31. toukokuuta 2008

Spes patriae


Olin tänään pyöräilemässä Itäkeskuksessa ja osuin pahamaineisena pidetylle Tallinanaukiolle. Mieluiten käyttäisin jotain muuta sisääntuloreittiä, sillä alue on slummiutettu värikylläisellä ja monenkirjavalla kulttuurilla, ja tunnelma on aidosti ”etninen”. Mutta rakennukseen ei pääse luontevasti sisään juuri muuta kautta.

Panin merkille, että islamilaisen puolueen Abdullah Tammi oli aloittanut kunnallisvaalikampanjansa ja saarnasi megafoniin rakennuksen edessä olevalla torilla mukanaan pari kuulijaa. Ohitettuani porukan ja lähestyessäni sisäänkäyntiä korviini alkoivat kantautua oven edessä kerjäävän huilunsoittajan sävelet. Joko taas näitä kerjäläisiä?! Korvani alkoivat kuitenkin lähes valua laavaa, kun viisissäkymmenissä olevan suomalaisen muovihuilusta luikertelivat Sibeliuksen Finlandian sulosävelet: ”Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa...” Ja vieläpä täysin virheettömästi.

Siinä, missä entinen palomies Tammi kärsii New Yorkin terrori-iskun aiheuttamasta Tukholma-syndroomasta ja on siis mennyt vastustajan puolelle, siinä suomalaisen huilunsoittajan Finlandia oli eräänlainen vastaprotestin muoto. Monikultturistetuissa lähiöissä kantaväestö ja maahanmuuttajat (sekä heidän suomalaiset edustajansa) ottavat nyt yhteen. Tällaisenko tilanteen me Suomeen haluamme? Mikäli emme, ei ole syytä kuunnella periaatteellisella tasolla liikkuvia vaalipuheita, vaan äänestää suoraan sellaista puoluetta ja henkilöä, joka vastustaa kyseisiin ongelmiin johtavaa politiikkaa sekä korjaa niitä.

Kurjaa, että Helsingin Sanomat raportoi poliisin viikontakaisesta telttailupartiosta Tallinanaukiolla jälleen niin puolueellisesti kuin voi – ja tietysti pyrkimällä syyllistämään suomalaisia kantaväestöön kuuluvia ihmisiä. Miksiköhän muuten kaikista pääkaupunkiseudun kauppakeskuksista järjestyksenpidoltaan ongelmalliseksi on osoittautunut vain Itäkeskus, jossa on paljon maahanmuuttajia, kun taas Vantaan Jumbossa, Espoon Sellossa ja Matinkylän Omenassa, joita kansoittavat etupäässä suomalaiset, vastaavia ongelmia ei ole?

Tänään on koulunpäätös- ja lakkiaispäivä, joka näkyi myös katukuvassa, kun pyöräilin takaisin kantakaupunkiin. Onnea kaikille tuntemilleni gay-pojuille ja samalla tietysti muillekin uusille ylioppilaille, jotka saavat painaa päähänsä valkolakin länsimaiseen rationalismiin vihkimisen merkiksi ja osoitukseksi siitä, että he kuuluvat isänmaamme parhaimmistoon. Onnittelen myös kaikkia niitä, jotka eivät (vielä) päässeet ylioppilaiksi. Toivottavasti olette valinneet rohkean elämän.

25. toukokuuta 2008

Kun sotilas muuttaa maata


Eräs tapa hallita ja johtaa ihmisiä armeijassa on redusointi. Sillä tarkoitetaan ihmisten riisumista persoonallisista piirteistä ja heidän palauttamistaan samalle viivalle muiden kanssa. Tavallaan se on valheellista, koska ihmiset ovat mitä ovat. Mutta armeijassa ihminen laitetaan myös kokonaan uusien arviointiperusteiden eteen, jotka ovat tietysti tekaistuja, ja siitä kertoo armeijalle tyypillinen pakottaminen. Mutta tällä tavoin heidät saadaan joka tapauksessa näyttämään alkutekijöissään olevilta.

Armeijaa on aina pidetty hyvänä sopeuttajana, mikä ei ole ihme, koska se perustuu pakkoon. Ja jalomielisenä johtajana pidetään sellaista, joka antaa kaikille saman tilaisuuden. Niinpä armeijaa voisi pitää myös hyvänä monikulttuurisena integroijana. Ihailen sitä tapaa, jolla maahanmuuttajat suorittavat asevelvollisuuden Suomen Puolustusvoimissa. Samoin ihailen Juhani Kaskealan ennakkoluulottomuutta. Helsingin Sanomien siteeraaman tv-kommentin mukaan hän sanoi näin:

”On todella ilo käydä harjoituksissa seuraamassa, kun somalinuorukainen ryhmänjohtajana johtaa tykkiryhmää, jossa on harjatukkaisia suomalaisia perinteisiä julleja, ja kun homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti.”

Ajatus olisi hyväksyttävä, jos sitä ei leimaisi keinulautaefekti, jonka mukaisesti yhden ryhmän mainetta koetetaan kohottaa toisen kustannuksella. Aristoteles sanoi sitä aikoinaan hybrikseksi, joka ”Ars Rhetorica”-kirjan kohdan 1378b mukaan tarkoittaa sitä, että joku ihminen ylentää itseään alentamalla muita. No, se on kenties tyypillistä armeijalle kokonaisuudessaankin, mutta eikö tuo komentajan sitaatti ole kuitenkin omiaan jakamaan ryhmää? Siteeraan vastaukseksi Helsingin Sanomien anonyymin kommenttikirjoittajan ajatusta, jonka hän puolestaan esitti näin:

”Entä jos Kaskeala olisi sanonut: ’On todella ilo käydä harjoituksissa seuraamassa, kun harjatukkainen suomalaisnuorukainen ryhmänjohtajana johtaa tykkiryhmää, jossa on käkkärätukkaisia somalialaisia julleja, ja kun homma näyttää vielä toimivan erinomaisesti’? – Niin kauan, kun Kaskeala ei voi sanoa ääneen tällä jälkimmäisellä tavalla, tai Viivi Avellan ei voi kertoa miesmaustaan herättämättä protestiaaltoa, yhteiskunnassa on rasismia – kantaväestöä kohtaan.”

Todellakin: jos luontaisista ominaispiirteistä ei voi mainita molemmin puolin ja esimerkiksi leikillisesti ilman että joutuu tulikivenkatkuisten syytösten kohteeksi, se on merkki siitä, että ihmisten persoonalliset piirteet ovat heille jotenkin vaivaksi. Aitoa tasa-arvoa ilmentäisi se, että poliittisesti korrektia balanssointia (kuten komentajan kannanotossa) ei tarvittaisi.

Onpa sotilaiden etnisten taustojen kanssa niin tai näin, maanpuolustustahdon tärkein motiivi on sotilaan ja kansakunnan oma intressi eli etu. Pelkkä yhteenkuuluvuuden tunne ei vielä riitä, jos valtioiden välillä vallitsee aito konflikti. Puolustaisiko esimerkiksi venäläinen maahanmuuttaja Suomea Venäjää vastaan? Entä muslimi, jos Suomi Naton jäsenenä tai muulla tavoin joutuisi sotaan esimerkiksi Turkin, tai Turkin integraation jälkeen lähinnä seuraavien rajanaapurien eli Iranin, Irakin tai Syyrian kanssa? Islam kieltää muslimia nostamasta asetta uskonveljeään vastaan. Olisiko silloin hyvä, jos armeijamme olisi maailmankatsomuksellisesti kovin hajanainen tai peräti maahanmuuttajajohtoinen? Hienoa kuitenkin, jos kokemukset ovat tähän asti olleet hyviä!

24. toukokuuta 2008

Viisumitta Viipuriin?


Alexander Stubbin halu poistaa viisumipakko Suomen ja Venäjän väliltä on samanlainen kuin Leonid Brezhnevin pyrkimys poistaa aikaa myöten koko raja. Ei ole oletettavaa, että viisumivapaus edistäisi Venäjän demokratisoitumista, joten Stubbin perustelut ovat kestämättömiä. Ne voinevat perustua vain siihen väärinkäsitykseen, että Suomi pystyy opettamaan Venäjälle, kuinka demokratisoidutaan. Ja juuri kun Paavo Lipponen totesi, ettei Venäjälle pidä saarnata edes ihmisoikeuksista.

Omasta mielestäni Suomi voisi kyllä muistuttaa Venäjän sitoutumisesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Mutta kukaan ei voi opettaa venäläisille demokratiaa vain rajoja madaltamalla. Oikea järjestys olisi seuraava: maassa pitää ensin vallita demokraattiset ja oikeudenmukaiset olot, ja vasta sen jälkeen voidaan harkita, onko syytä lisätä liikkuvuutta. Ikävää, että Helsingin Sanomat tempaisee taas maahanmuuton ja monikulttuurisuuden puolesta esittämällä päivän kysymyksensä muodossa ”Ilahtuisitko mahdollisuudesta matkustaa viisumitta Venäjälle?” Asian ydinhän ei ole tämä, sillä Suomessa on vaivaiset 5 miljoonaa mahdollista turistia mutta Venäjällä 143 miljoonaa. Kysymys pitäisi esittää muodossa: ”Ilahtuisitko maahan pyrkivistä kymmenistä, jopa sadoista tuhansista venäläisistä, joita Lappeenrannan kaupungissa on jo nyt niin paljon, ettei suomen kieltä kuule muualla kuin sankarihautausmaalla?”

Viimeksi Venäjältä tultiin Suomeen ilman viisumia jatkosodan aikaan. On syytä muistaa, että jos Viipuri kuuluisi edelleen Suomelle (kuten kuuluisi), niin viisumia siellä käymiseen ei tarvittaisi. Koska Viipuri on edelleen miehittäjän hallussa, venäläisten tavoitteeseen saavuttaa helpompi oleskeluoikeus myös muualla Suomessa ei pidä suostua. Olisi myös outoa, jos Suomi ainoana EU-maana yksin luopuisi viisumikäytännöstä suhteessa Venäjään. Kaikki maat, joilla on jotain suojeltavaa, kuten Yhdysvallat, pitävät yllä sekä viisumipakon että tiukat maassaoleskelumuodollisuudet työskentelylupineen.

Niin kauan kuin Suomen ja Venäjän välillä vallitsee syvä elintasokuilu, Suomi on liian houkutteleva kohde niille lähes viidelle miljoonalle ihmiselle, jotka asuvat jo yksinomaan Pietarin alueella. Tulijoita Venäjältä on tähänkin asti riittänyt. Stubbin ehdotus paljastaa hänen katteettoman idealisminsa, jota ehdin ounastella jo eräässä edellisessä blogissani. Noiden ”asiantuntijoina” pidettyjen virkamiespoliitikkojen ”pätevyys” ei taidakaan olla mitään muuta kuin heille suopeiden kollegojen hyväksyntää sen johdosta, että nämä haluavat edistää monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa.

Olen usein ihmetellyt, mihin tuo Euroopan unionissa koulutettu poliitikkokunta tätä maata oikein ajaa ja kenen eduksi. Euroopan integraatio olisi sujunut hyvin, jos se olisi jäänyt pelkäksi taloudelliseksi liitoksi. Ongelmia EU aiheuttaa pyrkiessään sosiaalisesti yhtenäiseksi eli etnisesti hajanaiseksi unioniksi, joka ei koostukaan enää vain talousliberalismista vaan valitettavasti myös sosiaaliliberalismista, joka maahanmuuton muodossa aiheuttaa etnisiä ristiriitoja. Pelkkä taloudellinen unioni olisi voinut vielä toimia.

