyttöistynyt.

Koulu ja kasvatus luovat syrjäytymistä, kun asioita hoidetaan vähällä järjellä.

Mainittakoon, että kävin itse joskus tuota puheena olevaa Sylvään koulun yläastetta Sastamalassa. Muistaakseni jo silloin koulussa oli käytössä kyseinen tupakoinnista rankaisemisen menettely. Asiasta on yli 30 vuotta, joten oikeuskanslerinviraston ratkaisussa menee poikki pitkällinen perinne.

Ei minusta kuitenkaan tämän huonompaa kirjoittajaa tullut! Tosin en koskaan joutunut tupakointirangaistuksen kohteeksi, sillä kilttinä nörttinä jätin Nortin polton raggareiden huoleksi.

15. syyskuuta 2012

Muslimit ja dialogisuus


Julkaisin vuonna 2003 teoksen nimeltä Dialoginen filosofia – Teoria, metodi ja politiikka (Yliopistopaino). Toimitin siitä vielä 2008 ajantasaistetun laitoksen (Books on Demand GmbH). Käsittelin kirjassani erilaisten kulttuurien kohtaamista, ja nykyään teos kuuluu Helsingin yliopiston kurssikirjoihin, eli kiitos ja olkaa hyvä.

Tänään muslimimaailma kuohuu sinänsä mitättömän YouTube-videon vuoksi, jossa jälleen kerran puhuttiin islamista islamistien kannalta sopimattomalla tavalla. Yhdysvaltain Libyan-konsulaattiin tehdyssä kranaatti-iskussa kuolikin joku.

Länsimaiden akateemisessa ja tieteellisessä perinteessä on totuttu suhtautumaan vieraisiin kulttuureihin kunnioittavasti ja pieteetillä. Korostin omassa kirjassanikin sitä, ettei länsimaiden taloudellisen valta-aseman tulisi tukahduttaa muita kulttuureita.

Mutta saman pitäisi päteä myös toisin päin. Dialogisuus on mahdollista vain, jos kaikki keskusteluosapuolet ottavat vastaan ja kestävät myös itseä koskevan arvostelun. Tämän pitää koskea myös muslimeja.

Miksi muslimeilla itsellään olisi yksinoikeus islamia koskevaan tulkitsemiseen? Miksi juuri heidän käsityksensä uskonnosta olisi se ainoa oikea? Dialogisuus ei ole mahdollista, jos joku taho katsoo omistavansa vallan avaimet oikeaan ja kiistattomaan tulkintaan.

Sama pätee moneen muuhunkin kysymykseen, joita käsittelin kirjassani, esimerkiksi feminismiin, seksuaalivähemmistöhin ja etnisyyteen. Sisältä päin tapahtuva tulkinta on oikeutettu ja tavallaan välttämätönkin, sillä kaikkihan me elämme jonkin kulttuurin sisällä. Mutta kaikkien edun mukaista on myös antautua laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja unohtaa omat ideologiset sitoumukset.

Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen yhteydessä on nähty, että vapaa dialoginen keskustelu tekee kulttuureille yleensä hyvää eikä kivittämisestä ole mitään hyötyä. Yleensä kivittäjät ja pomminheittäjät ovat niitä, jotka käyttävät ideologista valtaa.

Myös muslimimaailman tulisi pyrkiä ymmärtämään länsimaisen rationalismin perusteita eikä pakottaa muita hyväksymään omaa tulkintaansa elämästä ja islamista. Vain näin aito dialogisuus on mahdollista, eikä myöskään muslimien tarvitse langeta jokaiseen eteen tulevaan trolliin ”provosoituakseen provokaatiosta” tai pelkän ”rituaalisen aggression” (Rom Harré) ilmaisemiseksi.

Eräs ongelma on tietysti se, jos itse kulttuuri ei tunne sanaa ”tulkinta”. On vain ”totuus”.

9. syyskuuta 2012

Miksi ”Puhdistuksesta” puhutaan?


Suomeen sopii vain yksi menestyskirjailija kerrallaan. Tällä hetkellä hänen nimensä on Sofi Oksanen.

Viro-kvartetin kolmas osa Kun kyyhkyset katosivat julkaisiin elokuun lopulla, ja Puhdistus-teoksen elokuvaversio ilmestyi teattereihin viime perjantaina. Puhdistusta onkin ehditty sovittaa jos johonkin muotoon; siivoustarvikkeita teoksen nimellä ei liene vielä ehditty markkinoida.

Myös uusinta teosta on myyty kirjakaupoista rekkalavoittain. Se, että varsinkin Puhdistusta on palkittu ja hehkutettu jokaisella foorumilla, on tietyt syynsä.

Puhdistuksen kautta on puhuttu alitajuisesti naisena olemisesta ja suomalaisten ihmisten sokeasta pisteestä, toisin sanoen siitä, mikä olisi ollut tämän kansakunnan kohtalo, jos rintamalinjat talvi- ja jatkosodassa olisivat pettäneet.

Molemmat puheenaiheet puhuttavat.

