31. heinäkuuta 2011

Norjan terrori-iskuja ei tuomittu tarpeeksi vahvasti


Helsingissä järjestettiin tänään mielenosoituskulkue Norjassa toissa viikolla sattuneiden terrori-iskujen tuomitsemiseksi. ”Me emme vaikene”, kiljuivat mielenosoittajat väittäen, ettei iskuja tuomittu mediassa, kansalaismielipiteissä eikä poliitikkojen lausunnoissa riittävän jyrkästi.

Merkille pantavaa onkin, ettei iskuja ole torjuttu sen enempää Norjassa kuin ulkomaillakaan yhtä voimakkaasti kuin esimerkiksi Aftonpostenin Muhammed-pilakuvia. Jos iskujen kohteina olisi ollut hallintorakennusten ja Norjan työväenpuolueen sijasta jokin maahanmuuttajaryhmä, teot olisi varmasti tuomittu paljon vahvemmin, ja niistä olisi voinut seurata vastaiskuja.

Sen sijaan nyt asiaa katsottiin läpi sormien monissa maissa, sillä väkivallan kohteena ja tekijänä olivat pohjoismaiset tahot itse. Surullista onkin, että maahanmuuton ongelmat eivät ole johtaneet vain kantaväestön ja maahanmuuttajien välisiin konflikteihin, vaan erimielisyys maahanmuuton seurauksista on ajanut kantaväestöön kuuluvat ihmiset toistensa kurkkuun ja tukkaan kiinni länsimaissa. Kansainvaellukset eivät synnytä nykyisin eripuraa ensisijaisesti maahanmuuttajien ja kantaväestön välille vaan erityisesti kantaväestöön kuuluvien ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Kuitenkaan itse ongelma ei ole kansallinen vaan kansainvälinen. Esimerkiksi Norjan terrori-iskut ovat olleet kannanottoja löyhänä pidettyyn maahanmuuttopolitiikkaan, joka puolestaan on kansainvälisen politiikan ilmiö.

Olen myös itse sitä mieltä, ettei kyseisiä terroritekoja tuomittu riittävän äänekkäästi. Poliitikkojen, median ja kansalaisten olisi pitänyt lausua paljon selvemmät surunvalittelunsa sen johdosta, että maahanmuuton tuloksena kansalaiset ovat ajautuneet toisiaan vastaan ja yhteiskunnallinen luottamus sekä oikeudenmukaisuuden kokemukset ovat heikentyneet.

Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja katsoi lausunnossaan, että ”veriteot oli suunnattu sosiaalidemokraattista hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan”. Itse tulkitsen, että iskut oli suunnattu pikemminkin länsimaista yhteiskuntaa uhkaavia muutospaineita kohtaan. Omasta mielestäni länsimaisten yhteiskuntien hyvinvoinnin on vaarantanut erityisesti sosiaalidemokraattisten hallitusten leväperäinen suhtautuminen maahanmuuttoon, joka on syönyt leivän ensiksi nimenomaan työväestön omasta pöydästä.

Merkittävää vaikenemista on sekin, että oikeuden istunnot aiotaan järjestää suljetuin ovin. Mielenosoittajien tulisi vaatia myös tämän vaikenemisen lopettamista. Suuri osa vihanpurkauksista johtuu varmasti siitä, että maahanmuuttokriittiset tahot on pyritty vaientamaan niin tiedotusvälineissä, hallinnossa ja politiikassa kuin kaikkialla muuallakin.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa oli tänään jonkun naistoimittajan laatima koko aukeaman juttu siitä, kuinka pahaa ja väärin kaikki kansallismielisyys on ja miten kansallisen edun puolustaminen on muka rasismia. Toimittajan mielestä terroristi ei ole vain jotakin mieltä, vaan hän ”tietää”. Entä eivätkö muka monikultturistit ja maahanmuuton penääjät ole itse pyrkineet naamioimaan omia luulojaan ja mielipiteitään objektiiviseksi tiedoksi ja sen mukaiseksi näennäistieteeksi? Entä kommunistit, sosialistit, feministit ja koko vihervasemmisto? Juuri he ovat aina yrittäneet lavastaa poliittiset käsityksensä sellaiseksi ”tiedoksi”, joka ei tosiasiassa ansaitse tiedon eikä tieteen nimeä. Nämä oikeamieliset vuodattajat ja ammatikseen loukkaantujat pitävät sitten julkista keskustelua pelon vallassa.

Toivottavasti Norjan terrori-iskut opettavat ihmisille jotakin. Ellei niin olisi, monien ihmisten henki menisi hukkaan. He ovat uhreja pakkokansainvälistämisen vastaisessa sodassa, jota käydään maahanmuuton lietsojien ja oman maansa kansallista itsemääräämisoikeutta puolustavien välillä. Nyt, runsaan viikon kuluttua iskuista, suunta on toivottavasti jo Norjassakin parempaan päin.

24. heinäkuuta 2011

Tragedia viikinkien tapaan


Suomessa on järjestetty tänään suruliputus Norjassa viime perjantaina tapahtuneiden terrori-iskujen muistoksi. Äärioikeistolaiseksi, siionistiksi ja vapaamuurariksi sanottu 32-vuotias Anders Breivik räjäytti peräkkäin kaksi pommia Oslon keskustassa ja surmasi sen jälkeen ampumalla 68 ihmistä pääkaupungin lähellä sijaitsevassa Utøyan saaressa. Koska kohteena olivat hallituksen rakennukset ja Norjan työväenpuolueen nuorisoleiri, iskun arveltiin liittyvän paikalliseen poliittista järjestelmää arvostelevaan suuntaukseen eikä kansainväliseen terrorismiin. Tekijän jälkeensä jättämän manifestin mukaan hänen vaikuttiminaan olivat muiden muassa maahanmuuton ja islamin vastustaminen.

Yhteensä 76 kuolonuhria ja useita loukkaantuneita vaatinutta iskua verrattiin Yhdysvaltain syyskuun yhdennentoista päivän terroritekoihin. Pienen Pohjoismaan mittakaavassa toteamus ei olekaan liioiteltu. Toisaalta asiaa koskeva tuomiomieli on alkeellista. Kiintoisaa tässäkin tapauksessa on, miten terrorismi lisääntyy poliittisen vaikuttamisen jatkeena ja eräänlaisena tehosteena. Kantaväestöön kuuluvat ihmiset kokevat, että he eivät saa asioitaan ajettua tai sanaansa kuuluviin muutoin kuin väkivaltaisten tekojen kautta.

Modernin terrorismin alku ajoittuu 1860-luvulle, jolloin muutamat äärivasemmistolaiset tahot turvautuivat suoraan toimintaan poliittisen osallistumisen sijasta. Eräät kutsuivat menetelmiään ”tekojen propagandaksi”. Itse käsite on lähtöisin venäläiseltä Sergei Netsajevilta (1847–1883), ja käyttöön sen otti italialainen Carlo Cafiero (1846–1892). Tuohon aikaan elettiin paljolti samanlaisten mullistusten keskellä kuin nykyisin. Teollistuminen johti kaupungistumiseen ja kaupungistuminen muuttoliikkeeseen. Maailmanmarkkinoiden avautuminen sekä siirtomaaimperialismin huipentuminen tukivat maailmankapitalismin syntyä, ja tekninen kehitys tehosti vaikutusta. Nämä olivat myös ensimmäiseen maailmansotaan johtaneen tapahtumaketjun syitä.

Monet nykyihmiset kokevat jäävänsä jalkoihin maahanmuuton, globalisaation, kulttuurien yhteen sulauttamisen ja siitä johtuvan yksiarvoistumisen vuoksi. Asiaan ovat reagoineet niin länsimaiset nationalistit kuin muslimitkin. Kyse on köydenvedosta, jossa toisen osapuolen pitää vetää vähintään yhtä kovaa kuin toisen. Siksi olisi ajattelematonta rynnätä tuomitsemaan myöskään Norjan terrori-iskuja yksipuolisesti. Niitä ei pidä hyväksyä, mutta niitä pitää ymmärtää, jotta ei ajauduttaisi pelkkään tuomiomielialan lietsomiseen. Tuomitseva eetos jää ohueksi ja tehottomaksi, koska se ei selitä itse ilmiöitä.

Islam ja siihen liittyvä fundamentalismi kasvattavat vaikutusvaltaansa maahanmuuton ja kantaväestöjä suuremman syntyvyyden vuoksi. Siitä, pitääkö tai saako näin olla, olisi keskusteltava ja päätettävä poliittisesti. Nyt se ei näytä olevan mahdollista, sillä viranomaiset ja ammatikseen loukkaantujat pyrkivät leimaamaan maahanmuuton kriitikot yhteiskuntakelvottomiksi.

Maahanmuuton taloudelliset ongelmat eivät kuitenkaan katoa sen enempää poliitikkojen julistuksilla, muslimien mallikoulutuksella, islamilaisten terroristien väkivallalla kuin kantaväestöön kuuluvien vastaterrorillakaan. Paikoin ne vain kilpailevat vahinkojen lisäämisessä ja pahuudessa. Kiintoisaa on, että myös Norjan terrori-iskusta vastuun kiirehti ottamaan muuan islamistiryhmä, eli äärimuslimit näyttävät suorastaan janoavan väkivallan mukanaan tuomaa julkisuutta.

Mikäli jatkossa halutaan välttyä islamilaisen terrorin lisäksi myös vastaterrorilta, sen taustalla olevat ajattelutavat olisi otettava todesta. Norja on maa, johon on viime aikoina otettu huomattavan paljon turvapaikanhakijoita. Tämä ei miellytä moniakaan perusnorjalaisia ja johtaa nopeasti vastalauseisiin. Niinpä minkään maan hallituksen ei pitäisi ajaa maahanmuuttoa kuin käärmettä pyssyyn, mikäli on merkkejä siitä, että suuri osa kansasta ei sitä halua.

Nyt näyttää siltä, että sekä hallitukset, äärioikeisto että muslimit puhaltavat yhteen hiileen pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden romuttamiseksi. Perimmäinen syy ei ole ”äärioikeistolaisiksi” tai ”nationalistisiksi” leimattujen tahojen toiminta, vaan holtiton maahanmuuttopolitiikka, joka tuottaa kansalaisten keskuuteen ahdistusta ja epätoivoa. Välillä iskujen takana on islam (kuten Tukholman terrori-teossa viime vuoden joulukuussa), toisinaan taas äärioikeistoksi sanotut tahot. Terroria tuottavat myös hallitukset ja niiden Eurooppa-politiikka, joka on johtamassa kansallisen itsemääräämisoikeuden menettämiseen Euroopan eri maissa.

Tämänkertaisten tapahtumien syitä voidaan ehkä tiedustella tarkemmin tekijältä itseltään, sillä hänet saatiin kiinni. Toisaalta oikeudenkäynti on uhattu järjestää syyttäjän vaatimuksesta suljetuin ovin, joten minusta tuntuu, että kansalaisilta aiotaan jälleen salata jotakin. Sekä iskut että oikeudenkäynti ovat luonteeltaan poliittisia ja kiinnostavat varmasti koko maailmaa.

