28. helmikuuta 2010

Kulttuurikanoja


Kalevalan päivä on monelle tieteenharjoittajalle todellinen juhlapäivä, mutta ei kylläkään siksi, että liika kansallismielisyys tieteilijöiden otsalohkoja kirkastaisi. Syy onnentunteeseen piilee siinä, että Kalevalan päivänä Suomen Kulttuurirahasto avaa uksensa jakaakseen apurahoja yliopistojen millamalloille ja ninninelleille, jotka voivat rahoituksen turvin jatkaa feminististen opinnäytteidensä tekoa omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan.

En ole asian osallinen, sillä Suomen Kulttuurirahasto ei ole rahoittanut toimintaani vuoden 1992 jälkeen, jolloin se myönsi minulle kolmen kuukauden apurahan varsinaisen jaon ulkopuolella hyvitykseksi siitä, että olinkin yllättäen saanut tekeillä olleen tutkimustyöni valmiiksi ennen kuin koko vuoden stipendeillä tuetut olivat ehtineet omassa työssään edes alkuun. Olen tullut kyseisellä avustuksella toimeen kahdeksantoista vuotta. Niinpä pääsen sanomaan: Suomen Kulttuurirahasto voisi aloittaa toimintaperiaatteidensa korjaamisen ottamalla mallia Svenska kulturfondenista.

Svenska kulturfonden on Svenska litteratursällskapetin omistama ja hallinnoima säätiö, jonka tehtävänä on ”tukea ruotsinkielistä kulttuuria ja koulutusta, ruotsin kieltä ja suomenruotsalaista toimintaa Suomessa” (lainaus säätiön internet-sivuilta). Rahaston tuoton jakavat kulturfondenin luottamuselimet, jotka nimeää Svenska Folkpartiet i Finland.

Svenska kulturfonden eroaa Suomen Kulttuurirahastosta siinä, että Suomen Kulttuurirahasto jakaa anteliaasti ja ystävällisesti stipendejä sekä suomenkielisille että ruotsinkielisille tieteilijöille ja taiteilijoille – riippumatta millä kielellä työskentely tapahtuu. Sen sijaan Svenska kulturfonden ei myönnä avustuksia suomenkielisille vaan rajaa suomen kielen tylysti pois jo omissa säännöissään ja hakuehdoissaan. Siten se tukee ”kaksikielistä Suomea” aivan samalla tavoin kuin Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland, joka tukee vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta, Svenska Folkpartietia.

Raharallin keskellä on syytä muistaa, että suomalainen Svenska kulturfonden on Nobel-säätiötäkin vauraampi rahasto, joten napeilla tätä kielipolitiikkaa ei pelata. Takanaan sillä on useiden ruotsinkielisten pörssiyhtiöiden tuotto.

Koska Svenska kulturfonden ei tue suomenkielistä kulttuuritoimintaa, kehotan Suomen Kulttuurirahastoa olemaan tukematta ruotsinkielistä kulttuuritoimintaa siihen asti, kunnes Svenska kulturfonden muuttaa sääntöjään ja käytäntöjään niin, että se myöntää avustuksia tasavertaisesti myös suomen kielellä tapahtuvaan työskentelyyn. Tasa-arvoasiat kiinnostanevat myös kulturfondenin johtoon äskettäin nimitettyä Berndt Arellia.

Tavoitteeni tehosteeksi ehdotan asiakasboikottia, toisin sanoen sitä, että kanssani samaa mieltä olevat eivät ostaisi niiden yritysten tuotteita, joita Svenska kulturfonden omistaa ja jotka maksavat osinkoja kulturfondenille ja sen rahastoille.

Svenska kulturfondenin menettely pitää nähdäkseni yllä kielirasismia Suomessa: täsmälleen sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan (esimerkki) Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §), vaikka ruotsinkielisten osuus maamme väestöstä on vain noin 5 prosenttia.

Ruotsinkielisille ylioppilaille on myös suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista suhteettoman suuri osuus on ruotsinkielisiä. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Kyseessä on ruotsia äidinkielenään puhuvien haistatus suomenkielisille rahvaille, halu todistella, että ruotsinkielinen rälssisääty pitää etuoikeuksistaan kiinni.

Näkökantaani tuskin voidaan kääntää miksikään suomalaismielisyydeksi, eikä voida vedota tieteen ”kansainvälisyyteen”. Omalle saarelleen linnoittautuminen näyttää olevan nimenomaan ruotsinkielisen kansanosan erityistaipumus, ja niinpä asioiden korjaaminen pitäisi aloittaa ruotsinkielisten asenteista.

27. helmikuuta 2010

Ihmisoikeuksista seuraa ihmisvelvollisuuksia


Ihmisoikeusteollisella kompleksilla tarkoitetaan konglomeraattia, joka tuottaa humaania elämänasennetta niin kuin tiiliskiviä. Suomen valtiosopimuksissa (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksessa) määritellyt ihmisoikeudet on taattu väljemmin kuin Suomen perustuslaissa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ihmisoikeudet asettavatkin hyvinvoinnille yleensä heikomman standardin kuin Pohjoismaissa voimassa olevat perustuslailliset perusoikeudet. Pahinta on, että ihmisoikeuksiin viitaten on poljettu perusoikeuksia esimerkiksi silloin, kun maahanmuuttoa on yritetty edistää sananvapauden hinnalla.

Onkin syytä muistaa, että ihmisoikeuksista seuraa usein ihmisvelvollisuuksia. Mutta myös niillä pitää olla rajat. Osa ihmisvelvollisuuksista on luonnollisia, esimerkiksi velvollisuus vetää toinen ihminen pois avannosta, jos havaitsee pulaan joutuneen. Mutta toinen osa on varta vasten luotuja: velvollisuuksia, jotka seuraavat erikseen perustetuista tai laajennetuista ihmisoikeuksista, esimerkiksi oikeudesta koulutukseen.

Kiintoisaa on, että ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista käyty kamppailu on nykyaikana keskitetty nimenomaan sananvapauden ympärille. Todellisuudessa sananvapaus on aineeton oikeus, joka ei jakamalla lopu. Sitä riittäisi ilman, että kukaan sen käyttämisestä köyhtyisi. Silti julkinen valta kohdistaa rajoituksensa siihen.

Minkä tyyppisistä ihmisoikeuksista viranomaiset ja poliitikot sitten eivät haluaisi puhua? He eivät haluaisi tunnustaa esimerkiksi vanhustenhoitoa ja suomalaisten ihmisten terveydenhoitopalveluita ihmisoikeuksiksi eivätkä varsinkaan -velvollisuuksiksi, vaikka todellisuudessa ne kuuluvat kansalaisten oikeuksiin ja yhteiskunnan velvollisuuksiin.

Syy laiminlyönteihin piilee siinä, että nämä eivät ole pelkkiä ihmisoikeuksia tai perusoikeuksia vaan myös ihmisvelvollisuuksia ja samalla perusvelvollisuuksia. Yksille luovutettavat oikeudet tuottavat toisille vastaavia velvollisuuksia. Poliittisessa pelissä ihmisoikeuksista runoileminen keskitetään tietysti mieluummin siihen, mitä kaikkea länsimaiden pitäisi antaa pois, kuin siihen, mitä velvollisuuksia yhä uusien oikeuksien perustamisesta seuraa.

Kuten sanottu: sananvapaus ei lopu jakamalla. Siinä olisi ihmisoikeus ilman vastaavaa velvollisuutta. Mutta oikeus vanhusten- ja terveydenhoitoon on juuri sellainen ihmisoikeus, joka johtaa automaattisesti ihmisvelvollisuuksiin. Niinpä näistä aiheista ei puhuta yhtä mielellään kuin aineettomista ja periaatteessa ilmaisista oikeuksista.

Kun on velvollisuuksia, kohdataan resurssien rajallisuuden ongelma: oikeudet on saatava toteutumaan, mutta myös velvollisuuksien kuorma olisi jaettava oikeudenmukaisesti. Perimmältään juuri tästä johtuu, että esimerkiksi maahanmuuttajien asemaa ei voida oikeuttaa pelkästään lausumalla taikasana ”ihmisoikeudet”. Ehtymättömiä ihmisoikeuksia ovat lähinnä nuo aineettomat oikeudet, aivan niin kuin ehtymättömiä näyttävät olevan myös ministerien selitykset.

Suomessa ja Euroopassa laajemminkin on syntynyt sellainen nurinkurinen tilanne, että julkinen valta ottaa liian helposti kantaa maahamme ulkopuolelta tulevien ihmisten asemaan kantaväestöön kuuluvien ihmisten vahingoksi, mutta jättää omat kansalaisensa heitteille.

25. helmikuuta 2010

Maahanmuuton vaalitaide


Puolueet kilpailevat seuraavissa eduskuntavaaleissa siitä, kuka kehtaa kritisoida maahanmuuttoa niin, että poliittisen korrektiuden ihanteet täyttyvät. Siitä tuleekin todellinen taiteenlaji, sillä sanotuksi pitäisi saada se, että jatkuva siirtolaisten virta ei ole Suomelle eikä Euroopalle hyväksi. Pelin avasi kokoomus kansanedustaja Arto Satosen raportilla, joka näyttää löytyvän myös Hommaforumin etusivulta.

Vielä ensimmäisellä kansanedustajakaudellaan Satonen pyrki vauhdittamaan maahanmuuttoa. Lieneekö lama tuonut hänet toisiin aatoksiin? Sastamalasta kotoisin oleva Arto ja minä olimme muuten samalla luokalla lukiossa, ja sattumalta osuimme myös samaan komppaniaan varusmiesaikanamme Porin Prikaatissa. On ollut mielenkiintoista havaita hänen korjanneen kantojaan kriittisemmiksi maahanmuuttoa kohtaan.


Ei ratkaisuja

Lukaisin ryhmätyönä tehdyn raportin nopeasti. On hyvä, että kokoomus ilmaisee haluavansa tehdä jotain. Mutta kunnon linjanveto edelleenkin puuttuu. Raportti koostuu samasta kulttuurikeskus Caisan ylistämisestä ja rasismin nollatoleranssin vaatimisesta kuin vihervasemmistonkin mielipiteet. Esimerkiksi nollatoleranssi on ristiriitainen pyrkimys. Jos yhteiskunnassa ei suvaittaisi ”minkäänlaista rasismia” (s. 38), se johtaisi valheellisuuteen, sillä rasismia ei voida koskaan kokonaan poistaa.

Totuus on tietenkin se, että rasismi on kielteinen asia. Mutta myöskään nollatoleranssin mukainen suvaitsemattomuus ei toimi vaan johtaa sananvapautta entistäkin syvemmälle siihen umpitunneliin, jossa Suvi Lindén jo on. Ei pitäisi määritellä kaikkea rasismiksi.

Kokoomuksen raportissa annetaan edelleenkin ihannoiva kuva maahanmuutosta, ja maahanmuuton tuottamia tuloja tulkitaan virheellisesti. Kokoomuksen mukaan (s. 70) hammaslääkärin ”pätevöittämiskoulutuksella yhden henkilön saaminen terveydenhoidon palvelukseen kesti 10 kuukautta, ja maksoi noin 18 000 euroa, [kun taas] suomalaisen hammaslääkärin koulutus kestää yliopistossa viitisen vuotta ja maksaa lähes 100 000 euroa”.

Kun kokoomus tältä pohjalta päättelee, että ”maahanmuuttajien pätevöittämiskoulutus on selkeä kansantaloudellinen sijoitus”, KHT-tilintarkastaja Pauli Vahtera puolestaan vastaa näin: ”Kokoomuksen raportissa unohdetaan se, että maahanmuuttajat tarvitsevat suomalaisten hammaslääkärien palveluja moninkertaisesti maahanmuuttajataustaisten tekemän hoitotyön määrän ja että kokonaisvaikutus on kansantaloudellisena sijoituksena negatiivinen.”

Omasta mielestäni on muutenkin kyynistä nähdä maahanmuutossa vain halpaa työvoimaa tai muualla koulutettuja ihmisiä, sillä työvoiman tuonti vie työpaikat suomalaisilta, ja ulkomailla koulutetut lääkärit eivät ole osoittautuneet aina hintansa väärteiksi.