Kun Euroopan maiden välillä ei tarvitse kommunismin kukistumisen vuoksi enää käydä ideologista sotaa, niin poliitikkokunta on nyt löytänyt keinon tuottaa sellaisia valtioiden sisäisiä demografisia ja etnisiä muutoksia, jotka johtavat riitoihin kansallisvaltioiden sisäpuolella. Pahimmassa tapauksessa väestöjen sekoittamisesta ei ole pitkä matka siihen, että piikkilanka-aitoja aletaan pystyttää kansalaisyhteiskuntien sisälle aivan spontaanisti. Eikä siitä ole pitkä matka vainoihin eikä vihaan. Ja kaikki tämä ihan luonnollisena seurauksena ja ihmisten henkilökohtaisina reaktioina kyseiseen politiikkaan ilman, että sitä aiheuttaa kukaan tai mikään. Ainakaan sitä ei tunnusta aiheuttavansa kukaan poliitikko itse. He yleensä kääntävätkin selkänsä heti havaittuaan työnsä tulokset.

21. toukokuuta 2008

Vasemmistopopulistit


Lähes aina kun joku oikeistolainen poliitikko lausahtaa jotain humoristista tai osallistuu viihteen edustajana politiikkaan, 1970- ja 1980-luvun ”entiset vasemmistolaiset” paheksuvat ”mediayhteiskunnan logiikkaa”, politiikan ”viihteellistymistä” tai yleistä ”popularisoitumista”, aivan niin kuin Tommi Hoikkala blogissaan.

Kritiikin kohteeksi joutui tällä kertaa juontaja Jaana Pelkonen tultuaan nimitetyksi Kokoomuksen eduskunta-avustajaksi, ja saman arvostelun kohteeksi on päätymässä myös Jasmin Mäntylä asetuttuaan Kokoomuksen kuntavaaliehdokkaaksi Oulussa.

Mutta jos joku Esko Seppäsen tai Esko-Juhani Tennilän tapainen pakinoitsija naljaisee jotakin selvästi populistista, niin siihen nämä Yleisradion omiksi kolumnisteikseen nostamat kommentoijat eivät yleensä puutu. Kukaan heistä ei ollut myöskään huolissaan silloin, kun tv-juontaja Maria Guzenina-Richardson alkoi pyrkiä politiikkaan ja ponnahti eduskuntaan SDP:n listalta.

En tarkoita, että politiikka ei saisi tai sen pitäisi popularisoitua. Sen sijaan tarkoitan, että populismista ollaan huolissaan kovin puolueellisella tavoin. Mainitessaan vähättelevään sävyyn siitä, että Pelkonen sai lopultakin valmiiksi maisterintutkintonsa Helsingin yliopistossa, Hoikkala ei jaksa mainostaa sitä, missä hän itse kävi kouluttautumassa: Moskovassa.

20. toukokuuta 2008

Suomalainen korruptio


Kansainvälinen tutkimuslaitos Transparency International on toistuvasti mitannut Suomen ”maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi”. Tosiasiassa tulos ei pidä paikkaansa. Suomessa taloudellista ja siten mitattavissa olevaa korruptiota ei tarvita, sillä virkamiehet toteuttavat toisten virkamiesten ja taloudellisen vallan toiveet muutenkin, ilman rahalahjuksia. Suomessa ei livautella paksuja setelitukkoja, kuten Italiassa tai Japanissa, vaan vaihdetaan sosiaalista pääomaa ja salaisia kädenpuristuksia. Niinpä suomalainen korruptio on pahin korruption muoto, sillä se on systeemin osa ja hyväksytään sellaiseksi.

Tämän virallisen korruption rinnalta on nyt paljastunut eräs epävirallisen korruption muoto: salainen vaalirahoitus. Suoran tuen sijasta yritykset perustivat Kehittyvien maakuntien Suomi -nimisen yhdistyksen, joka suuntasi keräämänsä varat ehdokkaiden tukiyhdistyksille. Pimityksen lisäksi asiaan liittyy myös poliittisen vallan parlamentaarisuutta ja demokratiaa koskeva ongelma. Vallassa istuu hallitus, jolle kaupan ja teollisuuden pääomapiirit ovat suopeita. Rikkaat siis ostavat poliittista valtaa myöntämällä ehdokkaille taloudellista tukea, jolla nämä puolestaan ostavat mainostilaa ja ääniä tyhmänä pitämältään kansalta.

Asiaa ei korjaa Hesarin jutussa mainitun liikemiehen selittely, että liikemiespiirien tuella vältetään tilanne, jossa vain rikkailla olisi varaa kampanjointiin. Tekemällä ”rikkaita” ainoastaan omista suosikeistaan nämä rahamiehet myöntävät poliitikoille juuri sen verran varoja kuin heidän valituksi tulemisensa ja puolelle ostamisensa vaatii. Ei siis ole niin, että lahjoittaja olisi kannattaja. Tosiasiassa lahjoittaja laittautuu poliittisen vallankäyttäjän rooliin, kun taas ehdokas on pelkkä rahoittajansa kannattaja poliittisessa koneistossa. Ja suurten pääomatahojen etu on tietenkin sama kuin globaalin, kasvottoman ja monikulttuurisen kapitalismin etu.

Koska itse en ole oikeistolainen enkä vasemmistolainen vaan jotain aivan muuta, minun on filosofina hyvä sanoa, että oikeistohallitus ainoastaan vaihtoi punamullasta ja kansanrintamasta tutun ay-korporatismin juuri tuohon kaupan ja teollisuuden harjoittamaan taloudelliseen korruptioon. Kun suuri osa kansanedustajista ja melkein kaikki ministerit jättivät vaalirahoituksensa ilmoittamatta, myös Suomessa on aika myöntää, että tyhjänpäiväisten ihmissuhdejupakoiden lisäksi maassa on lopultakin myös ”vakava poliittinen kriisi”.

Ikävää vain, että pääministeri suostuu tunnustamaan tämän, sillä se luo vaikutelman, että poliitikot muka taistelevat korruptiota vastaan, kun taas kansalaisten taholta lausuttuna tuohon toteamukseen tulisi syyttävä ja vaativa sävy. Vallassa istuva hallitus on jo ensimmäisen vuotensa aikana mokannut niin pahasti ja monta kertaa, että en ihmettelisi, vaikka se pian kaatuisi. Jossain vähemmän korruptoituneessa maassa näin olisi jo käynyt. Ilman uusia vaaleja hallituksen vaihtaminen olisi kuitenkin turhaa, sillä uusi koalitio muodostettaisiin toisista yhtä korruptoituneista poliitikoista.

Salaisen vaalirahoituksen paljastuminen on vain luottamuspulan huipentuma. Takana on myös se syvempi ongelma, että poliittisia mielipiteitä ei saa mediassa esille muuten kuin kalliilla kampanjoilla. Koska ilman rahoitusta ei pärjää, voi tukeminen olla joskus hyväkin asia, mutta sen pitäisi olla avointa. On harvinaista, että kukaan poliitikko maksaa laskujaan itse, mutta tällaisiakin suoraselkäisiä ihmisiä tästä (ilmoitettujen tukien) listasta vielä löytyy.

18. toukokuuta 2008

”Kosmopoliittinen intellektuelli”


Olen usein pohtinut, miksi vasemmistolaisten tieteenharjoittajien ja poliitikkojen täytyy erikseen alleviivata, milloin he ovat intellektuelleja ja milloin eivät. Ilmeisesti vasemmistoäänenpainoilla puhuvaa henkilöä ei muutoin pidettäisi älymystön jäsenenä. Perinteisesti intellektuellit on mielletty yhteiskuntaluokaksi, johon pääsyä ei voi ansaita virkauralla eikä poliittisilla meriiteillä – harvoin myöskään pelkillä tieteellisillä ansioilla. Älymystöön kuulumisen välttämättöminä ehtoina pidetään vapautta ja riippumattomuutta julkisesta ja taloudellisesta vallasta sekä kykyä arvostella niitä organisaatioita, joissa itse toimii. Intellektuellien automaattinen paikka on tällöin tietysti marginaalissa, jonne heidät pakotetaan, ja useimmiten intellektuelli onkin ammatiltaan kirjailija.

Viime viikon Helsingin Sanomissa kerrottiin, että Paavo Lipponen sai haudotuksi eduskuntatalon kammiossaan muistelmateoksen, jossa hän tuttuun tapaansa ärähtää, tällä kertaa Erkki Tuomiojalle ja Heikki Patomäelle. Koska Tuomioja ei ole syntymädemari vaan porvarin poika, on Lipposen lausunto hänen ”ylimielisyydestään” tietysti ymmärrettävä. Vaikka kyseessä on jonkinlainen demarien oma sisäinen kiista, voinen ymmärtää myös Lipposen mielipiteen siitä, ettei professori Patomäki ole hänen mielestään ”intellektuelli”.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa puolestaan oli Ylioppilaslehden entisen päätoimittajan, Esa Mäkisen, kirjoittama suitsutus Patomäelle. Sillä, miten paljon tiedeyhteisössä saa virkoja, rahaa ja julkisuutta, ei näytä olevan mitään rajaa, kunhan on niin sanottu ”vasemmistointellektuelli”. Jutun mukaan Patomäki pitää itseään kaikessa vaatimattomuudessaan ”kosmopoliittisena intellektuellina”.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten kukaan ihminen, joka ilmoittaa vastustavansa globaalina ja universaalina ideologiana näyttäytyvää ”uusliberalismia”, voi samanaikaisesti esiintyä kosmopoliittisena intellektuellina, jonka pääasiallinen tehtävä on pellehypellä maasta toiseen? Lisää veroja nämä attackilaiset tietysti keräisivät kansainvälisen kapitalismin hillitsemiseksi, mutta samalla he vastustavat kansallisvaltioajatusta ja kansallismielisyyttä, jotka käytännössä muodostavat parhaan poliittisen ja aatteellisen suojan globalisaation haittoja vastaan. Marxismi, kommunismi ja sosialismi saivat aikaan niin pahaa jälkeä, ettei niihin perustuva yhteiskuntakritiikki vakuuta ainakaan älyllisyydellään, ja suurin osa filosofeista onkin kautta aikojen kirjattu intellektuelleiksi heidän edustamansa liberalismin ja individualismin ansiosta.

Yliopiston tulospalkkausjärjestelmästä suivaannuttuaan Patomäki pyrkii tietysti rehtoriksi, mutta samaan hengenvetoon hän myöntää kääntävänsä selkänsä suomalaiselle yliopistolle heti, jos nimitystä ei tule ja hänen omat etunsa eivät vaalissa tärppääkään. Sitten hän pakenee vastuutaan Australiaan, jossa voi taas osallistua – ja mihin? No tietysti ”laajempiin ja globaaleihin” keskusteluihin.

Vaikka jokaisen vasemmistointellektuellin kuori epäilemättä kätkeekin monipuolisen luovan neron, on syytä muistaa, että ovat tässä maailmassa muutkin ihmiset lukeneet useaa pääainetta eri yliopistoissa kuin korkeisiin virkoihin nimitetyt tieteen pullasorsat.

17. toukokuuta 2008

Homot ja suomalaisuus


Viime maanantaina vietettiin J. V. Snellmanin päivää, joka tunnetaan myös suomalaisuuden päivänä. Kansallisina juhlapäivinä tulee useasti mieleen epäilys, että ne ovatkin enää vain muistopäiviä. Kansainvälistämisen ja monikulttuuristamisen aikoina tällainen ajatus on lähempänä kuin koskaan. Tänään, toukokuun seitsemäntenätoista, puolestaan vietetään yleistä homofobian vastaista päivää. Molemmat päivät sopivat juhlittaviksi heleän kevään keskellä, ja toivon, että niiden viettämisellä olisi sisältöä myös tulevaisuudessa.

Homojen ihmisoikeustilanne ei ole missään muualla maailmassa niin hyvä kuin se on Pohjoismaissa, Yhdysvalloissa ja muutamissa Länsi-Euroopan valtioissa, kuten Britanniassa ja Saksassa. Euroopan unionin alueella homojen syrjinnästä on syytä olla huolissaan varsinkin Itä-Euroopan entisissä sosialistimaissa. Kuin kaikuna menneiltä ajoilta homoja vastaan järjestetään edelleenkin suoranaisia vihamarsseja esimerkiksi Venäjällä, Virossa, Liettuassa ja Puolassa. Tämä tavallaan todistaa, että hyvinvointia ja yhteiskuntaluokkien välistä ymmärrystä voidaan edistää parhaiten vahvojen kansallisvaltioiden sisällä – ei sen tapaisissa useista valtioista koostuvissa totalitarismeissa, jollainen esimerkiksi Neuvostoliitto oli. Islamilaiset maat puolestaan muodostavat keskusjohtoisen uskonnollisen totaliteetin, jossa homojen asema on ankea ja kaikkia seksuaalivähemmistöjä sorretaan sekä rangaistaan systemaattisesti.

