31. tammikuuta 2011

Tuulahdus Egyptistä


Kävellessäni tasan viisi vuotta sitten Kairon kaduilla oli vaikea kuvitella, että jonakin päivänä samoilla sijoilla jyrisisivät panssarivaunut. Egypti on luettu niihin kansanvaltaisiin muslimimaihin, joita sanotaan islamilaisiksi erotukseksi islamistisista maista. Viimeksi mainittujen liidereinä toimivat hengellisistä johtajista muodostetut hallitukset din wa-dawlah -periaatteen mukaisesti; se puolestaan tarkoittaa, että islamin pitää ohjata politiikkaa.

Alkuvuoden tapahtumat osoittavat, millainen demokratia Egyptikin loppujen lopuksi on. Kansanvallan perinne on ohut ja hauras, ja uskonnollisen johtamisen vaihtoehtona näyttää olevan kansanvallan kaapuun verhottu sotilasdiktatuuri. Liberaalia valistusfilosofista yhteiskuntaa ei näissä maissa tunneta. Aasian muslimimaiden epävakaudesta taas kertovat yllättävät vallankeikaukset.

Egyptin tilanne on ristiriitainen, sillä demokratian opetteluun olisi ollut kosolti aikaa. Faaraoiden ajan yhteiskunnat olivat tunnetun historian ensimmäisiä kansallisvaltiota; tosin myöskään niissä pyramidiorjien asema ei ollut kehuttava.


Ihmisoikeuksien polkemista

Demokratian pintasilaus karisi pois Tunisian kansannousun levittyä Egyptiin. Kannatankin itse todellisen demokratian luomista muslimien hallitsemiin maihin; tosin kansanvaltaa ei voida koskaan perustaa ulkopuolisilla mahtikäskyillä, jotka olisivat demokratian idean vastaisia. Kansanvalta voi kasvaa vain omaehtoisesti ja valtion sisältäpäin.

Esimerkiksi Yhdysvallat on pyrkinyt lähinnä tukkimaan suut rahalla antaessaan 20 miljardin dollarin velat anteeksi Egyptin osallistuttua Irakin sotaan vuonna 2003. Pakolaisvirtoja muslimimaista voitaisiin vähentää luomalla länsimaalaistyyppisiä poliittisia järjestelmiä Afrikan ja Lähi-idän maihin. Sen sijaan nyt menetellään päinvastoin ja yritetään perustaa islamilaistyyppisiä järjestelmiä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Egypti on ollut virallisesti poikkeustilassa aina siitä asti, kun maa hävisi itse aloittamansa hyökkäyssodan Israelille lokakuussa vuonna 1973. Egyptin tiedonvälitys ei ole ollut vapaata myöskään 2000-luvulla. Sen merkiksi melkeinpä jokaisen asuinrakennuksen katolla on lautasantenni uutisten ja viihteen vastaanottamiseksi ulkomailta. Ihmisoikeuksia on poljettu jatkuvasti, kuten vuoden 2001 Kairo-52-tapaus osoitti: poliisi otti tuolloin kiinni puolisen sataa homoseksuaalia Niilin jokiristeilijässä järjestetystä tapahtumasta ja tuomitsi heidät islamilaisen sharia-lain mukaisesti monivuotisiin vankeusrangaistuksiin, vaikka tuomioille ei olisi ollut pohjaa maan kirjoitetussa laissa.

Turistipoliiseilla on rynnäkkökiväärit kupeella, ja maan koptivähemmistön oikeuksia on poljettu esimerkiksi teurastamalla sikafarmareina toimineiden kansalaisten kotieläimet ”sikainfluenssan torjumiseksi”. Tosiasiassa kyse on ollut ”saastaisena” pidetyn karjan takavarikoinnista ja elinkeinon lopettamisesta.

Erinomaista Egyptissä ovat ystävälliset ihmiset ja ensiluokkaisen maukas ruoka, mikä selittynee sillä, että raaka-aineet ja mausteet tuodaan tuoreeltaan Niilin suistoalueelta. Siksi olisi suotavaa, että arvokkaaseen kulttuurihistoriaan perustuvan maan poliittiset olot saataisiin kuntoon.


Miten kriisi ratkeaa?

Maan presidentti Hosni Mubarak on ollut vallassa liki 30 vuotta, ja eräissä spekulaatiossa seuraajana on nähty hänen toinen poikansa. Politiikan tutkimuksen kannalta kiintoisa on tapa, jolla valta personifioituu ja kangistuu tiettyihin käsiin varsinkin niissä maissa, joihin demokratia ei ole juurtunut ja joissa kansallinen identiteetti on heikko. Liittoutumalla suurten johtajien taakse kansakunnat kursivat kokoon omaa hajanaisuuttaan tai kompensoivat henkistä rähmällään oloaan, aivan niin kuin Kekkosen ajan Suomessa.

Mubarak on istunut vallassa pitempään kuin moni faarao, ja hänen laaja kannatuksensa johtuu epävarmoista oloista ja epävapaista vaaleista. Viime vuoden lopulla järjestetyissä parlamenttivaaleissa sappirakkoleikkauksesta toipumassa olevan 81-vuotiaan Mubarakin puolue sai peräti 419 paikkaa 508-paikkaiseen parlamenttiin. Nopeasta väestönkasvusta johtuva lähes 25 prosentin työttömyys ja ihmisoikeusongelmat eivät korjaannu vaihtamalla hallitusta tai nimittämällä uusia pääministereitä sekä varapresidenttejä, kun ihmiset kaduilla sanovat toivovansa vaihdosta presidentinvirkaan.

Paras keino, jolla konflikti voi ratketa, on se, että istuva presidentti luopuu vallasta ja uudeksi johtajaksi nimitetään joku, jolla on sekä kansan enemmistön että armeijan tuki. Itse laittaisin korttini likoon IAEA:n entisen johtajan Mohamed El-Baradein puolesta, sillä hänellä on myös länsimaiden luottamus. Pahin skenaario on se, että ääri-islamistit käyttävät tilannetta hyväkseen ja tuovat maahan islamilaisen harmonian ja rauhan, kuten Iranissa vuonna 1979. Todennäköistä on, että Tunisiasta ja Egyptistä alkanut vellonta ei jää tähän vaan leviää kauas yli koko arabimaailman ennustaen muutoksia ja vallankumouksia moniin maihin. Seuraava on varmastikin Libya.

Vallasta luopujalla ei ole ymmärrettävästi kiire. Valtaa pitävien kannalta pieni levottomuus on yleensä vain hyväksi, kun hallitsijalta aletaan vaatia tiukempia otteita. Saman logiikan mukaan myös Suomen hallitus toimii nyt ripeästi evakuoidessaan suomalaisia, jotka näiden ”vaalikuljetusten” tuloksena saadaan ajoissa äänestyspaikalle.

29. tammikuuta 2011

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue


Nykymaailmassa poliittiset vastakkainasettelut eivät enää vallitse oikeiston ja vasemmiston välillä. Ennen oikealla istuivat rikkaat yksilöllisyyden kannattajat ja vasemmalla köyhät kollektivistit. Nykyään suurin osa ihmisistä on köyhiä individualisteja, jotka tavoittelevat yksilöllistä ja vapaata elämäntapaa eivätkä löydä paikkaansa sen enempää oikeistosta kuin vasemmistostakaan.

Toisaalta on väitetty, että tulevaisuudessa poliittiset vastakkainasettelut vallitsisivat konservatiivien ja liberaalien välillä. Toivon, että niin ei käy. Turhaksi rajan piirtäminen juuri tähän tekee konservatiivien asennoituminen. Molemmathan nimittäin istuvat samassa tulevaisuuteen kiitävässä junassa, toiset vain selkä menosuuntaan päin.

Poliittiset vastakkainasettelut vallitsevat nykyään niiden välillä, jotka edustavat kansallista etua, ja niiden, jotka eivät kansallisesta edusta mitään välitä.

EU-Suomessa kansallista etua edistämään on ilmoittautunut vain harva puolue. Niitä taas leimaa agraarinen konservatiivisuus tai kämäinen kristillinen ideologia. Keskeinen kysymys on, tulevatko Suomi ja suomalaisten elämä näitä puolueita kannattamalla paremmiksi. Oma näkemykseni ja kokemukseni on, etteivät tule.

Konservatiivisuus on historian kauhukahvaan tarttumista. Se on hautojen hoitoa. Puu-ukkeleiden vuolemiseen ja hameenhelmojen pidentelyyn keskittyvä lintukoto-Suomi ei varmasti tee ketään onnellisemmaksi. Sellainen kansallismielisyys on pelkkää Rubikin kuution ratkaisemista tai kristillistä liittoa toisella nimellä. Järkiperäinen poliittinen ohjelma puuttuu.

Suomesta puuttuu kansallisliberaali puolue. Muissa Euroopan maissa kansallisen edun edistäminen rakentuu nimenomaan kansallisliberaalin ajattelun varaan. Tärkeiksi tunnustetaan koti, filosofia ja isänmaa.

Olen luonnostellut kansallisliberaalin ajattelun perusteita poliittisessa ohjelmassani. Sen kolme juurta ovat 1) kansallisen edun edistäminen, 2) arvoliberalismi ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Niin sanotut vanhat suuret puolueet ovat kääntäneet selkänsä näille kaikille.

Esimerkiksi kansanvaltaa on kahlittu erilaisilla sananvapauden varkauksilla, äänikynnysten kaavailuilla sekä ripustelemalla sähköpaimenia nettiin. Liberaaleina näyttäytyvät puolueet eivät ole ymmärtäneet talousliberalismin ja arvoliberalismin eroa: kun talous on vapaa, ihminen on vanki, ja ihmisen ollessa vapaa talouden pitää olla kontrollissa. Kansallisliberaalissa ajattelussa liberalismi on arvojen ja elämäntapojen vapautta, ei holtitonta taloudenpitoa.

Kansallismielisyys puolestaan on sitä, että eri yhteiskuntaluokat ymmärtävät puhaltaa yhteen hiileen eripuran välttämiseksi ja tunnustavat yhteisen kansallisen edun, jolla vastustetaan globalisaation, kapitalismin ja internatsismin pakkovaltaa. Hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan ylläpitää vain kansallisvaltion kokoisen yksikön tuella. Tässä työssä kansallisvaltiot ovat edelleen hegeliläisiä Järjen työvälineitä.

Suomen istuvan hallituksen rötöslista on niin pitkä, että bittitila sen kuvaamiseen uhkaa loppua. Myös opposition syyllisyys on yhtä patamusta: monipuoluejärjestelmässä (toisin kuin kaksipuoluejärjestelmässä) opposition toiminta näyttää jäävän aina pelkäksi lehmän hönkäisyksi, sillä siltojen polttamista ja salonkikelpoisuuden menettämistä varotaan hallituskelpoisuuden säilyttämisen takia. Opposition toiminnan ei pitäisi olla myöskään konservatiivista kaiken vastustamista. Se olisi elämän katselua peruutuspeilistä.

Suomeen tarvittaisiin liberaali kansallismielinen puolue, joka kykenee esittämään todellisen vaihtoehdon. Muutos 2011 voisi olla sellainen, mutta puoluetta vaivaa toistaiseksi se, että kyseessä on enemmänkin liike kuin puolue. Tämä käy ilmi nimestä, joka on aikaan sidottu ja jouduttaneen vaihtamaan. Liikkeestä voi luonnollisesti kasvaa puolue, kunhan se löytää omat poliittis-filosofiset taustansa. ”Kansallisliberaalit” voisi tällöin olla aatteellisesti sopiva nimi uudelle puolueelle.

28. tammikuuta 2011

Mikäli minut murhataan


Kuten jotkut ehkä muistavat, ilmoittauduin eräiden kyselyjen johdosta ehdolle perussuomalaisen puolueen eduskuntavaaliehdokkaiden valintaprosessiin viime vuoden puolella. Olisinkin mielelläni edustanut ajatuksiani sellaisen puolueen kautta, joka on vastustanut liiallista maahanmuuttoa ja EU-lehmän löyhää ruokintaa.

Episodi ei tunnetusti johtanut mihinkään, sillä persut (äänestäjien asiaan vaikuttamatta) päättivät pudottaa minut ennen alkumetrejä. En muistele asiaa hyvällä enkä pahalla; sen sijaan on ollut huvittavaa seurata, millä tavoin kyseinen politisoitumiseni on vaikuttanut eräiden vanhojen tuttavieni asennoitumiseen minuun.

Katkerinta palautetta on tullut demarien taholta. Eräskin demaritoveri ilmoitti jo viime syksynä, että mikäli ilmestyn persujen listalle, hän ei puhu minulle ever. Puhumattomuus on kai aika huonoa politiikkaa, mutta hermostuminen lienee ymmärrettävää, sillä Sdp:n kannatuslukemat ovat mitä ovat. Eräs toinen toveri puolestaan piti minulle pitkän ja vihamielisen ripityksen kompensoiden edellä mainitun kommunikatiivisen menetyksen.

Homojen suhtautuminen on ollut kerta kaikkiaan ihmeellistä. Suurin osa homoista on antanut kannatuksensa pyrkimyksilleni, ja osa on tullut jopa kysymään, tarvitsenko tukea projektiini. Toisen osan poliittinen hankkeeni kiihotti raivon valtaan. Mikäli kuolen henkirikoksen uhrina, murhaaja saattaa olla yhtä hyvin islamia puolustava pyhän sodan edustaja kuin vihreä feministihomo.

Myös kokoomuslaiset ovat julistaneet minulle cordon sanitairen, ikään kuin heidän allaan olisi ritisevää jäätä. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että pääkaupunkiseudulla ehdolla ollessani olisin kerännyt pois heteromies Alexander Stubbin tulevan homokannatuksen (noin 2000 ääntä). Kepulaiset (joita tuttavissani on tosin vähemmän) ovat olleet hiljaa kuin hiiri pumpulissa, sillä Helsingin vaalipiirissä Kepulla ei ole paljoakaan menetettävää.


Järjenkäyttö on mahdotonta politiikassa ja tiedepolitiikassa

Nyt kun ovi poliittiseen vaikuttamiseen on vedetty edestäni kiinni, joidenkin mielestä on helppoa ja houkuttelevaa ajatella, että olisin voinut olla ehdolla myös Tupun, Hupun tai Lupun riveissä. Näissä puolueissa itsenäinen linjanveto on kuitenkin vielä vaikeampaa kuin pienemmissä ryhmissä. Kyseiset puolueet ovat keskittyneet käyttämään valtaa jäsentensä kautta, ja niissä ihminen alistetaan puolueohjelmille. Tämä on politiikan ja filosofian ero yleensäkin: filosofia on yksilöllistä järjenkäyttöä, politiikka kollektiivista vallankäyttöä.

