Rotuajattelu ja genetiikka tieteissä

Tieteissä kiistellään silloin tällöin asioista, ”jotka eivät voi olla oikein”. Tiedeyhteisö on riidellyt maailmankaikkeutta koskevista kysymyksistä, ja ihmisiä on viety vankiloihin sekä rovioille väärinä pidetyistä ajatuksista ja teoista, vaikka ne olisivatkin olleet perusteltuja.

Yhteen aikaan ei saanut väittää, että maa kiertää aurinkoa, koska se loukkasi Jumalan kunniaa, kirkon auktoriteettia ja etupäässä kai valtaapitävien mielenrauhaa. Nykyään puheet ihmisroduista ovat yhtä pannaanjulistettuja kuin uskontojen kyseenalaistaminen oli vielä 1800-luvulla.

Tämä johtuu siitä, että rotuajattelulla on synkkä historia. Rotupuheiden katsotaan avaavan tien rotusortoon. Kuitenkin rotuoppi eli ihmisrotujen erilaisuuden tunnustaminen on perin juurin eri asia kuin rotusorto, jonka mukaan rotuja pidetään eriarvoisina. Rotujen erilaisuuden tunnustamisesta ei seuraa, että roduilla olisi eri ihmisarvo tai että jotakin rotua pitäisi sortaa.

Erilaisuuksien myöntäminen voi tietysti ohjata tasa-arvoisuuden kiistämiseen, mutta tasa-arvonhan kiistävät koululaitos, työelämä ja armeijakin. Tasa-arvo on ainoastaan relatiivinen eli suhteellinen, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen, ja sitä on pidettävä loukkaamattomana. Ihmisrotujen suhteelliset eroavuudet ovat olennainen ja hyväksyttävä osa arkielämää, kun taas rotuerottelun mukainen ihmisarvon kieltäminen on epäeettistä.

Tässä valossa on outoa, että rotuajattelun vastustajat, jotka yleensä vaativat kulttuurien rikastamista erilaisuuden väristyksillä, eivät hyväksy tätä kaikkea erilaisuutta silloin, kun sitä avoimesti esille tuodaan. Sen sijaan he vaativat erilaisuuden peittämistä näkyvistä vedoten käsitykseensä, että näkemyksessä eri rotujen olemassaolosta on jotakin pahaa.


Pitäisikö erojen tunnustaminen kieltää?

Entä miten asennoitua rotuajatteluun nykyisin? Olisi virheellistä kieltää erilaisten ihmisrotujen olemassaolo, varsinkin kun erot voidaan todeta sekä geneettisesti että fenotyyppisesti: niin ihmisten perimästä kuin ulkoasustakin. Rotujen erilaisuuden ja erilaisten ominaisuuksien kiistäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisistä suurimmista huiputuksista.

Voidaan suoraan sanoa, että totta kai ihmisroduilla on eroja. Esimerkiksi menestys eri urheilulajeissa riippuu usein rodullisista ominaispiirteistä. Tiettyjen ihmisrotujen sisällä luontaiset taipumukset tietyissä asioissa menestymiseen ovat suuremmat kuin toisten, eivätkä erot selity yksilökohtaisilla eroavuuksilla vaan ryhmä- tai luokkakohtaisilla ominaisuuksilla. Vai miten selittäisitte sen, että parhaat kestävyysjuoksijat ovat itäafrikkalaisia, parhaat keihäänheittäjät eurooppalaisia ja parhaat taitovoimistelijat aasialaisia? Ihminen ei tule pitemmäksi, kevyemmäksi eikä kestävämmäksi pelkästään valmentamalla.

Ongelmat koskevatkin lähinnä käsitteiden määrittelyä. Tarkasti ottaen olemassa on vain yksi ihmislaji, ja kiista koskee sitä, millä kriteereillä rodulliset erot voitaisiin todeta ja järjestellä luokiksi. Geneettiset erot ovat lisäksi hyvin pieniä, mutta niinhän biologisessa perimässä vallitsevat erot aina ovat.