Kokoomuksen raportin mukaan yhdestä turvapaikanhakijasta yhteiskunnalle aiheutuvat kustannukset ovat 5 000 – 66 300 euroa vuodessa, sijoituspaikasta riippuen. Vuoden asuminen vastaanottokeskuksessa on arvioitu 30 000 euron hintaiseksi, mikä on keskiarvo viranomaisten esittämistä kustannuksista. Pauli Vahtera puolestaan on laskenut, että mikäli maahanmuuttaja jää työttömäksi, aikuisen elinaikakustannukset yhteiskunnalle ovat 1 123 000 euroa!

Kokoomuksen raportissa esiintyy horjuvuutta, joka paljastaa, että täyttä asiantuntemusta maahanmuuttokysymyksistä ei ole vielä saavutettu. Esimerkiksi Tukholman maahanmuuttajakeskittymä on nimeltään Tensta eikä Tesna, kuten raportissa kolmeen kertaan mainitaan.


Miten eteenpäin?

Puheet rasismista voitaisiin lopettaa yhdellä iskulla. Kun turvapaikanhakijoina vastaanotettaville laitettaisiin selvä määrällinen katto, se tekisi lopun rasismiväitteistä. Rajoittamisen peruste ei olisi rodullinen vaan määrällinen.

Tulijat eivät maailmalta lopu, mutta suomalaisten veronmaksajien rahat loppuvat. Asia on todellakin näin yksinkertainen. Maahanmuutto ei ole subjektiivinen oikeus, johon jokaisella olisi oikeus, eikä myöskään tulijoiden hädänalaisuus velvoita auttajaksi sellaista valtiota, joka tekee miljardikaupalla velkaa. Kun tulijoiden määrä kiintiöitäisiin muutamaan sataan vuodessa, asia olisi sillä hoidettu, ja suomalaisessa politiikassa voitaisiin keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten työllisyyteen ja valtion velan kasvun rajoittamiseen.

Oikeistopuolueiden ja vihreiden vastaukset maahanmuuttoon on tällä hallituskaudella nähty. Vasemmiston joiku puolestaan on kuultu. Kumpikaan ei lupaa muutosta tulijoiden tulvaan. Siirtolaisten virta jatkuu ensi vaalien jälkeen todennäköisesti noin 10 000 – 20 000 tulijan vuositasolla, ellei tapahdu samaa kuin Itävallassa ja Sveitsissä, jossa paikallinen perussuomalainen puolue nauttii 29 prosentin vaalikannatusta.

22. helmikuuta 2010

Pienten erojen narsismi ja kontaktihypoteesi


Mikäli joku sattui kieltäytymään aseista tai esiintyi pasifistisesti sota-aikana, hänet vietiin yleensä kapuloituna mielisairaalaan. Sen sijaan 1960-luvun hippivuosina oli muotia pitää hulluina niitä, jotka kävivät sotaa esimerkiksi Vietnamissa. Tällöin lasaretteihin raahattiin heitä. Huoli mielenterveydestä koettelee varsinkin kriisiaikoina, ja silmiinpistävää tuolloin on hulluutta koskeva varmuus.

Sen sijaan väliaikoina hulluuden ja järkevyyden rajanveto on paljon ongelmallisempaa. Esimerkiksi nyky-Suomessa on saavutettu piste, jossa ei enää oikein tiedetä, kuka on hullu ja kuka ei. Vielä viisi vuotta sitten niin sanotut tiedostavaiset, suvaitsevaiset ja edistykselliset pitivät yksiselitteisesti hulluina niitä, joiden mieleen vahingossakin pullahti ajatus, että maahanmuutto voisi olla maallemme joksikin muuksi kuin hyväksi. Jos tällaisen ajatuksen olisi sattunut lausahtamaan jossakin tilaisuudessa, Supon tunnukseton pakettivolkkari olisi varmasti ajanut kotimatkalla rinnalle, liukuovi olisi avautunut, kansalainen olisi siirretty pakettiautoon, ja sitten olisi menty pillit soiden.

Sillä lailla maahanmuuttokriitikoita viedään vielä nykyäänkin, mutta pillien sävellaji on muuttunut ja melodraama on alkanut vaikertaa kuin pysähtymässä oleva äänilevy. Lopulta se häipyy lähes kuulumattomiin, eikä keisarilla ole vaatteita lainkaan. Ne, jotka aiemmin kannattivat jatkuvaa maahanmuuton virtaa, ovat alkaneet näyttää monien mielestä epäilyttäviltä: kenties heidän realiteettitajunsa on hämärtynyt, ja psykologin konsultaatio voisi auttaa. Sähköshokki saattaisi palauttaa ihmisparan todellisuuteen...


Pienet erot olivatkin suuria

Suorittaessani sosiaalipsykologian sivulaudaturia 18 vuotta sitten tulin jonkin verran puuttuneeksi hulluuden ja järkevyyden keskinäisiin velkoihin. Voi että, kuinka paljon myös tieteeseen mahtuu ohutta yläpilveä! Järjettömiä poliittisia tekoja voidaan puolustella hyvinkin ”järkeviltä” näyttävillä argumenteilla, jotka kenties myös kuulostavat ”hienostuneilta”.

En malta olla mainitsematta esimerkkejä, sillä niistä ei tule pulaa. Ensimmäisen tarjoaa teoria, joka selittää ”pienten erojen narsismiksi” nimettyä ilmiötä. Teorian mukaan ajatellaan, että lähellä toisiaan olevat kulttuurit pyrkivät korostamaan omaleimaisuuttaan ja eroavaisuuttaan toisista keinotekoisesti: pelkästään vahvistaakseen omaa identiteettiään. Esimerkkinä on usein mainittu islamin ja kristinuskon suhde tai kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin suhde. Myös Suomen ja Venäjän suhde voisi sopia esimerkiksi.

Väite on ollut se, että islamin ja kristinuskon erot ovat ”pieniä” ja että koetut kähinät ovatkin olleet etupäässä mielikuvituksen tuotteita. Todellisuudessa islam ja kristinusko poikkeavat toisistaan merkittävästi ja monissa suhteissa. Koko teoria lepää savijaloilla sikäli, ettei se perustu mihinkään historialliseen eikä poliittista todellisuutta koskevaan tietoon. Kristinuskon perussanoma on: ”Valitse!” Sen sijaan islam kehottaa nimeään myöten: ”Alistu!” Siinä, missä kristinusko korostaa armoa ja anteeksiantamusta, siinä islam on laki- ja auktoriteettikeskeinen uskonto, jossa ihmiset tuomitaan heidän tekojensa mukaan. Siinä, missä läntinen kristinusko on sekularisoitunut ja moniarvoistunut lähelle liberaalia tieteellistä etiikkaa, siinä islam jakaa ihmiset oikeauskoisiin ja vääräuskoisiin.

Erot eivät siis olekaan pieniä vaan periaatteellisia ja suuria. Samoin on Kiinan ja Japanin välillä: maiden suhteita rasittaa edelleen vuosikymmenten takaisen sodan muisto, ja kyseisissä valtioissa on erilainen poliittinen järjestelmä. Myös Suomen ja Venäjän välillä vallitsevat hyvin suuret erot, joiden tunnustamisesta ja ylläpitämisestä riippuu koko tämän kansakunnan olemassaolo. ”Pienten erojen narsismia” koskevan teorian voi siis uittaa likaviemäristä alas.


Läheisyysolettamus

Perään voi lähettää myös kontaktihypoteesina tunnetun sosiaalipsykologisen teorian, jonka keksimisestä on kunnia kirjattu Gordon W. Allportin nimiin. Kontaktihypoteesi (eli läheisyysolettamus) väittää, että mitä läheisemmissä tekemisissä eri kansanryhmät ovat, sitä vähemmän niiden välillä esiintyy eripuraa, epäluuloa ja väkivaltaisia yhteenottoja.

Lähiöissä koetut ongelmat eri kansanryhmien välillä antavat kuitenkin näyttöä päinvastaisesta: kantaväestön maahanmuuttajavastaisuus on yleisintä siirtolaislähiöissä, joissa ghettoblasteri soi. Teorian kannattajat ovat voineet enää turvautua tyypilliseen akateemiseen perääntymisen tapaan: ’Teoria päteekin vain tietyissä oloissa, jos kontakti on virallinen, pitkäaikainen, tasavertainen ja niin edelleen...’.

On kiintoisaa huomata, kuinka jokin poliittinen ideologia lähtee lentoon tieteeksi naamioituna ja sitä aletaan pitää kritiikittömästi totuutena, vaikka se ei perustuisi mihinkään kummempaan kuin keksijänsä mielipiteeseen, tarkoitusperään tai käsitykseen. Ja lopulta näitä mielipiteidenvaraisia teorioita voidaan käyttää jopa oikeudenkäyntien todistusaineistoina. Kontaktihypoteesia ja ”pienten erojen narsismia” koskevat teoriat ovat olleet juuri sellaisia poliittisia näennäisteorioita.

Esimerkiksi kontaktihypoteesin ympärille muovatun teorian kumoamiseen riittää käytännön näytön lisäksi yksi filosofinen argumentti. Kontaktit eivät johda hyväksymiseen, jos ja kun itse tilanteita ei ole koettu hyviksi. Pelkkä mekanistinen oletus ihmisten taipumuksesta käyttäytyä esimerkiksi suvaitsevasti tietyn etäisyyden vallitessa ei siis päde, vaan asian ratkaisee viime kädessä se, onko itse asia kielteinen, myönteinen vai neutraali. Niinpä tämäkin kysymys joudutaan ratkaisemaan arvoulottuvuudella eikä sellaisen olettamuksen nojalla, joka sanoo, että läheisyys sinänsä aiheuttaisi konfliktien vähenemistä.

Yksinkertaista mutta totta. Filosofinen työskentely poistaa ongelmia, kun taas ongelmat luovat filosofeille lisää työtä.

21. helmikuuta 2010

Huonot naiset ja halvat hevoset


Olympiamitalit näyttävät nyt päätyvän aivan vääriin osoitteisiin, ellei sitten joku Lauri Latulentäjä onnistu kahmaisemaan jotakin myös Suomeen. En muista yhtä huonosti menneitä mäkikilpailuja viimeisten kolmenkymmenenviiden vuoden ajalta. Mutta Suomessa Effi ry:n Isoveli-palkinnot jaettiin onneksi ihan oikein! Henkilökohtainen palkinto meni odotetusti Suvi Lindénille (ajatelkaa: hän on viestintäministeri).

Maassamme edelleenkin istuva hallitus on kyllä erikoinen. Se on haaksirikkoutunut useaan kertaan, mutta aina vain hylky kelluu. Hallituksen ongelmana ovat olleet heikot naisministerit (Brax, Holmlund, Lindén ja Thors) sekä naisiin heikkoina olevat miesministerit. Isoveli-palkinnosta nauttivalle Suvi Lindénille olisi tosin luullut lähtökellojen läikyneen kaksi kertaa kovaäänisemmin kuin feministien erottamalle Ilkka Kanervalle.

Ja kyllä niitä soiteltu onkin. Suvi Lindénhän joutui eroamaan jo vuonna 2002 opetusministerin virasta oltuaan osakkaana golfyrityksessä, jolle hänen johtamansa ministeriö myönsi (muita enemmän) valtionapuja. Sittemmin Lindénin eroa vaadittiin nykyisestä liikenneministerin tehtävästä viitaten lapsipornonestolain epäonnistuneeseen soveltamiseen ja Lex Nokian läpijunttaamiseen, vaikka molemmilla laeilla rikottiin kansalaisten yksityisyydensuojaa ja sananvapautta. Oikeuskansleri puolestaan päätyi taannoin nuhtelemaan Lindéniä, sillä tämä oli päättänyt hoitaa ministerinvirkaansa etätyönä – jäämättä äitiyslomalle lapsen adoptoituaan. Ja viime syksynä kävi ilmi, että Lindén on ollut päättämässä vaalitukijansa Toivo Sukarin omistaman huonekaluliikkeen (Maskun Kalustetalo) asemakaavamuutoksesta omassa kotikunnassaan.

Sananvapauden takavarikointi ja kansanvallan varkaudet: siinä aikamme kuva. Silloin tällöin sitä kysyy, eikö Arkadianmäelle todellakaan löydy pätevämpiä tyyppejä; vai eivätkö he pääse edes ehdokkaiksi? Miten kansanedustajat ovat ylipäänsä löytäneet perille, ja keitä ovat ne hölm... kansalaiset, jotka ovat äänestäneet sensuurilakien, äänikynnysten, maahanmuuton ja rahoitusskandaalin kannattajat valtaan?

