31. lokakuuta 2010

Kissanpaskan arvoisia jymyjuttuja


Joskus sitä ihmettelee, kuinka mitättömistä asioista ihmiset kilahtavat ja seuraa suunnattomia skandaaleita, repäiseviä otsikoita ja jopa oikeudenkäyntejä. Hetki sitten osa suomalaisista järkyttyi homoavioliittojen mahdollisuudesta, ja kirkosta erosi kymmeniätuhansia ihmisiä – osa protestiksi kirkon konservatiivisuudelle, osa varmaankin liiallisena pitämälleen vapaamielisyydelle.

Jos ihmisten mielikuvitus, asenteet ja arvomaailma eivät kestä sitä, että muutama homo- tai lesbopari vilahtaa naimisiin jonkin kirkon hämyisten holvien alla, niin mitä tällaisten ihmisten lähimmäisenrakkaus oikeastaan sisältää? – Auuu... on se kova juttu, jos joku haluaa niinkin vanhanaikaisen instituution kuin avioliiton piiriin! Radikaalia, liian radikaalia!

Toisen esimerkin tarjoaa tapa, jolla muutamat järkyttyivät erään humanistitohtorin epäsovinnaisista maahanmuuttomielipiteistä. Oikeutta käytiin hänen kahden vuoden takaisesta kunnallisvaalivoitostaan asti, ja prosessi saattaa jatkua yhä. – Auuu... on se kova juttu sanoa ääneen, että maahanmuuttajia tulee liikaa eikä se ole kenenkään kannalta oikein! Radikaalia, liian radikaalia!

Luultavasti kummastakaan asiasta ei olisi syntynyt mitään skandaalia ilman median välittävää vaikutusta. Niin sanotut tiedotusvälineet tekevät juttuja pelkästään survival-strategisista syistä eli taatakseen oman olemassaolonsa: jotta lehdet voisivat ilmestyä ja sähköinen media ruokkia ihmisiä valmiiksi märehtimällään rehulla.

Esimerkiksi homoavioliittoja koskevasta asiasta tuskin olisi tullut minkäänlaista jupakkaa, jos sitä olisi tarkasteltu pelkästään oikeudenmukaisuusteorioiden ja akateemisen teologian kannalta. Jymyjuttu siitä tuli vasta, kun kirkon puoliksi oppineet alkoivat kirjoitella lehtiin. Myöskään maahanmuuton ja maahanmuuttopolitiikan arvostelusta ei olisi noussut kohua, jos sitäkin olisi pitäydytty tarkastelemaan tieteellisesti ja filosofisesti.

Sen sijaan nyt media luki niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden kirjoituksia ja mielipiteitä tahallaan väärin – eikä suuri osa maahanmuuttoa arvostelleista edes ole leimallisesti mitään maahanmuuttokriitikoita vaan esimerkiksi kulttuurin tuntijoita tai etiikan ja yhteiskuntafilosofian asiantuntijoita. Lopulta juristit ovat joutuneet ynnyköimään asioiden ympärillä.

Kun ihmiset eivät perehdy esittäjien alkuperäisiin ajatuksiin vaan uskovat niitä referoivien tahojen arvioita, he päätyvät harhaan. Vääristelevistä arvioista poimitut sitaatit voivat lopulta välittyä esimerkiksi Wikipedian kaltaisille foorumeille, joissa niitä aletaan helposti pitää ”totuuksina”, vaikka kyse on pelkistä poliittisista tulkinnoista. Median vaikutus vellonnan, järkytysten ja mielipidekiistojen, joskus jopa suoranaisen rasismin, lietsojana on ilmeinen.

Tämän paljastaa sekin, mistä ihmiset loppujen lopuksi polttavat kääminsä. Jos kyse ei olisi median luomista mielikuvista tai painotuksista, miten olisi mahdollista, että ihmisiä järkyttävät suunnattomasti sellaisetkin kymmenpennisen kokoiset asiat kuin homoavioliitot tai maahanmuuton arvostelu, joista puhutaan mediassa – mutta eivät lainkaan tv-väkivalta, polttohautaukset, vuokrien korotukset tai abortit, joita Suomen sairaaloissa tehdään noin 11 000 vuodessa mutta joista media sulkee suunsa kuin sammakon pimppi? Asioihin voi perehtyä vaikka tästä tai tästä.