Ajatusta ihmisroduista on vähätelty pelkästään poliittisista syistä. On pelätty rotusortoa, ja siksi rotujen olemassaoloakaan ei ole haluttu myöntää. Se, mitä pidetään totuutena, on tällöin yritetty johdella poliittisesti korrekteina pidetyistä mielipiteistä. Usein totuus on ollut vastoin lakia.

Asiaa voidaan kuitenkin arvioida myös rotuopin kieltämisestä seuraavien mahdollisten tulosten kannalta ja päätyä aivan toisenlaiseen eettiseen johtopäätökseen kuin rotuajattelun vastustajat. Kuinka kauheaa olisikaan, jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan tai esimerkiksi omaa sukupuoltaan: miehiä tai naisia? Entä jos ihmiset eivät saisi olla homoja tai heteroitakaan? Eikö tällainen todellisten erojen kieltäminen johtaisi tukalan ahdasmieliseen yhteiskuntaan?

Rodullisten erojen toteaminen ei siis ole pelkästään mahdollisuus, joka joissakin oloissa voi avata tietä rotusortoon, vaan se on myös sellaisten tosiasioiden toteamista, jotka antavat ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan, yhteiskunnalle mahdollisuuden tunnustaa erilaisuutta ja keskenään erilaisille yksilöille keinon vahvistaa omaa rodullista identiteettiään. En kuitenkaan jatka argumentaatiotani ihmisroduista tässä yhteydessä pitempään.

Sen sijaan huomioni on kiinnittynyt tiedeyhteisössä toimiessani siihen, millaisia ”tieteellisiä rotuja” tieteen omassa piirissä esiintyy. Tällaiselle vertailulle voidaan löytää pohjaa myös ihmistutkimuksen omista löydöksistä.


Tieteen glingonit ja örkit

Olen huvittuneena seurannut, kuinka helposti monien tieteenharjoittajien käsitykset ja kiinnostukset ovat luettavissa heidän omasta olemuksestaan. Tiedeyhteisöä kansoittavat persoonallisuustyypit, jotka ovat sangen kaavoittuneita mutta todellisia, jotka toistuvat arkkityyppisesti ajasta aikaan ja jotka sikäli vastaavat eräänlaisia ”rotuja”. Väärässä eivät olekaan olleet ne terävät psykologit, jotka ovat nähneet, että ”todellisuuden yhteisöllisyyttä” korostavat tieteilijät ovat usein juuri niitä kaikkivoipaisuuskuvitelmiinsa fiksoituneita punahilkkoja, jotka toimivat ylisosiaalisina päivänsäteinä, kun taas toiselta laidalta voidaan löytää ”synkkiä gastroentrologisista häiriöistä kärsiviä nazeja”, joilla puolestaan on yltiöindividualistisia ihanteita oman puhtauskompleksinsa merkiksi tai jatkeeksi.

Tiedeyhteisöstä voidaan löytää myös naturalistinen luonnontieteilijärotu, joka on kiinnittynyt malminetsintäikäiselle latenssilapselle ominaiseen vaiheeseen. Ja lisäksi on vielä tilastotutkimuksesta innostunut sosiologirotu ja sen vastapainoksi kaiken tulkinnanvaraisuutta korostava hermeneuttinen filosofirotu. Erikseen ovat myös analyyttiset systeemifilosofit ja eksistenssifenomenologit, ja useimpien elämännäkemys voidaan lukea heidän kehonkielestään kilometrien päähän.

Tieteen koulukuntaerot vastaavat melkeinpä rotujen kaltaisia luokkia. Tiedeyhteisössä majailee partaturilasrotu, urakipittäjärotu, alistuva projektitutkijarotu, kettumainen johtajarotu, opportunistirotu, hyväksikäyttäjärotu ja hamsterirotu. Nämä rodut voivat olla myös aloitteleville tieteenharjoittajalle vaaraksi, ja usein ne ovat toistensa luontaisia vihollisia. Ihmisten luonteenpiirteet ovat joka tapauksessa suureksi osaksi biologisperäisiä, vaikka ympäristötekijöiden vaikutus persoonan muodostumiseen otettaisiinkin huomioon.