Poliittisilla jyrkänteillä kiipeilystä tässä norjalaisessa tapauksessa varmasti on kyse. Koska itse olen puolueeton, en voi yhtyä tapauksen vuoksi esitettyihin tunteenilmaisuihin, sillä se olisi puolueellista. Sen sijaan koetan ymmärtää järkiperäisesti, mitä itse ilmiöt loppujen lopuksi merkitsevät.

Huomiota herättävää on, miten ideologisesti ja puolueellisesti äärioikeiston käsite on jälleen ymmärretty asiaa koskevissa keskusteluissa ja uutisoinneissa. ”Äärioikeiston” sijasta olisi useimmiten ollut syytä arvostella äärivasemmistolaiseen maailmankuvaan liittyvää totalitarismia, keskusjohtoisuutta ja autoritaarisuutta. Esimerkiksi kansallissosialistinen ideologia on pohjimmiltaan sosialistinen, ja myös poikkeavissa kohdissaan se on sosialismin vastaisuuden leimaamaa, siis sille kiitollisuudenvelassa.

23. heinäkuuta 2011

Kirjeenvaihtajan salattu elämä


Yleisradion pitkäaikainen toimittaja Erkki Toivanen oli eurooppalaisen ihmisen esikuva jo 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin hän tuli tunnetuksi Lontoon- ja Pariisin kirjeenvaihtajana. Menehtyessään äskettäin aivosairauden aiheuttamiin komplikaatioihin hän oli 73-vuotias.

Tapahtumaa koskeville uutisille on ollut ominaista, että niissä on kerrottu laajasti Toivasen suhteesta hänen naispuolisoonsa, ja se, että hänellä oli myös tytär. Esimerkiksi Iltalehti kirjoitti 23.7.2011, että ”Erkki Toivasen elämää varjosti tragedia: hän jäi paitsi tyttärensä lapsuudesta”. Sen sijaan yksikään lehti ei selvästi sanonut, että Erkki Toivanen oli homo ja että hän seurusteli 36 vuotta Lennox Walker -nimisen miehen kanssa. Kirjoitettiin sukupuolta kertomatta vain ”elämänkumppanista”, mitä ei voida totuuden nimissä pitää välttämättä vain kunnioittamisena vaan myös peittelynä ja salailuna.

Tragedia ei ehkä piilekään siinä, että Lontoossa asuva toimittaja olisi jäänyt ”osattomaksi” jostakin tärkeänä tai välttämättömänä pidetystä. Hänen tyttärensäkin näyttää olleen asioiden kanssa sovussa ja isänsä tukena hänen kamppaillessaan aivosyöpää vastaan.

Tragedian aineksia saattoi sisältyä enemmänkin Erkki Toivasen omaan kaksoiselämään. Varttuneempaan polveen kuuluneena hän ei tuonut itse esiin homoseksuaalisuuttaan. Monilta julkisuuden henkilöiltä sitä voisi kuitenkin odottaa nykypäivänä, sillä kulttuurielämässä tärkeinä pidetyille ihmisille kuuluu vastuu mallien ja roolien tarjoamisesta muille. Myönteiset elämänkulut ja -historiat rohkaisevat toisia ihmisiä ja osoittavat muun muassa sen, ettei homojenkaan tarvitse vaipua Lontoon siltojen alle, jonne valtakulttuurin painostus helposti ohjaa.

Vertailun vuoksi voi todeta sen, miten Yleisradio antoi lähtöpassit Antero Eerola -nimiselle Moskovan-kirjeenvaihtajalle syyttäen tätä työkannettavansa kadottamisesta, vaikka tosiasiassa syynä potkuihin taisi olla vain kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen hermostuminen Eerolan laatimista raporteista sekä toimittajan väitetty retkeily kaupungin homobaareissa. En ole Eerolan kanssa poliittisesti samoilla linjoilla, mutta tapaus valottaa, miten kiltteyteen kiinnitettyä sananvapauden käyttö tiedotusvälineissä on.

Erkki Toivasta puolestaan on kehuttu herrasmiesmäiseksi ja sivistyneeksi. Onko tämä nyt tulos kaappiin suostumisesta? Kiitokset on tässä tapauksessa ostettu oman persoonan kieltämisen hinnalla. On selvää, että Erkki Toivasen iltakävelyillä Lontoossa ja Pariisissa oli eroottisesti latautunut luonne. Hän olisi voinut tuoda myös asian tämän puolen esille jossakin.

Toivasta on kehuttu sekä tiedotusvälineissä että internetin keskustelupalstoilla siitä, että hän keskittyi työhönsä eikä puhunut omasta elämästään tai seksuaalisesta erilaisuudestaan, vaikka se leimasikin koko hänen persoonaansa ja toimintaansa. Jo se, että Helsingin yliopistosta 1962 valmistunut toimittaja asettui jo seuraavana vuonna pysyvästi Lontooseen, motivoitui tosiasiasta, että monissa Euroopan suurkaupungeissa seksuaalivähemmistöjen on helpompi ja luontevampi asua kuin Suomessa. Tiettyyn seksuaalisuuden sublimaatioon perustunee myös se intohimo, jota Toivanen tunsi ”eurooppalaisuutta” kohtaan.

Erkki Toivanen tutustutti suomalaiset Eurooppaan ja ajatukseen Euroopan yhdentymisestä jo ennen kuin se oli muotia tai edes hyväksyttyä suomettumisesta kärsivässä maassamme. Tämä ei toisaalta estänyt intellektuellia toimittajaa arvostelemasta Euroopan unionin varjopuolia myöhemmin.

Esimerkiksi Savon Sanomille vuonna 2007 antamassaan haastattelussa Toivanen lausui näin: ”Monikulttuurisuus voi olla vaarallista, kun eri kansallisuuksiin kuuluvat väestöryhmät muodostavat kiinteitä yhteisöjä yhteiskunnan sisään. Viisasta politiikkaa on hyväksyä vierasmaalaiset valtakulttuurin ehdoilla.”

Toivanen puuttui kannanotossaan nimenomaan etnisen monikulttuurisuuden tuottamiin ongelmiin. Hänen näkemyksensä on erityisen painokas, sillä laajasti matkustellut kosmopoliitti oli omin silmin nähnyt ne ongelmat, joita esimerkiksi Britanniassa, Ranskassa, Hollannissa ja Ruotsissa on syntynyt, kun ulkomaalaiset ovat keskittyneet asumaan tietyille asuinalueille, ja on muodostunut väkivaltaisia jengejä. Tämä osoittaa, että sametinpehmeällä äänellä puhunut idealisti oli myös realisti.

17. heinäkuuta 2011

Viha puheesta?


Poliittiseen sanankäyttöön on parin viime vuoden aikana pullahtanut uusi sana: ”vihapuhe”. Hallitus ja viranomaiset sanovat pyrkivänsä hillitsemään vihapuhetta monin tavoin, suorastaan kaikin keinoin.

Mutta mitä vihapuhe oikeastaan on? Käsitettä käytetään poliittisessa retoriikassa täysin määrittelemättömästi, mikä puolestaan merkitsee, että sitä käytetään sangen ideologisesti. Onko vihapuhe puhetta, joka ilmaisee puhujan omaa vihaa? Onko se puhetta, joka saa jonkun toisen vihastumaan? Onko se vihaamista koskevaa yleistä puhetta vai näiden kaikkien yhdistelmää?

Oma näkemykseni on, että vihapuhe voi periaatteessa olla mitä tahansa, sillä minkä tahansa puheen voidaan tulkita ilmaisevan lausujan sisäistä vihaa tai herättävän vihaa toisissa. Esimerkiksi joku kiero psykoanalyytikko voi väittää, että ihmisten osoittamat rakkauden ja hellyyden osoitukset ilmaisevat nekin vain omistushalua ja sitä kautta alitajuista ja tiedostamatonta vihaa. Näinhän merkitykset usein käännetään päälaelleen psykologisissa kaleidoskoopeissa.

Muutamat taas näyttävät ajattelevan, että seksuaalivähemmistöjen vapautuspäiväpuheet sisältävät suurta ihmisvihaa, sillä ne selvästikin kiihottavat homofoobikoita vihaamaan seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Esimerkiksi Uuden Suomen monien puheenvuorokirjoittajien mielestä homot ovat ihmisvihaajia, koska heidän avoin esiintymisensä herättää vihaa kyseisten mielipidekirjoittajien omassa puisessa päässä.

Vihapuheena pidetään kantaväestöön kuuluvien suomalaisten esittämää maahanmuuton arvostelua sekä pyrkimyksiä pitää oikeuksistaan kiinni. Ihmisvihana pidetään kamppailua työpaikoista ja sananvapaudesta. Vihapuheena on pidetty sangen löyhästi melkein mitä tahansa kannanottoja ja kulttuurikritiikkiä, lukuun ottamatta muutamia terrorismin pelon ja poliittisen korrektiuden vuoksi suojeltuja näkemyksiä.

Vihapuheena ei ole toistaiseksi pidetty esimerkiksi ääri-islamistien lietsomaa naisten alistamista tai julistuksia Israelin juutalaisten työntämisestä mereen. Sen sijaan äärimuslimit suuttuvat itse kaikesta, mikä ei ole täysin heidän oman uskontonsa mukaista, pitävät islamin akateemistakin arvostelua ”vihapuheena” ja ovat valmiita käyttämään sekä väkivaltaisia että väkivallattomia keinoja estääkseen uskontonsa kyseenalaistamisen.

Rasismin vastustamisen puolueellisuus

Näyttöä väkivallattomien keinojen käyttämisestä antaa esimerkiksi se, että islamilaiset maat ottivat hiljattain valtaansa Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomission, joka joutui kieltämään sharia-lain arvostelun ja islamilaisten maiden ihmisoikeustilanteen arvostelun. Jokaisen ihmisen universaali ihmisoikeus on siis nyt se, ettei hänen islaminuskoaan saa kritisoida millään tavalla! Käytännössä islamistiset maat käyttävät päätöstä sensuurin välineenä estääkseen ihmisoikeusrikosten, kuten kuolemantuomioiden, arvostelun.

Toisen näytön tämän politiikan ristiriitaisuudesta tarjoaa se, että samanaikaisesti YK lakkasi suojelemasta homoseksuaaleja islamististen maiden langettamilta kuolemantuomioilta. Yhdistyneet kansakunnat kun poisti homoseksuaalisuuden niiden ominaisuuksien joukosta, joihin viittaamalla se on aiemmin vastustanut kuolemanrangaistusten käyttöä. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Iranissa homoseksuaalisuudesta tuomitaan edelleen kuolemaan, ja tuomioita toteutetaan keskellä kirkasta arkipäivää julkisten hirttäjäisten muodossa.

Juuri tämän vuoksi vihapuhetta ei yleensä ole uskontojen arvosteleminen vaan niiden julistaminen. Tosiasiassa väitteitä vihapuheesta käytetäänkin vain sensuurin edistämiseen länsimaissa. Vihapuheen takana ajatellaan piilevän ”rasismia”, mutta myöskään rasismin käsitettä saati koko ilmiön olemusta ei ole lainkaan ajateltu viranomaisten vallankäytön ja juristien hallitsemassa diskurssissa.

