27. huhtikuuta 2009

Harvinaista epäitsekkyyttä


Jussi Halla-ahon päätös olla asettumatta ehdokkaaksi europarlamenttivaaleissa omalta listalta (vaikka olisi 3 700 kannattajakortin puolesta päässytkin) oli hänen ensimmäinen valtiomiestekonsa. On tärkeää estää kansallismielisen liikkeen hajoaminen. Asian asettaminen henkilökohtaisen edun edelle on harvinaista poliittisessa elämässä ja osoittaa erinomaista harkintakykyä, itsehillintää ja poliittista taitoa.

Tämä tuskin tuottaa lisää kansallisia veteraaneja, vaikka kansallinen veteraanipäivä nyt onkin. Mutta se voi tuottaa uutta järkevää politiikkaa suomalaiselle foorumille. Sitä paitsi kriitikon, filosofin ja intellektuellin valta on suurempi politiikan ulkopuolella kuin ideologisiin kahleisiin kytkettynä. Väärin Halla-ahoa vastaan suunnattu vyörytys on joka tapauksessa ollut – paitsi häntä itseään – myös demokratiaa ja äänestäjiä kohtaan.

22. huhtikuuta 2009

Kopteri Punavuoren yllä


Ulkopoliittisessa keskustelussa pyörii propelli. Helikopteri on pörrännyt koko alkuviikon Helsingin keskustan yllä. Juuri siitä tietää, että joku tärkeäksi koettu jehu on taas kaupungissa. Suurten henkien läsnäolon huomaa myös maanpäällisen liikenteen sotkeutumisesta.

Minun kävelyreitilleni Isolta-Robalta Kolmelle sepälle osuu silloin tällöin autosaattueita. Tällä kertaa asialla oli Putinin paikan perinyt Venäjän presidentti Dmitri Medvedev, jonka vierailun antia Tarja Halonen ylisti kokousten jälkeen. Keskusteluissa ei ilmeisesti puhuttu Natosta.

Omasta mielestäni on hieman vaarallista, jos suhteet Venäjään muodostuvat liian hyviksi tai huonoiksi. En lainkaan ihmettele, miksi Halonen kiusaantui toimittajien kysymyksistä, löytyisikö valtiojohdolta halua rakennuttaa Medvedeville kesämökki Suomeen. Vieraan valtion päämiehillä kun ei yleisen diplomaattisen käytännön mukaan ole tapana pitää läänitystä toisessa valtiossa. Se osoittaisi lähinnä hallintasuhdetta: sitä, että olemme Venäjän siirtokunta.

Sen sijaan muihin venäläisten datsha-kysymyksiin on kyllä aihetta. Erään niistä esitti keskustan Markku Laukkanen, joka vaati venäläisten tontinostoja kuriin. Maakaupat eivät ole olleet suomalaisten ja venäläisten välillä vastavuoroisia, ja ilmiöön liittyy lisäksi rahanpesua. Siihen viittaaminen on kuitenkin puhetta aidan seipäästä, ja maahanmuutto-ongelma on periaatteellinen. Omasta mielestäni hallitsematon maahanmuutto on aina valloitusretki. Niinpä osto-oikeus pitäisi rajata koskemaan EU:n ja ETA-maiden kansalaisia sekä yrityksiä, ja niitäkin tarkoin ehdoin. Sitä paitsi vääryydellä hankittu Karjala on sellainen isompi tontti, jota Venäjä edelleen pitää hallussaan.

Muutoin Medvedev näyttää olevan hyvä tyyppi. Ilta-Sanomien mukaan hän jopa arvostaa internetissä leviävää sananvapautta. Eiköhän sitä saa käyttää siis näissäkin asioissa.

21. huhtikuuta 2009

Optioiden kirous


Kaikki tietävät, että Mikael Lilius on paha mies, sillä hän kiskoi valtionyhtiö Fortumista miljoonien optiot. Lisäksi hän on Hankenin käynyt diplomiekonomi ja näyttää, millaista on suomenruotsalaisen porvariston hillitty charmi.

Mutta Liliuksen optiorahastuksesta ei sovi syyttää pelkästään häntä itseään. Miesparkahan on olosuhteiden uhri. Kukapa kieltäytyisi tuottoisasta optio-ohjelmasta, jos sitä kultalusikalla tarjottaisiin?

Monia kenties hämmästytti presidentti Tarja Halosen pidättyväinen lausunto, kun häneltä tiedusteltiin mielipidettä valtionyhtiöiden optio-ohjelmista lokakuussa 2005. Presidentti vastasi tuolloin, että ”demokratiassa tehdään viisaita ja vähemmän viisaita päätöksiä” ja että sopimusten täytyy joka tapauksessa pitää (kaiketi sopimusinstituution oman säilymisen vuoksi).

Miksi sosiaalidemokraattisesta puolueesta valittu presidentti ei kritisoinut vaan ikään kuin puolusteli optiojärjestelmää – tai ainakin pidättäytyi arvostelemasta systeemiä, vaikka siihen olisi ollut erinomainen tilaisuus? Vastaus saattaa löytyä Halosen omasta taustasta.

Tarja Halonen ei oikeusministerinä toimiessaan esitellyt silloiselle presidentille lakia, joka olisi kieltänyt optio-ohjelmien käytön valtionyrityksissä. En tosin muista, minkä poliittisen kaupan välineenä kyseinen ratkaisu syntyi, mutta oletan, että näyttämällä vihreää valoa optio-ohjelmille Sdp sai läpi jonkin tärkeäksi kokemansa hankkeen silloisten hallituskumppaniensa kanssa.

Kun Halonen on myöhemmin arvostellut optio-ohjelmia, hän on ollut tietenkin oikeassa. Virhe kannattaa aina tunnustaa - varsinkin silloin, kun kyseessä virhe, jota kritisoi jo oikeistolainen työväenpuolue kokoomuskin. Kokoomuksen taholla optiojärjestelmää ovat tosin antautuneet puolustamaan ainakin Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies viime päivien kannanotoissaan. Tämä ei ole kenties ihme, sillä Häkämies vastaa ministerinä valtionyhtiöiden omistajaohjauksesta ja sitä kautta myös Mikael Liliuksen muhkeista tuloista.


Mikä optiojärjestelmässä mättää?

Mikä optiojärjestelmässä sitten mättää, ellei huomioon oteta sitä sivuseikkaa, että järjestelmä leipoo yritysten johtajille suunnattomasti rahaa sekä siirtää tuloja niin sanotusti köyhiltä rikkaille? Optiojärjestelmän eräs vika on, että tutkimusten mukaan edes sen nimeltä mainittu perustavoite ei toteudu. Optioiden väitetään sitovan johtoa yrityksiin, mutta todellisuudessa suurin osa johtajista vaihtaa osakkeensa mahdollisimman pian rahaksi.

Toinen vika liittyy siihen, että järjestelmä ohjaa vedättämään osakkeiden kurssia mahdollisimman korkealle keinoilla millä hyvänsä, jolloin firmoihin saattaa syntyä tuhoja. Optioiden lauettua johto voikin kääntää firmalle selkänsä ja poistua paikalta seurauksista välittämättä. Järjestelmästä tulee pelkkä rahastusautomaatti.

Kolmas ongelma on, että optiot lankeavat yrityksen entisten omistajien, asiakkaiden ja työntekijöiden maksettaviksi. Koska optiot vaihdetaan osakkeiksi osakeanneissa, entisten omistajien suhteellinen omistusosuus yhtiöissä pienenee. Tuottavuuden tavoittelu puolestaan ohjaa kuluttajahintojen nousuun, aivan kuten jokainen sähkönsiirron asiakas voi lukea laskustaan. Ja tehokkuuden kiskomisesta kärsivät saneeratut tai muutoin hiillostetut työntekijät.

Neljäs ongelma on optiojärjestelmän oma idea: patruunahengen lietsominen. Se, että isäntä on samalla omistaja, ei välttämättä motivoi työntekijöitä eikä ohjaa myöskään johtoa yrityksen parempaan johtamiseen vaan pelkkään henkilökohtaisten voittojen saalistamiseen. Isopalkkaisten pomojen pitäisi hoitaa hommansa jo pelkkien palkkatulojensa vastineeksi.


Ahneuden palkka

Percy Henrik Mikael Liliuksen ansiotulot olivat optio-ohjelman vuoksi vuonna 2006 peräti 11,6 miljoonaa ja hänen verotettava varallisuutensa vuonna 2005 5,3 miljoonaa euroa. Tämä tekee jo kansanedustajatkin kateellisiksi, ja poliittista oikeudenmukaisuutta alkaa löytyä.

Mutta mikä asiassa auttaa? Jos optiosopimuksia ei voida purkaa, voi tietenkin purkaa työsuhteen. Siinäkin tapauksessa Liliusta odottaa 24 kuukauden eroraha, joka tekisi noin 1,7 miljoonaa euroa. Mikäli Lilius istuu tehtävässä eläkeikään asti, hänelle lankeaa pelkkien palkkatulojensa perusteella noin 40 000 euron kuukausieläke! Tällaiseen summaan päästään, sillä Fortumissa on käytössä periaate, jonka mukaan toimitusjohtajan eläke on 60 prosenttia palkasta ja palkkioista, ja täydelle eläkkeelle pääsee 60-vuotiaana. Ei siis ihme, että Lilius päätti itse kiehahtaa häntä arvostelleelle Fortumin hallitukselle ja sinetöi potkunsa viime torstaina järjestetyssä tiedotustilaisuudessa, jossa hän arvosteli valtio-omistajaa ja poliitikkoja. Hän siis vetäytyi lokoisiin oloihin eläkepäiviä odottelemaan.

Mutta mitä iloa ihmiselle on paljosta omaisuudesta, jos siitä ei ehdi täysin siemauksin nauttia – esimerkiksi juomalla järvikaupalla leijonapulloja tai ahmimalla koko rahan edestä kermakakkuja hienostokahviloissa? Epäoikeudenmukaisesti hankittu varallisuus ei ole edes yleisen kateuden kohde vaan halveksunnan aihe, joka ei tuo haltijalleen kunniaa vaan jota moni pitää pilkkanaan. Sitä ei voi siis käyttää edes sosiaalisen arvostuksen tavoitteluun.

Helposti hankitun ja niin sanotun ”epäpyhän rahan” ominaisuus on myös se, että se ohjaa ihmisiä tragedian tielle ja katoaa taivaan tuuliin. Lisäksi Jukka Kemppisen blogikirjoituksen mukaan Mikael Lilius ei pääse Taivaaseen.

