Oikeuttamaton tasa-arvo

Tätä kirjoitustani voidaan pitää eräänlaisena yhteenvetona sekä niiden edellä olevien kirjoitusteni jatkona, joissa olen tarkastellut eriarvoisuuden ja tasa-arvoisuuden ongelmia. Totesin jo aiemmin, että tasa-arvon käsitettä ei ole useinkaan analysoitu kriittisesti, vaikka kyse on mitä ongelmallisimmasta asiasta. Tasa-arvo ei yleensä vallitse itsestään, ja siksi tasa-arvoisuutta on koetettu edistää väkipakolla eli vallan ja väkivallan kautta.

Mutta miten oikeutettua tuo tasa-arvoon pyrkiminen on, ja mitä tasa-arvo filosofisesti katsoen merkitsee? Tarkastelkaamme asiaa muutaman seksuaalivähemmistöpolitiikkaan ja maahanmuuttopolitiikkaan liittyvän esimerkin kautta. Näin ehkä valottuu, miksi filosofisen ajattelun ja poliittisesti motivoituneen yhteiskuntatieteen välille ei oikeastaan voi syntyä muuta kuin konflikti tai ristiriita.


Tasa-arvo lähtökohtana, vapaus päämääränä

Jo edellä olevissa kirjoituksissani totesin sen moniakin ihmisiä järkyttävän tosiasian, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia vaan eriarvoisia. Tämä on totuus asioiden tilasta, ja eri asia on, pitäisikö ihmisten olla jollakin tavoin tasa-arvoisia. Tosiasiat ja niiden normittaminen ovat eri asioita. Todellisuudessa yhteiskunta myöntää ihmisten eriarvoisuuden jokapäiväisissä käytännöissään. Esimerkiksi koululaitoksen kautta yhteiskunta luo arvokkuuseroja ihmisten välille. Kouluissa ihmisiä arvostellaan, ja miten muuten voisikaan olla?

Arvokkuuseroihin perustuu se, että asioilla koetaan olevan merkitystä. Myös ihmiset ovat eri tavalla tärkeitä: rakastettavia tai vihattavia, esimerkiksi. Ihmiset ovat erilaisia, ja heidän taidoillaan ja kyvyillään on eri arvo. Sen sijaan ihmisarvoa voidaan pitää kaikille ihmisille yhtäläisenä, eikä sitä pitäisi riistää keneltäkään pois. Tasa-arvossa puolestaan on kyse erityisemmistä oikeuksista ja eduista. Ne liittyvät suhteisiin, joissa ihmiset ovat tai toimivat, ja siksi kyse on relatiivisesta suhdekäsitteestä.

Tasa-arvo ei sovi yhteiskunnalliseksi päämääräksi, sillä silloin sitä jouduttaisiin edistämään keinotekoisesti, eli siihen jouduttaisiin pakottamaan. Tämä taas merkitsisi, että julkisen vallan täytyisi puuttua luonnostaan vallitseviin olosuhteisiin. Materiaalisissa asioissa se ei käy päinsä, ellei joidenkin ryhmien etuja edistetä toisten ryhmien kustannuksella. Kyseisenlainen etuoikeuttaminen johtaisi epäoikeudenmukaiseen menettelyyn, sillä se kieltäisi ansiot yksiltä ja siirtäisi niitä vastikkeettomasti toisille.

Sen sijaan mahdollisuuksien tasa-arvoa voidaan pitää moraalifilosofisesti ja yksiselitteisesti oikeutettuna, sillä se pyrkii turvaamaan ihmisille yhdenvertaiset alkuehdot. Jos tasa-arvolla tarkoitetaan vain ihmisarvoa, se voidaan hyväksyä yhteiskunnalliseksi lähtökohdaksi. Sen sijaan tasa-arvoa ei pitäisi alistaa keinotekoisesti tavoiteltavaksi päämääräksi.


Tasa-arvoa vai vapautta?