Suomalaiset lukevat Oksasen Viro-kirjoista omaa vaihtoehtohistoriaansa.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli eräänlainen defension muoto, kuvaus siitä, mitä puolustussodissa voitettiin.

Sen sijaan Sofi Oksasen Viro-kirjat antavat näyttöjä siitä, mitä tapahtuu, kun tiedostamaton murtautuu ihmisten tietoisuuteen, kommunismi keskelle kirkasta arkipäivää.

Siinä sitä riittää jynssäämistä ja pois hinkkaamista.

Kirjallisuuden puheenaiheet voisivat olla ajankohtaisempiakin. Nyky-Suomessahan ongelma on, että kapitalismi on tunkeutunut keskelle ihmisten arkielämää.

Otaksunkin, että Viro-kirjojen lukijat siirtävät omassa elämässään kokemiaan uhkia toisen maailmansodan aikaan, jossa niitä on psyykkisesti helpompi käsitellä, sillä ajatusmalli viholliskuvineen on jo luotu. Oksasen teosten hurja suosio voi selittyä myös näin.

Omasta mielestäni hienoimpia sukulaiskansakuntaan liittyviä kuvauksia tarjosi jo Emil Tode (oikealta nimeltään Tõnu Õnnepalu) teoksessaan Piiririik (suom. Enkelten siemen, 1993), jossa kuvataan ”halkopinon takaa” tulleen virolaismiehen elämää Länsi-Euroopassa.

Kirja on upeasti hengittävää, vapautunutta kieltä, joka kuvastaa parin vuosikymmenen takaista aikaa. Mutta tämän teoksen päähenkilöt ovatkin miehiä, joten se ei luonnollisestikaan kiinnostanut feminististä julkista sanaa ja profeministisiä kriitikoita yhtä paljon.

Sofi Oksanen on nuoresta iästään huolimatta saavuttanut lähes kaikki ulottuvilla olevat kirjallisuuspalkinnot, Nobelia lukuun ottamatta. Monen ansioituneen kirjailijan on täytynyt tehdä kokonainen elämäntyö yhdenkin tunnustuksen eteen.

En tarkoita arvostella Oksasta, mutta kirjallisuuskritiikin ja kulttuurielämän yksipuolisuus on ollut silmiinpistävää. Suorasuitsutuksen yhteiskunta- ja psykodynaamisia motiiveja tai mekanismeja ei ole vaivauduttu pohtimaan.

Arvostan toki Oksasen tapaa hankkia haltuunsa Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisuoikeudet ja tuottaa teoksesta uudelleenjulkaisu oman kustantamonsa kautta. Hänellä on siis missio.

Ennen kustantajat hankkivat rahaa tehdäkseen kirjoja – nykyaikana kustantajat tekevät kirjoja hankkiakseen rahaa. Myönteistä menestyskirjailijassa on hänen kustantajia kohtaan osoittamansa omapäisyys. Perinteisesti suurimman osan kirjan voitoista on kahmaissut kustantajien omistama kirjakauppaporras tai kustannusporras, kun taas vähiten on jäänyt kirjailijoille itselleen.

Yhden kirjailijan yksipuolinen jalustalle nosto osoittaa kuitenkin, että kansakunnan kaapin päällä on vielä tilaa.

8. syyskuuta 2012

Nokian liukumäki on muoti-ilmiö – Onneksi


Taisi olla Kari Hotakaisen käsikirjoittama sketsi taannoisessa ”Tummien vesien tulkit”-sarjassa, jossa muuan perusjamppa ihmetteli suuren matkapuhelinfirman romahduksen jälkeen: ”Ei olisi uskonut, että ihmiset niin vain lopettavat sen matkapuhelimeen puhumisen.”

Nokialle on nyt käynyt vähän noin.

Kuluttajat ovat hylkäämässä sen tuotteet. Sijoittajat puolestaan ovat kääntäneet selkänsä firman osakkeelle.

Bisneksen alalla hyvyys ja pahuus, oikeus ja vääryys sekä hyöty ja haitta mitataan sen mukaan, mitä taloudellisia seurauksia ilmiöllä on.

Näin mitataan myös puheiden ja esitysten arvo.

Nokia julkisti viime viikolla uudet huippuluurinsa, ja Applen iPhone 5 tulee ensi viikolla.

Nokia antoi odottaa uusilta kapuloiltaan paljon, suorastaan liikaa. Näin katettiin tie pettymyksille. Osakkeen kurssi vajosi Saiturinpörssin hintatasolle, kun Lumioita tuotiin tupaan.

Nokiassa on tiedostettu, että kuluttajille on loppujen lopuksi samantekevää, mikä käyttöjärjestelmä puhelimissa on, kunhan ne toimivat hyvin ja ovat kaikin puolin edustavia ja mukavia käyttää. Juuri siksi yhtiön sitoutuminen Windowsiin vaikuttaa ristiriitaiselta.

Ihmiset eivät piittaa niinkään teknisistä pikkuparannuksista kuin toimivasta kokonaisuudesta. Tämä selittää Applen menestyksen, joka on ollut ihmeellistä verrattuna siihen, että laite on huippukallis. Kassakoneen kilinä on neroutta, sillä ulkoisesti melko samannäköisissä kuorissa myydään vain paremmalla kontrastilla varustettu kamera ja uusi käyttöjärjestelmäpäivitys.

