26. huhtikuuta 2010

On kaikki vain lainaa


Suomalaisella kevyellä musiikilla (joka usein on myös erittäin heviä) menee nykyään lähes yhtä hyvin kuin klassisella musiikilla. Television laulukilpailut leipovat lavatähtiä niin tiuhaan, ettei heidän levyjään ehdi edes ostaa saati kuunnella. Dance-musiikin yksilösuorittajat puolestaan tulevat läpi useimmiten omalla painollaan. Lisäksi maassamme on bändimusiikin vahva perinne, joka menestyy ilman tv-ohjelmaformaatteja. On kaiken kaikkiaan hämmästyttävää, miten paljon lahjakkuutta ja tekemisen iloa näin pieneen kansakuntaan mahtuu.

Musiikillisessa avaruudessa on myös ahdasta. Muutamasta soinnusta ei voida panna kokoon montakaan kombinaatiota. Esimerkin tarjoaa Jenni Vartiainen viime kuun lopussa julkaistulla laulullaan, jonka on säveltänyt ja sovittanut Teemu Brunila. Listahitti ”En haluu kuolla tänä yönä” toistaa kahdenkymmenen ensimmäisen sekunnin matkalta Kate Ryanin ”Désenchantéen” (2002) sävelkulun todellisella äänilevyn tarkkuudella. Varmaan moni muukin on huomannut yhtäläisyyden. Jos ette, kuunnelkaa.

Vielä yllättävämpää yhdenmukaisuus oli Vartiaisen aiemmalta albumilta peräisin olevan ”Mustaa kahvia”-raidan ja Eppu Normaalilta tunnetun, nyt jo klassikoksi muuttuneen, ”Kun olet poissa”-jollotuksen välillä. Kertosäkeet muistuttavat parin soinnun poikkeuksella toisiaan niin, että monot menevät pienen säveltapailun tuloksena aivan vinoon.

Lainailu voi olla tahallista tai tahatonta. Tietoisestikin tehtynä se on totta kai sallittua. Lainasihan myös Antti Tuisku Dingon ”Levottoman tuhkimon” alkuriffiä ”Levoton”-singlensä alussa. Tosin viittauskohde oli peittelemättömämmin esitetty ja helpommin tunnistettavissa kuin näissä Jenni Vartiaisen tapauksissa, joissa lainausten peittoon jääminen voi tuottaa epäilyn lähteen salaamisesta. Joka tapauksessa Vartiainen ja Brunila ovat saaneet aikaan vetoavan uuden levyn, ja minua harmittaa, että heleä-ääninen Jenni joutui perumaan keikkansa viime viikonloppuna sairaustapauksen vuoksi.


Hieno albumi

Jenni Vartiaisen Seili-albumi on vahva ehdokas koko vuoden parhaaksi suomalaiseksi popmusiikin julkaisuksi, eikä vaikutelmani johdu sympatioista, joita minulla yhä on Ihmisten edessä -debyyttialbumia (2007) ja sen nimiöraitaa kohtaan.

Uusi albumi on samalla sekä mahtipontinen että kokeileva, ja odotan innostuneena, miten sen laulut toimivat keikoilla, joilla osaa niistä voidaan soittaa myös akustisesti. Levyltä erottuvat edukseen sen edellä mainittu singlelohkaisu ”En haluu kuolla tänä yönä”, joka energisyydestään ja myönteisyydestään huolimatta herättää kysymyksen, kenen kyytiin Jenni on oikein illan päätteeksi noussut.

Ironinen ”Nettiin” puolestaan tarttuu internetpornon ongelmiin humoristisesti ja ilman tosikkomaista paatosta. Balladimaisesta ”Missä muruseni on?”-tunnelmoinnista puolestaan tulee varmasti juuri sellainen klassikko, joka löytää tiensä suomalaiseen virsikirjaan. Sanat tähän 1960-luvun laulelmaperinteestä muistuttavaan kauniiseen sävellykseen on tehnyt Mariska (oikealta nimeltään Anna Maria Rahikainen), joka on opiskellut klassisia kieliä Lontoossa ja jonka kynänjäljistä voin lukea jopa Catulluksen kaipausoodien vaikutteita.

Minusta levy on kokonaisuutena hieno! Vaikutelmaa täydentävät Vartiaisen kouluajoista muistuttava ”Kiittämätön”, elektrohenkinen ja kulutuskulttuuria arvosteleva ”Eikö kukaan voi meitä pelastaa?” sekä levyn sisäänpäin kääntyvä päätösraita ”Halvalla”, jonka pohdinnoissa ”käytetty sydän” luovutetaan pois aamuyön kiireettöminä tunteina.

Sen sijaan levyn nimiöbiisiä pidän hieman makaaberina ”ruumisarkun nauloja ja lautoja” käsittelevän aihepiirinsä vuoksi. Turun edustalla sijaitseva Seilin saari toimi aikoinaan spitaalisten viimeisenä hoitopaikkana, jonne matkaaville lastattiin mukaan puisen takin tykötarpeet. Ei vaadi erityistä oivallusta tulkita kyseistä sanoitusta metakertomukseksi meidän aikamme leprasta: hiv-sairaudesta, joka varjostaa nykyajan ihmisten elämää yhtä morbiidilla tavalla ja johtaa onnensa etsijöitä pimeyden teille. Mikäli tällainen kuulijoille helposti syntyvä mielikuva ei ole tarkoitettu vaan tahaton, kyseessä on sanoittajan tyylillinen horjahdus. Kuolemansairauksia koskeva rinnastus on suorastaan alleviivatusti tarjolla.


Esikuvat esiin

Jenni Vartiaisen ja Mariskan tavoin myös Christel Sundberg, joka paremmin tunnetaan taiteilijanimellä Chisu, on loistava lahjakkuus säveltäessään, sanoittaessaan ja tuottaessaan teoksensa itse sekä tehdessään lauluja myös monille muille. Hänen lyyrisesti esittämästään laulusta ”Mun koti ei oo täällä” voisi tulla jotakin samanlaista kuin Edith Piafin dramaattisista laulelmista, ja uskon, että jokainen näistä kolmesta kotikissasta voi kynnelle kyetessään yltää maailmankuuluisuuteen.

Joka tapauksessa vuoden 2009 Emma-gaalassa nähdyssä esityksessä jousisektio olisi voinut näytellä korostuneempaakin roolia. Teoksen sopivuudesta mitä erilaisimmille esiintyjille antaa näyttöä rockyhtye Uniklubin tekemä sovitus, joka saa kodittomuuteen ja levottomuuteen liittyvän eksistentiaalisen Angstin kuulostamaan sisältä tulevana. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä esimerkiksi Tomi Metsäkedon tapainen tenori saisi irti tämän laulun taivaankaarta ja pilvettömiä kesäisiä päiviä kuvaavista sanoista.

En voi kuitenkaan täysin torjua epäilystäni, olisiko Christel Sundberg voinut päätyä biisinsä ”Sama nainen” (julkaistu 23.9.2009) lopputulokseen ilman Jamin Winansin elokuvasta ”Ink” (julkaistu 23.1.2009) lainattua soundtrackia. Asian voi sanoa myös niin, että ”Sama nainen” toistaa sävelkuluiltaan elokuvan kohtauksen nimeltä ”John’s walk” musiikin niin täsmällisesti, ettei lähemmäksi pääse. Todetkaa itse!

Tässä Chisun ”Sama nainen”.

Ja tässä Jamin Winansin elokuvan ”Ink” tunnusmusiikki.

Entä mistä Winans on elokuvansa musiikin napannut? Linkitin tunnussävelen nimenomaan tähän versioon, sillä juuri sen kautta paljastuu, että jäljet johtavat Danny Boylen vuonna 2007 julkaistun tieteiselokuva ”Sunshinen” tunnusmusiikkiin. Soundtrackin nimeltä ”The Surface of The Sun” teki elokuvasäveltäjä John Murphy.

Mikäli Chisun ”Sama nainen” toistaakin 99-prosenttisesti ”Ink”-elokuvan tunnusmusiikin, ”Ink”-elokuvan tunnussävel puolestaan toistaa John Murphyn ”The Surface of The Sunin” ainoastaan 95-prosenttisesti. Näin kansainvälistä suomalainen musiikkibisnes on, ja ”Samassa naisessa” on todella jotakin samaa!

No, John Murphyn ”The Surface of The Sun” luo hartaan ja kauniin tunnelman varsinkin Adagio in D Minor -versiona, ja se on välittynyt Jamin Winansin ”Ink”-elokuvan kautta myös Chisun lauluun. Joten ei niissä moitteen sijaa ole. Näin kulttuuri monistaa itseään.


Kulttuurimme kiertopulkassa

Sointuavaruudessa vallitseva tilanahtaus tuo mieleen filosofi, säveltäjä ja esteetikko Theodor W. Adornon analyysin populaarikulttuurista. Hänen mukaansa vähäiset ja näennäiset vaihtelut kulttuurihyödykkeiden välillä voivat saada ne näyttämään ”erilaisilta”, vaikka ne ovatkin vain saman teeman variaatioita. Adornon mukaan ”samaa asiaa tarjotaan kaikille ihmisille kulutushyödykkeiden standardoidun tuotannon kautta”, mutta tämä peitetään ”maun manipuloinnilla ja virallisen kulttuurin teeskentelemällä individualismilla”, mitä Adorno kutsui ”pseudo-yksilöllistämiseksi” ja ”aina-samaksi”. Ehkä jotakin totuutta on postmodernistien, kuten Jean Baudrillardin, ajatuksessa että kaikki artefaktit lainailevat toisiltaan, tai jälkistrukturalistina tunnetun Michel Foucault’n käsityksessä tekijän kuolemasta. Omina pidämme vain sellaisia ajatuksia, joita emme tunnista myös muiden ajattelemiksi, ja muiden ajatuksina vain niitä, joita emme heti tunnista omiksemme.

Populaarikulttuuri saattaa peittää yksilöllisyyttä, mutta kyllä se myös luo sitä. En usko yksioikoisesti myöskään siihen, että populaarikulttuuri ja sen ”helpot ja halvat nautinnot” johtaisivat välttämättä sellaiseen ”maun manipuloimiseen”, jossa ihmiset muuttuvat ”passiivisiksi, tottelevaisiksi ja tyytyväisiksi” riippumatta siitä, millaisissa oloissa he elävät. Näyttää nimittäin siltä, että populaarikulttuuri on kannustanut ihmisiä myös luovuutensa osoittamiseen niissä vähäpätöisissä mitoissa, joissa se on mahdollista muillekin kuin Adornon tapaisille mestareille tässä itseään toistavassa ja samaa rataa kiertävässä todellisuudessa.

Osallistumisen merkiksi myönnän toki itsekin lainailleeni. Tieteellisissä painotuotteissa tosin lainaukset merkitään sitaatein ja viittein. Lisäksi remiksasin teknon kukoistuskaudella 2000-luvun taitteessa noin sata galaksimme hektisintä trance-genreen sijoittuvaa hengenjalostuksen tuotetta yhdeksi entistäkin tyydyttävämmäksi kokoelmaksi tuolloisella Macintoshillani. Hitsasin ja hehkutin, ja yön kevyt polttoöljy valaisi tieni. Mutta ei siitä sen enempää.

25. huhtikuuta 2010

Tuhkaa ja tulikiveä finanssiviikinkien maasta


Islannissa sijaitseva Eyjafjallajökullin jäätikön tulivuori on suitsuttanut laavaa ja tuhkaa ilmakehään jo parin viikon ajan niin, että Pohjois-Euroopan lentoliikenne on ollut kymmenen päivää jumissa. On vaikea kuvitella kaiken sen kärsimyksen määrää, kun poliitikot eivät ole päässeet Brysseliin, professorit huvimatkoilleen ja elintasoturistit Eldoradoihinsa. Ja ilmapuolustuskin on ollut selibaatissa, sillä hienojen hävittäjäkoneiden suihkumoottorit sakkaavat heti pienimmänkin hiukkasen ajauduttua voimanlähteen ahtimeen. Siinäpä vasta vihollinen.

Luonto on ihmisen perivihollinen monessa suhteessa. Ihmistä ovat uhanneet petoeläimet, virukset, bakteerit, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset. Ne ovat luonnonilmiöitä kaikki. Vain teknisesti kehittyneessä yhteiskunnassa on tullut mahdolliseksi ja tarpeelliseksi ajatella, että luontoa pitää suojella, koska ihminen on myös luonnon antimista riippuvainen. Mutta minkälaista hävitystä luonto itse saakaan aikaan, kun aurinko pimentyy nokeen pelkän äiti Gaian syöksemän aggression vuoksi, ja ihmisten tuottamat ilmansaasteet jäävät ainakin tilapäisesti toiseksi? Etkös ole ihmisparka aivan arka?

Teollisen kulttuurin haavoittuvuus tulee näkyville myös taloudessa. Samalla kun pilven varjot vaeltavat kuvastimissamme, Islannin kansantalous koettaa selvitä vuonna 2008 puhjenneesta pankkikriisistä. Saaren pankkiparonit ja finanssiviikingit kaupittelivat 2000-luvun alussa kansalaisilleen valuuttalainoja, joiden arvon sanottiin vaihtelevan ”hieman suhdanteiden mukaan”. Todellisuudessa monen ihmisen asunto- ja kulutusluotot ovat tähän mennessä kaksinkertaistuneet, ja korot sekä lyhennyserät ovat paisuneet ylisuuriksi.

Islannin kolmen suurimman pankin ajauduttua luottotappioiden vuoksi valtion haltuun kansantalouden raappahousut menivät niin pahasti routaan, että maksettavaa on kertynyt seitsemän kertaa maan koko vuotuisen kansantuotteen verran. Syyllisiä ovat käytännössä pankit, jotka markkinoivat lainojaan riskittöminä, vaikka niihin sisältyi asiakkaiden kannalta suuria riskejä. Tuholaismaisen toimintansa vuoksi pankit alkoivat muistuttaa Milla Magiaa, joka halusi sulattaa Roope-Ankan onnenlantin Vesuviuksessa.

Myös Islannilla meni ennen pankkien holtitonta luotonantoa hyvin: rahoitustoiminnasta oli tulossa keskeinen tulonlähde kalastuksen ohelle. Islanti on pyrkinyt pysyttelemään Euroopan unionin ulkopuolella ja suojellut ”sveitsiläisyyttään”, sillä puolet maan kansantulosta tulee kalastuksesta, jota islantilaiset eivät halua EU:n rajoittavan. Lähtökohdat myös uskottavalle rahoitustoiminnalle olisivat olleet hyvät, mutta asetelma sortui pankkien ahneuteen.

Huomion arvoista on, että viime aikoina kaikkiin merkittäviin talouden romahduksiin ovat syyllisiä olleet pankit ja laajemmin ottaen rahoitusjärjestelmä. Suomen vuonna 1991 alkanut lama johtui pankkikriisistä, joka heijastui sittemmin reaalitalouteen. Vuoden 2000 teknopörssikupla perustui rahoitus- ja investointialan virheisiin. Ja nyt meneillään oleva maailmanlaajuinen lama alkoi Yhdysvaltain asuntoluottojärjestelmään sisältyneistä, asiakkaiden kannettaviksi jätetyistä riskeistä. Pankkien toimintaan liittyy kaksi pääongelmaa.

1) On väärin, että pankit pyrkivät markkinoimaan asiakkaille tuotteita, joista ne eivät itse kanna mitään vastuuta, vaan riskit ja vastuut pyritään aina jättämään asiakkaiden kärsittäviksi, vaikka velkasuhteiden hyötyjinä ovat korkotulojen kautta pankit itse.

2) On väärin, että pankit eivät sallisi noususuhdanteiden aikana omaa toimintaansa rajoitettavan tai kontrolloitavan, vaikka ne ilmestyvätkin valtion kukkarolle heti, kun niillä itsellään alkaa mennä huonosti.

Niinpä pankkien ei pitäisikään olla sellaisia jumalia, joiden toimintaan ei voitaisi puuttua. Suomessa pankkijärjestelmä pelastettiin vuonna 1991 valtion pankkituella eli korvaamalla luottotappiot verovaroista sekä tekemällä miljardeittain yhä rasitteena olevaa valtionvelkaa. Mauno Koivisto fundeerasi tuolloin, että pankkituessa oli kyse asettumisesta ”heikoimman puolelle” ja että näin suojeltiin pientä ihmistä: pankkien asiakasta itseään.

