5. marraskuuta 2008

Onnea, Obama!


Toissa viikonloppuna käytiin maailman menon kannalta kenties vähäpätöisimmät vaalit eli Suomen kunnallisvaalit. Eilen puolestaan järjestettiin koko maailman mittakaavassa ratkaisevimmat vaalit, Yhdysvaltain presidentinvaalit. Lisäksi tarjolla oli F1-sarjan autourheilumestaruus. (Tietyistä syistä uskon kuitenkin, että Suomen kunnallisvaaleilla on suurempi vaikutus suomalaisten ihmisten arkielämään kuin näillä muilla henkilövalinnoilla.)

Tämän maailman tärkeimmät asiat on vähäksi ajaksi ratkaistu, kun Yhdysvaltain presidentiksi valittiin Barack Obama ja F1-mestariksi Lewis Hamilton. Monikulttuuristien helpotukseksi kummallakaan pallilla ei tarvitse enää katsella ketään kalkkilaivan kapteenia, mikä varmasti lisää myös kaikenlaisten ”rasistien” päivätyötä; kansainvälisen politiikan puheenaiheita ja juoksuratojahan tummaihoiset hallitsevat jo ennestään.

Sekä Hamiltonin että Obaman etninen tausta on herättänyt paljon kiistelyä. Molempien olemukseen ja esiintymiseen liittyy sellaista intohimoisuutta, joka on luonut heille uskottavuutta. Mutta siihen on sisältynyt myös samanaikaista hyökkäävyyttä ja puolustuksellisuutta, jotka puolestaan juontavat juurensa heidän rodullisesta taustastaan. Vetoavat puheet olivat ominaisia niin Martin Luther Kingille kuin Jesse Jacksonillekin.

Obama varoi kampanjansa aikana turvautumasta rotuargumenttiin ja väisteli kaikenlaisia rotupuheita. Hän itse piti mustan rodun asemaan vetoamista rasistisena, kun taas suuri osa hänen mustista kannattajistaan olisi pitänyt rotukortin käyttämistä suotavana. Tämä puolestaan herätti monen mielessä kysymyksen, onko Obama ”tarpeeksi musta”. Tosiasiassa ihonväriin tukeutuva kampanjointi olisi johtanut hänen alas ampumiseensa jo esivaaleissa. Hillary Clintonhan hävisi Obamalle juuri siksi, että esivaaleissa onnistuttiin välttämään niin sukupuolella kuin etnisellä alkuperälläkin politikoiminen ja keskityttiin politiikan sisältöihin. Lopulta tämä itsehillintä ja kypsä taktiikka kantoivat maaliin.


Koiranviran oudot haut

Yhdysvaltain presidentin tehtävä on koiranvirka, jonka tavoittelu tietää toista vuotta jatkuvaa hikistä työtä. Kampanja ahmaisee yli sata miljoonaa dollaria rahaa ehdokkaan itsensä joutuessa kiertelemään mailikaupalla maanteitä ja nielemään pölyä esiintyessään bussikiertueella. Tehtävä on maailman kurjin myös siksi, että Yhdysvaltain presidentti tekee päätöksen ydinaseiden käytöstä tai käyttämättömyydestä – koko ajan.

Eli mikäli ihminen tuohon virkaan päätyy, edessä voivat olla ankeat ajat. Haluaisitko sinä käsillesi niiden ihmisten veret, jotka voisivat roiskahtaa koko maailman totaalisesta holokaustista? Kyseinen hepreankielinen käsitehän tarkoittaa ’kokonaan polttamista’, ja siinähän tuo maailma menisi lopultakin kokonaan. Lisäksi presidentinviran haltija saa eteensä lukuisia pienempiä murheita, kuten valtavan budjettialijäämän ja sotaa käyvän valtakunnan rauniot niin kotimaassa kuin Lähi-idässäkin. Itse en ymmärrä, miksi virka on niin haluttu, kun kansakin on kuin huono koira, joka haukkuu omaa isäntäänsä.