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Orwellilaisuuden vastaisuudesta muistuttavan Winston Smith -palkinnon nappasi tuo mainio Matti Nikki (nimi ei ole nicki). Lisäksi hänelle olisi voinut antaa poliisin hopeisen ansioristin, joka muistuttaisi RUK:n kurssimerkkiä tai terveydenhoitajan rintaneulaa omassa sinisessä emalisuudessaan. Se kertoisi tarinan siitä, ettei ensin pidä laittaa jääkaappia lukkoon ja pyytää sitten jotakuta todistamaan, ettei sisällä pala valo.

Ikävää on, että jatkuva sensuuripolitiikka totuttaa ihmiset pitämään yksityisyydensuojan ja sananvapauden murentamista jokapäiväisenä ja niiden voimassaoloa poikkeuksena. Eläinkokeissa on todettu, että lähestyttäessä olentoa toistuvasti ja useita kertoja peräkkäin eläimen peräytymisrefleksi heikkenee ja viimein sammuu. Samoin on ihmisten laita. Pelotellut kansalaiset eivät lopulta reagoi mitenkään, mutta ihonalainen mikrosiru tietää sijaintimme ja amalgaamipaikasta kuuluva ääni määrää reittimme.

Pappien, poliisien ja puotipuksujen puolue kokoomus kiljuu kapealla kauppiaan järjellään, mitä salattavaa rehellisellä ihmisellä voi olla. Oikea kysymys kuuluu: Mitä asiaa julkisella vallalla on yksityisten ihmisten mielipiteidenvaihtoon ja median käyttöön? Salattavaa on näyttänyt viime aikoina olevan erityisesti poliitikoilla itsellään. Mutta politiikkapa onkin lähtökohtaisesti julkisen toiminnan aluetta. Niinpä peili-ikkunasta pitäisi tehdä toisin päin läpinäkyvä, kuin se nyt on.

Paradoksien paradoksi piilee siinä, että vaikka Suomessa istuukin oikeistohallitus, se on johdattamassa maatamme nopein askelin kohti vasemmistolaista valvontayhteiskuntaa. Toisaalta tämä ei ole ihme, sillä tarkkailun ja valvonnan lietsominen on kaiken vallankäytön yleinen olemus. Tässä tapauksessa kontrollimielialan kylväminen on tosin jyrkässä ristiriidassa oikeiston nimeltä mainitseminen arvojen ja tavoitteiden eli liberaalin yhteiskunnan ja yksilövapauden kanssa.

Minun suosikkisarjakuvasankarini on muuten ollut jo vuosien ajan Tintin kapteeni Haddock. Hänessä on paitsi tiettyä karkeutta, myös rehellisyyttä, käytännöllisyyttä ja common sense -tyyppistä oikeudentuntoa. Lisäksi Tintin ja Haddockin suhteessa voidaan nähdä homososiaalisia merkityksiä. Joten pitihän se arvata, että muslimit laittoivat nyt Haddockin pannaan Turkissa. Verukkeena käytettiin kapteenin tupakointia, vaikka todennäköisempi syy olivat Haddockin ja muslimien välille Punaisella merellä puhjenneet kiistat ja beduiinien pakosalle ajo Kultasaksisessa ravussa.

Jos mikään ei tunnu tuottavan julkisuutta, sensuuri tepsii aina. Sensurointi ei osoita myöskään tässä tapauksessa sarjakuvan vanhentuneisuutta vaan jatkuvaa ajankohtaisuutta, sitä, että Haddockin kiroukset kirvelevät edelleen piikkinä jonkun lihassa. Siitä vain opettelemaan.

20. helmikuuta 2010

Viikon viherpieru


Helsingin kaupunginhallitus taipui harmillisesti vihreiden aloitteeseen, jonka mukaan kaupungin kouluihin pitää perustaa viikoittainen kasvisruokapäivä. Lopullisesti asiasta päätti valtuusto viime keskiviikkona. Enää oppilaille ei tarjota vain kasvisruokavaihtoehtoa, vaan nyt kaikki pakotetaan syömään kasviksia niin, että sellerit tulevat korvista ja retiisit pursuavat suupielistä. Kirjoitin aiheesta aiemmin muun muassa tässä.

Vihreiden nuorten puheenjohtajan Fatim Diarran ajamaa pakollista kasvisruokapäivää uskalsivat kaupunginhallituksessa vastustaa vain lääketieteen professori Sirpa Asko-Seljavaara ja urheilija Arto Bryggare, jotka ravitsemuskysymyksiin perehtyneinä tietävät, mistä puhuvat. Kun nuoret eivät saa eläinvalkuaista kouluaterioista, he joko kuihtuvat fyysisesti tai kuittaavat energiantarpeensa rasvaisella junk foodilla McDonald’sissa.

Vihreät pyrkivät perustelemaan kasvisruokapäivää sillä, että kasvisruoan valmistaminen aiheuttaa muka ”pienemmät hiilidioksidipäästöt” kuin liharuoan tuotanto. Satu Hassi ja Heidi Hautala ovat ilmeisesti laskeneet asian istuessaan lentotomaattikuorman päällä Brysselin-koneessa.

Vihreiden vegaanien lihakammossa on jotain samaa kuin feministien seksuaalisuuskammossa. Vaikka jokainen voi luonnollisesti lakata syömästä vaikka kokonaan (ilman että se on kuitenkaan hänelle hyväksi), on väärin, että kaikilta muiltakin vedetään liharuoat pöydästä käyttämällä verukkeena esimerkiksi vegaani-ideologiaa tai islamilaista sianlihakieltoa. Samaan aikaan eräässäkin koulussa kaikille oppilaille syötettiin halal-lihaa heidän itsensä tietämättä ja vanhemmille kertomatta.

Eikö tätä nirppanokkanaisten lihavihaa saada millään kuriin?

19. helmikuuta 2010

”So what!”, Youngner


Tämän päivän lehdet ovat kirkuneet, kuinka kamalaa on, että Mikael Jungner irtisanottiin Yleisradion toimitusjohtajan tehtävästä. Ihme, että hän sai olla paikoillaan näihin asti. Nuori toimitusjohtaja hoiti töitään melko välinpitämättömästi. Huomiota herättivät muun muassa hänen kalliit ulkomaanmatkansa ja Amerikan-kurssinsa sekä piittaamattomana pidetty letkautuksensa erään kanavan lopettamisen johdosta: ”So what!”.

Irtisanomiset ja lopettajaiset ovat osa liike-elämän evoluutiota, eikä niissä ole sinänsä mitään kauhistelemista. Paljon pahempaa onkin, että kiertopotkut Jungnerille antoi hyvin todennäköisesti puliveivauspuolue kepu. Tämä oli lyhin aika, jossa irtisanomispaperit ehdittiin kirjoittaa puhtaiksi Matti Vanhasen viimesyksyisestä lautakasajupakasta laskien – toisin sanoen ajankohdasta, jolloin Julkisen sanan neuvoston enemmistö kieltäytyi tottelemasta Matti Vanhasta ja hänen lakeijaansa, JSN:n entistä puheenjohtajaa Pekka Hyväristä.

Tiedotusvälineen johtoa ei pitäisi nähdäkseni irtisanoa siinäkään tapauksessa, että joku yksittäinen toimittaja olisi tehnyt virheen, sillä tilille vedettäisiin väärä taho. Sitä paitsi, jos viestimet ovat uhkailtavissa, se pudottaa sananvapauden ja uskottavuuden nollaan.

Nykyisellä Yleisradiolla ei tee enää mitään. Epäkaupallisuus ei takaa puolueettomuutta, jos ja kun Yle on poliitikkojen talutusnuorassa. Myös mediamaksu on pohjimmiltaan järjetön. Nyky-yhteiskunnassa median käytön pitää olla asiakkaiden ja palveluntuottajien keskinäiseen tilaussopimukseen perustuva asia eikä viranomaisvallan lailla hallitsema asia, josta pakotetaan maksamaan siinäkin tapauksessa, että ei mitään osta. Niinpä nykymuotoisen Ylen voisi vaikka lopettaa.

Entä Mikael Jungnerin henkilökohtainen asema? Enemmän minua säälittävät monet työelämässä potkitut pikkupalkolliset. Outoa on, että iltapäivälehdistö petaa Jungnerille nyt kansanedustajan paikkaa arvailemalla, lähteekö hän ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin.

Vastaukseni on: eduskunnan ei pidä olla politiikassa eikä muussa yhteiskuntaelämässä epäonnistuneiden roskapankki. Jäähylle kuuluvat niin kepu kuin Jungnerkin.

On mielenkiintoista kokea ja todistaa, miten julkisiin virkoihin nimitetään aina vain kokoomuslaisia, demareita ja kepulaisia. Jopa vihreille on myönnetty Helsingissä korkeita virkoja, ja rkp:läisillä on omat kielipoliittiset mandaattinsa. Mutta virkoihin ei koskaan nimitetä ketään perussuomalaista, vaikka sananvapaus ja kansanvalta voisivat toimia tällä tavoin paremmin. Eiköhän olisi aika saada jo Yleisradionkin ykköspaikalle joku muu kuin demari? Ilmoittaudun täten itse käytettäväksi lisensiaatti Jungnerin tilalle; minullahan on myös Yleisradion asemaa koskeva mediafilosofinen ohjelma, jonka voi lukea teoksesta Sensuurin Suomi.

18. helmikuuta 2010

Munattomat tyttöhautomot


Tänään oli jälleen päivä, jolloin abiturientit parveilivat kuorma-autojen lavoilla. Näky on joka vuosi yhtä hersyvä. Pakkasessa palelevat lukiolaiset eivät poikkea paljoa synnytyslaitokselta tuotavista: laitos mikä laitos.

Lukiot ovat kuitenkin siinä suhteessa erilaisia, että synnytyslaitoksista tulee lähes yhtä paljon tyttöjä ja poikia, mutta lukion käyneistä noin kuusikymmentä prosenttia on tyttöjä. Helsingin yliopistossa enää yksi tiedekunta on opiskelijamäärältään miesenemmistöinen.

Vaikutelma naisten paremmasta ahkeruudesta, soveltuvuudesta, älykkyydestä tai muusta lahjakkuudesta on illuusio. Koulujärjestelmä suosii tyttöjä. Pohja sille luodaan jo opettajankoulutuksessa. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokseen valituista 85,1 prosenttia oli naisia heti, kun sukupuolikiintiöt poistettiin. Feministit vaativat kyllä sukupuolikiintiöitä kaikille niille areenoille, joilla naiset muutoin olisivat vähemmistönä. Mutta opettajankoulutuksesta ja opetusalalta, jolla sukupuolella on merkitystä, mieskiintiöt poistettiin syrjinnän merkiksi.

Kun opettajakunta on naisistunut, koulu on alkanut suosia tyttöjä. Tytöille tyypitellyt ominaisuudet, kuten nöyryys ja kiltteys, arvotetaan myönteisesti ja pojille ominaiset kovaäänisyys ja reippaus kielteisesti. Todellisuudessa poikien väitetty koulunvastaisuus ei ilmennä epä-älyllisyyttä, kuten usein katsotaan, vaan itsenäisyyttä ja henkistä kypsyyttä. Pojat eivät halua ainoastaan oppia, vaan he haluavat myös ymmärtää, mitä heille opetetaan.

Yksi syy suomalaisen kulttuurin näivettymiseen ja henkiseen selkärangattomuuteen on se, että lukioissa pojista tehdään tyttöjä. He alkavat katsella maailmaa niin kuin näyteikkunaa. Tiedän: viimeistään tässä vaiheessa feministit parkuvat, ”missä viitteet, missä lähteet?”. Katsokaa toki kirjoistani, joissa analyysia on lisää, ja pitäkää muutenkin silmänne auki.

16. helmikuuta 2010

Perustuslakiuudistus: hölmöläisten viltinpidennys


Platonin mukaan yhteiskuntaa voidaan sanoa kehittyneeksi silloin kun lakeja tarvitaan mahdollisimman vähän. Sen sijaan tätä nykyä kehittyneen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että lakeja on mahdollisimman paljon. Eipä taida olla enää asiaa, josta ei olisi säädetty lailla. Tästä johtunee sekin, että mikäli asianmukaista lakia ei ole, joku katsoo oikeudekseen laittaa kissan mikroaaltouuniin, aivan kuten Matti Vanhanen ja Suomen kepu.