Väite länsimaalaisten ihmisten muslimeja kohtaan osoittamasta ihmisvihasta on itse asiassa absurdi, sillä siitä ei ole mitään konkreettisia näyttöjä tuhotöiden muodossa. Ja mikäli viha on ollut näkymätöntä, siitä ovat kärsineet eniten vihaajat itse sulkiessaan vihan sisälleen. Toisaalta muslimien edustama ihmisviha on ilmennyt avoimina terroritekoina, jolloin siitä ovat kärsineet uhrit, eikä vihaa ole padottu sisään vaan se on purettu tavalla, joka on vähentänyt muslimiyhteisön omia kärsimyksiä.

Suomessa ei esiinny myöskään merkittävästi rasismia, jolla tarkoitetaan rotusortoa. ”Rasismina” tunnetun ilmiön oikea nimitys olisikin aggressio, siis vihamielisyys, jonka kohde ei ole suinkaan mikään rotu. Useimmiten tuo viha on kansan syvien kerrosten vihaa omia kiiltävänaamaisia ja liian hyvin voivia poliitikkojaan kohtaan. Vihan kohde on tällöin poliittinen valta ja viranomaisvalta. Yhteiskunnallisen aggressiivisuuden kasvu taas on seuraus tuloerojen kasvusta ja luokkayhteiskunnan paluusta sekä siitä, että kilpailevien puolueiden kansanedustajat ovat parempia kavereita toisilleen kuin he ovat omille äänestäjilleen kentällä. Rasismisyytösten esittäjät syyllistyvät siis pahaan observaatiovirheeseen tulkitessaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten epätoivon rasismiksi.

Rasismista syytetään myös objektiivisten kulttuuristen erojen toteajia, vaikka heidän argumentteihinsa ei sisältyisi yhtään rotuopillista kannanottoa. Ihmisten välillä voi luonnollisesti vallita sellaisia eroja, jotka voidaan havaita ja todeta, eikä tosiasioita pitäisi kiistää silloinkaan, kun ne ovat joltakin kannalta epämiellyttäviä. Nyt näyttää siltä kuin Euroopan unionin lietsoma sensuuripolitiikka pyrkisi kiistämään kaikki kulttuurien välillä vallitsevat hierarkkiset arvo- ja paremmuusjärjestykset.

Palaako jääkaapissa valo?

Nikita Hruštšovin mukaan poliitikko rakentaa sillan sinne, missä ei ole jokea. Näin toimii myös Tuija Brax, joka käy omaa kärpäslätkäsotaansa ”rasismia” vastaan. Oikeusministeriössä on ollut jo jonkin aikaa vireillä Braxin aloittama hanke, jolla ”[r]asistisia rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä aiotaan tiukentaa”. Ehdotuksen mukaan ”[...] kiihottamisrikossäännöksessä mainittaisiin uutena tekotapana yleisön saataville asettaminen. Näin varmistettaisiin, että rikosnimike soveltuu muun muassa linkkien avaamiseen rasistista kiihottamista sisältäville internetsivuille.

Tämän mukaan ihmisparka syyllistyisi rikokseen, jos hän avaisi linkin ”rasistista kiihottamista sisältävälle internetsivulle”. Tällöin ei lainkaan pohdittaisi, mikä on rasismia, mitä kiihottuminen on, miksi se olisi vaarallista tai missä tarkoituksessa linkki avataan. On helppo nähdä, millaisiin ongelmiin tämän sisältöinen lainsäädäntö johtaisi ja kuinka huonoja sen perustelut ovat. Linkin takaahan voisi avautua vaikkapa Tatu Vanhasen tieteellinen sivusto, jolla kerrottaisiin eri ihmisrotujen geneettisestä erilaisuudesta, ja sitä puolestaan voitaisiin lukea yhtä hyvin tiedon hankinnan kuin arvostelunkin tarkoituksessa. Koska kiihottuminen koetaan myönteiseksi ilmiöksi erityisesti seksuaalisissa yhteyksissä, aitoa vihapuhetta voi synnyttää myös se, että ihmisiltä kielletään jotakin hyvää. Tällä tavoin viranomaisvalta itse tuottaa vihapuhetta ja kiihottaa kansaa rasistisiin mielipiteisiin sekä ihmisvihaan, jota ei ilman sensuuria esiintyisi lainkaan.

Kiihottumisen arvottaminen kielteiseksi on paljonpuhuvaa sen vuoksi, että se viittaa viranomaisvallan viktoriaanisiin ihanteisiin. Ihmisethän kiihottuvat hyvin eri syistä. Esimerkiksi itse voin kiihottua vastustamaan kyseistä oikeusministeriön hanketta. Monia muita saattavat kiihottaa esimerkiksi verolait tai TV-lupakäytäntö, ja niitä arvostellessaan hekin haluavat vain osallistua poliittisesti.

Sen sijaan oikeusministeriön kaavailema lainsäädäntö johtaisi sen keskeisen oikeusperiaatteen loukkaukseen, joka kieltää tuomitsemisen tekemättömistä teoista. Linkin avaaminen tarjoaa lähinnä tiedonhankintamahdollisuuden. Toisaalta ilman avaamista olisi mahdotonta todeta, mitä sivuilla halutaan esittää ja kuinka rasistista aineisto loppujen lopuksi on. Lisäksi kysymyksessä olisi pahimmillaankin aineeton rikos, jolta puuttuvat asianomistaja ja uhri. Brax kumppaneineen on siis oivaltanut, että sama lempeys ja päättäväisyys, joka toimii Pohjois-Koreassa, toimii myös Suomessa.

Tuomittaisiinko muslimeja homojen teloittamisesta?

Yhteiskunnassamme on näihin asti vallinnut sananvapaus mutta ei vapautta sanan jälkeen. Nykyään myös ennakkosensuuri pahenee. Jatkossa ”[m]yös oikeushenkilö (kuten esimerkiksi yhteisö tai yhdistys) voisi ehdotuksen mukaan joutua vastuuseen kiihottamisrikoksesta kansanryhmää vastaan, syrjintärikoksesta ja, jos rikoksella on vihamotiivi, julkisesta kehottamisesta rikokseen, laittomasta uhkauksesta ja kunnianloukkausrikoksesta”. Tuloksena olisi, että tiedotusvälineet taivuteltaisiin sensuroimaan toimittajiaan ja internetpalvelujen tarjoajia ohjattaisiin sulkemaan sivuja sekä rangaistaisiin käyttäjien esittämistä sisällöistä. Tämä olisi aivan samanlaista kuin autonvalmistajia syytettäisiin kuljettajien liikennerikoksista tai viemäriverkostoa asiakkaiden jätteistä.

Tämänkaltainen politikointi johtaisi vain kansanvallan ja ihmisten halveksimiseen. Poliitikkojen ja viranomaisten legitimaation ei haluttaisi tunnustaa olevan lähtöisin kansalaisilta, vaan poliitikot ja viranomaiset pyrkisivät päättämään, mitä ihmiset saavat ajatella. Lopulta tiedotusvälineetkään eivät enää voisi luottaa vastaanottajien omaan arvostelukykyyn ja kykyyn valita tarjolla olevasta informaatiosta luotettavin. Julkinen valta puolestaan pyrkii tekemään tiedotusvälineistä oman propagandansa äänitorvia, joiden kautta on tarjolla vain viranomaisten valikoimia mielipiteitä. Tämä kaikki pohjautuu tietenkin vallanpitäjien pyrkimykseen hallita ja kahlita kansalaisia ja päättää heidän puolestaan, mikä on hyvää ja mikä pahaa.

Todellisuudessa typeryys voidaan paljastaa typeryydeksi ainoastaan, jos sitä voidaan verrata muihin toimintatapoihin. Yhteiskunta ei voi kehittyä, jos ihmisten ei anneta oppia eikä ymmärtää. Tällaista järjestelmää ei voitaisi erottaa mitenkään totalitarismista eikä hirmuvallasta.

Onneksi oikeusministeriön hankkeeseen sisältyy myös seuraava asiakohta: ”Rikoslakiin lisättäisiin erityinen törkeää kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva rikos. Se soveltuisi muun muassa tapauksiin, joissa kehotetaan tai houkutellaan joukkotuhontaan tai muihin vakaviin ihmisoikeusrikoksiin, murhaan tai terroristisessa tarkoituksessa tehtyyn tappoon. [...] Kiihottamisrikossäännösten ulottumista niin sanottuihin viharikoksiin selvennettäisiin siten, että rikoksen vaikuttimina mainittaisiin nimenomaisesti uskonnon ohella myös elämänkatsomus sekä syntyperä, sukupuolinen suuntautuneisuus ja vammaisuus. Vastaavat vaikuttimet mainittaisiin myös rangaistuksen koventamista koskevassa säännöksessä. Rikoksen rasistinen tai muu sellainen vaikutin olisi rangaistusta koventava riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu.

On mielenkiintoista, miten tällaista pykälää sovellettaisiin, kun muslimiterroristeja jouduttaisiin syyttämään rikoksista ja ääri-islamisteja ihmisoikeuksien polkemisesta. Tämän mukaan muslimit pitäisi tuomita esimerkiksi homoseksuaaleja kohtaan osoittamastaan rasismista, ja uskonnollinen motiivi pitäisi ottaa huomioon rangaistuksia koventavana tekijänä. Myös Koraanissa mainittujen väkivaltaan kehottavien kohtien julistaminen kiristäisi rangaistuksia ”riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu”.

Filosofisesti katsoen vihapuheeseen voisi tietysti vastata ”rakkauspuheella”, ja tämä onkin kohta, jossa ”pensasneuvostoliittolainen” astuu jälleen esiin.

15. heinäkuuta 2011

Suomalaisten filosofien TOP 20 -lista


Tämä on suomalaisten filosofien TOP 20 -lista. Koska filosofia pyrkii olemaan eräänlainen muiden tieteenalojen ylitiede, moniakin ihmisiä kenties kiinnostaa, keitä tälle verrattomien intellektuellien listalle kuuluu. Aloitetaan ensimmäiselle sijalle nousseesta.

1) Petri Ylikoski

Useimmille tuntematon. Ei ole lausunut mitään tärkeistä filosofisista kysymyksistä, sillä on keskittynyt systeemifilosofiaan ja kansainvälisten artikkelien julkaisemiseen. Väitteli tohtoriksi jälkeeni mutta nimitettiin ohitseni assistentiksi Helsingin yliopistoon vuonna 1998, vaikka oli koulutustasoltaan vasta lisensiaatti. Laitettiin istumaan Tampereen yliopistoon Matti Sintosen oppituolille, koska on hänen helsinkiläinen ystävänsä ja oppilaansa sekä edustaa naturalistista heterofilosofiaa. Ei karismaa.