Tosiasiassa pankit perivät luottotappionsa kahteen kertaan: ensin pankkitukena Valtiokonttorista ja sitten ylivelkaantuneilta laina-asiakkailtaan perintämenettelyn kautta. Ei ole ihme, että pankit ovat taas lihavia.

Islannissa pankkeja ei voitu enää pelastaa, ja siksi kansanäänestyksessä päätettiin, että valtio luopuu vastuistaan pankkeihin. Britannia oli ehtinyt jo lopettaa Islannin pankkien ja valtion lainoittamisen käyttäen perusteena terrorismin vastaisia lakeja ja laittamalla konkurssipankit terrorististen toimijoiden listalle.

Myös Suomessa olisi syytä pohtia, täyttävätkö pankkien markkinoimat lainat eettisesti hyväksyttävien tuotteiden tunnusmerkkejä, sillä sopimuspapereihin ei sisälly juuri lainkaan pankkien omaa vastuunottoa. Riskit pyritään sysäämään yksipuolisesti laina-asiakkaille. Liiallisesta velkaantumisesta toki varoitetaan, samoin markkinakoron noususta. Mutta pankkien tulisi nähdäkseni itse sitoutua omien tuotteidensa sisältämiin riskeihin yhtä suurella tai suuremmalla panoksella kuin asiakkaiden.

Pankkien tulisi myös kärsiä harkitsemattomuudestaan johtuvat luottotappiot itse. Esimerkiksi Islannin kansanäänestyksessä päädyttiin lopulta käsitykseen, että julkisen talouden ei tarvitse kantaa vastuuta yksityisen sektorin virheistä. Nykymaailmassa ainoa tapa suojautua valuutta- ja suhdannemullistuksista näyttää olevan kiinteäkorkoinen laina. Pala palalta romahtamassa olevan maailman yleistilan huomioon ottaen se näyttää asiakkaille jopa edulliselta vaihtoehdolta, vaikka korko onkin markkinakorkoon verrattuna tällä hetkellä korkeampi. Ei tarvitse ainakaan tehdä kuten antiikin kreikkalaiset, jotka täydellisen katastrofin merkiksi valelivat päälleen tuhkaa.

24. huhtikuuta 2010

Kun Apu on lähellä, on hätäkin suuri


Se, että Perussuomalainen puolue Timo Soiniin henkilöityneenä hyväksyi Jussi Halla-ahon eduskuntavaaliehdokkaaksi, on tulistuttanut Apu-lehden toimittaja Yrjö Raution. Tuoreessa lehdessä oli omituisen vinksahtanut juttu puolueen puheenjohtaja Soinista. Harhaanjohtavaa on, ettei jutussa puhuttu kerrassaan mistään muusta kuin rasismista, rasismista ja rasismista.

Koko kirjoitus oli omistettu sen asian vakuuttelulle, ettei Timo Soini ei ole rasistinen ja että hänen puolueensa ei ole rasistinen. Hyvä näin, paitsi että samalla luotiin vaikutelma, jonka mukaan rasismin olemassaolosta Suomessa on vastuussa yksinomaan Perussuomalainen puolue ja että puoleen agendaan ei sisälly mitään muuta rasismia vastaan taistelemisen lisäksi!

Painetun lehden jutussa oli lihavoidulla nostettu esiin, että ”myös oppinut ihminen voi olla rasisti”, ja kirjoituksessa selvennettiin, että korkeasti koulutetut ovat vaarallisia, koska he voivat ”manipuloida” ihmisiä. En yhtään arvaa, mitä tai ketä jutun kirjoittaja tarkoittaa. Kenties terroristijohtaja Aiman al-Zawahria, joka tunnetaan Osama bin Ladenin kakkosmiehenä ja uskonoppineena.

Timo Soinin halukkuus pitää puolue puhtaana rotuvihamielisyydestä on sinänsä kannatettavaa. Mutta jos on niin, kuin puheenjohtajakin ilmeisen turhautuneena lausuu, että politiikassa olisi tärkeämpiäkin asioita kuin maahanmuutto, niin miksi tässä lehdessä ei suvaittu puhua niistä, vaan koko kirjoitus oli omistettu pelkästään rasismin käsittelyyn. Toimittaja, joka kysyy pelkästä rasismista, saa tietysti vastauksia pelkästä rasismista.

Voidaankin sanoa, että koko kirjoitus oli laadittu Perussuomalaisen puolueen mustamaalaamiseksi ja maahanmuuttokritiikin karsimiseksi pois myös tästä viimeisestä maahanmuuton suhteen järjissään olevasta puolueesta. Toimittaja Yrjö Raution tarkoituksena oli luoda Soinille poliittisia paineita kaiken maahanmuuttokriittisyyden kieltämiseksi. Toisaalta Rautio ei vaivautunut kiskomaan Timo Soinilta rasisminvastaista mielipidettä homofobiasta. Ilmeisesti nämä jermut ovat asiasta samaa mieltä.

Myös muihin vähemmistöihin kuulumisen merkitys yritettiin kääntää jutussa päälaelleen. Rautio muun muassa esitti Soinille väitteen, että hänen vennamolaisuutensa olisi verrattavissa maahanmuuttajien kohteluun Suomessa. Ajatuksena oli, että maahanmuuttajana oleminen olisi nyky-Suomessa samanlaista kuin smp:läisenä olo Kekkosen ajan Suomessa: ei työtä, yhteiskunnallista luottamusta eikä virkaa. Tässä väitteessä käännettiin ylösalaisin se tosiasia, että todellisuudessa maahanmuuttokriitikkona oleminen on nykyään ihan yhtä tukalaa kuin Tuure Junnilana tai Veikko Vennamona toimiminen 1970-luvun Suomessa: ei työtä, yhteiskunnallista luottamusta eikä virkaa.

Jos kansalaisten maahanmuuttotietoisuuden lisäämisestä syytetään niitä meidän aikamme akateemisia, jotka uskaltavat vastustaa poliittisen korrektiuden virheitä, tämä on todella outo asetelma. Yksikään maahanmuuttokriitikoiden nykyisistä syyttelijöistä ei arvostellut Stalinin oppien seuraajia aikana, jolloin kommunismin nimissä tehdyt hirmuteot olivat jo kaikkien ihmisten tiedossa. Sen sijaan yliopistomarxilaisia sanottiin (ja he itse nimittivät itseään) ”edistyksellisiksi”. Myös Rautio kuului tuohon jengiin.

Eräs Yrjö Raution kirjoituksen omituisuuksista on, että toimittaja kiskoi Soinilta rasisminvastaisia kommentteja vedoten hänen uskonnollisuuteensa ja tarkemmin sanoen katolilaisuuteen, joka Suomessa on vähemmistöuskonto. Miksi lynkata suomalaiset maahanmuuttokriitikot ”fanaatikoiksi”, jos kerran hekin ovat kirjoituksen mukaisesti vähemmistönä Suomessa? Tosin Homma ry:n teettämä mielipidetiedustelu ei tue tällaista olettamusta.

Myös lehdessä esitetty kanta, että vaaleissa nähdään, mikä maahanmuuttokritiikille omistautuneiden yhden asian liikkeiden kannatus todellisuudessa on, on virheellinen. Poliittisissa vaaleissa ei koskaan saada kuvaa erillisteesien kannatuksesta, sillä vaaleissa äänestetään monista muistakin asioista, ja esimerkiksi maahanmuuttokritiikki väistämättä kanavoituu myös muiden yleispuolueiden kautta ainakin niin kauan kuin maahanmuuton arvostelu jossakin puolueessa vielä sallitaan.

Entä pitäisikö katolisuuden puolesta pillahtaa itkuun, kun Soini arvostelee seksuaalivähemmistöjä Euroopassa? Ja mikäli minä homoseksuaalina arvostelen maahanmuuttotoiminnan järjettömyyksiä, miksi Rautio lavastaa tällaisen kriittisyyden fanaattisuudeksi, vihan lietsonnaksi ja yksityisajatteluksi? Taitaa ollakin niin, että seksuaalivähemmistöt ovat sekä persuille että kommareille pelkkää ilmaa aivan kuten muutkin kansalliset vähemmistöt, ja rasismikin on ihan okei, kunhan sen kohteena eivät ole vierasperäiset muualta tulleet vaan oman maan kansalaiset.

Entä kuka on jutun kirjoittanut Yrjö Rautio? Yrjö Rautio on vuonna 1949 syntynyt vanhan polven kommunisti, Vasemmistoliiton pää-äänenkannattajan Kansan Uutisten entinen päätoimittaja ja puolueensa SKDL:n eräs ideologi. Apu-lehteen Rautio päätyi vaadittuaan puolueensa paluuta marxismiin, ajauduttuaan oppiriitaan Suvi-Anne Siimeksen kanssa ja saatuaan potkut Kansan Uutisista vuonna 2004.

Mainittakoon, että Apu-lehti perustettiin vuonna 1933 työttömien auttamiseksi, mutta nyt lehti näyttää asettaneen maahanmuuton edistämisen suomalaisten työttömien etujen edelle, aivan niin kuin poliittinen vasemmisto tekee myös poliittisessa elämässä. Lisäksi kirjoitus antaa kuvaa A-lehtien toimituspolitiikasta laajemmin ja on yhdenmukainen esimerkiksi Image-lehden maahanmuuttolinjan kanssa. Toimitukselliset ratkaisut todistavat tämänkin lehtitalon olevan poliittisen vihervasemmiston hallussa.

23. huhtikuuta 2010

Hallituksen virheet opposition ansiota?


Kirjoitin viikko sitten siitä, kuinka Suomen valtio antaa kehitysapuna 1000 miljoonaa euroa vuodessa mutta kouristelee rahapulassa, kun pitäisi hankkia 37 miljoonaa maksavat flunssarokotteet omille kansalaisille. Kokoomuksen Nykypäivä-lehti puolestaan kirjoitti tällä viikolla, että hallitus teki mukamas oikein päästäessään Heinolassa toimineen Reumasäätiön sairaalan konkurssiin. Lehti puolustaa sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikkoa otsikoimalla näyttävästi paperilehden kannessa: ”Reumapotilaat opposition lyömäaseina.”

Voisiko asiaa pahemmin vääristellä? Kun koko oppositio puolustaa yksimielisenä reumapotilaita, se on hallituspuolueen mielestä sairaiden ihmisten käyttämistä hallituksen vastaisena vipuvartena. Kyllä asiat ovat sittenkin toisin päin. Nykypäivän juttu olisi tosi, jos lehdessä lukisi: ”Reumapotilaat hallituksen lyötävinä.”

On tietenkin selvää, että hoitomuodot kehittyvät eikä vanhoja lasaretteja tarvita välttämättä. Tässä tapauksessa sairaalan kaatuminen johtui kuitenkin taloudellisista syistä eikä kysynnän vähenemisestä. Jos pitää paikkaansa se Achtén, Alasen ja Tienarin Psykiatria-teoksessaan esittämä väite, että reuma on psykosomaattinen sairaus, joka johtuu padottujen aggressioiden katalysoimista nivelmuutoksista, ihmisten reumaoireet lopettamispäätöksestä vain pahenevat!

Tapaus ohjaa pohtimaan terveyspalvelujen kilpailuttamista myös laajemmin. Heinolan reumasairaala kaatui kilpailuttamiseen, jonka tarkoituksena oli löytää ”kokonaistaloudellisesti edullisin” ratkaisu. Hankintalain mukaan terveydenhuollon palvelujen ostaminen pitää kilpailuttaa, eikä eduskunnan alainen Kela saa antaa yhdelle hallinnoimalleen yksikölle suoraa tukea.

En kannata kepulaisten ja valtion tuella toimivien viihdekylpylöiden rakentamista joka niemeen ja notkelmaan. Mutta tosiasiassa myös pelkkä kilpailuttaminen perustuu ahtaisiin taloudellisiin parametreihin, eikä laskelmissa nähdä ei-laskettavissa olevia laadullisia tekijöitä. Monessa tapauksessa kilpailutuslaskelmista jätetään pois poliitikoille tarjotut shampanjat, jotka tekevät niistä ”kokonaistaloudellisesti edullisimpia”.

Samanlaista on myös heittopussilääkäreiden käyttö. Lääkäri Timo Mäntysen valmisteilla olevassa väitöskirjatutkimuksessa on todettu, että vuokralääkärit kirjoittavat lähetteitä eteenpäin kevyin kynänkääntein, kun taas virkalääkärit hoitavat taudit samalla käynnillä, eikä potilaiden passittamista jonoihin tarvita.

Ulkoistamisesta johtuva ongelma puolestaan näkyy esimerkiksi Helsingin hammashoidossa. Kun hoitopalveluja tilataan kilpailutuksen vuoksi ulkoa, yksityisten asemien hammaslääkärit hoitavat vain asiakkaan itsensä tunnistamat ja valittamat oireet mutta eivät tarkista purukaluston kokonaistilannetta tai anna ehkäisevää hoitoa, vaikka se olisi samalla käynnillä mahdollista. Näin potilaita ehditään hoitaa nopeasti suuri määrä, ja he tulevat tuomaan rahaa pian myös uudestaan, kun oraalla olevat reiät puhkeavat. Ja kokonaishinta kaupungille kasvaa verrattuna virkalääkärien käyttöön.

Pohjaton kilpailutus ei ole viisasta aloilla, joilla on kyse ihmisten hengestä ja terveydestä. Suomen Reumaliiton toimisto muuten sijaitsee Helsingissä kotikadullani Iso-Roballa. Ohikulkija huomaa asian siitä, että toimistotalon edessä oleva pysäköintipaikka on invaldiruutu eli varattu toimistossa asioiville. Toisinaan paikalla näkee huonoon kuntoon menneitä ihmisiä. Pitääkö näillekin ihmisille vittuilla poliittisen vallan toimesta? Ihmisvihaa näyttää olevan maailmassa tarpeeksi jo muutenkin.

21. huhtikuuta 2010

Nuclear Power Made in Finland


Ydinvoiman vastustajat ovat vedonneet usein käsitykseensä, että voimaloiden rakentaminen työllistäisi etupäässä ulkomaalaisia eikä suomalaisia. Jos ydinvoimaa ei lisätä, energia kallistuu kuitenkin niin, että Suomen teollisuudesta joudutaan lopettamaan vielä enemmän työpaikkoja kuin ydinvoimaloiden rakentaminen luo ulkomaille. Työpaikkoja ydinvoimaloiden rakentaminen tuo tietenkin aina myös Suomeen.

Lisäksi puun jalostaminen tuotteiksi luo yli kymmenen kertaa enemmän työpaikkoja kuin puun polttaminen energiaksi, joten runkopuuta polttamalla sähköpulaa ei pidä ratkaista. Sitä ei voida ratkaista myöskään käyttämällä muita hiilidioksidia tuottavia polttoaineita.

Jos ja kun Suomeen rakennetaan tulevaisuudessa lisää ydinvoimaloita, poliittisen päätöksen tueksi pitää asettaa ehto, että rakentamisen kotimaisuusaste on mahdollisimman korkea. Ydinvoimaloiden kotimaisuusaste on taattava jo päätöksentekovaiheessa. Hallituksella on mahdollisuus vaikuttaa asiaan päättäessään luvista iltakoulussaan tänään.

Olkiluodon kolmannen yksikön rakentaminen takeltelee muun muassa siksi, että valmistamiseen osallistuu tekijöitä 50 maasta, ja työmaa on ”monikulttuurinen yhteiskunta pienoiskoossa”. Toisaalta tekniset vaikeudet ovat kertoneet turvallisuusjärjestelmien toimivuudesta. Ne osoittavat, että tavaroiden maailmassa voi saada yhtä aikaa vain kaksi asiaa kolmesta: hyvää, halvalla, nopeasti. Paremmin rakennustyö joka tapauksessa sujuisi, jos hanke olisi vankemmin kotimaisissa käsissä.

Kun Loviisan voimaloita rakennettiin Kekkosen ajan Suomessa, työ tehtiin valmiiksi tiettyyn päivään mennessä, ja suunnitelmassa pysyttiin, sillä tekijät olivat etupäässä kahdesta maasta. Loviisan painevesireaktorit on suureksi osaksi suunniteltu Suomessa ja Suomea varten, ja ne poikkeavat Neuvostoliiton grafiittihidasteisista reaktoreista, vaikka valmistusmaa onkin sama. Eurajoen voimalat puolestaan tehtiin yhteistyössä ruotsalaisten kanssa.

