6. joulukuuta 2008

Suomi-neidon itsenäisyys


Käsittelin eräässä aiemmassa kirjoituksessani juhlien vieton karnevalistisia piirteitä, kuten sitä, millä tavoin juhlimisen merkitykset ovat aikojen saatossa muuttuneet ja miksi niitä on usein myös tietoisesti muunneltu poliittisen vallan toimesta. Esimerkkinäni oli joulu, joka oli alun perin pakanallinen juhla mutta jonka varhaiskatolinen kirkko adoptoi omakseen antamalla sille siunauksensa ja koettamalla siten lisätä suosiotaan kristinuskoon pakkokäännytetyn mutta omia karkeloitaan edelleen rakastavan kansan keskuudessa.

Helsingin Sanomat ja Yleisradio ovat jälleen aloittaneet samantapaisen merkitysten muuntelun hyvissä ajoin ennen itsenäisyyspäivää. Pakkokäännytystyötä ne ovat tehneet ahkerasti jo aiemmin. Tärkeimpänä tehtävänään ne näyttävät pitävän sen opettamista, että itsenäisyyden merkitys löytyykin tätä nykyä kansainvälisyydestä ja monikulttuurisuudesta. Myös kirkoissa opetetaan ja julistetaan maahanmuuton, suvaitsemisen ja kulttuuririkastumisen ihanuutta, kuin kyseessä olisi pyhä kolmiyhteys.

Keskeisen kysymyksen muodostaa se, voidaanko itsenäisyyttä juhlia korostamalla kansainvälisyyttä ja monikulttuurisuutta. Itsenäisyyden juhlimisella pitäisi käsittääkseni olla jokin yhteys varsinaiseen itsenäisenä olemiseen. Se voikin toteutua etupäässä kansallismielisen, kansojen itsemääräämisoikeutta korostavan ja muista kansakunnista poikkeamista alleviivaavan ajattelun kautta. Monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja kansainvälistämistä voitaisiin hehkuttaa esimerkiksi YK:n päivänä, pakolaislasten hädänalaisuutta viattomien lasten päivänä, kansainvälisten ja etnisten juurten monimuotoisuutta ruotsalaisuuden tai saamelaisuuden päivänä ja maahanmuuton väistämättömyyttä Eurooppa-päivänä.

Edellä mainittuja asioita juhlitaan mediassa nykyään joka päivä, mutta Suomen itsenäisyydestä ja sen tulevaisuudesta ei valtamediassa haluttaisi hiiskua mitään edes itsenäisyyspäivänä. Olenkin omasta puolestani koettanut toimia toisin ja raottaa verhoja myös siihen, minkälainen tulevaisuus Suomen itsenäisyyttä odottaa, jos kukaan ei laita hanttiin monikulttuurisuuden ja maahanmuuton ideologialle, joka vääjäämättömyydellä uhkaavasta luonteestaan huolimatta ei ole kuitenkaan luonnonlaki vaan politiikan osa. Voin vain toistaa vanhan totuuden, että yhteiskunnalliset vääryydet pääsevät tapahtumaan usein vain siksi, ettei kukaan laita ajoissa vastaan.

En kuitenkaan keskity vastustamaan tässä yhteydessä sen enempää maahanmuuttoa kuin monikulttuurisuuttakaan. Koska Helsingin Sanomien ja Yleisradion toimittajat keskittyvät kuitenkin havainnollistamaan itsenäisyyden merkitystä nimenomaan etniseen monikulttuurisuuteen liittyvän rikastamisen kautta (eivätkä siten puhu asiasta), myös minä otan oikeudekseni poiketa aiheesta ja lähestyä Suomi-neidon itsenäisyyttä vertauksen kautta. Varsinaisen aiheen sijasta puhunkin naisten ja miesten suhteesta.


Ongelma

Useimmille ihmisille on tullut selväksi, että ainoa oikea ja kaiken arvostelun ulkopuolella oleva monikulttuurisuuden kannattaja on Suomessa ja muissakin länsimaissa valkoinen heteroseksuaalinen nainen, jolla on vihervasemmistolaisia ja feministisiä ihanteita. Olen usein ihmetellyt tätä seikkaa, sillä samaan ryhmään kuuluvat naiset ovat useasti olleet myös etnistä alkuperää olevien maahanmuuttajien suorittamien raiskausten uhreja.

Feministit sanovat ”väkivaltaisiksi”, ”juopoiksi” ja ”rasisteiksi” valkoista heteroseksuaalista (ja joskus myös homoseksuaalista) miestä, mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan tiedostava feministi moittisi samoista asioista afrikkalaistaustaisia muslimimaahanmuuttajia, jotka tilastojen mukaan tekevät kuitenkin moninkertaisesti raiskauksia verrattuna kantaväestöön kuuluviin suomalaismiehiin. Kun suomalaismiehet lopulta ottavat muutaman askeleen taakse päin ja vetäytyvät pelokkaasti seksuaalisen kanssakäymisen kilpakentiltä, feministit pitävät heidän peräytymistään surkeana puolusteluna, joka ainoastaan paljastaa Suomi-poikien pahat aikeet ja heidän punomansa salajuonet.