20. huhtikuuta 2009

Ympäristöliikkeen motiiveista


Helsingin Sanomat referoi äskettäin tieteellistä Nature-lehteä ja sen erästä artikkelia, jossa todettiin, että taannoiset jääkaudet ovatkin alkaneet luultua nopeammin, siis vähän niin kuin ilmastonmuutos megasuositussa elokuvassa The Day After Tomorrow.

Kyseisen tutkimuksen perusteella myös nykyiset ympäristönmuutokset saattavat tapahtua ennustettua nopeammassa ajassa. Erityistä mielenkiintoa herättää tietysti merenpinnan nousu. Tämä näyttääkin olevan rajuilmojen ja yleisen paahtumisen ohella juuri sellainen konkreettinen syy, joka ihmisiä eniten pelottaa.

Pelotteen vaikuttavuuden kannalta ratkaisevaksi on osoittautunut kysymys, voiko dramaattisia muutoksia tapahtua tätä nykyä elävien ihmisten elinaikana. Ihmislajin itsekeskeisyyden vuoksi huolestuminen on juuri nyt ymmärrettävää. Kun merenpinta voi Nature-lehden mukaan nousta jopa useita metrejä viidessäkymmenessä vuodessa, on selvää, että lähestyvä uhka panee hälytyskellot kilkattamaan kaikkien työkseen perheautoilevien äitien ja isien tajunnassa.

Toisaalta maapallon tuhoutumisen prosessia vastaan taistelee moni tosiasia. Suomessa maannousema saattaa kompensoida merenpinnan nousun, sillä maa kohoaa rannikoilla noin metrin sadassa vuodessa. Auringon aktiivisuuden muutokset puolestaan vaikuttavat maan ilmastoon jopa enemmän kuin ihmisen toiminta, joten luonnontapahtuman vääjäämättömyys ikään kuin vapauttaa ihmiskunnan syyllisyydestä. Merten levätilanne ja pohjasta nousevat leväkannat puolestaan tasapainottavat hiilidioksiditilannetta kuluttamalla pois osan päästöistä. Merialueiden jäätiköiden sulaminen taas ei nosta merenpintaa lainkaan. Mantereillakin napajäitä on juuri nyt enemmän kuin pitkään aikaan, vaikka jäätiköitä luonnollisesti kuoriutuu reunoilta pois kuin hilsettä päästä.

Kiintoisaa tässä pelottelun ja tyynnyttelyn politiikassa sekä sen ympärille rakentuvassa viestinnässä ovat ne itse. Muutama vuosisata sitten ihmiskuntaa peloteltiin maailmanlopulla ja viimeisellä tuomiolla. Viisi vuosikymmentä sitten kirkon paikan ottivat suurvallat, jotka uhkasivat ihmisiä ydinsodalla. Totaalista tuhoa lietsovien suurvaltojen roolin perivät lopulta erilaiset ympäristöjärjestöt ja niiden pehmouhat, kuten happosateet ja kasvihuoneilmiö (ajatelkaa, kuinka pehmeää ja lämpöistä on kasvihuoneessa). Tämän skenaarion mukaan ihmiskunta ei menehdykään ihan kokonaan. – Kuinka lohdullista!

Entä mitä merkitystä tällä kaikella on? Kun ihmisiä ei pelotella enää totaalisella suurtuholla, ei kasva moraalisia aikuisia. Tämä näkyy nuorison huolettomuutena, epäpoliittisuutena ja kiinnostumisena kaikenlaisista new age -ajatuksista tiedostavan poliittisen toiminnan sijaan. Siksi olisi kenties tarpeellista alkaa taas pelotella ihmisiä mörssärimäisillä vaaroilla.

Ihmiskunta ei pysy herran nuhteessa ilman pelottelua, ja sen vuoksi pelkoja ja uhkia tarvitaan. Sosiaalisen hallintasuhteen varmistamiseksi niitä myös keksitään kaikkina aikoina. Osittain kyse on pelkästä anekaupasta: tiettyjen poliittisten piirien ohjailemasta ja niiden oman edun mukaisesta toiminnasta, jonka kautta sovitetaan syntejä. Tämän vaihtokaupan keskellä ääni vihreille on ane kirstuun, vaikka ympäristöä pilaava elämäntapa muutoin jatkuukin. Sillä elämä ei tunne mitään rajoja, paitsi oman tuhoutumisensa – joko kilpailijoiden tai omasta toimesta.

Epäilemättä Nature-lehden jutulla on oma tosiasiapohjansa. Niin Eira kuin Westendkin saattavat olla tulevaa merenpohjaa, josta löytyy tilaa kaloille. Kaikkien ekologisten ylikuormitusongelmien syynä on ihmiskunnan hallitsematon lisääntyminen kehitysmaissa. Ne tuottavat jo yli puolet maailman kasvihuonekaasuista Euroopan unionin osuuden ollessa vain 14 prosenttia ja Suomen yltäessä häviävän pieneen osaan siitä.

Oma ympäristöpoliittinen viestini on yhtä kyyninen ja ilmastoa viilentävä kuin ympäristöaktivistien angstinen panos maailman onnellistuttamiseksi: Paras lahja tulevaisuuden lapsille on jättää heidät tekemättä – varsinkin elinolosuhteiltaan ankeimmissa maissa.

19. huhtikuuta 2009

Iks kiusmii, sör!


Niin sanotuista feissareista on tullut maanvaiva. Kansainvälisten rahankeräysorganisaatioiden agentteja joutuu nykyään väistelemään kaduilla ja kujilla niin, ettei eteenpäin pääse. Esimerkiksi kulkiessaan Kolmelta Sepältä Mannerheimintien kautta Kampinaukiolle tulee vähintään viidesti kerjätyksi.

Useimmiten vastaan, että ”valitan, ei ole antaa”. Tämä on totta, mutta se ikään kuin myöntää järjestön toiminnan tärkeäksi ja toisaalta nolaa vastaajaa itseään, joka tunnustaa itsensä köyhäksi. Koska köyhimmälläkin ihmisellä on kuitenkin jokin lantti pois heitettäväksi, puolustautuminen leimaa ihmisen valehtelijaksi tuottaen samalla huonoa omaatuntoa, joka tarkemmin tarkasteltuna on kuitenkin aiheetonta. Defensiivisyys on lisäksi alistumisen muoto, joka luo moraalista ylemmyydentuntoa ”hyväntekeväisyyden vuoksi” uhrautuville rahankerääjille.

Todellisuudessa feissareille maksetaan ohikulkijoiden iholle käymisestä palkkaa. Vaikka suuri osa heistä onkin ehkä samaa mieltä järjestönsä päämääristä, he tekevät työtään rahasta, tai ainakaan eivät tekisi sitä muuten. Kerjurin ja välinpitämättömän ohikulkijan moraaliset puntit menevät siis heidän rooliensa osalta tasan: köyhät kalvavat toisiaan.

Asiaa pitääkin arvioida liikkeiden ajamien tavoitteiden ja keinojen kannalta. Rahankerääjät houkuttelevat ihmisiä myös keskusteluihin voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Olen joskus antautunut, siis keskusteluihin. Tänään minua lähestyivät Suomen Punaisen Ristin, Amnesty Internationalin, WWF:n, Greenpeacen ja Oikeutta Eläimille -järjestön rahankerääjät.

SPR:n kerääjälle vastasin, että rahan sijasta voisin luovuttaa verta, mutta verenluovutuspisteisiin ei kelpaa homoseksuaalin veri. Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksellä luovutusoikeutta ei ole, mikäli on harjoittanut miesten välistä seksiä. Päätös on annettu seksuaalivähemmistöliikkeen erään kantelun vuoksi, ja sitä perusteltiin hiv-vaaralla, jota pidetään homoseksuaalien keskuudessa suurempana kuin heteroiden keskuudessa. Itse pidän EOA:n ratkaisua perusteltuna sikäli, että miesten kesken seksiä harjoittaneiden ryhmässä hiv:n esiintyminen on yleisempää kuin muiden ryhmien. Sen sijaan siinä suhteessa ratkaisu on virheellinen, että suuri osa miesten välistä (riski)seksiä harjoittaneista ei ole homoja.

Ongelma johtuukin pääosin niistä heteromiehistä, jotka harjoittavat homoseksiä salaa, satunnaisesti ja usein hämärissä olosuhteissa. Sitten nämä tuulitunnelit menevät spermat peräsuolessaan verenluovutukseen saadakseen vaivihkaa kaikelle luovutusverelle tehtävän hiv-testin. (En siis pane pahakseni, vaikka eräs eiralainen olisi ottanut puskissaan liikkuneelta senkan.)

Valitettavasti EOA:n ratkaisu tilastollisen yleistyksen tavoin a) leimaa homot, b) jättää homoseksuaaliset suhteensa salaavien heteroiden seksikäyttäytymisen paljastamatta ja c) estää minua ja muita terveitä vuodattamasta omaa vertaan Suomen Punaisen Ristin, odottavien äitien, liikenneonnettomuuksien uhrien ja leikkauspotilaiden hyväksi. Mutta mitäpä sitä ei jättäisi luovuttamatta, jos voi siten parantaa joidenkin terveydentilaa! Uhraan siis mielelläni vereni vain omaksi hyväkseni ja kärsin homosyrjinnän marttyyrina. Saattaa tosin olla, että homojen veri rajataan pois etupäässä siksi, että muuten SPR ei voisi myydä verivalmisteitaan niihin maihin, joissa homoja ei hyväksytä. Aika verenimijöitä.

Amnesty Internationalin kerjurin kanssa syntyi periaatteellisempaa keskustelua. Kaikki politiikan teorioita tuntevat tietävät, että ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain poliittisten järjestelmien osana. Siksi on tärkeää luoda sellaisia poliittisia järjestelmiä, joissa ihmisoikeuksia ei poljeta. Tähän asti olimme yksimielisiä. Sitten sanoin ratkaisevan merkitykselliset sanat: ”Jotta ihmisoikeuksia voitaisiin edistää, olisi tärkeää kumota sosialistiset järjestelmät siellä, missä niitä vielä esiintyy, ja saada kapitalismi ja liberalismi toteutumaan myös kehitysmaissa, niin nekin pääsisivät nauttimaan länsimaisesta elämäntavasta.” Se oli Amnestyn feissarille liikaa.