2) Matti Sintonen

Suomalaisen filosofian Hannu Hanhi. Raimo Tuomelan oppilas ja uralle valittu Helsingin yliopistossa. Sai apulaisprofessuurin Tampereen yliopistosta kakkossijalta, kun vielä häntäkin mitättömämpi Jan von Plato veti hakemuksensa pois. Ei ole julkaissut opetusalansa tieteenfilosofian alalta mitään sellaista, jolla olisi ollut jotakin merkitystä eri tieteenharjoittajille. Ei ole sanonut mitään myöskään käytännöllisen filosofian kysymyksistä tai etiikan ja yhteiskuntafilosofian tärkeistä ja ajankohtaisista ongelmista. Nimitettiin viransijaiseksi Ilkka Niiniluodon paikalle täyttämään häneltä jäänyt valtatyhjiö, mutta tyhjiö ei tullut täydemmäksi.

3) Leila Haaparanta

Jaakko Hintikan oppilas ja analyyttinen kielifilosofi. Saanut kaiken Hintikan kädestä. Väittää edustavansa fenomenologiaa mutta valehtelee. Edustaa analyyttisen kielifilosofian kautta nähtyä fenomenologisen ajattelun vääristelyä. Käytettiin pelinappulana, kun Juha Varto ja hänen pari sataa oppilastaan karkotettiin Tampereen yliopiston filosofian ainelaitokselta 1990-luvulla. Nimitettiin Veikko Rantalalta avautuneeseen professorinvirkaan seuraaviksi 30 vuodeksi, jotta pöytä tulisi pyyhityksi. Hylkäytti dosentuurihakemukseni kahdella minua vähemmän ansioituneella ruotsinkielisellä tutkijalla, Kristian Klockarsilla ja Olli Lagerspetzillä, vuonna 2005. Tosin nimitykseni ei olisi tullut liian varhain vaan liian myöhään, sillä vaatimukset eivät olleet ylimitoitettuja vaan alimitoitettuja. Onnistui todistamaan, ettei 43 numeron jalka sovi 39 numeron kenkään. Hänen edeltäjänsä, loogikko-matemaatikko Veikko Rantalan, opetus puolestaan oli niin etevää, että sen johdosta yliopistolla kiersi sanonta: kun Rantala luennoi taiteenfilosofiasta, taiteilijat, kirjailijat ja muut luennolla käyneet laskivat katseensa pelkästä kunnioituksesta.

4) Kristian Klockars

Toiminut assistenttina ja yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston ruotsinkielisille pyhitetyissä viroissa. Se, miksi Klockars ylipäänsä on virassa, johtuu vain siitä, että virkarakenne takaa ruotsinkielisille työpaikan suhteellisesti paremmin kuin suomenkielisille. Väitteli Sartresta, mutta oma panos filosofiaan on järkyttävässä ristiriidassa verrattuna väitöksensä päähenkilön aikaansaannoksiin. Ei kirjallista tuotantoa. Klockarsin toiminnan johdosta minusta saa jatkossa käyttää mitä nimitystä tahansa, vaikka ”puolijumalaa”, mutta ei nimitystä ”dosentti”.

5) Olli Lagerspetz

Empirismiä edustaneen psykologian professorin, Kirsti Lagerspetzin, poika. Filosofian professoriksi nimitetyn Eerik Lagerspetzin ja taloustieteen professorina toimineen Mikko Lagerspetzin veli. Erik Ahlmanin tyttärenpoika. Dynastian osa siinä missä ”instituutioiden teorioista” väitellyt Eerik II. Olli-poika todistaa ruotsinkielisten elitismistä ja omankädenoikeudesta, jota hän koettaa lieventää suomenkielisille suunnatuilla haistatuksillaan, sosiaalidemokraattisuudellaan ja näennäisellä liberalismillaan. Yhteiskuntatiede on tässä valossa ”organisaatioiden mekanismien analyysia”, ei esimerkiksi valta- tai ideologiakritiikkiä. Toteuttaa normaalitieteen ihannetta: systeemiteoriaa. Tieteelliset ansiot ovat muoviankkoja. Ei itsenäistä eikä omaperäistä filosofiaa. Ainoa yritys siihen suuntaan on Multikustannuksen julkaisema teos Lika, jolla on paljonpuhuva nimi. En viitsi selittää, koska olen tehnyt sen jo.

6) Sami Pihlström

Ilkka Niiniluodon lempilapsi, vallanperijä, analyyttisen filosofian kummipoika ja hintikkalaisen filosofiakäsityksen kellokas. Kuluttaa housujensa takamuksia istumalla jokaiselle avautuvalle oppituolille. Kiipijä, pyrkyri ja nousukas. Julkaissut ahkerasti mutta samanlaisella suhteellisen löyhällä kynällä kuin esikuvansa. Osoittaa, miten virkoihin pääsee, kun julkaisee paljon pinnallista englanniksi. Teokset koostuvat sanakohinasta: semanttisesti köyhissä teksteissä on yritystä mutta ei ajatusta. Nimitettiin Jyväskylään filosofian professoriksi mutta ei pysynyt siellä vaan kapusi takaisin Helsinkiin Tutkijakollegiumin johtajaksi. Tyydyttää naturalismillaan heteroseksuaalisille symboliarvoille rakentuvaa normaalitieteen ihannetta. Pidetään pakastimessa siltä varalta, että Niiniluoto jää eläkkeelle joskus vuonna 2020.

7) Gabriel Sandu

Romanialaisvalmisteinen fysiikan filosofi. Nimitettiin juuri siihen filosofian apulaisprofessorin virkaan, jota myös Esa Saarinen haki. Toiminut filosofian laitoksen johtajana. Tyrmäsi dosentuuriaikeeni Helsingin yliopistossa toteamalla, että ”laitoksellamme vaaditaan kansainvälistä tutkimusta eikä kannanottoja, jotka loukkaavat laitoksemme arvostettuja jäseniä”. Vastasin: ”Tuolla tavalla lausuttaessa tuskin taaskaan kysytään, kuinka pahasti teidän omat kannanottonne loukkaavat jatkuvasti meitä ja vahingoittavat toimintamahdollisuuksiamme yliopistossa.” Ei muuta sananvaihtoa. Todisti esittämäni tiedekritiikin oikeaksi omalla asennoitumisellaan.

8) Jan von Plato

Yhteistä filosofian kanssa vain nimi. Riiteli Esa Saarisen kanssa pikkuviroista 1990-luvulla ja sai palkinnoksi professorinviran, jonka myöntäminen hänelle oli kateellisten kosto Saariselle. Tuotanto käsittelee muun muassa ”tyyppiteoriaa”. Julkaisut muistuttavat jääkaappipakastimen käyttöohjeita ja ruohonleikkurin huoltokirjoja. Tuottanut formaalista analyysia, joka on ”kapea-alaista” ja perustuu ”riitelevään filosofiakäsitykseen”, kuten Niiniluotokin aikoinaan sanoi. Toimii ruotsinkielisille pyhitetyssä kiintiövirassa. Ei ymmärtäjiä eikä filosofiaa rikastuttavia tuloksia. Oppilaina vain pari apurahoista kiinnostunutta naturalistia, joiden ajattelu muistuttaa latenssi-ikäisten infantiilista seksuaalisuudesta.

9) Sara Heinämaa

Tuli tunnetuksi julkaisemalla Esa Saarisen kanssa teoksen Olennainen nainen vuonna 1983. Hivuttautui akateemiselle uralle Saarisen siivellä. Väitöskirja vuodelta 1996 koostui yrityksestä kiistää biologinen ja kaksiarvoinen sukupuoliero sekä redusoida sukupuoli eleisiin tai tyyleihin. Väitös palkittiin arvolauseella eximia cum laude approbatur, mikä ei tosin poikennut löperöstä arvostelulinjasta mitenkään. Heinämaata pidetään feministisen tiedepolitiikan yhtenä symbolina. Niinpä häntä on pidetty viroissa poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä. Ei ole sanonut mitään filosofian yleisistä tutkimusaiheista eikä keskeisistä asiakysymyksistä vaan lähinnä naisena olemisesta ja feminismistä.

10) Tuija Pulkkinen

On virassa vain siksi, että akateeminen virkarakenne suosii feministejä. Maassamme on kymmenkunta naistutkimuksen virkaa. Käytännössä ne on pyhitetty vain naisille sukupuolista rasismia osoittaen. Sen sijaan Suomessa ei ole yhtään miestutkimuksen virkaa, saati että puhuttaisiin puolueettomasti sukupuolijärjestelmien tutkimisesta naistutkimuksen ja miestutkimuksen sijaan. Koska väitelleistä feministeistä on pulaa, naistutkimuksen virkoihin on vaikea löytää ketään muodollisesti pätevää. Tuija Pulkkisen ainoa jotakin merkitsevä julkaisu on hänen väitöskirjansa, jonka Gaudeamus monisti julkaisemalla siitä suomennetun version ja kaksinkertaistamalla siten Pulkkisen tieteellisen tuotannon.

11) Mikko Yrjönsuuri

Filosofi, joka tuli puun takaa. Esiintynyt uskonnonfilosofina. Sellaisena analyyttisessa filosofiassa pidetään jokaista, joka tutkii uskomista koskevien kielen ilmaisujen käsitteellisiä ominaisuuksia ja niin sanottua intentionaalisuutta eli suuntautuneisuutta (’uskomisen’, ’tietämisen’, ’toivomisen’ ja niin edelleen luonnetta). Koska tällainen toiminta voidaan helposti (mutta huterasti) yhdistää fenomenologiaan, sitä harjoittava filosofi voi pyrkiä näyttäytymään ”monipuolisena”. Tosiasiassa kyse on vain käsiteanalyyttisen tietoteorian yhdestä sovellutuksesta, jossa aihe vaihtuu mutta metodi on sama. Sen asemasta, että filosofi etsisi malmia nallipyssy toisessa kädessään ja leluvasara toisessa, hän etsii nyt Jumalaa kielen salakareista. Olemalla kiltti ja huomaamaton Yrjönsuuri sai professuurin hänen kanssaan yhtä hiljaisen ja kiltin Seppo Sajaman jälkeen Joensuusta. Loi siellä virkauraa näyttääkseen pätevältä. Niinpä hän tuli nimitetyksi professoriksi Jyväskylän yliopistoon, lähemmäksi jokaisen filosofin toiveissa siintävää pääkallonpaikkaa: Helsinkiä. Epäilemättä asiallinen filosofi, mutta niin kuivaa, niin kuivaa tämäkin.

12) Veikko Launis

Medisiinarien tiedekuntaan professoriksi nimitetty Veikko Launis käsittelee lääketieteen etiikkaan liittyviä kysymyksiä. Hän saa pisteitä tärkeisiin aiheisiin tarttumisesta. Turkulainen porvari puolustaa yksilön itsemääräämisoikeutta, mikä onkin hyvä lähtökohta, mutta tulokset ovat olleet laimeita ja hautautuneet akateemisten nippujulkaisujen sekaan. Niistä olisi voinut sanoa paljon sellaistakin, jolla olisi ollut merkitystä käytännön elämässä. Pari korkeampaa tulkinnallista astetta ovat jääneet puuttumaan. Launis näkee moraalin kysymykset peliteoreettisina ongelmina: punnuksia laitetaan tuomarinvaakaan ja katsotaan, mille puolelle vaa’an kieli värähtää. Ei pohdi sairausilmiöiden olemusta eikä ominaispainoa vaan lähinnä niiden suhteellista asemaa normatiivisessa, teknistä oikeudenmukaisuutta käsittelevän tasapainoilun pelissä. Sivuuttanut medikalisaatioon kohdistetun metodologisen kritiikin sekä tiedepoliittiseen vallankäyttöön liittyvän arvostelun. Saman akateemisen pelkomielialan vanki kuin muutkin.