Euroopan unionissa vallitsevat tiukat kilpailusäädökset, mutta poliitikkojen olisi nyt meneteltävä niin, että suurin osa uusien voimaloiden töistä tilattaisiin Suomesta. Opetuksena toimikoon se, että myös Helsingin raitiovaunut olisi kannattanut tilata suomalaiselta valmistajalta eikä Bombardierilta Saksasta.

Voimaloiden komponentteja tosin joudutaan toimittamaan eri puolilta maailmaa, ja tulevaisuudessa niistä saattaa syntyä pulaa, kun useat maat rakentavat yhtä aikaa uusia voimalaitoksia. Tällöin hinnat nousevat. Myös siksi olisi hyvä, jos olisimme etulyöntiasemassa, luvat myönnettäisiin pian ja rakentaminen päästäisiin aloittamaan ajoissa. Poliittisesti taitaa olla nyt selvää, että vihreät pääsevät aloittamaan vaalikampanjansa oppositiosta, sillä puolue ei ole luvannut tukeaan yhdellekään reaktorille.

17. huhtikuuta 2010

Tiedote eduskuntavaaleja koskien


Eräillä tahoilla on pohdittu, olisinko lähdössä ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin. Esimerkiksi Hommaforumilla tällainen kysymys on esitetty.

Ilmoitan lyhyesti, että olen Perussuomalaisen puolueen käytettävissä, mikäli Helsingin piiri päättää minut ehdokkaaksi asettaa. Korostan, että kaikki on luonnollisestikin kiinni puolueen omasta päätösvallasta.

Perustelen politisoitumistani sillä, että myös tämä maa on politisoitunut aivan uudella tavalla. On enää vaikea katsella sivusta sitä välinpitämättömyyttä, jolla valtapuolueet ovat asioita hoitaneet. Esimerkkejä löytyy vaikkapa edellisessä blogikirjoituksessani käsitellyistä aiheista ja kaikkialta.

Ehdokasasettelun uskottavuudesta joka tapauksessa riippuu, mikä puolueen lopullinen äänisaalis on. Siitä taas riippuu, meneekö vaalipiiristä läpi yksikään ehdokas vai peräti kolme. Vaalejakin tutkineena tiedän, ettei kukaan pärjää koskaan yksin, vaan aina tarvitaan monipuolinen ja pätevä ehdokaskaarti.

Poliittinen asialistani aukeaa tästä. Mainittakoon, etten vastaa puolueasiaa koskeviin yleistiedusteluihin tällä palstalla vaan ainoastaan suoraan ja yksityisesti.

16. huhtikuuta 2010

En anna


Suomen Kuvalehdessä (13–14/2010) oli ainakin kaksi mielenkiintoista juttua. Ensinnäkin lehti kertoi, että valtion myöntämää kehitysapua oli ensi vuonna tarkoitus lisätä peräti 170 miljoonalla eurolla, kunnes hallitus leikkasi menojen lisäyksen ”vain” 92 miljoonaan.

Jutussa haastateltu Paavo Väyrynen toisti muistin virkistykseksi myös sen, että Suomi lupasi Kööpenhaminan ilmastokokouksessa kehitysmaille 110 miljoonaa euroa seuraavien kolmen vuoden aikana. Kävi siis juuri niin kuin ennustin, eli ilmastonmuutoksen torjunnasta tuli pelkkä kehitysavun raharuletti, kun itse asiasta ei päästy yksimielisyyteen.

Väyrysen mukaan Suomi nostaa kehitysavun ensi vuonna 0,58 prosenttiin bruttokansantuotteesta, ja hallitus on vahvistanut, että 0,7 prosentissa ollaan vuonna 2015. Desimaaliluku näyttää pieneltä, sillä vertailua tehdään suhteessa bruttokansantuotteeseen. Jos vertailu suoritettaisiin Suomen valtion menoihin, kehitysavun prosenttiosuus kasvaisi paljon suuremmaksi, sillä BKT ei ole sama asia kuin Suomen valtion vuotuiset menot. Kehitysapu on nykyään lähes puolustusbudjetin luokkaa. Omasta mielestäni kehitysavun osuus pitäisikin siirtää suoraan kuolinkouristuksissaan kamppailevien Puolustusvoimien hyväksi tai esimerkiksi vanhustenhoitoon, jonka ongelmat kaatuvat päälle.

Toinen tuoreessa lehdessä ollut juttu kertoikin sitten siitä, millä tavoin hallitus varautui sikainfluenssan torjuntaan viime syksynä. Oli toimittava nopeasti, mutta rokotteen hankinta ulkomailta maksoi 37 miljoonaa. Pian kävi kuitenkin ilmi, että valtion kassa oli tyhjä ja likviditeetti nolla. Lisäbudjetin valmisteluun ja hyväksyttämiseen ei ollut aikaa, sillä rokotetta oli saatavilla niukasti, ja kauppa oli tehtävä pian.

Niinpä valtio otti lainaksi Huoltovarmuuskeskuksen varat toimitusjohtajan suostumuksella. Valtio puolestaan lupasi maksaa lainansa takaisin lisäbudjetissa, mutta se ”ei mennyt läpi”. Rahoja ei ole tähän päivään mennessä palautettu, vaan lehden mukaan valtiovarainministeriö on vain luvannut suullisesti, että joskus vuonna 2012 varat ehkä voidaan pulittaa takaisin.

Tämä on Suomen valtion taloudellinen tila. Valtiosta on tullut velkaantumisensa vuoksi rehellinen varas. Samaan aikaan, kun valtiolla ei ole varaa omien kansalaistensa 37 miljoonaa maksavaan rokottamiseen, se antaa lähes 1000 miljoonaa euroa vuodessa kehitysapuna ja korottaa summaa 92 miljoonalla. Björn Wahlroos teki aivan oikein ehdottaessaan Suomen Kuvalehdessä 11/2010, että kehitysavun pitäisi olla suurin yksittäinen leikkauskohde, kun valtiontaloutta tasapainotetaan.

Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa 13 000 miljoonaa euroa. Entuudestaan velkaa on yli 60 000 miljoonaa! Lisäksi on mahdollista, että Suomi joutuu euroalueen osana rahoittamaan kauttaan myös luottokelpoisuutensa menettäneitä maita, kuten Kreikkaa. Nyt Kreikka saa meidän kauttamme 500 miljoonaa, vaikka tuorein Suomen Kuvalehden paperinumero 15/2010 kertookin, kuinka pelonsekaisin tuntein Valtiokonttori ottaa lainaksi kolmanneksen tämän vuoden tarpeesta: 4 000 000 000 euroa. Myös SKOP:in luottoluokitus oli juuri ennen selvitystilaan ajautumista ”paras mahdollinen”, aivan kuten Suomen valtion tällä hetkellä.

Miljoonat eivät kasva puissa. Jo muutaman kymmenen miljoonan erä on valtiontaloudessakin pitkä penni. Ja silti myös maahanmuuttajien sopeuttamiseen, kotouttamiseen ja vastaanottokeskusten ylläpitoon osoitetaan varoja muutaman kymmenen miljoonan erä kerrallaan. Tästä pullamössösukupolven ja sädekehänunnien taloudenpidosta tulee meille vielä hirmuinen pommi.

Totuus on, että vain Pölhö-Kustaa avustaa muita omaksi velaksi. Syömävelkaa tekevällä maalla ei ole mitään moraalista velvoitetta avustaa rahalahjoilla vieraita kansoja. Itse olisin valmis pudottamaan kehitysavun nollaan siihen asti, kunnes valtionvelka on maksettu ja talous nostettu pakkasen puolelta.

Suomalaiset eivät ole milloinkaan harjoittaneet siirtomaaimperialismia, vaan olemme maksaneet sekä öljystä että kaikesta muustakin tuotteilla, palveluilla tai valuutalla. Sen sijaan olemme itse olleet kahden valtion suurvaltapolitiikan kohde. Suomalaisten saavutukset eivät perustu toisilta riistämiseen vaan omaan ansioon. Moraalista velkaa meillä ei siis ole, ja muut perusteluni sille, miksi Suomella ei ole velvollisuutta kehitysavun antamiseen, voitte lukea poliittisen ohjelmani tästä luvusta.

15. huhtikuuta 2010

Kiljuhanhet lensivät rajojen yli


Hahaa! Ei ehtinyt kulua kuin pari päivää siitä, kun kirjoitin virka- ja tiedematkailun leväperäisyydestä: poliitikkojen palkintoreissuista ja tieteilijöiden huvimatkustuksesta.

Sitten kuvaan ilmestyi Kimmo ”kiljuhanhet lentävät rajojen yli” Kiljusen matkarahoitussoppa! Ikään kuin kirjoitukseni tiedepoliittisen luonteen verifioimiseksi Kiljunen oli hengaillut matkallaan myös vasemmistoliittolaisen seksitutkija Anna Kontulan kanssa, joka kertoi olleensa Kaukoidässä keräämässä aineistoa maahanmuuttoa koskevaan kirjoitteluunsa. Pitihän se arvata, että ”eettisellä asialla” siellä oltiin. Maahanmuutto näyttää nimittäin oikeuttavan nykyään minkä tahansa julkisten varojen tuhlauksen.

Nyt Kiljunen selittää, että hän maksaa kyllä tuhansien eurojen matkansa itse tai ainakin korvaa useiden satojen hintaiset välilennot, jotka veivät perille huvimatkan ”yksityiseen osaan”. Se, että palauttaa saaliin tai sopivan osan siitä, ei kuitenkaan tarkoita, ettei varkautta olisi tapahtunut. Vai saako pankkirosvo tekonsa anteeksi, kun palauttaa rahansa korkoineen?

Yhtä kaikki: poliitikkojen ja virkamiesten luksusmatkailu on väärin tilanteessa, jossa puolet helsinkiläisistä miettii, riittävätkö rahat liikennelaitoksen matkakorttiin. Valtionhallinnon tehostamistoimet voisi aloittaa matkustuksen karsimisesta ja siitä, että myös yliopistoväki pantaisiin maksamaan tyhjänpäiväiset seminaari- ja sightseeing-reissunsa omasta pussistaan.

Kun Sauli Niinistökin laukaisee, että ”nyt tuli loppu, kansanedustajat”, luonteva kysymys on, mikä tämän maan herrat ja rouvat vielä perii.

14. huhtikuuta 2010

Filosofiaa lapsille?


Filosofeista ja kasvatustieteilijöistä koostuva kaaderi yliopistojen virkamiehiä ehdotti äskeisessä vetoomuksessaan, että filosofiaa alettaisiin opettaa myös peruskouluissa jo 7-vuotiaille. Minulta on kysytty, miksi oma nimeni ei ollut listalla.

Pitää paikkaansa, ettei ollut. Ei ollut myöskään Esa Saarisen, Pekka Himasen, Heidi Liehun, Timo Airaksisen, Maija-Riitta Ollilan eikä juuri kenenkään muunkaan julkisuudessa pilaantuneen filosofin nimi.

Ensimmäinen syy siihen, miksi itse loistin poissaolollani, on se, että listan allekirjoittamista ei edes esitelty minulle, ja tämä taas on ymmärrettävä osa syrjinnän vastaista taistelua. Toinen syy on, että tulin ehdottaneeksi filosofiaa peruskouluihin jo Niin & Näin -lehden 1/2006 kirjoituksessani ”Myrkkymaljan pohjanhuuhtojaiset – Miten sokraattinen lainsuojattomuus lopetetaan?”. Ilmeisesti on katsottu, että saman asian kuuluttamiseen viranomaisille tarvitaan sata muuta filosofia, mutta oma juttuni riittää julkisuuden saamiseen yksin.

Tarkastelkaamme nyt hetken, mitä mahdollisia etuja ja haittoja filosofian kouluopetukseen lapsille liittyy.


Mitä etuja filosofian kouluopetukseen liittyy?

1) Kun filosofian oppikirjat kirjoitetaan 7-vuotiaille, on mahdollista, että Pekka Himanenkin ymmärtää niistä jotain.

2) Kun peruskouluistakin valmistuu filosofeiksi, kaikki ovat samalla viivalla, alalle tulee todellista kilpailua, ja vasta oman tuotannon kautta nähdään, kuka on kuka.

3) Filosofian kouluopetus tuo bisneksen kaikkien ulottuville. Ja rahaa on tultava, sillä julkkisfilosofien palkkioista tiedämme, ettei kukaan vaikene yhteiskunnan ongelmista pienellä rahalla.

4) Filosofien suhteellinen työttömyysprosentti laskee: kun kaikki kansalaiset ovat filosofeja, suurimman osan heistä pitää päätyä myös johonkin ammattiin ja tehdä työtä.

5) Filosofian opetuksen ahmaisivat lukioissakin papit. Niinpä teologian opettajat saavat lisää tunteja myös peruskouluissa, kun oppiaineen opetus junaillaan heille. Jeesus kiittää.

6) Kun filosofiaa opettavat kaikenlaiset täti Moonikat, filosofiasta välittyy oikealla tavalla väärä kuva lapsille jo varhain, ja siten he eivät valitse filosofiaa enää yliopistoissa. Näin päästään eroon turhista filosofeista.

7) Filosofian professorit ja feministit ovat tähänkin asti kertoneet pelkkiä satuja esimerkiksi monikulttuurisuudesta, kukista ja mehiläisistä, ja lapset tykkäävät sadunkertojista!

8) Listan allekirjoittajat saavat vertaistaan seuraa. Osa heistä voi kokea olevansa tosi viisaita ollessaan niin paljon opetettaviaan kehittyneempiä.

9) Kun eläintensuojelijat, rauhanpuolustajat ja muut päteviksi todetut ituhipit opettavat filosofiaa murkkuikäisille, nuoret ahdistuvat ja oppivat jälleen pelkäämään happosateita, tulvia, rajuilmoja ja ydintuhoa. Näin kasvaa taas moraalisten aikuisten sukupolvi.

10) Filosofien perusmotivaation sanotaan syntyvän kuolemanpelosta, joten filosofia sopii erinomaisesti lapsille. Ihminenhän tulee tietoiseksi kuolevaisuudestaan noin 10-vuotiaana, ja mitä syvemmin lapset traumatisoidaan, sitä väkevämpää filosofiaa saadaan.

11) Filosofian piirissä vältytään vihdoinkin työvoimapulalta, kun koulutusta jaetaan kuin ensiapukurssia: kaikille.

12) Virkamiesfilosofit eivät ole tähänkään asti tuottaneet mitään kulttuurikritiikkiä eivätkä puhuneet sopimattomia, joten luentojen ja oppimateriaalien aineisto sopii sellaisenaan 7-vuotiaille.

13) Lapsille voidaan jo varhain tähdentää, että vapaalla ajattelulla ja virkamiesfilosofialla on sama ero kuin paidalla ja pakkopaidalla.

14) Filosofian havainnollistaminen on helppoa. Lapsetkin ymmärtävät käsiteparadokseja, kuten ”demokratiajohtaja”.

15) Filosofiaa voidaan opettaa lapsille lähinnä narratiivisesti, legendojen tapaisten kertomusten kautta (en tarkoita nyt Matti Vanhasen seikkailuja). Esimerkiksi Sokrateesta puhuminen tekee vihdoinkin tunnetuksi myös homoseksuaalisuuden ilosanomaa.

16) Jos filosofiaa opetetaan uskontojen asemasta, uskonsodat loppuvat ja lapset eivät opi ärräpäitä mutta puhuvat silti kirkkoveneistä kuten ennenkin.


Mitä haittoja filosofian kouluopetukseen liittyy?

1) Ollessaan koulujen opettajina filosofit saattavat pelästyä kuin susilauma eurooppaministeriä, kun lapset opettavat ammattifilosofeille, millainen todellinen maailma on.

2) Lapset voivat osoittautua aikuisia pätevämmiksi filosofeiksi kysyessään väitöskirjan tekijöiltä ”isi, miksi sinä kirjoitat yhdestä kirjasta toiseen kirjaan”.

3) Ammattifilosofien epätodellisuudentajuisuuden huomattuaan lapset saattavat pitää hätäkokouksen ja kieltää filosofian harjoittamisen myös aikuisilta itseltään.

4) Filosofia edellyttää henkistä kypsyyttä, kuten psykologiakin. Jos filosofiaa opetetaan lapsille, filosofia on pakko jakaa kahtia: kypsään ja epäkypsään. Epäkypsä filosofia taas ei ole filosofiaa ollenkaan, joten siitä, mitä opetettaisiin lapsille, tulisi väistämättä jotakin muuta kuin filosofiaa. En kuitenkaan ihmettele, että monet filosofian professoritkin ovat menneet tämän aloitteen taakse, sillä hehän eivät omassa naiiviudessaan ymmärrä muutenkaan mistään mitään.