Länsimainen demokratia ja rationalismi ovat kehittyneet kukoistavimpaan kukkeuteensa nimenomaan kansallisvaltioissa ja niiden ansiosta. Kansallisvaltioita edeltäneenä aikana Euroopassa vallitsi kosmopoliittinen ja monikulttuurinen hajanaisuus, jossa aatelisto ja ylimmät säädyt käyttivät valtaa ja taistelivat keskenään. Sen sijaan kansallisvaltio on taannut säätyjen yhdistymisen ja toiminnan yhteisten päämäärien hyväksi. Tällöin myös työväenluokalle on tarjoutunut mahdollisuus poliittiseen osallistumiseen ja tavoitteidensa edistämiseen. Yhteen hiileen puhaltamisen on mahdollistanut nimenomaan kansallisvaltio, jossa luokkakuilut on lapioitu umpeen. Tätä kautta nationalismi on taannut sekä hyvinvoinnin, demokratian että rationalismin kehittymisen, kun yhteiskuntaluokat ovat voineet löytää toisensa ja yhteiset etunsa kansallisvaltioiden sisällä. Pitämällä yllä kansallisvaltioiden erilaisuutta nationalismi on varmistanut erilaisuuteen sisältyvän rikkauden maailmassa.

Gay, sano islamille ”Ei!”

Kansakuntien etninen olemassaolo on useinkin kyseenalaistettu niin sanotussa postmodernissa ajattelussa, ja on väitetty, että ”kansan” määrittävät nykyään erilaiset maut, tyylit ja elämäntapa. Vastaväitteeksi voidaan todeta, että mikäli asiat todellakin ovat näin hajanaisesti, kyseisiä uusia yhteiskuntaluokkia tai säätyjä yhdistämään nousee entistä vahvemmin ainoa jäljellä oleva peruste, etninen alkuperä ja siihen liittyvä intressi: kansallinen taloudellinen, sosiaalinen ja turvallisuuspoliittinen etu.

Me homoseksuaalit olemme olleet eräänlainen yhteiskuntaluokka. Kun Euroopan unionissa pyritään nyt korjailemaan homojen oikeuksia, ne kytketään kuitenkin virheellisesti yhteen maahanmuuton edistämisen kanssa. Homojen oikeuksia koetetaan tällöin edistää yleisen syrjinnänvastaisuuden perusteella. Syrjintää tuleekin vastustaa. Mutta homojen oikeudet ja asema ovat kuitenkin täysin eri asioita kuin siirtolaisuuden suosiminen. Niinpä en hyväksy enkä kannata esimerkiksi Vihreän Liiton ohjelmiin kirjattuja kannanottoja, joiden mukaan homojen asemaa koetetaan edistää osana maahanmuuton lisäämistä. En näe sellaisessa politikoinnissa mitään järkeä, ja pidänkin tärkeänä, että kantaväestöön kuuluvien homojen ja Suomessa olevien tai tänne pyrkivien maahanmuuttajien asema erotetaan toisistaan. Näitä asioita ei pidä käsitellä yhtenä kokonaisuutena.

Homojen sanotaan hyötyvän monikulttuurisuuden edistämisestä, mutta todellisuudessa suomalaisten homojen yhteydet kantaväestöön kuuluvien heteroiden kanssa ovat paljon tärkeämmät kuin ne muutamat yhteydet, joita joillakin homoilla saattaa olla maahanmuuttajaväestön kanssa. Sen sijaan erottavia tekijöitä maahanmuuttajiin on useita, ja yksi niistä liittyy esimerkiksi islamin homovastaisuuteen. Homojen ei kannata edistää monikulttuurisuuden ideologian kautta tapahtuvaa Euroopan islamistumista, sillä se merkitsee meidän vapautemme kaventumista, jopa suoranaista uhkaa turvallisuudellemme.

Jos homojen asemaa koetetaan edistää maahanmuuton suosimisen ja yleisen mutta useimmiten näennäisen suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden kautta, on vaarana, että homot saavat ennen pitkää osakseen kaikki ne vihat, jotka voidaan kohdistaa monikulttuurisuutta väkipakolla edistävään politikointiin. Tämä merkitsee, että kun nationalismi Euroopassa lisääntyy, myös meitä homoja voidaan alkaa (tosin virheellisesti) syyttää kaikista niistä ongelmista, joita jatkuva siirtolaisuus ja kulttuurien sekoittaminen tuottavat. Tosiasiassa useimmat kantaväestöön kuuluvat homot ovat hyvin isänmaallisia, ja mitäpä meidän väitetty sovinismi ja maskuliinisuuden tavoittelukaan muuta ovat kuin merkkejä hyvästä kansallisesta itsetunnosta ja juuri tuosta isänmaallisuudesta (ranskaksi chauvinisme).

Nationalismi turvaa tasa-arvon

Meidän homojen tulisi olla huolissamme siitä, että Euroopan unionissa homot yritetään laittaa samaan riviin maahanmuuttajavähemmistöjen kanssa. Koska me emme ole samoja ryhmiä, tämä harhakuva ei vastaa asioiden todellista laitaa. Siksi on syytä varoittaa sellaisesta politiikanteosta, jonka kautta vasemmisto ja vihreät koettavat nyt samastaa homot etnisiin vähemmistöihin. Siinä ei ole järkeä senkään vuoksi, että homojen Mekkana mainostetussa Amsterdamissa peräti 85 prosenttia keskiasteen koulujen maahanmuuttajaoppilaista torjuu täysin homoseksuaalit. Saksassa puolestaan on jouduttu harkitsemaan gay-elokuvien näyttämistä maahanmuuttajille, jotta näin voitaisiin selvittää, suostuvatko maahanmuuttajat hyväksymään meidän arvomaailmamme vai eivät. Tällaiset testit eivät tosin ole luotettavia, sillä maahanmuuttajilla on intressi valehdella niissä. Lisäksi asetelma paljastaa, että homojen ja muslimien arvot ovat suureksi osaksi päinvastaisia.

Meidän homojen asema ja oikeudet ovat liberalistisen ja yksilöä kunnioittavan länsimaisen individualismin tuloksia, ja siksi meidän kannattaa suojella ja pitää arvossa sitä järjen työvälinettä, jonka vallitessa oikeuksiamme on voitu edistää: kansallisvaltiotamme. Sen olemassaolon turvaaminen tapahtuu parhaiten henkisen maanpuolustustyön ja nationalismin edistämisen kautta sekä kritisoimalla ja vastustamalla monikulttuurisuuden ja jatkuvan maahanmuuton lisäämiseen tähtääviä pyrkimyksiä. Klassiseen liberalismiin puolestaan sisältyy kansallisvaltion arvossapitäminen, sillä liberalismin erästä alkuehtoa eli utilitaristista hyötyajattelua voidaan toteuttaa vain tunnustamalla kansallisvaltiot ja niiden intressit kansalaisvapauksia turvaaviksi tekijöiksi.

Historia on osoittanut, että suurissa ja rajoiltaan löyhissä valtioliitoissa eripuraisuus kasvaa, eivätkä kansakunnat koe ennen pitkää työskentelevänsä minkään yhteisen aatteen tai edun hyväksi. Euroopan unionissa on vaarassa käydä näin, ja siksi tulevaisuuden uhkakuvana on myös se, että Eurooppa jakautuu takaisin säätyihin ja yhteiskuntaluokkiin, joissa yksilöt ja ryhmät tappelevat keskenään.

Koska itse en toivo tällaista tulosta, vastustan myös kansallisvaltioiden purkamiseen johtavaa kosmopoliittista monikulttuurisuutta ja internationalistista pakkokansainvälistämistä sekä globalisaatiota. Vahva ja itsenäinen kansallisvaltio on länsimaisen rationalismin ja sitä kautta myös homojen vahvin turva. Kansallisvaltiota rakentava nationalismi varmistaa parhaiten sekä sosiaalisen että taloudellisen hyvinvoinnin, rauhan, tasa-arvon ja erilaisuuden kunnioittamisen ja edistää myös yhteisymmärrystä ihmisten välillä.

15. toukokuuta 2008

Suodatinjauhatusta ja rituaalisurmia


Vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää on huolissaan siitä, että Suomen poliisi tarkastaa ihmisten oleskelulupia kaduilla ja ratsaa lähinnä vierasperäiseltä näyttäviä kulkijoita. Koska kritiikin esittäjänä on viranomaistaho toista viranomaistahoa vastaan, arvostelun pitänee kohdistua poliisin menettelytapaan eikä asian laillisuuteen sinänsä, sillä poliisihan valvoo laillisuuden ja järjestyksen toteutumista.

Toiseksi: ei voitane sanoa, että ongelman ydin olisi ihmisten valikoimisessa tarkastettaviksi pelkkään ulkonäköön liittyvien oletusten perusteella. Mistäpä muusta ulkomaalaisuus ja siten myös tarkastusten aiheellisuus olisi selvemmin pääteltävissä, kuin ulkonäöstä? Ongelman syy onkin liian löysä ulkomaalaispolitiikka, jonka tuloksena maahan pääsee pilvin pimein luvattomia maahanmuuttajia kaikkien lupa-anomus kädessään pyrkivien lisäksi.

Eettiseltä, moraaliselta, filosofiselta ja tieteelliseltä kannalta on samantekevää, tuleeko poliisi toiminnallaan vastustaneeksi ”Euroopan neuvoston rasisminvastaista etnisen profiloinnin kieltoa”, mikäli kyseisen kiellon kautta peitellään totuutta. Totuutta puolestaan ei pidä salata, vaan siitä tulee kertoa, ja katsotaanpa, miksi näin on.

Helsingin Sanomien totuus

Sivistyneessä ja meitä tietysti monin tavoin suvaitsevammassa Britanniassa, jossa monikulttuuristamisen toteuttamisessa on päästy paljon pitemmälle, poliisi ei tarkasta vain ihmisten kansalaisuuksia ja oleskelulupia. Sen sijaan se on joutunut aloittamaan katuratsiat ”nuorison” riisumiseksi aseista. Tämän päivän Helsingin Sanomat suodattaa luettavaksemme lyhyen, suoraan STT:ltä lainatun uutisen, jonka mukaan Lontoon poliisi alkaa kerätä teräaseita ”teineiltä”. Se onkin järkevää, sillä mitäpä kukaan teini teräaseella tekee. Eivätkö äidit ole opettaneet näille nuorille, ettei pihalla saa juosta puukko kädessä?

Mutta Lontoon tapahtumiin on luonnollisesti jokin vakava syy. Kaupungin etnisissä mellakoissa on surmattu tämän vuoden aikana jo 13 nuorta. Sama uutinen kertoo, että äskettäin ”yksi ihminen puukotettiin kuoliaaksi Lontoon keskustassa Oxford Streetillä”, joka on yksi kaupungin vilkkaimmista ostoskaduista. Ja ”lauantaina 16-vuotias nuorukainen kuoli, kun hänen kaulansa viillettiin auki Kaakkois-Lontoossa. Surmattu oli kieltäytynyt tappelemasta surmaajan kanssa.”

Uutinen ei kerro, mitä yhteyttä on loppujen lopuksi sillä, että uhrin kaula viillettiin auki ja että uhri ”oli kieltäytynyt” tappelemasta surmaajan kanssa. Mutta sanamuodosta voi päätellä, että surmaaja oli kuitenkin ehdottanut tappelemista, vaikka uhri ei ollutkaan siihen suostunut. Oliko siis kyse siitä, että ”ehdotus” tappelemiseen sisälsi jo surmaamisaikeen? Vai oliko niin, että havaittuaan uhrinsa kieltäytyvän tappelemisesta surmaaja koki sen rasistiseksi loukkaukseksi ja päätti sen vuoksi kostaa ihmiselle ottamalla häneltä oman kunniansa palauttamiseksi hengen?

