31. heinäkuuta 2010

Homojen kaasutuksesta


Kuten saatoitte jo edeltävästä kolumnistani lukea, myös minä osallistuin juuri siihen noin kuukauden takaiseen gay pride -kulkueeseen, joka sai silmilleen kyynelkaasua ja paprikasumutetta. Homokaasu ei tosin tavoittanut minua henkilökohtaisesti, ja yleensäkin tapausta luonnehdittiin vähäpätöiseksi. Ohi siis meni tällä kertaa.

Tapaus herätti kuitenkin lehdistössä paljon keskustelua. Useissa kirjoituksissa kaasuiskun mittakaavaa väitettiin suurennelluksi, ja homovastaisina esiintyneet tahot paheksuivat sitä, että tasavallan presidentti Tarja Halonen puuttui asiaan ja tuomitsi teon.

Juuri tässä Halonen mielestäni osoitti erinomaista valppautta. Mitä ihmeen pahaa on rikollisen ja täysin moraalittoman teon tuomitsemisessa? Jos poliitikot eivät puuttuisi poliittisin tarkoitusperin tehtyyn iskuun vaan se jätettäisiin pelkäksi viranomaisasiaksi, eläisimme jonkinlaisessa puolifasistisessa valtiossa, jossa myös katuväkivalta olisi mahdollista ihmisten kohauttaessa välinpitämättöminä olkapäitään.

Fasismin arkipäiväistymisestä ja mekanismeista kiinnostuneet voivat perehtyä esimerkiksi Hannah Arendtin teokseen Eichmann in Jerusalem – A Report on the Banality of Evil (1963), jossa selvitetään, kuinka yhteiskunnallinen mielivalta tulee mahdolliseksi juuri silloin, kun tavalliset ihmiset omiin arkirutiineihinsa vedoten sulkevat silmänsä ympäröivältä ilkeydeltä ja jättävät asiat vaille moraalifilosofista arviointia: pelkäksi lakitekniseksi tuomitsemis- tai tuomitsemattomuuskysymykseksi.

Kiintoisaa homokaasutuksessa oli tapauksen herättämä keskustelu. Miksi mielipiteidenvaihto oli äänekästä ja suurta, jos itse tapaus oli vähäpätöinen ja pieni? Monet väittivät, että kaasuiskua suurenneltiin seksuaalivähemmistöjen eduksi, aivan kuin homot ja lesbot olisivat itse tilanneet tällaisen ohjelmanumeron provosoituakseen siitä. Ja sitten muka valitamme vainoharhaisesti olevamme väkivallan uhreja!

Toivonkin, ettette vain nyt te, hyvät lukijat, alkaisi luulla mitään, kun me homot jo olemme näiden muutamien mielestä luulotautisia.

Jos vaivaudutaan kysymään, ketkä kyseisestä häiriköinnistä lopulta hyötyivät saaden toimilleen julkisuutta, vastaus on: iskun tekijät itse, joilla Suojelupoliisin mukaan on yhteyksiä ”äärioikeistoon” eli käytännössä uusnatsistisiin ryhmittymiin. Tai ehkä he ovat peräti ”vanhoja natseja” leikkiviä propellipäitä, jotka reuhaavat myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla ja jotka omasta mielestäni kuuluvat samaan henkariin kuin edeltäjänsä.

Itse en ole huolissani siitä, mistä myös Uuden Suomen toimitus kirjoittaa, toisin sanoen pride-kulkueen väitetystä ”provokatiivisuudesta” tai ”homojen provosoitumisesta” väkivaltaa vastaan. Sekö se on se ongelma? Homojen provosoituminen väkivallasta olisi samanlaista kuin suomalaisten provosoituminen Mainilan laukauksista. Kyllä asiat ovat niin päin, että syyllisiä väkivaltaan ovat yksiselitteisesti väkivallan käyttäjät. Puhe homojen itsensä marttyyrisoimisesta on sitä paitsi ristiriitaista, sillä marttyyriksi ei ryhdytä vaan tuomitaan, kun väärien ihmisten päitä vaaditaan vadille.


Pippurisumutetta professorilta

Verkossa käytävä keskustelu on tietenkin loppumatonta. Poiminkin esimerkkitapaukseksi vain yhden kaasuiskua koskevan kirjoituksen, joka monessa mielessä edustaa valtavirtana esiintyvien kirjoittajien näkökantaa.

Tämä näkökanta on perusasennoitumiseltaan kielteinen homoihin ja lesboihin nähden. Antaudun kommentoimaan kirjoitusta, sillä sen laatija on omalla nimellään esiintyvä yliopiston professori, joka monissa muissa – ei mielestäni tässä – yhteydessä on esittänyt ihan järkeviäkin mielipiteitä. En siis arvioi hänen kirjoitustaan puoluekantaisesti tai poliittisesti toisin sanoen sillä perusteella, joka pitää ihmisiä henkilökohtaisten ominaisuuksiensa nojalla oikeassa tai väärässä olevina. Niinpä kritiikkini ei ole henkilökohtaista vaan perustuu siihen filosofiseen havaintoon, että ihmiset yleensäkin erehtyvät muutamissa asioissa, vaikka joissakin toisissa he saattavat olla oikeassa.

Kirjoituksessaan ”Presidentti ylireagoi pride-iskun johdosta” Lapin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan professori Jyrki Virolainen on käyttänyt kaiken saivartelutaitonsa vähätelläkseen homoja vastaan suunnatun iskun merkitystä ja viestittääkseen riviensä väleissä, että kaasuisku meitä kohtaan oli loppujen lopuksi ihan oikein.

Eihän siinä mitään; voihan ja saahan sitä mieltä olla. Kirjoituksen vika on mielestäni siinä, että professori olisi voinut paljon vähemmälläkin maalailulla kertoa, ettei hän pidä sen enempää homoista kuin homojen poliittisista pyrkimyksistäkään.

Mutta mennään asiaan, eli itse kirjoituksen kommentoimiseen. Ensinnäkin Jyrki Virolainen vertasi homojen pride-kulkueen tarpeellisuutta Kiinan ja Keski-Aasian maissa asuvien uiguurien asemaan ja heidän Helsingissä järjestämäänsä mielenosoitukseen. Virolainen kirjoittaa, että ”uiguurit olivat liikkeellä oikean ja joihinkin, lähinnä viihteellisiin homoparaateihin verrattuna todella polttavan asian puolesta [...]”, ja pitää tämän siirtolaisena Suomessa oleskelevan kansanryhmän asiaa jokseenkin tärkeämpänä.

En tahdo millään tavoin vähätellä sorretun uiguurikansan asemaa ja kärsimyksiä, mutta se, että professori hakee homojen tapahtumaa arvostellakseen vertailukohdan maahanmuuttajavähemmistöstä, ilmentää syrjintähierarkkista asennoitumista. Sen mukaan maahanmuuttajat, tässä tapauksessa uiguurit, asetetaan tärkeysjärjestyksessä kotimaisten vähemmistöjen edelle, ja heidän kurjasta tilastaan haetaan tekosyy sen todistelemiseksi, ettei homoparaatia tarvita.

Jatkossa Virolainen paheksuu erityisesti presidentti Halosen toimintaa ja kirjoittaa seuraavasti:

”Presidentti Halonen tuntui antavan neuvoja Pride-iskua tutkivalle poliiseille, sillä hän sanoi jotenkin siihen tapaan, että kun kyse on näin vakavasta rikoksesta, on tapaus selvitettävä perin pohjin. Esitutkinnassakin lähdetään syyttömyysolettamasta eli siinä selvitetään ja tutkitaan ensin, onko epäiltyä rikosta tapahtunut ja miten vakavasta rikoksesta oikeastaan on kyse.”

Virolaisen mielestä kaasuiskun tekijöitä olisi siis pidettävä syyttöminä, vaikka nämä kirkassilmäiset enkelit otettiin kiinni itse teosta, eikä syyllisyydestä tässä mielessä ole epäilystä. Miten ihmeessä presidentille ja kaikille paikalla olleille onkaan voinut sattua tällainen arviointivirhe, ja vain Rovaniemeltä asioita arvioiva professori oivaltaa tilanteen todellisen laidan?!

Virolainen jatkaa ripitystään seuraavasti:

”Halonen otti kantaa myös teon suunnitelmallisuuteen: ’Se, että isku oli etukäteen suunniteltu, tekee asiasta vielä vakavamman. Se osoittaa, että ihmiset eivät tee tällaisia asioita hetken mielenailahduksesta.’ Eiköhän kuitenkin pitäisi antaa poliisin ensin tutkia, oliko isku todella etukäteen suunniteltu ja millä tavalla. Mikä ihmeen kiire Halosella oli mennä ’tuomitsemaan’ teko ja sen epäillyt tekijä suunnitelmallisesta rikoksesta, kun tapauksen esitutkinta oli eilen vielä alkuvaiheessa?”

Kiitos opetuksesta, joka selvensi kantaasi. Mutta onko asia nyt todellakin niin, että iskun tekijät olivat aivan sattumalta paikalla ja ilman mitään aikomusta tai tarkoitusperää päättivät tuosta vain käydä kenen tahansa, tässä tapauksessa juuri gay pride -kulkueen kimppuun? Olipa hyvä, että tämä vaihtoehto tuli oppineen professorin mieleen, sillä suuri paikalla ollut yleisö sen enempää kuin tällainen tavallinen filosofikaan kun ei aina tule ajatelleeksi kaikkea.

Asiaa tutkiva poliisiviranomainen on professorin omien ohjeiden valaisemana tai niistä riippumatta joka tapauksessa tullut lopputulokseen, jonka voitte lukea esimerkiksi tästä ja jonka mukaan pride-isku oli tarkkaan suunniteltu.

Hieman toisella tavalla muotoiltuna Virolainen on toiminut edellä siteeratussa kannanotossaan juuri sellaisella tavalla, jota filosofi Hannah Arendt paheksui teoksessaan: selviäkään poliittisia väkivallantekoja ei haluta tuomita moraalisesti, vaan asiat haudataan viranomaiskoneiston arkirutiineihin, ja niistä toivotaan vaiettavan myös julkisessa sanassa.

Arkipäiväistävän vähättelynsä Virolainen vie huippuunsa seuraavassa – omasta mielestäni todellakin banalisoivassa – toteamuksessaan:

”Loppujen lopuksi iskusta ei aiheutunut kenellekään mitään vakavampia seurauksia, lähinnä vain silmien kirvelyä muutamalle 20–30 ihmisille. Kulkuetta ei edes keskeytetty iskun takia ja homojen juhlinta jatkuin suunnitelmien mukaisesti muutenkin. Tosiasiassa Pride-iskua ei liene noteerattu maailmalla mitenkään näkyvästi. Vastaavanlaisia iskuja sattui monissa muissakin pääkaupungeissa järjestettyjä Pride-kulkueita vastaan ja ne noteerattiin Suomen lehdistössä muutamalla rivillä. Yhdenkään muun valtion päämies ei kuitenkaan tiettävästi rientänyt antamaan näiden ’iskujen’ takia kireänsävyisiä ja epäillyt etukäteen tuomitsevia lausuntoja lehdistölle. Onkohan sana ’viha’ tässä kuitenkaan oikein osuva?”