13. huhtikuuta 2010

Rotuajattelu ja genetiikka tieteissä


Tieteissä kiistellään silloin tällöin asioista, ”jotka eivät voi olla oikein”. Tiedeyhteisö on riidellyt maailmankaikkeutta koskevista kysymyksistä, ja ihmisiä on viety vankiloihin sekä rovioille väärinä pidetyistä ajatuksista ja teoista, vaikka ne olisivatkin olleet perusteltuja.

Yhteen aikaan ei saanut väittää, että maa kiertää aurinkoa, koska se loukkasi Jumalan kunniaa, kirkon auktoriteettia ja etupäässä kai valtaapitävien mielenrauhaa. Nykyään puheet ihmisroduista ovat yhtä pannaanjulistettuja kuin uskontojen kyseenalaistaminen oli vielä 1800-luvulla.

Tämä johtuu siitä, että rotuajattelulla on synkkä historia. Rotupuheiden katsotaan avaavan tien rotusortoon. Kuitenkin rotuoppi eli ihmisrotujen erilaisuuden tunnustaminen on perin juurin eri asia kuin rotusorto, jonka mukaan rotuja pidetään eriarvoisina. Rotujen erilaisuuden tunnustamisesta ei seuraa, että roduilla olisi eri ihmisarvo tai että jotakin rotua pitäisi sortaa.

Erilaisuuksien myöntäminen voi tietysti ohjata tasa-arvoisuuden kiistämiseen, mutta tasa-arvonhan kiistävät koululaitos, työelämä ja armeijakin. Tasa-arvo on ainoastaan relatiivinen eli suhteellinen, kun taas ihmisarvo on absoluuttinen, ja sitä on pidettävä loukkaamattomana. Ihmisrotujen suhteelliset eroavuudet ovat olennainen ja hyväksyttävä osa arkielämää, kun taas rotuerottelun mukainen ihmisarvon kieltäminen on epäeettistä.

Tässä valossa on outoa, että rotuajattelun vastustajat, jotka yleensä vaativat kulttuurien rikastamista erilaisuuden väristyksillä, eivät hyväksy tätä kaikkea erilaisuutta silloin, kun sitä avoimesti esille tuodaan. Sen sijaan he vaativat erilaisuuden peittämistä näkyvistä vedoten käsitykseensä, että näkemyksessä eri rotujen olemassaolosta on jotakin pahaa.


Pitäisikö erojen tunnustaminen kieltää?

Entä miten asennoitua rotuajatteluun nykyisin? Olisi virheellistä kieltää erilaisten ihmisrotujen olemassaolo, varsinkin kun erot voidaan todeta sekä geneettisesti että fenotyyppisesti: niin ihmisten perimästä kuin ulkoasustakin. Rotujen erilaisuuden ja erilaisten ominaisuuksien kiistäminen on yksi toisen maailmansodan jälkeisistä suurimmista huiputuksista.

Voidaan suoraan sanoa, että totta kai ihmisroduilla on eroja. Esimerkiksi menestys eri urheilulajeissa riippuu usein rodullisista ominaispiirteistä. Tiettyjen ihmisrotujen sisällä luontaiset taipumukset tietyissä asioissa menestymiseen ovat suuremmat kuin toisten, eivätkä erot selity yksilökohtaisilla eroavuuksilla vaan ryhmä- tai luokkakohtaisilla ominaisuuksilla. Vai miten selittäisitte sen, että parhaat kestävyysjuoksijat ovat itäafrikkalaisia, parhaat keihäänheittäjät eurooppalaisia ja parhaat taitovoimistelijat aasialaisia? Ihminen ei tule pitemmäksi, kevyemmäksi eikä kestävämmäksi pelkästään valmentamalla.

Ongelmat koskevatkin lähinnä käsitteiden määrittelyä. Tarkasti ottaen olemassa on vain yksi ihmislaji, ja kiista koskee sitä, millä kriteereillä rodulliset erot voitaisiin todeta ja järjestellä luokiksi. Geneettiset erot ovat lisäksi hyvin pieniä, mutta niinhän biologisessa perimässä vallitsevat erot aina ovat.

Ajatusta ihmisroduista on vähätelty pelkästään poliittisista syistä. On pelätty rotusortoa, ja siksi rotujen olemassaoloakaan ei ole haluttu myöntää. Se, mitä pidetään totuutena, on tällöin yritetty johdella poliittisesti korrekteina pidetyistä mielipiteistä. Usein totuus on ollut vastoin lakia.

Asiaa voidaan kuitenkin arvioida myös rotuopin kieltämisestä seuraavien mahdollisten tulosten kannalta ja päätyä aivan toisenlaiseen eettiseen johtopäätökseen kuin rotuajattelun vastustajat. Kuinka kauheaa olisikaan, jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan tai esimerkiksi omaa sukupuoltaan: miehiä tai naisia? Entä jos ihmiset eivät saisi olla homoja tai heteroitakaan? Eikö tällainen todellisten erojen kieltäminen johtaisi tukalan ahdasmieliseen yhteiskuntaan?

Rodullisten erojen toteaminen ei siis ole pelkästään mahdollisuus, joka joissakin oloissa voi avata tietä rotusortoon, vaan se on myös sellaisten tosiasioiden toteamista, jotka antavat ihmisille oikeuden olla omaa rotuaan, yhteiskunnalle mahdollisuuden tunnustaa erilaisuutta ja keskenään erilaisille yksilöille keinon vahvistaa omaa rodullista identiteettiään. En kuitenkaan jatka argumentaatiotani ihmisroduista tässä yhteydessä pitempään.

Sen sijaan huomioni on kiinnittynyt tiedeyhteisössä toimiessani siihen, millaisia ”tieteellisiä rotuja” tieteen omassa piirissä esiintyy. Tällaiselle vertailulle voidaan löytää pohjaa myös ihmistutkimuksen omista löydöksistä.


Tieteen glingonit ja örkit

Olen huvittuneena seurannut, kuinka helposti monien tieteenharjoittajien käsitykset ja kiinnostukset ovat luettavissa heidän omasta olemuksestaan. Tiedeyhteisöä kansoittavat persoonallisuustyypit, jotka ovat sangen kaavoittuneita mutta todellisia, jotka toistuvat arkkityyppisesti ajasta aikaan ja jotka sikäli vastaavat eräänlaisia ”rotuja”. Väärässä eivät olekaan olleet ne terävät psykologit, jotka ovat nähneet, että ”todellisuuden yhteisöllisyyttä” korostavat tieteilijät ovat usein juuri niitä kaikkivoipaisuuskuvitelmiinsa fiksoituneita punahilkkoja, jotka toimivat ylisosiaalisina päivänsäteinä, kun taas toiselta laidalta voidaan löytää ”synkkiä gastroentrologisista häiriöistä kärsiviä nazeja”, joilla puolestaan on yltiöindividualistisia ihanteita oman puhtauskompleksinsa merkiksi tai jatkeeksi.

Tiedeyhteisöstä voidaan löytää myös naturalistinen luonnontieteilijärotu, joka on kiinnittynyt malminetsintäikäiselle latenssilapselle ominaiseen vaiheeseen. Ja lisäksi on vielä tilastotutkimuksesta innostunut sosiologirotu ja sen vastapainoksi kaiken tulkinnanvaraisuutta korostava hermeneuttinen filosofirotu. Erikseen ovat myös analyyttiset systeemifilosofit ja eksistenssifenomenologit, ja useimpien elämännäkemys voidaan lukea heidän kehonkielestään kilometrien päähän.

Tieteen koulukuntaerot vastaavat melkeinpä rotujen kaltaisia luokkia. Tiedeyhteisössä majailee partaturilasrotu, urakipittäjärotu, alistuva projektitutkijarotu, kettumainen johtajarotu, opportunistirotu, hyväksikäyttäjärotu ja hamsterirotu. Nämä rodut voivat olla myös aloitteleville tieteenharjoittajalle vaaraksi, ja usein ne ovat toistensa luontaisia vihollisia. Ihmisten luonteenpiirteet ovat joka tapauksessa suureksi osaksi biologisperäisiä, vaikka ympäristötekijöiden vaikutus persoonan muodostumiseen otettaisiinkin huomioon.

Vakavasti ottaen tahdon sanoa, että ihmiset ovat yllätyksettömän läpinäkyviä omassa kaavoittuneisuudessaan. Päätelmäni eivät siis johdu siitä, että oma tulkintani olisi stereotyyppinen, vaan siitä, että ihmisten asenteet, käytös ja heidän ominaisuutensa ovat tavattoman stereotyyppisiä. Kaavoittuneet käyttäytymisen perusmallit ja ihmistyypit esiintyvät todellisuudessa itsessään. Vuosikymmenet ja -sadat vaihtuvat, mutta aina vain yliopistoista löytyvät ”ne pullonpohjat silmillä kirjastojen kellareissa viihtyvät kirjatoukat” ja toisaalta myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista tutun Emmett Brownin tapaiset hullut keksijät.

Heistä siis muodostuu eräänlaisia ihmisrotuja tai ainakin luokkia. Aina kun moititaan stereotypioiden lietsomisesta, onkin syytä muistaa, että kaikki käsitteellinen maailmanhahmotus perustuu luokitteluun. Jo käsite sinänsä nimeää luokan: esimerkiksi kattilan käsitteen kautta tietyt astiat erottuvat nimenomaan kattiloiksi. Jos luokittelu kiellettäisiin, jouduttaisiin peruuttamaan myös Carl Linnén elollisessa maailmassa tekemä kasvien luokittelu. Absurdia onkin, että politiikan maailmassa luokitteluja on pidetty loukkaavina, vaikka luokittelujen perusteet olisivat ontologisesti paikkaansa pitäviä.

Ihmisten ulkoiset ominaispiirteet ovat kylläkin varsin pieniä verrattuna siihen, kuinka suuria henkisiä eroja ihmisten välillä on. Nämä erot ovat tietenkin yksilöllisiä eivätkä rotukohtaisia. Siksi voidaan toistaa se usein esitetty ajatus, että yksilöiden erot ovat merkittävämpiä kuin rotujen tai luokkien erot. Joka tapauksessa ihmisyksilöillä näyttää olevan yhtä suuria näkymättömiä eroja kuin Star Trekin hahmoilla on keskinäisiä näkyviä eroja. Vaikka ulkoiset erot olisivat suuria, ne ovat kuitenkin pieniä, jos niitä verrataan niihin henkisiin ja psyykkisiin eroihin, joita keskenään suhteellisen samannäköisillä olennoilla on. Myös tiedeyhteisössä esiintyy niin ”glingoneita” kuin ”örkkejä”.

Vitsikästä on myös se, että rotuajattelu, jota osa tieteenharjoittajista koettaa nyt jynssätä pois, on tieteen oma luomus. Tavalliset pulliaiset eivät luoneet genetiikkaa, vaan se on tieteellisesti treenattujen aivojen tulos. Mutta onhan tiede usein muulloinkin keksinyt asioita, joita monet tiedemiehet ovat jälkeenpäin katuneet, esimerkiksi ydinreaktion. Tosin myös se esiintyy todellisuudessa itsessään eikä ole vastoin totuutta, vaikka henkeä ei saada enää tässäkään asiayhteydessä takaisin pulloon.


Onko tietoinen pariutuminen rodunjalostusta?

Jean-Christophe Grangen menestysdekkarissa Purppuravirrat kuvataan yliopistoyhteisöä, joka ei ainoastaan pidä rotujen eroja tosiasioina vaan on ryhtynyt aktiivisesti muuntelemaan todellisuutta rodunjalostuksen keinoin. Alppien keskelle sijoittuva ikivanha yliopisto toimii käytännössä sisäsiittolana, jossa professorit naivat ainoastaan toisia professoreja tuottaakseen älykkäitä jälkeläisiä. Nämä puolestaan naitetaan toisilleen entistä älykkäämmän ihmisrodun tuottamiseksi. Ikävä kyllä, sivuseurauksena tapahtuu degeneroitumista, kun perinnölliset sairaudet kasautuvat suljetussa yhteisössä. Tämä puolestaan johtaa ongelmiin ja ongelmien epätoivoisiin ratkaisuyrityksiin.

Tapahtumat lienee tarkoituksella sijoitettu yliopistomaailmaan piikin suuntaamiseksi juuri siihen, että rotuajattelu on tieteen omaa keksintöä. Asetelma on vulgaari, mutta myös käytännön elämä on usein kuvatun kaltaista. Ihmisten lisääntyminen on luokkasidonnaista, ja voidaan kysyä, mitä tapahtuisi, jos tämä sosiaalinen rakenne purettaisiin ja professorit naisivat siivoojia ja kääntäen (tällaisia luokkarajojen ylityksiä tietysti tapahtuu kaiken aikaa). Koska älykkyys on perinnöllistä, huippuälykkäitä ihmisiä syntyisi varmastikin vähemmän. Mainittakoon, ettei kyseisessä romaanissa ja sen pohjalta tehdyssä elokuvassa esitettyä yliopistoa ole olemassa, ellei sitten ajatella, että nepotismia harjoittava yliopisto toimii koko yliopistomaailman vertauskuvana.

Joka tapauksessa etiikan ja moraalin asiantuntijat eivät ole kyenneet vastaamaan siihen, mitä pahaa on rodunjalostuksen päämäärässä itsessään: terveissä, kauniissa ja älykkäissä ihmisissä. Voidaan jopa väittää, että jokainen ihminen, joka nykyään kuolee poistettavissa olevaan geneettiseen sairauteen, on rodunjalostusta koskevan synkän historian käänteinen uhri. Kuitenkin esimerkiksi eläinten geenimuuntelu elin- tai kudossiirrännäisten tuottamiseksi ihmisille voisi olla eettisesti täysin hyväksyttävää, mikäli biologiset ja lääketieteelliset riskit saataisiin eliminoiduiksi.


EU-geniikan nykytila

Rodunjalostuksen eettiset kysymykset ovat tulleet ajankohtaisiksi geenitekniikan kehittymisen myötä. Geenien muunteluhan on vain eräs keino nopeuttaa esimerkiksi kasvien jalostusprosessia, johon nykyään joudutaan käyttämään syöpää aiheuttavia kemikaaleja ja säteilytystä samalla kun geenimuuntelun sallimisesta kiistellään ja sen käyttöönottoa viivytetään. Esitetyt vasta-argumentit ovat olleet useimmiten poliittisia.

Nykypoliitikot kauhistuvat heti kuullessaan sanan ”geeni” ja estävät geenimanipulaation myönteisten tulosten käyttöönoton. Myös monien filosofien esittämä vasta-argumentti on pragmaattinen: jos geenien muuntelua sovelletaan ihmisiin, ihmiskohtaloita voidaan yrittää ohjata ulkoa, valtion tai jonkin muun vallankäyttäjän toimesta, jolloin ajaudutaan helposti yksipuolisuuteen.

Tietenkin geenimuunteluun liittyy myös haittoja, joiden perusteella se ei ole vain poliittisesti ongelmallista vaan myös sinänsä kyseenalaista. Riskeinä ovat muiden muassa kasvilajikkeille luotujen uusien ominaisuuksien sivuvaikutukset luonnon kokonaisuuteen ja hyppivien geenien syntyminen, joka saattaa laukaista ennustamattoman mutaatiovyöryn.

Myös ihmisten keskuudessa lienee varminta pitäytyä pelkkään ”tavanomaiseen jalostusprosessiin”, joka on olennainen osa geenien luonnollista virtaa. Se taas perustuu ihmisten vapaaseen pariutumiseen, jossa geenimuunnoksia tulee tosin vain satunnaisiin eikä toivottuihin paikkoihin.

Minulla itselläni ei ole tietenkään mitään tekemistä tämän lajinsäilytysstrategisen lisääntymistoiminnan kanssa, ja ulkopuolisena tarkastelenkin kyseistä toimintaa omalta ideologiakriittiseltä näköalapaikaltani. Kiintoisaa asiassa on ihmisten halu ylipäänsä päättää tai määrätä jälkeläisistään ja esimerkiksi heidän sukupuolestaan. Ominaisuuksien jakaminen toivottuihin ja ei-toivottuihin taas ei liene pedagogisesti hyväksi. Luonnollinen ankkalampi tai sorsarutakko on siis varmastikin parempi vaihtoehto kuin lasisilmäisten laboratory-habit-of-mind-tutkijoitten suuruudenhullu lajien sekä rotujen jalostus piikin ja pipetin keinoin.