Tupun, Hupun ja Lupun ammattipoliitikot pelkäävät minua todennäköisesti samasta syystä kuin persutkin: jos olisin ollut ehdolla, olisin saattanut mennä läpi. Ideologisiin klusterihin sopeutumaton homo olisi monien mielestä pilannut vihreiden maineen, vasemmiston maineen, oikeiston maineen, persujen maineen, homojen maineen ja tietenkin myös oman maineensa.

Yliopistomaailmassa viha on ollut käsin kosketeltavaa. Suurin osa opiskelijoista on antanut ajatuksilleni täyden kannatuksensa, toisin kuin virassa olevat kollegani. Mikäli minut murhataan, syyllinen saattaa olla myös joku kateellinen virkamiesfilosofi, joka tappaa minut siksi, ettei hän saa aikaan mitään siitäkään huolimatta, että Sinä, hyvä lukija, maksat hänelle valtionveroina perittyä kuukausipalkkaa.

Onkin perin kummallista, että yliopistoista saa toimintamandaatin olemalla vihreä, vasemmistoliittolainen tai demari, ja siitä palkitaan filosofian laitoksen johtajuudella ja elinikäisellä viralla, kuten Thomas Wallgren. Jos taas edustaa jotakin muuta suuntaa tai lukee madonluvut yliopistomaailman hehkuttamalle kansainvälisyyden ideologialle, itsenäisyydestään joutuu maksamaan kalliisti.

Kansainvälisyyteen pakottamisesta on tullut myös yliopistojen mätäpaise. Kansainvälisten julkaisuihanteiden ollessa yksinomaisia suomenkielistä filosofiaa ei julkaistaisi todennäköisesti lainkaan, mikä puolestaan kuihduttaisi pois kaiken kotimaisen kulttuurikritiikin. Saa nähdä, mitä akateemisia pakotteita filosofian laitokset alkavat jatkossa tielleni asettaa; varattomuuteen ja tulottomuuteen asettamalla kollegani ovat yrittäneet nujertaa pyrkimykseni jo parinkymmenen vuoden ajan. Niin paras kuin pahin alkavat kuitenkin olla jo tässä iässä (44) ohitse, joten en piittaa paljoa siitä, vaikka kuolisin ajojahdin uhrina.


Vaalit lähestyvät, kieli kovenee

Merkitystä näillä havainnoilla on lähinnä yleisen poliittisen ilmaston kuvastajina: myös Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstalla nähdyssä kielen kovenemisessa lienee kyse siitä tärinästä, jota internatsistisissa, maahanmuuttoa suosivissa, globalisaatiota kannattavissa ja EU-myönteisissä puolueissa tunnetaan lähestyvien kannatuskumousten edellä.

Uskon, että myös Suomessa kansallismieliset ja kansallista etua puolustamaan ilmoittautuneet puolueet nousevat merkittäväksi ja vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi muissa Euroopan maissa koetun kehityksen tavoin. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet ovat olleet pysyviä useissa Keski-Euroopan maissa ja jäänevät voimaan ainakin siihen asti, kunnes Euroopan unionin yhteisen talouspolitiikan velvoitteet kumotaan ja EU typistetään entisen EEC:n kaltaiseksi vapaakauppaliitoksi.

Olen edelleen sitä mieltä, että Suomesta puuttuu sellainen kansallisliberaali puolue, jollainen toimii esimerkiksi Itävallassa ja Hollanissa. Kansallismieliset puolueet voidaankin jakaa konservatiivisiin ja arvoliberaaleihin. Perussuomalaiset toimivat selvästi Smp:n alustalla, ja se näkyy kannanotoissa, joissa takerrutaan historian kauhukahvaan.

Itse olen vetänyt linjaa sen tyyppisen politiikan puolesta, jonka peruspilareina toimivat 1) kansallismielisyys (kansallisen edun edustaminen), 2) arvoliberalismi (yksilöllisyyden, itsemäärämisoikeuden ja vapauden kunnioittaminen) ja 3) demokratia kaikkine tietoyhteiskuntaulottuvuuksineen. Harmi vain, ettei se kenellekään kelpaa.

27. tammikuuta 2011

Kun euro repeää


Suomalaiset vaiennusvälineet ovat olleet melko hiljaa Espanjan ja Portugalin kehnosta taloustilanteesta, jotta ihmiset ja markkinat eivät hermostuisi. Jos syö enemmän kuin tienaa, soppa joka tapauksessa loppuu lautaselta. Kreikkaa seuraavien dominopalikoiden kaatuminen on varmasti edessä, ja kyse on vain siitä, milloin euron repeytyminen tapahtuu.

Euron piiristä ei voida potkaista ketään pois rikkomatta EU:n peruskirjaa. Euroopan unioni perustettiin tavoitteena estää uudet sodat Euroopassa. On kuitenkin kysyttävä, kuinka tehokasta tällainen sotien torjuminen on. Se on tynnyrin laitojen sahaamista niin, että jyvät valuvat naapurin puolelle. Tällaisella konfliktien hallinnalla vain estetään kansakuntia rikastumasta omalla työllään. Nyt, kun EU on täynnä kulkureita ja kerjäläisiä, Saksa ja Suomi voivat auttaa muita kansoja niin paljon kuin sielu sietää. Mutta kauanko sitä kestää kansalaisten kärsivällisyys? Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että EU pelkästään edistää riitojen syntymistä ja väkivaltaisuuksien leimahtamista. Rauhaa ei ylläpidetä hokemalla rauhaa, vaan luomalla oikeudenmukaisuutta.

Jos konkurssimaita ei pudoteta kyydistä, seuraa kansalaisten ja poliittisen hallinnon välisiä ristiriitoja, kansalliskiihkoisuus lisääntyy ja ihmiset ajautuvat mellakoihin valtiovallan kanssa. Kansalaisten halukkuus maksaa muiden maiden velkoja on Suomessakin minimaalinen. Jos taas euro repeää, pudokasmaiden asema ei silloinkaan välttämättä parane, ja seuraa valtioiden välisiä konflikteja. Molemmissa tapauksissa syynä on EU.

Juuri tämän aavistaen hangoittelin Euroopan unioniin liittymistä vastaan ja panin kielteisen puumerkkini äänestyslippuun jo vuonna 1994. Aivan vastaavalla tavoin suomalaisia viisaammat, itsenäisemmät ja omapäisemmät kansakunnat ovat kieltäytyneet liittymästä euroalueeseen.

Ruotsalaisten ja brittien on tulevaisuudessa helpompi irrottautua kytköksistään Euroopan rahaunioniin, sillä kansalaisilla ovat jo kruunut ja punnat käsissä. Erinomaista onkin, että vaikka eurosta ei voidakaan irtisanoa, siitä voi kukin valtio halutessaan irtisanoutua itse. Viimeiseksi euroon kiirehtii Viro, joka ehtinee euroliigaan juuri ennen lopun alkua. Noin viiden vuoden kuluttua myös suomalaisilla on todennäköisesti taas markan rahat kourassa.

Euroopan unioni on onnistunut luomaan Euroopan ylle suuren mustan pilven. Kokemuksesta tiedämme, että olot voivat olla aurinkoiset juuri ennen ukkosmyrskyn alkua. Talouskriisit kanavoituvat poliittisiksi kriiseiksi ja jopa sodiksi, sillä mikään kansakunta ei kestä kauaa tilannetta, jossa toinen elättää toista ja yhteisenä pidetty talous muodostuu kunkin maan taloudellisen itsemääräämisen ja toimeliaisuuden esteeksi.


Missä union, siellä uni on

Entä miten käy Suomen? Myös oman valtiomme velkaisuudella on merkitystä euron repeämistä seuraavan aikakauden kannalta.

Maastrichtin vakaus- ja kasvusopimuksen mukaan EU-valtio on ylivelkainen, jos valtiontalouden alijäämä on suurempi kuin 3 prosenttia maan vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Suomi oli pitkään niitä harvoja maita, jotka pysyivät tämän rajan alapuolella. Nyt se on selvästi ylitetty, ja kyseinen asiakirja on osoittautunut naurettavaksi vitsiksi.

Ja miten muutoin voisi ollakaan, sillä myös Suomen sisäänkäynti euroon kävi kuin kamelilta, jonka reitti kulkee neulansilmän läpi? Myös Suomi kammettiin väkisin yhteisvaluuttaan, vaikka jäsenyysehdot eivät vuonna 1998 täyttyneet suuren valtionvelan vuoksi, jota oli tuolloin jopa 63 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Niinpä Suomen valtion etevät virkamiehet saivat EU:n komission hyväksymään maamme koko eläkejärjestelmän suurine rahastoineen osaksi julkista taloutta. Valehtelu kävi yhtä sujuvasti sekä suomalaisilta että EU:n virkamiehiltä, jotka mielellään uskoivat suomalaisten temppuun saadakseen Suomen mukaan: näyttämään esimerkkiä Etelä-Euroopan maille euroon liittymisen puolesta. Valtion ja kuntien eläkerahastojen lisäksi myös yksityisten alojen työeläkerahastot laskettiin osaksi julkista taloutta, vaikka niillä ei ole kerrassaan mitään velvollisuutta edes sijoittaa Suomeen saati Suomen valtioon. Monet ovatkin päätyneet levittelemään rahojaan ulkomaille, muun muassa huono-onniseen Kreikkaan, josta tappioita on tullut suomalaisille eläkekassoille kosolti.

Valtiontalouden alijäämää koskevan ehdon ohella toinen ylivelkaisuuden mitta täyttyy juuri silloin, jos valtion velka ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomen valtiolla oli vuosi sitten velkaa hieman yli 40 prosenttia BKT:sta. Koska budjetissa on joka vuosi noin 10 miljardin aukko, lähestymme taas tuota 60 prosentin rajaa.

On hyvä muistaa, että siirtolaisuudesta paljon kärsineen Kreikankin valtionvelka on tähän ehtoon verrattuna vain noin kaksinkertainen eli 120 prosenttia BKT:sta, mutta maa oli jo vuosi sitten konkurssikypsässä tilassa. Myös Italian valtiolla oli tuolloin velkaa noin 119 prosenttia maan BKT:stä, ja siitä tullee seuraava jäsen romahtavien maiden kerhoon.

Julkisessa sanassa on varottu lausumasta, että Italian valtion huono tila johtuu suureksi osaksi runsaasta maahanmuutosta, jota Berlusconin hallitukset ovat yrittäneet hyvää hyvyyttään vähentää. Yhdenkään Etelä-Euroopan valtion tilanne ei ole viime vuoden aikana parantunut Euroopan keskuspankin Kreikalle myöntämästä tuesta huolimatta. Tätä menoa myös EKP:stä tulee ennen pitkää maailman suurin roskapankki, jonka arkistoista löytyy pelkkiä maksukyvyttömien maiden velkakirjoja.


Tervemenoa, euro!

Suomen asema ei ole hyvä edes suhteellisesti tarkasteltuna. Vaikka rahoittajat ovatkin kohdelleet Suomea lellikkimäisesti ja pitäneet lainojen korot alhaalla, tilanne voi muuttua, kun niin sanottu kestävyysvaje realisoituu. Suomen mahdollisuudet selvitä veloistaan ovat nimittäin paljon huonommat kuin meitä suurempien teollisuusmaiden.

Suomen lakisääteisessä eläkejärjestelmässä ja sosiaali- ja terveyspalvelujen rahoituksessa piilee mittavia kattamattomia vastuita. Työvoiman määrä vähenee suhteessa eläkeläisiin, mutta sitä ei voida paikata maahanmuutolla, koska kotimaisia työpaikkoja ei ole olemassa. Tämä johtuu siitä, että tuotanto on siirretty ulkomaille, eikä Suomessa ole enää entistä määrää työpaikkoja. Eläkeläisten määrä on silti erittäin suuri verrattuna työllisten määrään, mikä heikentää huoltosuhdetta ja ajaa maamme tilanteeseen, jossa emme selviä valtionvelan takaisinmaksusta.

Eläkeläiset eivät toisaalta kuluta yhtä paljon kuin työikäiset, eli kysyntä ei välttämättä pysy korkealla tasolla lisäten työvoiman tarvetta. Talous siis näivettyy, vaikka työssä olijoiden pitäisi maksaa eläkkeitä entiseen tapaan.

Näen ratkaisuna vain korkeiden eläkkeiden leikkaamisen ja valtion menojen vähentämisen. Suomen valtion ei pidä rahoittaa kaatuvia EU-talouksia lainoilla, joiden vastuut jätetään kansalaisille ja siirretään verorasitukseen. Pyramidihuijausta muistuttava kauttakulkulainoitus on lopetettava.

Mitä pikemmin euro repeää, sitä parempi. Seurauksena voi olla valuuttojen välinen devalvaatiokilpailu, velkojen leikkaus ja ongelmamaiden saneeraus IMF:n valvonnassa, mutta se on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin jättiläisinflaatio, joka seuraa, jos EKP joutuu ostamaan varattomien maiden luottoja sadoilla miljardeilla euroaluetta pelastaessaan.

Eurosta luopuminen avaa tien terveeseen protektionismiin, kansallisen edun edistämiseen ja itsenäiseen talouspolitiikkaan, joka vastaa kunkin kansankunnan omia tarpeita, kykyjä ja tahtoa. Euron virhe oli siinä, että se pakotti keskenään erilaiset kansantaloudet keinotekoisesti samaan muottiin.

24. tammikuuta 2011

Demokratian iltasoitto


Ajankohtaisohjelmien informaatioleka MOT tempaisi jälleen dokumentillaan. Netti-tv:stä katsottavissa olevassa ohjelmassa Sauli Niinistö ja eräät hankkeesta vastaavat kansanedustajat vastaavat kysymykseen, mihin kansanedustuslaitos tarvitsee eduskuntatalon 200 miljoonaa maksavan peruskorjauksen ja suunnattoman suuret uudet maanalaiset tilat, vaikka vastikään eduskunta sai 42 miljoonan arvoisen lisärakennuksen ja 17 000 neliömetriä uutta tilaa.

Olen taaskin asioista täysin päinvastaista mieltä kuin mahtihanketta puolustavat poliitikot. Rakentamispoliittisessa ohjelmassani olen lähtenyt siitä, että valtiontalouden kuristuessa omiin velkoihinsa kaikenlainen monumentaalirakentaminen pitäisi laittaa jäihin ja suosia kotien rakentamista ihmisille. Se leikkaisi myös asuntojen hinnannousua tervehdyttävällä tavalla.

