26. huhtikuuta 2008

Suomi pulassa


Tämän päivän päivän paperi-Hesari kirjoittaa jälleen lähes koko sivun jutussaan, kuinka ilahduttavaa on, että maahamme saapuu lopultakin noita filippiiniläisiä sairaanhoitajia vastaamaan maassamme vallitsevaan ”huutavaan työvoimapulaan” – ei sentään karjuvaan, ruikuttavaan tai henkitoreissaan raivoavaan pulaan.

Helsingin Sanomat voisi tietysti peittää oman valheellisuutensa vähemmälläkin maalailulla, sillä mitään todellista työvoimapulaa maassamme ei ole. Suurten ikäluokkien kaaduttua hautaan tuo jengi on Suomessa työttömänä ja lisäämässä sosiaalihuollon kustannuksia. Työvoimatoimistojen virkailijat valittavat jo nyt, että esimerkiksi Helsingissä Salomoninkadun toimisto on hukkumassa työttömien maahanmuuttajien virtaan.

Lehti iloitsee myös siitä, että filippiiniläiset hoitajat ovat tulleet maahan ”jäädäkseen” vaikka heidän palkkansa päätyvätkin kulutukseen Filippiineille eikä Suomeen, jossa ne jäisivät rikastuttamaan kansantalouttamme. Sen vuoksi lehti esittää nokkelana ratkaisunaan perheidenyhdistämisohjelmaa, jonka tuloksena myös noiden filippiiniläisperheiden monilapsiset katraat saapuisivat Suomeen heikentämään maamme ennestäänkin huonoa huoltosuhdetta.

Perusteluni sille, miksi näin ei pidä menetellä, löydätte tästä. Jo nyt maahanmuuttajien rantautumismetodina on se, että ensin he heittävät pyrkimäänsä maahan niin sanotun ankkurilapsen, ja kun turvapaikkaa hakeneelle alaikäiselle oleskelulupa on myönnetty, saapuu koko kahdeksanhenkinen perhe perässä.


Onni yksillä, ilo kaikilla

Koetetaan keskittyä jatkossa Suomeen. Samalla, kun Kemijärvellä surraan menetettyä sellutehdasta, Eurajoella iloitaan uuden atomimiilun puolesta. Lisäksi molemmat asiat ovat kaksipiippuisia.

Kemijärveläiset luonnollisesti vastustavat tuottavan tehtaan purkamista, vaikka sen tilalle aiotaan rakentaa puuliimatehdas. Liimaustyöntekijöiden palkat kun ovat selluloosamiesten palkkoja pienemmät. Puheet työttömäksi jäämisestä eivät ole siis aitoja, vaikka haluttomuus tehdä uutta työtä pienemmällä palkalla aitoa onkin. Tehtaiden lopettajaisia arvosteltaessa pitää aina muistaa, että yksiköiden kannattavuuteen vaikuttavat myös palkkauskulut.

Lieneekö freudilainen sattuma, että Teollisuuden Voima hakee lupaa kuudennelle ydinvoimalayksikölle juuri Tshernobylin onnettomuuden aattopäivänä? Vielä kompleksisempaa on kuitenkin se, että mielenosoittajat vastustavat kyseistä hanketta, vaikka Suomi ostaa tällä hetkellä sähköä Tshernobyl-tyyppisestä ydinvoimalasta Suomenlahden tuolta puolen. Ehkä Teollisuuden Voimalla ovatkin hyvät aikeet mielessään, sillä omavaraisuus on turvallisuuden tae, ja uusi ydinvoimala on kuin upouusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin.


Vaaralliset leikit

Myös autourheilu on mielenkiintoista. Helsingin Sanomat moralisoi jälleen omassa feminismissään sitä, että autourheilupomo Max Mosley on tehnyt miehen työn vieraillessaan prostituoitujen luona ja harrastaessaan natsismia hyödyntäviä roolileikkejä. Eikö Helsingin Sanomien toimittaja Juha Päätalon analyysissa olekin aika mikkihiirimäinen ja miehen lausumaksi harvinaisen epäuskottava sävy:

”On vaikea käsittää, miten ihminen, jonka viisituntinen pelehtiminen viiden prostituoidun kanssa natsinmakuisissa seksileikeissä on levinnyt netin välityksellä kaikkeen maailmaan, kehtaa tulla julkisuuteen, kun tietää kaikkien nähneen hänet itse teossa.”

Kuinka mielikuvituksettomia nuo poliittista korrektiutta vaalivan median edustajat osaavatkaan olla? Mosleya vastaan lienee käynnissä feministinen ajojahti. Joten mitä paheksumista noissakin seksileikeissä loppujen lopuksi oli, paitsi ehkä poliittista korrektiutta vaalivan Helsingin Sanomien toimituksen yllä pitämät ”yleiset syyt”? Ja niitä ovat profeminististen mekkoeinarien yritykset saada seksiä naisiltaan mielistelemällä.


Sankaruutta?

Vielä viime vuosisadalla Romania kuvitteli olevansa sankarillinen suurvalta pyrkien luomaan niin sanotun Suur-Romanian entisen Itävalta-Unkarin ohelle. Maalla onkin toki kunniakas historia, josta romanit ovat edelleenkin ylpeitä, vaikka köyhyys koettelee uutta EU-maata ankarasti.

Ilmeisen tietoisina siitä, että rikkaana pidetty Nokia rakentaa nyt matkapuhelintehdasta Romaniaan, romanit tulevat kerjäläisinä meidän maahamme. Myös Helsingin Sanomat on huomannut asian. Lehti kuitenkin tyytyy levittelemään käsiään, vaikka se suostuukin siteeraamaan poliisia, joka sentään uskaltaa antaa jo menettelyohjeen siitä, miten sisämaahan tunkeutuvien ja autoja pysäyttelevien romanien kanssa on toimittava.

Niinpä muuan ylikomisario ”Saikkonen painottaa, että paras tapa tukea romanialaisia on auttaa heitä omassa maassaan, eikä täällä antamalla almuja.” Ensisijainen ongelma ei ole kuitenkaan se, kuinka suomalaisten pitäisi koordinoida oma avuliaisuutensa. Se, mitä kukaan ei uskaltaisi kierteleviltä ja kaartelevilta kähinöiltään sanoa, on että suurin osa suomalaista ei toivo näitä maahanmuuttajia tänne.

Ikävää, että EU-jäsenyyden myötä kerjäläisiä alkaa olla jo kaikilla Suomen kaduilla. Tässä kaupunkitoimittaja Kimmo Oksasen jutussa Hesari maalaa jälleen suorastaan idyllisen pittoreskin kuvan siitä, kuinka rikastuttavaa romanien haitarinsoitto on kesäisessä Helsingissä, kun taas tässä jutussa pidäkkeet jo murtuvat, ja romanien hakeutuminen sisä-Suomeen johtuukin siitä, että ”Helsingin katutila ei yksinkertaisesti riitä”. Kulttuurisen rikastuttamisen oikea nimi taitaakin olla kurjuus.