12. huhtikuuta 2010

Tieteen sopeutumattomat


Yhteiskuntaan sopeutumista pidetään konventionaalisena eli tavanomaisena ja totunnaisena ihanteena. Sopeutuminen se on tavallaan yhteiskunnallistumisen käsitteen sisältö. Kuitenkaan se ei ole itseisarvo, aivan kuten ei monikulttuurisuuskaan. Sopeutuminen on perimmältään hyvin sovinnainen päämäärä, ja se altistaa ihmiset keskinkertaisuudelle sekä massakulttuurille, jotka puolestaan tukahduttavat luovuutta, älyllisyyttä ja merkityksiä.

Sopeutumista on monenlaista. Esimerkkinä voidaan tarkastella vaikkapa tieteenharjoittajien sopeutumista yhteiskuntaan. Kuuluisimpia sopeutumattomia tieteen alalla on venäläinen matemaatikko Grigori Perelman, joka todisti Poincarén kuuluisan konjektuurin vuonna 2002 ja jolle siitä hyvästä tarjottiin sekä virkoja yhdysvaltalaisista huippuyliopistoista että tämän vuoden alussa myös miljoonan dollarin rahapalkintoa. Niitä luova nero ei suostunut ottamaan vastaan, ja lisäksi hän kieltäytyi ”matematiikan Nobelina” pidetystä Fieldsin mitalista jo vuonna 2006.

Tätä nykyä Perelman asuu Pietarin lähiössä olevassa neuvostoaikaisessa kerrostaloasunnossa, joka naapurien mukaan kuhisee luteita. Maailman kaikkien työttömien itsetuntoa parantaa varmasti tieto, että tämä maailman älykkäimpänä ihmisenä pidetty matemaatikko on viralliselta asemaltaan työtön.


Sopeutumattomuuden syyt

Syitä Perelmanin eristäytymiseen voidaan selittää tieteellisen työn vaatimalla rauhalla, persoonan eriskummallisuudella tai vaatimattomuudella. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä kuvauksia luonteen tai elämäntilanteen ominaispiirteistä mutta eivät selityksiä hänen mahdollisiin motiiveihinsa.

Paremman näköalan tarjoaa katsaus tieteen sosiaaliseen olemukseen. Tiede on vuoristokiipeilyä, joka vaatii usein äärimmäisiä ponnistuksia, itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Myös matematiikka on peruskysymysten osalta hyvin mielipiteidenvaraista: on päätettävä tehtävien asetteluista ja oletusten mielekkyydestä sekä ratkaistava, mihin suuntaan niitä kehittelee. Jotta työ etenisi, pitää uskoa asiaansa lujasti, sillä tiede perustuu kriittisyyteen, ja arvostelijoiden kiljunta alkaa heti pienimmänkin aiheen ilmaantuessa.

Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista, joita ovat taloudelliset palkinnot ja sanktiot sekä yötä päivää hereillä oleva vertaisarviointijärjestelmä. Vaikka kollegojen arvioita kunnioittaisikin, kilpailijoiden epäreilu rääkyminen voi haavoittaa keskeneräistä työtä tai tehdä sen mahdottomaksi.

Ei siis ole ihme, että tiedeyhteisö täyttyy hulluina pidetyistä erakoista, joiden käytös on kummallista mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa, kuten ei Perelmanistakaan. Kyse on vain heidän johdonmukaisesta reagoimisestaan: puolustautumisesta ympäristön ja banaalin pintajulkisuuden vaatimuksia vastaan.

Julkisuudesta vetäytyminen voi olla myös taitavaa julkisuuden tavoittelua. Mistäänhän ei ole niin lyhyt matka julkisuuden valokeilaan kuin juuri marginaalista. Niinpä Perelmanistakin on tehty useita televisiodokumentteja pelkän kotialbumeista ja turvakameroista kerätyn kuvamateriaalin pohjalta, ja hänestä on kirjoitettu tuhansien ihmisten yksityisissä blogeissa. Perelmanin oma selitys siihen, miksi hän kieltäytyy palkinnoista, kuulostaa joka tapauksessa jalolta ja kirkastaa sanojansa persoonaa paljon enemmän kuin kaikkien kepeillä ja porkkanoilla ohjattujen orjien kiitollisuus isäntiään kohtaan. Perelmanin itsensä mukaan hän ei tarvitse tunnustuksia, sillä jos hänen todistustaan pidetään oikeana, jokainen ymmärtää, että se on riittävä tunnustus hänen työlleen.

Saattaa olla, että tällaisessa kumarruksessa tieteen kollektiivisuudelle on jäänteitä myös Perelmanin neuvostoaikaisesta kasvatuksesta. Kyynisesti ajatellen kyse voi olla myös äärimmäisestä itsensä ympärille kietoutuvasta narsismista, jonka tuloksena ihminen alkaa jumaloida itseään ja ylenkatsoa kaikkia muita.


Tieteilijöiden ihanteellisuus ja naiivi realismi

Matematiikka on tieteenaloista se, jossa veri punnitaan. Historiassa, sosiologiassa ja kielissä voi menestyä pelkillä istumalihaksilla. Mutta matematiikassa ollaan usein tekemisissä pelkkien abstraktioiden kanssa, eikä pelkkä ahkeruus ilman aivoja johda yleensä mihinkään.

Matematiikka auttaa myös maailman kahtia jakamisessa aivan niin kuin filosofiakin: yhtäältä käytännölliseen elämään ja toisaalta totta, hyvää sekä oikeaa koskevaan ideaaliseen maailmaan. Monet matemaatikot sanovatkin olevansa ”demokraatteja”, ”tasa-arvon kannattajia” ja ”pasifisteja” juuri sen merkiksi, että myös heidän leipälajinsa eli matematiikka perustuu universalismiin eli yksilöistä ja kulttuureista riippumattomaan yleistettävyyteen.

Tämä on ollut vaarassa johtaa matemaatikkoja ja monia luonnontieteilijöitä eräänlaiseen naiiviuteen, joka ei koske vain poliittisia kysymyksiä. He saattavat pohtia esimerkiksi, minkä muotoinen maailmankaikkeus on, onko sillä ”ulkopuolta” tai ”kuinka monta reikää objektissa voi olla”. Huomiotta jää, kuinka symbolisia nämä kysymykset ovat ja että jo niiden asettelu riippuu inhimillisen tietoisuuden apriorisista eli kokemusta edeltävistä ehdoista.

Vaikka Kantin kategoriaoppia onkin usein väitetty kumotuksi, joka tapauksessa nykyäänkin monet matemaatikot ja filosofit näyttävät pitävän sitä voimassa olevana. Aina kun jotakin väitetään kumotuksi, olisi vastattava kysymykseen, missä mielessä teoria on kumottu. Esimerkiksi Kantin filosofia perustuu kokemuksesta puhdistetun järjen käyttöön, ja niinpä sitä ei voitasi kritisoida havaintomaailman kokemusten perusteella, sillä lähtökohdat ovat keskenään vertailukelvottomia.

Kantin mukaan kykymme aistia todellisuus kolmiulotteisena ja ajallisena seuraa aistikykymme lajityypillisistä ja kokemusta edeltävistä ehdoista todellisuuden an sich jäädessä tietokyvyllemme transsendentiksi. Naiivin realismin kannattajat puolestaan uskovat, että todellisuus on sellainen, millaisena se aistitaan. Jos Kantin teoriaa yritetään kumota havaintojen maailmasta saaduilla todisteilla, kumousyritys voidaan kumota toteamalla, että havaitseminen sinänsä on kategoriaopin mukaan rajoittunutta.

Vaikka filosofit ja matemaatikot hylkäisivätkin naiivin realismin, se joka tapauksessa kummittelee heidän käyttämässään kielessä ja ajatusmalleissa niin, että kyseisillä välineillä operoiminen johtaa ajattelua harhaan. Monetkaan tieteen ongelmat eivät ratkea ilman perusnäkökulman muutosta. Niinpä Perelmankin yhdisteli työssään sekä fysiikkaa että matematiikkaa. Useasti ratkaisut pätevät vain tietyn disipliinin sisällä tuomatta valoa kysymykseen todellisuuden luonteesta. Näin matematiikkakin voidaan ymmärtää displiinimäiseksi ja paradigmaattiseksi symbolijärjestelmäksi, jonka piirissä pieni joukko asiantuntijoita sopii keskenään siitä, mitä pidetään soveliaana.

Vaikka maailmankaikkeus nyt olisikin todistettu Poincarén oletuksen mukaisesti ”pallonmuotoiseksi”, mitä tämä oikeastaan merkitsee, kun itse lähtökohta on filosofisesti noin naiivi? Miksi meidän edelleenkään pitäisi ajatella realismin mukaisesti? Kehnoa on, että useat tieteenharjoittajat eivät lainkaan vaivaudu ajattelemaan tutkimusalojensa perusteita filosofisesti: tulkitsevasti ja eri tieteitä yhdistellen.


Pitääkö filosofiankin olla ongelmienratkaisua?

Useat tieteen ongelmat voisivat paljastua näennäisongelmiksi filosofisen tarkastelun myötä. Nykyään varsinaisena ongelmana tuntuukin olevan se, että luonnontieteellinen tieteenihanne on levittäytynyt myös filosofiaa hallitsevaksi normiksi. Se pitää filosofiaa pelkkänä ongelmanratkaisuna ja nojaa universalisoitavuuden oletukseen, käsitykseen, että filosofia on pähkinöiden särkemistä ja että kun työ tehty, tulosten pitää päteä kaikkialla maailmassa ja kaikille ihmisille. Luonnontieteiden piirissä näin voikin olla, mutta kyseinen universalistinen ja systeemikeskeinen tieteenihanne vaikuttaa tuhoisasti niiden tieteenalojen toimintaan, joilla pohditaan subjektiivisia ja kulttuurisidonnaisia merkityksiä.

Tosiasiassa jo matematiikka sinänsä on filosofisesti katsoen vain eräs symbolinen kieli muiden joukossa, ja väitetään, että matemaattisen lahjakkuuden syntymiseen vaikuttaa aivojen hapen saannin estyminen sikiöaikana. Aivot kompensoivat tilanteen kehittymällä joiltakin osin tehokkaammiksi, ja siten myös ihmisten taipumukset formaaliseen ajatteluun ja erilaisiin symbolikieliin vaihtelevat. Jos siis toisen maailmansodan jälkeistä kulttuurifilosofiaa onkin moitittu pelkäksi ihmisten sotatraumojen käsittelyksi, voidaan muutamien luonnontieteiden maailmankuvasta lausua kuten Friedrich Nietzsche Epäjumalten hämärässään vuonna 1888: ”Voi että, kuinka vakavasti ihmiskunnan on pitänyt suhtautua sairaiden seitinkutojien aivovammoihin, ja kalliin hinnan se on saanut siitä maksaa!”


Nerouden myytillä kuuluisuuteen

On vaikea sanoa, miten suuri osa tieteellisten kuuluisuuksien esiinnoususta on pelkkää performanssia. Monien filosofien ja taiteilijoiden tapauksessa kuuluisaksi tuleminen on perustunut luonnollisesti persoonalliseen panokseen. Osa heistä on todellisia viihteen ammattilaisia. Mutta luonnontieteilijöiden kyseessä ollessa persoonalliset ominaisuudet eivät ole ratkaisevassa asemassa, vaikka kollegojen kiitosta ja kunniaa sataisikin kilokaupalla.

Monet luonnontieteilijät ja systeemiteoreetikot joutuvat tuossa tilanteessa pulaan: he eivät hallitse julkisuutta eivätkä tiedä, miten toimisivat. Osa alkaa tavoitella julkisuutta tietoisesti, osa erakoituu, ja osa päätyy hoipertelemaan politiikan poluilla luennoiden esimerkiksi maailman pelastamisesta ja ajautuen heitä itseään kettumaisempien poliittisten johtajien maskoteiksi.

Joka tapauksessa luonnontieteilijän kuuluisaksi tuleminen on melkein aina tapahtunut joko tieteen popularisoimisen tai yleisneroksi laittautumisen kautta. Newton, Leonardo ja Leibniz tunnettiin monipuolisista aktiviteeteistaan, ja Einstein tunnetaan kansan keskuudessa paremmin itseään esittävistä valokuvistaan ja pasifistisista mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä.

Myös Grigori Perelman on tarvinnut kuuluisuuden niittämiseen tietyn eksentrisen panoksen, ja tätä nykyä hänen elämänsä vastaakin myyttistä käsitystä luovasta nerosta. Hänen nimensä voisi kuulua yhtä hyvin konserttipianistille, tai sillä voisi myydä parfyymia, ellei puhtaaseen matematiikkaan syventyneen pitkäpartaisen tieteenharjoittajan ulkoinen habitus vaikuttaisi juuri niin epähygieeniseltä kuin kuvista voi päätellä. Perelman voi ehkä lohduttautua sillä, että vaikka hän nyt kulkeekin rääsyissä, friikit voivat maksaa noista vaatteista jonakin päivänä tuhansia tietäessään niiden kuuluneen eräänlaiselle ”matematiikan Rasputinille”. Tällaista tulkitsemista voidaan tietysti pitää arroganttina ja ulkokohtaisena, mutta onhan jokaisen toki tärkeää tietää, mitä tekee ja millaista tämä tai tuokin touhu pohjimmiltaan on.

Ehkä myös matematiikan Millennium-palkinnon osoittaminen yliopistomaailmaa pakenevalle Perelmanille oli vain yksi keino, jolla lamasta kärsivä yhdysvaltalainen Clay-instituutti saattoi säästää rahaa. Hänen kun arvattiin kieltäytyvän palkinnosta. Näin sanoessani en halua aliarvioida esimerkiksi Sofi Oksasen tapaa ottaa vastaan palkintoja oman neroutensa merkiksi. Onhan sekin totta kai viisasta, ja kieltäytyminen vaatisikin paljon vahvempaa itseluottamusta sekä saavutusten seisomista varmemmalla pohjalla.


Sopeutumattomuuden suhteellisuus

Jokaisella on oikeus poiketa normeista ja toimia ”sopeutumattomasti” nimenomaan itselleen luontevimmalla tavalla. Myös minä olen kieltämättä käyttäytynyt poikkeavasti tiedeyhteisössä. Oma poikkeavuuteni ei ole tietenkään ollut merkki mistään neron roolista jo siksikään, että ruodusta irtautumiseni on ollut eksentrisiin tieteenharjoittajiin verrattuna päinvastaista. Olen poikennut monille filosofeille ammattitaudiksi muodostuneesta sulkeutuneisuudesta. Poikkeavuuteni on ilmennyt sanoutumisena irti esimerkiksi monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden ideologioista politiikantutkimuksen ja aatehistorian kentillä. Poikkeavuuteni on ollut halua osallistua todellisuuden muovaamiseen poikkeuksellisen sosiaalisesti, ja näin on siitä huolimatta, että myös minä olen tutkinut Jumalaa.

Sopeutumattomuutta on monenlaista, kuten sopeutumistakin. Kumpikaan ei ole itseisarvo, eikä esimerkiksi vieraista kulttuureista tulleiden ihmisten sopeutumista tai sopeutumattomuutta voida sen enempää syyttää kuin kiittääkään mistään. Olennaista on, missä merkityksessä sopeudutaan tai osoitetaan sopeutumattomuutta.

Matemaatikko Perelmanin sopeutuminen normaaliin yhteiskuntaan olisi varmasti kuihduttanut hänen luovuutensa, ja hänestä olisi tullut lattea tavis. Hänen omien tieteellisten haasteidensa määräämä sopeutumattomuuden pakko ja Damokleen miekan tavoin jatkuvasti yllä leijuva kritiikin uhka ovat toisaalta traumatisoineet hänet niin syvästi, ettei hän nykyään pysty sopeutumaan mihinkään normaaliin elämänmenoon – saati että hän haluaisi keskustella matemaattisista löydöistään kenenkään kanssa yhtään sen enempää kuin filosofi Nietzsche omista teoksistaan vanhoilla päivillään.

Aina kun glorifioidaan sopeutumattomuutta tai syrjässä elämistä, on muistettava, ettei mikä tahansa sopeutumattomuus tee kenestäkään ihmisestä uutta Perelmania tai Nietzscheä. Antakaa siis erikoisoikeudet niille, joille ne kuuluvat.

