”Kosmopoliittinen intellektuelli”

Olen usein pohtinut, miksi vasemmistolaisten tieteenharjoittajien ja poliitikkojen täytyy erikseen alleviivata, milloin he ovat intellektuelleja ja milloin eivät. Ilmeisesti vasemmistoäänenpainoilla puhuvaa henkilöä ei muutoin pidettäisi älymystön jäsenenä. Perinteisesti intellektuellit on mielletty yhteiskuntaluokaksi, johon pääsyä ei voi ansaita virkauralla eikä poliittisilla meriiteillä – harvoin myöskään pelkillä tieteellisillä ansioilla.

Älymystöön kuulumisen välttämättöminä ehtoina pidetään vapautta ja riippumattomuutta julkisesta ja taloudellisesta vallasta sekä kykyä arvostella niitä organisaatioita, joissa itse toimii. Intellektuellien automaattinen paikka on tällöin tietysti marginaalissa, jonne heidät pakotetaan, ja useimmiten intellektuelli onkin ammatiltaan kirjailija.

Viime viikon Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Paavo Lipponen sai haudotuksi eduskuntatalon kammiossaan muistelmateoksen, jossa hän tuttuun tapaansa ärähtää, tällä kertaa Erkki Tuomiojalle ja Heikki Patomäelle. Koska Tuomioja ei ole syntymädemari vaan porvarin poika, on Lipposen lausunto hänen ”ylimielisyydestään” tietysti ymmärrettävä. Vaikka kyseessä on jonkinlainen demarien oma sisäinen kiista, voinen ymmärtää myös Lipposen mielipiteen siitä, ettei professori Patomäki ole hänen mielestään ”intellektuelli”.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa puolestaan oli Ylioppilaslehden entisen päätoimittajan, Esa Mäkisen, kirjoittama suitsutus Patomäelle. Sillä, miten paljon tiedeyhteisössä saa virkoja, rahaa ja julkisuutta, ei näytä olevan mitään rajaa, kunhan on niin sanottu ”vasemmistointellektuelli”. Jutun mukaan Patomäki pitää itseään kaikessa vaatimattomuudessaan ”kosmopoliittisena intellektuellina”.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten kukaan ihminen, joka ilmoittaa vastustavansa globaalina ja universaalina ideologiana näyttäytyvää ”uusliberalismia”, voi samanaikaisesti esiintyä kosmopoliittisena intellektuellina, jonka pääasiallinen tehtävä on pellehypellä maasta toiseen?

Lisää veroja nämä attackilaiset tietysti keräisivät kansainvälisen kapitalismin hillitsemiseksi, mutta samalla he vastustavat kansallisvaltioajatusta ja kansallismielisyyttä, jotka käytännössä muodostavat parhaan poliittisen ja aatteellisen suojan globalisaation haittoja vastaan. Marxismi, kommunismi ja sosialismi saivat aikaan niin pahaa jälkeä, ettei niihin perustuva yhteiskuntakritiikki vakuuta ainakaan älyllisyydellään, ja suurin osa filosofeista onkin kautta aikojen kirjattu intellektuelleiksi heidän edustamansa liberalismin ja individualismin ansiosta.

Yliopiston tulospalkkausjärjestelmästä suivaannuttuaan Patomäki pyrkii tietysti rehtoriksi, mutta samaan hengenvetoon hän myöntää kääntävänsä selkänsä suomalaiselle yliopistolle heti, jos nimitystä ei tule ja hänen omat etunsa eivät vaalissa tärppääkään. Sitten hän pakenee vastuutaan Australiaan, jossa voi taas osallistua – ja mihin? No tietysti ”laajempiin ja globaaleihin” keskusteluihin.

Vaikka jokaisen vasemmistointellektuellin kuori epäilemättä kätkeekin monipuolisen luovan neron, on syytä muistaa, että ovat tässä maailmassa muutkin ihmiset lukeneet useaa pääainetta eri yliopistoissa kuin korkeisiin virkoihin nimitetyt tieteen pullasorsat.