Saksan ”Ja!” ydinvoimalle ja turvallisuudelle

Tänään järjestetyissä Saksan parlamenttivaaleissa oli kaksi Suomenkin politiikkaan vaikuttavaa teemaa: ydinvoima ja Afganistanin kriisinhallintaan osallistuminen. Saksa joutunee pyörtämään aiemman ydinvoimasta luopumispäätöksensä, sillä maan hiilidioksidikuormitus muodostuisi tukehduttavaksi, mikäli se joutuisi korvaamaan ydinvoiman suunnitellusti hiilivoimaloilla. Niinpä ydinsähkö elää jatkossa renessanssia muuallakin kuin Suomessa. Mutta kerrankin Suomella on tilaisuus johtaa kehitystä.

Suomi on pyrkinyt näyttelemään kokoaan suurempaa myös Afganistanin kriisinhallinnassa. Suomelle on ollut moraalisesti välttämätöntä osallistua Afganistanin rauhanprosessiin, vaikka kyse ei olekaan enää pelkästä rauhanturvaamisesta, joka keskittyy pitämään osapuolet erillään. Kriisinhallinta on sotatoimiin osallistumista, ja asiaan liittyvät vaarat ovat vähentäneet halukkaiden lähtijöiden määrän kymmenestä tuhannesta alle tuhanteen. Silti Suomen kansalaisista noin puolet kannattaa edelleen osallistumista.

Mukanaolo on suomalaisille samanlainen kunnia-asia kuin saksalaisillekin. Saksa pesee kriisinhallintatyöllä toisessa maailmansodassa karttunutta mainettaan, ja Suomi taas saa prestiisiä Naton rauhankumppanina ja sotilaallisen toimintakykynsä osoittajana. Kirkkaassa muistissa on, että Afganistanin kriisin syyt juontavat juurensa vuonna 1979 tapahtuneesta neuvostomiehityksestä. Pelottavaa mutta totta, sama karvas kohtalo olisi voinut tulla myös Suomen osaksi. Olemalla Afganistanissa mukana suomalaiset ostavat pois tätä neuvostoajan traumaa.

Myös Viro on heilutellut lippuaan Afganistanissa aktiivisesti, jotta Yhdysvallat muistaisi tätä Naton kuopuskehtolaista mahdollisen kriisin tullen. Yhdysvallathan ei ole rakentanut Natoon iltatähtinä ilmaantuneisiin maihin lainkaan omia tukikohtia, vaikka se vuonna 1997 lupautui niiden perustamiseen. Varat ovat kuluneet sodankäyntiin Lähi-idässä.

Kiintoisaa on, miten kriisinhallinta onnistuu. Afganistan on maa, josta jokainen suurvalta on joutunut peräytymään. Myös Neuvostoliiton hajoaminen alkoi Afganistanista, ja maassa toimivat terroristit ovat saaneet polvilleen jopa Yhdysvallat. Afganistanilaississien osoittama sitkeyden kipinä antaa tietysti toivoa myös Suomen kaltaisen valtion puolustusvoimille meidän omassa maanpuolustustehtävässämme; muuta asetta kuin puolustustahto meillä kun ei ole.

Sen sijaan Saksan vaalikampanjoiden aikana käydyt keskustelut osoittavat, että saksalaiset rimpuilevat pois Afganistanista. Se, että maa asettaa kansallisen puolustuksen liittolaissopimusten edelle, voi kertoa samanlaisesta Nato-yhteistyön rakoilemisesta kuin vanha tosiasia, ettei Turkki antanut käyttää maaperäänsä Yhdysvaltain hyökkäyksessä Irakiin vuonna 2003. Muslimi kun ei nosta asettaan toista muslimia vastaan. Tätä kautta uskonkiistat voivat aiheuttaa lipsumista jopa Nato-velvoitteista ja yhteisistä puolustussopimuksista.

Kristillisdemokraattien ja muiden oikeistopuolueiden voitto Saksan eilisissä vaaleissa osoittaa, että saksalaiset antavat kannatuksensa sekä ydinvoimalle että toistaiseksi myös kriisinhallinnalle Afganistanissa. Ja se, että 23 prosentin kannatukseen päätyneet sosiaalidemokraatit puolestaan kärsivät murskatappion, kertoo siitä, miten kansa toisensa jälkeen sanoo vastalauseensa vasemmiston ajamalle maahanmuutolle.