Tässä moniarvoistuvassa ja samalla myös eriarvoistuvassa yhteiskunnassa on kai parasta, että yhteiskunta halkeaa kahtia reveten mieluummin boheemiin tieteilijä- ja taiteilijayhteisöön sekä monotonisesta etukäräjöinnistä koostuvaan pikkuporvarilliseen yhteiskuntaan, kuin että se halkeaisi kahtia esimerkiksi rodullisin perustein: työmuurahaisina pidettyyn kantaväestöön ja kulttuuririkkautena palvottavaan siirtolaisväestöön. Yksilöiden erot ovat kaikissa yhteyksissä merkittävämpiä kuin ryhmien erot, ja niinpä tasa-arvolänkyttelyt ovatkin usein vain banaaliuden sekä massakulttuurin kiroukseen syyllistymisen huipentumia. Sekä aivovoimistelun turruttamille neroille että keskinkertaisuuden ihanteen ruokkimasta rehusta ravintonsa saaville normaaliuden vaatijoille voisi pieni sähköshokki tehdä silloin tällöin terää.

11. huhtikuuta 2010

Kosmopoliittisuudesta


Muutamat tieteenharjoittajat väittävät silloin tällöin olevansa ”kosmopoliitteja” eli kotimaastaan riippumattomia maailmankansalaisia. Asenne on yliopistoväelle tyypillinen mutta pömpöösimäisyydessään valitettavan epätodellisuudentajuinen.

Näin keväisin tekee usein mieli matkustaa. Eräs tuttavani sanoi äskettäin lähtevänsä tiedematkalle (tietysti veronmaksajien varoilla). Samaan hengenvetoon hän kehui olevansa myös ”kosmopoliittinen” ikään kuin vastavedoksi minun usein haukutulle kansallismielisyydelleni.

Entä millainen asioiden todellinen laita loppujen lopuksi on? Ainakin tämän maailmankansalaisen toimeentulon tiedän riippuvan ratkaisevasti suomalaisen yliopistolaitoksen ja veronmaksajien suopeudesta. Hän ei ole tehnyt elämässään päivääkään sellaista työtä, joka tuottaisi hänen leipänsä. Hänen eläkkeensäkin on riippuvainen suomalaisesta eläkejärjestelmästä, ja hänen sosiaaliturvansa ja terveydenhoitonsa riippuvat vain ja ainoastaan Suomen valtion ja kuntien takaamista oikeuksista.

Kosmopoliittisuuteen vetoaminen, alkuperäisten kansalaisuuksien kiistäminen ja itsensä pitäminen ”maailmankansalaisena” sisältävät hämmästyttävää tietämättömyyttä. Ihminen kuuluu kansakuntaan paitsi historiallisesti, aina myös geneettisesti, sillä jokaisen ihmisen biologiset alkutekijät ja determinantit ovat lähtöisin kansasta. Ja ilman kansallisia sosiaalisia rakenteita ihmiselle lankeaa fakiirin rooli. Mikäli kosmopoliittiselta suomalaiselta virkamieheltä poistettaisiin Suomen valtion hänelle takaamat sosiaaliset oikeudet, jäljelle ei jäisi oikeastaan mitään. Hän eläisi kuin Bangladeshissa piikkimaton päällä.

Kaikkein haitallisinta yliopistomaailmassa vallitseva kansainvälisyyskiima on pienten kansallisten kulttuurien ja aidon monikulttuurisen erilaisuuden kannalta. Kun kaikki ajattelu alistetaan angloamerikkalaiselle kaakatukselle, tuloksena on monokulttuuria.

Vaatimus, että akateemisen julkaisutoiminnan pitää olla kansainvälistä, tukahduttaa kotimaisen filosofian ja kulttuurikritiikin. Yliopistojen ja Suomen Akatemian julkaisuihanteet ohjaavat suoltamaan artikkeleita kansainvälisiin lehtiin. Niissä ympyröissä ei voida kuitenkaan puhua Suomessa tärkeiksi koetuista asioista, sillä suomalaisille tärkeät kysymykset eivät välttämättä herätä kiinnostusta maailmanlaajuisesti. Yliopistomaailmaan pesiytyneiden internatsististen tarkoitusperien eräs peitelty tavoite onkin kansallisen ajattelun ja poliittisen kriittisyyden vaientaminen.

Kansainvälisyyttä korostavien tiedepoliittisten normien suosiminen vaikuttaa häiritsevästi filosofisen ja tieteellisen keskustelun vapauteen yliopistoissa. Eräänä esimerkkinä yliopistojemme pakkokansainvälistämisestä on käytäntö, jonka mukaisesti virat voidaan julistaa kansainvälisesti haettaviksi. Se merkitsee, että suomalaisilta ihmisiltä veroina kerättäviä varoja voidaan käyttää ulkomaalaisten palkkaukseen ja heidän hyväkseen. Samasta asiasta muistuttaa elävästi myös se, miten Helsingin yliopisto käytti Jane ja Aatos Erkon säätiöltä saamansa 2,92 miljoonan euron lahjoituksen ”ajankohtaisen yhteiskuntatutkimuksen professorin” viran perustamiseen ja kutsui virkaan brittiläis-kanadalaisen Stephen Gillin.

Kävi siis juuri niin kuin jo viime syksynä ennustin, eli virkaan nimitettiin joku monikulttuurisuuden ja pakkokansainvälistämisen lähetyssaarnaaja ja 1970-lukulainen politrukki. Aivan kuten Wikipediasta voitte lukea, politiikan tutkija Stephen Gill on vuonna 1950 syntynyt vakaumuksellinen kommunisti, joka muutti Britanniasta Kanadaan vastalauseeksi ”thatcherismille” ja jonka pääteoksia ovat American Hegemony and the Trilateral Commission (1991) sekä italialaista kommunismin teoreetikkoa Antonio Gramscia käsittelevä toimitustyö Gramsci, Historical Materialism and International Relations (1993). Gillin mainitaan tehneen sopivasti yhteistyötä myös feministien kanssa, ja näin on tyydytetty sukupuolipoliittiseen korrektiuteen liittyvät sovinnaisuusihanteet.

En pidä Gillin nimittämistä virkaan perusteltuna, sillä hänellä oli jo professorinvirka Yorkin yliopistossa Torontossa. Hänellä ei ole myöskään tuotannostaan päätellen mitään sellaista annettavaa suomalaiselle tieteelle, mistä emme olisi jo kuulleet viimeksi kuluneiden 30 vuoden ajan.

Tämäntapaisten tusinatutkijoiden helmasynti on heidän epäomaperäisyytensä, ennalta-arvattavuutensa ja tyylillinen köyhyytensä, joka seuraa juuri tuosta altistumisesta tieteen kansainvälisyysihanteille. Se tekee heistä toistensa kaltaisia. Sen sijaan todellisia filosofeja ovat ne, jotka poikkeavat nykyajan valtavirrasta eivätkä ole pelkkiä Michel Foucault’n tapaisia konservatiivisuuden protestantteja.

Omaperäisiä, ansiokkaasti itsenäisiä ja tieteellisesti uudistavia ovat ne tieteenharjoittajat, jotka uskaltavat edustaa kansallismielisyyttä ja arvostella siltä pohjalta Euroopan yli vyöryvää pakkokansainvälistämisen tendenssiä sekä kapitalistien ja sosialistien yhdessä lietsomaa globalisaatiota. (Aiheesta enemmän kotisivujeni sarakkeessa ”Politiikka”.) Kiintoisaa onkin, että kansallista näkökulmaa painottaville filosofille uhataan nykyään tehdä samoin kuin Gramscille vuonna 1928, jolloin oikeuden tuomari lausui ”nyt tämä suu suljetaan iäksi” ja tuomitsi kommunistijohtajan vankeuteen, jossa tämä kirjoitti kuuluisat Vankilavihkonsa.

Gramscin kehittelemä hegemonian (eli yhteiskunnallisen johtajuuden) käsite voi olla sosiaalitieteellisesti ansiokas. Mutta nykyään myös sitä voisi soveltaa parhaiten tuon monikulttuuristisen indoktrinaation ja internatsistisen propagandan dekonstruoimiseen.

Poliittisten parasiittien palvominen sopinee kuitenkin yliopistoja rahoittavien tahojen suunnitelmiin, aivan niin kuin monikulttuurisuuden ja kansainvälisyyden keinotekoinen pakkosyöttö sopii Helsingin Sanomien toimituspolitiikkaan. Monikultturisteja ja internatseja suosiessaan koko suomalainen virantäyttöjärjestelmä on päin seiniä ja menettää oikeusperustuksensa kansalaisten silmissä.

Vastustankin yliopistojen kansainvälisyysstrategioita avoimesti, jotta Suomen yliopistot eivät ummehtuisi omiin tiedepoliittisiin kansainvälisyysideologioihinsa. Samalla ymmärrän, miksi tiedeyhteisö kiittää minua tästä yhtä vähän kuin Venäjän kansa Solženitsynia. Häntäkin arvostettiin salaisesti vielä yleisen valheellisuuden aikana, mutta kun valhe romahti, paljastui että hänen kanssaan samoin ajattelevia olikin yli sata miljoonaa, eikä toisinajattelua pidetty enää minään.

Yliopistomaailma oli kansainvaellusten esikuva jo ennen kuin maahanmuutto, globalisaatio ja pakkokansainvälistäminen todettiin ongelmiksi muualla. Se on ongelmien tyyssija myös nykyisin. Kansainvälisyyden ja kosmopoliittisuuden valhekuvalla itseään tyydyttävät vääristyneen minäkuvan kantajat ovat tiedemaailman loiseläjiä, jotka kulkevat ideologiansa mukaisesti maasta toiseen ja kalvavat saaliinsa luita myöten siirtyäkseen sen jälkeen seuraavaan nauttimaan jälleen jonkin yliopiston naiivisti myöntämistä virkaeduista. Silti he eivät tuota ”ajankohtaisesta yhteiskuntatutkimuksesta” kerrassaan mitään näyttöä.

Euroopan unioniin liittyvää pakkokansainvälistämistä, monikulttuurisuutta ja ”maailmankansalaisuutta” puolustavat tahot ovat useasti syyllistyneet akateemista yhteisöä vahingoittaviin ajatusvirheisiin. Niinpä minusta itsestäni on tullut eräänlainen kulttuurivallankumouksen kannattaja. Monille Suomen virkamiehille tekisi hyvää erottaa heidät suojatyöpaikoistaan ja laittaa heidät hoitamaan vaikka puutarhaa.

10. huhtikuuta 2010

Viranomaisfilosofeista


Minulta on silloin tällöin kysytty kuin Apostolien tekojen Saulilta (Apt. 9:3), miksi vainoan virkamiesfilosofeja ja mikä minua pöyristyttää heissä niin, että jaksan jatkuvasti arvostella heidän toimiaan. Vikana on heidän filosofia- ja tiedekäsityksensä. Se puolestaan perustuu heidän elämännäkemykseensä. Tämä kritiikki ei siis ole bisnestä vaan todellakin persoonallista.

Harmillista systeemifilosofeissa on heidän kunnianhimonsa, virkojen ahmintansa ja niistä sikiävä alttius toteuttaa sovinnaisen normaalitieteen ihanteita. He itse puolestaan halveksuvat kaikkia niitä, jotka uhraavat oman uransa filosofiselle totuuden tavoittelulle eivätkä tee kuten he itse, eli uhraa filosofiaansa ja periaatteitaan omalle uralleen.

Heidän pelkonsa johtuu heidän pikkusieluisuudestaan. Heistä ei ole käsittelemään periaatteellisia kysymyksiä, sillä he eivät ole vaivautuneet ajattelemaan mitään peruskysymysten kannalta. He osaavat kyllä kalkyloida: laskea yhteen ja vähentää sekä vertailla. He ovat pesusieniä, jotka turpoavat tiedosta mutta eivät tiedä, mitä tiedoillaan tekisivät tai tunne niiden merkityksiä.

Heidän tärkeimpänä pitämänsä asiat (jotka he pyrkivät aina varmistamaan) ovat heidän taloudelliset tulonsa. Rahaa ja virkoja tavoitellen he suosivat sovinnaisuutta ja alistavat ajatuksensa toistensa arvioitaviksi näennäisissä vertaisarvioinneissa. Todellisuudessa tuo touhu on samanlaista kuin se, että kokoomuslaiset pakotettaisiin hyväksyttämään puolueohjelmansa kommunisteilla ja kääntäen. Tämän painostuksen tuloksena läpi ei voi päästä yhtäkään sellaista ajatusta, jonka ihmiset esittävät vilpittömästi omana itsenään, mikä puolestaan tappaa pois totuuden tavoittelun keskeisen edellytyksen: rehellisyyden ja sitoutumisen omaan argumentaatioon.

Todellisuudessa niin sanottu ”tieteellinen filosofia” on yksi persoonan riiston muoto. Mitään vertaisarviointeja ei ole olemassakaan, sillä tieteellisten julkaisujen sensorit ja nimitysprosessien asiantuntijat eivät ole vertaisasemassa vaan valta-asemassa. Niinpä tällaisessa käytännössä ei ole järkeä. Sosiaalisten kahleiden ripustelun vuoksi mistään ei yleensä tule yliopistolaitoksessa mitään, eivätkä systeemifilosofit saa aikaiseksi mitään sellaista, jolla olisi ylipäänsä jotakin merkitystä. Kritiikkini ei ole tietenkään vain metodologista vaan myös tyylillistä: kuivuuspisteitä he saavat oman luovuutensa tukahduttamisesta.

Analyyttisen systeemifilosofin persoonaa pienentää tieteen sosiaalisten rajoitteiden lisäksi hänen henkinen surkastuneisuutensa sekä kokemusmaailmansa ohuus. Säännöllisen kuukausipalkkansa vuoksi hän elää tietenkin suojattua elämää. Vielä merkittävämpää on, miksi systeemifilosofit pelkäävät ja välttelevät kaikkia niitä filosofeja, jotka tekevät filosofiaa piittaamatta yhteisön langettamista rangaistuksista. Analyyttinen systeemifilosofi näet tietää, että todellisesta filosofiasta seuraa aina yhteiskunnan ulkopuoliseksi ajaminen: julistaminen lainsuojattomaksi. Analyyttinen filosofi pelkää siis päätyvänsä pultsariksi, mikä pelko onkin hänen omalla kohdallaan aiheellinen. Sillä mitäpä hän olisi ilman suojatyöpaikkoinaan toimivien yliopistojen turvamuureja?

Siksi hän koettaa olla hyvissä väleissä poliittisen vallan ja tiedehallinnon kanssa, mikä pienentää hänen filosofiansa. Tämä on tietenkin nokkelaa mutta opportunistista ja kaiken kaikkiaan huono kauppa: hän menettää filosofisen vapautensa.

Analyyttinen systeemifilosofi inhoaa omasta puolestaan kaikkia niitä, jotka hän on yhdessä tiedehallinnon kanssa ajanut yliopistolaitoksen ulkopuolelle. Analyyttiset systeemifilosofit karttavat ulkopuolisissa ihmisissä omia pelkojaan ja mahdollista omakuvaansa. Niinpä he toivovat voivansa tuhota omat pelkonsa ajamalla heidän kanssaan eri mieltä olevat filosofit pakosalle ja kiistämällä eri tavoin ajattelevien tieteelliset toimintamahdollisuudet.

Pahin painajainen systeemifilosofeille on, jos heidän pelkonsa eivät tuhoudukaan vihollisia likvidoimalla, vaan nämä toiset legitimoidaan todellisiksi filosofeiksi ja he itse häviävät pikkubyrokraateiksi julistettuina. Ja siihen on totta kai kaikki syyt: heillä ei ole mitään omaperäistä filosofiaa, ei näkemystä ihmisen, elämän eikä maailman luonteesta, vaan heidän tuotantonsa koostuu kansainvälisissä aikakauslehdissä julkaistuista artikkeleista, joiden aiheet on keinotekoisesti rajattu tiettyjen systeemiteoreettisten aiheiden puitteisiin. Se taas on ollut yksi keino kuolettaa pois suomenkielinen filosofinen kirjallisuus ja kotimainen kulttuurikritiikki, ja tilalle syntynyt angloamerikkalainen kaakatus on ollut aivan sietämätöntä.

Entä mitä vikaa systeemifilosofiassa itsessään on? Ongelma ei ole siinä, että systeemifilosofit ovat systemaattisia eli järjestelmällisiä, vaan siinä, että heidän järjestelmänsä ovat sellaisia, jollaisiksi filosofiat järjestelmiksi muovattuina aina tulevat, eli totalitarismeja. (Ajatelkaa, mitä kaikkea on sanottu esimerkiksi Hegelin maailmanjärjestelmästä ja Kantin universalismista.) Sellaiseksi filosofia panssaroituu, kun sitä tekee ahtaassa umpiossa. En sano, etteivät lopputulokset olisi olleet viisastuttavia, mutta päätelmät voivat lähinnä ohjata välttämään akateemista systeemifilosofiaa.