Seuraavaksi vastaan tuli ympäristöjärjestö WWF:n pelastava enkeli. Luonnonsuojelu on nähdäkseni kaunis mutta naiivi idea niin kauan kunnes aktivistit tunnustavat, että kaikkien maailman ekologisten, sosiaalisten, poliittisten, taloudellisten ja terveysongelmien syy on hallitsematon väestönkasvu varsinkin kehitysmaissa: siis heteroseksuaalinen lisääntymiskulttuuri. Luontoliike välttelee sanomasta tätä pelätessään kannatuksen menetystä. Nykyäänhän luontoliikkeen kannatus perustuu paljolti heteroseksuaalisille symboliarvoille, joiden nojalla Maa-planeettaa suojellaan ja varjellaan kuin raiskaamatonta naista. Vaikka Greenpeacen lippulaiva Rainbow Warrior sateenkaaren värejä urheasti leimauttaakin, liike on ajanut kyseenalaisia hankkeita toimiessaan kuivalla maalla.

Entä miten asennoitua Oikeutta Eläimille -järjestön bambisilmäiseen kerjuriin? On tietysti oikein vastustaa supikoirien elävältä nylkemisiä Kiinassa. Oikeutta Eläimille tekee siis tärkeää työtä levittäessään kansainvälisen People for the Ethical Treatment of Animal (Peta) -järjestön videota Suomessa. Mutta samasta syystä on tärkeää jatkaa turkistarhausta Suomessa, jossa eläimille taataan siedettävät olot. Mikäli turkistarhaus lopetettaisiin Suomesta, tuotanto siirtyisi esimerkiksi Kiinaan. Siksi en ole myöskään eläinten ihmisoikeuskysymyksissä absolutisti vaan relativisti. Ehdottomuus ei kannata, sillä koko maailma ei ole kenenkään kontrolloitavissa, ja tynnyri vuotaa lautojen väleistä ja niiden yli.

Oikeuksien kerjuu eläimille on joka tapauksessa virheellistä, sillä eläin ei voi olla persoona. Esimerkiksi puhe eläinten orjuuttamisesta on väistämättä harhaanjohtavaa, koska eläin ei voi olla vapaa, eikä eläimellä ole tahtoa, kuten ihmisellä. Sanomme, että ihmiset toimivat tietoisesti, kun taas eläimet käyttäytyvät reaktiomaisesti ja vaistonvaraisesti. Jos eläin olisi sama asia kuin ihminen, mihin me tarvitsisimme myöskään niitä erottavia käsitteitä?

Eläintensuojelijat ovat huolissaan pehmoisista ja karvaisista lemmikeistä, mutta oletteko havainneet yhdenkään kettutytön olevan huolissaan siitä, että lääkärit kiskovat uroskoirilta ja -kissoilta irti heidän pallinsa? Kunpa ketut, supikoirat ja muut pehmolelut eivät olisi eläintensuojelijoille pelkästään heidän omia siirtymäobjektejaan tai projektioita, joiden kurjissa asumisoloissa he näkevät omia elämäntilanteitaan. Kettutyttöjen ja -poikien kannattaisi mesota enemmän omasta asuntokurjuudestaan kuin eläinten tarhauksesta.

Näiden filosofointien, monenkirjavien kohtaamisten ja vaiheiden jälkeen olin päässyt kauppakeskus Kamppiin. Siellä minua lähestyi peräti kolme kaupallisen huomion tavoittelijaa, jotka tunnistaa signaalista ”Iks kiusmii, sör!” Kävin lopuksi ostamassa kioskista karkkia ja annoin vaihtorahat Sotainvalidien veljesliiton keräykseen, jonka toimeenpanijoiden ei tarvitse perustella toimintaansa mitenkään.

Tosin veteraanijärjestöilläkin on yhteenlaskettua varallisuutta noin 87 miljoonan euron arvosta, joten sotiemme viimeinen solttu kuolee rikkaana, ellei lievitystä veteraanipulaan saada jostain pian. Todennäköisintä kuitenkin lienee se, että kyseiset varat perii järjestötoiminnalle tyypilliseen tapaan organisaation nykyinen henkilökunta, joka käyttää ne ”veteraaniperinnön vaalimiseen”, eikä elossa oleville 67 000:lle sodan käyneelle liikene lanttiakaan. Tai sitten Vanhanen ja Thors keksivät, että rahat kuuluvatkin oikeastaan Somalian sisällissodan veteraaneille. Vielä siis ehtivät poliitikot ammuttaa kansalaisia kumiluodeilla taistelussa jokapäiväisestä leivästä, ennen kuin viimeinen isänmaanpuolustaja kuolee asumistuen takaisinperintään kranaatinsirpale päässään.

18. huhtikuuta 2009

Afrikan sarvesta


Moniakin saattaa ihmetyttää, miksi merirosvousta esiintyy nimenomaan Somaliassa, joka sijaitsee päiväntasaajalla ja jossa olosuhteet esimerkiksi turismiin ja auringonottoon ovat mitä suotuisimmat. Maassa on lisäksi öljyesiintymiä, ja onpa Somalian Moskovan-suurlähettiläs esittänyt maansa muuttamista kansainväliseksi avaruuskeskukseksi. Tämä perustuu siihen, että planeettamme keskipakoisvoima on päiväntasaajalla suurin ja avaruusalusten lähtöä ajatellen edullisin.

Miksi siis somalit kaappailevat ja ryöstelevät ohi kulkevia rahti- ja öljylaivoja, vaikka paremmat mahdollisuudet toimeentuloon olisivat käden ulottuvilla? Miksi he pakenevat sankoin joukoin omasta maastaan, ikään kuin heitä ohjaisi maanpakoon jokin sentrifugin kaltainen kiertolinko?

Se, että Somalialla on peräti 3 000 kilometriä rantaviivaa, jota laivojen reitit ahkerasti nuolevat, ei riitä merirosvouksen syyksi – ei myöskään väitetty ryöstökalastus, jonka merirosvot haluaisivat kostaa. Helsingin Sanomien jutun mukaan piraatit ovat muuttaneet taktiikkaansa niin, että rosvopartioiden veneet käyvät kauppalaivojen kimppuun jopa satojen kilometrien päässä rannikolta, kansainvälisillä merialueilla, keskellä Intian valtamerta. Lisäksi rosmot ovat julistaneet käytännöllisen sodan Barack Obamalle ja Yhdysvaltain laivastolle, joka onnistui vapauttamaan somalien äskettäin kaappaaman merikapteenin.

Merirosvojen uho ei ainoastaan muistuta murrosikäisten kapinallisuutta, sillä lähempien selvitysten mukaan nämä venäläisperäisillä rynnäkkökivääreillä aseistautuneet terroristit ovat iältään teinejä. Koulutuspolitiikka ei ilmeisesti ole kyseisessä maassa mennyt ihan putkeen.


Somalia: islamin ja sosialismin riemuvoitto

Eivät Somaliassakaan tietenkään ihmiset sodi, vaan aseet keskenään. Niinpä Suomen sensuuriviranomaisten mukaan mikään kielteinen seikka ei voi eikä saa olla minkään afrikkalaisperäisen väestönosan kansallinen erityispiirre – ja missään tapauksessa asiaa ei saa sanoa. Ihmisistä ei siis pidä etsiä syitä. Silti on omituista, miten paljon ongelmakäyttäytymistä Somalian seuduille mahtuu. Osa siitä on varmasti siirtomaapolitiikan perua, mutta kaikkea kurjuutta, joka maassa edelleen vallitsee, ei voida lukea eurooppalaisten syyksi, vaan huonojen poliittisten olojen syynä ovat myös järjettömät heimosodat ja islaminusko, johon somalit kääntyivät jo 1100–1300-luvuilla.

Somalian alueella ovat valtaa pitäneet vieraat kansakunnat. Esimerkiksi Egypti valloitti Somalian rannikon ja suuren osan sisämaasta 1875, kunnes alueella pitivät Egyptin 1887 tapahtuneen vetäytymisen jälkeen valtaa Britannia, Italia ja Ranska. Somalian maaperällä käytiin sotaa italialaisten ja brittien välillä vuoden 1942 aikana, ja toisen maailmansodan jälkeen YK antoi Somalian protektoraatiksi Britannialle. Länsimaalaistuminen oli myös Somalialle hyväksi, sillä se edisti demokratian, oikeusjärjestelmän ja teknis-taloudellisen rakenteen kehittymistä.

Somalia itsenäistyi vuonna 1960. Itsenäisyyden alkuvaihetta leimasivat rajariidat Kenian ja Abessinian (Etiopian) kanssa. Somalia olisi voinut hyvinkin kehittyä Kenian tapaiseksi moderniksi valtioksi ilman 1960-luvun poliittista kumouksellisuutta, mutta kehityksen ajanjakso katkesi vuonna 1969, jolloin maan ensimmäinen pääministeri Abdirashid Ali Shermarke murhattiin. Tätä seurasi sotilasvallankaappaus, jonka tuloksena kenraali Mohamed Siad Barresta tuli valtionpäämies. Siad Barre julisti maan sosialistiseksi, hajotti perinteisen klaanijärjestelmän ja kansallisti suuren osan taloutta Neuvostoliiton tuella. Siad Barren yritettyä vallata alueita Etiopialta Neuvostoliitto veti tukensa Somalialta.

Koska vihollisen vihollinen on ystävä, Siad Barren tukijaksi tuli lopulta Yhdysvallat, jonka kanssa maa solmi tiiviit liittolaissuhteet. Opportunistista politiikkaa harjoittanut kenraali karkotettiin maanpakoon vuonna 1991, jolloin alkoi maan hajoaminen takaisin kohti klaanijärjestelmää.


Kansallisena erityispiirteenä monikulttuurisuus

Somalian historia vahvistaa ensinnäkin sen, että Neuvostoliitto (ja sittemmin Venäjä) ovat aina tukeneet kieroa politiikkaa kaikkialla, missä siihen on ollut tilaisuus: Itä-Euroopassa, Kaukoidässä, Afrikan maissa sekä Etelä- ja Väli-Amerikassa. Toiseksi: edistyksellisyyden pyrkimykset johtivat Somaliaa takaisin kohti agraarista konservatiivisuutta, joka pitää nyt yllä sekä ääri-islamismia että luokkayhteiskuntaa. Kolmanneksi: Somalian historia todistaa oikeaksi harvardilaisprofessori Samuel P. Huntingtonin teoksessaan The Clash of Civilizations (1996) esittämän väitteen, että konfliktien alkuperä on useimmiten monikulttuurinen yhteiskunta, jossa kiistojen yhtenä osapuolena on islam. Islam ja sosialismi ovat juuri sellaisia totalitaarisia ajatusrakennelmia, jotka mahdottomiksi osoittauduttuaan ovat luoneet maaperää mielivallalle ja haikailuille paremman menneisyyden perään.