Päämääräksi puolestaan sopii vapaus. Vapaus ja tasa-arvoisuus sekoitetaan usein toisiinsa. Tasa-arvoa tavoiteltaessa tarkoitetaankin yleensä sitä, että ihmisten pitäisi olla nykyistä vapaampia. Näin on esimerkiksi silloin, kun sanotaan, että ihmisten pitäisi olla seksuaalisesti tasa-arvoisia. Seksuaalivähemmistöliike, joka ajaa samanlaisuuden oletukseen perustuvaa tasa-arvoa, toimii epäjohdonmukaisesti, sillä se pyrkii kiistämään ihmisten väliset erot eli ne tekijät, joihin erilaisena olemisen arvo ja merkityksellisyys voivat perustua.

Paljon järkevämmin toimii sellainen seksuaalivähemmistöliike, joka ei tavoittele tasa-arvoa vaan vapautta. ”Seksuaalinen tasavertaisuus” onkin poliittisen vasemmiston nimitys seksuaalivähemmistöliikkeelle, kun taas oikeistolaiset puhuvat mieluummin seksuaalisesta vapautusliikkeestä. Sen tavoitteena on seksuaalisesti vapaa eli omaehtoinen ja itsenäinen ihminen ja se, etteivät valtiovalta tai muut tahot pyri puuttumaan, ohjaamaan, rajoittamaan tai sääntelemään yksityisten ihmisten suhteita.

Myös muissa asiayhteyksissä tasa-arvon tavoitteleminen paljastuu yleensä vapauden tavoitteluksi. Sitä puolestaan edistää liberalismi. Vasemmistolaiset poliitikot, jotka ovat omineet valistuksen aatteet tavaramerkikseen, eivät yleensä tunnusta tätä, sillä he vannovat tasa-arvon tavoittelussaan vain samanlaistamisen ja tasapäistämisen varaan sekä siihen käytännölliseen varkauteen, jonka mukaisesti tasa-arvoa edistettäessä koetetaan ottaa yksiltä ja siirtää vastikkeettomasti toisille.

Tämä johtaa tietenkin epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Lisäksi se on epäjohdonmukaista, koska myös immateriaaliset oikeudet (esimerkiksi oikeus olla vapaasti seksuaalinen) mielletään kerjuun ja tinkimisen sekä poliittisen vaihdon ja kaupankäynnin kohteiksi, vaikka niistä ei alun perin vallitse niukkuus. Ne eivät siis muodosta rajallista resurssia, vaan niitä voitaisiin jakaa periaatteessa loputtomasti, kunhan vain ihmisten yksilöllisyys ja vapaus hyväksyttäisiin päämääriksi. . Tämä tarkoittaa, että ihmiset voisivat olla vapaasti vaikka kuinka seksuaalisia, kunhan valtio ei rajoittaisi eikä säätelisi ihmisten yksityiselämää niin kuin se nyt tekee.

Liberalistinen tasa-arvon myöntäminen on tasa-arvon pitämistä lähtökohtana mutta ei päämääränä. Ja vapaus puolestaan sopii päämääräksi mutta ei oletukseksi ihmisten lähtökohdista, sillä ihmiset eivät yleensä ole kovin vapaita. Vapauteen tulee pyrkiä vähentämällä valtion holhousta ja vahvistamalla yksilönvapauksia sekä yksilöiden taloudellista ja henkistä toimintakykyä. Tämä tapahtuu siirtämällä valtion tuki ihmisten kollektiivisesta joukkokontrolloimisesta yksilöiden edun mahdollisimman hyvään tukemiseen. Julkinen etu ei ole useimmiten muuta kuin yksilöiden etujen summa, ja yhteiskunta koostuu yksilöistä.


