14. lokakuuta 2009

Sananvapauden sisäisestä selvityksestä


Trubaduuri Kari Peitsamo hitsasi Tampereen-vuosinaan biisin nimeltä ”Tillikan villikissa”. Sen voisi laittaa soimaan tämän kirjoituksen taustamusiikiksi.

Päivi Tillikasta on tullut Suomen tämän hetken virallinen sananvapausjuristi, aivan niin kuin Matti Wuori oli aikoinaan Suomen ainoa virallinen ihmisoikeusjuristi. Niinpä Helsingin Sanomat kertoo tänään, että oikeusministeri Tuija Brax on tilannut Päivi Tillikalta vertailun sananvapauden tilasta Suomessa. Ministeriön pihdeissä on tällä kertaa muun muassa toimittajien lähdesuoja. Tarkoitus on tutkia, millainen lähdesuoja Ruotsissa, Norjassa ja Hollannissa vallitsee.

Suomen hallitus on jo pitkään aikonut kaventaa tiedotusvälineiden oikeutta olla kertomatta lähteitään. Taustalla ovat, kenenpä muun kuin, Matti Vanhasen hoipertelut skandaalista skandaaliin kaikkia ihmisiä kiinnostavassa yksityiselämässään.

En kuitenkaan usko, että yhden tutkijan työryhmä pystyy tuottamaan puolueetonta selvitystä. Kyse on taaskin vain tarkoitushakuisen lausunnon tilaamisesta ministeriön tarpeisiin. Päivi Tillikka sai monien veret kiehumaan jo moittiessaan Jussi Halla-ahon toimintaa vihreille tyypillisellä argumentaatiolla eräässä Aamu-TV:n ohjelmassa. Lisäksi hän on sekoittanut puheissaan niin tyrmistyttävällä tavalla maahanmuuttokritiikin ja rasismin, etten voi antaa tutkijatohtoriksi palkatun mielipiteille mitään arvoa. Hän esimerkiksi tulkitsi Jussi Halla-ahon oikeudenkäynnin aikoihin lainkäyttöä käsi poskellaan näin: ”Rasistiset ilmaukset ovat ihmisoikeustuomioistuimen mielestä niin suuresti vastoin ihmisoikeussopimusta ja sen mukaista ihmisarvon turvaamista, että niille ei pidä antaa lainkaan suojaa.”

Todellisuudessa ongelma on jo EU:n rasismisäädöksissä itsessään. Ne rikkovat pahoin oikeusfilosofisen laillisuusperiaatteen täsmällisyysvaatimusta, jonka mukaan laissa pitää tarkoin osoittaa rangaistavan teon tunnusmerkistö, ketä ja millä perusteella voidaan rangaista, ja millainen rangaistus kustakin teosta voidaan langettaa. Pelkkä ”rasismi” on liian yleisluontoinen nimitys, eikä minkään niin epämääräisen perusteella pidä tuomita, varsinkaan kun rasismi todellisuudessa merkitsee vain rotusortoa, jota nyky-Euroopassa ei ole harjoittanut juuri kukaan. Hontelon sanankäytön tahallinen tarkoitus onkin ollut lisätä viranomaisten omaa valtaa.

Euroopan unionin rasismin- ja syrjinnänvastainen säädöspohja erilaisine sopimuksineen on sellaista hyminää, joka tuo mieleen tieteenfilosofiasta tutun esimerkin mielivaltaisesta laista: ”Kaikkia konnia on rangaistava.” Tämä jättää syyttäjän ja tuomarin päätettäväksi, kuka on konna, mikä on teko, josta häntä syytetään sekä millainen sanktio ja millä perusteella teosta voidaan antaa. Sen sijaan täsmällisyysvaatimus on säädetty kansalaisten suojelemiseksi viranomaisen mielivallalta, ja sen addressaatti (eli kohde) on viranomainen itse. Nykyisissä oikeudenkäynneissä ”rasismiksi” katsotaan mikä tahansa perusteltu arvostelu, vertauskuvallinen nimittely, taiteelliset kokeilut, kirjallisesti rikas ilmaisu, kansanryhmien arvosteleminen ja uskontokritiikki siinä missä sotarikokset ja rikokset ihmiskuntaa vastaan. Rangaistusasteikko venyy kuin kuminauha sakoista elinkautiseen, ja pahinta on, että mistä tahansa teosta voi saada minkä tahansa rangaistuksen.

Suomen oikeusministeriön nyt tilaama selvitys on nyt vähän niin kuin tilattaisiin Leonid Brezhneviltä lausunto kommunismin tilasta. Ongelman muodostaa, että sananvapautta tarkastellaan poliittisen hallinnon piirissä vain juridis-normatiivisena kysymyksenä eikä filosofisesti: vapaan ajattelun, tieteen ja henkisen kehityksen välttämättömänä ominaisuutena.

Filosofisesti katsoen sananvapauden pitää olla per definitionem rajoittamatonta. Jos sananvapautta rajoitetaan vähänkin, esiin nousee kysymys rajoittamisen kriteereistä. Koska mitään yleispäteviä kriteereitä ei voi olla, vain valta voi määrätä sen, missä sananvapauden rajat kulkevat. Näin ollen vähäinenkin sananvapauden rajoittaminen johtaa väistämättä koko sananvapauden valtapolitisoitumiseen ja tämä edelleen siihen, ettei mitään sananvapautta ole. Täytyy olla melkoinen kurpitsa, jos ei tätä ymmärrä.

Niinpä valtiovallan sisäisiä selvityksiä sananvapauden tilasta voidaan vastustaa jo yhdellä argumentilla: kaikki sananvapauden rajoittamisyritykset ovat edellä todetun nojalla automaattisesti vääriä. Järjen puhumista ei voi lopultakaan estää, ei edes Päivi.