Somalian tasavaltaa ei ole käytännössä ollut olemassa vuoden 1991 jälkeen, jolloin sosialismin riemusaatto kukistui myös Euroopassa. Toisin kuin länsimaissa, Somaliassa ei ole kuitenkaan saatu aikaan järkiperäistä poliittista hallintoa eikä yhteiskuntaa, vaan ainoa kansainvälisesti tunnustettu hallitus on edelleen väliaikaishallitus. Kurjaa tilannetta pitää yllä islam, joka on Somalian virallinen valtionuskonto, eikä perustuslaki salli muiden ajatussuuntien levittämistä. Länsimaiset avustustyöntekijät on karkotettu, ja ihmisoikeustilanne on niin huono, ettei mitään ihmisoikeuksia käytännössä ole. Esimerkiksi 98 prosenttia naisista on kokenut sukupuolielinten silpomisen.

Suuren osan Somalian ongelmista aiheuttaa nyt monikulttuurinen yhteiskunta, joka koostuu islamista, keskenään riitelevistä klaaneista, siirtomaavallan jäänteistä ja sosialismin ideologisista rippeistä. Sen sijaan maan väestö on etnisesti yhtenäinen ja koostuu lähes pelkästään somaleista. Tässä mielessä kansanryhmän monoliittisyys antaisi pohjan myös etnografiselle tulkinnalle, jos joku niin haluaisi tehdä. Voinemme kuitenkin sanoa, että kurjuus on joka tapauksessa maan havainnollisesti todettavissa oleva kansallinen erityispiirre aivan riippumatta siitä, johtuuko se ensisijaisesti siirtomaapolitiikasta, islamista, heimosodista, geeneistä vaiko niiden kaikkien yhteisvaikutuksesta. Somaleja on tullut pakolaisina myös Suomeen, sillä he pakenevat alueella vallitsevaa monikulttuurista yhteiskuntaa.

17. huhtikuuta 2009

Päivän Thors


Kokoomus on sytyttänyt valot maahanmuuttokeskusten eteiseen. Puolueen pitkäaikainen spokesman Ben Zyskowicz arvosteli eilen Astrid Thorsia maahanmuuttopolitiikan huonosta hoidosta ja nimesi syyksi ministerin ja hänen virkamiestensä ”asenneongelman”. Se, että hallituspuolueen jäsen vaatii hallitusta toteuttamaan hallituksen linjauksia, merkitsee kuitenkin käytännössä samaa kuin oppositiojohtaja vaatisi hallitusta myöntämään hallituspolitiikan epäonnistuneen.

Vaatimus, että turvapaikkahakemusten käsittelyaikoja pitäisi ”lyhentää”, on tavanomaista poliittista retoriikkaa, sillä hitaushan on byrokratian ominaisuus, jota ilman ei ole byrokratiaa lainkaan. Sen sijaan seuraavaa kokoomusedustajan kannanottoa voi jo tervehtiä iloiten: Zyskowicz ei nimittäin halua Suomeen pulmia, joita naapurimaissa on esiintynyt turvapaikkapolitiikan ”karattua käsistä” ja ”kotouttamisen epäonnistuttua”. Hänen mukaansa ”[m]e emme halua lähiöitä, joissa mellakoidaan tai joissa aiheutetaan huomattavia ongelmia”. Ja halutessaan Suomi voi vielä estää ”ongelmien kärjistymisen”. Tämä onkin tervetullutta puhetta maahanmuuttajien jälkeläiseltä, jonka jäsenkirjassa lukee ”Kansallinen Kokoomus”.

Zyskowiczin kannanotossa kajastelevat myös lähestyvät europarlamenttivaalit. Puolue koettanee kerätä uskottavuutta laittamalla valtoimenaan vellonutta maahanmuuttopolitiikkaa kuriin. Sen sijaan Thors seilaa kuin ajelehtiva laiva. Mitä tarkoittaa, että maahanmuuttopolitiikan arvostelu ei muka kuulu ”hallituksen pelisääntöihin”, kuten Thors puolustautui? Pitääkö hallituksen politiikasta sopia salaisissa kabineteissa eikä avoimissa keskusteluissa?

Entä mitä tarkoittaa Thorsin vastaus, että ”ensimmäisessä lisäbudjetissa myönnettiin maahanmuuttovirastolle lisäresursseja juuri hakemusten käsittelyn nopeuttamiseksi”? Kaikki näyttävät tietävän, ettei ongelmaa saada enää hoidetuksi muutoin kuin syytämällä maahanmuuttajien kotouttamiseen suunnattomasti rahaa. Sehän on juuri se ongelma, jota veronmaksajat eivät halua! Poliitikot ja virkamiehet eivät tosin ole verojen maksajia vaan nettosaajia, joten heidän kantansa voi ehkä ymmärtää tätä taustaa vasten. Mutta täysin typerää on Thorsin vetoaminen siihen, että muissa maissa turvapaikanhakijoita on vielä enemmän. Tarkoitushan olisi nyt nimenomaan välttää ongelmien kärjistyminen siihen pisteeseen, jossa se on noissa muissa maissa.

Samanlaista sönkötystä on myös pääministerin puhe. Sillä, kuinka paljon maahanmuuttoministerille irtoaa luottamusta, ei näytä olevan mitään rajaa. Vai mitä sanotte Vanhasen kommentista: ”Ministeri Thorsin luottamus ei ole koetuksella. Hallitus on lisännyt turvapaikan käsittelyn määrärahoja.”

Käsittelyn hitaus on ongelma maahan pyrkijöiden pysähtyessä pitkiksi ajoiksi vastaanottokeskuksiin, mutta Vanhanen pitää ongelmana myös hakemusten nopeaa käsittelyä. Sillä ”jos ne käsitellään pian, tieto leviää maailmalle”, ja ovi Suomeen koetaan avoimeksi! Kuka sanoikaan, että helvetti on järjen mahdottomuutta?

Hallitus näyttää elävän omassa pakkomielteisessä unessaan, jossa erilaiset julistukset ja vetoomukset joutuvat ristiriitaan arkitodellisuuden kanssa. Kritiikki puolestaan on ”leimaamista ja eduskuntaryhmien puheenjohtajien vetoomuksen vastaista” (Thors).

Mikäli Thorsin mainitsema Norja haluaa ottaa 15 000 maahanmuuttajaa vuodessa, se on toisen valtion sisäinen asia, eikä sitä tule pitää esimerkkinä Suomelle. Tänä vuonna Suomeen saapunee liki kymmenentuhatta turvapaikanhakijana tulevaa maahanmuuttajaa. Omasta mielestäni turvapaikanhakijoiden määrä pitäisi pudottaa nollaan siihen asti, kunnes omien kansalaisten asiat saadaan kuntoon, kaikilla suomalaisilla on asunto ja työpaikka sekä maassa olevat ulkomaalaiset osaavat suomen kielen ja paikalliset tavat.

Koska Thors on asioista pihalla kuin lintulauta, hänet voisi potkaista ulkosalle hallituksesta myös konkreettisesti. Tällä tavoin kokoomuksenkaan esittämä kritiikki ei jäisi pelkäksi psykovitsiksi.

16. huhtikuuta 2009

Päivän viherkukkaset


Päivän vihervasemmistolaiset mediakukkaset on jälleen jaettu. Kun MTV3:n TSN-gallupilla teettämä tutkimus ennakoi vaalivoittoa Perussuomalaisille, tuli Sanoma-lehdille hätä käteen. Niinpä tämänpäiväinen Helsingin Sanomat julistaa Sami Borgilta kiskomassaan jutussa, että vaalitutkijan mukaan ”Soini voi kompastua omaan temppuunsa”. – Mihin temppuun? Soini on kieltämättä luvannut olla ehdokkaana myös seuraavissa eduskuntavaaleissa vaikka tulisikin valituksi europarlamenttiin. Mutta miksi Alexander Stubbin, Paavo Väyrysen ja monen muun siirtymistä Suomen politiikkaan kesken europarlamenttikauden ei kutsuta tempuksi?

Median temppuilua on sekin, että eräät ehdokkaat saavat julkisuutta enemmän kuin osaavat pyytää. Erään esimerkin tarjoaa Mitro Revon suitsuttaminen kaikissa medioissa heti, kun Sdp ilmoitti ortodoksipapin valinnasta puolueen listoille. Muun muassa Ilta-Sanomat myöntää auliisti sivutilaa ehdokkaalle, mutta haluaisinpa nähdä, milloin Sanoman lehdet kertovat esimerkiksi perussuomalaisista yhtä avoimen puolueettomasti. Kun demarien listalta löytyy 1970-lukulaisten poliitikkojen ja heidän jälkeläistensä lisäksi pari entistä urheilijaa, populistien lista siinä vain piteni.

Puoli vuotta sen jälkeen, kun eräässä Vantaan koulussa riideltiin kalapuikoista (muistatte kai maata mullistaneen kalapuikkojupakan), Vihreiden nuorten puheenjohtaja Fatim Diarra ilmoittaa nyt järjestönsä toivovan kouluihin ”vain yhtä liharuokapäivää”. Ei siis riitä, että suomalaiset pakotetaan syömään halal-lihaa, kuten eräässä koulussa jo tehtiin oppilaiden itsensä tietämättä. Nyt oppilailta haluttaisiin riistää perinteiset suomalaiset liharuoat pois. - Ei helvetti! Parempaa pötyä pöytään pitäisi panna jo muutenkin aliravituille koululaisille, jotka joutuvat täyttämään energiantarpeensa joko amerikkalaistyyppisillä hampurilaisilla tai pizzerioiden rasvaisella junk foodilla.

Vihreiden nuorten esitys on osoitus sellaisesta totalitarismin lietsonnasta, joka huonontaa suomalaista yhteiskuntaa. Laitosruokailu on aina tietynlaista pakkosyöttämistä, mutta tähän asti koulujen oppilaat ovat voineet itse päättää, murkinoivatko he loppuun liha-annoksensa vai valitsevatko lautaselleen pelkät salaatit. Mikäli vihreiden ehdotus toteutuisi, kaikki oppilaat pakotettaisiin rehulinjalle, kunnes persiljat pursuaisivat korvista ja sellerit tulisivat suupielistä ulos.