Lissabonin sopimus, jota markkinoitiin alun perin Euroopan unionin perustuslakina, oli susi jo syntyessään. Olen yrittänyt lukea sitä ja todennut, että kyseinen lakiläppä on lukukelvotonta. Koko monisatasivuinen paragrafien ja alaviitteiden sikermä koostuu pelkistä korjauksien korjauksista. Sen sijaan maailman parhaat perustuslait, kuten Yhdysvaltain perustuslaki, ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne on muotoiltu kauniisti, jolloin tarkoituksista ei jää epäselvyyttä. Niinpä niitä ei muuteta joka päivä.

Myös Suomen vuonna 1999 säädetty perustuslaki on osoittautunut paljon huonommin aikaa kestäväksi kuin paperi, jolle se on kirjoitettu. Takaisin selluloosaksi menee tämäkin, aivan kuten myös Lissabonin sopimus.


Minne katosivat presidentin valtaoikeudet?

Suomen perustuslaki ei ehtinyt edes kymmenen vuoden ikään, kun sen muuttamista pohtimaan asetettiin komitea. Syynä oli EU:n ja Suomen lainsäädännön yhteensopimattomuus, tarkemmin sanoen kiista, edustaako Suomea EU:n huippukokouksissa presidentti vai pääministeri. Olen kirjoittanut kysymyksestä analyysin jo tämän vuoden alussa. Siksi totean nyt vain tuloksen: EU:n jäsenyys pakottaa Suomea muuttamaan lainsäädäntönsä sellaiseksi, että presidentin ulkopoliittiset valtaoikeudet otetaan väkisin pois, vaikka suomalaiset eivät sitä halua. On syntynyt konkreettinen tilanne, jossa kansallinen perustuslaki yritetään ohittaa EU:n perustuslakina pidetyllä valtiosopimuksella.

Lissabonin sopimus astui voimaan viime joulukuun alussa, ja samalla tulivat voimaan Tarjan Nightwish-potkut: passitus silkkinauhojen leikkaajaksi. Sdp puolestaan ratsastaa vaaleihin presidentin valtaoikeuksia murehtien. Totuus on, että jos presidenttinä olisi Niinistö, osat olisivat toisin: kokoomus surisi presidentin oikeuksia ja Sdp kiskoisi niitä irti kuin pässin palleja. Tämä osoittaa, kuinka intressikeskeistä politiikanteko on. Sitä, mikä on kansallisen edun mukaista, ei ajattele kukaan, vaan ainoastaan sitä, mitä mikäkin kannattaa itselle tai omalle ryhmälle. Tämä on suomeksi sanottuna vastuuton ja opportunistinen tapa tehdä politiikkaa. Lopulta perustuslain pykälistä käydään puolueiden kesken kauppaa. Perustuslakeja säädettäessä puolueiden ei pitäisi kuitenkaan kääntyillä kuin viirien tangoissa.

Perustuslain muutoksen eräs ongelma piilee siinä, että Suomen perustuslain ensimmäiseen pykälään ajetaan mainintaa Euroopan unionin jäsenyydestä. EU-jäsenyyttä ei nähdäkseni pidä kirjata perustuslakiin, sillä jäsenyys perustuu pelkkään valtiosopimukseen. Lissabonin sopimushan ei ole perustuslaki vaan irtisanottavissa oleva sopimus. Juuri tätä korostettiin, kun paperipino tuotiin uudelleen äänestykseen sopimuksena eikä perustuslakiluonnoksena, kuten vuonna 2008, jolloin se hylättiin.


Kansanäänestykset: lohdutus äänikynnykseen kompastumisesta

Pahin on kuitenkin vielä tulossa: kolme (toistaiseksi) suurinta puoluetta sekä Rkp ja vihreät ovat sopineet yhdessä 3 prosentin äänikynnyksestä eduskuntavaaleihin. Tämä ilmeisesti kannattaa kyseisille puolueille, vaikka se kaventaakin demokratiaa.

Näin ehkä paljastuu myös se, miksi perustuslain uudistamista pohtiva komitea tarjoaa kansalaisille mahdollisuutta tehdä jatkossa kansalaisaloitteita kansanäänestysten järjestämiseksi: kaupalla yritettäneen ostaa pois se varsinainen vaalipäivänä toteutuva demokratia.

Kansanäänestykset eivät ole niin onnekas asia kuin väitetään. Niiden tarve on merkki siitä, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Tietysti myös tämä pitää paikkaansa, mutta se johtuu muun muassa presidentin valtaoikeuksien kaventamisesta. Tällä hetkellä ministerit ovat irtisanomattomia, sillä presidentti ei voi antaa potkuja hallitukselle omasta aloitteestaan. Enemmistöhallitukset, joilla on eduskuntaryhmien tuki, voivat kaatua vain hajotessaan sisäisiin ristiriitoihin tai rikosoikeudellisiin perusteisiin. Niinpä perustuslakia ja kansanvaltaa voisi parantaa palauttamalla presidentin entiset valtaoikeudet, jolloin ministerit eivät voisi panssaroitua käytännölliseen erottamattomuuteensa, kuten nykyisin.

Asiakohtaiset kansanäänestykset ovat myös sikäli ongelmallisia, että ne johtavat kansankiihotukseen. Mikä tahansa kristillinen liitto tai feministinen kuppikunta voisi sytytellä soihtujaan normiruuveja kiristelevien ajojahtien puolesta. Kansanäänestysten suosio on kokemusten mukaan varsin alhainen. Kolmetoista prosenttia äänioikeutetuista voisi kuitenkin hallita kansanäänestysten päätöksillä lainsäädäntöä, jos äänestysprosentti olisi esimerkiksi kaksikymmentäviisi.

Asiakohtaiset kansanäänestykset eivät toimi, sillä osallistuminen jää usein alhaiseksi. Äänikynnykset ja sananvapauden kavennukset taas ovat sellaisia parannuksia, joita vastustan ehdottomasti.

On ristiriitaista parannella kansanvaltaa kansanäänestyksillä ja vaikeuttaa samalla parlamentaariseen toimintaan osallistumista äänikynnyksellä. Myös hölmöläisen viltti lyhenee joka pidennyksellä ompelusauman vaatiman reunuksen verran.

14. helmikuuta 2010

Ystävänpäivänä


Ystävänpäivänä sitä ajattelee lähimmäisistään mielellään kaikkea myönteistä. Akateemisen yhteisön luonnetta puolestaan osoittaa se, että tohtoreille annetaan työvälineiksi miekat, joilla käyttöohjeiden mukaan pitää puolustaa ”totuutta, oikeaa ja hyvää”. Alabaman akatemioissa puolustuksen täytyy olla tehokasta, sillä siellä päin paukkui perjantaina Coltti, kun muuan biologian tohtori ampui kolme kollegaansa tiedekunnan kokouksessa saatuaan tietää, ettei hänelle myönnetäkään vakituista virkaa.

Tieteissä uhraukset ovat suuria mutta saavutetut voitot satunnaisia ja pieniä. Niinpä pettymyksetkin ovat suuria. Pahiten ne koettelevat sellaisten alojen edustajia, joilla oletetaan vallitsevan joitakin objektiivisia tosiasioita. Esimerkiksi kelpaavat luonnontieteet. Todellisuudessa tiedeyhteisö on samanlainen kuin muutkin ihmisyhteisöt, ja päätökset tehdään puolueellisesti ja tarkoitushakuisesti. Filosofiassa, yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä tiedepolitiikkaa ovat varsinaisen tiedepolitiikan lisäksi usein myös tieteiden sisällöt.

Politiikka sinänsäkin on tietysti puolueellista, mutta puoluepolitiikassa se tunnustetaan suoraan. Sen sijaan tiede on puolueellista piilevästi. Tämä tekee siitä pahimmalla tavalla ideologista.

Niinpä ”avautuminenkin” on ymmärrettävää. Kyseinen kouluampuminen liikutti jopa minua sen verran, että suostuisin varmasti viemään kukkia kollegojeni haudalle, mikäli vastaavaa tapahtuisi Suomessa.

Päivälehtien mukaan myös Euroopan kaduilla kuhisee ja kiehuu, kun niin sanotut ”äärioikeistolaiset” (olivatko he kaikki heitä, vai tavallisia kaupunkilaisia?) marssivat Dresdenin pommitusten muistoksi. Esimerkiksi Helsingin Sanomat lavensi asian niin, että ”Dresdeniläiset estivät tuhansien uusnatsien marssin”, vaikka alun perin jutun otsikko oli ”Äärivasemmisto yrittää estää uusnatsien marssin Dresdenissä”. Miten kävisi seuraava: ”Äärivasemmistolaiset yrittivät estää dresdeniläisten muistokulkueen laittomasti sytyttelemällä palavia barrikadeja osallistujien tielle.” Tätä totuuden versiota tukisi jutun yhteydessä julkaistu kuva.

Vastaavaa on nähty myös Ruotsissa. Maahanmuuttajien murhaaman Daniel Wretströmin muistomarssille Salemin kaupungissa on osallistunut enimmäkseen tavallisia ruotsalaisia, eikä siitä ole tullut sellaista äärioikeiston mielenosoitusta kuin lehdistö väittää. Sen sijaan poliisi on joutunut suojelemaan laillisen kulkueen osallistujia äärivasemmiston väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.

Dresdenin pommitusten muisteleminen on oikeudenmukainen tapa tasapainottaa sitä puolueellista historiankirjoitusta, joka asiasta on laadittu voittajien ehdoilla. Liittoutuneiden toimeenpanema Dresdenin holokausti oli sotilaallisesti turha operaatio, sillä se ei edistänyt sodan päämäärää mutta johti saksalaisena posliinikokoelmana tunnetun kaupungin täydelliseen tuhoamiseen ja kymmenientuhansien siviilien teurastukseen. Siten se osoittaa liittoutuneiden motiiveista samaa kuin Helsingin suurpommitukset yhteensä noin 2 000 lennolla, 16 490 pommilla ja 2,6 miljoonalla kilolla räjähteitä.

Pahoja ovat nuo kaduilla käyskentelevät uusnatsit! Onneksi antifasistit polttelevat autoja ja sytyttelevät rovioita kulkueiden tielle sekä heittelevät kävelijöitä pulloilla. Pian he kai vievät uusnatseja keskitysleireille ja polttavat heitä krematorioissa. Lopuksi antifasistit räjäyttävät natsit pois ydinpommilla. Sitten kaikki on hyvin.

13. helmikuuta 2010

Mitalien maastavienti


Viime aikoina on tehty paljon comebackeja, enkä tarkoita vain Paavo Väyrystä. Myös urheilun maailma täyttyy nestoreista, kun esimerkiksi Janne Ahonen ja Michael Schumacher ovat jälleen kunniakkaasti kehissä.

Urheilussa on totuttu siihen, että urheilija edustaa maataan. Kansalaisuuden vaihtaminen koetaan petokseksi, ja sitä taivastellaan. Protektionismi pätee moneen muuhunkin asiaan: aseet ovat maastavientikiellossa, ja rajoitukset koskevat jos jonkinlaista tavaraa, kuten sotilassalaisuuksia, tiedustelutietoa, viinaa ja tupakkaa. Myös urheilijaa pidetään esineenä, jonka toivotaan esiintyvän vain kotimaansa väreissä. Urheilijoita tietenkin kaupataan kuin ravihevosia, mutta siirtymistä toisen valtion paitaan paheksutaan, ja kyllä NHL-tähdetkin palaavat pelaamaan kotimaidensa edustusasuihin.

Sen sijaan urheilualan asiantuntemukseen suhtaudutaan akateemisen globalisoituneesti. Valmennukseen liittyvä tieto karkaa maasta tieteellisen hurskastelun ja individualismin turvin. Siinä, missä urheilijan potentiaalit mielletään kansallisomaisuudeksi, siinä valmentajan tietoja ja taitoja pidetään hänen yksityisomaisuutenaan, jonka hän saa myydä kenelle tahansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kauppa oikeutetaan jokseenkin naiivilla tieteen julkisuusperiaatteella, jonka mukaan informaation täytyy olla kaikkien saatavilla.