Niin, todellakin – ehkä koko käsitettä ’viha’ ei tarvitse mainita. Viestisi meni perille, ja kaikki on täysin selvää: homovastainen väkivalta on maailmalla arkipäivästä – siis olkoon se sitä myös meidän oloissamme. Muutaman ihmisen silmien kirvely ei merkitse mitään, kun pienelle rikokselle haetaan vertailukohta jostakin suuremmasta, eli samoihin aikoihin Porvoossa sattuneesta ampumistapauksesta. Pieni rikos ei taida kuitenkaan tulla tätä kautta pienemmäksi eikä suuri suuremmaksi.

Oikaistakoon lisäksi muutama väärinkäsitys. Ensinnäkään sumutettu aine ei ollut mitään harmitonta parfyymia, vaan kyynelkaasua ja paprikasumutetta eli OC-kaasua, jonka tehoaine kapsaisiini tuottaa voimakkaan ja kivuliaan reaktion limakalvoille sekä aiheuttaa myös hengenvaarallisia yliherkkyysreaktioita.

Molempien kaasujen luvallinenkin käyttö edellyttää aina ensiapuvalmiutta. Tekijät juoksivat kulkueen läpi ja sumuttivat kaasua lähietäisyydeltä suoraan kasvoille. Saatujen tietojen mukaan kukaan ei loukkaantunut vakavasti, mutta yhden altistuneen oireet edellyttivät suurempia ensiaputoimia. Kaasuiskun uhreja on tähän mennessä ilmoittautunut noin 50, joista nuorin on alle 1-vuotias lapsi. Lisäksi kaasulle altistui raskaana olevia naisia. Eivätkö nais- ja lapsiarvot merkitse mitään tässä yhteydessä? Joukko altistuneita ei ollut edes kulkueessa mukana vaan seuraamassa sitä yleisöstä. Ainoastaan suuren osallistujamäärän vuoksi kaikki osallistujat eivät huomanneet välikohtausta, mikä tuotti julkisuudessa esitetyn tulkinnan ”vähäpätöisyydestä”.

Havaintojeni mukaan kaasusumutinta käytettiin Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa noin klo 13:20 eli 20 minuuttia kulkueen liikkeellelähdön jälkeen. Samaan aikaan Aleksanterinkadulla kulkuetta kohtaan tehtiin kaksi savupommihyökkäystä, joiden tarkoituksena saattoi olla aiheuttaa kaaosta, jotta sumutinisku oli helpompi toteuttaa. Ensimmäinen tapahtui Keskuskadun ja Mikonkadun välissä ja toinen Mikonkadun kulmassa. Vahvistamattomien tietojen mukaan savupommit saattavat olla Puolustusvoimilta anastettuja savuheitteitä.

Jos asiat ovat todellakin niin kuin Virolainen kirjoittaa, eli mitään homovihaa ei esiinny ja väkivaltaakin on harjoitettu kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti, niin miksi hän sitten itse lausuu eräässä oman kirjoituksensa jälkeen tulevassa vastauskommentissaan seuraavasti:

”Minusta homojen ja lesbojen ihannointi ja paapominen julkisuudessa on yksinkertaisesti ällöttävää, ja samaa on sanottava suunnitelmista virallistaa homojen avioliitot ja heidän adoptio-oikeuksiensa laajentaminen.”

Eikö juuri tässä olekin sitä syvää inhoa ja vastenmielisyyttä homoja ja lesboja kohtaan, juuri sitä peiteltyä vihan tunnetta, joka aina silloin tällöin kaivautuu esiin, kun siihen tarjoutuu tilaisuus? Mitään perusteluja professori ei väkivaltaa suosivalle kannanotolleen esitä, vaan hän tuomitsee homojen ja lesbojen näkymisen julkisuudessa tunteenomaisesti ”ällöttäväksi”. Saahan tunteensa näyttää, mutta pelkään pahoin, että tässä kirjoituksessaan professori on alentunut samalle tasolle kuin kaasuiskun tehneet räkänokat itse.


Kristalliyö kirkkaana mielessä

Jyrki Virolainen mielipidekirjoitus ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta professorin virka-asema tekee siitä sellaisen. Miksi sitten professorin omalla arvojohtajuudella on tässä yhteydessä merkitystä?

Yliopistomaailmassa kohtaa aika paljon ihmisiä, jotka tekevät tuon tuostakin arviointivirheitä. Erityisesti heitä on ollut vihervasemmistolaisissa idealisteissa. Mutta myös tien toista laitaa kulkevat polkevat silloin tällöin ojien pohjia.

Lapin yliopistossa toimiva professori taitaa kulkea niin paljon jalat maan pinnan yläpuolella ja pää pilvissä, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä kenen tai keiden kanssa hän on tekemisissä katsoessaan väkivaltaa läpi sormien.

Sen voi puolestaan lukea tästä uutisesta, jonka mukaan Helsingin Seta ry:n toimiston ikkunoita rikottiin ja ovet töhrittiin natsisymboleilla noin viikko kaasuiskun jälkeen. On toistaiseksi vaikea todistaa sitovasti, ovatko asialla samaan ryhmään kuuluvat tekijät, mutta heidän voi hyvin olettaa saaneen vauhtia pride-kulkuetta vastaan suunnatusta iskusta.

En pidä tietenkään oikeustieteen professorin mielipiteitä mitenkään erikoisina, sillä puolustavathan juristit rikollisia tuomioistuimissakin asianajajien ominaisuudessa. Mikäli Virolainen keksii nyt jotakin uusnatsien puolustukseksi, niin sanokoon vapaasti vain. Sanokoon vapaasti myös sen, jos sattui jokin arviointivirhe.

Muutoin toivotan Virolaiselle mukavia eläkepäiviä ja onnea valitsemallaan tiellä.


Homofobian sairausluonne

Olen täsmälleen samaa mieltä kuin Virolaisen kommenttipalstalla kirjoittanut Antti Kortelainen, joka totesi, että ”[t]ämän tapaiset kirjoitukset ovat omiaan oikeuttamaan lauantaisen iskun kaltaiset teot. Kun auktoriteetti kuten poliittinen johtaja tai arvostettu professori vähättelee tällaista iskua, se on omiaan poistamaan pidäkkeitä äärimielisiltä.”

Jos niin sanottu sivistyneistö asettuu väkivaltaisten toimintametodien taakse, se on menettänyt järkensä. Sitä kautta auktoriteettiasemassa olevat henkilöt tarjoavat ponnahduslaudan sen kaltaisille irrationaalisille tahoille, joiden tarkoitusperistä heillä itsellään ei ole ehkä aavistustakaan. Tämä viha huokuu sitten bloginpitäjien kommenttipalstoilta, joilla laineet loiskuvat yli äyräiden, kuten tässä (minulle tuntemattoman) Jukka Ryhäsen kannanotossa:

”Ei ole kovin outoa että monia suututtaa homojen ylenpalttinen esillä olo ja pito, koska miehen ja miehen välinen rakkaus on monien mielestä luonnotonta, eikä missään tapauksessa sovi malliksi lapsille ja nuorille. Ei voisi Suomi pahemmin tyriä ja mokata kuin presidentin suulla kiivailla tällaisessa häpeällisessä homopuolustelussa.”

Tulkitsen tilannetta niin, että uusnatseja pelottaa homoseksuaalisuus, sillä kansallismieliset ryhmittymät ovat olleet usein miesvaltaisia, ja niihin on historian aikana liittynyt homoseksuaalisuutta, homoeroottisuutta ja homososiaalista kanssakäymistä sekä maskuliinisuuden ihailua. Sama pätee kristillisiin yhteisöihin, joissa esiintyvää rakkautta Jumalaan voidaan pitää symbolisesti miesten välisenä rakkautena. (Tästä aiheesta olen muuten kirjoittanut kokonaisen kirjan.)

Monet kansallismieliset ja -kiihkoiset tahot pelkäävät itse leimautuvansa homoiksi oman toimintansa miesvaltaisuuden takia, toisin sanoen siksi, että heidän yhteisönsä haisevat heidän omasta mielestään liiaksi munalta.

Juuri sen vuoksi he projisoivat sisäisinä uhkina kokemiaan homoeroottisia tuntemuksia varsinaisiin homoseksuaaleihin. He siis vihaavat omaa homoseksuaalisuuttaan, homoeroottisuuttaan ja homososiaalisuuttaan niissä ihmisissä, jotka he tietävät varmasti homoseksuaaleiksi.

Tässä mielessä kaikki homofobia on tietenkin täysin tarpeetonta, lapsellista ja turhaa. Homoseksuaalisuus sinänsä on nimenomaan luonnollinen, luonnossa esiintyvä ja luonnonmukainen ominaisuus, joten mallioppimiseen viittaava puhe ”mallina olemisesta lapsille ja nuorille” on seinähullua ja tekee väitteen esittäjästä vielä toopemman kuin hän olisi pelkästään vihatessaan homoja.

Jos kysytään, mitä pahaa homot ovat tehneet ansaitakseen muiden ihmisten vihat, vastaus on: eivät mitään – koskaan eivätkä kenellekään. Ja jos kysytään, miksi yhteiskunnan, poliitikkojen tai toisten ihmisten pitäisi päättää siitä, mitä homot ja lesbot saavat tehdä omassa elämässään, vastaus on, että yhteiskunnalla ei ole mitään oikeutta puuttua ihmisten itsemääräämisoikeuteen, paitsi takaamalla ihmisille täydet mahdollisuudet elää oman vapaan tahtonsa mukaisesti.

Koska länsimaissa oikeuksia on totuttu luomaan yhteiskunnan kautta, homot ja lesbot ovat joutuneet yhteiskunnallistamaan olemassaolonsa. Siihen ovat ohjanneet myös virheellisen tiedon oikaisuvaatimukset.

Vaikka homojen ja lesbojen näkyminen julkisuudessa onkin ehkä jonkun kirjoittajan mielestä ”ällöttävää”, sen kautta on onnistuneesti purettu enemmistöasemansa vuoksi tyrkyllä olevaa heteroseksuaalista normatiivia, joka on usein johtanut vahingollisiin väärinkäsityksiin, kun kaikkia ihmisiä on erehdytty pitämään hetero-olettamuksen nojalla heteroina. Sen sijaan vaihtoehdoista tiedottamisen kautta on tarjottu seksuaalivähemmistöihin kuuluville ihmisille adekvaatti käyttäytymismuoto ja oman yhteisön tuki. Joten kysyn myös professori Virolaiselta tosissani: mitä väärää tai pahaa tässä hyvässä kehityksessä nyt muka on?


