Viro vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon?

Toimittaja Leena Hietasen Viro-pamfletti Viron kylmä sota (2008) on uskomattominta historiallista potaskaa, mitä tässä maassa on julkaistu. Kirjoittaja väittää, että Viro pitää apartheid-järjestelmää, jolla maan venäläisväestöltä on muka viety kansalaisoikeudet. Hän myös kyseenalaistaa käsityksen maan miehittämisestä sekä väittää Viron liittyneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon! Ei ole ihme, että virolaiset raivostuivat kyseisistä tulkinnoista.

Sinänsä on tietenkin suotavaa, että historiankirjoittajien joukkoon etsiytyy myös naisnäkökulmaa, mutta pitääkö jäljen olla tällaista? Ei ole ihme, että Hietanen tunnustaa omassa blogissaan saaneensa aiemmin potkut toimittajantyöstään Kauppalehdestä ja Turun Sanomista.

Teoksessa esitetään myytinmurtamisen varjolla sellaisia epätotuuksia, joita ei oikeuta sen enempää venäläisen nykyväestön puolesta tunnettava humanismi kuin pelkkä ärsytyskynnystä testaava kokeilunhalukaan. Jos Jean-Marie Le Pen vedetään oikeuteen mielipiteistään Ranskassa, niin montako kertaa Hietanen pitäisi vetää kärjille mielipiteistään Virossa?

Viron miehityksen vähättely ja Viron kansan ongelmat ovat niin suuria historian vääryyksiä, ettei niiden kääntäminen päälaelleen Hietasen omassa kaleidoskoopissa ole mitenkään perusteltua. Se, että venäläisillä menee Virossa nykyään huonosti, on kyseisen miehittäjäkansan omaa syytä. Tilanne tarjoaa varoittavan esimerkin siitä, mitä kansakuntien monikulttuurisesta sekoittamisesta voi seurata.

En näe kyseisen kirjan julkaisemiseen muuta syytä kuin sen, että kustantaja WSOY tavoittelee sillä huomiota ja kirjan mahdollisella myynnillä liikevoittoa. Tällaisten teosten liikkeelle laskeminen kertoo julkaisupolitiikan sairastumisesta. Totuuden ei anneta merkitä mitään, vaan käsistä päästetään väitteitä, jotka eivät ole historiallisesti tosia, ja myös subjektiivisina tulkintoina ne ovat Pahkasian tasolla. Paljastavaa on, että kirja ilmestyi uuden Barrikadi-sarjan ensimmäisenä niteenä. Paitsi että kustantajilla olisi tärkeämpääkin painettavaa, myöskään kirjailijan itsensä ei kannattaisi uhrata julkisuushakuisuudelle omaa kunniaansa.

Teoksen ulkopoliittisena tehtävänä lienee pilata Suomen ja Viron välejä, ja parhaiten tekeekin se, joka ei moisesta provosoidu vaan jättää kirjan omaan arvoonsa. Myös Hietasen harjoittama tsuhnittelu (venäläisten halventava ja rasistinen ilmaus suomalaisista) on pelkkää minulle itselleni käsittämätöntä oman pesän likaamista. Kirjoittajan henkilöllisyydestä tiedän vain sen, että hänellä on ollut tuo (n)ostalgiamyönteinen linja jo pitkään, ja kaikessa hän on ollut kallellaan N-liittoon. Tehtävänä lienee purkaa omia komplekseja.