Halveksuttavimpana pidänkin analyyttisten systeemifilosofien tiedekäsityksessä heidän itsetyydytystään. Ei siinäkään sinänsä mitään pahaa ole, mutta täytyykö heille maksaa tuosta touhusta palkkaa?

Suomalaisen nykyfilosofian historia.

8. huhtikuuta 2010

Päivän hyvä työ on tehty


Eduskunnalla ja Helsingin kaupunginvaltuustolla on se ero, että valtuusto on sivistyneempi, koska siellä on vähemmän juntteja. Ja päätetään Helsingin asioista.

Siksi oli mukavaa, että valtuutettujen selvä enemmistö otti pururatansa käyttöön ja äänesti Katajanokan hotellin kumoon. Sinne suli Suomenlahteen jääkuutio kuin lumiukko, josta ei kevätauringon porotuksessa jäänyt jäljelle muuta kuin hattu, hammashiilet ja porkkana.

On oikeastaan samantekevää, millä verukkeella hotellia vastustettiin tai puolustettiin. Kaupunginvaltuustoa tervehtineen akateemikkojen lähetystön mukaan sveitsiläisen arkkitehtitoimiston suunnittelijat eivät olleet edes käyneet Helsingissä tutustumassa aiotun rakennuksen ympäristöön.

Jo tämä antaa asennoitumisen ylimalkaisuudesta selvän näytön. Se osoittaa kansainvälisestä huippusuunnittelusta saman kuin taivaan tuulissa lentelevien virkamiesfilosofien syvällisyydestä: sisällä ei ole muuta kuin ilmaa kevyempää kaasua. Onneksi pian pääsee taas kesäiseen Suomenlinnan lukemaan vaikka Kustaanmiekan kuninkaanportissa olevat sanat.

Ikävää vain, että Museovirasto aikoo yhdessä hoitokunnan kanssa reunustaa turva-aidoilla melkein kaikki Suomenlinnan nähtävyydet ja näköalapaikat vuonna 2004 sattuneen kuolemantapauksen vuoksi. Ei Stockmannin pääsisäänkäynnin edessä olevaa Aleksanterinkadun katualuettakaan ole ympäröity turva-aidalla siitä huolimatta, että paikalla ei ole virallisesti edes suojatietä ja kadun ylittää päivittäin tuhansien ihmisten lauma.

Selitys lieneekin siinä, että jos Aleksilla jää ratikan alle, se on akselirasvaksi liiskautuneiden omaa syytä. Jos taas köllähtää Suomenlinnan tönnäältä, syy on mukamas hoitokunnan, sillä asiasta on Korkeimman oikeuden tuomio. Tätä ennakkoratkaisua hoitokunta nyt pelkää ja hätävarjelee omaa asemaansa rakentelemalla puomeja joka paikkaan. Typerä päätös, joka pilaa maailmanperintöluettelon suojelukohteen!

Varmaan myös Katajanokan evätty hotellikaava korvataan jollakin vielä hullummalla suunnitelmalla, ja paikalle rakennetaan Texaco, moskeija, päiväkoti, amerikkalais-pohjalainen kyläkauppa tai juhannussalko, jota vahtaa hiekkalaatikolla leikkivä pikku-Pekka. Tosiasiassa alue pitäisi suunnitella kokonaisuutena yhtä huolellisesti kuin esimerkiksi Töölönlahti. Tontti tontilta etenevä postimerkkikaavoitus ei saa riittää.

5. huhtikuuta 2010

Katajanokan hotelli kuin Las Vegasin kylmähuoltamo


Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi Katajanokan hotellikaavan pari viikkoa sitten. Yksimielisesti hanketta puolusti ainoastaan kokoomuksen ryhmä. Vihreiden porukka jakautui kahtia, ja kahta verta oli myös demareissa. Vastaan äänestivät keskustan, Rkp:n ja Vasemmistoliiton edustajat. Asia ratkaistaan ensi keskiviikkona kaupunginvaltuustossa, ja äänestyksestä odotetaan tiukkaa.

Yli kolmestakymmenestä arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun ammattilaisesta koostuva asiantuntijaryhmä laati kaupunkisuunnittelulautakunnalle vetoomuksen hotellia vastaan jo vuonna 2008. Asiantuntijat pitivät hotellia liian massiivisena ja katsoivat, ettei se sovi rannan ensembleen eikä muihin rakennuksiin.

Myös omasta mielestäni kyseinen hotelli on pakastettu ankka. Se sopisi empirismiä ja modernismia edustavaan rakennuskantaan kuin Eiffel-torni Tokioon. On hyvä, että Helsinki valvoo yhtenäistä räystäsviivaa kortteleissa, mutta nähdäkseni kaupungin pitäisi estää myös pelkästä ahneudesta ja tehokkuuden tavoittelusta johtuvat maisemien raiskaukset tällä kulttuurihistoriallisesti arvokkaalla paikalla.


Hotelli kuolleille

Kaupunginhallituksen hotellikaavapäätös toi kirkkaasti esiin sen, että ainakaan kokoomuksessa ei ajatella lainkaan asioiden esteettisiä puolia eikä ympäristöä. Päätöksiä tehdään vain rakennusliikkeiden pyynnöstä ja firmojen eduksi. Kiinnostaako kokoomuslaisia ja city-vihreitä todellakin vain sellainen, mikä on uutta ja kiiltävää ja johon liittyy taloudellinen arvovalintavaikuttaminen?

Nousukasmaisen metropolieurooppalaisuuden tavoittelu ei selitä, miksi valtakunnan tärkeimpiin paikkoihin kuuluva tontti pitäisi myydä norjalaiselle sijoittajalle ja miksi suunnitelma pitäisi tilata kansainväliseltä toimistolta. Kokoomus ja demarit ovat halunneet suunnittelijoiksi suuria nimiä, jotka eivät osallistu kilpailuihin, ja varmaankin siksi sosiaalidemokraattinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen tilasi työn aikoinaan Herzog & de Meuronilta. Käytännössä tällainen suurten eleiden tavoittelu on pelkkä jäänne kasinotalouden kasariluvuilta. Alueen kaipaama kokonaissuunnittelu unohtui kaikilta, ja myös rakennuksen ristinmuoto on symboliarvoltaan liian provosoiva ja voimakas.

Omasta mielestäni pääkaupunkiseudulla ei tarvita enää yhtään lisää hotelleja, hallintopalatseja, kauppakeskuksia eikä kalliita taide- tai urheilulaitoksia. Hotellit ovat huorien, bisnesmiesten ja torakoitten majapaikkoja. Jo Helsinki-Vantaan lentoasema on ympäröity menneestä noususuhdanteesta muistuttavilla viihdekeskuksilla ja muilla virheinvestoinneilla. Myös Katajanokalla on tarpeeksi tyhjän panttina olevaa hotellitilaa, jota on saatu vanhaan vankilaankin.

Rakentamisen resurssit pitää ohjata kaavoituspolitiikalla kotien rakentamiseen ihmisille, sillä juuri niistä vallitsee huutava pula. Tämä merkitsee, että julkisen vallan pitäisi yhdessä rahoittajien ja rakennusliikkeiden kanssa keskittyä tuottamaan lisää asuntoja eikä tuhlata yhteiskunnallisia voimavaroja suuruudenhullujen konglomeraattien rakenteluun. On väärin, että kaupunkitilaa täytetään rakennuksilla, joita ihmiset voivat lähestyä vain, jos raha polttaa heidän perstaskujaan.


Huono suunnitelma

Katajanokan hotellia voidaan vastustaa rakennuspoliittisten yleisperusteiden lisäksi jo sillä syyllä, että se on paikalle täysin sopimaton. Rakennuksen piirtäneet sveitsiläisarkkitehdit naureskelivat varmasti partaansa saatuaan kaupunginhallituksen hyväksymään alustavasti suunnitelman, joka toisi presidentinlinnan eteen tasaristin muotoisen Sveitsin lipun jäljitelmän.

Haluaisinpa tietää, minkä maan viranomaiset hyväksyisivät presidentin tai kuninkaan palatsin viereen sitä mahtavamman kaupallisen rakennuksen. Hotellin muotokieli ja suuri koko riitelevät pahoin ympäristön kanssa, ja yökerhon värikylläiset esitykset loistaisivat räntäsateessa tahriutuvien suurten ikkunoiden läpi kuin Leningradin pillujoulu.

Alueella on jo nyt yksi kontrastikohta, joka muodostuu Länsi-Euroopan suurimman ortodoksisen kirkon, Uspenskin katedraalin, ja Alvar Aallon piirtämän Enson pääkonttorin välille. Orientaaliset muodot ja kupolikatot sopivat kuitenkin vielä kohtalaisen siedettävästi selkälinjaisen marmorirakennuksen yhteyteen Kauppatorin suunnalta katsellen. Uusi hotelli rikkoisi tämän jännitteen ja saisi alueen näyttämään semioottiselta sekamelskalta.

Tiedän kyllä, että rantatontin myynnillä kaupunki aikoi kiskaista rakentajilta muutaman miljoonan, joilla olisi voitu ”korjata kouluja”, kuten perustelu kuului. Mutta kyseistä paikkaa ei sovi uhrata pelkälle tehokkuuden tavoittelulle, joka vihloo silmää seuraavat 50–100 vuotta. Niinpä kaupungin taloudellinen intressi tontin myymiseen ei saa riittää perusteeksi sille, miksi paikka pitäisi antaa ulkomaisen rakentajan ja ulkomaisten suunnittelijoiden hallintaan. Kyllä alueelle löytyy varmasti kotimaisiakin toimijoita ja parempia käyttötarkoituksia.

Hotelli toisi rauhallisena pidetylle ja sen vuoksi arvostetulle Katajanokalle ympärivuorokautista levottomuutta niin, että lopulta myös lähitienoon kadut olisivat täynnä rymyjengien oksennusta, kusta ja paskaa, aivan kuten monikulttuurisuudesta kärsivällä kotikadullani, Iso-Roballa. Miksi nekin vihreät, jotka puolustavat hotellia, eivät vaadi tälle aurinkoiselle paikalle viheraluetta rantakahviloineen? Sen sijaan he rakennuttaisivat tylyn juppihenkisen wau-buildingin. Nokisen sateen tahrimana lasiristi olisi ennen pitkää yhtä ylevä näky kuin Hakaniemen kuuluisa betonislummi ghettoblastereineen.


Kansanvaltaisempaan kaupunkikuvaan ja -suunnitteluun

Rakennussuunnittelu tarvitsee poliittista kontrollia. Jo 1960- ja 1970-luvuilla arkkitehdit tuhosivat Helsinkiä enemmän kuin ryssän pommikoneet. Koska en ole itse valitettavasti valtuustossa, pyydänkin kunnioittavasti kaikkia niitä kaupunginvaltuuston jäseniä, joita tämä asia kiinnostaa ja jotka arkkitehtuurista ja taidehistoriasta jotakin ymmärtävät, äänestämään ensi keskiviikkona hotellisuunnitelmaa vastaan.

Hotellin tyrmäämistä helpottaa se, että rakennusta on tähän asti pukattu alueelle pakolla. Alueen suunnittelusta ei järjestetty kilpailua, kuntalaisten mielipiteitä ei kuultu tarpeeksi, ja esitys meni läpi sekä lautakunnassa että kaupunginhallituksessa vain yhden äänen turvin.

Valtuuston pitäisi skarpata myös muiden alueiden suunnittelussa. Jätkäsaaren ja öljysataman nopeaa rakentamista asuinalueiksi kannatan kyllä lämpimästi. Sen sijaan eduskuntatalon eteen nouseva musiikkitalo on osoittanut nyt harjakorkeuteen noustuaan, kuinka epäviisasta on täyttää kaupungin paraatipaikkoja taloudellisen eliitin egopaisuttelua varten suunnitelluilla teräslaatikoilla.

Linkki asuntopoliittiseen ohjelmaani.

2. huhtikuuta 2010

Teurastusta terveyskeskuksissa


Suomessa tehdään vuosittain noin 11 000 aborttia (abortus arte provocatus) vuodessa. Tämä merkitsee, että joka seitsemäs raskaus päättyy keskeytykseen. Yksi syy maamme väestön vähenemiseen ja niin sanottuun työvoimapulaan on vuonna 1970 säädetty laki raskauden keskeyttämisestä (239/1970), jonka tuloksena abortin saantia helpotettiin. Nykyään abortteja tehdään liukuhihnamaisesti sairaaloissa ja terveyskeskuksissa, ja yli 90 prosenttia pelkästään sosiaalisista syistä. Abortin voi saada myös, jos äiti on alle 17-vuotias, yli 40-vuotias tai hänellä on jo neljä lasta. Toiseksi tavallisin syy onkin äidin alle 17 vuoden ikä (5,3 %). Sen sijaan sikiövaurion vuoksi tehtiin vuonna 2007 vain 2,2 % aborteista ja äidin terveyden tai hengen vaarantumisen vuoksi 0,5 %. Käytännössä kaikki naiset saavat Suomessa raskaudenkeskeytyksen niin halutessaan.

Edellä esitetyt luvut merkitsevät, että aborttia käytetään myöhästyneenä jälkiehkäisynä, eli silloin kun hedelmöitys on jo tapahtunut ja raskaus päässyt alkamaan. Valtaosa kaikista raskaudenkeskeytyksistä tehdään siksi, että lapsi on niin sanotusti ei-toivottu. Sosiaalisiin syihin viittaaminen merkitsee, että äiti tai molemmat vanhemmat eivät halua tai voi pitää lasta. Niinpä on pääteltävä, että tapauksissa, joissa aborttia haetaan sosiaalisista syistä, syynä raskauden alkamiseen on ollut ajattelemattomuus, harkitsemattomuus, ehkäisyn laiminlyönti tai kumin tai kumppanin pettäminen.

Abortin tekoon sanotaan liittyvän syyllisyydentunteita. On väitetty, että siihen liittyy myös aitoa syyllisyyttä. Aborttia on sanottu murhaksi. Toisaalta muutamat filosofit ovat väittäneet omassa ”rakasta, kärsi ja unhoita” -etiikassaan, että raskauksien keskeyttäminen on täysin viatonta puuhaa. He ovat tarkastelleet asiaa systeemifilosofisesti eli keräämällä asiaan liittyviä perusteita puolesta ja vastaan sekä laittamalla ne tuomarinvaakaan. Sitten he ovat katsoneet, mille puolelle viisarin kärki värähtää.

Abortin puolustajat ovat tästä lähtökohdastaan väittäneet, että synnytys saattaa johtaa huonoihin perheoloihin, jos lapsi on ei-toivottu, ja että äidille koituu tuskaa, mikäli lapsi synnytetään ja luovutetaan adoptiolapseksi. Isien asemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia on tarkasteltu vähemmän, ja myös laki rajaa abortin saamisen äidin oikeudeksi, ikään kuin asia ei koskisi miehiä ollenkaan. Tämä paljastaa, että abortti on nähty sekä filosofiassa että lainsäädännössä yksipuolisesti naisten ja naisliikkeen kannalta sekä osana feministien yhteiskunnallista sotaa. Pikaisena vastauksena voinkin omasta puolestani sanoa, että jos abortti ylipäänsä hyväksytään tai mikäli sillä on moraalinen oikeutus, tämä oikeus pitäisi kirjata lainsäädäntöön myös isien oikeudeksi joko estää abortti tai saada aloittamalleen raskaudelle keskeytys.


Häveliäisyys sulkee silmät todellisuudelta

Entä onko abortti moraalisesti niin viaton ja käytännöllisesti niin ongelmaton asia kuin miltä eräät systeemifilosofit ovat koettaneet saada sen näyttämään. Suomalaisessa filosofiassa aborttia on tarkastellut lähinnä yksi 1980-luvulla mainetta niittänyt kirjoittajakaksikko, jonka toisistaan sittemmin eronneet osapuolet on palkittu töistään professorinviroilla. Suomalainen aborttikeskustelu on ollut lähinnä heidän mielipiteisiinsä nojaavan auktoriteettiverifioinnin varassa, eikä toisenlaisia näkemyksiä ole haluttu kuulla. Omasta mielestäni heidän tarkastelutapansa on ollut kyyninen ja kolea, elämää ymmärtämätön sekä tieteellisesti kapea-alainen ja keinotekoisesti rajattu.