Helsingin Sanomat ei tietenkään kerro surmaajien eikä surmattujen etnistä alkuperää, sillä sehän ei ole mitenkään olennaista. Kaulan viiltäminen antaa kuitenkin hienovaraisen vihjeen siitä, että kysessä oli islamilaisen maahanmuuttajan tekemä rituaalimurha. Lehti valaisee aihetta vain sikäli, että aseiden poiskeräämistä ”on arvosteltu aiemmin rasismista vastaavissa operaatioissa, koska tarkastukset kohdistuvat usein tummaihoisiin nuoriin”. Tällä tavoin lehti asettuu ymmärtämään rikollista, mutta jättää sanomatta, a) minkä vuoksi aseistariisunta on ylipäänsä kohdistettu tummaihoisiin nuoriin, b) että tummaihoiset tekevät tilastollisesti enemmän väkivaltarikoksisia kuin muut ja c) että sen vuoksi myös vaaleaihoiset nuoret joutuvat käymään verisiä kiistoja omista oikeuksistaan kaduilla.

Daily Telegraphin totuus

Jos eläisimme vain suvaitsevaisen median, kuten Helsingin Sanomien ja STT:n varassa, totuus ei huolestuttaisi meitä yhtä paljon kuin silloin, kun vaivaudumme tutkimaan asioiden taustat kansainvälisistä lehdistä. Totuus, jota suomalainen media ei kertonut mutta josta brittiläinen laatulehti Daily Telegraph kertoo, on seuraava: äskettäin surmattu ”nuori” olikin Steven Bigby, yksi niistä kymmenestä maahanmuuttajasta, jotka raiskasivat 16-vuotiaan koulutytön jo viime tammikuussa ja kaatoivat hänen päälleen syövyttävää happoa peittääkseen rikoksensa DNA-jäljet. Bigby oli lisäksi syytteessä myös vuonna 2006 suorittamastaan puukotuksesta, ja hänet oli päästetty vapaaksi takuita vastaan.

Koska Bigby oli maahanmuuttaja eikä siten voinut aiheuttaa väkivallantekoja, hänet oli päästetty vapaalle jalalle, vaikka tosiasiassa kyseessä oli väkivaltarikoksen uusija, jonka oli perusteltua olettaa toistavan tekonsa tai joutuvan niiden ihmisten vihan kohteeksi, jotka olivat kärsineet tämän henkilön tekemistä rikoksista. Niinpä hänen oikea paikkansa olisi ollut vankilassa rangaistusta kärsimässä eikä ihmisiä provosoimassa. Kunhan vain tuo oikeusistuin olisi saanut käräjänsä istuttua.

”Raja on tullut vastaan”

On kieltämättä sarkastista, että länsimainen suvaitsevaisto joutuu yksittäistapaus kerrallaan toteamaan avoimen maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuuriseksi tekemisen olleen tämän vuosisadan pahin poliittinen virhe. Näin on siitä huolimatta, että uutisella on surureuna ja uneliaimmatkin alkavat herätä. Selvimmin asian näkee paikan päällä, kuten poliisipäällikkö Tim Godwin: ”Meidän on todellakin tehtävä jotain ja puututtava aseiden kantamiseen Lontoon kaduilla. On aika todeta, että raja on tullut vastaan.”

Ongelma ei ole kuitenkaan veitsien eikä aseiden olemassaolo, sillä niitähän on Britanniassa ollut satojen, jopa tuhansien vuosien ajan. Niinpä ratkaisuksikaan ei kelpaa niiden pois keräily. Ongelma on se, että maahan on pesiytynyt ”nuoria”, jotka lyövät puukkoja viattomien ihmisten selkään. Niinpä pitää poistaa ongelman syy eikä sen välineitä. Vain näin saadaan seurauksetkin kitketyiksi.

Entä miten perusteltua ihmisiin kohdistuva tarkastusten tekeminen on? Normiruuvin kiristeleminen ei ole vapaisiin demokraattisiin oloihin tottuneille kansalaisille kovin miellyttävää, ja se syö ihmisten yksityisyyteen liittyviä oikeuksia kohdistuessaan väistämättä myös puudelirouviin, kuten satunnaiset tarkastukset aina. Voidaan siis sanoa, että hallitsemattoman maahanmuuttopolitiikan seurauksena on ajauduttu tilanteeseen, jossa kantaväestön oikeuksia joudutaan kaventamaan, ja avoin maahanmuuttopolitiikka johtaa tätäkin kautta vapaan kansalaisyhteiskunnan vähittäiseen takavarikoimiseen.

Suomessa teräaseiden kantaminen julkisilla paikoilla on tunnetusti kielletty, ja Britanniassa kansa on jouduttu riisumaan metsästys- ja tuliaseista kokonaan vain siksi, että niiden käyttö karkasi hallinnasta etnistä alkuperää olevien maahanmuuttajien käsissä. Kyseinen aseiden keruu osoittautui tosin tehottomaksi keinoksi, koska aseensa kävivät vapaaehtoisesti luovuttamassa vain ne rehelliset kansalaiset, jotka olisivat käyttäneet niitä laillisesti, kun taas pahaa aikovat jättivät pössykkänsä luvattomasti haltuun. Näin ollen maassa on suuri pimeiden aseiden ongelma, ja myös menetetyn teräaseen tilalle voi kuka tahansa hankkia uuden.

Haluatteko te vapaan kansalaisyhteiskunnan tilalle viidakkoveitsien Suomen?

14. toukokuuta 2008

Vähemmän tappavat aseet


Valtiolla on niin sanottu väkivaltamonopoli, eli valtio pidättää itselleen yksinoikeuden väkivallan käyttöön. Samalla se kieltää väkivallan muilta. Viime aikoina väkivallan käytön kynnys on kuitenkin madaltunut. Sen sijaan valtioilla ja kansakunnilla oli selvät potentiaaliset viholliset ennen monikulttuurisuuden ja kansainvälistämisen aaltoa. Rajat olivat tuolloin korkeat, ja ne pitivät yllä rauhaa. Konfliktit, jotka aikaisemmin kohdattiin rajoilla, on nykyisin siirretty keskelle kansalaisyhteiskuntaa. Enkä tarkoita nyt monestakin yhteydestä tuttua informaatiosodankäyntiä tai sotaa yrityksistä ja liikenteen solmukohdista (jotka nekin on tosin suureksi osaksi menetetty kansainväliseen hallintaan). Sen sijaan puhun konkreettisen väkivallan käytöstä.

Mitä enemmän kansakuntia valtioiden sisällä on, sitä herkemmiksi valtiot tulevat myös aseellisille konflikteille. Tällöin vieraat valtiot voivat käyttää maassa asuvia kansanryhmiä oman valtion vastaiseen painostukseen. Lisäksi eri kansalaisryhmät aiheuttavat entistä enemmän sisäisiä levottomuuksia, ja mielenosoitusten määrä onkin lisääntynyt sekä Suomessa että Euroopassa yleensä. Siksi on ymmärrettävää, että viranomaisvalta pyrkii hallitsemaan eri kansanryhmiä ja omia kansalaisiaan, ja tämän merkiksi armeija etsii ”uusia aseita ihmisjoukkojen hallintaan”.

Erään uuden aseryhmän muodostavat niin sanotut ”vähemmän tappavat aseet”, joiden englanninkielinen nimi ”less-than-lethal weapons” ei tosin tarkoita, että niiden kuolettavuus olisi alhaisempi, vaan sitä, että ne ovat ”vähemmän kuin tappavia” eivätkä siis tapa ollenkaan. Tällaisia aseita ovat esimerkiksi ääniaallot, maantieliimat, sähköpamput ja perinteiset kumiluodit.

Ihmisoikeuksien ja vapaan demokratian kannalta kyseiset aseet ovat jopa haitallisempia kuin tuliaseet, sillä kynnys niiden käyttämiseen on alempi kuin omien kansalaisten ampumiseen kovilla. Less-than-lethal-aseilla voidaan vaientaa paitsi demokratian vastaiset liikkeet, myös demokratiaa vaativat hankkeet. Esimerkiksi Neuvostoliitto oli mahdollista kumota vielä vanhanaikaisten aseiden aikakaudella, sillä asevoimat kieltäytyivät tappavan asearsenaalin käytöstä, jota kommunismin kumoamiseen tähtäävän vallankumouksen tukahduttaminen olisi vaatinut. Koska less-than-lethal-aseita ei ollut, ei kansaa onnistuttu vaientamaan. Ihmisiä ei raaskittu ampua luodeilla eikä ydinpommeilla. Niinpä myös vähemmän tappavat aseet ovat uusi uhka kansalaisvapauksille tilanteissa, joissa oman valtion viranomaisvalta alkaa näpistellä ihmisten oikeuksia.

Less-than-lethal-aseiden hankinta on oire. Koska itse olen pasifisti, vastustan kansallisvaltioiden yhtenäisyyttä heikentämään pyrkivää politiikkaa, sillä juuri se on keskeinen syy valtioiden sisäisiin konflikteihin ja voimankäyttöön. Suomen ulkopolitiikan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole syviä etnisiä ristiriitoja. Niinpä olisi tärkeää, ettei kyseisiä ongelmia myöskään tuotettaisi ajattelemattomalla maahanmuutto- ja väestöpolitiikalla. Kokemus osoittaa, että kaikkialla, missä on etnisiä ristiriitoja, käydään sotaa, kuten Pohjois-Irakissa kurdien ja muslimien välillä ja jaetussa Jerusalemissa juutalaisten ja arabien välillä. Ja kaikkialla, missä käydään sotaa, ovat syynä yleensä etniset ristiriidat.

Näin ollen less-than-lethal-aseiden käyttöönotto ei suinkaan poista ongelmia, vaan se antaa merkin vapaan kansalaisyhteiskunnan heikentymisestä, luottamuksen rakoilusta ja demokratian murenemisesta. Eurooppalaisessa politiikassa kannattaisi aseiden kalistelun sijasta keskittyä etsimään keinoja pakolaisvirtojen kääntämiseksi. Se, että viranomaisvalta on entistä kiinnostuneempi väkijoukkojen hallintaan, mellakoiden hajottamiseen ja levottomuuksien torjumiseen soveltuvista aseista, kertoo suoraa kieltään etnisten kiistojen yleistymisestä. Koska ongelmat ovat jo siirtyneet kaduille, kyse näyttää olevan enää pelkästä aisoissa pitämisestä, ja parempi olisi (ollut) ratkaista asiat poliittisilla päätöksillä.

Euroopan valtioiden tuntuu olevan vaikea myöntää, että niillä on käsissään maahanmuutosta seurannut etnis-väestöllinen ongelma. Ongelman lievittely kantaväestöjä ripittämällä ja maahanmuuttovolyymia lisäämällä on samanlaista kuin tulipalon sammuttaminen gasoliinilla.

Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan ennen pitkää ihmisiä, sanoi 1800-luvulla elänyt kirjailija Heinrich Heine. Sensuuria ja sananvapauden rajoittamista harjoitetaan länsimaissa taas huolestuttavan paljon. Elämmekin paljolti ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä aikakautta muistuttavassa tilanteessa: yhteiskunta monikulttuuristuu ja globalisoituu. Nämä olivat tosin tuolloin pelkkiä teollistumisen ja kaupungistumisen sivuseurauksia, mutta nyt tuota trendiä koetetaan edistää tahallisesti. Vaarana on, että kansallisvaltiot hajoavat takaisin eripuraisiksi etnisiksi ryhmiksi, jotka kiistelevät keskenään, ja tuloksena on paluu sääty-yhteiskuntaan. Tulevaisuuden sotia ei käytänekään valtioiden välillä, vaan Eurooppaan syntyy ensi vaiheessa sisällissotia eri väestöryhmien välille. Toisessa vaiheessa ongelmien ytimeksi havaitaan Euroopan liittovaltiollistaminen, jolloin enemmistökansallisuuksien hallitsemat kansallisvaltiot alkavat pyrkiä irti EU:sta. Tällöin saattaa syntyä myös valtioiden välisiä sotia.