Vakavasti ottaen tahdon sanoa, että ihmiset ovat yllätyksettömän läpinäkyviä omassa kaavoittuneisuudessaan. Päätelmäni eivät siis johdu siitä, että oma tulkintani olisi stereotyyppinen, vaan siitä, että ihmisten asenteet, käytös ja heidän ominaisuutensa ovat tavattoman stereotyyppisiä. Kaavoittuneet käyttäytymisen perusmallit ja ihmistyypit esiintyvät todellisuudessa itsessään. Vuosikymmenet ja -sadat vaihtuvat, mutta aina vain yliopistoista löytyvät ”ne pullonpohjat silmillä kirjastojen kellareissa viihtyvät kirjatoukat” ja toisaalta myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista tutun Emmett Brownin tapaiset hullut keksijät.

Heistä siis muodostuu eräänlaisia ihmisrotuja tai ainakin luokkia. Aina kun moititaan stereotypioiden lietsomisesta, onkin syytä muistaa, että kaikki käsitteellinen maailmanhahmotus perustuu luokitteluun. Jo käsite sinänsä nimeää luokan: esimerkiksi kattilan käsitteen kautta tietyt astiat erottuvat nimenomaan kattiloiksi. Jos luokittelu kiellettäisiin, jouduttaisiin peruuttamaan myös Carl Linnén elollisessa maailmassa tekemä kasvien luokittelu. Absurdia onkin, että politiikan maailmassa luokitteluja on pidetty loukkaavina, vaikka luokittelujen perusteet olisivat ontologisesti paikkaansa pitäviä.

Ihmisten ulkoiset ominaispiirteet ovat kylläkin varsin pieniä verrattuna siihen, kuinka suuria henkisiä eroja ihmisten välillä on. Nämä erot ovat tietenkin yksilöllisiä eivätkä rotukohtaisia. Siksi voidaan toistaa se usein esitetty ajatus, että yksilöiden erot ovat merkittävämpiä kuin rotujen tai luokkien erot. Joka tapauksessa ihmisyksilöillä näyttää olevan yhtä suuria näkymättömiä eroja kuin Star Trekin hahmoilla on keskinäisiä näkyviä eroja. Vaikka ulkoiset erot olisivat suuria, ne ovat kuitenkin pieniä, jos niitä verrataan niihin henkisiin ja psyykkisiin eroihin, joita keskenään suhteellisen samannäköisillä olennoilla on. Myös tiedeyhteisössä esiintyy niin ”glingoneita” kuin ”örkkejä”.

Vitsikästä on myös se, että rotuajattelu, jota osa tieteenharjoittajista koettaa nyt jynssätä pois, on tieteen oma luomus. Tavalliset pulliaiset eivät luoneet genetiikkaa, vaan se on tieteellisesti treenattujen aivojen tulos. Mutta onhan tiede usein muulloinkin keksinyt asioita, joita monet tiedemiehet ovat jälkeenpäin katuneet, esimerkiksi ydinreaktion. Tosin myös se esiintyy todellisuudessa itsessään eikä ole vastoin totuutta, vaikka henkeä ei saada enää tässäkään asiayhteydessä takaisin pulloon.


Onko tietoinen pariutuminen rodunjalostusta?

Jean-Christophe Grangen menestysdekkarissa Purppuravirrat kuvataan yliopistoyhteisöä, joka ei ainoastaan pidä rotujen eroja tosiasioina vaan on ryhtynyt aktiivisesti muuntelemaan todellisuutta rodunjalostuksen keinoin. Alppien keskelle sijoittuva ikivanha yliopisto toimii käytännössä sisäsiittolana, jossa professorit naivat ainoastaan toisia professoreja tuottaakseen älykkäitä jälkeläisiä. Nämä puolestaan naitetaan toisilleen entistä älykkäämmän ihmisrodun tuottamiseksi. Ikävä kyllä, sivuseurauksena tapahtuu degeneroitumista, kun perinnölliset sairaudet kasautuvat suljetussa yhteisössä. Tämä puolestaan johtaa ongelmiin ja ongelmien epätoivoisiin ratkaisuyrityksiin.

