Rassismista

Jos suomalaisesta mediasta etsitään vertailukohtaa kaksinaismoralismille, on vaikea löytää City-lehteä edustavampaa esimerkkiä. Lehti tulee toimeen ravintolamainostajien rahoilla ja on saatavillakin lähinnä ravintoloiden ilmaisjakelupisteistä.

City-lehti pyrkii siis edistämään nuorison juopoksi tekemistä ja maleksimista juuri sillä tavoin tyhjän panttina ja mahdollisesti huumeiden uhrina kuin ravintolaelämään kuuluu. Niinpä lehden linjana on jo pitkään ollut, että toimitus kiillottaa kilpeään kehumalla työnteon tärkeyttä ja ohjaamalla ihmiskuntaa oikeaan, vaikka toinen käsi onkin kyynärpäätä myöten mämmissä.

No eipä siinä mitään, myönteistä tarkoitusperää siinä kai edistetään. Mutta jos luterilainen työmoraali onkin lehdelle tärkeää sen oman syyllisyydentunteen parantamiseksi, niin miten lehti tuota korkeinta tavoitettaan, keskiluokan ja työväenluokan työmoraalia, edistää?

Numerossa 15/2010 lehti latasi toimittaja Ari Peltosen kynällä suomalaisia ihmisiä syyllistävän ja maahanmuuttomyönteisen truuttauksen, jonka tehtävänä oli todistella, että suomalainen työtön on työttömänä ollessaan moraaliton ja että ulkomaalainen Suomessa oleskelija on joka tapauksessa säntillinen, tunnollinen ja ahkera, paitsi ollessaan toimeton, jolloin hän on yksiselitteisesti ”rasismin” ja työsyrjinnän uhri.

Lehti siteerasi Helsingin Itäkeskuksesta haastateltavaksi poimimiaan maahanmuuttajia ja laittoi lainauksen myös löppiinsä: ”Ei meidän sukulaisilla ole mitään ongelmia saada töitä. Ja kaikki meistä tekee tulevaisuudessa mieluummin vaikka jotain paskaduuneja kuin nostelee työkkäreitä!”

Tämä tarkoitushakuinen uutisointi saattoi jonkin verran koetella ilman omaa syytään työttömiksi joutuneiden suomalaisten oikeustajua. Totuushan on, että ulkomaalaiset myyvät työvoimansa Suomessa kantaväestöä edullisemmin tai jopa pimeästi, ja siten he vahingoittavat suomalaisten ihmisten ansionhankintaa. Ennen kaikkea he vievät suomalaisten työpaikat.

Työvoiman hintoja polkemalla maahanmuuttajat huonontavat myös laajemmin suomalaisen työnteon edellytyksiä. Ihmisten työidentiteetti ja pitkäaikaiset työsuhteet kärsivät, kun markkinoille tulee henkensä hädässä kamppailevaa työvoimaa, joka suostuu hyppimään ja pomppimaan paikasta toiseen. Työn hintakilpailun kautta tämä globaali hätätila leviää myös osaksi suomalaisten ihmisten elämää pilaten niin alaltaan rajatun työsopimuksen periaatteen kuin suomalaisen oman tuvan ja luvan oikeuden, jonka puitteissa työsuoritukset on vaihdettu reilusti rahaan ja raha edelleen omaan asuntoon.

Halvemmasta työvoimasta ei ole hyötyä myöskään työnantajille, sillä samalla kasvaa suomalaisten työttömyys, ja työttömyyden hoitomenot kiertyvät maksettaviksi korkeampina veroina. Tämä taas heikentää työnantajien ja yritysten toimintaedellytyksiä.

Ongelma on yhtä kaikki liikaväestö: Suomessa ei tarvita lisää väkeä, jota tänne tulvii varsinkin humanitaarisen maahanmuuton myötä ulkomailta. Asiaan voi perehtyä esimerkiksi teokseni Työttömän kuolema uudistetun laitoksen (2010) sivuilta 236–254.

City-lehden toimittaja Peltonen puolestaan rikkoo pähkinän seuraavasti: ”Rasisteille ei kelpaa mikään. Jos ulkomaalaiset tekevät töitä, valitetaan että he vievät suomalaisten työpaikat ja jos eivät tee, niin valitetaan etteivät tee töitä.”

Entä sitten? Juuri näinhän asia on: ulkomaalaiset ovat täällä joko paiskimassa töitä alihintaan tai maleksimassa tyhjän pantiksi. Työmarkkinat eivät väestönlisäystä kaipaa. Jos tämän ymmärtäminen johtaa leimaamiseen ”rasistiksi”, on ilmeisestikin erinomaisen johdonmukaista olla ”rasisti”.