Tapa, jolla valtiot varustautuvat nyt hillitsemään omien kansalaistensa mielenilmaisuja, virittää alkusointuja tulevaan katastrofiin. Voimankäyttö aseettomia kansalaisryhmiä vastaan on kuitenkin poliittisesti tehotonta. Se herättää vain vastareaktioita ja johtaa sodista lohduttomimpaan, kansalaissotaan. Parasta, mitä armeija voi sellaisessa tilanteessa tehdä, on laittaa jonkun aktivistin kävelemään rahalippaan kanssa kohti porukkaa ja huutelemaan, ”haluaako joku lahjoittaa femman Amnesty Internationalille?” Ja katso: väkijoukko hajaantuu alta aikayksikön.

10. toukokuuta 2008

Viro vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon?


Toimittaja Leena Hietasen Viro-pamfletti Viron kylmä sota (2008) on uskomattominta historiallista potaskaa, mitä tässä maassa on julkaistu. Kirjoittaja väittää, että Viro pitää apartheid-järjestelmää, jolla maan venäläisväestöltä on muka viety kansalaisoikeudet. Hän myös kyseenalaistaa käsityksen maan miehittämisestä sekä väittää Viron liittyneen vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon! Ei ole ihme, että virolaiset raivostuivat kyseisistä tulkinnoista.

Sinänsä on tietenkin suotavaa, että historiankirjoittajien joukkoon etsiytyy myös naisnäkökulmaa, mutta pitääkö jäljen olla tällaista? Ei ole ihme, että Hietanen tunnustaa omassa blogissaan saaneensa aiemmin potkut toimittajantyöstään Kauppalehdestä ja Turun Sanomista.

Teoksessa esitetään myytinmurtamisen varjolla sellaisia epätotuuksia, joita ei oikeuta sen enempää venäläisen nykyväestön puolesta tunnettava humanismi kuin pelkkä ärsytyskynnystä testaava kokeilunhalukaan. Jos Jean-Marie Le Pen vedetään oikeuteen mielipiteistään Ranskassa, niin montako kertaa Hietanen pitäisi vetää kärjille mielipiteistään Virossa?

Viron miehityksen vähättely ja Viron kansan ongelmat ovat niin suuria historian vääryyksiä, ettei niiden kääntäminen päälaelleen Hietasen omassa kaleidoskoopissa ole mitenkään perusteltua. Se, että venäläisillä menee Virossa nykyään huonosti, on kyseisen miehittäjäkansan omaa syytä. Tilanne tarjoaa varoittavan esimerkin siitä, mitä kansakuntien monikulttuurisesta sekoittamisesta voi seurata.

En näe kyseisen kirjan julkaisemiseen muuta syytä kuin sen, että kustantaja WSOY tavoittelee sillä huomiota ja kirjan mahdollisella myynnillä liikevoittoa. Tällaisten teosten liikkeelle laskeminen kertoo julkaisupolitiikan sairastumisesta. Totuuden ei anneta merkitä mitään, vaan käsistä päästetään väitteitä, jotka eivät ole historiallisesti tosia, ja myös subjektiivisina tulkintoina ne ovat Pahkasian tasolla. Paljastavaa on, että kirja ilmestyi uuden Barrikadi-sarjan ensimmäisenä niteenä. Paitsi että kustantajilla olisi tärkeämpääkin painettavaa, myöskään kirjailijan itsensä ei kannattaisi uhrata julkisuushakuisuudelle omaa kunniaansa.

Teoksen ulkopoliittisena tehtävänä lienee pilata Suomen ja Viron välejä, ja parhaiten tekeekin se, joka ei moisesta provosoidu vaan jättää kirjan omaan arvoonsa. Myös Hietasen harjoittama tsuhnittelu (venäläisten halventava ja rasistinen ilmaus suomalaisista) on pelkkää minulle itselleni käsittämätöntä oman pesän likaamista. Kirjoittajan henkilöllisyydestä tiedän vain sen, että hänellä on ollut tuo (n)ostalgiamyönteinen linja jo pitkään, ja kaikessa hän on ollut kallellaan N-liittoon. Tehtävänä lienee purkaa omia komplekseja.

9. toukokuuta 2008

Le Pen ja kynäily


Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla. Ranskan kansallisrintaman johtaja Jean-Marie Le Pen on jälleen vaarassa päätyä syytteeseen ”rasistisiksi” leimatuista puheista, vaikka hän ainoastaan totesi keskitysleirien olleen ”sodan historian yksityiskohta”.

Keskitysleirit ovat tietenkin sotahistorian yksityiskohta. Ne eivät välttämättä kuulu kaikkeen sodankäyntiin, vaikka keskitysleirejä ilmeneekin usein siellä, missä käydään sotaa ja kohdataan demografisia ongelmia. Esimerkiksi Suomessa punavangit vietiin jo vuonna 1918 keskitysleirejä vastaaville leireille, joissa heitä myös kuoli ja surmattiin runsain mitoin. Stalinin keskitysleirit ovat kuolleiden määrää koskien historian murheellisin luku. Ja Euroopassa keskitysleirejä nähtiin viimeksi Bosnian sodassa.

Aivan kuten Le Pen toteaa, keskitysleirejä oli myös hyvin monenlaisia, eivätkä kaikki olleet tuhoamisleirejä. Teollisuuden palvelukseen alistetuilla leireillä saattoi jopa selviytyä hengissä, kun taas näennäisesti vapaina työskentelevät Autobahnien rakentajat menehtyivät nopeasti työtaakkansa alle aivan kuten Saksan kaivosorjatkin.

Kummallista tämän asian jälkipyykissä on halu syytellä yksittäisiä ihmisiä heidän rohkeista mielipiteistään, mutta kukaan ei näytä välittävän mitään siitä, että sähkölaitteita keskitysleireille toimitti hyvämaineisena pidetty Siemens, joka nykyään valmistaa esimerkiksi pesukoneita. Keskeisin ongelmahan eivät olleet keskitysleirit sinänsä vaan syyt, jotka niihin johtivat.

8. toukokuuta 2008

Todenperäisistä syistä


Jos valtionsyyttäjä Mika Illman olisi lääkäri, hänen lääkärinoikeutensa olisivat vaarassa. Koska hän on oikeustieteilijä, hänellä on ilmeisesti lupa olla johdonmukaisesti epäjohdonmukainen. Muussa tapauksessa hänet voitaisiin todeta ammattitaidottomaksi ja sellaisena vaaralliseksi potilaille.

Illmanin retorisista taidoista kertoo Yleisradion juttu, joka on julkaistu muun muassa tässä. Jutun mukaan Suomen viranomaiset pitävät internetissä toimivia ääriryhmiä jo uhkana ”arjen turvallisuudelle”. On kummallista, että tavanomaisista kansalaismielipiteistä yritetään lavastaa ”ääriryhmien mielipiteitä”.

Outoa on sekin, että kyseiset viranomaiset eivät pidä maahanmuuttajien harjoittamaa rikollisuutta uhkana arjen turvallisuudelle, vaikka se on kantaväestöön suhteutettuna moninkertaista. Sen sijaan ulkoministeriön ulkoasiainneuvos, turvallisuusasiantuntijaksi sanottu Kirsi Westphalen kiinnittää huomionsa vain siihen, että ”rasististen rikosten määrä on Suomessa merkittävässä nousussa”.

Mielipiteet vastaan tutkimustieto

Huomattava on, että kummankaan haastatellun virkamiehen kannanotto ei perustu tutkimustietoon, eikä väitteiden tueksi esitetä mitään tilastoja. Kyseessä ovat siis virkamiesten arviot, joista monille jää mieleen vain sisältö, vaikka perustelut puuttuvat. Lisäksi on huomattava, että jutussa ei määritelty mitenkään sitä, mikä on ”rasistinen rikos”. Uhkaavana nähdään vain kantaväestöön kuuluvien ihmisten yleinen ulkomaalaisvastaisuus, mutta kumpikaan virkamies ei ole huolissaan siitä, että muslimijärjestöjen kansainväliset sivustot ovat täynnä suoranaista vihanlietsontaa esimerkiksi homoja, juutalaisia, amerikkalaisia ja monia muita ihmisiä kohtaan. Sitä paitsi rasismi sinänsä ei ole rikos, pitipä siitä tai ei, ja näin ollen voidaan sanoa, että Ylen uutinen antaa asioista harhaanjohtavan kuvan.

Kansalaiset eivät useinkaan tottele virkamiesten henkilökohtaisia toiveita, mikä on antanut EU:n voitelemalle virkavallalle perusteen lavastaa kansan enemmistön mielipiteet milloin ”muukalaisvastaisuudeksi” tai ”ulkomaalaisvihaksi”, milloin taas ”rasismiksi”. Tosiasiassa kyseessä ovat tavanomaiset ja oikeutetut näkemykset, jotka perustuvat kansallisen edun tunnustamiseen.

European Social Surveyn tekemän tutkimuksen mukaan lähes 60 % suomalaista ilmoittaa vastustavansa maahanmuuttoa (s. 22), ja saman voi tarkistaa Euroopan unionin julkaisemasta tilastosta, jonka mukaan vastustamisen tarkka lukuarvo on 59,24 prosenttia (s. 33).

Kreikassa siirtolaisvastaisuus (resitance to immigrants) on 87,48 %, Unkarissa 86,53 %, Itävallassa 64,37 %, Portugalissa 62,47 %, Luxemburgissa 52,74 %, Iso Britanniassa 51,74 %, Tanskassa 50,45 % ja Espanjassa 50,24 %. Yhdeksässä muussa Euroopan maassa suora siirtolaisvastaisuus vaihtelee 35,27 prosentin ja 49,76 prosentin välillä. Poikkeuksen tekee vain Ruotsi, jossa siirtolaisia vastustaa 14,64 %, mikä on selitettävissä sillä, että maa on jo pitkälle ulkomaalaistettu, kun maahanmuuttajataustaisen väestön osuus koko väestöstä on peräti neljännes. Koska ruotsalaiset eivät koe voivansa tehdä asialle mitään, he ovat alkaneet pitää myös vastustamista tuloksettomana ja turhana.

Kun maahanmuuttajavastaisuus on näin selvää varsinkin maahanmuutosta eniten kärsineissä Balkanin lähialueiden maissa sekä vapaamielistä maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneissa Britanniassa, Tanskassa ja Luxemburgissa, on kummallista, että poliitikot Suomessa pyrkivät aktiivisesti lisäämään maahanmuuttoa. Poliittisen hallinnon tulisi noudattaa kansalaisten kantaa, mutta asia vaietaan puolueissa, ja viranomaiset leimaavat kaikki kriittiset kansalaispuheenvuorot nykyään ”rikoksiksi”.

Aivan samaan tapaan viranomaisvalta pyrkii määrittelemään jatkuvan maahanmuuton ”lailliseksi” vain säätämällä sen lailliseksi. Kun ihmisten asenteet pysyvät kuitenkin vakioina, on selvää, että maahanmuuton suosiminen johtaa kriittisyyden kasvuun, aivan niin kuin sananvapauden kriminalisoiminen johtaa ”rikollisuuteen”. Muussa tapauksessa kansalaisten pitäisi ottaa vastaan heille pakkosyötettävä asennemuokkaus ja manipulaatio, jolla suomalaisia taivutellaan luopumaan omista eduistaan ja oikeuksistaan maahanmuuttajien hyväksi.

Miksi ministereitä hävettää?