Näiden diskursiivisten lähtökohtien vallitessa suomalainen keskivertoheteromies ei voi kumota feministien väitteitä edes yleisessä eikä tieteellisessä keskustelussa, sillä feministien mielestä puolusteluyritykset vain paljastavat, kuinka paha, pyyteellinen ja vallanhaluaan peittelemätön suomalainen mies on. Koska minä olen homoseksuaali, tuota ajatuskulua ei voitaisi suurin surminkaan soveltaa minuun, sillä libidoni etsii kohteensa heteroseksuaalisen kanssakäymisen ulkopuolelta (tämä on merkinnyt minulle suurta vapautusta elämäni varrella). Niinpä voinen tarkastella heteroseksuaalisen kanssakäymisen karikoita jokseenkin puolueettomasti tai ainakin siihen pyrkien.

Ongelma ei näytä olevan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tai sen puuttumisessa, vaan tällä kertaa minun on syytä valita hypoteesikseni niin sanotun ”kehittyneen marxilaisen yhteiskuntatieteen” vastainen oletus, että ongelma onkin toimivan subjektin olemuksessa: suomalaisen heteronaisen tajunnassa itsessään. Se, miksi ”kaikki mitä suomalainen heteromies tekee, osaa tai haluaa, on feministien mielestä automaattisesti pahaa, kun taas kaikki mitä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta tuleva maahanmuuttajamies saa aikaan, on automaattisesti hyvää”, johtuu feministien ajatteluun pesiytyneestä ristiriidasta. Valaistakoon tuota ristiriitaa seuraavassa hieman.

Tiedostava feministinen nainen haluaa luonnollisesti olla itsenäinen, riippumaton ja vapaa sekä menestyä työelämässä, olla arvostettu ja kohota johtavaan asemaan. Tuossa roolissa menestyäkseen hänen pitää olla hieman kylmä ja kova sekä kiistää ja panna kuriin myös oma, joskus hieman vulgaari ja epäilemättä myös intohimoinen seksuaalisuutensa. Näin on, mikäli voimme uskoa feministien niihin vaatimuksiin, joiden mukaan kaikki seksuaalisuuden ilmaukset pitäisi saada katoamaan työpaikoilta.

Nämä naiset tavoittelevat siis tilannetta, jossa miehet asennoituvat heihin arvostavasti mutta usein myös alistuvasti, tottelevaisesti ja jopa pelkoa tuntien. Naiset epäilemättä pitävät tuosta tilanteesta, mutta samalla heille kehittyy toinen ongelma: peloteltu mies on harvoin kovin aloitteellinen.

Nöyristelevä ja kerjäävä mies ei ole usein myöskään seksuaalisesti kiihottava, aivan niin kuin kovaksi ja määrätietoiseksi laittautunut nainenkaan ei herättäne miehissä seksuaalisia intohimoja – ellei sitten ajatella, että miehiä innostavat amerikkalaisista oikeussalidraamoista tutut valtiattaret ja dominatädit (joiden tukahdutettu seksuaalisuus tihkuu lopulta myös kovanaamaisina esiintyvien jakkupukuisten asianajajien oman persoonan läpi, ja kylmäkiskoinen syyttäjätär murtuu painaen päänsä miehen jalkoväliin omassa seksin ja rakkauden kaipuussaan).

Feminismi ja sen mukainen oman seksuaalisuuden kuolettaminen muodostaa heteronaisille ongelmavyyhdin yhden pään. Toisen muodostaa se, että he ovat kuitenkin seksuaalisia – ja seksuaalisuuttaan toteuttaakseen tarvitsevat miehiä. Nainen haluaisi tietenkin myös aitoa rakkautta, mutta feminismin poliittinen ”agenda” estää heitä saavuttamasta päämääriensä täyttymystä. Niinpä tilanteesta kiertyy dilemma.

Koska feminismin poliittisesta ohjelmasta (”mies on paha”) tinkiminen merkitsisi naiselle paluuta vastavuoroisen kanssakäymisen ja henkisen nöyryyden, kauneuden ja rakkauden tielle, se ei voi tulla kyseeseen. Kovana, kylmänä, laskelmoivana ja esimiesmäisenä nainen puolestaan ei miellyttäisi heteromiehiä tarpeeksi, ja tällä tavoin motiivi seksuaaliseen kanssakäymiseen jäisi yksipuoliseksi. Niinpä: jos feministinen nainen haluaa seksiä miehen kanssa, hänen pitää hakea sitä kotimarkkinoiden ulkopuolelta. Tilanteen ratkaisee tällöin afrikkalaisten miesten maahantuonti.