Selityksen tarjoaa vain tehtävään janoavien vallanhimo. Muutamat politiikantutkijat ovat sitä mieltä, että poliittista valtaa saa helposti, sillä suurin osa ihmisistä ei halua poliittista valtaa. Siksi valtaan ei tarvitse kuin tarttua. Eräät toiset taas ovat ihmetelleet politiikan johtajakeskeisyyttä: miksi maailman tärkeimpien asioiden käsittely on halki historian keskitetty perin harvoihin, yleensä vain yksiin käsiin? Muutamat sosiobiologit ovat pitäneet sitä ihmislajille tyypillisenä.

Samaan tapaan he ovat selittäneet ihmisten massa- ja joukkokäyttäytymistä: kädellisten kun väitetään tuntevan suuren johtajan läheisyydessä ”fyysistä mielihyvää”. Minulla itselläni oli mielessäni juuri tuo toteamus, kun Yhdysvaltain presidentti kävi edellisen kerran kokoustamassa Helsingissä. Bill Clintonin ja Boris Jeltsinin autosaattueen pyyhkäistessä editseni Esplanadilla minulla oli tilaisuus todentaa sosiobiologisen havainnon paikkaansapitävyys ja arvio katujen varsille kokoontuneiden motiiveista.

Yhdysvaltain presidentti on maallisen vallan solmukohta. Instituution fyysiset langat ja loimet eivät ole tosin ulottuneet Suomeen yli vuosikymmeneen, mutta kenties tähänkin asiaan tulee muutos, kun Barack astuu virkaan. Onhan Obama melkein demari ja Tarja Halonen kutsunee hänet kylään. Ainakin Obama kampanjoi vahvasti muutoksella (Change), ja teema ymmärrettävästi puri, koska monet ovat tyytymättömiä nykyoloihin.

Poliittisen historian valossa muutoksella kampanjointi harvoin kuitenkaan onnistuu. Suuria myönteisiä muutoksia ei ole koskaan tehty kumouksilla, vaan ne ovat aina tapahtuneet hitaasti. Nopea muutos puolestaan on merkinnyt yleensä muutosta huonompaan suuntaan. Sen sijaan muutos parempaan on rakennettu kovalla työllä. Laman puremat ihmiset kaipaavatkin yleensä vakaita oloja, ja Amerikassa ei ole juuri mitään, mikä olisi objektiivisesti ottaen muutettavissa, paitsi tietysti asenteet.


Juuret

Kun Fernando Alonson fanit haukkuivat Lewis Hamiltonia vuoden 2007 Espanjan-osakilpailussa epäurheilijamaisesta käytöksestä McLaren tallissa, niin länsimaiden tiedotusvälineet nostivat esiin rodullisen näkökohdan ja alleviivasivat mekkalan nousseen rasistista seikoista. Samaan tapaan voidaan olettaa, että mikäli Yhdysvaltojen presidentiksi olisi valittu valkohapsinen McCain, Euroopan edistykselliset olisivat nostaneet koko vaalikauden kestävän porun siitä, kuinka väärin tai väärennetty vaalien tulos oli.

Tuota valitusta olisimme sitten joutuneet kuuntelemaan seuraavat neljä, ehkä jopa kahdeksan vuotta. Esimerkiksi Suomen poliittisesti korrektissa mediassa kyseltiin räikeästi, onko mustalla miehellä asiaa presidentinvirkaan, ja valinnan tapahduttua suitsutettiin, kuinka ”oli jo aika”.

Myös minä huokaisen helpotuksesta – mutta en suinkaan siksi, että ”virkaan saatiin lopultakin musta”, vaan siksi, että presidentinvirkaan valittiin henkilö, joka voi saada rotukorttia käyttävien hyökkäykset pysähtymään. Obama myöntänee itse olevansa tehtävässä muiden syiden kuin ihonvärinsä vuoksi, ja siksi Amerikan värilliset tekisivät viisaasti lopettaessaan heimokantaiset rotujuhlansa, jotka osoittavat vain mustien omaa apartheidia. Valkoiset puolestaan menettelisivät kohteliaasti suomalla Obamalle tukensa.