Syynä terveellisen suomalaisen liharuokaperinteen laiminlyömiseen on tietysti monikulttuurisen koulun ideologia. Tähän akkamaiseen perinteenhalveksuntaan liittyy lisäksi se, että juuri mistään muualtakaan Suomesta ei saa enää kunnon lihapullia, possupataa, metsästäjänpihvejä eikä mitään muutakaan miehenruokaa. Ongelmana on, että oikeaoppiset muslimit eivät voi edes aterioida samassa pöydässä, jossa joku toinen syö herkullista siankinkkuvoileipää. Sen sijaan he kehtaavat valittaa suomalaisesta ruoasta, vaikka vieraisilla on yleensä tapana syödä sitä, mitä tarjotaan.

Helsingin Sanomien tekaisema juttu kertoo, että lehdessä menee läpi mikä tahansa faksina lähetetty tiedote, jos se on oikean poliittisen ryhmän taholta lähtöisin. Viimeisen viherkukkasen tarjoaa Timo T. A. Mikkosen toimittaman ohjelman nopea lopettaminen neloskanavalla ja se, että Helsingin Sanomat teki aiheesta ”täysin avoimesti” lööppijutun, vaikka lehti edustaakin samaa konsernia.

Oliko ohjelma niin huono, että sen alentuneet katsojaluvut voidaan kertoa avoimesti? Mitä merkitsee, että Nelosen ohjelmajohtaja Kristiina Werner-Aution mukaan lopettamisen syynä eivät olleetkaan katsojaluvut? Tuliko Timo-parka sanoneeksi jotain sopimatonta? Hän taisi arvostella monikulttuurista yhteiskuntaa.

14. huhtikuuta 2009

”Suomi tarvitsee taas 10 000 maahanmuuttajaa”


Helsingin Sanomien mukaan Suomi tarvitsee taas 10 000 maahanmuuttajaa vuodessa. Tällä kertaa uutisen taustalla on Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Pasi Holmin arvio, joka perustuu oletukseen, että eläkeläisten suurenevaa laumaa elättämään tarvitaan jatkuvasti lisää maahanmuuttajia.

Yhtä monta kertaa kuin kyseinen perätön väite esitetään, se pitää myös kumota. Totuus on, ettei huoltosuhteen ongelmaa voida ratkaista maahanmuutolla niin kauan kuin työllisyysprosentti on maahanmuuttajien keskuudessa alhaisempi kuin kantaväestön keskuudessa. Tämän totesi hiljattain myös kansainvälinen asiantuntijatyöryhmä Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen julkaisussa.

Sen sijaan Pellervon Pasi Holm on esittänyt maahanmuuttoa yksipuolisesti suosivaa propagandaansa jo aiemmin yhteisjulkaisussaan Maahanmuuttajien työkyky vuonna 2008. Raportissa maahanmuuttajien työkyky arvioidaan kantaväestöä keskimäärin paremmaksi, mutta siinä ei pohdita, miksi maahanmuuttajat eivät silti työllisty, vaan syyksi nähdään yksipuolisesti syrjintä. Todellisuudessa myös kielitaitoisuus tai taidottomuus sekä työhalukkuus tai -haluttomuus vaikuttavat työllistymiseen, ja ne pitäisi lukea työkykyisyyden osatekijöiksi. Ja vaikka työkyky olisikin hyvä, ammattitaito ei välttämättä ole, vaikka kyseinen selvitys ja Taloussanomien uutinen antavat niin ymmärtää.

Kepujohtoisen tutkimuslaitos Pellervon, Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Taloussanomien ja Aamulehden (jossa uutinen ensijulkaistiin) tarkoitushakuisessa uutisoinnissa on sekoitettu tahallaan puurot ja vellit. Suomi ei tarvitse välttämättä pysyviä maahanmuuttajia lainkaan vaan ainoastaan siirtolaistyövoimaa. Toisaalta sitäkään ei tarvita, jos ongelma avataan toisesta päästä ja alennetaan suurten ikäluokkien eläkkeitä. Siinä se. Tai sitten pitäisi kaikista kivuista huolimatta nostaa eläkeikää. Suurten ikäluokkien tilapäinen eläkeiän korottaminen olisi joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin maahanmuutto, sillä maahanmuutto johtaa muuntyyppiseen väestövääristymään. Suurten ikäluokkien kaaduttua hautaan maahanmuuttajat joutuvat olemaan työttöminä.

Haluaisin muuten nähdä, missä ovat ne työpaikat, jotka maahanmuuttajilla on tarkoitus täyttää. Ainakin tätä nykyä työttömyys vain kasvaa. Uutisissa ei myöskään tehdä mitään eroa työperäisen ja humanitaarisen maahanmuuton välille, vaan humanitaarista maahanmuuttoa pyritään jatkuvasti perustelemaan työvoimapulalla. Työvoimapula taas on saippuapala, joka lähtee käsistä aina, kun siitä on saamaisillaan otteen. Enintään sitä voisi käyttää raja-arvomatematiikan havainnollistamiseen kouluissa, toisin sanoen sen selvittämiseen, kuinka jotakin asiaa aina vain lähestytään mutta ei koskaan saavuteta. Käsittämätöntä on, miksi työvoimapulaa pitäisi torjua maahanmuuttajia haalimalla, mikäli työntekijäpula vaanii jossakin 2020-luvulla. Siihen mennessä myös nyt maahan saapuvat turvapaikkaturistit alkavat lähestyä eläkeikää ja tarvitsevat valtaisan määrän kuntoutusta ja muuta holhousta.

Työttömyyden kierre käynnistyy juuri niin, että maahan saapuu hallituksen haalimaa työvoimareserviä ilman, että siihen on todellista tarvetta. Yksikään yhteiskunta tai kulttuuri maailmassa ei ole kuitenkaan tuhoutunut maahanmuuton vähyyteen mutta kylläkin liialliseen maahanmuuttoon ja maahanmuuton kielteisiin seurauksiin.

Puheet työvoimapulasta ovat laman keskellä laudoissa. Suomeen virtasi viime vuonna 28 000 maahanmuuttajaa, joista vain noin puolet työllistyi. Yritykset taas ovat tähänkin asti itse hankkineet työvoimansa sieltä, mistä saavat, joten valtion ei pidä aktiivisesti edistää maahanmuuttoa. Ennen pitkää runsas maahanmuutto tuottaa myös Suomeen etnisiä ja kulttuurisia ristiriitoja.

Ongelmana ei yleensäkään ole työvoiman määrällinen riittävyys. Tämä pulma on Suomessa ohimenevä, eikä eläkepommia pidä hoitaa tavalla, joka johtaa tulevaisuudessa entistä suurempaan työttömyyspommiin. On vain hyvä, että väestön määrä alenee, sillä maailman suurin ympäristöongelma on liikakansoitus. Väestön vähenemisen tiellä me elämme nyt ylimenokautta, joka on ohitettava ilman työvoiman maahantuontia.

Myös jatkuva talouskasvu on illuusio, jolle länsimainen kulttuuri joutuu heittämään hyvästit tämän kaikkien aikojen ensimmäisen globaalin talouslaman myötä. Talouskasvua ei siis kannata pyrkiä ruokkimaan työteliäisyydellä eikä tuotteliaisuudella, vaan jatkossa pitää tyytyä alhaisempiin palkkoihin, eläkkeisiin ja elintasoon. Kuitenkaan elämänlaatu ei sen tuloksena välttämättä heikkene, jos kansakuntien henkinen hyvinvointi säilyy ja vältytään kansojen välisiltä konflikteilta.

9. huhtikuuta 2009

Pääsiäinen ja marttyyrit


”Pilalle meni kuin Jeesuksen pääsiäinen.” Lausahdus sopii moneen yhteyteen. Luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat tunnetusti käyneet kiistaa siitä, kumpi on teologisesti tärkeämpi juhlapäivä, joulu vai pääsiäinen. Ilman joulua ei olisi pääsiäistä, sanovat luterilaiset ja katolilaiset. Ortodoksit puolestaan pitävät pääsiäisen tapahtumia kristinuskon koko sisällön kannalta keskeisempinä.

Mikäli asiaa katsotaan dramaturgiselta kannalta, joulu vaikuttaa hieman tylsältä. Koko kertomukseen ei liity oikeastaan muuta erikoista kuin itämaan tietäjien ennustus ja komeetan loiste taivaalla. Siinä, että köyhille ihmisille ei löytynyt tilaa majatalosta, ei ole mitään ihmeellistä. Se on pikemminkin tavanomaista.

Pääsiäisen kertomus on sen sijaan paljon värikylläisempi. Siihen sisältyy päähenkilön yhteiskunnallinen kapina, joka toteutui rahanvaihtajien pöytien kaatona temppelissä. Pääsiäistä edelsi myös vangitseminen, huomattava määrä oikeussalidraamaa, epäoikeudenmukainen tuomio, kavallus, petos, luottamuksen menetys ja verinen teloitus hylätyksi tulemisen kokemuksineen – sekä tietysti ylösnousemuksen mystiikka.

Kenties pääsiäiseen liittyvä melankolisuus puhuttelee enemmän juuri depressioon taipuvaisia itäeurooppalaisia, joista enemmistö on ortodokseja, kun taas joulun ilosanoma tekee vaikutuksen reippaisiin länsieurooppalaisiin, joita se ohjaa evankeliseen iloon. Joka tapauksessa pääsiäisen sanoma on tullut viime aikoina pari askelta lähemmäksi myös suomalaisia.

Yhä useammat ihmiset ovat saaneet osakseen J. Karjalaisen laulusta tutun ”Kristianin kohtalon”, toisin sanoen tulleet tuomituiksi vääristä ajatuksista, sananvapauden käyttämisestä tai jostakin muusta poliittisesta ”rikoksesta”. Sitä kautta he ovat saaneet marttyyrin sädekehän. Tunnetuin taitaa olla tietty kirkkoslaavista väitellyt tohtori, jolle oikeussalin ovensaranat soivat aivan pian. Kuin sattumalta eteeni tulikin Hommaforumin keskustelupalstalta eräs aiheeseen sopiva evankeliumin muunnelma. Se kuuluu seuraavasti.