Sen sijaan poliittinen valta panssaroituu entistä vahvemmin omiin kuoriinsa. Sekä eduskunnan henkilökunnan että käyttömenojen paisuessa ei ole ihme, etteivät tilat riitä. Kun kansanedustajille saatiin avustajat, edustajien kiireet jostakin syystä vain lisääntyivät ja tavoitettavuus heikkeni entisestäänkin...


Maanalaista politiikkaa

Megalomanian ja byrokratian lisääntyminen on ymmärrettävää, sillä EU-direktiivien saapumisselvityksessä tarvitaan kielenkääntäjien, tulkkien ja lakimiesten kaaderi. Suomalaista ihmistä ei kuule kyseisessä talossa kukaan. Lisärakentamisen tarpeellisuudesta ei käyty julkista eikä periaatteellista keskustelua, vaan päätökset olivat läpihuutojuttuja eduskunnan kansliatoimikunnassa. Myös suomalaisten tied... vaiennusvälineiden toiminta on ollut pelkkää immanenttien tapahtumien toteamista aivan niin kuin politiikkakin.

Lainsäädäntövallasta noin 70 prosenttia on kadonnut Brysseliin ja Strasbourgiin. Niinpä alakynteen joutuneet suomalaispoliitikot reagoivat defensiivisesti ja kaivautuvat poteroon. Kun valta on mennyttä, he koettavat pönkittää itsetuntoaan roiskimalla rahaa seiniin.

Mitä mahtipontisempi rakennus on, sitä paremmin sen arvellaan toimivan menetetyn vallan symbolina. Remontin valmistumisajankohdaksi aiotuista Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlista taitaakin tulla demokratian hautajaiset – päätellen myös niistä merkeistä, joilla poliittinen hallinto on riistänyt sananvapautta viime aikoina. Peruskorjauksen motiiveina esitetyt ”turvallisuuden parantaminen” ja ”esteettömyys” kumoavat nekin surkuhupaisasti toisensa. Ja kohtalon vitsinä voi pitää sitä, että maan alle johtavan tunnelin nimeksi on pantu ”Vesper” (suom. ”iltasoitto”).


Myyräntyötä

Yhdestä olen varma: ei kansanvaltaa arkkitehtuurilla paranneta. Kenenkään suomalaisen ihmisen poliittiset oikeudet eivät lisäänny siitä, että tulevien kansanedustajien vallan kulissiksi rakennetaan kansalaisten kukkaroa kuppaava lavaste. Kun edustajat päättivät jälleen kerran korottaa myös palkkojaan, koko eduskuntalaitoksesta on vääntynyt demokratian irvikuva.

Kun ihminen etenee kansanedustajaksi, niin kansa unohtuu aina. Mahtaako Suomen tasavalta ehtiä 100 vuoden ikään, ennen kuin 45 kokoomuslaista, 40 demaria, 30 kepulaista, 25 persua, 15 vasemmistoliittolaista ja 15 vihreää jonottavat maanalaiseen suojaan kuin köyhän talon porsaat, ja pommitukset Euroopan unionin hajotessa alkavat? Juuri tästä laumasta nousee se – aivan niin kuin Nietzsche sanoi – ”hädässä ahertavien pieneläinten tympeä lemu”.

18. tammikuuta 2011

Käänteinen asuntolaina: Belsebuubin keksintö


Pankit ja muut luotonantajat ovat alkaneet markkinoida käänteisiä asuntolainoja ja -kauppoja myös Suomessa. Kyse on eräänlaisesta oman asunnon panttauksesta, jossa rahalaitos myöntää lainaa asuntoa vastaan.

Käänteisiä asuntolainoja kaupitellaan erityisesti varttuneelle väelle, joka on maksanut asuntonsa ja saavuttanut sen omaksi. Pankit ovat siis iskeneet silmänsä ihmisten asuntovarallisuuteen ja koettavat ottaa sen haltuunsa tarjoamalla vanhuksille ja eläkeläisille syömävelkaa.

Rahalaitokset suorastaan tyrkyttävät tällaisia lainoja huonotuloisille eläkeläisille, sillä ne ovat pankeille varmoja sijoituksia; onhan asunto jo maksettu, ja rahalaitosten tehtäväksi jää vain imuroida pääoma korkoineen pankkien pohjattomaan kirstuun.

Sosiaalipoliitikot lohduttelivat aikoinaan 1960- ja 1970-luvulla syntyneitä ihmisiä sillä, että suurten ikäluokkien kaatuessa hautaan lamasta ja työttömyydestä kärsinyt generation-X perii edeltävän sukupolven varallisuuden. Käänteiset asuntolainat takaavat, että näin ei käy.

Neljäkymmentä vuotta kovapalkkaisissa viroissa olleet ovat keränneet melkoisen omaisuuden ja saavat korkean eläkkeen, joka ei ymmärrettävästi riitä aivan Karibian-risteilyihin. Niinpä he oivaltavat kiinnittää asuntovarallisuutensa rahoittaakseen hanhenmaksapalleronsa, jolloin – yllätys, yllätys – jälkeläiset jäävätkin kuin Aku-setä veljenpoikineen nuolemaan näppejään pankkien korjatessa perintövarallisuuden heidän silmiensä edestä.

Kun kyseinen sukupolvi itse jää eläkkeelle, huomataan, ettei mitään eläkkeitä olekaan karttunut pätkätöiden vuoksi – ei edes sitä kassaneidin kuukausipalkan suuruista määrää, jonka edeltävä sukupolvi on saanut työ- tai virkamieseläkkeenä. Kyseisellä kadotetulla sukupolvella itsellään ei ole puolestaan mitään pantattavaa.

Pidän käänteisiä asuntoluottoja Belsebuubin keksintönä, jolla dementikkojen omaisuus otetaan pankkien haltuun ja heidän eläkkeensä sekä asuntovarallisuutensa ulosmitataan.

Pahinta on, jos yhteiskunta ja poliittinen valta alkavat suorastaan suositella eläkeläisille käänteisiä asuntolainoja sillä perusteella, että niin eläkkeitä voidaan pienentää alle köyhyysrajana pidetyn tulotason. Tällaisissa tapauksissa vanhukset päätyvät salaamaan oman toimintakykynsä alenemisen ja hoidon tarpeen suojellakseen lapsilleen säästämäänsä perintövarallisuutta. Perinnön säilyttäminen taas olisi keino, jolla vanhukset toivovat voivansa pitää yllä vastavuoroisuutta siinä epäsymmetriseksi käyvässä suhteessa, jossa lapset hoitavat ikäihmistä tämän kotona.

Käänteiset asuntolainat ovat merkkejä luokkayhteiskunnan paluusta ja kurjistumisesta sekä pankkien vallasta yli ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden. Eduskunnassa ollessani tekisin kaikkeni tällaisen politiikan estämiseksi, sillä sen sosiaalipoliittiset seuraukset ovat sairaita. Käänteiset asuntolainat eivät edistä ihmisten itsemäärämisoikeutta eivätkä kykyä päättää omaisuudestaan, vaan ne ovat Pirun kädenojennuksia köyhille. Kyseessä on järjestelmä, jolla yksityishenkilöiden varallisuutta aletaan järjestelmällisesti saattaa rahalaitosten hallintaan.

Asuntopolitiikasta olen tietysti laajemminkin eri mieltä kuin poliitikkojen valtavirta. Vaadin esimerkiksi vuokrien hintasääntelyn palauttamista, omistusasuntojen hinnannousun leikkaamista runsaalla lisärakentamisella kasvukeskuksiin ja asumisoikeusjärjestelmän korjaamista niin, ettei asukkailla maksatettaisi aso-asuntoja kahteen kertaan. Asuntopoliittisen ohjelmani voitte lukea tästä.

Jos vastustat nykymenoa ja kannatat näkemyksiäni, sinulla ei taida ikävä kyllä olla muuta mahdollisuutta kuin vetää äänestyslippuun seuraavissa vaaleissa nimi ”Hankamäki”.

14. tammikuuta 2011

Miten valtion velkaantuminen lopetetaan?


Valtiovarainministeriön kansantalousosaston virkamiehet julkistivat 10.12.2010 raportin, jossa kerrottiin, että Suomen julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi vuosina 2012–2015 kohentaa runsaalla 10 miljardilla.

Tämä tarkoittaa, että ennen vaaleja puolueiden pitäisi selvittää kansalaisille, millä keinoilla ne aikovat tukkia tuon suuruisen aukon valtion tulonmuodostuksessa. Jo hieman aiemmin kansantalousosaston päällikkö Jukka Pekkarinen toi keskusteluun käsitteen ”kestävyysvaje”, joka kuvaa huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa ajautumista velkakierteeseen.

Vaalikeskustelun kannalta toisen tärkeän paperin julkaisivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLA:n tutkijat sekä toimitusjohtaja Sixten Korkman, jotka 13.12.2010 päästivät käsistään raportin ”Muistioita seuraavalle hallitukselle”. En kertaa raporttien sisältöä tässä. On oikein, että tutkijat lyövät pöytään talouden madonluvut sopivasti ennen vaaleja, jotta puolueiden on pakko myöntää, miten pimeässä laaksossa valtiontalous vaeltaa. Tässä oma analyysini.


Veropolitiikka jumissa: säästöjä tarvitaan

Suomalaiset ovat eläneet jo pitkään yli varojensa. Verot on pidetty menoihin nähden matalina elpymisen toivossa, eikä talouden huonoa tilaa ole päästetty näkymään kulutuksessa, vaan vaje on katettu velanotolla.

Euroopan unionin jäsenyydestä johtuvan verokilpailun sekä pääomien vapaan vaelluksen vuoksi veroja ei voida nostaa edes haluttaessa, koska investoinnit ja työpaikat karkaavat maasta. Pääomatuloverotuksesta pitäisi tehdä progressiivista, mutta sijoitusten maassa pysymisen toivossa valtiot joutuvat mielistelemään kapitalisteja suhteellisen alhaisella veroprosentilla. Itsenäistä veropolitiikka ei enää ole.

Tulos on, että rikkaiden rikastuminen tapahtuu valtiota velkaannuttamalla, ja velat siirretään tulevien sukupolvien maksettaviksi. EU-jäsenyyden seurauksena muodostuu rikkaiden rälssisääty, ja luokkayhteiskunnan kuilua kaivetaan auki. Poliitikoilla on syytä pelätä luokkayhteiskunnaksi hajoamista, sillä yhteiskuntarauha on valtaa pitävien edun mukaista. Aidon luokkakonfliktin ja elintasokuilun syntyminen toisi myös hyväosaiset lähemmäksi kuilun reunaa, kun taas itsenäinen veropolitiikka ja progressiivinen verotus ovat välineitä, joilla parhaiten torjutaan kansallista repeämistä.

On selvää, että veroja joudutaan kiristämään, mutta ensisijaista olisi saada ihmisille työtä ja toimeentuloa, jotta verottamalla tapahtuvia tulonsiirtoja ei tarvittaisi. Veropoliittisen mallini voi lukea tästä.


Säästämisen tie on pitkä ja mahdollisuuksia paljon

Paras ja nykytilanteessa toimivin keino valtiontalouden paikkaamiseen on säästäminen. Suomen valtio voi helposti säästää menoistaan useita miljardeja. Sanonkin seuraavassa suoraan, mistä valtio voi vaivattomasti säästää vähintään puolet siitä rahamäärästä, joka muuten jouduttaisiin kattamaan velalla.

1. Kehitysapua on leikattava 90 prosenttia. On tehtävä täydellinen strategianmuutos, ja kehitysavun yksipuolisesta antamisesta on siirryttävä win/win-tyyppiseen kehitysyhteistyöhön. Kyse on ”Valmetilla viidakkoon” -politiikasta, josta on hyötyä sekä avun antajille että saajille. Vain tämä johtaa kestävään kehitykseen, kun taas kehitysavun antaminen on veden kantamista Kankkulan kaivoon.

Siirtomaapolitiikan velkoja Suomella ei ole, joten kehitysavun lopettaminen on moraalisesti ongelmatonta. Valtiolle pitää jättää pelkkä katalysaattorin rooli yritysten poliittisten toimintaedellytysten takaajana kehitysmaissa, ja sijoitukset kehitysmaihin pitää nähdä tuottavina investointeina eikä poislahjoituksina.

2. On säästettävä maahanmuuttokuluista. Suomeen ei tulisi nähdäkseni ottaa yhtään humanitaarista maahanmuuttajaa ennen kuin jokaisella Suomen kansalaisella on työpaikka ja katto pään päällä. Pakolaiskeskusten ylläpito pitäisi lopettaa. Kun ihmiset ymmärtäisivät tämän, ei tarvitsisi pähkäillä, miksi valtion ja kuntien talous vuotaa.

3. On säästettävä valtion avustuksista järjestöille. Järjestöt saavat valtiolta miljoonia, joita roiskitaan erilaisille yhdistyksille ja kerhoille varsin avokätisesti pelkän tavan ja tottumuksen vuoksi. Usein nekin rahat menevät täysin hukkaan. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa avustukset syöpäjärjestöille. Yhdenkään ihmisen syöpä ei parane sen vuoksi, että joku täti tarjoaa syöpävalistusta omasta konttoristaan kalliilla palkalla. Syövän voi parantaa vain lääkäri. Ja sen, miten pitää elää, jotta ei sairastuisi, ihmiset tietävät muutenkin. Ei kukaan tarvitse lisää ”informaatiota” eikä ”valistusta” osatakseen esimerkiksi lopettaa tupakoinnin. Tarvitaan tekoja eikä sanoja. Myös urheilua tuetaan aivan liikaa, ikään kuin ihmiset eivät ymmärtäisi urheilla. Järjestöjen pitäisi itse ottaa vastuu taloudestaan, ja niiden pitäisi saattaa toimintansa taloudellisesti tuottavalle pohjalle. Asuntolainojen korkovähennysoikeuden sijasta on poistettava ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeus.

4. On vähennettävä valtion byrokratiaa ja lopettava hallintovirkoja. Valtionhallinnosta voidaan säästää edelleenkin tosi paljon, samoin kuntien hallintokuluista. En tarkoita nyt vain Helsingin sosiaalijohtajan hankkimia Corbusierin kalusteita. Virkoja voidaan panna kiinni ilman, että siitä on kenellekään mitään haittaa. Lopettamislistan kärkipäässä näen esimerkiksi oikeusministeriöön sijoitetun uuden demokratiajohtajan viran, joka on kuin suoraan GDR:stä.