Meritokrattinen oikeudenmukaisuus

Entä mitä tasa-arvo sinänsä on? Usein väitetään, että kaikkien ihmisten pitää olla tasa-arvoisia. Siihen viitaten esimerkiksi maahanmuuttajaryhmät penäävät oikeuksia vastaanottajamaissaan. Ja tätä tukeakseen valtiovalta julistaa, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja että ketään ei pitäisi ”syrjiä”. Mutta onko juuri tuon mainitun tasa-arvoisuuden kiistäminen syrjintää? Väitän, että näkemys, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, on pelkkä kupla, sillä kyseisen ideologisperäisen tasa-arvon vaatiminen on tosiasiassa ollut etuoikeuksien vaatimista. Se, mitä monikultturistit ovat sanoneet diskriminaatioksi, on tosiasiassa ollut muutamien kriittisten piirien huomauttelua sen johdosta, että oikeuksien ja etujen pitää perustua ansioon. Katsotaanpa, miksi näin on. Kysymykseen vastaa meritokraattisen oikeudenmukaisuuden käsite.

Meritokraattisella oikeudenmukaisuudella tarkoitetaan ansioihin perustuvaa oikeudenmukaisuutta. Tämän mukaan oikeuksia voi syntyä vain ansioiden tuloksena; ne ovat siis ansaittuja seurauksia ihmisten ponnisteluista. Täydellinen tasa-arvo olisi mahdollinen ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa kaikkien ihmisten ponnistukset yhteiskunnallisen hyvän saavuttamiseksi ovat täsmälleen yhtä suuret. Näin ei kuitenkaan ole, ja siksi ihmisten epätasa-arvoisuus on ymmärrettävää ja myöskin hyväksyttävää, kunhan se ei polje heidän ihmisarvoaan.

Varsinkin niin sanotut maahanmuuttajat ovat nykyään vaatineet samaa kohtelua ja samoja oikeuksia, jotka kuuluvat kantaväestölle eli Suomen kansalaisina syntyneille. Jos ne myönnetään ansioperusteita täyttämättömillekin ulkomaalaisille, he eivät saa osakseen tasa-arvoa vaan erityisoikeuksia. Niistä voi päästä nauttimaan esimerkiksi sosiaaliturvan muodossa, vaikka kyseiset henkilöt eivät olisi ehtineet tehdä mitään sosiaaliturvan kartuttamiseksi ja maamme rikastamiseksi.

Siksi on väärin tai ainakin perin juurin kyseenalaista, että yhteiskuntamme ulottaa sosiaaliturvan, kuten toimeentulotuen ja työttömyysetuudet, myös Suomessa asuville ulkomaalaisille ja muille maahan juuri muuttaneille. Missään muualla maailmassa Pohjoismaita ja muutamia Länsi-Euroopan valtioita lukuun ottamatta sosiaaliturvaa ei myönnetäkään ulkomaalaisille, vaan käytäntömme on harvinaisuus, jota monet ihmiset käyttävät myös hyväkseen. Mikäli me matkustamme joihinkin eniten länsimaistuneisiin arabimaihin, kuten Egyptiin, Jordaniaan tai Turkkiin, ja kysymme, onko meillä siellä ollessamme oikeus sosiaaliturvaan, työttömyysetuuksiin tai ilmaiseen terveydenhoitoon, vastaus on aivan yhtä ehdoton ”ei” kuin konservatiivisemmissa mutta huomattavasti rikkaammissa Lähi-idän öljyvaltioissakin.

Edellä mainittu seikka on kuitenkin vain yksityiskohta, joka tosin ilmentää taustalla vaikuttavaa suurempaa ongelmaa. Olennaista on, että tasa-arvon käsitettä on käytetty väärin, kun on pyritty oikeuttamaan sen tyyppistä politiikkaa, joka tosiasiassa merkitseekin erityisetujen jakelemista.


Kulttuuriomaisuuden ja poliittisen vallan periminen

Millä tavoin tuon näennäisen tasa-arvon vaihtoehtoa eli meritokraattista oikeudenmukaisuutta voidaan sitten oikeuttaa? Ensinnäkin sitä voidaan perustella käsityksellä, että suomalainen eläkeläinen ja Suomessa pitkään työskennellyt ihminen ansaitsee eläkkeen, työttömyyspäivärahan ja sairauspäivärahan, sillä hän on työskennellyt etuuksiensa hyväksi ja maksanut suuren summan rahaa eläke- ja muihin rahastoihin.