Se, miksi maahanmuuttokysymyksestä ei puhuta Suomen puolueissa ja poliittisessa elämässä, johtuu tosiasiasta, että Suomen poliittinen johto on Brysselissä indoktrinoitu noudattamaan ja toteuttamaan Euroopan unionin strategista tavoitetta: työvoiman liikkuvuutta ja EU:n ulkopuolisen työvoiman tuloa Euroopan unionin hyödynnettäväksi. Tästä ei kuitenkaan ollut puhetta Euroopan unioniin liittymisestä äänestettäessä, eikä sen pitäisi sisältyä EU:n jäsenyyteen.

Koska Suomen johtavat poliitikot ja suurten hallituspuolueiden ministerit ovat sitoutuneet ministerineuvoston kokouksissa tähän politiikkaan, heitä hävettäisi sanoa Euroopan unionissa toimiville kollegoilleen, että Suomen kansa ajattelee maahanmuutosta toisin. Toisaalta he häpeävät sanoa suomalaisille, että heidän täytyy ministereinä ajaa tätä jatkuvaa maahanmuuttoa sitouduttuaan siihen EU:n yhteisissä ohjelmanjulistuksissa. Sen vuoksi he eivät voi lakata kumartelemasta EU:n muille ministereille, ja siksi he tulevat selkä edellä kotiinpäin Brysselistä.

Maahanmuuttopolitiikassa erottuu neljä eri tasoa, joista alimman muodostaa itse ilmiö: maahanmuutto. Tämä on täysin immanentti taso (1), ja siitä puhuminen koostuu esimerkiksi maahanmuuttajamääristä ja asiaa koskevasta tilastotiedosta.

Ilmiötason yläpuolella on ideologinen taso (2), jolla laaditaan poliittiset normit maahanmuuton toteuttamiseksi. Tämä kerros koostuu niin sanotusta monikulttuurisuuden ideologiasta. Se muodostaa normatiivisen perustan käytännön maahanmuuton edistämiselle.

Kolmas taso (3) on Euroopan unionin strateginen taso, jolla päämääräksi on asetettu edellä kuvailtu kansalaisten ja työvoiman liikkuminen. Siihen liittyvät myös kansallisvaltioiden vastaisuus ja kansallisen itsemääräämisoikeuden heikentämispyrkimykset.

Neljännen tason (4) muodostaa suuri kysymys, johon kukaan ei ole kyennyt vastaamaan, mutta joka vallitsee kaiken yläpuolella. Se on seuraava: Miksi maahanmuuttoa ja kansallisvaltioiden heikentämistä pitäisi edistää, vaikka historia sen enempää kuin sosiobiologiakaan eivät anna näyttöä monikulttuurisuuden onnistumisesta missään maailman kolkassa? Ja miksi ihmiset ylipäänsä ajautuvat riitoihin kaikkialla, missä kohtaavat erilaiset kansakunnat, kulttuuriperinteet, arvomaailmat ja rodut?

Koska nämä kysymykset ovat vastauksia vailla ja vastausten oikeaksi tai vääräksi todistumattomuuden vuoksi myös jäävät sellaisiksi, voidaan toiminnan pohjaksi valita vain hyväksi havaittu ja turvallinen tie. Se perustuu kokemuksista oppimiseen. Koska ihmisluonnon muuttaminen on näissä asioissa vaikeampaa kuin jokien virtaussuunnan kääntäminen, kannattaisi kansakuntien sekoittamista välttää ja omaksua kansainvälisissä suhteissa pidättyvämpi linja.

Sen sijaan Suomen poliitikot häpeävät enemmän tinkiä omista EU-kollegoilleen antamistaan sitomuksista kuin siitä, että heidän pitää toteuttaa kansan enemmistön vastaista politiikkaa. Niinpä he ratkaisevat asian hallinnollisesti ja laittavat poliittiset virkamiehet pamputtamaan kansalaisia.

Ilman vapautta

Se, että maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä esiintyy nimenomaan internetissä, johtuu ikävästä tosiasiasta, että valtamedia vaikenee kansan enemmistön mielipiteistä aktiivisesti ja viranomaisten toivomaa poliittista korrektiutta toteuttaen. Kun kritiikkiä ei saa esittää sensuuria harjoittavissa päivälehdissä eikä tv-kanavilla, arvostelu hakeutuu ainoaan vielä avoinna olevaan mediaan eli nettiin, jossa mielipiteet usein kärjistyvät ja esiinnytään nimimerkillä viranomaisten itsensä kylvämän pelon vuoksi.

Kärjistyminen ja peittely ovat siis seurauksia siitä, että viranomaiset eivät salli asioista keskusteltavan vapaasti. Esimerkiksi Illman on käyttänyt muotoilua, että vastustaessaan maahanmuuttoa ”vain harva verkkorasisti jää kiinni”. Kyse on nähdäkseni samasta asiasta kuin että joku ihminen jäisi kiinni järjen käytöstä. Voidaanko sellaista tapahtumaa sanoa kiinnijäämiseksi, jossa on kyse myönteisestä ja eettisestä toiminnasta? Sitä paitsi on loukkaavaa nimittää omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä rasisteiksi.

Valtionsyyttäjä Illman haaveilee Ruotsin oloista ja toteaa Ylen jutussa, että ”esimerkiksi Ruotsissa on laki, joka edellyttää sivuston ylläpitäjää valvomaan siinä esiintyvää aineistoa. Itse pitäisin tarpeellisena harkita tämän tyyppisen lainsäädännön säätämistä myös Suomeen.”

Käytännössä tällainen verkon valvonta johtaisi samaan kuin puhelimien kuuntelu, joten on pääteltävä, että Illman haluaa murtaa viestintäsalaisuuden ja kannattaa täyttä totalitarismia vastustaen kansalaisten nykyisiä vapausoikeuksia.

Syyttäjä, jonka mukaan kritiikkiäkin saa esittää, ”kunhan sitä ei ääneen lausuta”, on näissä puheissaan perustuslainvastaisen ennakkosensuurin ja näköjään yleisenkin sensuurin kannalla. Hän varmaan saa runsaat aplodit suomalaisilta. Yleensä ihmisten perusoikeuksiin saa puuttua vain poikkeusoloissa. Keskeinen kysymys kuuluu, elämmekö tämän kritiikittömän maahanmuuttopolitiikan vuoksi jo sellaisissa poikkeusoloissa, että kantaväestön perusoikeuksia aletaan rajoittaa. Jos niin on, entiset olot pitää mahdollisimman nopeasti palauttaa.

Konfliktien estäminen

Yleisradion uutisen mukaan ”netin muukalaisviha koetaan vakavana uhkana myös siksi, että maahanmuuton odotetaan jatkossa lisääntyvän. Euroopasta on jo esimerkkejä siitä, kuinka maahanmuuttajien ja kantaväestön arkisetkin kärhämät voivat kärjistyä polttoiskuiksi ja mellakoiksi.”

Ja mitä tekee Illman? Nyt hän kertookin pelkäävänsä Ruotsin esimerkkiä ja toteaa: ”Pitäisin tärkeänä, ettei tilannetta päästetä sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, Ruotsissa ja Länsi-Euroopassa.”

Voin ymmärtää Illmanin ajatuskulkuja vain niin, että hänen käsityksensä mukaan mellakoihin ovat syyllisiä maahanmuuttopolitiikan kriitikot, jotka esittävät näkemyksiään heille vielä auki olevissa tiedotusvälineissä ja internetissä. Totuus asiassa on kuitenkin sellainen, että maahanmuuttajakritiikki ei ole suinkaan mellakoiden eikä polttoiskujen syy. Maahanmuuttajakriittisyyden kasvu on seuraus, ja syy konflikteihin on hallitsematon maahanmuuttopolitiikka sekä maahanmuuttajien oma toiminta.

On erittäin paheksuttavaa, että valtionsyyttäjä Illman toimii mielipiteillään poliittisen linjan vetäjänä ja että hän yhdessä Astrid Thorsin, Johanna Suurpään ja Mikko Puumalaisen kanssa pönöttää Suomeen lisää maahaanmuuttajia, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei kyseistä politiikkaa hyväksy. En minä ainakaan halua tänne mitään miinakenttää, sellaista, joka vallitsee Pariisin ja Lontoon lähiöissä, ja siksi myöskin ovia apposen auki pitävää maahanmuuttopolitiikkaa on syytä vastustaa.

Aktiivisen maahanmuuttopolitiikan vastaisuus ei siis ole kiihottamista mitään kansanryhmää vastaan, vaan aktiivinen maahanmuuttopolitiikka itsessään kiihottaa kantaväestöön kuuluvia ihmisiä esittämään kyseisen politiikan vastaista kritiikkiä. Tämä puolestaan on luonnollinen seuraus varsinaisesta syystä, joka on...

Myös minä olen sitä mieltä, että tilannetta ei saa päästää sellaiseksi kuin se on eräissä muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa, Ranskassa, Hollannissa ja Britanniassa. Mutta se edellyttää puuttumista ongelmien oikeisiin syihin, toisin sanoen maahanmuuton rajoittamista ja supistamista. Jos siis Illman haluaa vähentää rikollisuutta, hänen kannattaa alkaa taistella jatkuvaa maahanmuuttoa ja kulttuurien sekoittamista vastaan.

7. toukokuuta 2008

”Täähän on ihan kauheeta”


RKP:hen kuuluva maahanmuuttopolitiikan selvitysmies Ole Norrback näyttää olevan samoilla linjoilla kuin puoluetoverinsa Astrid Thorskin eli täysin hakoteillä ja sivuraiteella siitä, minkälainen näkemys maahanmuuton tarpeellisuudesta kansalaisten keskuudessa vallitsee. Tämä ei ole ihme, sillä puolueetonta virkamiestä näyttelevä Norrback on maahanmuutto- ja integraatioministerin talutusnuorassa.

On pöyristyttävää, että ”maahanmuuttoviraston valtaa halutaan lisätä, maahanmuuttoa jouduttaa, hakemusten käsittelyä nopeuttaa” ja niin edelleen. Samanaikaisesti joku teini toteaa jutun yleisökommentissa, että ”täähän on ihan kauheeta” ja että ”miks’ Suomeen pitää haalia noin paljon maahanmuuttajia”.

Media liennyttää työpaikkapulaa

Yle puolestaan otsikoi, että ”maahanmuuttovirastosta halutaan tehdä supervirasto”. Kertoisivat nyt senkin, kuka tätä kaikkea haluaa. Aika pihalla ovat asioista sekä poliitikot että heidän kannanottojaan kritiikittömästi toistava mediakin. Näille maahanmuuton vaatijoille on näköjään mennyt jokin kummallinen asia pään sisään niin, että he elävät korviaan myöten valheen illuusiossa.

Se, miksi valtamedia (kärjessä Helsingin Sanomat) vaatii ja ihannoi jatkuvaa maahanmuuttoa, johtunee jostain vanhasta luulosta, että maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat ihmiset ovat yhteiskunnan pudokkaita tai että suomalainen on juntti, jota täytyy koko ajan ohjeistaa. Todellisuudessa maamme sivistyneistö, lukeneisto ja älymystö on ajat siten kääntänyt selkänsä varsinkin Helsingin Sanomien truuttaamalle monikulttuurisuuden puolustelulle.

Entä mitä tapahtuu? Suomen pahimmalla työttömyysalueella Lapissa joku TE-keskuksen tutkija laukaisee, että ”Lappiin halutaan lisää työperusteisia maahanmuuttajia, mutta vähintään yhtä tärkeää on löytää työpaikka Lapissa jo asuville maahanmuuttajille”, sillä ”heidän työttömyysasteensa on valtakunnan korkein eli noin 32 prosenttia”! Miten ihmeessä tämä hengästyttävä suvaitsevuuden paljous ja siihen liittyvä säkenöivä johdonmukaisuus voidaan ymmärtää?

Lapissa on muka veret seisauttava työvoimapula, vaikka Lapissa on suhteessa väestöön eniten työttömiä maahanmuuttajia! Ja haluttaessa lievitystä työpaikoista vallitsevaan todelliseen pulaan esitetään ratkaisuksi, että maahan tuodaan lisää maahanmuuttajia. Lukekaa ihmeessä myös kyseisen jutun yleisökommentit, joissa asiaan liittyvä valheellisuus rokataan yksimielisesti lyttyyn.