5. On vähennettävä hukkakoulutusta. Tämä maa on pullollaan esimerkiksi keskiasteen kuvataidekouluja ja näyttelijänkoulutusta. Hienoissa uusissa tiloissa koulutetut ihmiset valmistuvat suoraan työttömiksi, sillä työelämä ei kaipaa sen tapaista osaamista. Vähentämistä puoltaa sekin, että tulokset ovat olleet surkeita. Aito taide syntyy spontaanisti: ei yhteiskunnan tuella vaan siitä huolimatta.

Myös yliopistoista voidaan säästää. Maisterinkoulutuksen määrää olisi vähennettävä entiseen eli noin puoleen nykyisestä. Samoin tohtorinkoulutuksen määrää pitäisi vähentää parinkymmenen vuoden takaiseen, eli noin neljännekseen nykyisestä. Aloituspaikkoja pitää leikata ja kriteereitä korottaa. Tämä auttaisi parantamaan tieteen ja tutkimuksen laatua.

Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen (2009) mukaan Suomessa tuotetaan tohtoreita huomattavasti enemmän kuin Japanissa ja Ranskassa, mutta tieteen taso on Pohjoismaiden heikoin. Syynä on opetusministeriön junailema tulosohjausmalli, joka sitoi yliopistojen rahoituksen tuotettujen tutkintojen määrään. Nykyään tieteeksi hyväksytään melkein mikä vain, ja 2000-luvulla väitelleiden tutkimukset vastaavatkin todellisuudessa entisiä lisensiaattitöitä, kun pakolliset lisensiaatintutkinnot poistettiin. Syynä tähän oli Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä Bolognan prosessi, joka pakotti harmonisoimaan suomalaiset tohtorintutkinnot kehnolle keskieurooppalaiselle tasolle.

Ulkomaalaisten opiskelua Suomen yliopistoissa ei pidä tehdä vain maksulliseksi vaan yhtä kalliiksi kuin Harvardissa. Tämä opettaisi ulkomaalaiset arvostamaan suomalaisen tieteen perinteisesti korkeaa laatua. Myös vaihdossa olevien opiskelijoiden suhde tulisi tasapainottaa. Feministien ja vihervasemmistolaisten pääideologien ruokkiminen yliopistoviroissa pitää lopettaa.

6. On säästettävä suurisuuntaisen infrastruktuurin, esimerkiksi liikenneympyröiden ja monumentaaliarkkitehtuurin rakentamisesta. Myös Euroopan unionin jäsenmaksusta voitaisiin säästää vaikka koko summa, sillä nettomaksamistakin kertyy yli 300 miljoonaa, ja takaisin palautuvat rahat EU on korvamerkinnyt käytettäväksi suomalaisille itselleen merkityksettömiin kohteisiin, kuten ohitusteihin ja monikulttuurisuusprojekteihin.

7. On säästettävä yritystuista. Suomessa yritystukia käytetään aluepolitiikan välineinä. Valtion rahaa syydetään yrityksille pelkästään maakunnissa olevan toiminnan tekohengittämiseksi, vaikka toiminta ei olisi elinkelpoista ja tuottaisi huonosti. Myös tutkimus- ja tuotekehittelytuista voidaan säästää ilman, että itse tutkimustoiminta kärsii ollenkaan. Tutkimustoiminnan piirissä on nimittäin paljon välittäviä ja holding-tyyppisiä yhtiöitä, joiden omistajille rahat kaatuvat. Esimerkeiksi sopivat TEKES:in hallintobyrokraatit ja biobisneksen sekä teknisen koulutuksen yhteyteen perustetut lasiseinäiset centrumit, joissa toimii puliveivausfirmoja. Keinottelijoiden keskuudessa kiertää sanonta: jos haluat rikastua valtion tuella, perusta jokin lupaavalta näyttävä tietohallintohanke.

8. On lopetettava yhteiskunnan ylläpitämiä suojatyöpaikkoja. Ihmisten vihaamia valvonta- ja patisteluvirkoja voidaan lopettaa yhtä hyvin työvoimatoimistoista ja työ- ja elinkeinokeskuksista kuin sosiaalibyrokratiastakin. On parempi siirtää viranhaltijat suoraan perustulolle kuin pitää yllä viisi kertaa kalliimmaksi käyvää virkaa. Säästöä syntyy paljon, ja ihmiset voivat hakeutua tekemään jotain tuottavaa.

9. On leikattava eläkkeitä. On väärin, että 40 vuotta kovapalkkaisissa viroissa tai muissa tehtävissä olleet pakottavat työttömyydestä kärsineet sukupolvet maksamaan heidän korkeat työ- ja virkamieseläkkeensä. He ovat jo palkkansa saaneet, kun julkista sektoria laajennettiin 1970-luvulla niin, että kaikille koulutusputkesta valmistuneille myönnettiin suojatyöpaikka. Eläkemenoista suurin osa siirretään verorasitukseen, ja vain osa tulee eläkekassoista. Niinpä kaikkia korkeita eläkkeitä olisi leikattava, ja eläkkeille olisi asetettava 2500 euron katto. Jos joku haluaa korkeampaa eläkettä, ottakoon yksityisen eläkevakuutuksen tai olisi ottanut jo.

Koska asiakohtia oli edellä vasta yhdeksän, mutta tapa vaatii, että niitä pitää olla täydet kymmenen, lisään vielä yhden.

10. Valtiontalouden huonon tilan vuoksi on turvauduttava poikkeusjärjestelyyn ja leikattava valtion työntekijöiden palkkoja 10–15 prosenttia. Tämä voi olla työ- ja virkaehtosopimusten vastaista, mutta siihen on pakko suostua, koska rahat ovat loppuneet ja näin vältytään irtisanomisilta tai lomautuksilta. Uhrautumista ei pyydetä vaan vaaditaan, sillä virka on perimmältään luottamustehtävä ja yhteiskunnan lahja viranhaltijalle itselleen. Leikkaus ei todennäköisesti heijastu kotimaiseen kulutukseen eikä lietso lamaa, sillä palkansaajien ylimäärät ovat tähänkin mennessä kuluneet ulkomaanmatkoihin.

Näen valtion ja kuntien hallinnossa säästökohteita paljon. Niistä ei tule kerta kaikkiaan mitään pulaa. Säästämistä löytyy helposti ja vaivatta, sillä julkinen sektori on maassamme jättiläismäisen pöhöttynyt ja suuri.

Säästöihin päästään kaiken lisäksi varsin ongelmattomasti: viranhaltijoita ja asian intressantteja ei vain pidä itse päästää kinaamaan oman virkansa säilyttämisen tarpeellisuudesta, vaan ne olisi lopetettava yksipuolisilla määräyksillä. Syynä on yksinkertaisesti rahojen loppuminen ja olosuhteiden pakko. Sen sijaan kansalaisten peruskoulutuksesta, sairaan- ja terveydenhuollosta sekä yksilöiden taloudellisesta perusturvasta en tinkisi.

Jos minä olisin valtiovarainministeri, Suomessa paistaisi aina aurinko ja lämmitä olisi talvellakin 30 astetta. En säästäisi punakynää lainkaan vaan antaisin säästötoimien toteuttamiseksi selviä käskyjä. Se ei tekisi pahaa vaan hyvää, ja pienen porun kuultuani ihmisten enemmistö kiittäisi minua sydämellisesti.

13. tammikuuta 2011

”Ei” homoavioliitoille!


Edeltävässä kolumnissani pohdin sukupuolineutraalin avioliiton oikeutusta lähinnä yksilönvapauden ja yksilön oikeuksien kannalta. Tässä kirjoituksessa esittelen argumentteja siihen, miksi homojen ei pitäisi päästä eikä joutua kirkossa naimisiin.

Näkökulmani on tällöin kulttuuriteoreettinen, ja tulkitsenkin avioliittoa nyt siltä kannalta, mitä avioliitto merkitsee historiallisena instituutiona ja julkisen vallan muotona, jolla tarkkaillaan ja hallitaan yksilöiden pariutumista, seurustelua ja sukupuolielämää. Haluan edelleenkin asettaa yksilöiden edun julkisen edun edelle, ja siltä pohjalta esitän argumentteja, joilla homoavioliittoja voidaan vastustaa.


1) Avioliittoinstituutio on vanhanaikainen

Ajatus homoavioliitoista saapui 2000-luvulle puun tai halkopinon takaa. Se kaivettiin esiin 1960-luvun poliittisten ideoiden romulaatikosta. Koko avioliittoinstituutio perustuu orjanomistusoloihin, joten olisi takaperoista laajentaa avioliittoa koskemaan myös homoja.


2) Heterot menettäisivät ihanteellisen elämäntapamallin

Homoavioliittojen kautta kirkko vain lisäisi otettaan ihmisistä ja tiukentaisi seksuaalisissa asioissa käyttämäänsä valtaa. Kun homotkin alistettaisiin avioliittoinstituutiolle, heterot menettäisivät homojen vapaan elämäntapamallin, joka nykyään antaa heille toivoa. Ei olekaan ihme, miksi monet heterot vastustavat homoavioliittoja: he haluavat säilyttää homojen elämäntavan eräänlaisena viimeisenä keitaana avioliiton kuivan erämaan keskellä.


3) Rekisteröity parisuhde on avioliitto ilman kirkon kahletta

Rekisteröity parisuhde takaa homoille jo samat oikeudet ja valitettavasti myös velvollisuudet kuin avioliittokin, tosin vielä ilman ideologista kahletta. Monet sanovat, että ”kannattaa naida mieluummin kun palaa, joten kyllä avioliittoon pitää päästä”. Mutta ihminen ei välttämättä itse tiedä, mikä on hänelle hyväksi. Sen vuoksi innokkaimpia pitää varoittaa naimisiin menon vaaroista!


4) Homoavioliittojen vuoksi muutamat heterot joutuisivat Helvettiin

Kristillinen avioliitto on teologisesti, eksegeettisesti ja uskonnollisesti pyhä, aivan niin kuin Matin ja Mervin parisuhde. Tätä kuvaa mikään ei saa turmella! Jos homot päästettäisiin kirkossa naimisiin, olisi vaara, että kristillinen avioliitto menettäisi merkityksensä naisen ja miehen suhdetta symboloivana instituutiona. Lisäksi se turmelisi rakkauden kristillisen perussanoman, jonka mukaan homojen pitää painua Helvettiin. Jos homoavioliitot hyväksyttäisiin, Helvettiin päätyisivät väärät ihmiset. Hurskaimmat veronmaksajat näet eroaisivat kirkosta ja joutuisivat periaatteen extra ecclesiam nulla salus (”seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta”) mukaisesti Helvettiin. Sitten he olisivat ilman valitusoikeutta siellä!


5) Vaatimattomuus ei enää kaunistaisi, jos homot voittaisivat

Homojen ei pitäisi olla niin ahneita, että vaativat avioliittoa itselleen. Mitä kirkolla on muka tässä suhteessa antaa? Avioliitto on immateriaalinen oikeus, eikä sitä voida muuttaa rahaksi eikä almuiksi, joita voisi heitellä noin vain pois. Jos kirkko hyväksyy homoavioliitot, kukaan hetero ei enää halua mennä naimisiin. Muutamat homot saisivat siis joitakin pieniä oikeuksia, mutta heterot menettäisivät kaiken! Perheet repeäisivät kuin temppelin esirippu ylhäältä alas asti. Ihmiset voisivat jopa vaihtaa luonnollisen sukupuoliviettinsä luonnonvastaiseen, kun huomaisivat tulevansa paremmin toimeen samaa sukupuolta olevan kanssa.


6) Homojen ei pitäisi olla itsekkäitä eikä heterojen anteliaita

Homojen ahneus ja itsekkyys on sietämätöntä tässä toisten apajilla kalastelussa. Heidän vuokseen kirkko joutuu hyväksymään homoavioliitot ihan vain pitääkseen veronmaksajistaan kiinni, sillä monet homojen kannattajat ovat kuitenkin korkeasti koulutettuja ja hyvätuloisia. Seuraus on, että rikkaat, hyvätuloiset ja oppineet jäävät kirkkoon ja pelastuvat, mutta köyhät ja yksinkertaiset, joita Jeesus rakasti, päätyvät uskonlahkoihin, jotka saattavat harhauttaa heitä jopa itsemurhiin. Ja kaikesta tästä kirkko päättää vain rahan perusteella: pitääkseen kiinni parhaiten maksavista kirkollisverojen maksajista. Ei ole homojen ahneudella eikä syyllisyydellä määrää!


7) Kirkon pitää harjoittaa myös henkistä inkvisitiota ollakseen hengellinen

Kirkko voi mainiosti hyväksyä homot ihmisinä mutta ei päästää heitä naimisiin. Kirkon piirissä saa syrjiä homoja yhteiskunnallisesti, sillä kirkko ei ole yhteiskunnallinen laitos. Ja mikäli homoja ei syrjittäisi henkisesti, kirkko ei olisi enää hengellinenkään laitos.


8) Avioliiton käsitettä ei pidä määritellä, sillä asiasta on jo käsitys

Homot eivät saa pidättää avioliittoa itselleen, sillä omiminen on rumaa. Myöskään avioliiton käsitettä ei saa määritellä uudestaan laissa, sillä kukaan ei ole sitä tähänkään asti määritellyt. Homojen pitää ymmärtää, että seksuaalisuus on oma asia eikä suhde. Se ei ole kuitenkaan sillä tavalla oma, että homot saisivat olla seksuaalisia muutoin kuin ollessaan yksin. Kuka opettaisi lainsäätäjille logiikkaa, kun he eivät tätä ymmärrä?


9) Ei seksiä ennen lapsia, ja jos ei lapsia, ei seksiä koskaan

On myös monia historiallisia syitä, miksi homoavioliittoja ei pidä hyväksyä. Avioliittoinstituutio on nimittäin jo nyt täysin pilalla. Vielä 1960-luvulla asuinliitossa olevia avopareja sanottiin ”susipareiksi”, mikä oli aivan oikein. Kun asuinliittojen kautta syntyneet avoliitot alkoivat sittemmin kilpailla avioliittojen kanssa, myös avioliittojen solmimisen ja purkamisen kynnys romahti. Suuri osa piispoistakin on nyt eronnut ja ties kuinka monetta kertaa naimisissa. Nykyään kaikki naivat kaikkien kanssa. Ei pidä muuttaa asumaan samaan postiluukkuun, jos ei ole naimisissa, ja ehdoton ”ei” esiaviollisille suhteille! Homojen parisuhteiden hyväksyminen vain pahentaisi heteroiden nyt jo turmelemaa tilannetta.