Doping-jahtiin verrattuna tilanne on hullunkurinen. Urheilijat eivät saa laittaa suoneensa kiellettyjä aineita, jotta kilpailu olisi reilua. Mutta heidän valmentajiaan voidaan samaan aikaan ostaa ja myydä. Siis kun Hiski hiihtää ladulla, Santra ei saa syöttää hänelle pullaa ja muita kiellettyjä aineita tauolla. Mutta valmentaja Järvinen voi samaan aikaan voidella hänen hikilautansa naapurin tervalla.

Reilua? Ehkä. Tuskinpa Norjan mäkihyppyjoukkuekaan menestyisi niin hyvin, ellei sillä olisi suomalaista päävalmentajaa. Tiedon jakaminen voi synnyttää kuvan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta se on vastoin kilpailun omaa logiikkaa. Jos siis kansallisten voittojen tavoittelu hyväksytään päämääräksi, olisi perusteltua määrätä valmennusalan tieto maastavientikieltoon ja torjua asiantuntemuksen jako myös tietoja onkimaan saapuneilta.

Liikunta, urheilu ja kaikenlainen kilpailu ovat tietenkin maailman ideologisimpia asioita. Onkin mielenkiintoista, mitä Vancouverin eilen avatut ölympiäläiset paljastavat jälleen ihmisen olemuksesta.

12. helmikuuta 2010

Putinin Putki & Puutulli


Ennen: ”Paljon ehtii vettä virrata myllyssä, ennen kuin mitään tapahtuu.” Nykyään: ”Paljon ehtii Pietarin jätevesiä valua Suomenlahteen, ennen kuin asia korjataan.”

Finlandia-talossa äskettäin pidetty Itämeren suojelukokous järjestettiin lähinnä meren pohjaan suunnitellun kaasuputken vahvistusta varten. Hanke vaikuttaa niin suuruudenhullulta, että epäilin sen olevan poliittinen paperitiikeri, vaihtoehto, jonka tehtävänä on pehmittää Baltian maat hyväksymään omien maidensa läpi kulkeva energiansiirtolinja. Nyt putkea pukataan valmiiksi täyttä häkää. Suomen rooliksi jää sama kuin isoäidille, joka sanoi, että ”ota vaan”, kun keksipaketti oli jo puoliksi syöty.

Putki tehdään suomalaisten tahdosta riippumatta, joten ministerit koettavat miettiä, voisiko tilanteesta saada vielä jotakin hyötyä tai hyvitystä. Tämän he oppivat kaiketi niiltä Karjalan palauttamiseen tähtääviltä bisnesmiehiltä, jotka ovat luvanneet luopua putken tielle merenpohjaan tekemästään kaivosvaltauksesta, mikäli Venäjä suostuu palauttamaan Karjalan maa-alueita ja kiinteistöjä suomalaisille.

Hallitus on maltillisempi. Se haluaa vaihtaa putken pelkkään puutullisopimukseen. En tosin ymmärrä, mitä järkeä tässä on keskustan perinteisen kannattajakunnan eli MTK:n ja puuntuottajien kannalta. Jos tullit pysyvät alhaisina myös jatkossa, halpaa puuta riittää Venäjältä kotimaisten metsänomistajien harmiksi. ”Tuppeen sahaamatonta raakapuuta” taidetaankin tuoda lähinnä keskustalle suosiollisen huonekaluteollisuuden voitoksi.

Olen sitä mieltä, että Suomen teollisuuden pitäisi nostaa kotimaisen puun käyttö- ja jalostusastetta. Puutavaraa ei pitäisi päästää omasta maastamme lainkaan ulos korkeasti jalostamattomana. Pelkkä erikoishöyläys ei riitä.

Outoa joka tapauksessa on, miksi elinkeinoelämää virkistävää kaasuputkea niin kamalasti jarrutetaan. Puhuihan sen puolesta Saksan liittokansleri Gerhard Schröderkin jo virassa ollessaan. Tätä nykyä hän propagoi asiaa Nord Streamin hallituksen puheenjohtajana 1,5 miljoonan euron vuosipalkalla. Myös putkea Ruotsissa tukenut entinen pääministeri Carl Bildt sai venäläisen energiayhtiön optioita, mikä mustasi turhaan putken mainetta ja käänsi huomiota väärään suuntaan niin, että rakennustyön merenpohjasta mahdollisesti nostamat myrkyt jäivät lähes kokonaan huomiotta! Ja Paavo Lipponenkin on tarpeettomasti peitellyt rooliaan Nord Streamin palkattuna konsulttina, sillä konsultinhan pitäisi olla esillä! Nyt hän on vain estänyt asiaa ”politisoitumasta”.


Finnairin joutsenlaulu?

Syvällä syvyyksissä on kuitenkin päätetty, että Putki tulee mutkista huolimatta. Sen sanelee Talous. Maakaasuputken ripeä valmistuminen lienee pitkälti kaasun ostajien eli saksalaisten ja hollantilaisten ansiota, sillä venäläinen ei käy tunnetusti edes paskalla ilman asianmukaista viisivuotissuunnitelmaa, prognoosia ja protokollaa. Ja pierua eli metaaniahan putken molemmissa päissä joka tapauksessa poltetaan.

Pikapuoliin tapahtuu myös muita lähiympäristöä koskevia mullistuksia, kun EU-maiden lentoyhtiöt liittyvät päästökauppajärjestelmään vuonna 2012. Se koskee kaikkia Euroopan unionin sisäisiä lentoja sekä kaikkia EU:n alueelta lähteviä ja sinne saapuvia koneita.

Finnairille tämä on katastrofi. Yhtiön pätäkkä tulee tätä nykyä pitkistä Aasian ja Kaukoidän lennoista. Euroopan sisäiset lennot ovat voitollisia lähinnä halpafirmoille, ja huonosti kannattavat kotimaanvuorot on luovutettu FinnCommin sekä kilpailijoiden haltuun.

Päästökauppa ottaa huomioon yhteenlasketut kokonaispäästöt mutta ei päästöjä tuotantoyksikköä (esimerkiksi lennettyä kilometriä) kohti. Pitkillä lennoilla kokonaispäästöt ovat suuria, vaikka kilometriä ja matkustajaa kohti ne ovat pieniä. Niinpä päästökauppa tuottaa kuluja Finskille heikentäen sen kilpailukykyä, vaikka hiili-intensiteetti eli tehokkuus onkin hyvä.

Tulos on, että EU:n päästökauppa avaa markkinat venäläisille toimijoille. Euroopasta Aasiaan suuntautuvat lennot aletaan tehdä Pietarin kautta. Jotta päästökauppajärjestelmässä voisi olla järkeä, se pitäisi panna toimeen maailmanlaajuisena. Muutoin syntyy hiilivuotoa, ja toiminta siirtyy aina sinne, missä ympäristönormit ovat lepsuimmat. Päästökaupasta pitäisikin siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jollainen on käytössä jo autoilun maailmassa ja jota käsittelin tässä. Päästöjä arvioitaisiin tällöin suhteessa niiden kautta saavutettuihin hyötyihin. Myös kansalaisille jaettavat hiilidioksidipassit, joiden päästöoikeuksia voisi edelleen myydä vaikka naapureilleen, ovat eräs tulevaisuuden vaihtoehto.

Sen sijaan EU:n päästökauppa saattaa tehdä lopun Finnairista. Yhtiö on tilannut yksitoista laajarunkoista A 350 -konetta, ja lisäksi se omistaa enemmistön nykyisistä kaukoliikenteen jumboistaan, A 330 ja A 340 -koneista. Ylimitoitetusta hankinnasta ei pääse eroon yhtä helposti kuin vuokratusta, paitsi alehintaan.

Onneksi apu on lähellä. Veli venäläinen yritti jo kaapata osia Finnairista islantilaisten pankkien kautta noususuhdanteen aikana. Ehkä hanke tulevaisuudessa onnistuu. Ei pidä koskaan aliarvioida kilpailijaa. Aivan niin kuin Putin sanoi: venäläiset eivät halua tuottaa haittaa kenellekään, vain kehittää omaa maataan...


Kansallista etua edistävään politiikkaan

Näin päästäänkin tämänpäiväisen kirjoitukseni yhteenvetoon. Kuten huomaatte, useimmissa vanhoissa Euroopan valtioissa osataan puolustaa kansallista etua. Sen sijaan halkopinon takaa heränneitä suomalaisia vaivaa karitsamainen herkkyys.

Kun taloudella menee huonosti, Ranskan valtio puuttuu itsekkäästi ja ahneesti kaikkien niiden yritysten asioihin, joissa valtiolla on oma rautansa tulessa. Ranskalaiset kokevat kunnia-asiaksi olla isänmaallisia, ja he vaativat, että kansalliset instituutiot pelastetaan. Samoin saksalaiset yritykset lopettavat kaukana (esimerkiksi Suomessa) sijaitsevia yksiköitään ilman valtion vaatimuksiakin, ja tuotanto keskitetään pääkonttorin kotikulmille Saksaan. Venäläinen kansallismielisyys puolestaan näyttää olevan osa Putinin hallintoa. Näissä maissa, joista nationalismin nykyinen pelko on suurimmaksi osaksi lähtöisin, osataan toimia kansallisen edun edistämiseksi.

Sen sijaan Suomessa hallitus ei puutu edes strategisesti tärkeän puunjalostusteollisuuden tilaan vaan säätää valtion omistajuutta koskevat lait itseään rajoittaviksi sekä kieltäytyy puuttumasta sormellaankaan yhtiöiden johtamiseen, vaikka interventioon olisi talous-, työllisyys- ja sosiaalipoliittiset perusteet.

On syytä muistaa, että valtio ei ole omistajana samanlainen kuin kuka tahansa sijoittaja-omistaja, joka kyttää vain kurssi- tai osinkovoittoja. Valtio olemme me kansalaiset. Siksi valtiolla on aina myös sosiaalipoliittinen intressi, ja valtion tulee huolehtia kansantalouden kokonaisedun toteutumisesta. Niinpä Suomen poliitikkojen ei pitäisi pyyhältää ensisijaisesti Euroopan unionin edun, Venäjän edun, Saksan edun tai pelkän teollisuuden edun hyväksi, kuten tapahtuu puutulliasiassa, tapahtui Kemijärven sellutehtaan lopettajaisissa ja käy ehkä myös Nord Streamin ja Finnairin kanssa. Kyllä meidän pitäisi huolehtia myös siitä, että toimitaan suomalaisten ihmisten hyväksi.

Näistä asioista olisi toki paljon kerrottavaa, mutta jälleen tila uhkaa loppua. Sen sijaan jatkakaa te, kun olette minua viisaampia. Kyllä minä kuuntelen.

11. helmikuuta 2010

Sosiaaliturvan highway helvettiin


Toimittaja Martti Backman kuuluu Olli Ainolan tavoin Suomen Kuvalehdestä 1990-luvulla emigroituneeseen tutkivan journalismin ryhmään, joka on sittemmin tehnyt erinomaisia juttuja TV1:n MOT-ohjelmaan. Viime syksynä MOT kohahdutti tiededokumentilla, jossa kumottiin eräitä ilmastonsuojelun perusoletuksia. (Käsittelin aihetta tässä.) Tämän viikon alkajaisiksi Backmanin toimittama MOT veti viimeisetkin patarouvat pois maahanmuuton hintaa koskevasta korttitalosta. Ohjelman voi katsoa Areenasta.

Kun yhdeksänlapsisen perheen yksinhuoltaja saa 3562 € / kk puhtaana käteen pelkkinä sosiaaliavustuksina, se on samalla nopeus, jolla Suomen kansantalous kiitää suoraa päätä helvettiin. On valhetta väittää, että järjestelmä asennoituu ihmisiin tasavertaisesti, sillä toimeentulotukitoimistot kohtelevat asiakkaitaan täysin eri tavoin.

Jos suomalainen yksin asuva henkilö tai perhe jää työttömäksi tai muutoin vaille tuloja, ihmiset eivät saa toimeentulotukiviranomaisilta mitään, mikäli heillä on vähänkin rahaksi muutettavaa omaisuutta. Sosiaalitoimistoista vastataan, että syökää ensin kaikki ja tulkaa sitten uudestaan. Yrittäjillä ja y-tunnuksen haltijoilla ei ole oikeutta yleiseen toimeentulotukeen lainkaan.

