21. elokuuta 2009

Korkeasti koulutettujen kurittaminen


Helsingin juhlaviikkojen myötä teatterit aloittavat sisäkauttaan. Tänään, taiteiden yönä, kaupungilla on tosin monenmoista ulkoilmaohjelmaa. Myös kesäteatteriin ehtii vielä. Kannattaa siis pysyä valppaana, sillä nu är det dags för sommarteatern.

Kivi todennäköisesti putoaa vähemmistövaltuutetun, valtakunnansyyttäjän ja maan hallituksen sydämeltä, kun Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu näytösoikeudenkäynti pääsee alkamaan ensi viikolla. En ota tässä kirjoituksessani kantaa siihen, kuinka väärin syytteen nostaminen sinänsä on, sillä olen analysoinut kysymystä jo edellä. Juridisen ja moraalisen näkökulman sijasta tarkastelenkin ilmiötä nyt puhtaasti poliittisena tapahtumana: miksi valtiovallan on välttämätöntä aloittaa ajojahti sellaista yksityishenkilöä vastaan, jonka ainoa moitteenalainen teko on valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäminen?

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys on ollut joka suhteessa kohtuutonta. Häntä itseään on parjattu ”rotutohtoriksi”, ja hänen tekstejään on referoitu räikeästi väärin television ajankohtaislähetyksissä. Halla-ahon omat kantelut Julkisen sanan neuvostolle ja tutkintapyynnöt viranomaisille on järjestelmällisesti hylätty, ikään kuin hänellä ei olisi muodollisia oikeuksia eikä oikeutta tulla ymmärretyksi.

Näyttääkin siltä, kuin poliittisessa hyväveliverkostossa olisi syntynyt sanaton yksimielisyys siitä, että poliittista korrektiutta rikkoneella ei saisi olla mitään oikeuksia, vaan hänet on tuomittava mielipidevankeuden lisäksi myös konkreettiseen vankilaan. Näin voi päätellä syytteestä, jossa vaaditaan Halla-aholle ehdollista vankeutta tai tuntuvaa sakkorangaistusta. – Ja kaikki vain siksi, että syytetty arvosteli erinomaisen terävästi ja analyyttisesti maahanmuuttopolitiikkaa, jonka myös kansan suuri enemmistö on todennut läpilahoksi.

Halla-ahon menetelmä on tuttu akateemisista yhteyksistä. Juristinplantut eivät ilmeisesti ole siihen tottuneet, sillä he eivät yleensäkään ajattele kriittisesti vaan lukevat lakeja. Sen sijaan filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa käydään joka päivä periaatteellisia keskusteluja, joissa kyseenalaistetaan aivan kaikki hyvän ja pahan olemuksesta alkaen.

Halla-aho on menetellyt kirjoituksissaan perinteisen intellektuellin tavoin. Ensin hän on valinnut kohteekseen tietyn yhteiskunnallisen ilmiön, johon liittyy poliittista peittelyä, kaksoisstandardeja ja valheellisuutta. Sitten hän on soveltanut aiheeseensa lahjomatonta akateemista kritiikkiä, toisin sanoen analysoinut huolellisesti asian tiimoilta esitettyjä poliittisia mielipiteitä. Koska kritiikki on ollut oikeaan osuvaa, se on saanut poliittisten vallanpitäjien kädet tärisemään.

Syytetyn toiminnassa ei ole mielestäni mitään moittimista. Hän on osoittanut, mitä esimerkiksi Astrid Thorsin ja monien muiden monikultturistien toiminnasta seuraa, jos se viedään loogiseen päätepisteeseensä. Lisäksi Halla-aho on paljastanut, minkälaisten virheiden kautta nykytilanteeseen on tultu. Kyseinen kritiikki on ollut arvokasta yhteiskunnallista toimintaa, ja se on tuonut esille tarpeellista ja korjaavaa tietoa.


Kuinka oppineita hallitaan?

Keskeinen kysymys on, miksi tästä kriittisestä tiedosta, jolla on ollut mullistavia poliittisia vaikutuksia, pitäisi vaieta. Vastaus on sama kuin kysymykseen, miksi myös yliopistolta pyritään karkottamaan sellaiset tieteenharjoittajat, joilla on valtiovallan kannalta epämieluisia näkemyksiä.