13) Ahti Pietarinen

Filosofian professori Juhani Pietarisen poika. Nepotismin todistuskappale Lagerspetzien ohella. Siirtyi Turusta Helsinkiin, jossa väitteli tohtoriksi ja valittiin virkauralle, sillä osasi ja halusi toteuttaa normaalitieteen ihanteita. Kotonaan oppineena Pietarinen tiesi myös sen, miten yliopistoissa pitää olla. Oli fiksusti. Niinpä laitettiin virkauralle Suomen Akatemian tutkimustuen turvin. Ajautui sivuraiteelle havaittuaan, että filosofiassa tie nousee pystyyn eikä virkoja riitä juuri kenellekään. Ahti sai oman valtakunnan, kun hänet nimitettiin semiotiikan professoriksi semiootikkojen ohi. Tyypillinen uomakipittäjä.

14) Antti Revonsuo

Nykyään ei ole enää psykologiaa eikä filosofiaa. On vain ”kognitiotieteellistä neurofysiologiaa”. Antti Revonsuo on koettanut selvittää tajunnan olemusta aivotutkimuksen keinoin. Sitä kautta hän toimii kuin 1950-luvun empiristit ja positivistit, tietämättä tosin itsekään, miksi. Revonsuo on tyypillinen laboratory of habit of mind -tutkija: mittarimato, joka yrittää redusoida tajunnallisen merkitystason ilmiöt immanentille materiaaliselle tasolle tai johdella ne siltä. Niinpä hän on päätynyt samoihin klassisiin ongelmiin, jotka ovat vaivanneet minuuden ja sielun jäljittäjiä satojen vuosien ajan. Koska neuvottomuutta ja voimattomuuden tunnustamista on syytä pitää viisautena, Revonsuo on päässyt esiintymään televisioon. Revonsuon kirjoituksia on mahdotonta lukea, sillä luettavaa tekstiä ei juuri ole. Sen asemasta olisikin valaisevaa kaivaa esiin, mitä Lauri Rauhala on sanonut ihmisen henkisyydestä, sielusta, minuudesta ja persoonasta omassa tuotannossaan.

15) Olli Loukola

Timo Airaksisella on ongelma, mistä hän löytäisi virkansa perijäksi samanlaisen, yhtä sanavalmiin ja kantaa ottavan sekä ahkerasti kirjoja julkaisevan filosofin kuin hän itse. Niinpä hän istuttaa etiikan ja yhteiskuntafilosofian professorinvirassa kokeeksi eri oppilaitaan. Yhdessä vaiheessa oli Olli Loukolan vuoro – vai oliko se Koistinen, samapa tuo? Muuta sanottavaa näistä Olleista ei olekaan. Mukavia kuin lehmän munat.

16) Jussi Haukioja

Ai kuka? Todellakin. En minäkään tiedä. Turun yliopiston nettisivuilla lukee: filosofian professori.

17) Heta Gylling

Soveltavan filosofian professori. Entinen Heta Häyry. Sai median huomiota julkaisemalla yhdessä Matti Häyryn kanssa teoksen Rakasta, kärsi ja unhoita (1987), jossa puolustettiin abortteja. On päässyt nauttimaan unohduksen autuudesta avioeronsa jälkeen. Gyllingin tekemät johtopäätökset ovat omasta mielestäni jokseenkin kyynisiä, raakoja ja tunne-elämältään kuolleita, mikä tietysti palkitaan järkiperäisyyttä palvovassa tieteessä. Ei ole ottanut pariin vuosikymmeneen kantaa mihinkään ajankohtaiseen eikä tärkeään yhteiskunnalliseen kysymykseen, jossa soveltavaa filosofiaa tarvittaisiin. On feministi. Tekisin hänen työnsä paremmin.

18) Thomas Wallgren

Yksi filosofian laitoksen lemmikeistä. Toiminut assistentin ja yliopistonlehtorin viroissa opiskeluvuosistaan asti. Professorin poika, jonka isä on toiminut muun muassa Helsingfors Sparbankenin johtoelimissä. Thomas-poika ilmentää oidipuskompleksiaan toimimalla vaihtoehtoliikkeissä ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmatoimikunnassa. Demarien yksi pääideologi. Toimiessaan filosofian laitoksen johtajana herätti kysymyksen, onko hän sosiaalidemokraattisen puolueen johtaja, joka reuhaa filosofian laitoksella, vai filosofian laitoksen johtaja, joka ajaa asioitaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Yliopisto on palkinnut Wallgrenin viroilla mutta ajanut harjan ja varren kanssa kauaksi jokaisen, joka on ilmoittanut olevansa kansallismielinen. Globaalia kapitalismia ja uusliberalismia arvostelevan Wallgrenin saa hiljaiseksi vain antamalla hänen puhua itsensä pussiin tai huomauttamalla, että myös maahanmuutto on globalisaation tuottama ongelma. Ääneen hänet saa, kun kertoo, etteivät ihmisoikeudet ole erillisoikeuksia, vaan ne tulevat voimaan vain koko poliittisen järjestelmän muuttumisen mukana, kun kapitalismi ja liberalismi saadaan toimimaan myös kehitysmaissa!

19) Pekka Himanen

Yksi syy siihen, miksi Pekka Himasesta tuli julkisuuden suosikki 1990-luvulla, oli se, että hän väitteli tohtoriksi samana vuonna kuin täytti 21 ja jätti siten opintonsa ”kesken”. Mutta miksi hän yhä on julkisuudessa? Selitys on, että omaan hysteriaansa sokeutunut ja kuuroutunut media ei tunne muita filosofeja tai muut ovat vielä surkeampia. Minä en tiedä, miksi Himasta palvotaan. Syy on ilmeisesti siinä, että television ajankohtaisohjelmia varten jostakin täytyy löytää filosofi varmistamaan, että se mitä puhutaan, on ”eettisellä pohjalla”. Himanen valitaan tuohon rooliin, sillä hän on poliittisesti korrekti ja hänen sanomisensa ovat ennustettavissa. Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtajan, Jyrki Kataisen, Himaselle junailemat 40 000 euroa ja Himasen vastavuoroisesti tuottama 37-sivuinen tulevaisuusraportti takaavat, että Himasen filosofiassa hinta on laatuun nähden hyvä.

20) Ilkka Niiniluoto

Lähiölapset ovat filosofisesti epäitsenäisiä. Ilkka Niiniluoto on entinen vantaalainen, aivan kuten Jaakko Hintikkakin. Lähiöissä ja kaupungeissa kasvaneista tulee peliteoreetikoita ja relativisteja, sillä heidän sosiaalistumisprosessinsa valitettavasti onnistuu. He oppivat ajattelemaan ”realistisesti” kerrostalorykelmien keskellä vallitsevan ahtauden vuoksi. Kapinallisuutta heissä ei ole, ei myöskään periaatteiden kyseenalaistajaa eikä luojaa. Rationalistifilosofeille ”moraalilaki sydämessämme” ei ole ”yhtä ihmeellinen asia kuin tähtitaivas yläpuolellamme”, sillä sitä ei katsella käpy selän alla kanervikossa. Mutta kuvan heidän filosofiastaan saa, kun kuuntelee palokärjen rummutusta onttoa kelohonkaa vasten. Tällaiset filosofit menestyvät päiväkerhon ohjaajina. Ilkka Niiniluoto tietää, että kun toimii myös rehtorina ja kanslerina, niin ei tarvitse koko aikaa pyyhkiä opiskelijoiden perseitä. Kansleri Ilkka Niiniluodolle (entiselle filosofian professorille) haluan esittää yhden kysymyksen: ”Riittääkö palkkanne, entä eläkkeenne?” Olisi mukava tietää, kun joutuu sen itse veronmaksajana maksamaan.

Lopuksi esittelen pari tulevaisuuden hittiä niin sanotun nuoren polven filosofien joukosta:

21) Juha Varto

Tähti sammahti heti kun sai professorinviran. Fenomenologille tarjottiin turvapaikka Taideteollisesta korkeakoulusta. Merkittävin oppilas taitaa olla kasvatustieteilijä Juha Suoranta, joka on suomalaisen koulumaailman keskeisin mokuttaja.

22) Esa Saarinen

Lopetti filosofisen lähetystoiminnan viime vuosituhannen puolella siirtyen yrityskonsultiksi. On menestynyt sittemmin mainiosti. Taloudellinen eliitti ostaa Saariselta pelastuksen tunnetta ja lievitystä huonolle omalletunnolleen. Saarinen puolestaan antaa rikkaille oikeutuksen rikastua vakuuttelemalla, ettei menestymisessä ole mitään pahaa (vaikka olisikin).
En vihaa Saarista mutta inhoan hänen yleisöään, joka osoittaa pikkusieluisuutensa yrittämällä lievittää kuolemanpelosta johtuvaa eksistentiaalista ahdistustaan haalimalla haltuunsa mammonaa ja naamioimalla ahneutensa sananlaskuviisauksien taakse. Jos itse olisin Saarinen, haluaisin tekijänoikeuksiin vedoten kieltää käyttämästä lauseitani pankkiiriliikkeiden kotisivujen koristeina ja asuntokeinottelijoiden näyteikkunain somisteina. Vaikka eipä silti, kyllä ahneiden kannattaa kuolemaa pelätäkin, sillä kristillinen kirkko on määritellyt ahneuden yhdeksi kuolemansynniksi, ja ahneita saattaa kuoleman jälkeen odottaa itse Belsebuubi hiilihanko kädessään.
Saarinen onnistui sittemmin jatkamaan akateemista uraansa Teknillisessä korkeakoulussa, joka myönsi hänelle viran. Maassa, jossa pomomiesten yleissivistyksen pitää olla peruskoululaisten tasolla, johtajiksi nimitetään aina vain juristeja, ekonomeja tai insinöörejä. Esa Saarinen valmentaa nyt tulevaisuuden johtajia opettamalla insinöörejä. Mutta ei Saarinen suinkaan oppimaton ole. Johtajia on voinut miellyttää Saarisessa hänen henkinen sukulaisuutensa Benedictus de Spinozaan, tähän kaikkien aikojen ”jaloimpana ja rakastettavimpana” pidettyyn filosofiin. Optikkona toiminut Spinoza näet viilasi leipätyökseen linssejä, kun taas yritysfilosofien tarkoituksena on viilata yleisöjään linssiin.
Kunnioitan Saarista siksi, että hän on maamme ainoa virkamiesfilosofi, joka itse maksaa professorinpalkkansa veroina.


Tämä oli yliopistoihin palkattujen filosofien TOP 20 -lista. Mitä heidän keskinäiseen paremmuuteensa tulee, älkää kertoko, että kyse oli käännetystä järjestyksestä.