Isku jakaa kansaa

Homovastaisella kaasuiskulla ja sitä koskevalla kirjoittelulla on tietenkin myös laajempaa poliittista merkitystä. Isku jakaa kansalaiset mielipiteidensä mukaan lähinnä kolmeen ryhmään.

1) Niihin, jotka hyväksyvät väkivallan ja toivovat sitä.

2) Niihin, jotka hyväksyvät hiljaisesti väkivallan.

3) Niihin, jotka tuomitsevat väkivallan.

Tämän jakautumisen kautta selviää moni asia. Etenkin sen kautta tulee selväksi poliittinen toimintakykyisyys ja -kelpoisuus.

1) Ne, jotka hyväksyvät väkivallan, tulevat rajanneiksi itsensä poliittisten toimintamuotojen ulkopuolelle. Väkivaltamonopoli kuuluu yksiselitteisesti viranomaisille, toisin sanoen poliisille ja armeijalle. Jokainen kadulla ammuttu laukaus on liikaa, ja tätä periaatetta seuraten myös sotilaskurin rikkojien paikka on väistämättä vankilassa, jonne heidät toimitetaan kaikissa maailman armeijoissa.

2) Ne, jotka hyväksyvät väkivallan hiljaisesti, antavat puolestaan signaalin poliittisesta epäluotettavuudestaan. Tämä taas on vastaus kysymykseen, miksi esimerkiksi Suomen poliittinen kenttä on jakautumassa kaksipuoluejärjestelmään, jossa vastakkain ovat Perussuomalaiset ja kaikki muut puolueet. Perussuomalaisetkin haluaisi käsittääkseni tukea laillisuutta ja järjestystä eikä terroria ja mielivaltaa. Niinpä puolue tekisi oikein ja todistaisi toimintakyvystään, jos se vaikenemisen sijasta monottaisi riveistään ne himmeät ääriliikkeet ja väkivallalla pelurit, jotka eivät tuo puolueelle mitään mutta voivat viedä siltä kaiken.

3) Ne, jotka tuomitsevat väkivallan, eivät ehkä saa ihmisvihalle omistautuneiden kannatusta, mutta he osoittavat yhteistoimintakelpoisuutensa ja voivat jonakin päivänä löytää itsensä jopa hallituksesta.


Maahanmuuton kuumeneminen vetää yhteiskunnan jäähän

Suomessa ollaan laajalti maahanmuuttokriittisiä. Hyvä niin. Olen itsekin, sillä en halua Euroopan ajautuvan maahanmuuton ja sen vastustuksen myötä takaisin fasismin tielle. Niin käy helposti, sillä holtiton maahanmuutto johtaa ihmisryhmien väliseen eripuraan ja idättää myös kansallisia vähemmistöjä vastaan kohdistettavaa vihaa, jota joudutaan rajoittamaan viranomaisvallan toimin.

Olen vaatinut maahanmuuton vähentämistä siksi, että ennen pitkää maahanmuuton laajasta arvostelusta alkaa yleisrasismi, joka organisoituu puoluepolitiikaksi ja leviää koskemaan kaikkia vähemmistöryhmiä. Nyt siitä kärsivät todistetusti homot. Lopulta kärsii koko yhteiskunta, kun vaaditaan poliiseja ja vartijoita jokaiseen kadunkulmaan. Hampaisiin asti aseistettu kontrolliyhteiskunta ei ole yleensä kovin vapaa, ja vapaus kuoli myös toisen maailmansodan edellä aplodien säestämänä.

Siksi on tärkeää, että ihmiset äänestävät seuraavissa vaaleissa oikeita henkilöitä. Sanon suoraan myös tämän: älkää äänestäkö fasisteja valtaan, vaikka siihen onkin houkutus juuri nyt, kun yksikään parlamentaarisista puolueista ei osaa ohjata maahanmuuttopolitiikkaa oikein. Ne, jotka nousevat valtaan vihan voimalla, saavat kuitenkin aikaan paljon enemmän kärsimystä kuin mitään sellaista hyvää, minkä maltilliset poliitikot voisivat tehdä pienellä kurssin korjauksella. Samasta syystä kaikkien parlamentaaristen puolueiden olisi syytä sanoutua irti ihmisvihasta, vainoista ja väkivallasta. Muu ainoastaan vie uskottavuuden ja maineen.

Maineen menetyksen kautta paljastuu myös politiikan todellinen sisältö. Poliittista toimintaa arvioitaessa onkin suuri erehdys kuvitella, että poliitikkojen tavoitteilla on rajat. Jos joku poliitikko ilmaisee periaatteellista vastenmielisyyttä jotakin ihmisryhmää kohtaan, hän on täyden vallan saadessaan yleensä valmis viemään inhonsa ja kielteisyytensä äärimmäiseen pisteeseen asti. Esimerkiksi homojen vihaajat ovat yleensä valmiita jopa tappamaan homot sekä vähintäänkin sulkemaan homot yhteiskunnan ulkopuolelle, mikäli siihen tarjoutuu tilaisuus eikä mikään estä heitä.

Tätä merkitsee poliittisen vallan pidäkkeettömyys. Se on samanlainen ilmiö kuin ahneuden rajattomuus. Aivan niin kuin rahanahneet ihmiset keräävät alitajuisen kuolemanpelkonsa ja menetyksenkammonsa puskuroimiseksi rajattomasti mammonaa, myös poliittiset puolueet haalivat poliittista valtaa niin paljon kuin sitä voi saada. Demokraattisissa monipuoluejärjestelmissäkin jokainen puolue pitää ihanteellisena sadan prosentin ääniosuutta, pyrkii sen vuoksi maksimoimaan kannatuksensa ja tulee siten tavoitelleeksi täydellistä totalitaarista valtaa. Myös vähäpätöisiltä näyttävillä kannanotoilla on suuri merkitys, sillä kaiken vallan saadessaan homokielteiset puolueet olisivat valmiita viemään periaatteellisen kielteisyytensä loppuun asti, eikä seksuaalivähemmistöillä olisi sen jälkeen mitään sijaa yhteiskunnassa.

30. heinäkuuta 2010

Punaniskat ja pissikset pilaavat päivän


Kesäinen Suomi on ihana asia. Yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloja on riittänyt jo monen viikon ajan, eikä loppua näy edes sääennusteessa. Helle on saanut myös monen ihmisen pään sekaisin. Huono käytös on tosin saattanut lisääntyä muistakin syistä, sillä tavalliset ihmiset puuttuvat entistä useammin toistensa elämään arkiympäristöissä. Esimerkkejä.

Tässä blogissaan eräs yhdeksäntoistavuotias mies kertoo ottaneensa aurinkoa poikaystävänsä kanssa tamperelaisessa puistossa, kun joku paikallinen häirikkö saapui pilaamaan kanssakäymisen ja tunnelman. Teekkaripoika tilittää asiaa seuraavasti:

”Auringonottoon liittyy tällä kertaa eräs ikäväkin asia, palamistakin kurjempi. Kun olimme kultani kanssa ottamassa aurinkoa Tampereella eräällä puistoalueella, oli lisäksemme siellä eräs mies alakouluikäisen tyttärensä kanssa. Makailimme puistossa jonkin aikaa ja molemmat huomasimme, että mies osoitti yllättävän paljon kiinnostusta meitä kohtaan. Eihän siinä voisi tuntea olonsa kuin imarrelluksi, jos kyse olisi komeasta ja nuoresta miehestä, mutta kun kyse on punaisesta ja kaljusta pikkupullukasta niin alkaa jo pikku hiljaa ihmetyttämään, että mitähän sekin tuijottaa. Viimein kun aloimme purkamaan tavaroitamme ja tekemään lähtöä sai hän suunsa auki ja huusi ’Ootteks te jotain suklaapoikia?!!’.

Totta kai me molemmat se kuultiin, mutta itse ainakin jätin reagoimatta siihen, koska muuten ihana aamupäivä olisi kurja pilata millään konfliktin poikasella. Mieshän oli selkeästi humalassakin. Eniten kuitenkin jäi harmittamaan, että millaisen kuvan tuo mies oikein antaa nuorelle tyttärelleen, vai onkohan hänkin jo niin kypsä, että pystyi häpeämään silmät päästään. En sitä paitsi muutenkaan ole koskaan oikein ymmärtänyt tuota termiä, sillä eikös ihmisistä suurin osa kuitenkin pidä suklaasta!”


Niin. Mitäpä uteliaan kysymykseen voisi muuta vastata, kuin ”mikä sinäkin olet meiltä mitään kysymään”. Toinen vaihtoehto olisi kai neuvoa hakemaan seuraa muualta. Myös puistoseksi ja iskeminen, jota ihmiset ovat kaikeksi onnekseen harjoittaneet vuosisatojen ajan kaupunkiympäristöissä, on elegantimpaa aivan toisenlaisella asenteella.


Pikku-Napoleonit kuriin

Suomessa on käymässä kuten Hollannissa ja Britanniassa. Liberaali ja hyväntahtoinen yhteiselo ovat vetämässä huurteeseen. Yksi syy siihen on varmasti maahanmuutto. Kun maahanmuutto on lisääntynyt, muutamien ihmisten asenteet ovat koventuneet myös kansallisia vähemmistöjä, esimerkiksi homoseksuaaleja, kohtaan.

En toivo sellaista yhteiskuntaa, joka koostuu paikallis-Führereistä, pikku-Napoleoneista ja muista elämäntavan vartijoista: punaniskoista ja kusimuttereista. Myös perussuomalaisen puolueen olisi syytä irtisanoutua sellaisista ääriryhmittymistä, jotka pyrkivät kurmottamaan muita kansalaisia viranomaisvallan ohi. Pahimmillaan nämä ryhmät ahdistelevat ihmisiä ja käyttävät henkisen ilkeilyn tukena suoraa tai epäsuoraa väkivallan uhkaa.

Erään näytön siitä antoi Helsingissä järjestettyä gay pridea vastaan suunnattu kaasuisku, jonka tekijät ovat nyt telkien takana. Sellainen puolue, joka hyväksyy tai tukee väkivaltaa, menettää uskottavuutensa ja legitimiteettinsä. Laittomuudesta on tehtävä loppu.