Sen sijaan maahanmuuttajat ovat usein vailla varallisuutta. Niinpä he täyttävät sairaan sosiaaliturvajärjestelmämme ihanteet, ja toimeentulotukiviranomaiset myöntävät heille auliisti kaiken. Ei ole ihme, että monilapsiset perheet ovat nimenomaan maahanmuuttajaperheitä tai ainakin maahanmuuttajataustaisia, sillä suomalaisilla itsellään ei ole enää varaa lasten hankintaan eikä elättämiseen.

Syy on poliittisen vasemmiston ehdoilla luotu sosiaaliturvajärjestelmä. Se tukee paremmin maamme ulkopuolelta tulevia siirtolaisia kuin omia kansalaisia, jotka pakotetaan maksamaan järjestelmän ylläpito veroina. Tämä taas on vastoin meritokraattista, ansaitsemiseen perustuvaa, oikeudenmukaisuuskäsitystä. Kyseessä ei ole kannusteloukku, kuten usein väitetään, vaan sosiaalinen vääryys. Perusteltua tietoa asiasta löytyy päivitetystä kirjastani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (2010), jossa ehdotan myös sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaamista kannustavalla ja valikoivasti toteutetulla perustulojärjestelmällä.

Humanitaarisesta maahanmuutosta on tullut pelkkä kehitysavun muoto. Göteborgin yliopiston entinen yritystalouden lehtori Lars Jansson on todennut kirjassaan Mångkultur eller välfärd (2002), että Ruotsissa maahanmuuton kustannuksiin kului 13,5 prosenttia bruttokansantuotteesta vuonna 1999 ja teoksessaan Sveriges tragedie (2007), että vuonna 2005 maahanmuutosta valtiolle johtuneet kulut olivat 260 miljardia kruunua ja tulonmenetykset 30 miljardia kruunua. Valtiolle ja kunnille koituneet yhteenlasketut kulut olivat olivat 22 prosenttia koko maan verokertymästä, ja myös Tanskassa ollaan 7 prosentin tuntumassa.

Laskemista vaikeuttaa Janssonin mukaan se, ettei maahanmuuton kuluja lueta mihinkään yhteen luokkaan valtion ja kuntien budjeteissa. Ne leviävät melkein kaikkien ministeriöiden ja toimialojen piiriin myös Suomessa. Tällaisiin kuluihin sisältyvät esimerkiksi työ- ja elinkeinotoimistojen kurssit sekä EU:n sosiaalirahaston erilaisille maahanmuuttajayhdistyksille antamat miljoonat. Yksi syy myös asuntojen kalleuteen pääkaupunkiseudulla on maahanmuutto, joka kiristää asuntopulaa ja josta kärsii pahiten tavallinen asunnon ostaja tai vuokranmaksaja.

Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa vähintään 13 miljardia euroa. Omaksi velaksi ei kenenkään pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä. Niinpä kehitysavun ja maahanmuuton voisi pudottaa nollaan siihen asti, kunnes jokaisella suomalaisella on työpaikka ja katto pään päällä ja turvapaikanhakijat on joko kotoutettu tai kotiutettu.

10. helmikuuta 2010

Vanha(sen) valta horjuu ikuisesti


Termodynamiikan toisen pääsäännön mukaan maailmankaikkeudessa oleva energia pyrkii kohti tasapainotilaa. Matti Vanhanen näyttää kumonneen tämän luonnonlain, sillä hänen horjumisensa jatkuu ja jatkuu.

Kiinnostavaa vaalirahoitusskandaalissa on enää vain se, paljonko suomalaisten korvat kestävät selityksiä ja muuta hölinää. Vanhasen mukaan vaalirahojen ottaminen Nova Groupilta ei taaskaan ”ollut laitonta”, vaikka keskusrikospoliisi juuri totesi, että ”vaalituen antaminen keskustalle oli rikollista”.

Vanhanen & co. eivät näytä ymmärtävän, ettei laki ole nyt se linja, jossa liikutaan. Luottamuksen ei pitäisi kestää moraalittomuutta, eikä poliitikkoa pidä pultata virkaan vain sillä perusteella, että hän ”ei riko lakia”. Tätä jatkuvaa päkittämistä voidaan pitää jo eräänlaisena hyökkäyksenä kansanvaltaa vastaan aivan samoin kuin Kehittyvien Maakuntien Suomessa toimineen porukan halukkuutta asettua ehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Talousrikoksista seuraa usein liiketoimintakielto. Poliittisista rötöksistä voisi laittaa joksikin aikaa poliittiseen toimintakieltoon.

Paikkaansa pitääkin yleishavainto: aina kun joku väittää toimintansa olevan ”täysin laillista” tai että se ”ei ole ainakaan laitonta”, se on mitä ilmeisimmin moraalitonta. Maassamme vallitseva herraviha saa valitettavasti aikaan sen, että kansalaiset kokevat rötöksien tekijät helposti kumppaneikseen. Väärintekijät mielletään kansalaisten kavereiksi: siinä vasta reilu tyyppi, melkein kohtalotoveri, kun kärsii viranomaisten vainosta kuin mies!

Juuri tämä kompleksinen perinne on johtanut siihen, että Suomessa on nykyisen kaltaiset paskat poliitikot. Tai sitten syynä on se, ettei nousukkaiden sumasta kerta kaikkiaan löydy parempia. En kyllä tajua, mikä puolue huolii kyseiset mafiaveljet ja oman pesän likaajat listoilleen. Myös Antti Kaikkosen tanssahtelut populistina, joka kahmaisi vähävaraisilta vuokralaisilta 42 000 euroa, ovat toivon mukaan pysyvästi ohi.

Kun nyt tuore tutkimus valistaa, että ”suomalaiset haluavat lisää valtaa politiikassa”, tulos on helppo ymmärtää. Vaikutusvallattomuuden tunne iskee ehkä juuri silloin, kun valtiojohdon omassa piirissä vallitsee täydellinen anarkia, ja hallituksen olisi pitänyt erota jo aikoja sitten.

Demokratian ikävä tulee puseroon muistakin syistä. Sananvapaus, yksityisyydensuoja, kansallinen itsemääräämisoikeus: all gone! Kuin kohtalon ivaa on, että eilen nimitettiin virkaansa myös Euroopan unionin uudet komissaarit. Heitä ei kuitenkaan valitse Euroopan parlamentti. Euroopan parlamentti ei voi myöskään erottaa heitä. Ja silti aloitteet EU:ssa tekee juuri komissio eli nuo 27 salkkukaupalla virkoihinsa puliveivattua komissaaria. Harmillista on, että kaiken tämän keskellä suomalaiset eivät edes tiedä, miten vähiin kansallinen itsemääräämisoikeutemme on kuihtunut.

Samalla kun maassamme pitäisi parantaa työllisyyttä ja hillitä valtionvelkaa, suuret ruorimiehet pohtivat, kuka johtaa puoluetta! Siinä muutama syy, joiden vuoksi julkaisin niin Kansanvallan varkaat kuin Työttömän kuolemankin.

9. helmikuuta 2010

Missä Obama epäonnistuu?


Barack Obama on ollut virassaan vuoden päivät. Häntä on palkittu kuin Sofi Oksasta, liikutuksenkyyneleet silmäkulmissa, vaikka palkitulla ei ole paljoakaan ansioita.

Obama on aikamme Jimmy Carter. Myös hänelle myönnettiin Nobel, ilmeisesti siksi, että maapähkinäviljelijä jäi vain yhden kauden presidentiksi ja hän lähinnä heikensi Yhdysvaltain roolia maailmannäyttämöllä. Liennytys oli virhe, jonka Ronald Reagan hänen jälkeensä korjasi Tähtien sota -hankkeella: pakottamalla Neuvostoliiton luhistumaan sekä luopumaan maailman uhkaamisesta ydinsodalla.

Pohditaanpa hetken, missä Obama on epäonnistunut. Hän on epäonnistunut Euroopassa, sillä hän ei pitänyt kiinni tutka-asemien sijoittamisesta Puolaan. Siten Yhdysvallat on menettämässä itäeurooppalaisten Nato-liittolaistensa tuen ja Itä-Euroopan maat Naton tuen. Tämä osoittaa, kuinka eripuraisiksi organisaatiot tulevat, kun niiden jäsenmäärä kasvaa. Obaman ratkaisu ei paranna vaan heikentää esimerkiksi Suomen asemaa epätasapainottamalla tilannetta. Venäjä kun ei vedä päätöksen johdosta pois yhtäkään asejärjestelmäänsä Karjalasta.

On tietenkin selvää, ettei lama-Yhdysvalloista löydy resursseja kaikesta huolehtimiseen samalla kun sen omat kädet ovat kiinni muun muassa Afganistanissa, Irakissa ja Pohjois-Korean valvomisessa, ehkä pian myös Iranissa.

Iran on toinen paikka, jossa Obama epäonnistuu. Iranilla on eräiden arvioiden mukaan jo kyky tuottaa riittävästi uraanin isotooppia 236 fissiopommin valmistamiseksi. Lisäksi Iranin ohjukset yltävät Ranskaan ja Britanniaan asti. Israel pystyisi tuhoamaan Iranin ydinlaitokset ilmaiskulla, mutta Obama ei salli sitä varmistaakseen öljyn saannin Persianlahdelta. Alueella olevien Yhdysvaltain lentotukialusten tehtävänä on taata, että Iran voi jatkaa rauhassa ydinohjelmaansa eli atomiaseen kehittämistä.

Iranin kanssa epäonnistuminen johtaa epäonnistumiseen myös lähempänä Lähi-idässä eli Palestiinassa. Alueelle ei tule rauhaa koskaan, sillä Israelin vastapuolena on muslimiyhteisö, joka ei uskonnolleen ominaisesti anna tuumaakaan periksi vaan toimii puskutraktorina, jonka tehtävänä on lanata kaiken kärsinyt juutalaiskansa mereen. Muslimien asenne on pöyristyttävä. Heitä on satoja miljoonia, mikä antaa suunnattoman ylivoiman pieneen Israelin kansaan verrattuna. Mutta silti: lanaaminen jatkuu, ja Iranin ydinaseen myötä uusi holokausti lähestyy. Totuus on, että islamilaisten kansojen ja vapaan maailman välinen konflikti voi olla maailmanrauhalle yhtä kohtalokas ja tuhoisa kuin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välinen sota.

Obama on antanut aikalisän myös Pohjois-Korealle, jossa ei ole saatu aikaan mitään muutoksia. Kuuohjelma pantiin jäihin, mikä viivästyttää helium-3:n saantia kiertolaisen pinnalta. Tämäkin on vahinko, sillä kyseisellä auringon säteilystä peräisin olevalla aineella voitaisiin ratkaista koko maapallon energiaongelma. Ongelmia Yhdysvalloille tuottaa lisäksi jatkuva maahanmuutto ja Kiinan nouseminen talousmahtina USA:n ohi. Pian Yhdysvalloilla on probleemeja yhtä paljon kuin Venäjällä, jolla on vain yksi ongelmaton rajanaapuri.

Eräs asiayhteys, jossa Obama voi onnistua, on ydinaseriisunta, mutta sitäkin hän puuhaa väärän tahon eli Venäjän kanssa. Venäjällä ja Yhdysvalloilla on edelleen noin 23 000 ydinkärkeä, eli huima määrä. (Mikä onkaan tärkeämpää kuin tappamisen vimma ja tuhon varmistaminen!) Noin tuhat latausta on lisäksi muiden valtioiden hallussa. Itse en olisi siltikään huolissani niistä, joilla on ydinkärkiä sata, tuhat tai kymmenentuhatta, vaan niistä, joilla on se yksi.

Aina kun Yhdysvallat on vahva, maailmalla menee hyvin ja demokratia ja talous kukoistavat. Mutta kun maailmanpoliisi puuttuu, maailma suistuu entistäkin kaoottisempaan tilaan. Pahinta on, että edes länsimaat eivät enää puolusta länsimaista elämäntapaa. Se on kuitenkin järkiperäisempi, vastuullisempi ja ekologisempi kuin väestöräjähdyksen vuoksi ongelmista kärsivä kolmannen maailman malli.

Obaman epäonnistuminen on tavallaan ymmärrettävää. Suurvallan olemukseen sisältyy voimankäyttö. Jos se ei tuota potentiaaliaan käytä, tuloksena on ristiriitaista politiikkaa, ja muut maat pyrkivät täyttämään valtatyhjiön.