Muodollisista syistä tämän listan ulkopuolelle on jätetty ne feministiset ja postmodernistiset yhteiskuntatieteilijät ja taiteiden tutkijat, jotka ovat pyrkineet esiintymään filosofeina. Käsittelemättä on jätetty myös ne lukuisat Suomen Akatemian tutkijatohtorit ja assistenteiksi nimitetyt, jotka eivät ole vielä ehtineet osoittaa mitättömyyttään. Muutoin he kuuluisivat tämän listan kärkeen. Heidän viroissa oleskelunsa vuoksi Kruununhaan filosofianlaitoksilla on nyt niin hiljaista, että Punavuoreen asti kuulee, kun kultakala kutee ja luteet kävelevät seinänraoissa pieni kruunu päässään.

Sikäli kuin sammuneiden saunalyhtyjen listalle mahtuisi myös ulkomaalaisia, pisteet menisivät pakkasen puolelle heidän kurjan kielitaitonsa ja siitä johtuvan kulttuurifilosofisen invaliditeettinsa vuoksi. Koska toiveeni eivät yleensä toteudu ja koska ”elämän ongelma” on osoittautunut näille kaikille uraputki-Urpoille poikkeuksellisen tuskalliseksi, toivon, että he eläisivät mahdollisimman pitkään.

Miksi sitten laadin kyseisen listan? Ensinnäkin katson olevani erittäin sopiva antamaan puolueettoman arvion virkoihin nostetuista ja uralle antautuneista kollegoistani, sillä olen henkilö, joka ei ole kerta kaikkiaan millään tavoin Rakastetun Filosofian Laitoksen virkarakenteeseen kiintynyt.

Entä enkö osaa peittää kateuttani paremmin? Tosiasiassa menetetyt virat ovat minulle kuin entisiä heiloja, jotka luovutan mielelläni vähäosaisille. Viroissa kellottelevien on ollut myös helppo lunastaa asemansa, sillä kriitikoitahan ei koskaan nimitetä virkoihin. Koska arvostelijoita on luonnollisista syistä paljon, on virkaan näin ollen helppo päästä.

14. heinäkuuta 2011

Oodi filosofian opiskelulle


Pian on taas se aika vuodesta, jolloin monta viatonta ihmistä aloittaa filosofian opinnot yliopistolla. Haluankin antaa uusille opiskelijoille tuhannen taalan neuvon: kääntykää tieltä vielä kun voitte, aikana jolloin elämänne ei ole täysin pilalla.

Filosofian opiskeleminen on umpikuja. Se on sumppu, joka suppenee opintojen edetessä. Tien päässä on luukku, josta päädytään paistinpannulle.

Opiskelijoiden elämä on nykyisin tehty mahdottomaksi. Vielä omassa nuoruudessani opiskelija saattoi jopa asua jokseenkin kunniallisesti tarvitsematta käyttää sekä opintolainaa että (mahdollisen) palkkansa rippeitä pelkkään vuokrien maksuun. Sen sijaan nykyinen vuokrakiskonta ja yliopiston yhtäaikaiset suoritusvaatimukset tekevät opiskelemisesta sellaista helvettiä, että itsensä elättämiseen eivät riitä enää runsaimmillakaan ryntäillä varustetun Johanna Opintotukiaisen avut.

Itse en missään tapauksessa tuhlaisi enää omaa elämääni mihinkään niin tyhjänpäiväiseen ja arvottomaan kuin filosofian opiskelemiseen yliopistoissa. Tämä johtuu, paitsi opiskelijoiden taloudellisen aseman vaikeudesta, erityisesti akateemisen filosofian huonosta tasosta. Kaiken, minkä olen filosofian piirissä oppinut, olen oppinut tutkintovaatimusten ulkopuolella: en opetuksen ansiosta vaan siitä huolimatta. Myös opinnäytteeni tein omaehtoisesti, ilman ohjausta ja taloudellista tukea. Yleensäkin olen sitä mieltä, että jos ihminen ei kaksikymmentävuotiaana osaa mitään itse, opettaminen on toivotonta ja turhaa.

Filosofia on toisaalta ainoa oppiaine, jota saatoin opiskella yliopistossa. Erityistieteet ovat banaaleja ja sidottuja disipliineihin ja paradigmoihin. Ne tappavat luovuuden. Luova ajattelu ei ole pitkän päälle mahdollista myöskään akateemisen filosofian piirissä, sillä yliopistolaitoksessa filosofia sidotaan tieteellisyyden ihanteisiin. Niitä leimaavat todistelun pakko ja alistaminen toiseuden kiroukselle, jolloin periaatteellisesti eri mieltä olevat viholliset päästetään päättämään omien ajatusten arvosta. Ja kuten jo Nietzsche sanoi: mikään sellainen ei ole suuriarvoista, mikä voidaan todistaa.

Yliopistofilosofia on puoliksi oppineiden kinastelua. Sillä tavoin syntyy töpselinokkaisia professorivallan kellokkaita, jotka hautovat viisauksiaan seminaareissa kuin hanhiemot. Lopulta kaikki rimpuilevat toistensa tukassa kiinni kuin koulupojat opettajattaren rintaliiveissä. Tietääkseni kukaan filosofi ei ole tullut kuuluisaksi märehtimällä tieteellisissä kollokvioissa vaan lähinnä sen perusteella, mitä on onnistunut sanomaan omapäisissä ja kielletyiksi julistetuissa kirjoissaan.

Filosofia ei sovi köyhille

Filosofia on oppiaine, jonka opiskelemisesta ei ole odotettavissa taloudellista hyötyä. Tässä tapauksessa en tarkoita sanalla ”hyöty” ’ylijäämää’ tai ’liikevoittoa’, sillä sitähän tekevät monet liike-elämän konsultit filosofeina esiintyessään. Oikean filosofian tunnistaa siitä, ettei se takaa edes toimeentuloa niin kuin ei mikään, mikä on totta.

Muiden muassa Platon ajatteli, että filosofien kuuluukin olla muille ihmisille hyödyttömiä. Varjopuolena tässä puolueettomuuden tavoittelussa on se, että ellei filosofeja nosteta samalla kuninkaiksi, he ovat pian myös elottomia.

Filosofit onkin yritetty lytätä yhteiskunnassa siksi, että filosofien ylivertaisuus tunnetaan, eikä erityistieteilijöille ole jäänyt muuta keinoa oikeuttaa virkojen saalistustaan kuin koettaa osoittaa filosofit muka-kelpaamattomiksi kaikkeen. Koska filosofit ovat pysyvästi erityistieteilijöiden yläpuolella ja tavoittamattomissa, erityistieteilijöille ei ole jäänyt muita keinoja epäoikeudenmukaisten hallintopäätöstensä perustelemiseen kuin väitteet filosofien ”epäsosiaalisuudesta”, ”epätieteellisyydestä” tai ”räyhähenkisyydestä”. Kuinka usein ”räyhähenkisyydeksi” onkaan sanottu älyllistä vastaansanomattomuutta ja ”loukkaavuudeksi” julkaisujen korkeaa kirjallista tasoa? Itsenäisyys puolestaan on yritetty kääntää ”epäsosiaalisuudeksi” tai ”kansainvälisyyden vastaisuudeksi”. Niinpä tiedeyhteisön tuomiot ovat olleet todellisia Sokrateen kuolonäänestyksiä, ja Platonin ylöskirjaama tarina on klassikko juuri siksi, että vallitseva todellisuus pitää sen aina ajankohtaisena.

Filosofian opiskeleminen tuottaa kelpoisuuden vain filosofin virkoihin, joita Suomen yliopistolaitoksessa on parisenkymmentä. Jotta virkoja riittäisi kaikille, maamme jokaiselta filosofian laitokselta pitäisi valmistua vain yksi maisteri ja tohtori vuosikymmenessä. Loput putoavat mustaan aukkoon.

Yliopisto jättää käytännössä kaikki filosofiasta valmistuneet täysin heitteille olemalla takaamatta filosofeille minkäänlaisia toimintaresursseja. Lainsuojattomuus vallitsee myös yhteiskunnassa. Teologit ja uskonnonopettajat kaappasivat itselleen lukioiden filosofian opetuksen. Psykologit puolestaan ovat pyhittäneet itselleen psykologinvirat, joihin muilta kuin psykologin virkatutkinnon suorittaneilta on pääsy kielletty. Tosiasiassa psykologitkin ovat velkaa filosofialle, jonka kyljestä psykologia irtautui noin sata vuotta sitten. Ja tuskin kukaan huomaa sitäkään, että jokainen meistä on luonnostaan psykologi, ja juuri siksi (eli rahanteon varmistamiseksi) psykologina toimiminen onkin ”laillistettu” ja pantu lukkojen taakse.

En sano näin kateudesta tai esittääkseni vaatimuksia vaan julistaakseni oikeudenmukaisuutta. Filosofiasta valmistuneet ovat vailla minkäänlaista oikeusturvaa. Filosofit ovat henkipattoja, joiden nujertamiseksi voidaan vedota ”kaikki on omaa syytä” -periaatteeseen eli ihmisten vapauteen kaikista rajoitteista sekä heidän omista valinnoistaan johtuvaan syyntakeellisuuteensa. Mitään oikeuksia filosofeilla ei ole koskaan katsottu olevan, toisin kuin esimerkiksi kasvatustieteilijöillä ja niinkin turhan tieteenalan edustajilla kuin sosiologeilla, joilla on omat suojatyöpaikkansa sosiaalihallinnon piirissä.

On hämmästyttävää, kuinka vapaasti ihminen saa ja voi kuolla. Amerikkalaiset poliisisarjat ovat opettaneet ajattelemaan, että ihmisen jouduttua onnettomuuteen paikalle saapuu viranomaisvalta siniset muoviämpärit hälytysajoneuvojen katolla leiskuen, ja defibrillaattorit kaivetaan esiin sydänkohtausdramatiikan luomiseksi. Hollywoodissa ihminen voikin saada osakseen vielä jonkinlaista hospitaliteettia! Tämä osoittaa, kuinka inhimillinen yhteiskunta Yhdysvallat on. Sen sijaan Suomessa filosofit kuolevat kaduille.

Voit palvella yliopistoa kaksikymmentä vuotta, ja loppujenkaan lopuksi sinulle ei myönnetä yliopistolaitoksen piiristä kerrassaan mitään toimintaresursseja saati vähäisintäkään virkaa. Paljon moititut tarkkailu- ja valvonta-alojen ammattikäytännöt ovat siihen verrattuna vähemmän väkivaltaisia kuin yliopistolaitos. Esimerkiksi poliisin, palokunnan tai armeijan palveluksessa voi saada osakseen edes jonkinlaista kunnioitusta, ja vuosien myötä jopa ylenee tehtävästä toiseen. Sen sijaan yliopistolaitos on mieltä ja moraalia vailla.

Pragmatismin sietämätön kepeys

Opiskelu on suuri riski ja uhraus. Tutkintojen suorittaminen on kallista ja vie aikaa, jonka kuluessa syntyy ansioiden menetystä eivätkä eläkkeet kartu. Varoitankin opiskelijoita opiskelemasta yliopistolaitoksessa mitään muita tutkintoja kuin niitä, jotka tuottavat kelpoisuuden tiettyyn tehtävään tai virkaan. Tämä tarkoittaa, että nyky-yliopistossa ei kannata opiskella muita aloja kuin rahatieteitä: oikeustiedettä, lääketiedettä, taloustieteitä ja muutamia ammattipätevyyden tuottavia virkatutkintoja.