Eurovaalievankeliumi nimimerkki Turjalaisen mukaan

”12.12. Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Astridilta kävi käsky, että kaikki rasistit oli pantava maksamaan jizhjaa. Niin Joosef ja Mariakin lähtivät ylös Helsinkiin Suomen pääkaupunkiin, Eiraan verolle pantaviksi.

25.12. Ja tapahtui heidän siellä ollessaan, että Marian mokutus-mitta tuli täyteen, ja Jussin blogi syntyi Eiran kellarissa. Ja Maria ilahtui blogista, ja laittoi sen nettiin.

26.12. Ja sinä yönä oli nuivia netissä vartioimassa maahanmuuttokeskustelua, ja he tulivat ja löysivät Jussin blogin makaamassa serverillä.

6.1. Silloin paikalle tuli kolme Itämaan viisasta blogikirjoittajaa, ja he toivat lahjoja blogistille, josta oli tuleva poliittisen liikkeen johtaja.

7.1. Mutta kuningas Illman sai virallisen median kautta kuulla blogista, ja hän käski kaikki Eirassa syntyneet blogit lakkautettaviksi ja takavarikoitaviksi poliisille. Mutta Jussi sai tästä tiedon ja pakeni bloginsa kanssa ulkomaiselle serverille.

19.1. Niin Jussi pitää blogia suurelle joukolle, julistaen uuden valtakunnan tulevan.

22.3. Ja hän opetuslapsineen saapui Kaupungin hallitukseen maahanmuuttoasialla ratsastaen kansanjoukkojen hurratessa ja ihmetellessä.

25.3. Ja hän meni poliittiseen keskusteluun, ja nähdessään rahanvaihtajat ja takinkääntäjät, hän teki faktoista ruoskan ja ajoi rahanvaihtajat ja kaupustelijat ulos poliittisesta keskustelusta.

26.3. Silloin poliittinen fariseus-eliitti kokoontui tuomitsemaan Jussin.

26.3. Niin Jussi ja 20 opetusnetsiä kokoontuivat oluelle Eiran yläsaliin.

26.3. Ja heidän siellä istuessaan Perussuomalaisten johto ilmiantoi Jussin hallituspaikasta seuraavassa hallituksessa.

26.3. Poliittiset kirjanoppineet ja eliitti kuulustelivat Jussia virallisessa mediassa ja internetissä, ja lähettivät poliisin tuomaan Jussin kuulusteltavaksi. Sitten he lähettivät hänet Valtakunnansyyttäjän tuomittavaksi.

27.3. Mutta valtakunnansyyttäjä kuulusteli Jussia eikä löytänyt tästä mitään vikaa. Silloin hän lähetti Jussin Yleisradion keskusteluohjelmaan tuomittavaksi. Yleisradion toimittaja halusi Jussin tekevän ihmetemppuja, mutta kun Jussi ei provosoitunut, hän lähetti Jussin takaisin.

27.3. Niin valtakunnansyyttäjä tuomitsi Jussin syyttömänä, mutta kysyi kansalta haluaako se vapauttaa Jussin. Mutta poliittiset kirjanoppineet, eliitti ja toimittajat yllyttivät kansaa huutaen: ”Rasisti linnaan!” Niin kansa halusi vapaaksi mieluummin Johannes Bätmänin, mutta Bätmän oli matalamielinen rasisti, fasisti ja ”entinen” stalinisti.

28.3 Niin Jussi joutui poliittisen ristiinnaulitsemisen uhriksi.

28.3. Opetuslapset olivat suuren hätäännyksen vallassa ja hajallaan.

1.4 Mutta kolmantena päivänä Jussi nousi ylös omalla listallaan, ja hänen bloginsa ilmestyi uudestaan monille ihmisille ulkomaisella serverillä.

2.4. Silloin Perussuomalaiset ymmärsivät tehneensä poliittisen itsemurhan, sillä kirjanoppineet ja fariseusten eliitti eivät oikeasti antaneetkaan heille hallituspaikkaa. Niin Perussuomalaiset suistuivat alas, ja halkesivat keskeltä kahtia, vanhoihin SMP:läisiin ja Konservatiiveihin.”

8. huhtikuuta 2009

Virolainen puolustaa suomalaisia


Olen tässä blogissani ihaillut moneen otteeseen virolaisten päättäväistä tapaa puolustaa omaa maataan ja sen itsenäisyyttä nykypäivään asti jatkuvassa taistelussa, joka on toisen maailmansodan perua. Myös monet muut suomalaiset ovat aktiivisesti tukeneet virolaisia. Sen vuoksi olen liikuttunut, kun virolainen puolustaa nyt omasta puolestaan suomalaisia. Asialla on tosin oikeustieteilijä Jyrki Virolainen, joka eilisessä blogikirjoituksessaan otti erittäin kriittisen kannan valtionsyyttäjänviraston Jussi Halla-ahoa vastaan tekemään syytemääräykseen.

Jyrki Virolainen on Lapin yliopiston prosessioikeuden professori, ja hän on toiminut akateemisen uransa lisäksi eri oikeuksissa, muun muassa hovioikeudenneuvoksena ja kihlakunnantuomarina. Hänen kannanottojaan on siis syytä pitää painokkaina.

Blogikirjoituksessaan Virolainen käy läpi Jussi Halla-ahoa vastaan suunnattua vyörytystä, ja hän arvostelee sekä syytteen nostamiseen johtaneen käsittelyn muotoa että sisältöä. Kiintoisaa on, että hänen mielipiteensä ovat lähes samat kuin tässä blogissa ja kirjassani Sensuurin Suomi esitetyt omat mielipiteeni – tosin Virolainen katsoo asiaa enemmänkin juridiikan kannalta, kun taas oman huomioni kohteina ovat olleet sananvapauden kysymykset, asian poliittiset puolet ja etiikka.


Prosessin virheitä

Virolainen käy läpi sekä kuulusteluja, Halla-ahon puolustautumista että syytemääräystä yksityiskohtaisesti ja toteaa syytteen perusteiltaan lahoksi. Ohessa muutamia lainauksia Virolaisen analyysista, joka kannattaa toki lukea kokonaan.

”Syyteasian esitteli Kalskeelle valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski, ei siis rasistisiin rikosasioihin erikoistunut valtionsyyttäjä Mika Illman. Syytepaperiin ei otettu Illmanin nimeä luultavasti siksi, että Halla-aho on kirjoituksissaan arvostellut Mika Illmania kärkevästi. VKSV:ssa [Valtakunnansyyttäjänvirasto] ehkä pelättiin, että Halla-aho voisi väittää Illmanin toimivan ikään kuin kostoksi ja tulleen siten jääviksi asiassa.”

Terävä huomio. Mutta miksi Illman väistelee, mikäli hän on asiastaan varma ja kokee syytteen perustelluksi? Vain tuomarin pitää olla puolueeton, eikä samaa edellytetä syyttäjäviranomaiselta.

”Halla-ahoa kuulusteltiin esitutkinnassa ainoastaan sähköpostin välityksellä eikä H. siten ollut esitutkinnassa lainkaan ’nokikkain’ kuulustelijana toimineen rikosylikonstaapeli Jouni Niskasen kanssa; [...]”

Todellakin: kyseessä on selvä virhe, sillä esitutkintalain (30.4.1987/449) 22 § velvoittaa epäiltyä olemaan henkilökohtaisesti läsnä esitutkinnan kuulusteluissa. Lisäksi

”[...] esitutkinta oli hyvin suppea, sillä siinä otettiin esiin vain 10–15 Halla-ahon blogissa julkaistua kirjoitusta, vaikka niitä on julkaistu yli 200; syyte perustettiin vain yhdessä blogissa esitettyyn kahteen virkkeeseen; VKSV ei halua esiintyä oikeudessa, vaan antoi syytteen ajamisen paikallissyyttäjälle jne. VKSV haluaa näköjään päästä jutusta mahdollisimman suppealla aineistolla ja käräjäoikeudessa ainoastaan yhden päivän kestävällä pääkäsittelyllä.”

Tämä on prosessioikeuden professorilta erinomainen arvaus. Syyttäjäviranomainen näyttää junailevan asiaa niin, ettei juttu saisi laajempaa julkista käsittelyä, huomiota tai yleensäkään sellaista päivänvaloa, jota syytteen nostaminen ei kestäisi. Seuraava Virolaisen arvio kuulustelujen kulusta pitänee myös paikkaansa:

”Syyttäjät ja Halla-aho näyttävät puhuvan ikään kuin toistensa ohi ja eri asioista. Syytemääräyksessä ei ole otettu kantaa H:n väitteeseen siitä, että hän olisi tähdännyt väitteillään syyttäjä- ja muiden viranomaisten arvosteluun. Halla-aho puolestaan ei ole poliisikuulustelussa suoranaisesti perustellut väitteitään siltä kannalta, että hän olisi tarkoittanut kritisoida naisten asemaa muslimimaissa. H. on kuitenkin eräissä muissa kirjoituksissaan, jotka ovat nekin olleet poliisin ja syyttäjien syynättävinä, kritisoinut islamia juuri naisten ja tyttöjen heikon aseman johdosta. Näin esimerkiksi kirjoituksessa ’Muhamettilaisten musta aukko’ (10.5.2005). Kun myös viimeksi mainittu kirjoitus sisältyy esitutkinta-aineistoon ja H. on kommentoinut sitä poliisikuulustelussa paljon laajemmin kuin syytteeseen johtanutta kirjoitustaan, on hieman outoa, että VKSV, jota lain mukaan velvoittaa objektiivisuusperiaate, on sivuuttanut tuon kirjoituksen kokonaan. Mainitusta kirjoituksesta 10.5.2005 voidaan ehkä löytää VKSV:n kaipaamat vilpittömät perusteet, joilla Halla-aho on kritisoinut islamia naisten heikon aseman takia.”

Kenties kyseisen poliittista korrektiutta korostavan kirjoituksen valossa myös muiden tekstien epäkorrektius olisi tasapainottunut, sillä onhan kyse lähes pyhästä naisten aseman puolustamisesta. Tämä merkitsee Virolaisen mukaan joka tapauksessa sitä, että ”syytemääräyksessä on [...] ohitettu kokonaan Halla-ahon motiivi, jolla hän on väitteiden esittämistä perustellut. Pro et contra -tyyppinen tarkastelu puuttuu syytteestä, vaikka syyttäjiä lain mukaan velvoittaa edellä mainittu objektiviteettiperiaate.”