Entä mitä merkitystä etnisellä alkuperällä oli vaalien kannalta? Yhdysvalloissa ihmisten etnisellä alkuperällä on perin juurin toisenlainen asema kuin monessa muussa maassa, sillä lähes kaikki Amerikan nykyiset asukkaat ovat maahanmuuttajia tai heidän jälkeläisiään. Ehkä juuri tästä johtuvan defensiivisyyden merkiksi Yhdysvaltain perustuslaki vaatii, että presidentin pitää olla syntyperäinen Yhdysvaltojen kansalainen. Barack Obama on ”melkein maahanmuuttaja”, sillä hän on syntynyt Havaijilla, hänen isänsä oli kenialainen, ja lapsuutensa hän vietti Indonesiassa. Toinen syy siihen, miksi presidentin pitää olla syntyperäinen yhdysvaltalainen, on tietysti se, ettei ”aivan juuri” maahan muuttanut siirtolainen voisi päätyä presidentinvirkaan, jolloin kyseessä voisi olla esimerkiksi vallankaappaus.

Obaman kannatuksen eräs selitys on nykyisen maahanmuuttajaväestön kasvu. Mustat, latinot ja orientaalisen rodun edustajat eivät ole enää vähemmistö, eikä muutos tapahdu eurooppalaisperäisen väestön kannalta välttämättä myönteiseen suuntaan, sillä Yhdysvaltain väestörekisterikeskuksen ennuste lupaa valkoisen rodun jäävän vähemmistöksi vuonna 2042 muiden väestönosien suuren syntyvyyden ja siirtolaisuuden vuoksi. Huomiota ja sympatiaa on riittänyt jopa Amerikan alkuperäiskansoille eli intiaaneille, mutta kuka kiinnittäisi huomiota eurooppalaisten kansojen meneillään olevaan syrjäytymiseen maailmassa?


Amerikkalaisen unelman ruumiillistuminen

Yhdysvallat on maailman suurin siirtolaisvaltio, ja niinpä etnisellä alkuperällä on Yhdysvalloissa erilainen rooli kuin muissa maissa. Koska myöskään valkoinen väestö ei ollut alun perin amerikkalaista, yhdelläkään muualta muuttaneella kansakunnalla ei ole ollut alkuperäiskansalle ominaista moraalista etulyöntiasemaa Amerikassa. Sen sijaan etnisistä eroista puhumisen kautta välittyy vain orjuuden ja sisällissodan muisto. Siihen liittyvien haavojen ompelu on tapahtunut yksimielisesti, sillä kantaväestöön kuulumattomilla kansakunnilla ei ole ollut eettistä prioriteettia oman paikkansa määrittelemiseen, vaan eri rodut ovat olleet Yhdysvalloissa samalla lähtöviivalla.

Juuri tämä selittää, miksi Obaman kampanja puri tehokkaasti. Hän tulkitsi Yhdysvalloissa asuvia kansakuntia toisin kuin edeltäjänsä: kokoavasti ja yhdenvertaisuutta korostaen. Niinpä hän totesikin, että hänellä on ”erilainen käsitys USA:n kansasta kuin muilla”. Koska Obaman sanoma oli perimmältään tosi, se upposi kuin kuuma veitsi voihin, ja puheillaan hän sai kosteiksi nuorilta naisilta ainakin silmät. Samasta syystä Obaman ympärille saattaa kehittyä maailmanlaajuinen fani-ilmiö.

Obama onnistui kampanjassaan, sillä hän kytki itsensä ja oman maansa yhteen sekä tulkitsi monikulttuurisen USA:n menneisyyttä oman persoonansa kautta. Ihmiset näkivät hänessä samastumisen kohteen, johon he saattoivat projisoida oman henkilökohtaisen historiansa ja toiveensa. Tämäntapaisen Forrest Gump -efektin kautta Obaman onnistui herättää myös isänmaallisten amerikkalaisten kannatus. Hänen taktiikkanaan oli julistaa, että valkoisilla ja mustilla on yhteisiä etuja ja uhkia, ja hänen sanottiin olevan whiteman in blackface.

Monien mielestä Harvadista valmistunut juristi onkin konservatiivisempi kuin republikaanit itse. John McCain, joka on Vietnamin sodan veteraani ja viisivuotinen sotavanki, alkoi näyttää Obaman rinnalla eräänlaiselta Jimmy Carterilta. Tämän kohtalokkaan paradoksin lisäksi 72 vuoden ikä tuomitsi McCainin menneen maailman mieheksi.