Mikäli nämä alat eivät kiinnosta, on syytä mennä ammattikouluun ja valmistua vaikkapa parturiksi tai rakennusmieheksi sekä veloittaa tunnin kestävästä työstä 120 euroa, kuten Helsingissä on tapana. Filosofiaa, sosiologiaa ja humanistisia tieteitä voi harrastaa vapaa-aikana ja oppia niistä omin toimin enemmän kuin jonkun kommunistin tai feministin propagoimana yliopistossa.

Älyllisen elämän käytännöllistyminen on tietenkin kulttuurin kannalta tuhoisaa. Periaatteellisten ongelmien sijaan ihmiset alkavat pohtia pelkkiä aineellis-immanentteja kysymyksiä. Periaatteita ei uskalleta eikä ole mahdollistakaan kyseenalaistaa, kun ihmiset keskittyvät vain selviytymään arkipäivän ongelmien keskellä. Tällä tavoin akateemisesta filosofiasta tulee juuri sellaista helmikanojen hienostelua, jollaista se nykyisin on, ja köyhien ihmisten kapinallisuus tapetaan pois. Kuitenkin juuri kritiikin esittäminen olisi filosofian tehtävä ja sisältö.

Tämä tehtävä ei toteudu materialisoimalla henkistä ja teoreettista elämää, esimerkiksi pitämällä filosofisen elämän ongelmia todisteina aineellisen ja käytännöllisen näkökulman tärkeydestä ja hallitsevuudesta. Sillä tavoin filosofit vedettäisiin pragmatismin suohon, jossa teoreettinen järki haudattaisiin massakulttuurin, perheen, toimeentulon ja sosiaalisen elämän tuottamiin vaikeuksiin.

Filosofia on mahdollista vain, mikäli teoreettinen ja periaatteellisesti kyseenalaistava näkökulma hallitsee ja filosofit voivat repiä auki poliittiset ja taloudelliset valtasuhteet. Filosofien vapaus taas on mahdollista perustamalla maahamme 200 uutta filosofin virkaa. Tämä puolestaan olisi koko kulttuurielämällemme hyödyllisempää kuin jonkin taidelaitoksen rakentaminen.

Erään tunnetun lauselman mukaan ainoa filosofinen ongelma on, miksi ihminen ei tee itsemurhaa. Ehkä tämän ajatuksen osakseen saama huomio kertoo sen osuvuudesta, toisin sanoen siitä, miten hyvin se peilaa filosofien elämää.

Omasta mielestäni ainoa filosofisesti merkityksellinen ongelma on, miksi filosofian opiskelijat eivät tapa filosofian laitoksen viranhaltijoita, sillä ristiriita syömävelaksi elävien filosofien ja kultapossukerhoon kuuluvien byrokraattien välillä on sen verran raju. Tavallaan jokainen filosofiasta valmistuva onkin nykyään zombi: elävä kuollut. Hän on käynyt läpi oman kuolinrituaalinsa jo suorittaessaan tutkinnon. Nyt hän vain kamppailee pyhän sotansa sen kohtalokkaaseen loppuun.

13. heinäkuuta 2011

Maailmanloppu kirpaisee vain kerran


Iltaruskot ja auringonlaskut kiehtovat ihmismieliä, sillä finaaleihin liittyy tilinteko ja ajatus sovituksesta: unelma siirtymisestä levolliseen paratiisiin. Kantilaisittain ajatellen ihmisen tajuntaan sisältyy erityinen ajallisuuden kategoria, joka määrää todellisuuden havaitsemista sen neljäntenä dimensiona. Me hahmotamme todellisuuden alkujen ja loppujen sekä niiden välissä olevan aikajatkumon kautta, vaikka itse todellisuus ei sellainen välttämättä olisikaan.

Suhteellisuusteorian mukaanhan avaruus on venyvää ainesta, joka ”kaareutuu” ja jonka koordinaatistossa esineet lyhenevät tai pitenevät nopeustilan mukaan. Fysiikassa ja matematiikassa voidaan operoida useammillakin ulottuvuuksilla. Energian ja massan välillä on vastaavuus, ja aika ja nopeus ovat riippuvaisia toisistaan. Taidammekin elää jonkinlaisessa Matrixissa – muistattehan elokuvan? Tässä mielessä kantilaisuus ei päde, mutta ajallisuuden kategoria leimaa silti arkielämää raskaasti.

Maailmanlopun ennustukset ovat jälleen muodissa, mikä kertoo ihmisten kokemasta epävarmuudesta. Tuhon evankelistat ovat jälleen nousseet kivien ja kantojen alta ja alkaneet saarnata ennustuksiaan. Harry Potter -elokuvaa ”Kuoleman varjelukset, osa 2” mainostettiin lauseella ”13.7. kaikki loppuu”. Siis tänään. Taidankin jäädä koko päiväksi ulos ottamaan aurinkoa ja odottamaan maailmanloppua.

Puhuttaessa eskatologiasta eli maailman viimeisiä tapahtumia koskevista opetuksista (kreikan kielen sanoista eskatos = ’äärimmäinen’ ja logos = ’tieto’) olisi tietenkin vastattava siihen, mikä tai kenen maailma kulloinkin loppuu. Koko maailmankaikkeus ei voine päättyä, mutta metrisen laajentumisensa lopuksi se voi rysähtää kasaan päätyen mustaksi aukoksi niin sanottuun alastomaan singulariteettiin, jossa suureet ovat klassisen suhteellisuusteorian ja muiden perinteisten käsitysten vastaisesti äärettömiä. Melkoinen jysäri siitä varmasti tulee kaiken pimeässä yössä rynkyttämisen päätteeksi – ellei sitten käy niin, että äärettömän pieneksi pisteeksi tiivistymisestä alkaakin jälleen uusi nousu, ja näin maailmankaikkeus sykkisi sydämen tavoin: hindulaisten legendojen kuvailmassa syklissä.

Mutta maailmanloppu voi kohdata pienemmässäkin mittakaavassa. Mikäli jokin komeetta pyyhkäisisi planeettamme pirstaleiksi kosmisessa törmäyksessä ja kaikki elämä loppuisi Maan päältä, olisi jälleen varottava liioittelemasta omaa inhimillistä näkökulmaamme. Samalla tuhoutuisi vain häviävän pieni osa koko suurenmoisesta universumista, ja tämäkin katastrofi olisi ainoastaan tavanomainen tapahtuma sfäärien harmoniassa.

Nyt lopullista katastrofia ennustaville tuhon odotuksille on jälleen katetta. Tähtitieteilijät raportoivat jokin aika sitten, että aurinkokuntaamme saapunut komeetta Elenin saattaa olla hajoamassa auringonpurkauksen osuttua siihen. Ihmiskunnan maallisen vaelluksen päättymiseen riittäisi, että tämä halkaisijaltaan noin neljäkilometrinen järkäle tai jokin sen osa mätkähtäisi esimerkiksi Euroopan keskuspankin pihaan.

Myös maahanmuutto saattaa riittää aloittamaan maailmanlopun, vaikka heroiinia maistelleet sanovatkin, että ”kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran”. Myös kaikki sienet ovat syötäviä, tosin eräät vain kerran. Maahanmuutto on tässä suhteessa samanlainen ilmiö: sitä ei voida perua. Mikäli jokin avaruuden heimo päättäisi muuttaa tähtitarhain tuolta puolen Maahan asumaan, voi olla, etteivät tulijat olisi käännytettävissä. Siksi ei ole ihme, että fyysikkona ja kosmologina tunnettu Stephen Hawking neuvoi pitämään radiohiljaisuutta ja varoitti houkuttelemasta luoksemme ufoja!

Monien mieltä kiehtoo myös legenda, jonka mukaan avaruudessa vaeltaa kaksi kertaa maata suurempi planeetta, Niburu. Se on kiertolainen, joka tulee aurinkokuntaamme 3600 vuoden välein. Esimerkiksi mayojen kalenteri loppuu vuoteen 2012, jolloin Niburun ennustetaan olevan lähimpänä Maata.

Tämä musta ja silmillä näkymätön planeetta aiheuttaa joidenkin mukaan muutoksia maankuoreen ja saattaa laukaista esimerkiksi voimakkaita järistyksiä. Esimerkiksi ’pimeä energia’ on käsite, joka on luotu selittämään eräs suhteellisuusteorioihin ja alkuräjähdysolettamukseen huonosti sopiva havainto: se, että universumi ei laajenekaan hidastuvasti vaan kiihtyvästi. Niinpä myös yleisen suhteellisuusteorian ongelmat vaativat panemaan sen tarjoaman maailmanselityksen aikanaan uusiksi.

Rajatiedon mukaan Niburu aiheuttaa kolme suurta konjunktiota eli samalle janalle asettumista Maan, auringon ja muiden kiertolaisten kanssa. Niistä ensimmäinen ja heikoin oli 15.3., toinen ja vahvin on 26.9. ja kolmas ja toiseksi vahvin 22.11. Astrologit väittävät, että konjunktioiden aikaan tapahtuu suuria mullistuksia. Esimerkiksi Beetlehemin tähteä on sanottu Jupiterin ja Saturnuksen tai Jupiterin ja Venuksen konjunktioksi. Toisaalta tietyt historian tapahtumat saatetaan ylipäänsä muistaa juuri näiden luonnonilmiöiden takia, ja siksi ne korostuvat ihmisten tajunnassa.

Maantieteilijöiden ja astrofyysikoiden kannalta kiintoisimpia ovat planeettojen ja komeettojen vaikutukset maankuoreen. Niiden on väitetty laukaisevan muun muassa maanjäristyksiä, ja enteellistä onkin, että Sendain suuri maanjäristys Japanissa osui maaliskuun 11. päivään eli lähelle Niburun väitettyä ensimmäistä konjunktiota. Mikäli toinen konjunktio johtaa suureen järistykseen esimerkiksi Kalifornian piilaaksossa, Suomen sanomalehtipaperin tuotantokapasiteetti ei riittäne vahinkojen kirjaamiseen post-tietokoneistuneessa todellisuudessa.

Vielä drastisempia olisivat vaikutukset Maan napaisuuteen. Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikön, Heikki Nevanlinnan, mukaan magneettisen pohjoisnavan liike on kiihtynyt viisinkertaiseksi, ja tätä nykyä se liikkuu kymmeniä kilometrejä vuodessa. Todennäköisimmin syy löytyy kuitenkin Maan sisäpuolella olevasta rautaytimestä kuin tähtitaivaalta.