Tärkein syy asioiden paisutteluun ja mittasuhteiden vääristymiseen näyttää olevan ehtymätön juttupula. Median olisi kuitenkin hyvä säilyttää tietty marginaali, potentiaali ja suhteellisuudentajuun perustuva resurssiensa kapasiteetti, siis etäisyys kaikkein mitättömimpiin uutisaiheisiin. Entäpä, jos Pariisiin putoaa jonakin päivänä meteoriitti? Entä, jos New Yorkissa räjähtää ydinpommi? Mitä silloin kirjoitetaan lehtien etusivuille, kun suurimmat fontit on käytetty jo kinastelussa pääministerin tekstareista, joissa ei ollut edes valtiosalaisuuksia?

Asioiden karnevalisoitumista voidaan pitää populismin osana. Järki ei ratkaise vaan ”terve” järki. Se taas on vaarallista, kun tiedetään mitä kaikkea on aikojen saatossa määritelty terveeksi tai sairaaksi – ja täysin absurdein perustein. Välillä ovat voimassa diktaattorien, välillä kansan enemmistömielipiteiden mukaiset lait ja normit. Suunniltaan oleminen ja asioiden kauhistelu ovat merkkejä ihmisten yrityksistä hallita sisäistä tärinäänsä, joka johtuu ajattelun ideologisten pulttien pettämisestä.

”Järkyttymisessä” ja ”loukkaantumisessa” on usein kyse myös tahallisesta yrityksestä kiusata toista osapuolta. Se on ahdasmielisten ilkeyttä. Esimerkiksi kansanedustaja Päivi Räsänen tekeytyi hädissään marttyyriksi ja järkyttyi homofoobisten mielipiteidensä saamasta palautteesta ”itkien aivomiehensä sylissä” (Ilta-Sanomien lööppi 21.10.2010). Kuinka vaikuttavaa! Kunpa tavoitteena ei olisi kerjätä sääliä ja säilyttää eduskuntapaikka, kun vaalitkin ovat tulossa. – Nyyh.

Taivastelu on yhteydessä siihen, että niin harva suomalainen on filosofi. Filosofian piirissä monet aatteelliset lähtökohdat nimittäin kyseenalaistetaan perin pohjin, eikä ainoastaan raapaista niitä konventionaalisia pikku tottumuksia, joiden perään ihmiset nyt hätäilevät käsi poskellaan. Filosofiaa taas ei suurimman osan pää kestä.

Eräs tapa saada pää kestämään olisi se, että ihmiset omaksuisivat filosofisen elämänasenteen. Se näyttää olevan ominaista nuorille. Edellä mainituissa kiistoissa ovatkin vastakkain olleet yleensä vanhat ja nuoret. Nuorille esimerkiksi homoavioliitot, maahanmuuton rajoittaminen, poliitikkojen flirtit ja todellisuuden väitetty pornoistuminen eivät ole olleet mitään ”kovia” tai vaikeasti hyväksyttäviä ideologisia juttuja vaan jokapäiväisiä ja elämään liittyviä asioita.

Jos joku nyt ihmettelee, miten voin itse puhua yhtä aikaa homoavioliittojen ja maahanmuuttokritiikin puolesta ja vieläpä samassa kirjoituksessa, ”vaikka monet maahanmuuton arvostelijat vihaavatkin homoja”, tämä on seuraus asioiden filosofisesta tarkastelemisesta. Me filosofit emme arvioi kenenkään ihmisen näkökantoja puoluekantaisesti tai henkilökohtaisesti eli pitämällä jotakin tahoa tai ajattelijaa kaikissa asioissa joko oikeassa olevana tai väärässä olevana. Sen sijaan tutkimme jokaisen asiakysymyksen erikseen. Tätä taas media ja puolueet eivät tee eivätkä ymmärrä. Niiden mielestä jokainen ihminen on joko kannattaja tai vastustaja, ystävä tai vihollinen. – Paha juttu ihmisille itselleen.