Erään keskeisen ongelman mustan miehen tiellä Valkoiseen taloon muodosti se, miten hän voisi saavuttaa yhtä aikaa sekä kristinuskoa tunnustavan mustan väestön että amerikanarabien kannatuksen. Asiassa helpotti tietysti tosiasia, että arabit tuskin menisivät Bushin puolueesta ponnistavan McCainin tueksi, eikä heillä olisi Obamaa parempaakaan vaihtoehtoa. Sen sijaan suuri osa mustien kiihkokristittyjen äänistä olisi hyvinkin voinut löytää tiensä aborttiin kielteisesti suhtautuvan McCainin piikkiin. Yhdysvalloissahan presidentit politikoivat nimenomaan sukupuolimoraalilla, jolloin erilaiset vähemmistöt nousevat helposti vaa’ankieliasemaan.

Tällä kertaa seksuaalivähemmistöjen vaikutus jäi varsin vähäiseksi, ja ihonväri kaappasi suuremman roolin. Esimerkiksi homojen asema vaiettiin vaalikampanjassa lähes täysin, vaikka ehdokkaat olivatkin ilmaisseet kantansa selvästi: Obama äänestäessään perustuslakiin esitettyä avioliittokieltoa vastaan ja McCain linnoittautuessaan kristillisen moraalin taakse jo aborttikysymyksessä. Se, että presidentit esittelevät aborttikantojaan kampanjoissa, on käsittämätöntä, sillä abortti on jo laillistettu Yhdysvalloissa – ellei sitten kyse ole voimassa olevien oikeuksien takavarikoinnista.

Varsin vaaralliseksi Obaman kannalta osoittautui hänen omiin riveihinsä lukeutunut musta fundamentalistipastori Jeremiah Wright, jonka rotupuheita pidettiin Obaman omina kannanottoina, kunnes ehdokas sanoutui irti hänen saarnoistaan. Rodulla on siis edelleen politiikkaan vaikuttavaa merkitystä, mikä saattaa paitsi yhdistää, myös jakaa ihmisiä. Obaman tapauksessa huomiota herättää se, että aina rodullisen näkökohdan pulpahdettua esiin hän sivuutti kyseisen argumentin muiden poliittisten asiakysymysten tieltä.


Maailman pihamaat

Barack Obaman valintaa puolsi tavallaan se Ilta-Sanomien mainitsema seikka, että McCain oli myös ”al-Qaidan ehdokas”. Terroristijärjestö nimittäin ilmoitti ennen vaaleja, että se toivoo republikaaniehdokkaan valintaa, sillä tämä oli luvannut jatkaa sotaa Afganistanissa ja Irakissa. Tämä kertoo jotakin terrorismin logiikasta. Terrorismi on mahdollista vain vastustajan eli vihollisen olemassaolon kautta. Niinpä al-Qaida koki McCainin valinnan oman toimintansa jatkamisen ehdoksi.

Mutta al-Qaidan ilmoitukseen sisältynee myös informaatiosodankäynnillinen näkökohta: se on terroria jo sinänsä. Ennen vaaleja annetulla ilmoituksella oli itse asiassa tarkoitus heikentää McCainin kannatusta. Kun yhdysvaltalaiset saataisiin ajattelemaan, että McCainin tultua valituksi myös al-Qaidan harjoittama terrori jatkuisi, ihmiset ryntäisivät äänestämään Obamaa. Tämän ajattelutavan valossa al-Qaidan suosikiksi paljastui Obama. Ja terroristihan ei koskaan lausu todellisia ajatuksiaan, vaikka muutoin rikollinen tekee tietysti kaikkensa paljastaakseen itsensä. He ovat siis tuon ääneen lausumattomuuden todellisia moniosaajia.