Toinen oikeuttamisen peruste liittyy perinnön käsitteeseen. Suomea ei ole olemassa ilman pitkäjänteistä työtä yhteiskunnan hyväksi. Me olemme saaneet tämän maan edeltävien sukupolvien kädestä, ja me jätämme sen tuleville sukupolville. Kyse ei ole vain aineellisen omaisuuden perimisestä vaan vallan ja kulttuuriomaisuuden perimisestä.

Perillisyydestä on puhuttu varsin vähän tasa-arvon yhteydessä. Sitä tarkastelemalla selviää helposti, että erityisoikeuksien myöntäminen ulkomaalaisille johtaakin eräänlaiseen perinnön pois luovuttamiseen. Se on siis yksinomaista hyväntekeväisyyttä ja sellaista itsestämme luopumista, johon kyseisten etuisuuksien vastaanottajat eivät ole itse valmiita omissa maissaan.

Tarkastellaan jälleen esimerkkiä. Kun sinun lähisukulaisesi kuolevat, heidän perintönsä lankeaa sinulle, tai he voivat testamentata omaisuutensa sinulle. Sinua pidetään heidän oikeutettuna perillisenään, sillä sinua yhdistää heihin biologinen jälkeläisyys.

Sen sijaan vasemmistolaiset, jotka kommunististen ja sosialististen oppiensa harhauttamina taipuvat ajattelemaan, että jo periminen sinänsä on jotakin pahaa, ovat halunneet lyödä poikki tuon biologisen jälkeläisyyssuhteen. Näin on tehnyt marxistien lisäksi myös suuri osa akateemisista postmodernisteista ja feministeistä. Jos biologiselle jälkeläisyydelle ei myönnetä arvoa, voidaan yrittää kiistää myös perillisyys ja luonnollinen perimisoikeus. Ja juuri siten nuo vasemmistolaiset ovat halunneet tehdä.

Meidän yhteiskuntamme tunnustaa yksilöiden välisen perillisyyden. Miksi se ei tunnustaisi myös kansakunnan kulttuuriomaisuuteen liittyvää perillisyyttä? Tämän mukaisesti meitä edeltäneet sukupolvet siirtävät koko kulttuurivarallisuutensa, kuten poliittiset instituutiot, sivistyksen ja vallan, seuraavalle sukupolvelle. Noissa asioissa on kyse paljon suuremmista perinnöistä kuin yksilöiden kohdalla, ja siksi niiden päätyminen oikeille omistajille on vielä tärkeämpää.

Tässäkin tapauksessa on kyse meritokraattisesta oikeudenmukaisuudesta. Esimerkiksi minulla on oikeus tämän maan kulttuuriomaisuuteen, vaikutusvaltaan, työhön ja koulutukseen sekä poliittiseen vallankäyttöön ja kaikkiin muihinkin perustuslaillisiin oikeuksiini, sillä isoisäni taisteli talvi- ja jatkosodassa lunastaen oikeutuksen maamme olemassaololle ja vapaudelle. Voin katsoa hänen siirtäneen sen minulle, koska olen hänen lapsenlapsensa. Suomalaisten saavuttamia oikeuksia ei olekaan tarkoitettu kenellekään muille, sillä he eivät ole ansainneet niitä eivätkä ole meidän kansakuntamme jälkeläisiä. Heillä on oma maansa. He perivät sen, mutta eivät meidän maatamme – eihän meidänkään myönnetä perivän heidän maitaan.

Vasemmistolainen politikointi on pyrkinyt kieltämään jälkeläisyyteen perustuvan perintöoikeuden ja sitä kautta kansakuntien erot. Tosiasiassa vallan periminen valtion sisällä on samanlaista ja samalla tavoin oikeutettua kuin sukujenkin sisällä, ja on tärkeää, että se pysyy voimassa. Käytännössä näin tapahtuu, kun instituutiot ja valta periytyvät kansakunnan sisällä päätymättä ulkomaiseen omistukseen. Yhteiskuntamme on saanut huonoja esimerkkejä globalisaationa tunnetusta omaisuuden karkaamisesta vieraisiin käsiin. Se on merkinnyt taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan heikentymistä maan sisällä.