Se on myös erittäin altis filosofiselle kritiikille. Raskaudenkeskeytyksiä on tarkasteltu vain siltä kannalta, mikä on hyödyllistä tai haitallista, mutta ei siltä, mikä mahdollisesti on oikein tai väärin. Häyry-etiikka on systeemiteoriaa, joka perustuu eri vaihtoehtojen vertailuun. Sen tyyppistä immanenttia puntarointia ovat harjoittaneet jo juristitkin omissa yhtälöissään. Filosofisesti kiintoisa kysymys on se, miten asiat todella ovat: onko sikiö riittävästi ihminen nauttiakseen samaa oikeutta elämään kuin ihmiset yleensä?

Aborttien tuottamasta syyllisyydestä voidaan päättää vasta tältä pohjalta. Jos sikiö voidaan mieltää ihmiseksi, abortti on murha. Tappo se on joka tapauksessa, sillä sikiönlähdetyksen kautta tapetaan elävä organismi. Vaikka sikiö ei olisikaan itsenäinen ihminen, se voidaan mieltää osaksi äitiä tai molempia vanhempia, ja siksi sikiön tappaminen on äidin tai isän tiettyyn ruumiinosaan kohdistuva amputaatio, tietyllä tavalla katsoen murha.

Systeemiteoreettinen puntarointi osoittautuu ohueksi ja pinnalliseksi siksi, että se laiminlyö ontologisen analyysin. Ontologialla tarkoitetaan olevaisen tutkimista. Aborttikysymyksen ontologia on siis sen pohtimista, miten asiat ovat: onko sikiö ihminen vai ei, onko ihmisen elämällä itseisarvo, milloin elämä alkaa ja niin edelleen. Näitä kysymyksiä voi jokainen miettiä tutustumalla esimerkiksi tähän aborttia kritisoivan Pro Life Suomi -järjestön internetsivustoon.

Abortin vastustajia on usein sanottu fundamentalisteiksi. Fundamentalismi on halua löytää ja tutkia perustoja. Fundamentalisteilla on yleensä ajatuksilleen jokin perusta. Ontologisen analyysin voi tietenkin suorittaa myös päätymättä mihinkään perustaan tai väitteeseen todellisuudesta. Mutta usein ontologinen tarkastelu johtaa johonkin tiettyyn perusnäkemykseen, jos sellainen on olemassa. Useimmiten perustana toimivat tosiasiat tai todellisuutta koskeva totuus. Jollakin tavallahan asiat yleensä ovat.

Aborttia koskien tällainen perusta voi hyvinkin olla olemassa. Se voisi olla esimerkiksi elämän itseisarvo ja näkemys, että ihmisen elämä alkaa raskauden alkaessa. Tässä mielessä abortin vastustajien fundamentalismi olisi varmasti pienempi rikos kuin abortti itse.

Tältä pohjalta abortin vastustamista voidaan sanoa eettisesti perustelluksi, vaikka myös ei-toivottujen lasten synnytysten tiedetään tuottavan ongelmia. Myös abortit ovat usein kipeitä, eikä aborttien puolustelemiseen riitä pelkkä eri näkökohtia yhteismitallistava ja tasalaatuistava vertailu, sillä ratkaisevat argumentit ovat joka tapauksessa tämän immanentin punnitsemisen ulkopuolella. Ne ovat vastauksia siihen, mitä on elämä. Näin ollen myöskään sikiöitä ei voida pitää systeemiteoreetikoiden tapaan pelkkänä biomassana.


Heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurin tabu

Minulta on usein pyydetty kannanottoja eettisesti kiinnostaviin filosofisiin kysymyksiin. Toisinaan taas viranomaisfilosofit ja varsinkin feministit ovat pyytäneet minua vaikenemaan huolellisesti perustelemistani johtopäätöksistä, kun he ovat saaneet tietää, mitä ne ovat. Otan kuitenkin kantaa nyt myös abortin oikeutukseen. Oma näkemykseni on, että aborttien moraalinen oikeutus ei ole läheskään niin selvä asia, kuin kulttuurissamme on koetettu uskotella. Niin onkin tehty ihan vain tyttöjen tyynnyttelemiseksi ja heidän vapauttamisekseen syyllisyydentunnoista. Terapeuttisuutta täytyy kuitenkin pitää eri asiana kuin totuuden tavoittelua, eikä tosiasioita pidä johdella psykologisesta hyväntahtoisuudesta.

Itse katson, että abortin tekoa voidaan hyvinkin pitää tappona, jopa murhana. Asiaan ei vaikuta olennaisesti se, ettei sikiöllä välttämättä ole tietoisuutta tai ettei sikiö ole subjekti samassa merkityksessä kuin aikuinen ihminen. Eihän syntyneellä vauvallakaan ole tietoisuutta eikä persoonaa samassa merkityksessä kuin aikuisella, eikä lapsikaan ole subjekti samalla tavalla kuin filosofian pähkähullu professori. Silti ei pidetä oikeutettuna tappaa lapsia.

Sikiötä voidaan pitää raskauden alusta asti potentiaalisena ihmisenä, sillä sikiössä on ihmisen mahdollisuus. Lisäksi sikiön on todettu aistivan raskauden aikana myös kohdun ulkopuolisia tapahtumia. Ontologisesti ihmisyyden voidaan katsoa alkavan raskauden alkamisesta. Aborttia ei voida perustella sillä, että äiti tai isä omistaa lapsensa ja olisi itsemääräämisoikeutensa pohjalta kompetentti päättämään sikiön kohtalosta. Vanhemmat tai yhteiskunta eivät omista sikiön omia aikuispotentiaaleja, vaan ne omistaa lapsi itse oman itsemääräämisoikeutensa pohjalta.

Abortin oikeuttamiseen liittyvä näennäisfilosofinen mielipiteidenmuodostus on kiintoisa tutkimuksen kohde myös sinänsä. Miksi monet systeemifilosofit ovat olleet niin innokkaita oikeuttamaan abortteja? Yksi syy on naisliikkeen painostus sekä feministisen politiikan soluttautuminen kriittiseen tieteeseen. Feministit ovat kokeneet lapsista eroon pääsemisen vapautumisena ja abortit eräänä ehkäisykeinona. Yksi merkki siitä on abortteja koskevan päätäntävallan pidättäminen vain näiden naispetojen omiin käsiin.

Toinen syy systeemifilosofien innokkuuteen puolustella abortteja on varmasti ollut se, että suurin osa heistä on heteroita. Heillä on siis oma lehmä ojassa, ja siksi he ovat muodostaneet mielipiteensä etunäkökohtien pohjalta eivätkä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mikä on oikein. Ei-toivotut raskaudet ja aborttien hurja eettinen ongelmallisuus ovat heteroseksuaalisen valtakulttuurin suurimpia tabuja. Miten selvitä puhtain käsin siitä, että seksin seuraukset johtavatkin pahimmillaan murhaan? Monissa länsimaissa asia on haudattu ja siivottu pois moraalisesta keskustelusta, aivan kuten sikiöiden jäänteet poltetaan poroksi sairaaloiden krematorioissa. Omatunto vapautuu ja tulee kevyt olo. Sellaiset ovat porton polut, ja niitä puolustelemaan heteroseksuaalinen valtakulttuuri on lähettänyt kuorma-autolastillisen systeemifilosofisia laskukoneita.

Aborttien ongelmallisuudesta ei ole viime aikoina juuri puhuttu, sillä julkisessa sanassa on ollut vaikeaa myöntää, että rakkaudeksi sanotut seksuaaliset determinantit johtavatkin lopulta elämänriistoon heteroseksuaalisen kanssakäymisen päätteeksi. On täysin ristiriitaista, että samaa sukupuolta olevien oikeudesta adoptioon nostettiin aikoinaan kova mekkala, mutta juuri kukaan ei ole pukahtanut mitään heteroseksuaalisen valtakulttuurin omasta sisäisestä ongelmasta: aborttien runsaudesta. Myöskään kohutut homoavioliitot eivät sisällä juuri mitään moraalisia ongelmia verrattuna heteroseksuaaliseen lisääntymiseen liittyvään aborttiongelmaan, joka on mittasuhteiltaan järkyttävä. Homoavioliitoilla ei ainakaan vahingoiteta ketään, eikä niillä ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä.

Ontologinen tarkastelu on laiminlyöty myös monessa muussa järjestelmäkeskeisessä filosofiassa. Kettutytöt ja eläintensuojelijat pitävät kyllä porua eläinten oikeuksista, vaikka eläin ei ole ihminen edes sen vertaa kuin sikiö voisi olla. Myös tämä on paljastavaa. Tosiasiassa eläinten oikeuksista ei voida puhua samassa merkityksessä kuin ihmisten oikeuksista, mutta silti eräät analyyttiset systeemifilosofit, kettutytöt ja feministit (siis akateeminen vihervasemmisto) tekevät niin pohtimatta ihmisen ja eläimen ontologista eroa.

Eläimellä ei ole tietoisuutta eikä persoonaa, ja tämän johdosta eläin ei voi olla subjekti. Niinpä eläinten ja ihmisten oikeuksia ei pitäisi saattaa keinotekoisesti vertailukelpoisiksi, sillä itse asioiden välillä vallitsee laadullinen ja ontologinen ero. Se, että tietyt filosofit pitävät eläinten oikeuksia ihmisoikeuksina mutta eivät pidä sikiön oikeuksia ihmisoikeuksina, osoittaa kuinka ristiriitaista, epätasapainoista ja puolueellista heidän ajattelunsa on. Sen päätelmät on johdeltu ideologisesti motivoituneista tarkoitusperistä.


Väestöpolitiikan väline ei ole abortti vaan ehkäisy

Vaikka olenkin painottanut ontologisen analyysin ensisijaisuutta eettisiä asioita pohdittaessa, lopuksi myös eräs kulttuurivertailu saattaa olla paikallaan. Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa on uhannut 1970-luvulta asti väestökato. Väestöstä puuttuu juuri tuo viisitoista prosenttia, joka häviää raskaudenkeskeytyksiin aivan niin kuin keskitysleirijuniin. Sen sijaan muslimimaissa abortit ovat laittomia muista paitsi äidin henkeen tai terveyteen liittyvistä syistä. Ei tarvitsekaan ihmetellä, miksi islamilainen kulttuuri on osoittautunut niin voimakkaaksi ja laajenemaan kykeneväksi. Euroopan maista vain vahvasti katoliset Saksa, Puola ja Espanja ovat pitäneet raskauden keskeytyksen laittomana muissa paitsi sikiövaurion ja raiskauksen tapauksissa sekä silloin kun äidin oma henki tai terveys on uhattuna.

En tietenkään ajattele, että yhteiskunnan lajinsäilytysstrategiset tai väestöpoliittiset edut pitäisi asettaa yksilöiden oman tahdon edelle, mutta ideologisilla tekijöillä voitaneen selittää maailman väestöllisten voimasuhteiden kellahduksia. Ekologisesti olisi parasta, että maailman väkiluku kokonaisuudessaan kääntyisi laskuun, mutta siihen ei pidä pyrkiä aborteilla vaan raskaudenehkäisyllä.

Abortteja ovat maailmalla vastustaneet lähinnä ne tahot, joilla on ollut ylipäänsä jokin näkemys oikeasta ja väärästä eli jokin perusta, fundamentti. Sen sijaan aborttia ovat puolustaneet ne, joilla ei ole ollut näkemyksilleen mitään perustaa. Merkille pantavaa on, että juuri kukaan, joka on vaivautunut ajattelemaan ihmisen olemusta ontologisesti, ei ole löytänyt aborteille hyväksyttäviä perusteita. Aborttien oikeuttamispyrkimykset ovat lähes jokaisessa tapauksessa perustuneet ihmisyyden olemuksen laiminlyömiseen ja ontologisen analyysin abortoimiseen pois keskustelusta.

Tämän kaiken tapahtuessa teurastus jatkuu myös suomalaisten sairaaloiden liukuhihnoilla yli kymmenen tuhannen abortin vuosivauhdilla. Yhteiskunnalla on kuitenkin vastuu aborttien myöntöperusteista ja yksilöillä seksinsä seurauksista. Yhteiskunta voisi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka välinpitämättömästi tai vastuullisesti ihmiset hankkiutuvat raskaiksi ja kuinka paljon turhia raskaudenkeskeytyksiä tehdään. Nyt määrät ovat lähteneet lentoon. Esimerkiksi Ruotsissa aborttien määrä kasvoi viidenneksen vuodesta 2000 vuoteen 2007 ja päätyi 37 205 abortin vuosilukemaan. Vielä heikompi tilanne on edistyksellisyyden Eldoradossa Venäjällä, jossa 80 prosenttia naisista on kokenut abortin. (Yle esitti aiheesta hiljattain TV-dokumentin, jota poliittiseen korrektiuteen liittyvistä syistä ei suositeltu alle 13-vuotiaille – heille, joille ohjelma mitä parhaiten sopisi.)


Eroon turhista aborteista

Katsotaanpa asiaa ontologiselta kannalta tai hyötyjen ja haittojen näkökulmasta, aborttien käyttämisestä myöhästyneenä jälkiehkäisynä pitäisi päästä eroon, ja aborttien saamisen perusteita pitäisi olennaisesti tiukentaa. Tämä ohjaisi ihmisiä suurempaan eettiseen harkitsevaisuuteen.

Selvää on, että esimerkiksi katolisen kirkon aborttikielto ja ehkäisyn kieltäminen muodostavat yhdessä mahdottoman yhtälön, ellei ihmisiä vaadita pidättäytymään kaikesta lisääntymiseen tähtäämättömästä heteroseksistä tai ohjata toteuttamaan seksuaalisuuttaan homoseksuaalisesti. Koska yhteiskunnan tehtävänä ei ole rajoittaa ihmisten seksuaalista kanssakäymistä mutta ei myöskään surmata lapsia, ehkä puolustettavissa voisi olla kanta, jonka mukaan aborttia voitaisiin käyttää nimenomaan jälkiehkäisyyn. Se sallisi vain sikiöiksi kehittymättömien alkioiden poiston mutta ei pitkälle kehittyneiden ihmissikiöiden abortointia.

Yksi mahdollisuus lähestyä elämänriistoon liittyvää periaatteellista ongelmaa käytännöllisesti olisi kehittää adoptioinstituutiota. Adoptiolapsista on nykyisin pulaa, mutta myös ylimääräisille lapsille löytyisi helposti sijoituspaikka esimerkiksi hyväksymällä homojen adoptio-oikeus ja vanhempien mahdollisuus luovuttaa syntyvä lapsi raskaudenkeskeytyksen asemasta sijaisvanhemmille.

Huomiota herättävää aborttikeskustelussa on ollut sen sukupuolittuminen. Naiset ovat puolustaneet oikeuttaan aborttiin vetoamalla käsitykseensä, että ”naisella on oikeus päättää kehostaan”. Tämä argumentti on kuitenkin täysin kestämätön, sillä nainen ei omista sikiötä eikä sen aikuispotentiaaleja. Nainen ei ole myöskään suvereeni päättämään raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta yksin, koska hedelmöittyminen on joka tapauksessa seuraus miehen toiminnasta, ja niinpä myös miehellä on oikeus ja velvollisuus osallistua päätökseen raskauden keskeyttämisestä tai jatkamisesta.

Merkille pantavaa on, että Uuden Suomen ”Puheenvuoro”-palstan kirjoituksissa naiset yleensä puolustivat aborttia ja mahdollisuutta tehdä se melkein millä tahansa verukkeella tai kokonaan ilman perustetta, kun taas miehet suhtautuivat aborttiin erittäin kriittisesti ja torjuvasti. Tämä antaa paljon puhuvan kuvan naisten epämoraalisuudesta, tunteettomuudesta ja siitä irrationaalisuudesta, jolla he ovat puolustelleet ihmissikiöiden tappamista. Paradoksaalista on, että julkisessa sanassa naiset pyrkivät usein esiintymään äidillisinä, lempeinä ja humaaneina, jollaisina heidät usein myös kuvataan tiedotusvälineissä ja tutkimuksissa, kun taas miehet esitetään usein väkivaltaisina ja tyrannimaisina. Todellisuudessa osat näyttävät olevan päinvastoin.

---

Post scriptum: Niille, jotka kiljuvat viitteitä ja lähteitä, vastaan: olen käsitellyt aborttien teon ontologiaa, sen ongelmallisuutta ja asemaa feministisen politiikan hedelmänä muun muassa teoksessani Enkelirakkaus (2008 s. 233–235).