Laittomuudesta on myös rangaistava, sillä sormien läpi katsoessaan yhteiskunta antaa hyväksyvän signaalin, joka ohjaa väkivaltaiseen käytökseen. Puolustukseksi ei auta, että pommi oli pieni tai että asialla olivat märkäkorvat. Taustalla vaikuttavat rabulistiset vihaideologiat, joiden levittäjät pannaan rautoihin niin kaikissa laillisissa armeijoissa kuin demokraattisissa yhteiskunnissakin.


Rymyjengin röyhkeys

Minulla on myös omakohtaisia kokemuksia kansantuomioistuinten toiminnasta. Olin eräänä heinäkuisena päivänä ottamassa aurinkoa Helsingin uimastadionin nurmikolla, kun ympärilleni ilmestyi muutaman nuoren aikuisen ryhmä kahden lapsen kanssa. Ensin he tulivat tallomaan makuualustalleni, sitten he ajoivat lastenvaunuilla päälleni, ja lopuksi he pyysivät minua siirtymään sivummalle, jotta heille itselleen liikenisi tilaa.

Tämä on tietenkin tehokkuusyhteiskunta. Mutta sekään ei oikeuta huonoon käytökseen julkisilla paikoilla.

Jos edellisessä esimerkissä näyttöä kanssakäymisen taidoistaan antoi stereotyyppinen punaniska, tässä tapauksessa kyseessä oli ilmeisestikin vihervasemmistolainen sivistyneistö, joka kirjavaksi tatuoidun ihonsa alta esitteli vaatimuksiaan meidän muiden kansalaisten siirtymiseksi muualle, sillä – ”ettekö näe, että meillä on lapsiakin tässä?!”.

Miten kukaan uskaltaisi vastustaa lapsiarvojen hyväksikäyttäjiä? Minä uskallan. Vastasinkin, onko muka minun syytäni, että heillä on lapsia. Vastuu lasten kasvatuksesta ja paimennuksesta kuuluu joka tapauksessa heidän huoltajilleen eikä syyttömille.

En tosin usko lasten olleen kyseiseen porukkaan kuuluneiden aikuisten omia, sillä arviolta kolmi- ja nelivuotiaat lapset olivat selvästikin tuontitavaraa. En tiedä sitäkään, tunsiko rymyjengi henkilöllisyyteni, mutta sanailun etenemisestä päätellen ilmeisesti kyllä. Arviolta 25-vuotias pissisnainen huusikin lopulta perääni erään rasistisen herjauksen, jota en voi toistaa tässä, jotta en saisi syytettä sopimattomien puhumisesta – edes esimerkkilauseiden muodossa. Näin joudun suojelemaan rikollista.

Nuoret aikuiset voittivat tämän erän. Mutta kyseisellä asenteella roskaväki heitetään jatkossa ulos kaikkialta muualta. Vaikka he voittaisivat väkivallalla ja joukkovoimalla jokaisen vastaantulijan, he päätyvät lopulta toistensa tukkaan kiinni ja kysyvät neuvottomina apua.

Kun kyseessä on tällainen rantaleijona, ymmärrän toki, miksi monetkaan kylkeäni tuuppineet eivät ole jääneet pitemmäksi aikaa pahoittelemaan törmäystä. Olisin voinut itsekin laittaa lihamyllyn pyörimään ja sanoa: ”Sori vaan, ei ollut vahinko!”


Minne katosivat kohteliaat ja ystävälliset kaupunkilaiset?

Vain pieni osa ihmisistä on toistaiseksi röyhkeitä, epäkohteliaita ja tylyjä paukapäitä. Suurin osa esimerkiksi helsinkiläisistä on kohteliaita ja huomioon ottavia. Helsinkiläiset ovat suurkaupungissa asuessaan ehdollistuneet jopa ylikohteliaiksi: pyydetään anteeksi pienintäkin häiriötä, niin kuin kuuluu. Kyse on samasta ilmiöstä kuin Kiinassa. Kun väkeä on paljon, pitää välttää konflikteja ja elää diskreetisti, sillä kaikki tietävät, miten muuten kävisi. Näin on syntynyt kiinalaisten maailmankuulu ystävällisyys.

Oireellista on, että monet ihmiset eivät kunnioita mitään sääntöjä vaikka vaativatkin niiden noudattamista muilta. Kaiken esimerkillisyyden varmistamiseksi edellä mainittu poppoo poltti vittuilunsa päätteeksi hermosauhut stadionin nurmikolla, vaikka koko alueella on tupakointi kielletty. Vapainta kasvatusta on tietysti se, ettei ole kasvatusta lainkaan, mutta oliko röökin vetäminen nyt hyvää esimerkkiä lapsille?

Liikenteessä nämä piittaamattomat arvoinvalidit aiheuttavat tietenkin suurimmat ja vahingollisimmat katastrofit. On kummallista, miten vaikea ihmisten on elää edes alkeellisimmankin vastuun edellyttämällä tavalla. Sen sijaan he ajavat autoa matkapuhelin toisessa ja viinapullo toisessa kädessä, ikään kuin kyse olisi harmittomasta huvista.

Juuri liikenteessä ihmisten henki on enemmän vastaantulijoiden armoilla kuin leikkauspöydällä tai erikoislääkärissä – siis myös kunnon ihmisten henki. Silti liikenteessä tehdään välinpitämättömimmät ja törkeimmät pikkurikokset, jotka usein johtavat arvaamattoman suuriin seurauksiin.


Massojen kapina

Entä mitä filosofista merkitystä tällä kaikella on? Espanjalainen filosofi José Ortega y Gasset arvosteli teoksessaan Massojen kapina (La rebelión de las masas, 1930) modernisoitumisen myötä syntynyttä, henkisesti laiskistunutta ja epä-älyllistynyttä persoonallisuustyyppiä, joka on kiinnostunut oikeuksistaan mutta tuskin lainkaan velvollisuuksistaan. Ortegan mielestä länsimaisen sivistyksen pohja ja yhteiselämän syvärakenteet ovat jääneet tällaisen ihmistyypin ymmärryksen ulkopuolelle.

Maailman pitäisi luonnollisesti tulla ajan myötä paremmaksi ja moraalisemmaksi niin kuin ihmistenkin. Massojen kapinassa arvostellaankin sitä, että päämäärät luodaan vain välittömän tyydytyksen periaatteelle. Siten ne voidaan saavuttaa nopeasti. Toisaalta päämäärät on jouduttu tällöin asettamaan niin matalalle, että ne väistämättä toteutuvat.

Näin yhteiskunta banalisoituu, ja arvoista tulee massakulttuurin makkaraa. Toisella tavoin lausuttuna hyvinvointi nousee ihmisten pikarissa kukkuralle. Vaatimusten ja omien velvollisuuksien laiminlyömisen kehä syvenee, ja epätasapaino lisääntyy.

Minun tulkintani: juuri näin yhteiskunta romahtaa. Työväen- ja keskiluokan aggressiot purkautuvat jatkuvina vaatimuksina, ja kyseinen väestönosa tekee ennen pitkää suurimman osan omaisuus- ja väkivaltarikoksista. Hallitseva yläluokka (tai toisella tavoin sanottuna alamaailma) puolestaan tekee suurimman osan taloudellisista ja poliittisista rikoksista. Hyvinvoinnin idättämä välinpitämättömyys johtaa lopulta sotaan, sotaan, joka pakottaa jälleen ihmiset pysymään raameissaan, kunnioittamaan toisiaan ja rajojaan sekä käyttäytymään kohteliaasti. Niin on käynyt satojen vuosien ajan ja käy vastaisuudessakin.

Siinä José Ortega y Gasset joka tapauksessa erehtyi, että hänen mukaansa Euroopan kansallisvaltioiden muodostumista seuraava vaihe olisi yleiseurooppalaisen valtioliiton luominen. Oman käsitykseni mukaan juuri tämä on massojen kapinan kohtalokkain vaihe: väestöjen hallitsematon siirtyileminen maasta toiseen, se, joka aiheuttaa tilan ahtautta niin parhailla auringonottopaikoilla kuin lähiöiden varjoisilla kujillakin.

Ja tästä kaikesta lemahtaa – aivan kuten Friedrich Nietzsche kirjoitti Iloisessa tieteessään (1886/1989, s. 199, ajatelma 349) – ”liikaväestön ummehtunut ilma, kuin hädässä ja ahtaudessa ahertavien pikkueläinten haju”.

5. heinäkuuta 2010

Vastustamme ahdasmielisyyttä


Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n järjestämä gay pride -viikko sujui rauhanomaisesti, kun vähemmistövaltuutettu ja kiihkouskovaiset eivät päässeet häiritsemään tapahtumia. Kuokkavieraita tosin kävi, mutta he ovat nyt paremmassa tallessa (palaan asiaan savun hälvettyä).

Meiltä kysytään silloin tällöin, miksi marssimme, juhlimme ja niin edelleen. Me vastaamme: olemme rakkauden etujärjestö ja vastustamme seksuaalista ahdasmielisyyttä. Jos yksi osa seksuaalisuudesta vaarallistetaan, tuota estoisuutta on sitten helppo levittää kaiken seksuaalisuuden piiriin. Myös sinun jälkeläisesi voivat olla homoja tai lesboja, ja niinpä marssimme sinun lastesi puolesta.

Viime lauantaina lämmintä oli noin 25 astetta, joten osallistuin itse gay-paraatiin paidattomien puolueessa. Vapautuspäiväparaatin järjestäytyessä Senaatintorilla pohdin hetken, kenen riveihin tässä nyt menisi, ja päätin asettua ilman yläosia – paitoja ja rintsikoita – marssivien ruotuun.

Siitä kulkue lähti etenemään Aleksanterinkatua pitkin Kolmelle Sepälle, ja sieltä edelleen Mannerheimintietä Eduskuntatalon ja Finlandiatalon ohi Oopperatalon puistoon.

Tässä paidattomien etenemistä Aleksanterinkatua pitkin. Kuvassa näkyviä tyttöjä katseleva random-setä on näköjään laittanut toiseen käteensä jonkinlaisen rannetuen hillitäkseen itseään.



Seuraavasta kuvasta näkyy, että seksuaalivähemmistöihin kuuluu paljon ihmisiä. Marssille osallistui noin 5000 henkeä, mutta määrän arvioidaan olevan paljon suurempi; voidaan jopa väittää, että jokainen kuuluu johonkin seksuaalivähemmistöön.



Eduskuntatalon kohdalla minäkin kiljaisin kurkustani erään iskulauseen: ”Paidat pois myös parlamentin pater noster -hississä!” Tällä tavoin haluan tasa-arvoa kaikille kusimuttereille ja Kalervo Kummolalle (muistattehan nännikohun).