Tapahtumat lienee tarkoituksella sijoitettu yliopistomaailmaan piikin suuntaamiseksi juuri siihen, että rotuajattelu on tieteen omaa keksintöä. Asetelma on vulgaari, mutta myös käytännön elämä on usein kuvatun kaltaista. Ihmisten lisääntyminen on luokkasidonnaista, ja voidaan kysyä, mitä tapahtuisi, jos tämä sosiaalinen rakenne purettaisiin ja professorit naisivat siivoojia ja kääntäen (tällaisia luokkarajojen ylityksiä tietysti tapahtuu kaiken aikaa). Koska älykkyys on perinnöllistä, huippuälykkäitä ihmisiä syntyisi varmastikin vähemmän. Mainittakoon, ettei kyseisessä romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa esitettyä yliopistoa ole olemassa, ellei sitten ajatella, että nepotismia harjoittava yliopisto toimii koko yliopistomaailman vertauskuvana.

Joka tapauksessa etiikan ja moraalin asiantuntijat eivät ole kyenneet vastaamaan siihen, mitä pahaa on rodunjalostuksen päämäärässä itsessään: terveissä, kauniissa ja älykkäissä ihmisissä. Voidaan jopa väittää, että jokainen ihminen, joka nykyään kuolee poistettavissa olevaan geneettiseen sairauteen, on rodunjalostusta koskevan synkän historian käänteinen uhri. Kuitenkin esimerkiksi eläinten geenimuuntelu elin- tai kudossiirrännäisten tuottamiseksi ihmisille voisi olla eettisesti täysin hyväksyttävää, mikäli biologiset ja lääketieteelliset riskit saataisiin eliminoiduiksi.


EU-geniikan nykytila

Rodunjalostuksen eettiset kysymykset ovat tulleet ajankohtaisiksi geenitekniikan kehittymisen myötä. Geenien muunteluhan on vain eräs keino nopeuttaa esimerkiksi kasvien jalostusprosessia, johon nykyään joudutaan käyttämään syöpää aiheuttavia kemikaaleja ja säteilytystä samalla kun geenimuuntelun sallimisesta kiistellään ja sen käyttöönottoa viivytetään. Esitetyt vasta-argumentit ovat olleet useimmiten poliittisia.

Nykypoliitikot kauhistuvat heti kuullessaan sanan ”geeni” ja estävät geenimanipulaation myönteisten tulosten käyttöönoton. Myös monien filosofien esittämä vasta-argumentti on pragmaattinen: jos geenien muuntelua sovelletaan ihmisiin, ihmiskohtaloita voidaan yrittää ohjata ulkoa, valtion tai jonkin muun vallankäyttäjän toimesta, jolloin ajaudutaan helposti yksipuolisuuteen.

Tietenkin geenimuunteluun liittyy myös haittoja, joiden perusteella se ei ole vain poliittisesti ongelmallista vaan myös sinänsä kyseenalaista. Riskeinä ovat muiden muassa kasvilajikkeille luotujen uusien ominaisuuksien sivuvaikutukset luonnon kokonaisuuteen ja hyppivien geenien syntyminen, joka saattaa laukaista ennustamattoman mutaatiovyöryn.

Myös ihmisten keskuudessa lienee varminta pitäytyä pelkkään ”tavanomaiseen jalostusprosessiin”, joka on olennainen osa geenien luonnollista virtaa. Se taas perustuu ihmisten vapaaseen pariutumiseen, jossa geenimuunnoksia tulee tosin vain satunnaisiin eikä toivottuihin paikkoihin.

Minulla itselläni ei ole tietenkään mitään tekemistä tämän lajinsäilytysstrategisen lisääntymistoiminnan kanssa, ja ulkopuolisena tarkastelenkin kyseistä toimintaa omalta ideologiakriittiseltä näköalapaikaltani. Kiintoisaa asiassa on ihmisten halu ylipäänsä päättää tai määrätä jälkeläisistään ja esimerkiksi heidän sukupuolestaan. Ominaisuuksien jakaminen toivottuihin ja ei-toivottuihin taas ei liene pedagogisesti hyväksi. Luonnollinen ankkalampi tai sorsarutakko on siis varmastikin parempi vaihtoehto kuin lasisilmäisten laboratory-habit-of-mind-tutkijoitten suuruudenhullu lajien sekä rotujen jalostus piikin ja pipetin keinoin.