Sivistyneistöllä on totuttu tarkoittamaan ihmisiä, jotka osoittavat sivistyneisyytensä olemalla mukavia, kaikille ystävällisiä ja kohteliaita sekä yleensä myös aiheettoman optimistisia. Tämä saattaa tuottaa vaikutelman myös tietystä epätodellisuudentajuisuudesta. Sen vuoksi akateemisille professoreille usein naureskellaan, ja heitä pidetään hämähäkinseittien verkottamina kipsipäinä – tietysti kaikella kunnioituksella, sillä onhan ihanteellisuudessa tietty viehätyksensä, kunhan se myönnetään omaksi maailmakseen, josta ei tarvitse paljoa välittää. ”Juu, juu”, sanotaan, ja niin marxismin kuin monikulttuurisuudenkin ajatusvirheet hyväksytään, kunhan ne pysyvät yliopiston seinien sisäpuolella: kirjojen ja kansien välissä. Sillä täytyyhän hulluille olla mieliksi.

Mutta aina ne eivät pysy vaan leviävät yhteiskunnan vainioille. Jos ajatukset ovat toteuttamiskelvottomia, ovat yhteiskunnan perusrakenteet vaarassa. Silloin on esitettävä kritiikkiä. Tällaisessa tilanteessa todelliseksi sivistyneistöksi osoittautuvatkin ne tahot, jotka ovat pitäneet jalkansa maassa ja joilla ei ole kallossaan runsain mitoin ohutta yläpilveä. Ongelma on, että kriitikon roolissa on vaikea olla mukava, ystävällinen ja kaikille kohtelias. Aina voi tulla loukanneeksi joidenkin tunteita, useimmiten kuitenkin myös heidän omaksi hyväkseen. Kuten sananlasku sanoo: on vaikea kulkea väkijoukon halki soihtua kantaen polttamatta jonkun partaa.

Sen sijaan näennäissivistyneen sopeutujan täytyy olla sievä ja lievä. ”Sivistyneisyyden” velvoittamana hän ei saisi esittää kärkeviä mielipiteitä eikä tulkintoja, ja varsinkaan hän ei saisi pahoittaa kenenkään mieltä edes silloin, kun siihen olisi kaikki syy. ”Sivistyneen” odotetaan kohtelevan muita ihmisiä aivan niin kuin muut ihmiset haluavat kohdella ”sivistynyttä”: eihän kuolevalle kerrota totuutta hänen tilastaan.

Miksi sitten sivistynyttä sopeutujaa kohdellaan kuin uutta jumalaa ja todella sivistyneet kriitikot halutaan sitoa paaluun? Vastaus löytyy valtasuhteesta. Totuus on, että akateemisen ihmisen sivistäminen on häneen kohdistuva hallintaprosessi. Yliopistossa ihminen sopeutetaan. Koko kymmenvuotinen koulutus ei suinkaan tähtää itsenäisesti ajattelevan yksilön luomiseen vaan ihmisen mukauttamiseen ja sopeuttamiseen: ensin tieteen pragmaattisiin normeihin (jotka usein ovat laumahenkisiä ja korostavat ”tiedeyhteisön hyväksymistä”) ja sitten myös poliittisiin normeihin, joiden kautta tiede palvelee yhteiskunnan suunnittelua ja ohjausta. Hänet siis pakotetaan hyväksymään sovinnaisuus, ja sanotaan sitä sivistykseksi. Tällä tavoin sivistetystä ihmisestä tulee vastoin tahtoaan hallittu akateeminen pelle.

Joillekin kuvatunlainen rooli sopii. He ovat joko liian yksinkertaisia oivaltaakseen, kuinka heitä hallitaan sovinnaisuuden normeilla, tai sitten he ovat tarpeeksi ovelia käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen ja edistääkseen uraansa ottamalla kaiken irti tuosta kahleisiin joutumisestaan. Ensin mainitut eivät ole kovin lahjakkaita, eikä heistä koskaan tule henkisesti itsenäisiä ihmisiä. Viimeksi mainitut puolestaan ovat itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, jotka suostuvat mihin tahansa pyrkiessään edistämään omaa etuaan.

Heidän lisäkseen on sitten sopeutumattomia yksilöitä, joista tulee itsenäisiä tieteenharjoittajia, ja useimmat heistä ovat filosofeja. Suurimmasta osasta filosofiaa opiskelleista ei tosin koskaan tule filosofeja vaan juuri noita ensin mainitsemiani tyyppejä. Filosofeja eli itsenäisiä ajattelijoita voi sen sijaan tulla miltä tieteenalalta tahansa, kunhan he eivät putoa tuohon ”sivistyneistöä” varten kaivettuun kuoppaan, jossa heiltä vaaditaan sopeutumista, mukautumista ja kohteliaisuutta kaiken sosiaalisen verkostoitumisen lisäksi.

Jussi Halla-aho on juuri sellainen henkilö, joka ei ole verkostoitunut, sopeutunut eikä mukautunut. Hän on päättänyt itse kirjoitustensa aiheista ja siitä, mihin analyysien pohjalta on perusteltua päätyä. Siksi hänellä ei ole sijaa majatalossa, aivan kuten ei minullakaan. Koska olen myös itse esittänyt melkein kaikista yhteiskunnallisista puheenaiheista omat lahjomattomat analyysini, olen henkipatto yliopistoyhteisön piirissä, ja tie yliopistovirkoihin näyttää olevan tukossa.