Äänet käyvät kaupaksi

Tästä onkin hyvä jatkaa lempiaiheeseeni, nimittäin politiikkaan. Politiikkaa vapautuspäivillä puhuttiin taas paljon. Seksuaalivähemmistöliike politisoitui asianmukaisesti jo 1960-luvulla, mutta nykypäivänä politiikka on kuulemma ”viihteellistynyt”. Viihteellistymistä valitellaan ihmeen paljon ainakin verrattuna siihen, että viihteen pitäisi olla hauskaa. Onhan viihde tietysti ikävystyttävää, jos sen takana ei ole mitään substanssia. Onneksi pride-viikolla on.

Myös seksuaalivähemmistöliike on totta kai viihteellistynyt. Se ei kuitenkaan pärjää viihteellistymisessä seksuaalienemmistöliikkeille – ei myöskään yrittäessään erotisoida politiikkaa. Setan asiallisenkuivat tötteröhatut häviävät esimerkiksi Matti Vanhasen mediaseksikkyydelle. Erona on vain se, että homot haluavat tehdä olemassaolostaan julkista mutta Matti Vanhanen yksityistä. Niinpä hän sai julkisuutta enemmän kuin osasi pyytää.

Kun homojen muodollisissa oloissa ei ole (homovaltion perustamista lukuun ottamatta) paljoa korjaamista, seksuaalivähemmistöliikekään ei voi enää käyttää politiikkaa play groundinaan, vaan poliitikot käyttävät seksuaalivähemmistöliikettä omana fooruminaan.

Myös pride-viikosta on tullut poliitikkojen esiintymislava. Esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubb, joka oli kutsuttu tapahtuman suojelijaksi, kävi Kolmen Sepän avajaistilaisuudessa keräämässä poliittiset irtopisteet aivan niin kuin olisi käynyt merkitsemässä tuottoisat optiot.

Helsingin seudun Setan painetussa esitteessä Stubbia kiiteltiin työstä seksuaalivähemmistöjen hyväksi, ”vaikka siitä ei aina poliittisia pisteitä tipukaan” (sivu 3). Läpyskä taisi olla oikeassa. Trikki oli aika läpinäkyvä.

Monet puolueet pitävät homoja tyhmänä vaalikarjana, jolta otetaan äänet pois tasa-arvoisuuden ja suvaitsevuuden julistuksilla. Poliitikot lukevat saman katon alle myös maahanmuuton edistämisen, vaikka homoilla ja maahanmuutolla ei ole mitään tekemistä keskenään ja jatkuva maahanmuutto vain huonontaa kansallisten vähemmistöjen asemaa. En ainakaan itse halua, että kansalliset seksuaalivähemmistöt lastataan samaan junaan maahanmuuttajaväestön kanssa, vaikka se juna kiitääkin tietysti kohti Paratiisia.


Voi Venäjä!

Alexander Stubbin mukaan maailmassa on viisi valtiota, joissa homoseksuaalisuudesta rangaistaan kuolemalla, ja seitsemänkymmentä maata, joissa homoseksuaalisesta kanssakäymisestä tuomitaan vankeusrangaistukseen. Stubb jätti kuitenkin mainitsematta, että suurin osa näistä maista on islamilaisia valtioita. Asia taisi päästä unohtumaan, jotta ihmiset muistaisivat paremmin sen, kuinka vaarallista on olla islamkriittinen rasisti. Tässä siis jälleen näyttöä siitä, miksi suvaitsevaisuus ei voi olla kaiken hyväksymistä ja kuinka kaiken suvaitseminen johtaa väistämättä ristiriitaan.

Ote Stubbin viikontakaisesta puheesta: ”On hyvä, että pride-juhla on olemassa, mutta vielä parempi olisi, jos sitä ei tarvittaisi.” – Puolensa tässäkin ihanteellisuudessa, mutta omasta mielestäni yhteiskunnan ei tarvitse olla homoneutraali, kun se ei ole heteroneutraali eikä uskontoneutraalikaan. Neutraloiminen on muutenkin hieman samanlaista kuin vihollisen neutralointi sodassa, joten kivoja asioita ei pidä tunkea takaisin kaappiin. Myös ulkoministeri korjasi ajatustaan myöntämällä, etteivät asiat ole kovin hyvällä tolalla sen enempää Venäjällä kuin jossakin Absurdiassa, jossa homoja viedään kuin sikaa korvasta.

Aika magee mukaelma tuo Stubbin ajatus joka tapauksessa oli Karl Marxin kommunistisesta manifestista. Sen mukaan kommunistinen puolue lopetetaan, kun tavoitteet on saavutettu. Mainittakoon, että samaa parafraasia sovellettiin myös Setan perustamiskirjassa, jonka mukaan Setankin toiminta voidaan lopettaa, kun sen tavoitteet ovat täynnä. Sitä Stubb ei puolestaan kertonut, lopetetaanko myös kokoomuksen toiminta, kun puolue on saavuttanut omat tavoitteensa. Ainakin kommunistinen puolue kamppailee tätä nykyä henki hieverissä niin, että sen tavoitteet taitavat olla täyttyneet. Eri asia sitten on, pitäisikö ihmiskunnan purjehtimisesta onnensa satamaan kiittää enemmän kommunismia kuin kapitalismin ikiliikkujaa.


Omituista pentupolitiikkaa

En ole koskaan kannattanut seksuaalivähemmistöliikkeen lapsipolitiikkaa, vaikka kannatankin seksuaalivähemmistöjen aseman legitimoimista kaikissa muissa suhteissa. Niinpä en ymmärrä, miksi Alexander Stubb pitää tärkeänä ”sisäisen ja ulkoisen adoption ulottamista myös samaa sukupuolta olevien piiriin”, kun juuri kukaan homo ei lapsia halua – muutamaa äänekästä lesboparia lukuun ottamatta.

Pentupolitiikasta on ritualisoitunut symbolisen kiistelyn väline, jonka kautta kiistellään siitä, mitä ajatellaan homoista yleensä. Näin tuotetut ajatuskulut ja johtopäätökset ovat kuitenkin väistämättä virheellisiä. Voidaan jopa kysyä, miksi heteropoliitikot tyrkyttävät lapsia meille. Meneekö heidän perhe-elämässään niin huonosti, että meidän pitäisi ottaa vastuuta lasten kasvattamisestakin?

Totta kai myös apua mielellään antaisi. Mikä onkaan kauniimpi asia kuin iloisten pikku päivänsäteiden hyvinvointi? Ehkä lapsipolitiikan ongelmat ovatkin suurimmaksi osaksi heterokulttuurin sisäisiä, kun avioliittoja solmitaan ja revitään auki kevyin perustein, eikä lastenhankinta ole yhtä tarkkaan harkittua kuin homojen tapauksessa.

Tätä pohtiessani minulle tulee mieleen sarjakuva, jossa lapsiperhe lähestyy eläintarhan leijonahäkkiä, ja perheenisä lausuu vaimolleen ja lapsilleen: ”Varokaa, sillä eläimet, joilla on pentuja, voivat olla vaarallisia!”


Muumimukilapsilaki

On kieltämättä hyvä, että surkastuvan kansakuntamme väestö uudistuu sisältä päin ja kansakunta kasvaa. Siksi minulla ei ole mitään homojen ja lesbojenkaan lastenhankintaa vastaan. Mutta omasta mielestäni lapsi tarvitsee sekä äidin että isän. Samaa mieltä näyttää olevan myös psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen vuonna 2001 tarkastetussa väitöskirjassaan, jonka mukaan ilman isää kasvavalla pojalla on kahdeksankertainen riski syyllistyä vankeustuomion tuottavaan väkivallantekoon kuin vertailuryhmällä, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana, ja tyttöjen kohdalla syrjäytymistä eniten selittävä syy on lapsuudesta puuttuva isä.

Jokaisella lapsella on väistämättä biologinen äiti ja isä, sillä lapsia syntyy vain naisen ja miehen sukusoluista. Niinpä homoparien ja lesboparien lastenhankintaan sisältyy biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista, ellei sitten ajatella, että esimerkiksi homo ja lesbo hankkivat keskenään lapsen, jonka isäksi ja äidiksi he ryhtyvät yhdessä.

Useimmiten asia on kuitenkin niin, että biseksuaalina esiintyvä nainen pullauttaa lapsen jonkun miehen kanssa, katkaisee myöhemmin välit mieheen ja haluaa adoptoida lapsen naispuolisolleen. Usein väitetään, ettei vanhemmuudessa onnistuminen riipu vanhempien sukupuolesta ja että tärkeää on vain se, että lapsella on hyvät vanhemmat. Mutta miksi sanoa rakastaviksi sellaisia vanhempia, jotka ensi töiseen haluavat lyödä poikki lapsen suhteen hänen toiseen biologiseen vanhempaansa?

Voimassa oleva adoptiolaki on feministisen lobbauksen tulos ja polkee sekä lasten että miesten etua. Samoin myös hedelmöityshoitolaki on susi, koska sen mukaan spermaa luovuttaneen henkilöllisyyttä ei enää kerrota lapselle, eikä lapsi saa tietää biologista alkuperäänsä myöskään aikuisena. Sperman luovuttaja puolestaan on yleensä mies eikä nainen, joten miehet on tätäkin kautta lingottu pois kasvatustehtävästä. Jessicat ja Janicat varmaan riemuitsevat, kun ovat saaneet kyseiset lait voimaan, mutta kuinka onnellinen on se pihalla yksin leikkivä pikku Pekka, jolla on nyt kaksi oikeaa äitiä?

Se, että ministeri Stubbista ”tuntuu hassulta”, etteivät homot voi hankkia lapsia adoptoimalla, paljastaa, että Stubb ei ole analysoinut ihan loppuun asti kaikkia niitä näkökohtia, joita asiaan liittyy. ”Perheen sisäinenkin” adoptio merkitsee tällaisissa tapauksissa yleensä biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista ja koituu useimmiten lapsen ja hänen biologisen isänsä haitaksi. Tarkempia kannanottojani tässä ja tässä.


Huvitammeko itsemme hengiltä?

Entä miten suhtautua väitteisiin homokulttuurin viihteellisyydestä? Mukavaa, että tuore Mr. Gay Finlandkin arvostelee homokulttuurin viihteellistymistä, varsinkin kun koko valinta oli läpikotaisin viihteellinen tapahtuma! Uskon, että viihteellisyys on kuitenkin välittynyt gay-liikkeeseen yleispolitiikan piiristä, ja karnevalismi taas on osa kaikkea kumouksellisuutta.

Saattaa olla, että olen myös itse hieman erilainen homo, sillä en viihdy kovin hyvin viihde- enkä huvittelutilaisuuksissa. Nauran kyllä aika monille jutuille, mutta eri syistä kuin useimmat toiset, ja vaarallisena pidän sitä, jos tärkeitä asioita ratkaistaan pelkästään fiilispohjalta.