Vertauskuvallista on, että nykymaailmassa nousevat haastajavaltiot ovat kolmannen maailman maita tai kehitysmaita, jollaiseksi myös Kiina virallisesti luokitellaan. Tai sitten ne ovat vaikutusvaltaansa laajentamaan pyrkiviä islamilaisia valtioita. Tämä vastakkainasettelujen valtapolitiikka kertoo elävästi, minkälaiset voimasuhteet maailmassa nykyään vallitsevat. Niinpä vika ei ole vain Obaman, vaan ongelmat johtuvat maailman väestöllisistä suhteista ja resurssien ehtymisestä, jota seuraa luonnollisesti sota ja lajin häviäminen maan päältä.

8. helmikuuta 2010

Tiedostavaa talkoohenkeä


Maahanmuuttoa puolusteleva Helsingin Sanomat iloitsi viime viikolla jutussaan, että Punavuoren vastaanottokeskuksen turvapaikanhakijat ”ryhtyivät lumitöihin” lähitienoon kaduilla. Tämä ohjaa ajattelemaan, että maahanmuuttajat keksivät ruveta hyväntekijöiksi itse. Tosiasiassa hankkeen alullepanijoina olivat kaksi suomalaisnaista, ja sadasta asukkaasta talkoisiin osallistui vain nelisenkymmentä.

Kun otetaan huomioon, että yhden vastaanottopaikan ylläpito maksaa vuodessa noin 17 000 euroa, jos tulija on aikuinen, 28 000 euroa, jos tulija on nuori, ja peräti 50 000 euroa, jos tulija on lapsi, lumen lapioimiselle kertyy hintaa. Jos esimerkiksi yksi aikuinen lapioi kaikkiaan 170 lapiollista lunta, se tekee 100 euroa jokaista lapiollista kohti. Minäkin huiskisin mielelläni koko Ison Roobertinkadun puhtaaksi, mikäli minulle maksettaisiin satanen jokaisesta lapiollisesta. Talkoohengen löytyminen sinänsä on tietenkin kaunis asia.

Vapaaehtoistyö kukoistaa myös maahanmuuttokriittisten keskustelupalstalla Hommaforumissa, joka on kävijämäärältään Suomen suosituin poliittinen internetsivusto. Kiitokset sivuston olemassaolosta kuuluvat paitsi käyttäjille, erityisesti perustajalle Matias Turkkilalle. Ja kiitoksilla toimeen saa tullakin, sillä sivustoa ei tue valtio eikä mikään muukaan taho, niin kuin ei muitakaan maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia julkaisuhankkeita. Maahanmuuttokriittisten medianhallintaa osoittaa kuitenkin se, että Helsingin Sanomien Kuukausiliite antautui painamaan omille sivuilleen Astrid Thorsin haastattelun, jonka kysymykset ja vastaukset oli koottu Hommaforumilta!

Paljastavaa on, että Hesari monisti sivuilleen ainoastaan oman suosikkinsa eli Astrid Thorsin löpinät eikä esimerkiksi Sampo Terhon tai Kai Pöntisen haastattelua. Helsingin Sanomien rääppiäisistä syntyi kuva, että lehti pyrkii osoittamaan sympatiaa ministeriä kohtaan lavastamalla hänet (toimittajan sanojen mukaan) ”vihatuksi” sekä herättelemällä ihmisissä myötätuntoa. Tässä potretissa maahanmuuttokriitikot yritettiin valjastaa Thorsin kannatuksen vetureiksi, vaikka Thors on saanut päkäpäisellä toiminnallaan aikaan sellaiset vahingot, että juuri niiden vuoksi politiikasta muutoin piittaamattomienkin ihmisten vastalauseet ovat (onneksi) heränneet.

Yksi syy Thorsin tohelluksiin voi olla hänen huono suomen kielen taitonsa. Hän ei ole toimintakykyinen kotimaassa eikä ulkomailla. Tilanne on aivan samanlainen kuin mihin yliopistojen professorit joutuvat joka päivä parveillessaan kansainvälisissä seminaareissa. Kun kielitaidottomuus hallitsee asiasisältöjä, ne alistetaan angloamerikkalaiselle imartelulle, jolloin loppulauselmissa voidaan päätyä mihin tahansa. Puolikielisenä ihminen ei ole varmalla pohjalla myöskään ajattelussaan. Suurten kielten kieli-imperialismi on tappanut pois sekä selkeän ajattelun että viestinnän. Realismi puuttuu niin asenteista kuin toiminnastakin, ja sitä se on koko EU.

Niin sanottujen ”edistyksellisten” keskuudessa vallitsee edelleen sellainen ”tiedostava” käsitys, että arabimaissa, islamilaisissa maissa ja kolmannessa maailmassa eletään huonoissa oloissa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan kyseisissä maissa eletään paljon paremmin kuin länsimaissa oletetaan, ja vain kriisipesäkkeiden kauhut luovat käsityksiä väkivallasta, nälänhädästä ja kurjuudesta. Ristiriitaista viestintää osoittaa, että samalla kun Hesari hätäilee pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden puolesta, se julkaisee saman lehden sivuilla kuvareportaasin arabimaa Dubaista, jonka kaduilla käyskentelee pohatoita ja pankkiireja ja talous kasvaa globaalin laman keskellä. Silti tämänkaltaiset rikkaat islamilaiset öljymaat eivät ota kamaralleen turvapaikanhakijoita eivätkä pakolaisia lainkaan vaan ainoastaan maksavia hienostoturisteja.

Sellainen on todellakin maailma. Eurosuomalaiset pakotetaan jakamaan omastaan, vaikka meidän maamme on kahdeksan kuukautta roudassa, pimeää on 20 tuntia vuorokaudessa, eikä mikään kasva suotuisasti, toisin kuin hedelmällisissä Lähi-idän maissa, joissa ihmiset pilaavat mahdollisuutensa uskonkiistojen vuoksi. Ehkä jonakin päivänä kissanpoikien silmät aukeavat Euroopassa.

Kiintoisaa on ollut seurata myös sitä, minne Matti Vanhasen jälkeensä jättämä vana johtaa. Aivan kuten aikoinaan ennustin, jäävuori näkyi alun perin vain pinnalle ulottuvilta osin, ja Titanicin uppoaminen sen kun jatkuu. Iltalehti kertoi hiljattain, että Vanhasen hallitus on valuttanut Raha-automaattiyhdistyksen varoja Nuorisoasuntosäätiölle jo vuosien ajan.

Mitä Vanhanen voi vielä oppia tästä? Ainakin sen, ettei pidä tehdä niin kuin entinen Elviira, joka kekseliäisyydessään piilotti talousrahat keittiön lieteen. Sitten tupaan astui isäntä, joka lämpimikseen tuikkasi uuniin tulen, ja savu kävi kaikkien silmiin.

7. helmikuuta 2010

Suomi suomi juppi-Stubbin


Tämän viikon Suomen Kuvalehdessä oli ulkoasianministeriön pitkäaikaisen virkamiehen, Juhani Suomen, haastattelu. Eläkkeelle jäävä Kekkos-elämäkerturi ja arvonimiprofessori antautui suomimaan maamme ulkopolitiikan hoitoa juuri sellaisella tavalla, joka on tyypillistä tehtävistään pois jäävälle virkamiehelle. Vastaavaa kuultiin viime syksynä Timo Vihavaisen taholta, toisin eri asiakysymyksessä.

Ikävää, että virkamieskunta on sillä tavoin poliittisen korrektiuden mielipidevankilassa, ettei totuutta voi sanoa virassa ollessaan, ei ainakaan omalla nimellään. Hampaankolot kaivetaan tyhjiksi vasta loppusuoralla, kun asioihin ei voida enää vaikuttaa.

Poliitikot puolestaan ovat asiantuntemukseltaan aivan kuten Alexander Stubb. Jo vastanimitetyn ulkoministerin halu poistaa viisumikäytäntö Suomen ja Venäjän väliltä oli sellainen ölähdys, joka osoitti, millä tavoin Stubido tekee sekoomuslaista politiikkaa lukuisten avustajiensa bailausseurassa ja Eurovision pelisäännöillä.

Paha kyllä, poliitikkojen talutusnuorassa ovat virkamiehetkin, sillä ovet virkoihin aukeavat poliittisen hännystelyn kautta. Esimerkiksi Teija Tiilikaisesta leivottiin yliopiston tutkimusverkoston johtaja sekä Ulkopoliittisen instituutin virkamies hänen toimittuaan Paavo Lipposen erityisedustajana EU:ssa, ja Lipposen toisesta apulaisesta Mikael Jungnerista tehtiin Ylen toimitusjohtaja. Virkaportaan pitää nauttia poliitikkojen luottamusta, aivan niin kuin eduskuntasalissa istuvien pikkupoliitikkojen pitää nauttia hallitusaitioon päätyneiden isompien poliitikkojen luottamusta.


Olemisen sietämätön reippaus

Hämmästyttävintä Juhani Suomen kannanotoissa on, että ne ovat täsmälleen samat kuin minun teoksissani Sensuurin Suomi (2009) ja Kansanvallan varkaat (2010) esittämäni mielipiteet! Kansallisen edun ajaminen on unohdettu ulkoministeriössä, kun vallassa ovat Stubbin ja Thorsin tapaiset idealistit. Viisumikäytännön poistohankkeen (käsittelin aihetta tässä) ohella toinen Cai-Göran Alexander Stubbin moka oli puolustaa venäläisten kiinteistöjenostoja Suomesta (mitä puolestaan arvostelin tässä). Myös Stubbin lanseeraama Afrikka-trendi kummastuttaa, ja sitä on arvostellut Paavo Väyrynenkin.

Arviointivirheet eivät ole yllättäviä, sillä Juhani Suomen valottamien taustojen mukaan ulkoministeri aloittelee työpäiviään juoksulenkeillä muutama perässähölkkääjä kintereillään. Eräiden tietojen mukaan juppi-Stubbille on jouduttu rakentamaan ulkoministeriöön henkilökohtainen kuntosali, aivan kuin ministeriö olisi jokin teatterikoulu. Meneepä Suomi niinkin pitkälle, että hän vertaa Stubbia kenraali Yrjö Keinoseen, joka lähti harjoittelemaan hiihtoa kesken työpäivän, jos vain keli oli sopiva...

Olen kirjoittanut poliitikkojen urheiluharrastuksista jo aiemmin, eikä myöskään Juhani Suomen palvoma Kekkonen ollut syytön tuloksilla kerskailun syntiin. Joka tapauksessa aika pinnallisen kuvan Stubbin ”kohkaaminen” (J. Suomen ilmaus) asioita seuraaville jättää. Olen samaa mieltä myös arviosta, joka koskee Alexander Stubbin blogia. Analyysi ja kriittisyys puuttuvat, mutta teksti menee kustantamoissa läpi, sillä sen arvellaan myyvän pelkällä populismillaan samoin kuin urheilukirjojenkin.


Politiikan efektikieli

Kepulaisena tunnetun Juhani Suomen kannanotot voivat liittyä keskustan yritykseen kammeta tilaa Paavo Väyryselle. Väyrysellä onkin järkevämpi maahanmuuttolinja kuin Stubbilla, vaikka muutoin keskusta kahlaa kaulaansa myöten kurassa. Kokoomuksen ongelmana ovat kokemattomat ministerit. Jo Platon lähti ”Valtio”-teoksessaan siitä, ettei alle viisikymppisiä pitäisi nimittää filosofikuninkaiksi.

Ei ole pitkäkään aika, kun Kari Uoti haukkui Jyrki Kataisen blogissaan pitäen häntä eräänlaisena feikkinä: kun vakuuttaa madalletulla äänellä, että ”asiat ovat päin helvettiä”, niin kansa pitää sanojaa rehellisenä, jopa viisaana. Efekti on sama, jota hyödyntää Sauli Niinistö: kun sanoo kaiken äreästi, luo vaikutelman, että täytyyhän asian olla uskottavaa, jopa totta. Tällöin ei pidetä niinkään väliä, millainen asioiden tila itse asiassa on, kunhan poliitikko näyttää kelvolliselta hoitamaan sitä. Näin kannatus vahvistuu.