Ongelman ratkaisu

Koska siirtomaa-ajan henkisestä sorrosta kärsineissä maissa kasvanut mies on repressiivisen perinteen vuoksi alistuva, kuuliainen ja nöyrä, hän sopii mainiosti myös feministien poliittiseen agendaan. Kun itse vierailin viimeksi Afrikassa, laitoin merkille, kuinka henkisesti alistuneessa tilassa kantaväestö edelleenkin on suhteessa valkoihoisiin ihmisiin. Esimerkiksi hotelleissa ovet avautuivat minulle kuin itsestään aivan riippumatta siitä, kuuluiko kohteliaasti esiintyvä musta hotellin henkilökuntaan vai oliko hän siellä tavallisena vieraana.

Feministinen politiikka hyödyntää tätä imperialismin, siirtomaa-ajan ja rotusorron kauheaa painolastia. Valkoihoiset heteronaiset saavat Suomeen muuttavista nigerialaisista, namibialaisista ja kenialaisista miehistä heidän seksuaalisia intohimojaan tyydyttäviä välineitä. Usein naiset pystyvät jopa kiristämään maahanmuuttajamiehiltä seksiä lupauksenaan avioliittoon sisältyvä kansalaisuuden myöntäminen. Toisaalta myös maahanmuuttajamiehet saattavat käyttää heille tarjolla olevaa markkinarakoa hyväkseen.

Jos olisin keskivertoheteromies, väitteeni voitaisiin ampua salamannopeasti alas, ja feministisen keskustiedustelupalvelun millamallat ja ninninellit kirkuisivat Helsingin Sanomissa, että mielipiteeni johtuvat vain mustasukkaisuudesta tai piirakan puutteesta. Tavallaan sekin paljastaisi feministien motiiveja kiitettävästi. Mutta toscaleivosten puutteesta pahemmin kärsimättömänä tyydyn tarkastelemaan näytöstä edelleenkin pelkästään ulkopuolelta. Jotkut voisivat tosin tällöinkin vedota homomiehille latentin oidipuskompleksin peittelemättömään esille panoon, vaikka feministinen liike muutoin pitääkin Freudilla tohtoroimista vain patriarkaalisen despotian jäänteenä. Koska kaikki selitysyritykset ovat feministien mielestä joka tapauksessa vääriä, voinen jatkaa ja toivoa tulevani ymmärretyksi.

Pääväitteeni on, että maahanmuuton suosiminen ja feminismi liittyvät sosiodynaamisesti yhteen. Länsimainen feministinen nainen haluaa lisää maahanmuuttajia varsinkin muslimimaista, Lähi-idästä ja Afrikasta, sillä sieltä päin tulevat miehet eivät kykene vastustamaan liberaaliin länsimaiseen järjestelmään kasvatettujen naisten itsenäisiä pyrkimyksiä. He siis antavat naisten jatkaa feminismiään tavalla, joka takaa naisille ainakin väliaikaisen seksuaalisen hyväksynnän.

Tosiasiassa liberaali länsimainen yhteiskunta on rakennettu valkoisten keskivertomiesten rationaliteetille, ja paras tae sen säilymiselle lieneekin juuri keskivertomies, joka seisoo raiskauksia suunnittelevien muukalaisjengien ja valkoisen heteronaisen välissä. Vaikka maahanmuuttajat epäilemättä suovatkin valtiattarinaan palvomilleen suomalaisneidoille seksuaalisen tyydytyksen sekä heidän kaipaamansa sosiaalisen arvostuksen, saattaa suhteen ylläpito johtaa myös ikävään riippuvuuteen.

Maahanmuuttajamiehet päättävät usein palata kotikonnuilleen tai johonkin muuhun vaikeasti tavoitettavaan paikkaan juuri silloin, kun geneettistä yksipuolisuuttamme rikastuttavan jälkikasvun ylläpito osoittautuukin maahanmuuttajamiehen omaan työvoimatilanteeseen ja ansiotasoon nähden mahdottomaksi. Maahan jäävät muslimimiehet puolestaan vaativat suomalaisten vaimojensa kääntymistä muslimeiksi, ja suomalaisnaiset suostuvat siihen voidakseen vastustaa valtionkirkkojemme patriarkaalisuutta, tiukkoja pukeutumissääntöjä ja ilmeistä väkivaltaisuutta...

Maahanmuuttopolitiikan eräänä motiivina toimii siis feminismi. Paradoksaalista on, että feminismi, joka sinänsä on liberaalin länsimaisen valistusihanteen luomus, johtaakin aktiivisen maahanmuuton ja kulttuuririkastumisen kautta omaan vastakohtaansa: naisten todellisten vapauksien ja oikeuksien takavarikoimiseen, kuten islamin käytännöissä käy. Tältä osin feministien asenteet ovat, paitsi johtaneet umpikujaan, myös saattaneet heidät itsensä sellaiseen tilanteeseen, jossa suomalaiset valkoihoiset naiset suorastaan tarvitsevat ”pahoilta ja hyökkääviltä heteromiehiltään” aivan samanlaista suojelua kuin Suomi-neito itsekin. Hyvää itsenäisyyspäivää.