10) Avioliiton kieltäminen ei estä naimisiin menoa

Avioliittoinstituution tehtävä on ihmisten seksuaalikäyttäytymisen kontrollointi, toisin sanoen rajojen piirtäminen siihen, kuka kenenkin kanssa nai. Juuri siksi naimisiin menoa tarkoittavan sanan kantasana on ”naida”. Kun ihminen on naimisissa, hänen katsotaan olevan varmasti nainut (mikäli avioliitto ”on toteutunut”). Nykyään sanaa ”naimaton” pidetään epämääräisenä ja sekavana. Se, että ihmisen siviilisääty on Kelan lomakkeessa ”naimaton”, ei välttämättä tarkoita, ettei hän olisi nainut. Hän voi olla nainut vaikka kuinka paljon, vaikka ei olisi ollut koskaan ”naimisissa”, eronnut, leski tai rekisteröidyssä parisuhteessa. Tätäkin kautta avioliitossa olo on menettänyt merkitystään, ja on muotia olla sinkku.


11) Homoavioliittojen vastustajat tarkoittavat hyvää

Uskon, että myös monet homoavioliittoja vastustavat heterot ajattelevat vain homojen parasta. He toivovat, etteivät homot saisi riesakseen tuota painostavaa valvonta- ja tarkkailuinstituutiota, johon liittyy monenlaista sosiaalista kontrollia ja alisteisuutta. Nämä ystävälliset heterot eivät vain kehtaa sanoa mielipidettään suoraan, sillä he pelkäävät oman aviopuolisonsa reaktioita ja sen vuoksi lavastavat avioliittoja koskevat huonot kokemuksensa hyvää tarkoittavaksi parahdukseksi ”Avioliitto on pyhä!”, mikä tarkoittaa: ”Säästäkää homot tältä.”


12) Kaikki ovat jo muutenkin ihmisten edessä

Vastustaessani homoavioliittoja ajattelen tietenkin vain homojen parasta. Mitäpä tuollaisella vuosisatoja vanhalla keksinnöllä oikeastaan tekee? Mikä avioliitto on? Kyseessä lienee pelkkä tarkkailujärjestelmä, jonka kautta hajoamassa olevan seurustelusuhteen osapuolet hakevat lakastuneelle yhdessäololleen syitä tuomalla asiansa seurakunnan valvovan silmän alle. Muutamat sanovat, että he ovat Jumalan edessä. Mutta tosiasiassa he ovat sosiaalisen kontrollin kohteena eli ”ihmisten edessä”, aivan niin kuin Jenni Vartiainenkin sanoi.


13) Avioliitossa olo hävettää

Minua itseäni jo ripille pääsy hävetti, kun jouduin pukeutumaan hameeseen. Kerta jäikin ainoaksi. Turhaan kävin riparin, en tunne tuoksua piparin. Jopa tohtoriksi väittelemisestä on ollut minulle enemmän hyötyä. Pistänkin tuosta Frederikiä soimaan kuunnellakseni, mitä sanottavaa hänellä on naimisiin menemisestä.


14) Kateelliseksi luuleminen on nöyryyttävää

Avioliiton kerjääminen ei ole homoille hyväksi. Kerjuu on alisteisuuden muoto, ja oikeuksia luovuttamalla tai pidättämällä yhteiskunta käyttää valtaa suhteessa ihmisiin. Joku voi vielä luulla homoja kateellisiksi, mikä puolestaan olisi nöyryytys.


15) Vihkimisoikeus pois yhteiskunnalta ja kirkolta

Ongelma on, että yhteiskunnassamme oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta. Vastustankin julkisen vallan interventiota ihmisten yksityisiin suhteisiin: asumiseen tai perimisoikeuteen, esimerkiksi. Yhteiskunnan pitäisi luoda ihmisille vapaat ja tasavertaiset elämän edellytykset mutta ei pyrkiä rajoittamaan täysivaltaisten kansalaisten tahdonmuodostusta ja toteuttamista. Mikä onkaan toisille ihmisille vaikeampaa hyväksyä kuin toisten ihmisten seksuaalinen nautiskelu?


Tässä valossa avioliiton voisi lopettaa myös heteroilta ja antaa vihkimisoikeuden hiv-testaajille. Se vastaisi paremmin nykyajan vaatimuksia, ja siitä olisi jotakin hyötyä. Avioliittoon vihkimisen kaava voisi olla tällöin esimerkiksi seuraava:

Hiv-testaaja: ”Tahdotko sinä Martti Mörttinen ottaa aviopuolisoksesi tämän Sofia Ryysyläisen, jonka hiv-testitulos on POSITIIVINEN.”

Rakastava sulhanen: ”Tahdon.”

Hiv-testaaja: ”Entä tahdotko sinä Sofia Ryysyläinen ottaa aviopuolisoksesi tämän Martti Mörttisen, jonka hiv-testitulos on NEGATIIVINEN.”

Rakastava morsian: ”En, sillä minäkin rakastan häntä.”

12. tammikuuta 2011

”Kyllä” homoavioliitoille!


Kirkkolakia uudistettaessa tulee ajankohtaiseksi kysymys homoavioliitoista, toisin sanoen siitä, pitäisikö Suomeen säätää sukupuolineutraali avioliittolaki.

Neutraaliuden hokemisesta on tullut eräänlainen klisee. Nykyään kaiken vaaditaan olevan neutraalia: sukupuolineutraalia, homoneutraalia, heteroneutraalia tai uskontoneutraalia. Olennaista onkin, missä merkityksessä neutraaliuden käsitettä käytetään. Kurjaksi neutraaliuden vaatiminen vääristyy, jos sen kautta aletaan tunkea homoja takaisin kaappeihin, niin kuin nyt on käymässä.

Nähdäkseni homoavioliitot olisivat perusteltuja rakkauden, länsimaisen liberalismin ja yksilöiden itsemääräämisoikeuden ilmauksina. Luotakoon siis maahamme sukupuolineutraali avioliittolaki, kunhan sitä ei säädetä tarkoituksena neutraloida ihmisten seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvää erilaisuutta. Se olisi kuin vihollisen neutraloimista sodassa.


Miksi olisi oikein hyväksyä homoavioliitot?

1) On paljon kirkkoon kuuluvia uskonnollisia homoja ja lesboja sekä heidän läheisiään, joten kysymystä ei voida pitää ”kirkon sisäisenä” tavalla, joka luovuttaisi kaiken päätösvallan asian vastustajille. Nähdäkseni olisi oikein, että homot voisivat halutessaan avioitua kirkossa. Tätä ei kumoa se, että kaikki homot eivät näe avioliitoissa erityistä arvoa. Eivät kaikki heterotkaan näe.

2) Vaikka kirkkoa pidettäisiinkin omana tonttinaan, tuo tontti sijaitsee meidän kaikkien valtiossa. Valtio ei ole voinut hyväksyä sukupuolisyrjinnän mahdollistavaa yhdistyslakiakaan. Yhdistykset eivät saa valikoida jäseniään sukupuolen perusteella. Niinpä valtion ei pitäisi hyväksyä lakia, joka mahdollistaa sukupuolisyrjinnän eräässä keskeisessä oikeusaseman perustavassa instituutiossa.

3) Homoavioliittojen hyväksyminen parantaisi nähdäkseni avioliittoinstituution uskottavuutta. Kun avioliiton alaa laajennettaisiin, se kohtelisi ihmisiä tasavertaisemmin ja saattaisi homot muodollisesti samanarvoiseen asemaan heteroiden kanssa. Heteroiden oikeudet ja asema eivät huononisi, mutta itse avioliiton asema vahvistuisi, kun sen piiriin kuuluisi yhä enemmän ihmisiä. Iloa ja etua myös kirkolle!

4) Jos kirkko hyväksyy homot, kirkon olisi hyväksyttävä myös homojen seksuaalinen käyttäytyminen, sillä ihminen voi olla homo lähinnä käyttäytymisensä kautta. Koska avioliiton ulkopuolella ei kirkon kannan mukaan pitäisi harjoittaa seksiä, kieltämällä avioliitot homoilta kirkko pyrkii kieltämään homoseksuaalisen käyttäytymisen. Niinpä kirkko ei homoavioliittoja vastustaessaan tosiasiassa hyväksy homoja, mikä puolestaan on diskriminoivaa ja kristillisen etiikan vastaista.

5) Oikeus avioliittoon on aineeton oikeus, eli avio-oikeuden laajentaminen ei maksaisi yhteiskunnalle eikä sen jäsenille mitään. Se ei merkitsisi myöskään minkään muun ryhmän aseman huonontamista. Kyseessä on oikeus, joka ei jakamalla lopu.

6) Entä mahdolliset haitat? Jotkut väittävät, että homoavioliitoista olisi esteettistä haittaa niille sivullisille, joiden silmää asia vihloo. Tämä kärsimys lienee pelkästään imaginaarista, ja aiheuttaa yhtä suurta tuskaa kuin BMW:n perävalot.

7) Olisi aika päästä eroon rekisteröidyn parisuhteen käsitteestä. Nimitys on kömpelö ja sisältää ajatuksen, että ihmisiä rekisteröidään kuin koiria tai autoja. Nimitykseen päädyttiin vain siksi, että paremmalle suomenkieliselle nimelle eli ”virallistetulle parisuhteelle”, ei löydetty sopivaa ruotsinkielistä vastinetta.

Rekisteröity parisuhde on toisen luokan avioliitto ja saa homot näyttämään sekundalta. Asennoitumisellaan kirkko jatkaa vuosisatoja harjoittamaansa ideologista syrjintää, ja ahdasmieliset sokeroivat sanansa teologisella saivartelulla, joka on kristinuskon yleissanoman vastaista. Kyse lienee pelkästä ilkeydestä ja halusta jarruttaa yhteiskunnan ja kirkon kehitystä.

On omituista, miksi homoavioliittokysymys kiinnostaa monia heteroita niin paljon, että he tekevät asian vastustamisesta itselleen elämäntehtävän. Jotkut jopa väittävät, että asian käsittely vie tilaa muilta, heidän tärkeämpinä pitämiltään, kysymyksiltä.

Kunpa kyseessä ei olisi pelko siitä, että heteroiden omat avioliitot romahtavat, kun he huomaavat joutuvansa pohtimaan avioliittojensa tilaa homoavioliittokysymyksen myötä. Laaja vastustus osoittaa, että persuillakin on vaaleanpunainen perseensilmä.


Homoliitoille ei ole teologisia esteitä

Opiskelin muuten (yhtenä pääaineena neljästä) Helsingin yliopistossa teologiaa, ja filosofian alaan kuuluvan väitöskirjani tarkastaja oli teologisen etiikan professori, joten arvelen voivani puuttua kysymykseen myös teologian kannalta.

Miltä siis asia näyttää teologisesti? Jeesus ei ollut naimisissa, joten hänestä ei ole sellaisenaan esikuvaksi naimisiin aikoville. Mutta hänen opetuksensa puhuvat rakkauden ja ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta.

Kristinuskon pohjana oleva Raamattu ei tullut faksilla taivaasta, vaan se on pitkällisen kirjoitus- ja toimitustyön tulos, jossa on poistoja ja lisäyksiä kuin Lissabonin sopimuksessa. Jos Raamattua käytetään lähtökohtana arkielämän yhteiskuntanormien muotoilussa, sitä olisi tulkittava hermeneuttisesti. Tämä tarkoittaa, että Raamatun normit pitäisi nähdä vastauksina niiden kirjoittamisajankohdan kysymyksiin. Kun tuon ajan maailma on kauan sitten kadonnut, myös vastausten aiempi merkitys on kadonnut.

Hermeneuttinen tulkitseminen tarkoittaa muun muassa sen pohtimista, mitä Raamatun sana merkitsee nyky-yhteiskunnassa. Silloin Raamatusta nousee esiin Jeesuksen lähimmäisenrakkauden opetus. Tämä kohoaa yli apostoli Paavalin homofoobisten mielipiteiden ja Vanhan testamentin profeettojen lausuntojen. Nuori filosofi Jeesus Nasaretilainen ei missään yhteydessä kieltänyt homoseksuaalisuutta, ja raamatuntulkinnassa Jeesuksen opettama rakkauden periaate pitääkin asettaa apostoli Paavalin ja eräiden profeettojen edustamien irrallisten ja arroganttien homokieltojen edelle. Nähdäkseni homoavioliitoille ei ole sen suurempia esteitä kuin naispappeudellekaan.

On huomattava, että sen enempää Raamatusta kuin Koraanistakaan ei ole löydettävissä sellaisia sanatarkasti sovellettavissa olevia normeja, jotka aukottomasti loisivat pohjan nykyiselle yhteiskuntaelämälle tai joita pitäisi noudattaa ehdottomasti. Jo käsky ”älä tapa” herättää kysymyksen: ”hyttystäkään, vai?”. Onkin epäjohdonmukaista, että samat tahot, jotka vaativat kirjaimellisesta Koraanin tulkinnasta luopumista, vaativat kirjaimellista Raamatun tulkintaa, vaikka sanatarkka luenta on molemmissa tapauksissa metodologisesti alkeellista.

Itse en näe homoavioliitoille teologisia esteitä, vaan esteet ovat lähinnä kirkkohallinnollisia ja taloudellisia. Kirkon konservatiivit, jotka ovat tuottavia veronmaksajia, kiristävät kirkkoa eroamisuhkauksillaan. Vähästä on silloin lähtijän usko kiinni, jos heidän täytyy siksi kävellä ulos kirkosta, että kirkko homoliitot hyväksyy.

Paljon tärkeämpi kysymys kirkon piirissä olisi se, onko seurakuntien suosima polttohautaaminen kristillisen teologian mukaista, sillä sen mukana palaa poroksi toivo ylösnousemuksesta, joka on kirkon opinkappaleista keskeisimpiä.


Homoavioliittojen vastustus ilmentää ritualisoitua aggressiota

Suomalaisen avioliiton arkkityyppi on tietenkin Uuno D. G. Turhapuron ja hänen vaimonsa suhde, ja sen vähemmän fiktiivinen vastine todellisuudessa: Matin ja Mervin ever lasting story. Tätä kuvaa mikään ei saa turmella!