Koko ikäni olen vihannut syvästi niitä kanoja, jotka kaikissa yhdistyksissä katkaisevat älylliset keskustelut ja peittävät järkevän ajattelun ja toiminnan johonkin omaan kaakatukseensa. Jo peruskoulun alaluokilla karsastin kaikkia ryhmätyömuotoja, joissa tyhmimmät yleensä kaappasivat puheenvuorot. Aina tuli joku feimi, joka sekoitti kaiken mutta nautti toisten suosiota, koska hänellä oli kauniit vaatteet; tosin pää oli tyhjä ja korvien välissä humisi tuuli. Opettajat palkitsivat näitä Lissuja ja Lässyjä pelkästä sosiaalisuudesta. Politiikka on ihan samanlaista: älyllisesti kehnoimpien kukoistusta ja heidän ehdoillaan elämistä.

Onneksi seksuaalivähemmistöjen politiikka ei kulje viihteellistymisen kärjessä. Homoja haukutaan usein paljosta juhlimisesta. Aika vähällä sen maineen saa, kun pride-tapahtumakin on vain kerran vuodessa.

Homoravintoloita on maassamme yhtä monta kuin kaljakapakoita pienimmissäkin kirkonkylissä. Kun homopoika lähtee juhlimaan, hän käyttäytyy varovaisesti ja jopa korostetun pidättyvästi vältellen humaltumista ja itsensä irti päästämistä pelkän seksinpelon vuoksi. Ja sitten väitetään, että nämä kukkakepit ja miehentaimet elävät muka holtitonta elämää! Kipeää tekee katsella, kun monin tavoin ahdistetut ja ideologisista ajatusrajoitteista kärsivät homot eivät oikein osaa nauttia mistään. Että älkää valittako älkääkä kiitelkö paljosta juhlimisesta, karnevalisoitumisesta tai viihteellistymisestä. Nuo mielikuvat ovat sinänsä pinnallisia.


Homokulttuurin ikonisoituminen

Vapautuspäivillä oli tänäkin vuonna teema. Teemat ovat minusta kurjia. Ne kuolettavat vapaan ajattelun, kun kaikki pitää sovittaa jonkin keinotekoisen aiheen alle. Viimevuotinen teema oli kyllä hieno ja kertoo kuulumisesta kansakuntaan: homot ja suomalaisuus. Myös tämänvuotinen teema puhuttelee.

Teemana olivat idolit ja esikuvat. Ikävä kyllä, homokulttuuri on täynnä idoleita ja ikoneja. Idolit sisältävät imitaatiota. Onkin harmillista, että homokulttuuri koostuu pitkälti jäljittelystä. Imitaatio on psykologisesti katsoen aggression merkki. Kun lapset matkivat opettajiaan tai irvailevat vanhempiensa kustannuksella, imitaatio sisältää tietyn arvostelman.

Homokulttuurikaan ei ole lyhyen historiansa aikana päässyt irti imitaatioista, idoleista eikä ikoneistaan. Irrottautuminen olisi kuitenkin hyväksi, sillä se osoittaisi, että meillä on jotakin omaa. Nykyään homoskeneä kansoittavat erilaiset Michael Jackson -parodiat ja Abba-imitaatiot. Niin, tiedän: omaperäinen ajattelu on aina ollut harvinaista, sillä se vaatii poikkeuksellista vapautta.

Ja kyllähän homot ovat luoneetkin monenmoista. Melkein yhtä paljon kuin juutalaiset. Pitäisi vain välttää poliittista korrektiutta sekä narsismia. Ne eivät ole suinkaan sama asia kuin hyvä itsetunto.

Itsetunnon käsite muistuttaa muuten varmuuden käsitettä. Kyseessä on paradoksi: mitä varmempi ihminen on itsestään, sitä vähemmän hän uskaltaa epäillä itseään, ja sitä epävarmemmalla pohjalla hänen itseluottamuksensa todellisuudessa on. Ja mitä epävarmemmaksi ihminen tunnustaa itsensä, sitä enemmän hän uskaltaa epäillä itseään, mikä taas onkin jo merkki hyvästä itsetunnosta. Tämä koskee tasapuolisesti sekä heteroita että homoja.


Vapauden korkein aste: vapaus vapautusliikkeestä

Seksuaalivähemmistöliikkeessä ei ikävä kyllä sallita kovin paljon toisinajattelua. Homoja vaaditaan sitoutumaan lähinnä vihervasemmiston ideologiaan, vaikka länsimaissa koko kulttuuri on ponkaissut esiin liberaalin poliittisen teorian pohjalta. Lisäksi homojen ei sallita kyseenalaistavan esimerkiksi maahanmuuttoa. Entinen radikaalina pidetty liike vaatii nykyään sitoutumista sovinnaisiin ja keskiluokkaisiin arvoihin. Tämä on tietenkin ominaista kaikille vähemmistöille: oman pesän likaajina pidetyt halutaan vaientaa, jotteivät järjestöjyrät menettäisi uskottavuuttaan valtakulttuurin silmissä.

Gay-liike ei ole todellisuudessa myöskään kovin iloinen, ja nimityksen tarkoitus lieneekin rohkaiseva ja optimistinen. Mikäpäs siinä, mutta iloisuus on myös joissakin tapauksissa vääristynyt pakonomaiseksi irvistykseksi.

Viihteellistyminen ja iloitsemisen pakonomaisuus peittävät ahdistusta. Voi olla, että angstisuuden motiivit syntyvät paljolti ulkoisista syistä. Mutta tapa kanavoida oma ahdistus jatkuvaksi ilon vellonnaksi ei ole kaukana itkusta. Olennaisia eivät ole vain vähemmistöjen ja valtakulttuurin väliset suhteet, vaan se, kuinka yksilöt pärjäävät vähemmistöryhmänsä sisällä.

Homokulttuurissa vallitsevat ankarat kirjoittamattomat normit. Homot eivät varmasti syrji ketään, paitsi toisiaan. Homokulttuurissa kohtaa esimerkiksi ikäsyrjintää, joka on nuorison ahdistusta siitä, että näkee itsensä peilistä. Mitä sieltä mahtaa katsella takaisin parin kymmenen vuoden kuluttua? Homoilla pitää olla myös aivan tietyt mielipiteet ja puheentavat. Ulkonäkövaatimukset ovat kammottavia ja rajaavia. Ei ole ihme, että monet homot tekevät itsemurhia – eivät vain heterokulttuurin syrjinnän vuoksi – vaan kohdattuaan oman yhteisönsä julmuuden ja petyttyään.

Parhaiten seksuaalivähemmistöliikkeen hajaantumista ja yksilöiden irtautumista joukkoliikkeestä kuvaavat nykyisin erään TV-sarjahahmon vuorosanat: ”Just because I fuck guys does not mean I’m part of some community. And it dosen’t mean that I have anything in common with someone else who does.” Joukkovoiman väheneminen on tavallaan tappio, mutta laumahenkisyydestä irtautumista voidaan pitää edistyksenä varsinkin, jos se kertoo yhteiskunnan muuttumisesta vapaamielisemmäksi ja hyväksyvämmäksi.

Voitte ehkä ymmärtää, miksi minäkään en ole vuosikymmenten kuluessa löytänyt kotiani kovin hyvin gay- tai queer-liikkeestä. Sen sijaan yritän olla kaikille mukava. Yleensäkin olen se ruma ja tyhmä Jukka Hankamäki, toisten yhtä rumien ja tyhmien kaveri.

4. heinäkuuta 2010

Parhaat lähtevät ensin


Tommy Tabermanin perjantainen kuolema ei tullut yllätyksenä, sillä pahanlaatuisesta aivokasvaimesta kerrottiin jo viime syksynä. Pidetyn runoilijan poismeno koskettaa silti.

Siteerasin itse Tommy Tabermania viimeksi Kulttuurivihkojen 1/2010 haastattelussa, jossa lainasin hänen lausettaan ”lujuus on lempeyttä”. Myös minusta se on.

Eduskuntaan sopisi kyllä enemmänkin kulttuurin ja kirjallisuuden edustajia, sillä useimmilla heistä on järkeä päässä ja sydän paremmin paikallaan kuin niin sanotuilla ammattipoliitikoilla.

Tommyn kuolema on menetys maamme kirjallisuudelle. Silti minun mielestäni ei ole hullumpaa kuolla ajoissa. Vanhuudessa hyvää on vain se, että voi rakastaa enemmän kuin saada rakkautta. Niin ei jää velkaa kenellekään.

Tommyn ajatusta seuraten: ei kukaan ole täällä ikuisesti. Elämä on matkalippu, joka on voimassa vain hetken ja vie yhteen suuntaan.

Siksi on tärkeää käyttää tämä lahja tavalla, jolla katumista ei jää – myöskään Viimeisellä Tuomiolla. Mistä sitten tiedän sen olemassaolon? Sen on pakko olla, sillä tuomittavaa tämä maailma on tuottanut niin paljon.

En ole muutenkaan huolissani elämän jatkumisesta tai jatkumattomuudesta. Elämä on kokonaisuus, jossa uusi ottaa paikkansa luonnon lain mukaisesti. Omasta puolestani haluaisin viimeisen leposijani jonkun vanhan kirkon puistosta, vaahteranlehtien alta, sieltä missä lapset ja nuoret tanssivat hautojen päällä.

2. heinäkuuta 2010

Kansandemokratiajohtajista


Viranomaiset antavat päätöksensä yleensä kesän kynnyksellä ja jäävät sen jälkeen lomille. Niin he tekevät, jotta lomakansa ja julkinen sana eivät kiinnostuisi viranomaisten harjoittamasta mielivallasta. Samalla viranomaiset toivovat, että kansalaisten kesä menisi pilalle viranomaisten itsensä ottaessa aurinkoa. Jos viranomainen ei jostakin syystä pääse lomalle, hän voi kuitenkin lohduttautua sillä, että hallintopäätöksillä kolhitut kansalaiset joutuvat viettämään kesänsä samassa tervassa kuin viranomaiset itsekin – tosin sillä erotuksella, että viranomaisille maksetaan tuosta touhusta palkkaa toisin kuin kansalaisille.

En lakkaa onnittelemasta Suomen kansaa hyvästä herraonnestaan, toisin sanoen siitä, että se sai uudeksi vähemmistövaltuutetuksi Eva Biaudet’n. Iloitsen myös niiden vähemmistöjen puolesta, joiden tasa-arvo paranee nyt koko rahan edestä, Eva Biaudet’n sopimuspalkan verran. Siitä vain kaikki vähemmistökommunistit, vähemmistösosialistit sekä kansalliset ja seksuaalivähemmistöt valituksia tekemään. – Kyllä auttaa.