Argumentaation kannalta syyttäjä on ilmeisesti tahallisesti laiminlyönyt osan esitutkintamateriaalista, sillä se olisi tukenut epäillyn omaa puolustautumista. Tässä mielessä sekä kuulusteluista vastannut poliisi että syyttäjä ovat toimineet puolueellisesti, mikä on johtanut epäillyn kannalta vahingolliseen tulokseen. Syytettä tuskin olisi voitu nostaa, mikäli syyteharkinta olisi perustunut lainmukaiseen esitutkinta-aineistoon eli kaikkien loogisesti perusteltujen näkemysten huomioon ottamiseen. Nostettu syyte perustuu siis mielipiteisiin ja oletuksiin eikä faktoihin.


Tarkoitushakuista politikointia

Omasta mielestäni rikoslain ideologisia lainkohtia, kuten uskonrauhan rikkomista ja kansanryhmää vastaan kiihottamista, käytetään nyt perustuslaillisten perusoikeuksien kiistämiseen. Todellisuudessa tällaiseen tulkintarajojen venyttämiseen ei ole mitään syytä. Sitä paitsi koko uskonrauhan käsite on aivan yhtä kömpelö ja tonttumainen kuin ajatus kansanryhmää vastaan kiihottamisestakin. Miksi kenenkään pitäisi ”uskoa rauhassa” toisin sanoen omia näkemyksiään kyseenalaistamatta, kun uskonnoista yleensäkin on lähinnä vahinkoa ihmisille ja heidän henkiselle vapaudelleen? Lain voimalla tapahtuva älylliseen umpioon sulkeutuminen voi vastata lähinnä jonkun runkkurauhaa kaipaavan murrosikäisen toteamusta ”hei pliis, mee pois ja laita ovi kiinni”.

Yhtä infantiili on ajatus kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Kiihottamisen käsite sopii huonosti poliittisiin yhteyksiin, sillä länsimaiselle politiikkakäsitykselle tyypillinen järkiperäinen argumentaatio on vain harvoin sillä tavalla tunneperäistä kuin seksuaalisista yhteyksistä tunnettu kiihottamisen käsite kuvaa. Ja entäpä jos ihmiset innostuvatkin kannattamaan jotakin näkemystä? Kannatuksen tavoitteluhan sisältyy politiikan olemukseen, joten poliittiseen toimintaan innostaminen pitää hyväksyä kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestelmän osana.

Virolainen puolestaan vertailee Valtakunnansyyttäjänviraston tekemiä päätöksiä ja näkee niissä ristiriitoja. Hän toteaa, ettei

”[...] lopputuloksen ennustaminen ole helppo tehtävä tässä hyvin arvostuksenvaraisessa asiassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan sananvapaus oikeuttaa myös kriittisten ja jopa loukkaavien ja shokeeraavien mielipiteiden esittämiseen, joten myös uskonrauhan rikkomista ja kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevia rangaistussäännöksiä on tulkittava suppeasti, jos asianomaiselle menettelylle voidaan osoittaa olevan sananvapauteen liittyviä perusteita. [...]

Vertailun vuoksi on syytä todeta, että kolme vuotta sitten eli vuonna 2006 silloinen vähemmistövaltuutettu ja nykyinen apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen teki poliisille tutkintapyynnön siitä, että eräät Suomen Sisu ry:n jäsenet olivat julkaisseet verkkosivuillaan aikaisemmin 30.9.2005 tanskalaisessa Jyllands-Posteninissa julkaistuja Muhammed-pilakuvia. [...]

Kalske totesi, professori Jaakko Hämeen-Anttilan antamaan asiantuntijalausuntoon viitaten, että pilakuvien esittäminen syytepäätöksessä lähemmin kerrotulla tavalla oli ollut islamin uskonnon kannalta erittäin loukkaavaa. Kalske päätyi kuitenkin siihen, että RL 17 luvun 10 §:n 1-kohdan uskonrauhan rikkomista koskevan tunnusmerkistön edellyttämä erityinen loukkaamistarkoitus oli jäänyt pilakuva-asiassa täyttymättä. ’Epäiltyjen toiminnan nimenomaisena tarkoituksena ei voida pitää säännöksen suojelukohteena olevien ihmisten uskonnollisten tunteiden loukkaamista. Päinvastoin pidän uskottavana, että epäiltyjen nimenomaisena tarkoituksena on ollut eräänlaisen, julkiseen valtaan kohdistetun vastalauseen esittäminen’, totesi Kalske päätöksessään.”


Se, että Jaakko Hämeen-Anttila on lukenut Koraanin lakia oikeudelle, ei yllätä, sillä kyseisen henkilön suhtautuminen islamiin on lähes palvovaa ja hän katselee asioita akateemisen umpion sisältä perustaen näkemyksensä sufilaiseen runouteen mutta tuntematta politiikan arkitodellisuutta. Sen sijaan Virolaisen selostama prosessi tuo esille niitä samoja kaksoisstandardeja, joita Halla-ahokin on arvostellut kirjoituksissaan. Virolainen jatkaa vielä:

”Myös Jussi Halla-ahon ’täkykirjoituksen’ ilmeisenä tarkoituksena on ollut kokeilla sananvapauden rajoja. Nyt VKSV on kuitenkin ottanut toisenlaisen kannan, vaikka Halla-ahon tekstit eivät ole varmaankaan loukanneet Suomessa asuvien muslimien uskonnollisia tuntoja Muhammed-pilakuvia enemmän. [...]

Jorma Kalskeen mukaan Muhammed-pilakuvien julkaisemisen ei siis voitu katsoa tapahtuneen erityisessä loukkaamistarkoituksessa, mutta Halla-ahon tapauksessa hän on toisella kannalla, kun on kyse H:n kahdesta irrallisesta, muusta tekstistä irrotetusta lauseesta. Itse en näkisi näiden kahden tapauksen välillä juuri mitään eroa. Siksi Kalskeen olisi tullut perustella, miten Halla-ahon tapaus eroaa aikaisemmasta tapauksesta, jossa syyte jätettiin nostamatta erityisen loukkaamistarkoituksen puuttumisen johdosta. Mitään perusteluja ei kuitenkaan syytepäätöksessä tältä osin esitetä. Jos syyttäjä ei kykene esittämään perusteluja näiden kahden tapauksen erilaiselle arvioinnille myöskään tuomioistuimessa, lienee syyte hylättävä, vaikka tapaukset eivät tietenkään ole täysin identtiset eikä tuomioistuin ole sidottu aikaisempaan syyttämättä jättämispäätökseen.”


Virolainen päätyy arvioon, että vapauttava päätös johtuikin lähinnä Suomen viranomaisten häveliäisyydestä, sillä muissa länsimaissa vastaavien kuvien julkaisemisesta ei ole syytteitä nostettu:

”Voi olla, että Kalske ja kumppanit olisivat halunneet nostaa syytteen myös Muhammed-pilakuvia koskevassa asiassa. Tilanne oli tuolloin kuitenkin se, että Tanskan valtakunnansyyttäjä oli päättänyt kolmea kuukautta aikaisemmin eli 15.3.2006 olla nostamatta syytettä Jyllands-Postenin tapauksen johdosta. Olisi ollut aika outoa, jos Suomen ylin syyttäjäviranomainen olisi päätynyt omassa syyteharkinnassaan toisenlaiseen lopputulokseen, vaikka Suomessa oli kyse vain aiemmin jo julkaistujen pilakuvien uudelleen julkaisemisesta.”

Oma käsitykseni on, että mikäli tällaista vertailukohtaa ei olisi ollut, Suomen hysteeriset viranomaiset olisivat varmasti nostaneet tästäkin asiasta kaikki lain mahdollistamat syytteet, tuominneet Suomen Sisun vastuuhenkilöt ja käyttäneet tilaisuuttaan yhdistyksen lakkauttamiseksi. Sillä näin pölvästimäiseksi sananvapauden kuohiminen on tässä maassa todellakin mennyt. Uskonnot puolestaan ovat niin merkittäviä ihmisoikeuksien polkijoita, että niitä pitää voida arvostella mahdollisimman kovasanaisesti. Esimerkiksi islamin tuella lyödään tänäkin päivänä hengiltä muun muassa meitä homoja monessa maassa. Sellainen syyttäjä, joka tämän kieltää, pitäisi tuomita virastaan irtisanotuksi.


Sympatiamme syytetyn puolella

Virolainen puskuroi kirjoitustaan vielä muutamilla ennakoitavissa olevilla vasta-argumenteilla ja kysyy, eikö Halla-aho olisi voinut esittää vertailujaan vähemmällä maalailulla. Lisäksi hän pohtii, eikö Halla-ahon olisi täytynyt pidättäytyä somaleja ja muslimeja koskevien esimerkkilauseidenkin esittämisestä sillä perusteella, että somalit ja muslimit eivät välttämättä ymmärrä kyseisten lauseiden olevan pelkkiä esimerkin asemassa esitettyjä väitteitä eikä väitelauseen muodossa esitettyjä propositioita.

Oma vastaukseni on, että älyllistä julkista keskustelua ei voitaisi lainkaan käydä, mikäli myös oppineiden pitäisi asettaa omat argumenttinsa aina vain jonkin alimmaksi oletetun ymmärtämistason mukaan. Toisella tavalla sanottuna tämä merkitsee, että Valtakunnansyyttäjänvirasto tulee itse aliarvioineeksi yleisen julkisen keskustelun ja mahdollisten vastaanottajien älyllisiä resursseja ryhtyessään suojelemaan tahoja, jotka eivät ole sitä itse pyytäneet.

Halla-aho on puolestaan vastannut blogissaan, että hankkimalla Scriptalle laajaa kansainvälistä julkisuutta Valtakunnansyyttäjänvirasto herättää ennen pitkää Lähi-idän aggressiiviset muslimitahot ja tuottaa sitä kautta hänelle fatwan eli käytännöllisen kuolemantuomion. Tätä kautta VKSV saattaa luoda länsimaiseen yhteiskuntaan juuri sitä väkivaltaisuutta ja laittomuutta, josta kärsii ennen pitkää koko yhteiskunta. Omasta mielestäni Halla-aho on syytön, ja syyllinen on Suomen hallitus, jonka kannanottoja luetaan Valtakunnansyyttäjänvirastossa kuin Koraania.