Homoavioliitoista keskusteltaessa huomiota onkin herättänyt into, jolla monet eronneetkin heterot ovat alkaneet puolustaa avioliittoja. Ihmiset, jotka ovat läpikotaisin turtuneita omiin avioliittoihinsa, antautuvat tällöin puolustamaan instituutiota, josta yhtäkkiä tuleekin heidän mielipiteissään ”sakramentti”, ”tärkeiden arvojen mukainen” ja ”pyhä”!

Ja kaikki tämä ilman, että puolustelija antaisi sen enempää avioliitolle kuin kristillisille arvoillekaan mitään merkitystä omassa elämässään. Luulenkin, että nämä (näennäisesti) ”kristilliset arvot” herätetään henkiin vain homojen yleiseksi vastustamiseksi. Vaikka monet heterot homoavioliittoja jarruttaessaan ovatkin ehkä pettyneitä omiin avioliittoihinsa, he tuskin vastustavat homoavioliittoja vain siksi, että he haluavat säästää meidät vastaavalta kurjuudelta.

Kyse on tällöin ritualisoituneesta aggressiosta, toisin sanoen siitä, että homoavioliittoja koskevassa kiistelyssä vastustetaan oikeastaan homojen hyväksymistä. Avioliittoja koskeva kädenvääntö on muuttunut symboliseksi: arvomaailmoista kertovaksi.

Tietenkin myös seksuaalivähemmistöliike on tiedostanut tämän. Juuri siksi seksuaalivähemmistöliike puolestaan tavoittelee avioliittoja. Läimäytykset, jotka symbolisen diskriminaation kautta kohdistetaan homoihin, ovat niin vaikuttavia, että niiden torjumiseksi jotkut jopa liittyvät kirkkoon vastustaakseen asenteellista rasismia sisältä päin. Tavallaan myös tämä on kompleksista, sillä kristillinen avioliitto on tarkkailu- ja valvontainstituutio, jonka kautta kirkko ulottaa kontrollinsa ihmisten suhteisiin. Siksi sen penääminen on kuin anoisi palloa jalkaansa. On kuitenkin muutamia yleispoliittisia syitä, joiden vuoksi olen päätynyt kannattamaan homoavioliittoja.


Miksi puolustan homoavioliittoja?

En puhu homoavioliittojen puolesta siksi, että olisin itse kirkosta tai sen kannoista riippuvainen. Toisaalta en juokse poliittisenkaan kannatuksen perässä, kuten poliitikot, joita sitoo riippuvuus enemmistön oletetuista mielipiteistä. Syyt eivät ole myöskään henkilökohtaisia.

Olen argumentoinut homoavioliittojen puolesta pitäen asiaa kirkkoon kuuluvien homojen ja lesbojen oikeutena. Asia koskee myös useita heidän läheisiään ja sukulaisiaan ja sitä kautta hyvinkin monia ihmisiä, joten haluan edistää asiaa heidän ja koko yhteiskunnan hyväksi. Avio-oikeuden kautta ilmaistaan yleisiä asenteita homoseksuaalisuutta kohtaan, ja siksi se voi olla muutamille homoille ja lesboille iso juttu.

Jotkut kysyvät, miksi homoseksuaalisuudesta pitää puhua avoimesti ja miksi asioiden pitää olla näkyviä. Sukupuolisuus on suhde. Niinpä se on väistämättä yhteiskunnallista. Jotta voisi luoda ihmissuhteita, käyttäytymisen on oltava julkista ja avointa. Kyse on ihmisten itsetunnosta ja siitä, ettei ketään diskriminoitaisi symbolisten järjestelmien kautta.

Myös avioliitot olisi aika siirtää vapaaseen markkinatalouteen, ja jokaisen perheenisän ja -äidin kannattaisi homoliittoja vastustaessaan ajatella, mitä mieltä he olisivat, mikäli kävisi ilmi, että heidän oma lapsensa onkin lesbo tai homo.

11. tammikuuta 2011

Homoavioliitoista


Kirkkolain uudistamisen yhteydessä kohdataan kysymys, pitäisikö avioliittoinstituutiota laajentaa niin, että myös homopareja voitaisiin vihkiä kristilliseen avioliittoon evankelisluterilaisissa kirkoissa. Hanketta uudistuksen puolesta sanotaan ”sukupuolineutraaliksi avioliittolaiksi”.

Tätä nykyä noin puolet Suomen kansasta näyttää kannattavan ajatusta, kun taas papeista vain noin kolmannes suostuisi vihkimään homopareja. Toisaalta pääkaupunkiseudun papeista kaksi kolmesta siunaisi homojen avioliitot, mikä osoittaa, ettei kirkko ole myöskään kielteisyydessään yksimielinen. Mielipiteiden alueellinen hajonta ohjaa lisäksi epäilemään, että pappien osoittama vastustus johtuu pelosta, jota seurakuntalaisten kielteiset kannanotot herättävät kirkon työntekijöissä.

Kirkolliskokous ja piispainkokoukset miettivät asiaa eksegeettisesti ja teologisesti. Toistaiseksi piispojen kanta on pysynyt kiinni kuin sammakon pimppi, ja homot on rajattu pois avioliittoinstituution piiristä. Tosin rekisteröityä parisuhdetta piispainkokous ei pidä esteenä kirkon virassa toimimiselle. Tämä vaikuttaa ristiriitaiselta, sillä näin linjatessaan kirkko sallii työntekijöidensä ”käydä vieraissa” eli olla mieluummin maistraatin kuin omien palvelujensa asiakkaita avioitumisasioissa.

Tiedotusvälineiden toiminta on ollut homoavioliittokysymyksiä käsiteltäessä lähes yhtä neutraalia kuin sukupuolineutraali avioliitto itse. Toisaalta tiedotusvälineiden suostuminen asioiden laajaan tarkasteluun on jo sinänsä sisältänyt kannanoton homoliittojen puolesta.

Maakuntalehdet ovat joka tapauksessa uutisoineet homoavioliittojen esteistä näkyvämmin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Alma Median viestimet puolestaan ovat tarttuneet mieluummin homoavioliittoja jarruttaviin kannanottoihin ja esitelleet niitä.

Esimerkiksi Aamulehti uutisoi viime maanantaina selvityksestä, jonka mukaan ”homopari eroaa heteroparia useammin”. Kyseessä on tyypillinen esimerkki tarkoitushakuisesti sorvatusta otsikosta, jolla osallistutaan homoavioliittoja koskevaan ideologiseen kamppailuun. Puheena olevasta tutkimuksesta ja sen tulosten raportoinnista puuttui vastatodistelu kokonaan, mutta siihen viittaamalla homot yritettiin todistella heteroita huonommiksi.

Jutussa rinnastettiin joka tapauksessa kaksi hyvin erilaista parisuhdetta. Huomiotta jätettiin, että heteroiden liittoja pidetään useasti koossa myös väkisin, esimerkiksi lasten vuoksi. Koska homoilla on harvemmin lapsia, homot pääsevät toistaan eroon helpommin, ja yleensäkin olisi kai kauheaa, jos ihmiset eivät voisi erota, mikäli se on osapuolten tahdon mukaista. Heteroiden avioliitot ehkä koetaan myös sitovammiksi kuin homojen rekisteröidyt parisuhteet, joten tilanne voisi olla toisenlainen, mikäli homot olisivat alun perin voineet solmia oikeita avioliittoja. Toisaalta on syytä välttää käsitystä, että suhteen pitkäaikainen kesto olisi jokin itsetarkoitus.

Suurimmat puolueet kannattavat nykyisin homoavioliittoja, kun taas tietyt poliittiset ryhmät ovat Kristillisdemokraattien johdolla pitäneet elämäntehtävänään kaiken homoseksuaalisuuden vastustamista – ihme jos ei homoavioliitojen. Myös homojen omassa piirissä avioliittoajatus on herättänyt hämmennystä. Tämä on ymmärrettävää, sillä kristinusko on näyttäytynyt homoseksuaalisuuden ideologisena vastustajana lähes koko olemassaolonsa ajan.


Kristinuskon kompleksisuus

Käsitykseni mukaan kristinuskon homovastaisuus johtuu kristinuskon omasta homoseksuaalisesta, homoeroottisesta ja homososiaalisesta olemuksesta, joka puolestaan juontaa juurensa siitä, että ihmisen ja Jumalan rakkaus on symbolisesti homoeroottista. Se heijastelee samaa sukupuolta olevien keskinäistä yhteisymmärrystä, joka puolestaan perustuu samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteiseen merkityskonstituutioon. Vaikka kyseessä on älyllisperäinen rakkaus, se on perimmältään seksuaalisen rakkauden sublimaatiota ja vertauskuvaa.

Kristinusko onkin perin pohjin ristiriitainen ja kompleksinen uskonto pyrkiessään peittämään homoseksuaaliset, homoeroottiset ja homososiaaliset taustaehtonsa. Niin se on tehnyt lähinnä varmistellakseen naturalistista alkuperää olevien lajinsäilytys- ja laajenemishankkeidensa menestyksen.

Myös toinen merkittävä ontologisen jumalhahmon ja rakkauden kohteen sisältävä uskonto, islam, on tässä suhteessa samanlainen: islam perustuu kristinuskon tavoin ihmisen ja jumalan keskinäiseen rakkauteen, joka on luonteeltaan homoeroottista ja patriarkaalista mutta joka kaikin voimin yritetään tukahduttaa, torjua ja selittää pois uskonnon oman laajenemisen ja väestönlisäyksen takaamiseksi.

Tässä valossa kristinuskon ja islamin homokielteisyys on tietenkin traagista ja heijastelee kyseisten ontologiseen jumalaoletukseen perustuvien uskontojen oidipaalista luonnetta. Niiden homokammoisuus on perimmältään naturalistista alkuperää ja nojaa psykoanalyyttisesti selitettävissä olevaan eksogamian normiin, toisin sanoen pariutumista ja avioitumista säätelevään käytäntöön, joka määrää miehen rakastamaan Jumalan luomaa maaläjää Jumalan itsensä asemasta. Jätän kuitenkin uskonnollisen metafysiikkakritiikin tällä kertaa tähän, sillä olen kirjoittanut aiheesta jo 574-sivuisen kirjan nimeltä Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008).


Homoavioliittohankkeen kompleksisuus

Koska kristillinen ideologia on sekä uskontona että kirkkohallintona esiintyessään suhtautunut homoihin vihamielisesti ja koska tämä asennoituminen on ollut tieteen kanssa ristiriidassa, kirkkoa on ollut syytä pitää homojen ja samalla myös yleisesti hyvän seksuaalielämän vastustajana. Kirkon kannanottoja on sanottu ahdasmielisiksi ja estoisiksi, ja sen edustajia seksuaalisuuden vaarallistajiksi. Ja onhan kirkko ollut suhteessa kaikkeen seksuaalisuuteen täysin retardi. Ei Nietzschekään esittänyt omaa uskontokritiikkiään turhaan.

Monia homoja puolestaan ihmetyttää, miksi muutamat poliitikot nyt suorastaan tyrkyttävät avioliittoa meille. Toiset taas pitävät avioliittoa jonkinlaisena ihmisoikeutena ja vaativat sen vuoksi avio-oikeutta myös homoille.

Kyse taitaa olla kannatuksen kalastelusta. Koska agendaa ei ole enää paljoa jäljellä, ajetaan sitten näitä sinänsä mitättömiä rippeitä, kuten avioitumis- ja adoptio-oikeutta. Poliittis-juridisen ajattelun kehittymättömyys näkyy juuri siinä, että huomiota kiinnitetään vain muotoseikkoihin, ja tasa-arvoa ajetaan samanlaisuuden oletuksen varassa: pitämällä homoja ja heteroita sekä elämäntapojamme ja arvojamme yksiselitteisesti samanlaisina.

Kuinka homojen sitten kannattaisi asennoitua meille tarjottuun avioitumismahdollisuuteen?. Seksuaalivähemmistöliikkeen asennoituminen on tähän asti ollut ristiriitaista. Avioliittoa tavoitellaan tasa-arvon nimissä, mutta puu näyttää kasvavan naapurin maalla. Naapurin maakin sijaitsee toisaalta meidän kaikkien yhteisessä valtiossa, joten asia ei ole pelkästään kirkon.

Homojen kannalta kyseessä on tyypillinen dissonanssitilanne. Yhdenvertaisuuden, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen hyväksynnän nimissä olisi paikallaan, että homoilla olisi jokseenkin sama asema kuin heteroilla. Ongelman muodostaa kysymys, miksi kerjätä mitään taholta, joka on sortanut homoja vuosisatojen ajan ja asettunut homojen pääasialliseksi vastustajaksi. Ja kun olemme itsekin esittäneet kristillisen ideologian kritiikkiä, miksi kirkko puolestaan hyväksyisi meitä nyt sen enempää kuin koskaan ennenkään? Tämä kaikki johtaisi vain turhaan teatteriin.

Yhden mahdollisuuden ristiriitatilanteen ratkaisemiseksi tarjoaisi se, että kirkko suostuisi muuttamaan kantaansa suopeaksi homoja kohtaan. Itse asiassa tämä on ainoa vaihtoehto tilanteen oikaisemiseksi, sillä homot tuskin voivat heittäytyä nykyistä enempää kontalleen kirkon edessä. Tämä merkitsee, että kirkon pitäisi omassa piirissään märehtiä kantansa valmiiksi, aivan niin kuin se on pohtinut monta muutakin kysymystä, jotka liittyvät sukupuolten tasa-arvoon ja seksuaalikäyttäytymiseen. Esimerkin tarjoavat naispappeuden ja sukunimilain syheröt. Kirkon virallisesta kannasta sitten riippuu, minkä kannan järkiperäisesti toimiva yhteiskunta voi siihen ottaa.


Homoavioliittoja voi yhtä hyvin vastustaa kuin kannattaa

Koska tilanne on perin ristiriitainen, homoavoliitoista voi olla yhtä hyvillä perusteilla kahta päinvastaista mieltä. Olen myös itse (täysin johdonmukaisesti) homoavioliitoista kahta eri mieltä, sillä asiaa voidaan sekä puolustaa että vastustaa homojen ja koko tasa-arvoisen yhteiskunnan hyväksi.

Huomautettakoon, että sekä vastustava että puolustava kantani johtuvat yksinomaan kirkon oman suhtautumisen ja sen instituutioiden ristiriitaisuudesta, ei omasta mielipiteenmuodostuksestani. Tavoitteeni ei ole mikään muu kuin moraalisesti parempi yhteiskunta.