Amerikan ulkopuolinen maailma on joka tapauksessa nähnyt Yhdysvaltojen presidentinvalinnassa yksipuolisesti vain sen ulkopoliittiset ulottuvuudet. Yhdysvaltalaisille itselleen valinta oli ensisijaisesti sisäpoliittinen, ja sisäpolitiikan kenttää varjostavat asuntoluottokriisi, valtion velkaantuminen sekä pitkään jatkunut laskusuhdanne. Yhdysvaltalaiset pitävät näihin ongelmiin vastaamista paljon tärkeämpänä kuin ulkopolitiikkaa, jonka päälinjoista vallitsee kansalaisten keskuudessa suurempi yksimielisyys. Irakin sodasta ei puhuttu vaalikampanjan lopulla vähänlaisesti vain siksi, että tilalle tuli taloudellisia puheenaiheita, vaan siksi, että monet myöntävät sodan perustelluksi. Esimerkiksi Irakin sotaa vastustaa moni, mutta juuri kukaan ei vastusta Yhdysvaltojen joukkoja tai tehtävän oikeutusta sinänsä.

Myöskään rodullisella näkökohdalla ei ole ollut Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa niin suurta merkitystä kuin muualla on ajateltu. Sen enempää Colin Powellia, Condoleezza Ricea kuin 1960-luvun Robert McNamaraakaan ei ole arvioitu heidän ihonvärinsä vaan heidän työsuoritustensa perusteella. Poikkeuksen tosin muodostaa Powell, joka lipsahti vaalitaistelussa Obaman kannattajaksi, vaikka hän toimikin republikaanisen Bushin ulkoministerinä. Ihonvärillä voi siis olla jopa puoluerajojen ylityksiin ohjaavaa merkitystä. Ehkä juuri tässä valossa on ymmärrettävää, että eurooppalaiset monikultturistit näkivät Obaman valinnassa lähinnä hänen etnisen taustansa pitäen häntä erityisesti vähemmistöjen suosikkina.


Vähemmistöjen puolustaja?

Entä miten Obama itse on asennoitunut muihin kuin etnisiin vähemmistöihin? Ulottuvatko hänen tasa-arvon ja solidaarisuuden julistuksensa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen piiriin? Suvaitsevaistohan on aina opettanut, että aitoa monikulttuurisuutta toteutetaan yleisen suvaitsevaisuuden eikä tiettyyn ryhmään kohdistuvan valikoivan suvaitsevaisuuden perusteella.

Todellisuudessa Barack Obaman afrokristilliset taustat sekä hänen riippuvuutensa afroamerikkalaisten ja latinojen kannatuksesta sitoivat häntä homofoobisuuteen. Homofobia puolestaan on vaivannut niin etnisten vähemmistöjen kristillisyyttä kuin suurkaupunkien skeittareita ja koripalloilijoitakin. Etnisesti erilaiset ihmiset eivät haluaisi kuulua rodullisen vähemmistöominaisuutensa lisäksi mihinkään muuhun, esimerkiksi seksuaalivähemmistöön. Siksi he siirtävät avointa vihamielisyyttään pelkojensa kohteisiin, kuten juuri homoihin. Meille homoille New Yorkin etnisissä ghetoissa huudellaan suoraan, ja onpa meihin kohdistettu myös selvää väkivaltaa.

Ammentaessaan kannatustaan näistä piireistä Obama joutui pyörtelemään puheitaan etukäteen, vaikka hän mahduttikin homot jopa viisiminuuttiseen voitonpuheeseensa. Tämä olikin tarpeen, sillä amerikkalaiset äänestivät presidentinvaalin yhteydessä myös homoja koskevista lakialoitteista, ja esimerkiksi Kaliforniassa 52 prosentin heteroenemmistö näyttää kumoavan osavaltion korkeimman oikeuden viimekeväisen päätöksen, jolla sallittiin samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitot.

Toisaalta McCainilla oli asenteiltaan liberaali ja nykyaikainen varapresidenttiehdokas: tämä hieman pimumaisen kuvan itsestään antava Sarah Palin. Aborttikysymys saikin heti käytännöllisen luonteen, sillä Palinin 17-vuotiaan tyttären ilmoitettiin olevan raskaana. Kuin kostoksi mutsinsa porvarillisuudesta teinityttö pullautti itsensä paksuksi. Kuinka paljon avioton teiniraskaus tuokaan Palinille kannatusta, kun kaikenlaiset pervosedät ryhmittyvät hänen taakseen? Liberaalius ei ole tosin sinänsä mikään itseisarvo, kuten ei yleinen suvaitsevaisuus tai monikulttuurisuuskaan. Harva homoseksuaali voi hyväksyä esimerkiksi islamiin tai kristillisyyteen perustuvaa politikointia, ja siksi myös suvaitsevuuden pitää olla aina järkiperäistä ja valikoivaa.