Kuluttajat arvostavat Applen tietokoneiden, puhelimien ja muiden laitteiden saumatonta yhteensopivuutta, kun taas Windows tuo yhteensopivuutta vasta markkinoille. Monet maksavat mielellään enemmän valmiista kuin odotettavissa olevasta tuotteesta.

Nokian tunnetuin moka puolestaan on kytkeytyminen Windowsiin. Monet pitävät Windowsia pakkopullana tietokoneista saamiensa kokemusten perusteella. Microsoftin tuotteet on koettu pakko-ostoksiksi, sillä Windowsista ja Office-ohjelmistosta on tullut sosiaalisia välttämättömyyksiä, joita tarvitaan sekä kotona että toimistoissa. Siksi monetkaan kuluttajat eivät halua suostua tähän kiskontaan povitaskupuolella. Apple taas on valittu ”vapaaehtoisesti”, sillä tietokoneiden maailmassa se on hallinnut markkinavähemmistöä ja koettu haastajaksi.

Nokian uudet kapulat ovat lisäksi hintaansa nähden lelumaisia. Niiden värilliset kuoret eivät näytä tarpeeksi arvokkailta. Ne eivät ole ”aitoja Appleja”.

Nokioissa oleva Windows 8 koetaan kenties jotenkin kulmikkaaksi symbolien teräväreunaisten ja paljon tilaa vievien neliöiden vuoksi. Entistä suurempien näyttöjen tilaa tuhlaantuu tähän, ja muotoilua kehuukin lähinnä yhtiön designpomona toimiva Marko Ahtisaari.

Uusien luurien langaton latauskaan ei säästä kuin johtimen kytkemisen vaivan, sillä laite on asetettava joka tapauksessa latauslaitteen päälle. Vitsikästä on, että kehuja ulkopuolisilta on saanut lähinnä harmaa värivaihtoehto.

Sen sijaan kuluttajat ovat kiittäneet puhelinta, jonka Nokia jätti julkistamatta Microsoft-kytkentänsä vuoksi. ”Laudassa” oli Nokian oma MeeGo-käyttöjärjestelmä, joka kuoli Windowsin alle, mutta fyysinen qwerty-näppäimistö olisi vastannut käyttäjien toiveita.

Androidille suunnitellut laitteet puolestaan kiipeävät Nokian ja Applen ohi käyttöjärjestelmän avoimen lähdekoodin vuoksi. Esimerkiksi HTC:n ja Huawein edulliset älypuhelimet ovat ihan käyttökelpoisia nekin vaikka eivät maksakaan kuin hieman toista sataa. Myös tietokoneiden maailmassa tulevaisuus lienee avoimen lähdekoodin käyttöjärjestelmien ja ohjelmien.

On monta syytä siihen, miksi Nokian parhaat päivät on nähty. Yhtiö haluaisi niin sanotuksi ”missä”-yhtiöksi, joka valmistaa reaaliaikaista tavoitettavuutta helpottavia laitteita. Ideana on kytkeä entistä tiiviimmin yhteen Googlen, Facebookin, Messengerin, videokeskustelujen ja muun sosiaalisen median palvelut. Näin haluttaneen vastata kysymykseen, ”missä muruseni on”.

Mutta nyt näyttää siltä, että ennen pitkää Nokian pahimmat kilpailijat kysyvät, missä Nokia on matkaviestinmarkkinoilta.

Strategianvaihto on Nokialle varmasti paikallaan, mutta epäilen, onko ”missä”-yhtiöksi hakeutumiseen liittyvä ”palvelumallien” myyminen oikea ratkaisu. Monetkaan kuluttajat eivät halua puhelimeensa kaikkea. Malliston venyminen yksinkertaisista monipuolisiin luureihin on ollut tässä suhteessa myönteinen asia.

Nykyisin ylellisyydeksi koetaan myös yksityisyys, kun taas jatkuva tavoitettavissa oleminen on rasite. Matkapuhelinalalla koettavat nousut ja laskut ovat pitkälti muoti-ilmiöitä. Applen puhelin pitää olla, koska muillakin on. Sen kautta ilmaistaan, että onpa ollut laittaa 700 euroa pelkkään puhelinluuriin.

Muoti-ilmiömäisyyteen liittyy myös se, että Nokian taantuma on käännettävissä. Sanoihan jo Jean Baudrillardkin, että postmodernissa yhteiskunnassa aliarvostetukin merkit voivat tulla uudelleen muotiin. Näin on käynyt esimerkiksi Puman urheilutekstiileille. Pelkkä tasapaksu brändäys ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan joko esteettinen ”vau”-elämys tai suuri tekninen innovaatio, joka tuo selvää lisäarvoa kuluttajille.

Myös Nokian laitteista on varmasti muuhunkin kuin kännykänheittokisan välineeksi. Tämä lisäominaisuus on tosin kaikissa laitteissa, vaikka sitä ei ole huomattu markkinoida.