Virolainen päättää oman verkkokolumninsa terävään arvioon, mikä merkitys VKSV:n samana päivänä antamalla kahdella muulla syytemääräyksellä voi olla Halla-ahon prosessissa: kun kyseisistä (huonosti perustelluista) blogeista todennäköisesti tulee tuomio, voidaan siten luoda ennakkotapauksia ja avata tietä Halla-ahon tuomitsemiselle, mikäli hänen prosessinsa venyy pitemmälle tulevaisuuteen. Eli etevää ja terävää oli professorin argumentaatio, ja juttu kannattaa, kuten sanoin, lukea kokonaisuudessaan. Ehkä sen syynääminen voisi olla opiksi myös Valtakunnansyyttäjänvirastossa.

Poliisiviranomaisen tiedetään esittäneen Halla-aholle sähköpostikuulustelussa useita hänen omia lauseitaan asiayhteyksistään irroitettuina. Jokaista seurasi konemainen ja teknisluonteinen kysymys, joka ei paljon älyllistä pohdintaa sisällä: ”Kiihottaako tämä teksti mielestäsi kansanryhmää vastaan?” Itse olisin vastannut Koraanin eräällä suuralla (2:191), joka neuvoo, miten oikeaoppisten muslimien pitää suhtautua eriuskoisiin tai uskonnottomiin:

”Surmatkaa heidät, missä heidät tapaattekin, ja karkottakaa heidät joka paikasta, mistä he ajoivat pois teidät, sillä pakanuuteen käännyttäminen on pahempi kuin murha.”

Ehkä perään pitäisi lisätä kysymys: ”Kiihottaako tämä teksti joitakin tahoja hyökkäämään uskonnottomia tai kristittyjä vastaan?”

4. huhtikuuta 2009

Stressiklubi


Jussi Halla-ahon äskettäinen esiintyminen Pressiklubissa oli ensimmäinen hänelle myönnetty tilaisuus TV-julkisuuteen prime time -lähetysaikaan. Vaikka vastapelureiksi olikin tuolloin valittu kovimmiksi koetut hyökkääjät, toisin sanoen Helsingin Sanomien mediavaltaa edustava toimituspäällikkö Saska Saarikoski ja ”sameissa vesissä kalastelusta” syyttävä Leif Salmén, televisiojulkisuus todennäköisesti lisäsi Halla-ahon kannatusta antamalla kuvan rauhallisesta ja järkevästä keskustelijasta.

Viime perjantaisessa Pressiklubissa kuultavana olikin sitten Timo Soini puolueensa päätöksestä sulkea ovet Halla-ahon eurovaaliehdokkuudelta. Keskustelijoiksi studioon oli taaskin valittu Halla-ahoa vastaan hyökkäilevän Helsingin Sanomien toimittaja ja kaiken ymmärtävä ja anteeksi antava Mirja Pyykkö, ikään kuin tästä maasta ei löytyisi muita kuin median omia kuluneita edustajia. Hupaisinta katsottavaa ohjelmassa oli HS:n Anna-Stina Nykäsen tärinä sen johdosta, että hänen mielestään yhteiskunnassa on lisääntynyt keskustelu, jota hän kutsuu ”persupuheeksi”. Suora Nykäs-sitaatti lähetyksestä:

”Nythän on niin, että joka kerta bussissa viereen istuu joku, niinku mä sanon persukielellä persuämmä, joka alkaa paasata hirveesti omia mielipiteitään, ja siihen liittyy tietty semmonen omahyväinen ote, joka mun mielestä... jota nimen omaan nää keskustelupalstat myös lietsoo.”

Minä puolestani kutsun internetin mahdollistamaa tietoisuuden kasvua ja siitä seurannutta avoimen keskustelun lisääntymistä demokratian toteutumiseksi. Se on keskusteluilmapiirin vapautumista ja ihmisten vaikutusvallan kasvua, joka tietysti pelottaa perinteistä mediaa, sillä ihmisten ilmaisunvapaus ei enää riipu median harjoittamasta sensuurista ja vallankäytöstä. Tähän astihan tilanne on ollut se, että joka kerta bussissa lojuaa joku sanomalehti, jossa joku, niinku mä sanon tieteen kielellä vihervasemmistolainen hesariämmä saarnaa hirvesti omia mielipiteitään, ja siihen liittyy tietty semmonen omahyväinen ja ylimielinen ote, jota Hyysäri myös yleisesti lietsoo.

Mikä muuten on oikeuttanut Helsingin Sanomia paasaamaan omia tarkoitushakuisia mielipiteitään kaikelle kansalle tähänkään asti? Hesari muodostaa omassa ylemmyydentuntoisuudessaan sellaisen lasitalon, että eipä kannattaisi sieltä heitellä kiviä muiden ihmisten suuntaan.


Sisäistetty herruus

Timo Soinilla on ilmeisesti jotakin salattavaa, aivan niin kuin jokaisella, joka räpyttelee TV-lähetyksessä silmiään yhtä stressaantuneesti, joten hänen viestinsä tuli selväksi. Perussuomalaisten äänestäjillä on oikeus loukkaantua puheenjohtajan kannanotosta, jossa hän leimasi maahanmuuttokriitikot propellipäiksi ja nurkkaan tuijottajiksi. Kannatuksen menetyksestä ei taida olla pelkoa, sillä Perussuomalaisen puolueen kannatuksesta suurin osahan koostuu kämäisestä itäsuomalaisista viljelijäkansasta ja vain pieni murto-osa kaupungeissa asuvista maahanmuuttokriitikoista...

Samaan esiintymiseensä Soini sai mahtumaan myös monta muiden puolueiden opettamaa liturgista värssyä, kuten maininnan siitä, että sananvapauttakin saa toteuttaa, kunhan tekee sen omalla nimellään. Soinin kannanotto on niin oppikirjamainen esimerkki Rkp:n Ulla Achrénin äskettäin esittämästä toivomuksesta, että tulevaisuudessa Rkp:n ja vihreiden sensuuriasetukset kirjoitettaneen Soinin mielipiteiden mukaan. Kun omalla nimellä esitetyistä perustelluista mielipiteistä pakotetaan vastaamaan käräjillä, ei tarvinne ihmetellä, miksi ihmiset todellakin kirjoittavat nimimerkkien takaa. Tämä sananvapauden kuohinta on sairasta, mutta tilannetta ei paranneta vaatimalla omalla nimellä esiintymistä vaan lopettamalla mielipiteensä avoimesti sanovien rankaiseminen.

Aika kummallista on myös Perussuomalaisen puolueen tukena olleiden tahojen luottamus puoluejohtoon. Puolueen listalta kunnanvaltuustoihin valittujen sisulaisten hiljaisuutta on nyt vaikea ymmärtää – heillä kun olisi kaikki syy kertoa puoluejohdolle, mitä kentällä todellisuudessa ajatellaan. Ilmeisesti he laskelmoivat, että kun on hiljaa, niin saa seuraavissa eduskuntavaaleissa kalaa.

Monet hommalaiset ovat puolestaan suopeasti ounastelleet, että persujen johdolla täytyy olla jokin kortti takataskussa, että kaikki on vain tietoista taktikointia ja että asiat kääntyvät vielä hyväksi. Voin omasta puolestani sanoa, että näin ei todennäköisesti käy. Taina Lintula teki jo naisen vaistollaan tietyt johtopäätökset. Autoritaarinen luottamus puolueen johtoon on samanlaista kuin oikeauskoisten kommunistien luottamus isä aurinkoiseen vielä niskalaukauksen kajahtaessa heidän kalloonsa Siperiassa: ”Jos Stalin tästä tietäisi...”.


Näin uudet puolueet yleensä syntyvät

Päätös maahanmuuttokriitikoiden karkottamiseksi parlamentaarisen järjestelmän piiristä on tehty eduskuntatalon lämpimissä sisätiloissa jo aikaa sitten. Perussuomalaisten johto teki ”täysin itsenäisesti” juuri sellaisen päätöksen kuin Vihreät Naiset halusivat. ”Propellihatuiksi” haukuttujen halla-aholaisten karkotus haluttiin vain lavastaa ”puoluetta hajottavien ulkoisten voimien” aikaansaannokseksi, vaikka rivit vetivät halki aivan muut tahot. Suuret puolueet lienevät luvanneet johtajille henkilökohtaisia palkintoja aina ministerinviroista valtion laitosten johtajuuksiin. Tietyssä iässä ihminen kun ei ajattele muuta kuin omaa etuaan ja pääsyään eläkevirkaan parempia päiviä odottelemaan.

Ilmiö sinänsä on sosiodynaamisesti ymmärrettävä. Vaikka koko kiistaa maahanmuuttopolitiikan suunnasta ei olisikaan, Perussuomalaisten johto saattaisi pyrkiä karkottamaan itseään oppineemmat puolueesta jo sen vuoksi, että se kokisi itseään vahvemmat yksilöt uhkaksi omalle asemalleen. Kyvykkäät yksilöt yleensäkin karkotetaan kaikista valtaorganisaatioista, ja heistä tehdään omalle saarelleen ajettuja intellektuelleja, joista media piirtää kuvaa yksinäisinä susina.

Tämä on tietysti vahinko, sillä se johtaa puolueen hajoamiseen. Pois potkaistut voisivat ehkä perustaa uuden poliittisen puolueen ja laittaa nimeksi vaikka ”Kansallisdemokraatit”. Se korostaisi, että puolue on kansallisen edun ja kansanvallan asialla, mukaan lukien mahdollisimman laajojen perusoikeuksien, kuten sananvapauden, puolustus. Toisaalta myös perussuomalaiset saisivat puolueessa näkemänsä hajoamisuhan katoamaan hyvin helposti: siirtämällä seiniä kauemmaksi toisistaan ja nostamalla kattoa korkeammalle. Kun puolueeseen virtaa koko ajan väkeä, on selvää, että kamariin on tehtävä tilaa erilaisille mielipiteille. Muuten puolueen kasvu ei onnistu.

Se, että kansallismielisiä puolueita on historian aikana syytelty pyrkimyksestä yksinvaltaan, on koomista, sillä vaikutelmat totalitaristisesta asenteesta syntyvät nimenomaan muiden puolueiden suvaitsemattomuudesta. Kun toiset puolueet pyrkivät savustamaan kansallisten etujen edistämisen pois eduskuntapuolueista, ei kansallismielisille jätetä muuta vaihtoehtoa kuin pyrkimys ehdottomaan enemmistöön. Tämä on näköjään ainoa tie, jolla maahanmuuttokriittiset näkemykset tullaan ottamaan Suomen eduskunnassa ja hallituksessa huomioon.