Tulevaisuus

Mitä sitten itse ajattelen Obaman valituksi tulemisesta? Pohdin hänen menestystekijöitään pitkään. Obamalla on varmasti terapeuttinen vaikutus Yhdysvaltoihin kansakuntana. Siksi olen tyytyväinen, että amerikkalaiset päättivät valita hänet. Obaman tapa puhua on intohimoinen ja runollinen. Se merkitsee, että hänestä voi tulla suuri poliitikko, jonka sanoja siteerataan patsaissa ja kirjojen alkulehdillä. Hänen esiintymisensä säteilee hallitsijamaista määrätietoisuutta. Siinä, missä McCain lupasi amerikkalaisille ”taistelun jatkuvan”, Obama puolestaan lupasi yhdistää kansakuntaa. Tämäntapainen isänmaallisuus on paljon parempi lähtökohta mille tahansa politiikalle, onpa sen sisältönä sitten finanssikriisin, kansainvälisten konfliktien tai juoksevien asioiden hoito. Tässä mielessä Obama on yhtä moderni ja avoin lupaus tulevaisuudelle kuin Ayaan Hirsi Ali on ollut muslimien yhteisölle.

Toivotan siis Obamalle onnea. Hän näyttää reilulta jätkältä ja pystyy poliitikoille epätyypilliseen tapaan vakuuttamaan ihmiset siitä, että tarkoittaa mitä sanoo. Hänessä on lisäksi tiettyä karismaa, ja hän näyttää saaneen myönteisiin tekoihin tarvittavan vaihteen päälle. Onhan se kieltämättä hieman hullua, että Osaman ennustetaan lopettavan, kun valituksi tuli Obama, jonka sukunimi on kuin huono väännös sanasta ”Osama” ja toinen nimi (Hussein) tuo mieleen Irakin syrjäytetyn hallitsijan. Kun markkinoitavan ehdokkaan brandiin liittyy niin ylitse käymättömiä imago-ongelmia kuin Obaman nimeen, mutta hän siitä huolimatta tuli valituksi, ei tuotekaan voine olla huono. Ellei sitten ole niin, että muslimiksikin luullun Obaman valinta oli jatkuvan pakolaisvirran seuraus ja eräänlainen luonnon kosto kaiken sen kärsimyksen lisäksi, jota Yhdysvaltain kansa oli joutunut kestämään terrorin pelossa. Minulle itselleni on tietysti samantekevää, mitä väriä poliitikko edustaa, kunhan hänen toimissaan on järkeä.

Koska B. Obama on suhteellisen nuori, hänestä välittyy energinen tahtotila. Mutta hänellä on edessään niin suuria haasteita, että järjen lisäksi hän tarvitsee myös paljon hyvää tuuria. Vaikka Obama saikin taakseen peräti 365 valitsijamiestä Yhdysvaltain vaalitavan vuoksi, hänen voittonsa oli äänissä mitattuna täpärä, sillä annetuista äänistä hän sai vain 53 prosenttia. Samanaikaisesti pidetyissä kongressivaaleissa demokraatit eivät saaneet 100-paikkaiseen senaattiin täyttä 60 paikkaa, mikä olisi tehnyt opposition filibusterin eli puhumalla jarruttamisen mahdottomaksi. Obamalla ei ole myöskään taskussaan mitään sellaista korttia, jolla Yhdysvaltain talous voitaisiin laittaa taikaiskusta kuntoon ja kansainväliset suhteet selvittää. Ilman Yhdysvaltojen omaksumaa maailmanpoliisin roolia tämä maapallo ajautuisi luultavasti entistäkin sekasortoisempaan tilaan. Irakin sodan on arvioitu päättyvän aikaisintaan ensi vuosikymmenen puolivälissä, ja sotaan ehtii todennäköisesti vielä Obaman seuraajakin.