On mahdollista, että pohjoisnavan liikkuminen enteilee magneettisten napojen vaihtumista. Sekään ei olisi tavatonta, sillä vaihdos on tapahtunut maapallolla viimeisten viiden miljoonan vuoden aikana parisenkymmentä kertaa. Maan magneettikenttä on Nevanlinnan mukaan myös heikentynyt. Magneettikenttä suodattaa avaruuden säteilystä noin kymmeneksen pois, ja mikäli kenttä katoaisi kokonaan, vaarassa eivät olisi vain tietokoneet ja lentoliikenne, vaan tulevaisuudessa ihmiset voisivat joutua katselemaan avaruuden ilmiöitä pinkin väriseltä taivaalta. Mikä kauhun paikka homokielteisille TV-evankelistoille!

Kieltämättä myös minä haluaisin mielelläni nähdä maailmanlopun, sikäli kuin se ylipäänsä tulee. Ensinnäkin siksi, että kyseessä on valtava spektaakkeli. Toiseksi siksi, että olisi kiintoisaa tietää, mihin kaikki loppujen lopuksi johtaa. Ja kolmanneksi sen vuoksi, että kuolema ennen maailmanloppua olisi kuin poistuisi elokuvista näkemättä loppukohtausta. Haluaisin nähdä myös sen, miten käy vastustajilleni, vihollisilleni ja filosofikollegoilleni tässä ilmestyskirjamaisessa menossa.

11. heinäkuuta 2011

Laivanupotusta eurooppalaisittain


Euroopan pankkiirit pelaavat laivanupotusta yhdessä poliitikkojen kanssa. Tässä pelissä pohjaan pulahtaa neljän ruudun taistelulaivoja, kolmen ruudun risteilijöitä, kahden ruudun hävittäjiä ja yhden ruudun pienempiä purkkeja.

Poliitikot todennäköisesti häviävät tämän pelin, sillä se on heidän tehtävänsä. Muutenhan koko laskulle ei löytyisi maksajaa. Ja maksaja on kansa.

Tänään upposi vähintään risteilijä, kun seuraava laina-annos humahti Kreikan kansantalouden pohjattomaan kuiluun. EU:n talouskomissaari Olli Rehn puolestaan kiitteli sekä Kreikan parlamenttia säästöihin sitoutumisesta että EU:n valtionvarattomuusministereitä takaajiksi ryhtymisestä. Pehmeä on Rehnin pamppu.

Koomista on, että aina kun euroskeptikot arvostelevat tukipaketteja ja niiden tehottomuutta, puolustajat sanovat, että ”tilanne saattaisi olla vielä pahempi ilman”. Argumenttiin sisältyy perusvirhe, jonka mukaan historian katsotaan todistaneen jonkin menettelyn oikeaksi, vaikka todisteet ovat kadonneet menneisyyden pyörteisiin. Myös minä saattaisin hypätä yhdellä jalalla kuuhun, jos en olisi hengittänyt maan ilmaa, mutta sitä ei voida todistaa, koska ilmaa tuli jo hengitettyä.

”Oikeassa oleminen” onkin nyt helppoa mutta oikein toimiminen vaikeaa. ”Väärässä olijoiden” asema taas näyttää vaikealta, kun taas väärin toimiminen on helppoa. Oikeassa olisi pitänyt olla oikeaan aikaan, kuten Vennamo sanoi. Kreikan valtio velkaantui jo sosialistihallitusten aikana parinkymmenen prosentin vuosivauhdilla, euroehdot väärennettiin, ja harmaan talouden osuus on 40 prosenttia. Luulen, ettei Kreikan valtiota voi pelastaa enää mikään, niin kuin ei yhteisvaluutta-aluettakaan.

Euron kriisin Suomen kansantalous kyllä kestää, mutta ei miljardien eurojen kriisiä. Toivottavasti Suomen ja Kreikan välinen vakuussopimus vaatii myös muita maita penäämään Kreikalta vakuuksia tai ohjaa Suomen kokonaan ulos takausten antamisesta siinä tapauksessa, että käytäntö ei sovi toisille euromaille.

Vakuuksien vaatimisesta ei pidä tinkiä, sillä siitä on sovittu Suomen hallitusohjelmassa. Taloustieteilijöiden valitusvirret vakuussopimusten ”luottamusta heikentävistä vaikutuksista” pitäisi repiä kappaleiksi, sillä ne perustuvat pelkkään illuusiotalouteen, siihen, ettei velkojen katteeksi ole pitkään aikaan vaadittu mitään konkreettista, kuten maata, kiinteistöjä, kultaa tai teollisuuslaitoksia. Selvähän se, että tämäkin kasinotalous aikaa myöten räjähtää, ja tuloksena on jättiläismäinen Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki.

Kun Maastrichtin sopimusta ja sen EMU-ehtoja sorvattiin vuonna 1992, peräti 62 saksalaista professoria laativat poliitikoille kirjelmän, jonka mukaan yhteisvaluutta ei tulisi toimimaan. Heidän mielestään ehdot olivat kyllä välttämättömät mutta mahdottomat toteuttaa. Samaa sanoivat useat amerikkalaiset taloustieteilijät pitäen eurooppalaista yhteisvaluuttaa ”romattisena haaveena”. Julistukset kaikuivat kuuroille korville, sillä Helmut Kohlin ja Gerhard Schröderin tapaiset natsismin pelossa kasvaneet poliitikot halusivat luoda yhteisen valuutta-alueen oman maailmaa syleilevän rauhanrakkautensa merkiksi. Maastrichtin sopimuksen eräs tarkoitus oli ”estää sodat Euroopassa”. Nyt kun euromaat ovat ajautumassa erimielisyyksiin yhteisvaluutan vuoksi, tuo naiivin sinisilmäinen lauselma näyttää entistäkin surkuhupaisammalta.

Suomessa monet poliitikot, kärjessä Jyrki Katainen, ovat korostaneet, että euroon kuulumisesta on maallemme enemmän hyötyä kuin haittaa. – Ai, ai! Kukas on antanut ministerille luvan ajatella oman maamme etua? Eurohan luotiin yhteisvaltuutta-alueeksi tarkoituksena pitää silmällä nimenomaan koko Euroopan yhteistä etua. Kun kansallista etua kuitenkin kaikesta huolimatta (ja kaikkien valheiden vastaisesti) ajatellaan, huomion arvoista on seuraava: euro on pysynyt koossa vain siksi, että yhteisvaluuttaan kuulumisesta on ollut enemmän hyötyä kuin haittaa tärkeimmille ja suurimmille eurovaltioille. Euro on tähänkin mennessä pysynyt koossa vain voimalla ja vallalla, kun siitä on ollut nettohyötyä rikkaimmille ja parhaiten menestyville maille. Mutta nyt euroon kuulumisesta on niillekin jo selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Esimerkiksi Suomelle koituvat haitat ovat tätä nykyä suuremmat kuin hyödyt, ja myös yhteiset hyötynäkökohdat ovat kuihtuneet olemattomiin verrattuina niihin suuriin ongelmiin, joita yhteisestä valuutasta seuraa myös tulevaisuudessa.

9. heinäkuuta 2011

Ollin kurjuus


Otsikon sanoja ihmetteleville: lue sanat ”takaperin”, niin saat vitsin makaaberin.

Mieleeni tuli muutama ajatus näin iltamyöhään avattuani ikkunan ja ahmaistuani keuhkoihini kaupungillisen urbaania ilmaa. Kyseessä on eksistentiaalinen välitilan tunnelma, jonka vallitessa aika tuntuu pysähtyvän, vaikka oikeastaan se virtaa eteenpäin, ja oma elämä sekä menneisyys sulautuvat historian vääjäämättömästi etenevään virtaan. Ehkä juuri tämä tuottaa vaikutelman, ettei mikään loppujen lopuksi muutu.

Nuoruus on mielenkiintoinen asia. Se on aina samanlainen. Alapuolellani Isolla Roobertinkadulla on kuhissut hektinen yöelämä kävelykadun avaamisesta asti. Hälinä, hermostunut jonottaminen ja kiihkeä vaeltelu eivät kysy ulkoilman lämpötilaa eivätkä vuodenaikaa. Vain ihmiset tuossa alati jatkuvassa levottomuuden kiertokulussa vaihtuvat.

Monet niin sanonut nuoret aikuiset ivaavat usein varttuneempaa väkeä, mutta niin tehdessään heillä tuskin on aavistustakaan, kuinka paljon me vanhempien miesten liiton jäsenet naureskelemme nuorison kommelluksille ja rämpimiselle omien pulmiensa keskellä. Vaikka onhan asiassa totta kai vakava puolensa.

Onneksi nuoruus on vain kerran elämässä. Toista kertaa sitä ei kestäisi. Yhteiskunta esittää nuorisolle useita vaatimuksia, joista monet tuntuvat ylivoimaisilta: kirjoita ylioppilaaksi, hoida valtion velvollisuudet, hanki opiskelupaikka, maksa vuokraa, valmistu joksikin ja hanki itsellesi panopuu. Vaatimuksia esittävät sekä ulkoiset olot että sisäiset tarpeet. Ihmisenä oleminen ei ole todellakaan helppoa. Eikä kukaan auttaisi tietenkään mitenkään. Taloudelliset tulot ovat pienet, ja ahne sukupolvi tuntuu kiskovan kaiken pankkitileilleen.

Yksi hyvä puoli nuoruudessa on: saa olla kaunis. Sitä nuoriso myös pyrkii käyttämään hyväkseen. Vanhempiin ihmisiin kohdistuva ikärasismi on kieltämättä sekin hersyvää, sillä ivallisuuden takaa kajastaa pelko oman nuoruudenkauneuden menettämisestä.

Kuinka paljon vaivaa ja unettomia öitä nuoriso joutuukaan näkemään pelkkien biologisperäisten viettiensä ja seksuaalisten tarpeidensa vuoksi? Kun nyt puolen yön aikaan tähystän ikkunastani kotikadulleni Iso-Roballe, voisin ravintoloiden jonojen perusteella luulla, että niissä jaetaan ilmaista rahaa.

Todellisuudessa siellä ei jaeta mitään ilmaiseksi. Myös seksuaalisilla markkinoilla menestyminen vaatii panostamista, vähintäänkin omaan itseen. Tämän vaihdon ympärillä pyörivät sitten sekä muodin että baarien bisnekset.

Minua noiden keskiyön karpaasien seksuaaliset paineet säälittävät. Sääli puolestaan on tässä tapauksessa myötätuntoa. On yleisinhimillisesti puhuttelevaa, miten paljon monet antautuvat tekemään työtä löytääkseen sen ihanan yhdessäolon tunteen ja voidakseen nauttia seksistä.

He ovat nuoria. Ja koska he ovat nuoria, heiltä puuttuvat oikeat metodit. Kollien mouruaminen alkaa joka ilta myös internetin keskustelupalstoilla: ”Kun olisi, kun voisi, kun saisi, kun naisi...”. Konditionaalia ainakin osataan käyttää.

Sen sijaan vanhempi ihminen on kettumainen. Ei tarvitse enää raahautua kapakoihin eikä olla pilkkuun asti. Ei tarvitse alistua epätoivoiseen viimeiseen jakoon saati kokea sitä lohdutonta tunnelmaa, joka liittyy yksinäiseen kotiinpaluuseen aamuyöllä kello neljä.

Taidan sulkea ikkunani ja kömpiä tuolla punkassa odottavan parikymppiseni viereen. Hyvää yötä.