Kohti todenperäistä politiikkaa

Myös työperäisen maahanmuuton käsite on täysin ideologinen ja tendenssimäinen. Miksi ei puhuta yksinkertaisesti maahanmuutosta? Jos Suomeen saapuu esimerkiksi joku ulkomaalainen professori, vieraileva tutkija tai EU-virkamies, hänen ei sanota ”muuttavan maahan työperäisesti”, vaan hänen sanotaan olevan maassa vieraileva ulkomaalainen, ja myös hänen ulkomaalaisuudestaan mainitaan ainoastaan ohimenevästi sen tärkeämpänä pidetyn itsestäänselvyyden lisäksi, että hän täällä ollakseen tekee tietysti jotain työtä.

Miksi sitten on niin tärkeää painottaa, että Afrikasta ja muslimimaista tulevat ihmiset ovat aina nimenomaan ”työperäisiä maahanmuuttajia”? Maahanmuutosta on tutkimusten mukaan työperäistä vain noin kymmenen prosenttia, ja vaikka siirtolaisuus rajaa ylitettäessä olisikin aikomuksellisesti työperäistä, se on suurimmassa osassa tapauksista osoittautunut lopulta ei-työperäiseksi.

Sana ”työperäinen” lieneekin liitetty maahanmuuton yhteyteen vain siksi, että sitä kautta tulee mahdolliseksi erottaa töihin tulijat kaikista muista lomailijoista. Sikäli kuin työperäinen maahanmuutto ei kuitenkaan ole työperäistä, kyseessä on harhaanjohtava käsite. Työperäisen maahanmuuton sijasta haluaisin nähdä ja toteuttaa todenperäistä politiikkaa.

6. toukokuuta 2008

Pelkoa ja inhoa eduskunnan edustalla


”Kaikki valta on väkivaltaa.” Slogan on peräisin 1960-luvulta, mutta jo G.W.F. Hegel katsoi, että poliittisen vallan käyttö perustuu väkivallan mahdollisuuteen eli sen uhkaan. Väkivalta onkin tavallaan diplomatian ja siihen sisältyvän henkisen väkivallan hienostuneempi jatke.

Ja tosi hienostihan Suomessa valtaa käytetään. Kun kansalaiset ovat entistä tyytymättömämpiä kansanedustajien tapaan paimentaa ihmisiä ja rajoittaa meidän sananvapauttamme, eduskunnan täytyy alkaa suojella omaa vallankäyttöään myös fyysisiltä hyökkäyksiltä. Niinpä eduskunta sääti lain, jolla se määritteli rakennuksensa ympäristöineen ”turvatoimialueeksi”. Tällä alueella myös vartijat saavat ratsata ihmisiä ja tarkistaa heidän vaatetustaan, kunhan vain jotain ”epäilyn aihetta” ilmenee.

Tämä ”aihetta epäillä” -argumentti tuntuu jälleen hyvin epäilyttävältä. Esimerkiksi valvontakameroiden määrän lisäämistä ja työnantajien vaatimuksia saada lukea alaistensa sähköposteja on toistuvasti puolusteltu sanomalla, että kyseisiä toimenpiteitä ei pelkää se, jolla ei ole mitään salattavaa.

Mutta miksi valtiovallalla itsellään pitäisi olla oikeus epäillä ihmisiä? Juuri siksikö, että ilmenisi tarvetta salata jotain eli suojella omaa yksityisyyttä, joka on ihmisoikeus? Jos näin on, viranomaisvalta luo itse omalla kontrollillaan salailemisen aiheita, joita se sitten haluaa selvittää urkkimalla. Tosiasiassa jokaisella ihmisellä on jotain salattavaa: joko myönteistä tai kielteistä. Myös itselle myönteinen voi olla toisille kielteistä ja kääntäen. Juuri sen vuoksi yksityiset ihmiset tarvitsevat rajan, jonka yli ei saa tulla. Salailu on siis yksityisyyden piirissä myönteinen eikä kielteinen asia, ja siksi siihen kohdistuva epäilyksen alaiseksi saattamien on tietynlainen rikos ihmisyyttä kohtaan.

Sen sijaan poliittinen toiminta on yhteisöllisyyden kenttää. Niinpä poliittisilla toimielimillä itsellään ei pitäisi olla mitään salattavaa. Huomautus voidaankin siis esittää täysin toiselle taholle kuin kansalaisille itselleen. Juuri sellainen organisaatio, jonka pitäisi olla yhteinen mutta jolla on itsellään niin paljon salattavaa, ettei se sallisi omaan toimintaansa puututtavan kansalaistoiminnalla, ei pelaa avoimin kortein. Eduskuntalaitoksen asenne kertoo demokratian sairastumisesta ja mahdollisesti myös siitä, että meille vieraat terroristiset tahot ovat päässeet päämääränsä: kansanvallan takavarikoimiseen.

Nykyisin monet puolueet livertelevät haluavansa ”alentaa politiikkaan osallistumisen kynnystä”, vaikka todellisuudessa tämäkin asia pitäisi nähdä toisin päin. Kaikki valtahan kuuluu Suomessa alkuperäisesti kansalle, ja siksi kansalaiset voisivat kohottaa politiikkaan osallistumisen kynnystä puoluevallalta ja pidättää entistä enemmän poliittista valtaa omiin käsiinsä. Juuri näin päästäisiin tavoiteltuun päämäärään: poliittisen osallistumisen ja kansalaisten vaikutusvallan kasvuun. Demokratian kannalta eduskunnan tänään julkaistu päätös antaa huonon viestin.

Mitähän kummaa eduskunnassa muuten pelätään? Filosofina ja psykologina tiedän, että pahin pelkoa aiheuttava tekijä on tietämättömyys. Kun poliittinen tietämättömyys ja taitamattomuus lisääntyvät, myös pelkojen, uhkien ja torjunnan määrä kasvaa. Ja vainoharhaisuus leviää. Lopulta kyseinen pelossa tärisevä systeemi on kaadettavissa kuin huojuva korttitalo. Todellista politiikkaa tehdäänkin tätä nykyä suureksi osaksi Eduskuntatalon ulkopuolella, ihmisten mielipiteissä, internetissä ja suorassa kansalaisvaikuttamisessa, kun taas eduskunnassa vartijoiden tehtäväksi jää valvoa, että edustajat äänestävät istuntosalissa konemaisesti ja pelkkää puoluevaltaa toteuttaen.

Eduskunnan halu suojautua kansalaisiltaan vie pohjaa eduskunnan omalta legitimaatiolta. Se ei siis nauti kansalaisten luottamusta, kun kansalaisetkaan eivät nauti luottamusta edustajien silmissä. Siihen nähden myös Veltto-Virtasen kannanotto, että hän vierastaa koko turvatoimialueen käsitettä, jäi täysin kesyksi, varsinkin kun hän vesitti oman sanottavansa tiedottaen, että kyse on vain ”koulukapinallisen” mielipiteestä.

Normiruuvit kiristyvät niin kauan, kunnes ne katkeavat, ja sitten pamahtaa. Kelpaa kansalaisten nyt katsella, kun kansanedustajat käyttävät turvatalossaan valtaa muita ihmisiä vastaan ja makaavat selkä kaarella voivuoren päällä. En tiedä, mistä moinen typerä laki sai alkunsa, mutta Tiitisen puodissa näyttää vallitsevan niin ummehtunut ilmapiiri, että täystuuletus koko talossa olisi tarpeen.

Hain muuten vuonna 2006 eduskunnasta turvapäällikön virkaa, mutta tehtävään nimitettiin joku majuri, jolla ei ole ilmeisesti alkeellisintakaan käsitystä ihmisten kohtaamisesta eikä psykologiasta saati poliittisen demokratian olemuksesta. Ainakin muutamien kansanedustajien oma esimerkki (aseella ammuskellut Tony Halme) on saanut aikaan sen, että turvamiesten kannattaisi suojella kansalaisia poliitikkojen omilta toilailuilta. Ehkä alue onkin määritelty ”turvatoimialueeksi” juuri siksi.

4. toukokuuta 2008

Vuoden paras TV-dokumentti


TV1 esitti tänään poikkeuksellisen hyvän dokumentin, jossa kerrottiin hollantilaisen elokuvaohjaajan, Theo van Goghin, murhan taustoista. Lähetyksessä haastateltiin myös Ayaan Hirsi Alia, joka tunnetaan Hollannin parlamentin entisenä jäsenenä ja islam-kriitikkona. Nuori nainen painostettiin jättämään tehtävänsä kesken kauden ja muuttamaan Yhdysvaltoihin, jossa hän on toiminut tutkijana. Hänen ohjelmassa esittämänsä viesti oli suorasanainen ja selvä: ”Islamilainen fasismi on pysäytettävä, ennen kuin on liian myöhäistä.” Tämän kyllä ymmärtää, sillä Ayaanin omaa henkeä on jouduttu vartioimaan yötä päivää poliisin suojelussa.

Islamistit uhkailivat myös van Goghille läheistä elokuvayhtiötä, joka painostettiin luopumaan tuotantotiloistaan vain siksi, että kiinteistön omistajat kokivat yhtiön läsnäolon uhkaksi itselleen. Näin myös hollantilainen kääntyi toista hollantilaista vastaan arabien aiheuttaman terrorinpelon vuoksi.

Alankomaissa suunnan kääntäminen alkaa olla jo myöhäistä hallitsemattoman maahanmuuttopolitiikan tuloksena. Siitä kertoo Pim Fortuynin surmaamiseen johtanut tapahtumasarja. Maahanmuuttopolitiikan kriitikkona tunnettu homoseksuaalinen sosiologian professori ja kansanedustajaehdokas Fortuyn surmattiin niin ikään raa’asti kadulle ääri-islamia puolustavan fanaatikon toimesta. Koska surmattu mies oli homo, hänestä puhuttiin vähemmän kuin Theo van Goghista, joka oli sukua taidemaalari Vincent van Goghille. Myös Suomessa pyrittiin peittelemään sitä, että Kari S. Tikan tappaneet miehet olivat maahanmuuttajia. Ilmeisesti ajateltiin, että homon saakin tappaa tai että homot ovat välttämättä maahanmuuton kannattajia, vaikka kumpikaan oletus ei pidä paikkaansa.

Suomessa maahanmuuton ja islamistumisen pysäyttäminen ei ole vielä myöhäistä, jos asian taakse saadaan tarpeeksi kansallisia voimia. Saksalaisdokumentin parhaita puolia oli se, ettei se käsitellyt sen enempää van Goghin kuin Fortuyninkään murhaa pelkkänä yksittäistapauksena, vaan osoitti, että taustalla oli täysin järjestynyttä toimintaa ja ääri-islamilainen salaliitto. Kun kyseinen fundamentalismi ei sovi yhteen meidän järkiperäisen kulttuurimme kanssa, on konflikti väistämätön. Omasta mielestäni nämä konfliktit olisi parempi kohdata kansallisvaltioiden rajoilla kuin antaa niiden siirtyä keskelle kansalaisyhteiskuntaa, kuten nyt on käymässä. Tämän estäminen on kansallisvaltioiden olemassaolon idea.

Kummallista muuten, että niin sanotut edistykselliset yhteiskuntatieteilijät ovat Suomessa ja monissa muissakin maissa nimittäneet ”fasismiksi” aina vain sitä, että joku esittää maahanmuuttajien haalintaan kohdistuvaa kritiikkiä, vaikka todellinen fasismi näyttää riehuvan kaikkialla maailmassa arabiterrorin muodossa.

Päivä jolloin van Gogh murhattiin on nähtävissä Yleisradion Areenassa.

Lähde:

Päivä jolloin van Gogh murhattiin. Alkut. Der Tag, als van Gogh ermordet wurde, es. TV1, Oy Yleisradio Ab. Hessiscer Rundfunk, 2006.