J. K. Paasikivi sanoi kerran, että eniten hän pelkää sellaisia ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa aktiivisia ja tyhmiä. Kamppaillessaan vähemmistövaltuutetun virasta Eva Biaudet valjasti lapsiarvot keppihevoseksi oikeuttaakseen löyhää ja välinpitämätöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Helsingin Sanomien haastattelussa hän lausui muun muassa näin: ”On punnittava, halutaanko ajaa lapsen etua vai keskittyä siihen, että saadaan vähennettyä tulijoiden lukumäärää.”

Biaudet’n mukaan maahanmuuttajien määrää pitäisi lisätä, jotta voitaisiin ajaa (oletettua) lasten etua. Tämä on eräänlaista kiristystä, jossa lapsia hyväksikäytetään välineinä, kun koetetaan puolustella tulijoiden tulvaa sekä siirtää kehitysmaiden väestöpoliittisista virheistä johtuvia ongelmia meidän maksettavaksemme.

Hakiessani myös itse vähemmistövaltuutetun virkaa kirjoitin omasta puolestani niin, että ”tässä suhteessa on päätettävä, valitsemmeko naisten ja lasten edun ajamisen vaiko muslimiyhteisön linnoittautumisen omaksi saarekkeekseen, jonka sisällä myös despotia on mahdollista.”

Kyse on edelleenkin siitä, miten ihmiset pärjäävät absurdien uskonnollisten järjestelmien sisällä, eikä viranomaisten pitäisi pyrkiä lavastamaan vähemmistöjen ja alkuperäisväestön välille sellaisia konflikteja, joita niiden välillä ei alkuunkaan ole. Ne ovatkin yleensä ajattelemattoman maahanmuuttopolitiikan ja viranomaisten itsensä syytä. Kuitenkin vain Eva Biaudet esitti kansliapäällikkö Ritva Viljasen mukaan muista erottuvat ”selkät linjaukset”.

Eva Biaudet ei ole edeltäjiään parempi eikä pahempi. Hänessä on sisällä samaa softaa kuin Mikko Puumalaisessa ja Johanna Suurpäässä. He kaikki ovat halunneet avata maahanmuuton keulaportit, ja heidän asennoitumisensa muslimikulttuurin sisäiseen väkivaltaisuuteen ja repressiivisyyteen on ollut tyrmistyttävää omassa naiiviudessaan.

Mikäli Biaudet olisi laiska, hän olisi kenties edeltäjiään vaarattomampi – ainakin niitä urheita suomalaisia kohtaan, jotka vielä koettavat pelastaa tämän maan talous- ja sosiaalirakenteen, syntyperäisten suomalaisten työpoliittisen aseman ja koko hyvinvointiyhteiskuntamme maahanmuuton tuottamilta ongelmilta. Mutta Biaudet on valitettavasti laiska vain älyllisesti. Muutoin hän on ahkera, juuri sellainen kuin J. K. Paasikivi pelkäsi.


Paradoksien partaalla

Ministeri Jyri Häkämies iloitsi noin vuosi sitten, että kokoomus sai estetyksi seitsemän kovapalkkaisen johtajanviran perustamisen valtionhallintoon. Virkoja oli tarkoitus perustaa lähinnä vihreiden ja Rkp:n vaatimuksesta. Niiden täyteaineena oli tarkoitus käyttää suojatyöpaikkaa vailla olevien vihreiden ja rkp:läisten lisäksi myös eräitä sosiaalidemokraatteja ja vasemmistoliittolaisia, joista arveltiin virassa toimiessaan koituvan vähemmän haittaa poliittiselle oikeistolle kuin vapaalla jalalla kulkiessaan.

Yhden kovapalkkaisen viran karsiminen säästää valtion palkkausmenoja yli 200 000 euroa vuodessa, mutta kerrannaisvaikutukset ovat sitäkin suuremmat, sillä virassa toimiessaan jokin uusi tasa-arvovirkamies voi aiheuttaa tuhatkertaiset kustannukset valtiontaloudelle!

Muutama uusi virka valitettavasti meni poliittisen kaupankäynnin vuoksi läpi. Eräs niistä on oikeusministeriöön sijoitettu demokratiajohtajan virka. Jo itse nimi on sairas paradoksi. Demokratialla ja johdetulla demokratialla on sama ero kuin tuolilla ja sähkötuolilla. Niinpä uusi demokratiajohtaja, Demla-juristi Johanna Suurpää, on ainakin minun mielestäni demokratian irvokas pilakuva.

Johanna Suurpää on huhkinut koko ikänsä maahanmuuton edistämiseksi. Hän oli avosylin ottamassa vastaan jo Suomen ensimmäisiä somalipakolaisia 1990-luvun alussa. Siitä pitäen hän ja hänen hengenheimolaisensa ovat nakutelleet pikku leluvasaroillaan maamme väestöllistä rakennetta palasiksi ja pitäneet etnisten konfliktien aikaansaamista eräänlaisena elämäntehtävänään. Toisella tavalla sanottuna he ovat halunneet kyseenalaistaa ulkopolitiikkamme keskeisen tuloksen, sen, ettei maassamme ole ollut syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta. Luonnollisestikin maahanmuuton lietsojien motiivit ovat olleet myös feministisiä: on haluttu kiistää poliittisen järjestelmän väitetty patriarkaalisuus ja siihen sisältyvä järki.

Voitte tietenkin väittää, että kantaväestön ja maahanmuuttajien käsitteellisellä erottelullani vastakohtaistan. Mutta miettikää uudestaan: kuka tai mikä vastakohtaistaa? Minun mielestäni vastakohdat ja intressiristiriidat sisältyvät todellisuuteen. Sen muuttaminen toisenlaiseksi olisi yhtä helppoa kuin kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Valtion tehtävä on edistää ensisijaisesti omien kansalaistensa eikä ulkopuolelta tulijoiden etua. Nyt tilanne on aivan päälaellaan, kuten koko maahanmuuttopolitiikka kokonaisuudessaankin.


Paha saa palkkansa

Vähemmistövaltuutetun viran haltijoita on tullut tavaksi nostaa aina vain korkeampiin ja kovapalkkaisempiin virkoihin. Nousujohteinen turbulenssi johtuu siitä, että maansa myyviä luopiosuomalaisia on loppujen lopuksi edelleenkin vaikea löytää virantäyttöjä varten. Vähemmistövaltuutetun virassa selviytymistä pidetään suurena ansiona, sillä tehtävä on hankala. Mutta vaikea se on juuri siksi, että tuossa tehtävässä joutuu toimimaan kansalaisten enemmistömielipiteiden vastaisesti ja kurittamaan kantaväestöön kuuluvia suomalaisia. Tämä johtaa helposti konfliktiin viranhaltijan ja hänen palkkansa maksajien välillä - ja lopulta viranhaltijan oikeusperustuksen katoamiseen.

Vähemmistövaltuutetun viran haltijat ovat nykyajan fariseuksia. Heidät palkitaan entistä paremmilla viroilla, jotta he saisivat hopearahansa. Sitä varten perustetaan tarvittaessa myös uusia virkoja. Yleensäkin valtion virat täytetään yksipuolisesti vain EU:n strategioille uskollisilla henkilöillä, jotka ovat valmiita ajamaan Euroopan unionin päämääräksi asettamaa rajoittamatonta maahanmuuttoa kansakuntien oman edun vastaisesti.

Demokratiajohtajien, vähemmistövaltuutettujen ja tasa-arvovirkanaisten kautta on syntynyt tilanne, jossa valtiovalta käyttää tasa-arvon ihannetta kansakuntien itsemäärämisoikeuden ja kansalaisten oman edun vastaisesti, ikään kuin maahanmuutto olisi subjektiivinen oikeus, johon jokaisella maailman ihmisellä on oikeus.

Tätä Euroopan unionista johdettua hallintaa sanotaan sitten demokratiaksi. Kyseessä on samanlainen byrokraattinen hallitseminen, joka johti Venäjän kansakunnan hajoamiseen yhtäältä puolue-eliittiin ja toisaalta tavalliseen rahvaaseen entisessä Neuvostoliitossa. Myös tulevaisuuden EU:ssa virkavalta elää ennen pitkää omissa oloissaan henkilökohtaisia etuoikeuksia tavoitellen. Kansa puolestaan voi pahoin, prostituutio ja rikollisuus rehottavat kaduilla, ja rappaukset varisevat seinistä. Tämä on Brysselistä johdetun Euroopan tulevaisuudenkuva.

Parin vuosikymmenen sisällä Eurooppa ajautunee maahanmuuton tuloksena kohti uutta ennennäkemätöntä sotaa, jossa kansanryhmät taistelevat omista eduistaan ja oikeuksistaan. Konfliktit eivät ala entiseen tapaan valtioiden väliltä vaan valtioiden sisältä eri kansanryhmien kesken, kun viholliseksi onkin osoittautunut EU-liittovaltio ja sen harjoittama maahanmuuttopolitiikka. Tämä merkitsee, että myös vähemmistövaltuutetuille riittää palkkansa eteen työtä.

Heidän pelastuksensa tulee olemaan yhä korkeampi virka. Mikko Puumalainen nimitettiin aikoinaan apulaisoikeuskansleriksi, ja hänestä tullee lopulta samanlainen hallituksen päänsilittäjä kuin oikeuskansleri Jaakko Jonkasta, jonka toimia prosessioikeuden professori Jyrki Virolainen ehdotti jo epäilyjen ja rikostutkimusten kohteiksi.

Johanna Suurpää taas nostettiin vastaperustettuun demokratiajohtajan virkaan. Hänen ensimmäisiä tehtäviään on viranomaisiin kohdistuvan arvostelun kriminalisointi ja saattaminen rasististen rikosten piiriin Tuija Braxin ja Mika Illmanin ”Rasistiset rikokset” -työryhmän ehdotuksen mukaisesti. Tästä lähtökohdasta tasa-arvoviranomaisena toimiminen olisi ihmisrotu. Ajatus ei ole myöskään kaukana totuudesta sikäli, että tasa-arvoviranomaiseksi päätyminen vaatii tiettyä verenperintöä tai ankkalammen jäsenyyttä esimerkiksi vakaumuksellisena rkp:läisenä.

On sinänsä ymmärrettävää, että viranomaiset haluavat kieltää tasa-arvoviranomaisiin kohdistuvan kritiikin, sillä Eva Biaudet’n nimittäminen ei ole saanut osakseen mitään muuta kuin pelkkää kritiikkiä. Rasistinen rikos voisi jatkossa olla siis myös jonkin luottamuksensa menettäneen byrokraatin arvostelu. Tällaisiin viranhaltijoihin sopisi sama kritiikki, jota Nakke Nakuttaja esitti suustaan Kalevankankaalla vuonna 1918.