Platonin aikakaudella vapailla miehillä oli tapana kokoontua viettämään syöminkejä, joita sanottiin pidoiksi. Koska tuolloin ei ollut televisiota eikä elokuvia, näiden illanistujaisten kuluessa osallistujat viihdyttivät toisiaan pitämällä puheita. Kertomuksessaan Symposium (suom. Pidot) Platon kuvaa aterioimaan kokoontuneen bileporukan puheita Erokselle (175a–d). Hän muun muassa tilittää, kuinka Sokrates saattoi usein pysähtyä pihalle vastaanottamaan viestejä jumalilta. Faidros-dialogissa Platon kuvaa, miten Sokrates saattoi yhden puheen pidettyään katua sanojaan sekä koota ajatuksensa esittääkseen kuulijoille uuden puheen, jossa hän argumentoi ensin esittämäänsä retorista taidonnäytettä vastaan (242a–d).

Myös minä aion nyt pitää teille – kautta Heran – kaksi puhetta. Ne käsittelevät, kuten varmaan arvaattekin, homoavioliittoja. Puheet ilmestyvät tässä blogissa peräkkäisinä päivinä. Ensin seuraa puhe homoavioliittojen puolesta.

10. tammikuuta 2011

Miksi hyvinvointi ei ole onnellisuutta?


Vasemmistoliitto näyttää lähtevän vaaleihin sloganilla ”Rikkaus lisääntyy jakamalla”. Tosiasiassa jakamalla ei lisäänny rikkaus, vaan rikkaus lisääntyy tuottamalla lisäarvoa, josta voidaan sitten jakaa. Tietenkin lisäarvon tuottamiseen vaikuttavat myös halukkuus jakaa kykyjään ja ihmisten yhteistoiminta. Näin päästään siihen, mitä puolue näkee myös itsessään: ”rikkauteen, jolla on arvoa”.

Vasemmistoliitossa on ajateltu myös niin, että ”kaikkien hyvinvointi on kaikkien edun mukaista”. Tämä on tavallaan totta. Poliittinen vasemmisto näkee rikkauden ja hyvinvoinnin usein synonyymeinä, sillä ihmiset eivät elä pelkästä hengestä.

Tämä ajattelu on kuitenkin johtanut hyvinvoinnin immanenttiin ja materialistiseen määrittelyyn, ainakin mikäli rikkautena pidetään pelkkää rahakkuutta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikassa puhutaan paljon hyvinvoinnista mutta ei juurikaan onnellisuudesta, jota pidetään filosofian käsitteenä. Onnellisuuden subjektiivisuuden vuoksi onnellisuutta on vaikea mitata, eikä se sen vuoksi taivu tarpeeksi helposti tieteellisten ja poliittisten laskelmien kohteeksi. Siksi onnellisuudesta puhumista kierrellään.

Poliittisen vihervasemmiston resepti on ollut, että yhteiskunnassa pitää pyrkiä tilanteisiin, joissa kukaan ei ole täysin pahoinvoiva, mutta kukaan ei ole myöskään maksimaalisen hyvinvoiva. Jos onnellisuus mielletään materiaaliseksi hyvinvoinniksi, myös onnellisuus tulee tällöin määriteltyä keskimääräisen onnellisuuden tavoitteluksi.

Muutamat filosofit katsovat, että ihminen ei voi saavuttaa täydellistä onnellisuutta riistämättä jotain toista ihmistä tai toisen mahdollisuuksia. Tämä johtaisi kuitenkin (paitsi itsen hyvinvointiin) myös toisten pahoinvointiin ja herättäisi kysymyksen, kuinka kukaan voi olla onnellinen aiheuttaessaan kurjuutta ja tehdessään toisia onnettomiksi? Toisessa tapauksessa ongelmaksi tulisi, miten kukaan ihminen voi olla onnellinen tyytyessään keskiarvo-onnellisuuteen. Onnellisuuden ominaisuus on se, että sen pitäisi toteutua täydellisenä.

Esimerkiksi kukaan heteromies tuskin voi olla onnellinen, jos hän haluaa harjoittaa seksiä naisen kanssa, mutta hänelle tarjotaankin korvikkeeksi miestä. Tai miten kukaan homomies voisi olla onnellinen, jos hänen onnensa täyttymyksenä pidetään naista? (Miten paljon traumaattisia esimerkkejä molemmista tapauksista onkaan saatu!)

Onnellisuuden ominaisluonne on se, että se voi toteutua vain täydellisenä, rajatta ja ehdoitta. Onnellisuuden saavuttamiseksi on tavoiteltava ääriarvoja. Joskus jo pelkkä tavoitteleminen tekee onnelliseksi ja saavuttaminen vain lopettaa tuon miellyttävän tavoittelemisen tilan. Siksi kai monet jatkuvasti tavoittelevat jotakin.

Se, että onnellisuus on ehdoton ääritila, kirkastaa myös, mitä eroa on hyvinvoinnilla ja onnellisuudella. Hyvinvointi on relatiivista, ja sitä voi myös jakaa ilman, että ihmisten onnellisuus paljonkaan heikkenee. Antaessaan rikastuu, kuten saadessaankin. Sen sijaan onnellisuutta voi harvemmin jakaa, vaikka sen voi toki saavuttaa yhdessä.

Onnellisuus on subjektiivinen, absoluuttinen ja syvästi koettu tila. Esimerkiksi keskitysleirivanki voi olla onnellinen, vaikka hän ei voisikaan hyvin. Ihminen, jota kidutetaan, voi tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän on ollut rehellinen eikä ole tinkinyt mielipiteistään – tai on esimerkiksi kieltäytynyt kertomasta jotakin sotasalaisuutta. Hän on siis onnellinen mutta ei hyvinvoiva.

Toisaalta moni sellainen ihminen, joka voi muodollisesti hyvin, ei aina ole onnellinen. Esimerkiksi moni poliitikko, joka saa korkeaa palkkaa (ja voi ainakin siinä suhteessa hyvin), voi olla perin onneton, sillä ammattivalehtelijan roolissaan hän joutuu myötäilemään kannattajiensa mielipiteitä silloinkin kun itse ajattelee toisin. Hän on siis hyvinvoiva muttei onnellinen pettäessään ainakin osaa ihmisistä sekä itseään. Ja itsepetos on petoksista pahin, sillä sekä syyllinen että uhri ovat paikalla koko ajan.

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät välttämättä vähennä toisten hyvinvointia eivätkä onnellisuutta. Usein katsotaan, että esimerkiksi kehitysmaiden kurjuus ja länsimaiden hyvinvointi johtuvat riistosta. Todellisuudessa Afrikan ja Kaukoidän kehitysmaista elintasoltaan parhaita ovat ne, joissa siirtomaaimperialismin vaikutus on ollut runsainta. Ilman kartesiolaista rationalismia niissä elettäisiin todennäköisesti edelleen heimoyhteiskuntien tasolla.

Länsimaat ovat luoneet kehitysmaihin rationalismin, teollisuuden ja demokraattisen poliittisen järjestelmän. En silti väitä kehitysmaiden olevan meille velkaa mistään. Juuri näin hyvinvointi lisääntyy jakamalla. Ja eniten jaettavaa meillä on demokratian, liberalismin ja valistusihanteiden ulottamisessa myös kehitysmaihin, aidon monikulttuurisen mallin mukaisesti.

Eri asia on sitten se, lisääntyykö tällä tavoin onnellisuus vaiko pelkkä hyvinvointi. Monet kehitysmaiden ihmiset ovat onnellisia, koska heillä on elämälleen jokin fundamentti, joka länsimaalaisilta tuntuu puuttuvan, ja siksi heille ollaan lännessä joskus kateellisia. Toisaalta monet kehitysmaiden asukkaat kadehtivat länsimaalaisten ihmisten hyvinvointia, mikä tasapainottaa tilanteen poliittisen korrektiuden mukaisesti. Ruoho on aina vihreämpää naapurin haudalla.

9. tammikuuta 2011

Vallankäytön ja järjenkäytön ero


Suljettuani blogini kommenttipalstan on sähköpostiini virrannut pari sivullista kysymyksiä siitä, lähtisinkö jonkin promilleryhmän ehdokkaaksi, kun Perussuomalaiset ovat antaneet ennalta arvattavissa olleen ratkaisunsa.

Taisivat persut pelätä, että menen läpi, jolloin vaikutusvaltani olisi ollut ”liian suuri”. Tai sitten he katsoivat, että ulkopuolella minusta on vähemmän haittaa, ehkä jopa hyötyä, mikäli rupeaisin riitelemään ja sitä kautta nostattamaan puolueen kannatusta. Älkää kuitenkaan olko huolissanne tai toiveissanne: sitä en tee.

Sen sijaan kiitän kaikkia kysyjiä ja kannattajiani niin osanottoseppeleistä kuin kukkalähetystöistäkin.

On ollut mukavaa kuulla, että minun kannattaisi istua odottamaan vuoden 2015 ehdokasasetteluita. Toisaalta on ollut virkistävää tietää, ettei jonossa kököttäminenkään kannata. Hauskaa on ollut saada myös sellaista palautetta, jonka mukaan persupuolueessa olisin ollut kokonaan väärässä seurassa ja että kurjassa joukkueessa toimintani menisi hukkaan. Muistutan kuitenkin, että tuosta seurueesta valitaan Suomen tulevat kansanedustajat, ja harmissani olen vain niiden muiden ihmisten puolesta, jotka sivuutettiin ehdokkuudesta esimerkiksi sukupuolikiintiön vuoksi.

Asioita mitä suurimmalla myötämielellä pohdittuani ilmoitan kohteliaimmin kaikille asiaa tiedustelleille, että en ole lähdössä ehdokkaaksi myöskään Perussuomalaisen puolueen B-listoilta. B-listoilla tarkoitan tällöin puolueen ympärillä toimivia bändäripuolueita.

Jätän isommatkin puolueet kilpailemaan keskenään kaikessa siinä hyvyydessä, laupeudessa ja onnessa, jonka ne haluavat epäitsekkäästi tarjota. Tietyistä syistä on parempi, että en ole minkään puolueiden riesana – sen enempää lampaana susien joukossa kuin sutena lampaiden tarhassa. Sillä sanoohan Platonkin Valtio-kirjassaan (489c):

”[…] totuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.

Suurin osa tulevista kansanedustajista toimii tämän ajatuksen vastaisesti kannatusta kerjätessään, jopa ostaessaan, eikä heistä sen vuoksi hallitsijoiksi olekaan. Ja samasta syystä minä puolestani en ehdokkuutta anele.

Kannatukseni voisi ehkä tuoda muutaman äänen pienpuolueille, mutta pienpuolueiden heikko yleiskannatus saattaisi puolestaan alentaa henkilökohtaista kannatustani. Niinpä en lähde häviämään vaaleja minkään pienryhmän riveistä. Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueella on toki hyviä ideoita, joista suora demokratia on yksi. Poliittisen järjestelmämme ongelma on kuitenkin nyt se, että edustuksellinen demokratia ei toimi, ja juuri se pitäisi saada toimimaan.


Filosofia vs. politiikka

Oikeassa ovat olleet tietenkin ne, jotka katsoivat, että eihän kaltaiseni henkilö ”voi olla kansallismielinen”! Aivan niin. He arvioivat ihmisiä omien stereotypioidensa eivätkä esittämiemme näkemysten mukaan: olettaen, että kuvanmukaisen tyypin täytyisi olla esimerkiksi vihreä, feministi tai sosialisti. Todennäköisesti myös näissä ryhmissä minua tähdättäisiin karbiiniaseella päähän heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Puolueissa seinät ovat yleensäkin niin lähellä toisiaan ja katto matalalla, että jo pelkkä kannatuksen nousu synnyttää puheita hajoamisesta. Yksilöt pakotetaan puolueohjelmien taakse, ja aatteellisesti uudistavaa linjanvetoa sallitaan yhtä vähän kuin 43 numeron jalka menee 39 numeron kenkään.

Juuri tähän perustuu politiikan ja filosofian ero: politiikka on vallankäyttöä – filosofia järjenkäyttöä. Filosofisessa etiikassa poliittisia asioita ei edistetä siltä pohjalta, mikä on intressiryhmien etujen mukaista (kuten puolueissa), vaan siltä, mikä on oikeudenmukaista ja hyväksi mahdollisimman monille.

On puolueita, joissa kukaan ei saa edes röyhtäistä ilman puheenjohtajan lupaa. Niissä itsensä kieltäminen asetetaan hinnaksi poliittisesta osallistumisesta. Vahinko vain, että politiikassa kaikki keskittyvät nyt ajamaan perheenäitien ja -isien asioita, ja muut ihmiset ovat puolueille pelkkää ilmaa, vaikka meitä on helsinkiläisistäkin yli puolet.

Eräät filosofikollegani ovat sanoneet, että minua arvostetaan enemmän (omasta mielestäni aliarvostetaan vähemmän), kun en ole puolueiden listoilla. Uskon heitä. Mikään ei ole varmasti niin naiivi kuin juuri poliitikko, sillä poliitikot ovat yleensä optimisteja ja pragmatisteja, eivätkä he ole ymmärtäneet elämän traagisuutta. Se taas ei koostu pelkästä kurjuudesta ja ahdistuksesta vaan ikävästä ja kaipauksesta johonkin parempaan, sellaiseen, joka lopulta kuitenkin floppaa poliitikkojen oman ahneuden ja vallanhimon vuoksi.


Kulttuurimme iltakahvit

Politiikka on tietysti puolueellista. Puolueiden tehtävänä on tinkiä asioista kukin omaan suuntaansa. Juuri siksi politiikan tila on niin kurja: yhdet vetävät yhteen suuntaan ja toiset toiseen, eikä kukaan kanna kokonaisvastuuta siitä, mikä olisi yhteiskunnalle parasta. Koska politiikka on intressiryhmien käsissä, politiikan tulokset ovat aina kompromisseja. Ne ovat valtapoliittisia ja sattumanvaraisia, eivät analysoituja ja suunniteltuja, kuten filosofiassa ja muussa tieteellisessä ajattelussa.

On selvää, ettei kenenkään filosofin anneta sekoittaa poliittisella play groundilla upeasti kehittymään lähtenyttä valheellisuutta. Jään siis sivusta seuraamaan, miten Suomi jakautuu kahtia: yhtäältä niihin, jotka edistävät maahanmuuttoa ja globalisaatioon perustuvaa tuhotaloutta, ja toisaalta niihin, jotka tämän vastareaktiona kiristävät pelkkiä asenteita.

Juuri tästä olen koko ajan varoittanut: EU-vetoinen maahanmuutto- ja talouspolitiikka johtavat siihen, että eri kansanryhmien edut ajautuvat vihdoin aitoihin konflikteihin, ja rasismi nousee kuin kirves maasta kaikissa Euroopan maissa.