2. toukokuuta 2008

Osta hyvä romani


Entinen sisäministeri Kari Rajamäki on rohkea mies. Hän on niitä harvoja kansanedustajia, jotka uskaltavat suhtautua kriittisesti maahanmuuttoon ja monikulttuuriseksi tekemisen välttämättömyyteen. Savon Sanomien mukaan Rajamäki puuttui jälleen asiaan vappupuheissaan. Hän sanoi muun muassa näin:

”Hallitus helpottaa ulkomaalaisen työvoiman maahantuloa mutta ei selvitä, onko Suomessa saatavissa tai koulutettavissa vastaavaa työvoimaa. Se luo kovia paineita työnteon jälkivalvontaan, jolla pysyttäisiin estämään työehtorikkomuksia, harmaata taloutta ja pahimmillaan ihmiskauppaa.”

Rajamäki ilmeisesti tietää, mistä puhuu, sillä maahanmuuttoon liittyvät asiat ovat kaatuneet front line -ongelmana nimenomaan rajavartioinnista ja -tarkastuksista sekä yleisestä turvallisuudesta huolehtivan sisäministeriön riesaksi. Onnetonta on, että maahanmuuttoasioita ollaan siirtämässä sisäministeriön piiristä työ- ja elinkeinoministeriön toimialaan, jolloin asiaa ei haluta nähdä enää kontrolloimisen kysymyksenä vaan osana väitettyä ”työvoimapulaa”.

Rajamäen piina

Koska oppositiopuoluetta edustava Rajamäki ei ole suhteessa ainoastaan maahanmuuton edistämiseen vaan myös hallitukseen, hänen on täytynyt muotoilla kannanottonsa hallituksen arvosteluksi. Hänen taustaryhmänsä SDP on silti juuri se puolue, joka vihreiden rinnalla on suhtautunut löyhäkätisimmin ja vastuuttomimmin juuri maahanmuuton lisäämiseen. Tämä ei tietenkään kumoa Rajamäen omia mielipiteitä.

Mutta hänen pohdiskelunsa antavat aiheen myös poliittisen retoriikan analyysiin. Jälleen kerran sinänsä kannatettavaa asiaa (eli maahanmuuton supistamista) puolustettiin viittaamalla siihen, ettei Suomessa ole työvoimapulaa, jonka vuoksi maamme tarvitsisi tuhansia siirtolaisia. Tämä onkin ymmärrettävää. Lisäksi Rajamäki vetosi siihen, että maahanmuuttoon liittyy myös ”ihmiskauppaa”. Näiden syiden vuoksi jatkuvaa siirtolaisten virtaamista maahan ei siis tarvita. Työvoiman tarve ja ihmiskauppa näyttävät nyt olevan niitä ainoita poliittisesti korrekteja ja hyväksyttäviä perusteita, joilla maahanmuuttoa voidaan vielä vastustaa. Myös muita perusteita on, ja tärkeimmän niistä muodostaa kansakuntien itsemääräämisoikeus. Sen sijaan poliittiseen retoriikkaan hyväksytyt perustelut hämmästyttävät.

Onko todellakin niin, että maahanmuuton keskeinen pulma on siihen mahdollisesti liittyvä ihmiskauppa, jonka tuloksena ihmisiä salakuljetetaan Eurooppaan ja myydään täällä seksiorjiksi tai orjiksi? Ajatuskulku noudattaisi päätelmää, että joku tai jotkut tuovat ja välittävät esimerkiksi romanialaisia Suomeen, jotta heitä voidaan kaupitella kaduilla ja kujilla. Romanialaisten ilmestyttyä katukuvaan Suomeen on kieltämättä syntynyt uusi ongelma: irrallisten siirtolaisten joukko, joka ei ole kirjoissa eikä kansissa, jolla ei ole kansallisuuteen liittyvää muodollista identiteettiä ja joka ei näy viranomaisten rekistereissä. Elinkeinon kerjääminen kaduilta aiheuttaa tietysti myös rikollisuutta. Tämä puolestaan on ristiriidassa sen kanssa, että maahanmuuton annetaan tapahtua EU-pykälien valossa ”laillisesti”.

Todellisuudessa ihmiskauppa on kuitenkin marginaaliongelma. Todellinen ongelmien alkusyyhän on siirtolaisuus sinänsä. Siksi ihmettelen, miksi poliitikkojen on niin vaikea myöntää, että maahanmuuttoa ei tarvitse vastustella jollakin ”poliittisesti korrektilla” verukkeella, kuten sillä, että näin vastustetaan myös ”ihmiskauppaa”. Kuka nyt myisi tai ostaisi Suomessa ihmisen, paitsi ehkä seksityöläiseksi tai ulkomaille edelleen välitettäväksi? Ei täällä näytä olevan kysyntää myöskään lailliselle työvoimalle, laittomalle ehkä kylläkin. Sen vuoksi kysymykseni kuuluu: miksi poliitikkojen on niin vaikea sanoa, että maahanmuuttoa voidaan vastustaa jo siksi, ettei se ole sinänsä hyväksi sen enempää Suomelle kuin Euroopalle laajemminkaan?

Miksi demokraattisia ovat kansallismieliset?

Kun maahanmuuton edistämisen verukkeet (työvoimapula, rikastuttaminen ja niin edelleen) alkavat loppua ja kun vastustamisen hienotunteiset syyt (ihmiskaupan estäminen, huono työvoimatilanne ja niin edelleen) käyvät vähiin, esiin nousee peruskysymys: haluavatko suomalaiset ylipäänsä maahanmuuttoa, onpa sen hinta mikä tahansa.

Ihmistä ei voida pakottaa pitämään tietystä ruoasta, eikä häntä voida pakottaa myöskään naimisiin, jos se ei ole ihmisen oman tahdon mukaista. Niinpä kansalaisia ei voitaisi pakottaa ottamaan vastaan myöskään maahanmuuttajia, jos vastustus on niinkin korkeaa luokkaa kuin se Suomessa tutkimusten mukaan on. Muussa tapauksessa viranomaisvalta toimii epädemokraattisesti kansan tahtoa vastaan. Koska demokratioiksi sanotuissa länsimaissa viranomaisvalta ja hallitusvalta ovat kuitenkin rikkoneet kansanvaltaisuuden periaatetta vastaan, ei ole ihme, että aitoa demokratiaa tavoittelevat ja edustavat piirit ovat nykyään kansallismielisiä. Esimerkiksi Ruotsissa maahanmuuttokriittisen puolueen nimi on Sverigedemokraterna.

Poliittisen hallinnon yksipuolisesti ajamalla maahanmuutolla vaikutetaan niin laajasti kaikkien kansalaisten elämään, että maahanmuuttoa ei pitäisi sallia eikä edistää eduskunnassa tehtävillä määräenemmistöpäätöksillä. Siihen täytyisi vaatia kansanäänestys. Kyseessä on Euroopan unioniin tai Natoon liittymistä paljon suurempi ja kauaskantoisempi ratkaisu. Aktiivisen maahanmuuttopolitiikan torjumiseen tulisi riittää määräenemmistö, kun päätös tehtäisiin nykyolojen säilyttämisen puolesta. Sen sijaan maahanmuuton aktiivisesta edistämisestä seuraisi niin paljon muutoksia, että tätä asiaa koskevaa päätöstä ei mielestäni pitäisi tehdä muussa kuin perustuslain säätämisjärjestyksessä, jolloin sen taakse olisi ryhmityttävä 4/5 kansasta. Sitä vähemmällä kannatuslukemalla ei puomien tulisi aueta.

Nykyoloissa kansanäänestyksen järjestäminen on kuitenkin hankalaa, koska asiaa koskevat päätökset tehdään EU-parlamentissa eikä edes Suomen omassa eduskunnassa. Niinpä päätösvallan saamista kansalaisille tulisi edeltää irtisanoutuminen Euroopan unionista. Ehkä siitäkin tulisi järjestää kansanäänestys.

1. toukokuuta 2008

Vapun ajan puheista


Erkki Tuomioja toistaa Vihreässä Langassa (sic!) viimevappuisen näkemyksensä, että laulut ja liput voisi laittaa roskiin. Näin vallankumous institutionalisoituu, kun jo pelkät kannanotot Vapun päivän tunnusmerkeistä luopumiseksikin ovat aina samat.

Mutta hei, mitä tää meinaa? Vappua on perinteisesti pidetty työväen juhlapäivänä. Työläisiä ovat kaikki tai ainakin melkein kaikki. Kovapalkkainen ay-aktivisti vetää 3500–5000 euron liksaa ja äänestää demareita, kun taas alipalkattu akateeminen kirjastonhoitaja tai luokanopettaja pakotetaan tyytymään 2000 euron palkkaan ja pienyrittäjä sitäkin niukempaan 1500 euron kuukausituloon. Silti molemmat äänestävät Kokoomusta, koska kyseessä on ainoa puolue, joka edustaa korkeasti koulutettuja, kannustaa yritteliäisyyteen ja pitää yllä yrittäjyyteen liittyviä arvoja.

Entä sitten työttömien asema? Omalla ay-politiikallaan vasemmistopuolueet ovat luoneet työmarkkinoille pullonkauloja, joiden vuoksi työn tekeminen on mahdotonta sosiaaliviranomaisten imuroidessa jokaisen ylimääräisen lisälantin kunnan tai valtion pohjattomaan kirstuun. Syynä massatyöttömyyteen ja tilanteen lannistavuuteen on omistus- ja yritteliäisyysvihamielinen sosiaaliturvajärjestelmä, joka luotu pultsareitten ehdoilla.

Kun lisäksi työpaikat karkaavat ulkomaille pakkokansainvälistämiseen liittyvän internatsismin ja globalisaation pyörteissä, on turha laulaa ”Kansainvälistä” myöskään työväenliikkeen omassa piirissä. Kiinassa kapitalismi ja kommunismi paiskaavat kättä, kun suuryritykset teettävät työnsä kansantasavallassa, jossa valtiosta riippumatonta ammattiyhdistysliikettä ei sallita. Sdp:n ongelma eivät ole liput eivätkä laulut vaan se, etteivät sosialismin ja sosiaalidemokratian vanhentuneet aatteet kerta kaikkiaan toimi nykymaailmassa. Siksi on samantekevää, mitä Vappuna lauletaan. Koko vasemmiston ideologia taitaakin olla yhtä kuin sen symbolit ja niihin liittyvä tunnelma.

Tupun, Hupun ja Lupun todellisuudessa hallituksen muodostaminen on ollut sitä, että kaksi on kerrallaan pussauskopissa ja yksi eteisessä odottamassa vuoroaan. Pääministerivaaliksi muuttunut vaalijärjestelmä ajaa Suomea kuitenkin kohti kahden suuren puolueen, oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, järjestelmää. Outoa on, että vaikka Tuomioja ilmoittaa haluavansa ”lopettaa” Vasemmistoliiton (miten hän sen tekisi?), niin hän ei kuitenkaan haluaisi yhdistää puolueen rippeitä Sdp:hen. Taitaa olla Tuomiojan ajatus aika juntturalla. Tosiasiassa puolueiden fuusio olisi vasemmiston ainoa keino saavuttaa suurimman puolueen asema ja sitä kautta pääministerin paikka. Muussa tapauksessa Sdp saattaa hyytyä oppositioon pitkäksikin ajaksi.

Suomi menee eteenpäin vain olemalla hyvä siinä, mihin muut eivät pysty, pysymällä ahkerana ja tekemällä sellaista, mitä toiset eivät ole vielä keksineet. Sosiaalidemokraattinen vaatimisen politiikka ei ole koskaan tukenut näitä perimmältään uutta luovia, evolutiivisia ja adaptiivisia pyrkimyksiä. Laiskuuden huippu on se, ettei Tuomioja jaksaisi seistä enää edes juhlakentillä puheita lukemassa vaan valittaa tuulen jäytävän leukojaan. Ja kyseessä on sentään kevään juhla eikä itsenäisyyspäivän luminen paraati! Suosittelen, että Tuomioja asennuttaisi järjestötalon erikoishammasteknikolla leukapieliinsä pienen lohkolämmittimen, joka pitäisi hänet lämpimänä.