Johanna Suurpää saa oikeusministeriön demokratiayksikön johtajana vapaat kädet ilmiantonappien perustamiseen ja internetsensuurin laajentamiseen. Hänelle annetaan täydet valtuudet vaalijärjestelmän uudistamiseen eli äänikynnyksen perustamiseen ja demokratian takavarikoimiseen. Sillä tavoin varmistetaan, ettei poliittista mielipidettä voi kanavoida edes vaaleissa, vaan eri mieltä olevat ajetaan ulkoparlamentaariseen asemaan, jossa he radikalisoituvat.


Ja kansa kiittää

Vähemmistövaltuutetun viimekeväinen nimitys oli tyypillinen poliittinen virantäyttö. Tietty osuus viroista varataan eri puolueille, jotta vallan tasapaino hallinnossa säilyisi. Muussa tapauksessa puolueet alkavat painostaa toisiaan omilla keinoillaan.

Tätä kauhun tasapainoa seuraten puolueet valitsevat sitten kiintiövirkoihinsa puolueelle uskollisia jäseniä omista riveistään. Näin virkoihin päätyy nimenomaan epäpäteviä henkilöitä, juuri sellaisia kuin Eva Biaudet.

Yleensä nimitetyt ovat joko kokoomuksen, kepun, sosiaalidemokraattien tai tietyissä suurimmissa kaupungeissa myös Rkp:n tai vihreiden jäseniä, mutta eivät juuri koskaan puolueettomia. Kuuluisia sosiaalidemokraatteja, jotka on nostettu korkeisiin virkoihin pelkän poliittisen kaupankäynnin tuloksena, ovat esimerkiksi Heikki Koski, Kaarina Suonio, Pirkko Työläjärvi ja Martti Ahtisaari. Voidaankin kysyä, mitä he olisivat ilman Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta. Ilmeisesti tavallisia peruspulliaisia.

Perussuomalainen puolue onkin vaatinut ryhmäpuheenvuorossaan, että poliittiset virkanimitykset lopetettaisiin kokonaan ja virat täytettäisiin parhaiten koulutetuilla ja ansioituneimmilla. Omasta mielestäni paras virkamies on puolueeton virkamies, sillä häntä ei tarvitse siirtää epäluotettavana disponibiliteettiin aina kun ministereiksi astuvat muiden puolueiden poliitikot.

Ei ole ihme, miksi myös ministerinviroissa on niin kehnoa ja epämoraalista porukkaa, sillä ministerinvirkojakaan ei täytetä pätevimmillä ja kyvykkäimmillä vaan aluepoliittisin perustein ja sukupuolten tasajakoa noudattaen. Juuri siksi tässä maassa on niin paskat ministerit.

Kenties vähemmistövaltuutetun virantäyttöön olisi sopinut Astrid Thorsin ehdottama anonyymi työnhaku. Hakijoiden ihonväri, sukupuoli, nimi ja seksuaalinen suuntautuminen olisivat selvinneet vasta haastatteluissa, jos silloinkaan, mikäli hakijat olisivat esiintyneet paperipussi päässä. Näin tasa-arvovirkaan olisi voinut päätyä mies, homoseksuaali tai kantaväestöön kuuluva suomalainen eikä aina vain nainen, alemmin koulutettu tai vierasperäinen, joita Helsingin kaupunkikin ilmoitti suosivansa työpaikkojen ja virkojen täytössä. Nyt tasa-arvovirka täytettiin valtakulttuuria edustavalla hakijalla, joka on kilpahakijoita alemmin koulutettu.


Uhriutumisen pelimerkit viranomaisten käsissä

Ennen vanhaan yhteiskunnassamme kilpailtiin sankariksi pääsemisestä – nykyään uhriksi joutumisen sosiaalisesta valittelupääomasta ja pelimerkeistä, joita alakynteen joutumisen katsotaan tuovan pelaajien käteen.

Jokaisessa kunnon pissiksessä piilee pieni tasa-arvovaltuutettu. Vasta tämän huomaaminen voisi viedä yhteiskuntaa terveempään suuntaan.

Samalla totta kai myönnän: hain itsekin vähemmistövaltuutetun virkaa. Niin en tehnyt kuitenkaan pyrkiäkseni vähemmistöjen yläpuolella olevaksi itkupilliksi, joka tyydyttää itseään nymfopossumaisesti voivuoren päällä. Hain vähemmistövaltuutetuksi tavallisena suomalaisena, joka haluaa olla toisten ihmisten reilu kaveri.

Minulle ohitus virantäytössä ei ollut mikään yllätys. Poliittinen vihervasemmisto on tehnyt minulle tämän saman akateemisissa yhteyksissä kymmeniä kertoja.

Eniten olen pahoillani niiden minua epäilemättäkin paljon pätevämpien henkilöiden puolesta, jotka maisterin- ja kandidaatintutkinnoillaan urheasti hakivat kyseistä virkaa mutta eivät ponnistuksistaan huolimatta tulleet valituksi, ja myös heidän protestinsa tyrmättiin Taivaassa.

Itse hain virkaa yksinomaan korjatakseni vähemmistövaltuutetulle syntynyttä kielteistä julkisuuskuvaa sekä hoitaakseni tehtävää tavalla, joka ei entisestään syventäisi holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta johtuvaa kantaväestön ja viranomaisten kuilua. Mitään ongelmaahan ei vallitse suomalaisten ja ulkomaalaisten välillä, vaan lähes kaikki konfliktit on koettu joko vähemmistöjen sisällä tai kantaväestön suhteessa viranomaisvaltaan.

Lohdutukseksi kaikille teilatuille haluaisinkin hoilottaa muunnelman eräästä tunnetusta laulusta: ”Me ollaan vähemmistövaltuutettuja kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Me ollaan vähemmistövaltuutettujaaaaaaaaaaaaaa...”

Kenties juuri tässä trubaduuri J. Karjalaisen kantaesittämässä teoksessa, jolla päiväkerhon Malla-tätikin voisi pelotella lapsia, myös tasa-arvon ruusu pistelee kirvelevästi. Tasa-arvolla politikoijat ovatkin yleensä nimenomaan etujärjestöpolitiikan etulinjassa. He eivät koskaan aja yleistä etua vaan aina jonkin intressiryhmän etua.

Tasa-arvon penääminen on erikoisetujen ja helpotusten vaatimista, kuten on nähty feministisessä tiedepolitiikassa. Muiden muassa Pasi Malmi ja Henry Laasanen ovat osoittaneet etevästi tutkimuksissaan, että maamme tasa-arvovirat ovat yksipuolisesti naisten hallussa ja että viranhaltijat eivät edes yritä ajaa tasa-arvoa vaan jotakin ryhmäkohtaista omaa etuaan, kuten feminismiä. Sama pätee maahanmuuttopolitiikkaan, ja olisikin virhe pitää feminismiä ja maahanmuuton lietsontaa eri ilmiöinä. Ne ovat ideologisesti samaa alkuperää ja syntyvät samoista motiiveista.

Tämä maa sihisee ja kihisee erilaisia asiamiehiä ja valtuutettuja mustanaan. Maassamme on nykyään muiden muassa lapsiasiamies, vähemmistövaltuutettu ja tasa-arvovaltuutettu. Näiden jumalaisten viranomaisten tehtävänä on pelottaa ihmisiä jo pelkällä olemassaolollaan niin, että kansalaiset tulisivat ajattelukyvyttömiksi ja menettäisivät järkensä ja poliittisen tahtonsa. Viranhaltijat toivovat, että jokaista säikäytettyä ihmistä kohti myös sata muuta pelästyisivät ja alkaisivat sensuroida puheitaan.

Kysymys kuuluu, kuka heidät on oikeastaan valtuuttanut. Ei ainakaan Suomen kansa. Esimerkiksi vähemmistövaltuutettu on puhtaasti poliittinen virkamies, joka käyttää poliittista mielipidevaltaa viranomaisen asemassa. Ja juuri siinä lemahtaa vahvasti totalitarismin löyhkä.

1. heinäkuuta 2010

Uutta Suomessa: ydinvoima


Eduskunta äänesti tänään uusista ydinvoimaloista. Asian alistaminen valtion päätettäväksi oli nähdäkseni hassunkurista, sillä periaatteellinen ratkaisu ydinvoiman käyttöönotosta on tehty jo vuosikymmeniä sitten. Ydinvoiman lisärakentaminen ei pahenna saasteongelmaa, kun jätteet varastoidaan yhteen paikkaan, mutta uusien reaktorien valmistuminen vähentää vanhojen mahdollisesta rikkoutumisesta johtuvia käyttöriskejä.

Ydinvoima ei heikennä kotimaisen turpeen käyttöä, sillä maassamme tarvitaan jatkossa myös turpeeseen perustuvaa sähköä ja kaukolämpöä. Lisäksi ydinvoimalla voidaan pyörittää tuulivoimaloita silloin kun ei tuule. Ydinvoiman käytön jatkaminen oli tämän eduskunnan tärkein ja viisain päätös, aivan samanlainen, jonka Ruotsi jo teki pyörtäessään ydinvoimasta luopumispäätöksen.

Niin sanottuja järkivihreitä ei eduskunnasta löytynyt taaskaan yhtään, vaan puolue petti muiden hallituspuolueiden luottamuksen. Nähdäkseni tästä tulisi antaa kenkää. Hanke meni läpi opposition äänin monien kepulaistenkin äänestäessä vastaan. On harvinaista, että hallituspuolueissa sallitaan poikkeaminen ryhmäkurista näin tärkeässä äänestyksessä, kun taas joissakin mitättömissä pikkuasioissa ryhmäkurista pidetään kynsin hampain kiinni.

Olen puolustanut ydinvoiman käytön jatkamista jo useasti aiemmin, sillä puolimatkasta ei kannata kääntyä takaisin. Ydinenergiavarat on nyt johdonmukaisinta käyttää loppuun. Hiilidioksidin vähentäminen ja ydinvoimasta luopuminen muodostavat mahdottoman yhtälön. Jos ydinvoimaa ei käytetä, meitä odottaa säteilyvaaroja paljon todennäköisempi ja välittömämpi uhka: vedenpaisumus.

Ainahan sitä voi keräillä kokoon risupaketteja, mutta valtion subventioilla sitä kotimaista puuta voimalaitoksissa poltetaan. Risut eivät riitä energiantuotantoon, ja runkopuun polttaminen olisi haaskausta puupulaa potevassa maassa. Myös puun, hakkeen ja turpeen poltto tuottaa kasvihuonekaasuja, ja siksi myös Helsingin kaupungin hyväksymä suunnitelma tuottaa 20 prosenttia energiasta uusiutuvilla raaka-aineilla vuonna 2020 on juuri sitä, miksi tutkiva journalisti Martti Backman sitä viime talvena sanoi: Helsingin vihreä painajainen.