Mutta poliittisille vallankäyttäjille pelkkä sulkeminen akateemisen yhteisön ulkopuolelle ei riitä. He haluavat lynkata toisinajattelijat perusteellisesti myös muualla yhteiskunnassa. Miksi?

Jos asiaa ajatellaan valtapolitiikan kannalta, korkeasti koulutettu tieteenharjoittaja on poliittiselle vallalle suuri uhka. Hänhän voi paljastaa toisten ihmisten valheet. Siksi tämä ihminen on haastettava oikeuteen ja pantava vankilaan, aivan niin kuin Jussi Halla-aholle uhataan nyt tehdä. Ja kyseessä on sentään akateeminen tohtori, jonka taidoista ja arvostelukyvystä antaa kuvaa se, että hänen väitöskirjansakin on hyväksytty kiitettävällä arvosanalla. Mahtaako tämä olla ihan oikein? Eikö syyttäjiä ja tuomareita lainkaan huimaa?


Senaatintori: Hiljaisuus, sairaala-alue!

Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattu oikeudenkäynti on muistutus siitä, kuinka tyhmää poliittinen virkamieskunta pohjimmiltaan on. Halla-aho on oikeudessa ainoastaan poliitikkojen ja muutaman Demla-juristin oman matalamielisyyden merkiksi. Häntä syyttävät tahot ovat kuin pieniä päästäisiä, joiden laumasta leviää pieneläimille tyypillinen tunkkaisuuden löyhkä.

Halla-aho on raitistanut maahanmuuttokeskustelua terveellisellä tavalla. Hän on osoittanut, millaista kriittinen akateeminen argumentaatio parhaimmillaan on. Ja nyt tätä vaatimatonta blogistia viedään linnasta linnaan kuin Galileo Galileita: vaatien häntä pyörtämään kirjoituksiaan rangaistuksilla uhaten.

Uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta nostetut ideologiset syytteet ovat oikeudenkäytön irvikuvia. Uskonrauhaa pitääkin rikkoa, sillä ei ole ihmisarvon kannalta loukkaavampaa kuin antaa jonkun ”uskoa rauhassa”. Uskontojen uhrit pitäisi vapauttaa ajatusvankiloistaan rikkomalla uskonrauhaa oikein kunnolla.

Sama pätee kansanryhmää vastaan kiihottamiseen. On oikein arvostella kansanryhmää silloin, kun kansanryhmä on arvostelunsa ansainnut. Myös ”kiihottaminen”, jonka parempi vastine olisi ehkä innostaminen, on tyypillistä kaikelle poliittiselle toiminnalle. Sen vuoksi aktivoiminen ja kannatuksen hankkiminen ovat mitä suotavimpia ilmiöitä kansanvallan oman toimivuuden kannalta.

Vain täydellinen soppakana ymmärtää sivistyneisyyden sopeutumiseksi. Juuri sellaiseksi myös akateeminen toiminta on kaiken vallan ja viisauden keskuksessa, Senaatintorin kupeessa, mennyt. Yliopistostakin saa nykyään lähtöpassit nopeasti, jos ei noudata vastapäisessä pytingissä hyväksi havaittuja tendenssejä tai repii niitä peräti kappaleiksi oman sivistyneisyytensä merkiksi. Feminismin ohella juuri monikulttuurisuuden ideologia on yksi syy yliopistolaitoksen nykyiseen epä-älyllistymiseen, kun järkiperäisen argumentaation ja loogisen päättelyn sijasta vaaditaan poliittista korrektiutta.

Matka politiikan kerroksista akateemisen toiminnan kujille ja käytäville on hämmästyttävän lyhyt, eikä yhteiskuntamme tahtoisi sallia minkäänlaista poikkeavaa ajattelua. Suurinta valtaa on tietysti omavaltaisuus. Mikäli omaa valtaa käyttää akateemisesti ansioitunut tieteenharjoittaja, häntä on yleensä vaikea hallita ja saada tekemisistään kiinni. Hänen ruotuun palauttamisekseen ei ole muuta keinoa kuin laittaa hänet vankilaan. Sairasta mutta totta. Halla-ahon lynkkaamisessa on kyse juuri tällaisesta sivistyneistön hallitsemiseen tähtäävästä prosessista.

Ainoa, mihin Jussi Halla-aho on syyllistynyt, on se, että hän on opettanut Suomen kansalle analyyttista ajattelua: juuri sitä, jota entiset sovjetisoinnin kannattajat ja nykyiset Brysselin lakeijat eivät vieläkään tajua.