Kun kehutaan maahanmuuttajien yritteliäisyyttä, tuskin muistetaan, kuinka pahasti (ja perustuslaillisen yhdenvertaisuuden vastaisesti) Suomen verolait kohtelevat kantaväestöön kuuluvia suomalaisia. Esimerkiksi vuonna 2003 tuli voimaan laki maahanmuuttajien erityistuesta (1192/2002), jolla maahanmuuttajien yritykset vapautettiin veroista ensimmäisten toimintavuosien ajalta. Tämän lain mukainen erityistuki on ollut tuloverolain 92 §:n 9 kohdan (1360/2002) mukaan saajilleen verotonta tuloa, mikä on asettanut kantaväestöön kuuluvat suomalaiset eriarvoiseen asemaan viranomaisten edessä. Näiden tukien hyväksikäyttö ei siis ole kuvastanut välttämättä maahanmuuttajien yrittäjähalukkuutta vaan yksinkertaisesti halukkuutta käyttää tukia hyväksi.

Mikäli suomalaisia jonakin päivänä on työttöminä suhteellisesti enemmän kuin maahanmuuttajia, syy on maahanmuuton, sillä ilman maahanmuuttoa yksikään maahanmuuttaja ei voisi viedä työpaikkoja suomalaisilta eikä toisaalta olla itsekään työttömänä Suomessa. Niinpä kaikkien ongelmien alku ja juuri on maahanmuutto sinänsä. Osittain syyllisiä ovat myös toimittaja Ari Peltosen kaltaiset länsimaiden haudankaivajat, jotka aiheuttavat vääristelevällä journalismillaan kansalliselle edulle pelkkää vahinkoa.

Varmimmaksi vakuudeksi toimittaja Peltonen jatkaa semanttisista hiuksenhalkomistaan ”ulkomaalaisuuden” ja ”ulkomaalaistaustaisuuden” välillä ja ehdottaa, että ”eiköhän suurin osa esimerkiksi Suomen somaleista ole suomalaisia”. On kieltämättä harmillista, jos näin on päässyt käymään, ja kansalaisuuksia jaetaan kuin tehtaanmyymälästä. Suomen kansalaisen ulkomaalaisesta voi muodollisesti saada antamalla hänelle passin, mutta eri kysymys on, saadaanko hänestä koskaan suomalaista, joka kokee yhteisen kansallisen edun omakseen ja näkee maamme muunakin kuin pelkkänä henkilökohtaisen hyötymisen, sosiaalitukien ja yritystukien lähteenä.

Myös Seura-lehdessä julkaistiin hiljattain maahanmuuttoa puolusteleva juttu, jossa syyt ja seuraukset olivat vinksallaan kuin Pippi Långstrumpan legginsit. Numeron 32/2010 kannessa oli kirjailija Leena Lehtolaisen suurikokoinen kuva ja teksti: ”Muslimityttöjä puolustava Leena Lehtolainen – Ihmisten viha vei yöunet”.

Siitä, että muslimitytöillä menee huonosti, pyritään taaskin syyllistämään suomalaisia ihmisiä, vaikka syypää kurjiin oloihin on islamilainen kulttuuri itse. Kun somalitytöltä silvotaan sukupuolielimet uskonnollisen mielivallan merkiksi, syyllisenä pidetään automaattisesti suomalaista keskiverto mieshenkilöä, joka on ”rasistinen” ja sen vuoksi paha. Kuinka Lehtolaiselta on voinut jäädä huomaamatta, että kaapu musliminaisella on sama asia kuin kahleet mustalla orjalla?

Samaan aikaan lehtitelineisiin ilmestyneen Anna-lehden 32–33/2010 kannessa olikin sitten otsikko, joka sopisi kuin vastaukseksi Seura-lehden otsikkoon ja miksipä ei kommentiksi myös Anna-lehdessä haastatellulle Lehtolaiselle itselleen: ”Leena Lehtolainen – Haavemaailmoihin on helppo eksyä”.

Yksi syy lehdistön epä-älyllisyyteen maahanmuuttokysymyksissä on varmastikin se, että tiedotusvälineet ovat akkavallan hallussa. Se puolestaan estää älyllisen journalismin lehdissä ja intellektuaalisen sanankäytön kustantamoissa. Olen jo aiemmin arvostellut tapaa, jolla varsinkin naiskirjailijat saavat moninkertaista julkisuutta naistenlehdissä ja naisille suunnatussa mediassa. Tällä menolla maamme aikakauslehdistö kilpailee ainoastaan parodiahorisontin ylittämisessä. Harvemmin tosin mikään lehtien sivuille painettu on jäänyt elämään paria päivää pitemmäksi ajaksi, joten mitään, mitä he sanovat, ei kannata tietenkään ottaa turhan vakavasti.