Suomalainen politiikanteko on edelleen hyvin näyteltyä. Ehkä jonakin päivänä valtiontalouden kriisi ja koko yhteiskunta repeävät niin, että poliitikot täytyy vaihtaa sellaisiin, jotka ymmärtävät asioista jotakin. Niin kauan kuin valtion velanottokyky ja maahanmuuttovirta jatkuvat samassa tahdissa, voit kuitenkin rauhassa palata takaisin musiikkivideoidesi ja sarjakuviesi pariin.

6. helmikuuta 2010

Naton salaisuuksia


Venäjä on vastakohtien maa, josta leviää silloin tällöin huimia uutisia ja uutisankkoja. Nyt paikallinen tutkimuslaitos Insor uskoo, että tulevaisuudessa Venäjä keskittää voimansa terrorismin torjuntaan ja liittyy sekä Euroopan unioniin että Natoon.

Euroopan unioni toisi Venäjän Suomeen, mikäli maa kelpuutettaisiin EU:n jäseneksi. Venäjän liittyessä Natoon sille ja Natolle ei puolestaan jäisi muuta mahdollista vihollista kuin Suomi, joka on helposti nähtävissä ”terroristisena valtiona”. Jo Tuntemattoman sotilaan taistelijat olivat itänaapurille melkoisia termiittejä. Viime sodissa Suomea vastaan oli liittoutunut lähes koko maailma, lopussa myös Saksa.

Sille, miksi Suomi ei ole Naton jäsen, on paljon perusteita. Paavo Väyrynen on oikeassa katsoessaan, että merkittävin turvallisuusriski Suomelle on joutua Venäjän ja länsivaltojen konfliktiin osapuoleksi.

Poliittisesti Nato on hyvä juttu. Olen myös itse joskus puoltanut ajatusta jäseneksi hakeutumisesta. Tilanteessa, jossa puntit ovat tasan liittymisen puolesta ja vastaan, on kuitenkin vaikea tehdä riskin sisältäviä päätöksiä. Niinpä olemme tilanteessa, jossa olemme. Käytännöllisesti Nato-jäsenyys onkin sitten paljon vaikeampi asia, vaikka Nato-yhteensopivuuden väitetään olevan huippuluokkaa.

Tiedän kyllä, että Naton viidettä artiklaa on sovellettu vain kerran, syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeisessä tilanteessa. Samoin esimerkiksi Tanskalla oli Irakin sodassa ainoastaan kevyt organisaatio, eli suurella kauhalla ei vaadita. Mutta otetaanpa huomioon esimerkiksi Naton air policing -toiminnan velvoitteet Baltiassa. Baltian maissa ei ole omia ilmavoimia. Niinpä Nato-maat päivystävät vuorollaan Baltian ilmatilaa Liettuasta. Rutiköyhä Romaniakin joutuu lähettämään kämäiset koneensa rauhan ajan valvontatehtävään.

Suomea tähän on valmistettu jo kahden vuoden ajan, kun suomalaisille kehitettiin Nato-yhteensopiva kriisinhallintakyky. Tätä nykyä esimerkiksi Ilmavoimilla on ilmavalvontaan kelpuutettu yksikkö. Ei ole ihme, että ammattisotilaat kannattavat Nato-jäsenyyttä, sillä jokaiseen uuteen kriisinhallintatehtävään lähetettävän yksikön komentaja saa usein ylennyksen.

Jos Suomi olisi Naton jäsen, Baltian ilmapäivystys kuppaisi kuitenkin pahoin Suomen Puolustusvoimien resursseja. Pahimmillaan joutuisimme sinivalkoisin siivin osapuoleksi Venäjän ja Naton konfliktiin, joka saattaa syntyä mistä asiasta tahansa, esimerkiksi maakaasuputkeen, energian saantiin tai kauppaan liittyvästä syystä.

Siksi Suomea ei ole viisasta vetää kynsin hampain Natoon, vaikkakin ovea täytyy pitää auki. On turha riskeerata turvallisuus asialla, jonka tehtävänä on taata turvallisuus.

3. helmikuuta 2010

Herausgegeben von Jukka Hankamäki


Hyvää talvipäivää.

Olen jälleen julkaissut pari uutta kirjaa saksalaisen Books on Demand GmbH -kustantamon kautta.



Klikkaamalla
isommaksi.

















Kansanvallan varkaat – Kirjoituksia demokratian kaventamisesta Suomessa on jatkoa kirjalleni Sensuurin Suomi. Teos sisältää verkkokolumnit vuodelta 2009, ja siinä on 523 sivua. Kirjoituksia on myös laajennettu ja toimitettu.

Mikäli jotakuta kiinnostaa lukea ja säilyttää näiden poikkeuksellisten aikojen historiaa kirjaksi dokumentoituna, siihen on nyt tilaisuus. Linkkejä tässä ja tässä.


Aiheita:

– Lex Nokia ja yksityisyydensuojan loukkaukset
– Lex Thors ja kansallisen itsemääräämisoikeuden heikennykset
– Maahanmuuttopolitiikan epäonnistuminen
– Eurovaalien ehdokastaisto ja vaalien tulokset analysoituina
– Suomen irtautuminen Ruotsista ja itsenäistyminen Venäjästä sekä asian nykymerkitys
– Lissabonin sopimus ja kansanvallan kavennukset Euroopassa
– Eduskuntavaaleihin suunniteltu äänikynnys
– Vaalirahoitusskandaali ja poliittisen vallan korruptoituneisuus
– Puolueiden rooli etujärjestöjen talutusnuorassa
– Perintöveron ja pääomatuloveron epäoikeudenmukaisuudet
– Eläkeiän nostoyritys
– Asuntopolitiikan järjettömyys, bisneksen teko ihmisten kodeilla ja kultaiset neliöt
– Ruoan arvonlisäveroalennuksen päätyminen kaupan taskuihin
– Tuloerojen kasvu myös lama-aikana
– Kansalaisten vaikeus saada ääntään kuuluviin puolueiden kautta
– Halla-ahon käräjäprosessi analysoituna
– Suomalaisten taivuttelu toisiaan vastaan ilmiantonapeilla ja rasismisyytöksillä
– Viranomaisten halu käyttää poliittista valtaa virkamiehen roolissa
– Viranomaisvallan yritykset estää kansalaisten poliittinen toiminta ja mielipiteet
– Venäjän kaasuputken ongelmat ja venäläisten maakaupat Suomessa
– Ruotsinkielisten erityisoikeudet Suomessa
– Rkp:n harjoittama kielipoliittinen kiristäminen Ahvenanmaan separatismilla
– Ministereiden poliittiset sammakot ja muut toilailut
– Helsingin Sanomien harjoittama mielipiteidenmuokkaus
– Median ja sen ”itsesäätelyelimen” eli Julkisen sanan neuvoston puolueellisuus
– Uusi surkea yliopistolaki, joka toi piispat ja ollilat yliopistojen hallituksiin
– Ja niin edelleen ja niin edelleen
– Tämä ei lopu
– Tästä kirjasta voit lukea perustellun vastalauseen kaikelle sille järjettömyydelle, johon kansanvaltaa varastelevat poliitikot ovat syyllistyneet ja johon Suomi on viimeksi kuluneina vuosina syöksynyt.


Toinen tänä keväänä julkaisemistani kirjoista on uudistettu laitos teoksestani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan.

Kirjaa on laajennettu ja täydennetty, ja kokonaan uutta on noin 30 prosenttia tekstistä. Puutun ajantasaistetussa laitoksessa työelämän uusiin ilmiöihin, kuten

– globalisaation ongelmaan
– työvoiman pakkosiirtoihin
– maahanmuuttoon
– väitettyyn työvoimapulaan ja
– huoltosuhteen kysymyksiin.

Visioin myös lamasta kärsiville länsimaille selviytymisen mahdollisuuksia sekä muotoilen ohjelman, jolla sekä työttömyys että asuntopula voitaisiin poistaa Suomesta.

Kovin suuria painoksista ei varmaankaan tule, sillä kyseessä ovat print on demand -julkaisut eli tarvekustanteet. Ostajien onneksi kirjoista saanee aikanaan rahat pois myös antikvariaateista.




Klikkaamalla
isommaksi.


















1. Dialoginen filosofia = Tieteenfilosofinen teos.

2. Työttömän kuolema = Yhteiskuntafilosofinen manifesti.

3. Enkelirakkaus = Tutkimus filosofian olemuksesta.

4. Suomalaisen nykyfilosofian historia = 25 vuotta kotimaista filosofiaa.

5. Sensuurin Suomi = Syväluotauksia sananvapauteen ja tietoyhteiskuntaan.

6. Kansanvallan varkaat = Analyyseja demokratian nykytilasta.

2. helmikuuta 2010

Kallista huiputusta


Suurella suitsutuksella julkisuuteen nostettu filosofi Pekka Himanen pokkasi Dignity.fi-projektinsa tulokset talousvaikuttajien käteen viime viikonloppuna ollessaan sirkuskiertueella Davosissa. Kokouksessa lätistiin talouskriisin lopettamisesta, mutta mihinkään tulokseen ei uutisten mukaan tultu. Tämä on ehkä ymmärrettävää.

”Huippuprofessoriksi” tituleerattu Himanen väitti alle vuosi sitten, että ”Suomeen tarvittaisiin vuosittain 20 000 maahanmuuttajaa”, eli vuosikymmenessä yhteensä 200 000. Hienoa on huippuprofessorin logiikka. Tällä tavoin yli kaksinkertaistettaisiin Suomen nykyinen työttömyys, ja kysymys kuuluukin, sanooko tuolla tavalla filosofi vai Archie Bunkerin vävy.

Jos olette tyytyväisiä tähän lopputulokseen ja arvelette sen vastaavan maamme tarpeita, niin mikäpäs siinä. Olen kuitenkin myös itse tehnyt omia vaatimattomia tutkimuksiani, ja ne osoittavat kokonaan toista kuin P. Himasen. Onko siis Himanen professori siksi, että hän kannattaa maahanmuuttoa, vai kannattaako hän maahanmuuttoa siksi, että hänelle on annettu professorinvirka?

Himasen sanakohina todistaa, kuinka kaukana nörttipojan ajatukset ovat todellisuudesta. Hänen puheilleen on mahdotonta edes kuvitella mitään sisältöä, sillä ajatukset eivät perustu elämänkokemukseen. Ne eivät ole itse muodostettuja vaan nojaavat diskursiivisiin taikasanoihin, jotka toistavat poliittisia kliseitä ja joita pyöritellään pelkän oman julkisuuden turvaamiseksi.

Dignity.fi-hankkeen arvostelin viime syksynä tässä. Himasen harjoittama nurkkapielien nuoleminen Euroopan kuningashoveissa luo lisäarvoa vain hänelle itselleen – ei kansalaisille. Siinä, että filosofi hengaa Norjan kruununprinssin kanssa, kuvastuu ideologinen kuilu, jonka takana hallintohegemonia sorvaa ajatuksiaan Euroopasta. Poliittisesti kestävän toiminnan pitäisi johtaa Suomen kansalaisille tuotettavaan lisäarvoon, ainakin sikäli kuin elämme kansanvaltaisessa maassa. Aikamoinen lautakasa taitaa tulla myös siitä tulevaisuusselvityksestä, jonka Suomen hallitus tilasi Pekka Himaselta viime syksynä – kilpailuttamatta kyseistä valtion hankintaa avoimesti muilla filosofeilla.

Mutta eipä hätää. Olen omin toimin laatinut Suomelle taloudellisen selviytymisstrategian ja eräänlaisen kulttuurikritiikin siitä, mikä maatamme vaivaa. Julkaisen molemmat huomenna. Media luonnollisesti vaikenee niistä mahdollisimman kuuluvasti, mutta voin vakuuttaa, ettei se haittaa minua lainkaan. Tulokset eivät tässä tapauksessa maksa valtiolle mitään, toisin kuin Himasen hankkeet. Ajattelettepa minusta muutoin mitä tahansa, tämän johdosta teillä on ainakin mahdollisuus valita.

1. helmikuuta 2010

Blogini nyt myös Uudessa Suomessa


Kun tarpeeksi monta kertaa purat ja kokoat jonkin esineen, sinulla on niitä ennen pitkää kaksi.

Olen pitänyt blogia vuodesta 2006, ja kirjoituksia on kertynyt viitisen sataa. Kuten muutamat ovat jo huomanneetkin, osa teksteistäni ilmestyy jatkossa myös verkkolehti Uuden Suomen kolumneina, linkki tässä. Pääblogini pysyy edelleen tässä osoitteessa.