En voi muuta kuin keitellä kahvit vapaan Euroopan savuavilla raunioilla.

Onneksi tässä matoisessa maailmassa on kaikesta porusta, vaikerruksesta ja kaikenlaisista ”Puheenvuoro”-palstoista huolimatta vielä myös jotain hyvin kaunista. Toivon sitä myös teille.

5. tammikuuta 2011

Perussuomalaiset ovat fasisteja


Ensimmäiseksi minun täytyy huomauttaa, että valitsin otsikon vain herättääkseni huomiota, toisin sanoen jotta mahdollisimman moni lukisi tämän.

Olen kirjoittanut Uuden Suomen palstalla heksametrein asioista kuin asioista. Koskaan en ole noussut suosituimmuuslistan kärkeen. Kunnes eräs nuori nainen antoi kolumnissaan vihjeen.

Niinpä päätin kirjoittaa homoseksuaalisuudesta. Ja katso: sijoitukseni meni hänen ohitseen ja nosti blogini puolessa tunnissa suosituimmuuslistan ykköspaikalle.

Kyseinen lyhyt kirjoitukseni käsitteli tosin pääosin Frederikiä. Kaavani oli seuraava:

Frederik (eli populismia) + hieman homoseksuaalisuutta = paljon kommentteja kirjoittajilta.

Ikävää vain, että suosituimmiksi nousevat kirjoitukset, jotka ovat vain luetuimpia ja kommentoiduimpia eli käytännössä epäsuosituimpia.

En kuitenkaan ota kunniaa listasijoituksestani itse. En myöskään luovuta kaikkea nuorelle neidolle. HE SEN TEKIVÄT! Puheenvuoropalstalla asuvien perheenisien loppumaton kiinnostus homoseksuaalisuutta kohtaan ja heidän kiimainen paatosmyrskynsä nostivat minut lopultakin kärkipallille.

Mikä ilo!

Tämä ei tarkoita, että pyörtäisin yhtään sanaa edeltävien kirjoitusteni sisällöistä. Asioissa on vakava puolensa: nähdäkseni ei pitäisi vastakohtaistaa kansallisia vähemmistöjä ja muita suomalaisia, kuten monet ovat tehneet. Tuskin siitä kenenkään heteron asema korjaantuu, että esimerkiksi homoavioliittokysymyksiä pidetään vähäarvoisina. Niin kalvaisi köyhä köyhää, ja ne iloitsisivat, jotka oikeasti ovat syypäitä esimerkiksi talouden romahtamiseen.

Jo Päivi Räsäsen perinteinen ase on ollut vastakohtaistaminen, jonka mukaisesti homojen asioita ei pitäisi edistää, ”koska on paljon tärkeämpääkin puhuttavaa”. Loogisesti ajatellen homojen ja muiden ihmisten asiat eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia, vaan kaikkia hyviä asioita voidaan edistää yhdessä.

Keskeinen kysymys on: jos kerran homoavioliitot ovat niin vähäpätöinen kysymys, ettei asiasta kannata edes keskustella, miksi myös perussuomalainen puolue tekee siitä niin suuren numeron, ettei puolueella vaikuta muuta ohjelmaa olevankaan, kuin homojen parjaaminen? Psykologisoiva vastaukseni: kansallismielisiksi itseään sanovat ovat niin miesvaltainen porukka, että he ilmaisevat homovastaisuutta ihan vain projisoidakseen epäilyt omasta homoseksuaalisuudestaan aggressioiksi niitä ihmisiä kohtaan, jotka tiedetään homoiksi.

Harmi, että puolueessa, jossa on myös paljon hyvää, ollaan ohjelmallisesti homovastaisia varsinkin keskusjohdon tasolla. Homovastaisuus onkin merkittävin asia, jonka omaksuessaan ja jota edistäessään puolue on erehtynyt. En tietenkään tarkoita, että Perussuomalaiselta puolueelta pitäisi vaatia virheettömyyttä tai Jumalan viisautta, ja onhan puolueelle suotava mahdollisuus olla väärässä edes tässä yhdessä asiassa. Muutenhan poliittinen järjestelmämme ei olisi demokraattinen. Mutta sanon silti suoraan, että turhaan te homoja mätkitte, kun on asuntokeinottelijoita ja koronkiskojia. Käykää pankkien sekä poliittisen eliitin kimppuun, sen, joka ojentaa teiltä perimänsä kymmenykset vieraille kansakunnille ja siirtää työpaikkanne ulkomaille. Siinä on teille Hommaa!

Huomiotani herättää myös tapa, jolla ’järkevyys’ on ymmärretty Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan kommenteissa. Järkevänä pidetään kaikkea asenteellisuutta, joka nousee survival-strategisesta ahdingosta ja perheiden taloudellisesta hätätilasta. ”Tyhmänä” pidetään automaattisesti jokaista, joka ajattelee esimerkiksi homoseksuaalisuudesta myönteisesti ja on tästä yhdestä asiasta eri mieltä kuin kommentaattori itse. Tämän ideologian mukaisesti myös maahanmuuton arvostelu tekee jokaisesta kaikissa asioissa viisaan, aivan niin kuin homojen puolustaminen tekee kenestä tahansa jokaisessa asiassa tyhmän.

Paha sanoa, mutta kyseistä tietä kulkien suomalaiset ihmiset ovat ennen pitkää toinen toisensa kurkussa ja tukassa kiinni samalla kun taloudelliseen kurjuuteen syylliset poliitikot livahtavat kuin koira veräjästä. Tämä tuskin rikastaa edes niitä homokammoisia, joiden tärkein ihmissuhde näyttää olevan – Tommy Tabermanin sanoin – esinahan ja sormien välinen heikko liitto.

3. tammikuuta 2011

Frederikin dismissaus näytti persujen kynnen


Ilta-Sanomat teki tänään lööppijutun siitä, että perussuomalainen puolue hylkäsi trubaduuri Frederikin ehdokkuuden. Sen sijaan lehti ei tehnyt edes vihki-ilmoituksen kokoista juttua siitä, että puolue käänsi selkänsä myös filosofille.

Silti lehdessä surtiin 65-vuotiaan lavalaulajan suulla sitä, mahtaako puolueessa riittää asiantuntevia ehdokkaita. Populismin politiikkaan luo populistinen media.

Ihmettelen muuten, miten Frederik polttaa lupauksensa mukaisesti jäsenkirjansa, sillä ainakaan minun tietojeni mukaan Perussuomalaiset r.p. ei jaa jäsenilleen painettuja jäsenkirjoja lainkaan.

Itse en paheksu popparipoliitikkojen karsiutumista. Sen sijaan paheksun sitä, että puolueella on listoillaan pilvin pimein homofoobisia ehdokkaita, kuten nyt tämäkin Hanna Mäntylä, joka vastakohtaistaa tahallaan homojen ja muiden suomalaisten ihmisten aseman lietsoakseen homokammoa ja käyttääkseen sitä ponnahduslautana eduskuntaan nousemiseen.

Hanna Mäntylä ei ole sopiva edes tämänhetkiseen ammattiinsa eli eritysnuorisotyöntekijäksi, sillä hän ei näytä ymmärtävän, että nuorten homojen ja lesbojen joukossa on paljon ihmisiä, joiden asiat ovat huonosti periaatteellisen homovastaisuuden vuoksi varsinkin siellä Mäntylän omassa vaalipiirissä, Pohjois-Suomessa. Gestapon puhetta perussuomalaiselta!

---

Jälkikirjoitus: Luettuani kaikki Uuden Suomen kolumnini kommentit, joissa kiistetään Suomessa esiintyvän minkäänlaista homofobiaa, olen ehdottoman vakuuttunut siitä, etteivät myöskään puolueen minulle antamat lemput johtuneet mistään homofobiasta vaan filosofin kertakaikkisesta typeryydestä ja kaikkia asioita koskevasta tietämättömyydestä, joka vain paljastui tämän asiakysymyksen kautta.

2. tammikuuta 2011

Minä internatsistisessa massakokouksessa


Viime vuoden lopuksi kävelin Senaatintorille uuden vuoden vastaanottoon. Perille saavuttuani huomasin kuitenkin päätyneeni internatsistiseen joukkokokoukseen.

Helsingin piispa Irja Askola piti suggeroivan propagandapuheen, jossa toistui lause ”Tulkoon uusi vuosi, luottamuksen vuosi”. Koska puheessa suitsutettiin kansainvälisyyden puolesta, tarkoitus oli kai viestittää: Tulkoon paljon maahanmuuttajia, älköönkä kukaan esittäkö kritiikkiä, sillä ongelmana on vain suomalaisten oma epäluottamus eikä taloudellisen kantokyvyn riittämättömyys.

Itsepä ovat kirkon edustajat olleet tuota epäluottamusta luomassa, varsinkin suhteessa eräisiin kansallisiin vähemmistöihin, joten heidän sopiikin nyt aloittaa luottamuksen rakentaminen itsestään.

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen puolestaan vertasi Helsingin kaupungin taloutta koko maamme taloudelliseen tilaan ja iloitsi, että siinä missä Suomen valtiontaloutta uhkaa katastrofi, Helsingille ei ennusteta sentään aivan yhtä synkkää tulevaisuutta. Niinpä: mikä tahansa näyttää valoisalta, kunhan vertailukohdaksi etsitään tarpeeksi huono.

Samalla Pajunen kiitti siitä, että kaupunkimme kaduilla parveilee pilvin pimein venäläisiä ja ylisti kaupunkimme muuttumista uuden Pietarin-junayhteyden myötä entistä ”kansainvälisemmäksi”. Itse en näe Suomen venäläistymisessä mitään hyvää.

Analyysini Helsingin kuralla olevasta taloudesta voitte lukea tästä ja vilkastuvan Pietarin-radan merkityksestä tästä. Että pitääkin filosofin olla aina eri mieltä. Pajunen olisi voinut myöntää ilotulitukseen uhratut 12 000 euroa minulle kansallisfilosofisen selviytymisohjelman laatimiseen (joka kaikesta huolimatta ilmestyy tänä keväänä). Yksi syy siihen, miksi mitään tutkimustukea ei ole myönnetty, onkin ehkä aavistus siitä, että esittämääni arvostelua ja hyviä ideoitani ei voisi tuolla summalla kuitenkaan vaientaa.

Yksi Pajusen ajamista hankkeista on ollut junaradan kaivaminen Itämeren alle, Helsingin ja Tallinnan välille. Siitä hän ei tosin muistanut mainita juuri nyt mitään. Tämän suuruudenhullun hankkeen selvitystyöhön on tuhlattu jo puoli miljoonaa euroa pelkkien suunnittelukustannusten muodossa, vaikka Tallinnan kaupungilla ei ole varaa edes yhteen uuteen raitiolinjaan. Jo pelkät suunnittelurahat menevät Kankkulan kaivoon, sillä kahden pienen kaupungin välille ei koskaan rakenneta maailman pisintä merenalaista tunnelia. Mikäli EU tukee Pietarin ja Berliinin välistä rataa, se ei tee mutkaa Helsingin kautta. Parempi olisi ollut rakentaa lelurautatie kaupungintaloon Le Corbusierin kalusteiden keskelle, jossa Pajunen ja Paavo Voutilainen voisivat käydä leikkimässä.

Lisäksi Pajunen siteerasi (nimestä päätellen) jotakin maahanmuuttajataustaista peruskouluoppilasta, joka lapsille tyypilliseen tapaan kehaisi, mikä ”suomalaisissa on hyvää”. Näen sympatiakyyneleideni läpi pikku pioneerin, joka ojentaa kukkia Johtajalle. Ne lausunnot, joita olen itse kuullut maahanmuuttajilta suomalaisista, ovat yleensä olleet rikin ja tulikiven katkuisia. Mutta lapsethan eivät voi ymmärtää kaikkea.

Tärkeäksi tässä tunteisiin vetoavassa mokutustilaisuudessa yritettiin jälleen kerran lavastaa monikulttuurisuuden, kansainvälisyyden ja Suomen ulkomaalaistamisen välttämättömyys. Tilaisuuden jokainen sana vaikutti viittaavan siihen, että suomalaiset eivät oikein myönny kyseiseen beethovenilaisen harmonian havinaan ja että sen vuoksi tarvitaan jatkuvaa ohjeistusta. Vaarana nähtiin ”epäluottamus” eli järkiperäinen epäily ja kansallisen edun puolustaminen. Hyväksi arvotettiin ”avoimuus ja luottamus” eli naiivi usko kansainvälisten pankkien luotonantokykyyn ja -haluun, kun taloutemme tämän epärealistisen politiikan tuloksena romahtaa.

Puhu siinä sitten suomalaisesta sisusta ja kyvystämme selvitä vaikeiden aikojen yli. Internatsismin eväillä me menetämme paitsi hyvinvointiyhteiskuntamme, myös talvi- ja jatkosodassa saavutetun tuloksen. Onneksi kukaan ei räjäyttänyt väenpaljoudessa naulapommia eikä (puhujia itseään ehkä lukuun ottamatta) pirskottanut kenenkään naamalle pippurisumutetta.

Iloisen poikkeuksen uutta vuotta vastaanottavien puheiden linjasta tarjosi Tarja Halosen uudenvuodenpuhe, jossa tasavallan presidentti muistutti, että meidän suomalaisten pitäisi nähdä oma asemamme maailmassa myös omin silmin eikä aina vain ulkomaalaisten silmin.

Presidentti varoitti tavasta, jolla yhteiskuntaamme ollaan jakamassa kahtia, kun aina vain glorifioidaan joitakin niin sanottuja huipputyyppejä ja tämän huiputuksen tärkeyttä kansainväliselle uskottavuudelle.

Olen presidentin kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisten pitäisi pelastaa oman yhteiskuntamme tasa-arvoisuus ja hyvinvointi, jotka (myös oman käsitykseni mukaan) ovat floppaamassa eurooppalaisen keskiarvon alapuolelle.

Sitä paitsi puheessa ei mainittu kertaakaan sanoja ”monikulttuurisuus” eikä ”maahanmuutto”, joiden pitäisi kai olla presidentinpuheiden samanlaisia vakioita kuin ”liennytys” ja ”ystävällisten suhteiden kehittäminen” olivat Kekkosen aikana.

Vaikuttaa aivan kuin Sdp:lläkin olisi eduskuntavaalit kiikarissa, kunnes vaalien jälkeen palataan taas entiselle linjalle.