Meritokraattinen vallan periminen on perusteltua juuri siksi, että jokaisella ihmisellä on oikeus päättää itsenäisesti siitä, kuka hänen omaisuutensa saa. Tahdotko Sinä, monikultturismia suosiva heteromies, lahjoittaa omaisuutesi naapurin lapsille? Entä haluatko antaa yhteisen kulttuuriomaisuutemme vieraille kansakunnille ilman vastiketta?

On tietysti mahdollista, että monetkin ihmiset haluavat jossain määrin tehdä niin, mutta kyse on silloin hyväntekeväisyydestä, joka ei yleensä perustu johdonmukaiseen ajatteluun vaan tuntemukseen. Käytännössä henkilökohtaisista perinnöistä käydään ankaria taisteluja lakitupia myöten, ja samanlaista taistelua käydään nyt myös yhteiskunnallisen kulttuuriomaisuuden, vallan ja instituutioiden, perimisestä. Näiden taistelujen merkkeinä ovat valtioiden ja kansakuntien väliset sodat. Usein ne alkavat kiistoista, jotka johtuvat perimiseen perustuvan meritokraattisen oikeuden sivuuttamisyrityksistä.


Poliittisen eliitin välinpitämättömyys

Monetkaan suomalaiset eivät ole halukkaita luovuttamaan valtaa ulkomaalaisille ryhmille, sillä he oivaltavat edellä selittämäni asian: kyseinen politiikanteko ei ole tasa-arvoa edistävää vaan ansioon perustumattomien erityisoikeuksien luovuttamista. Kuitenkin Suomen poliittinen eliitti eli käytännössä muutama ministeri ja virkamies pyrkivät jakamaan maamme kulttuuriomaisuuden, taloudellisen omaisuuden ja sosiaalisen omaisuuden lahjaksi joko ulkomaalaisille maahanmuuttajille tai pääomavallan edustajille, jotka pääsevät osingoille Suomi-neidon kuolinpesästä.

Kehnoa on, että tämän politiikan epäoikeudenmukaisuudesta ei käydä keskusteluja puolueiden sisällä eikä välillä. Asiat pyritään hautaamaan, ja keskustelun esiin nostajat leimataan rasisteiksi, vaikka kyse on tärkeän filosofisen ja eettisen ongelman analysoimisesta. Kaikkien pahinta on, että monikultturistit pyrkivät toteuttamaan aktiivista maahanmuuttopolitiikkaa kansalaisten tahdon vastaisesti eli kysymättä mitään kansalaisilta itseltään – jopa paimentamalla ihmisiä ajattelemaan oman tahtonsa vastaisesti, sensuroimalla yksityisten ihmisten näkemyksiä sekä opettamalla, että maahanmuuttokriittisillä on vääränlaisia mielipiteitä.

Asialla ovat olleet punavihreiden vasemmistolaisten lisäksi myös isänmaansa yhteistä etua tunnustamattomat kapitalistit ja ruotsinkielinen porvaristo. Nämä eivät ole koskaan välittäneet tavallisten suomalaisten asemasta mitään, kunhan he ovat itse voineet jatkaa kellotteluaan turvamuuriensa sisäpuolella. Poliittiseen vasemmistoon lukeutuvat monikultturistit ovat pyrkineet kieltämään biologiseen jälkeläisyyteen perustuvan perimis- ja omistussuhteen, kun taas globaalia internationalismia edustavat kapitalistit ovat halunneet varmistaa, että oma suku perii tarpeeksi omaisuutta, jonka taakse etnisiltä rähinöiltä voi suojautua.


Tasa-arvoa vai oikeudenmukaisuutta?

Olen edellä tuonut lyhyesti esiin sen filosofisen näkökantani, että tasa-arvolla politikoiminen on yleensä ollut pelkkää etuoikeuksien kerjuuta. Kun monikulttuurisuuden ideologian kriitikoita on syytelty tasa-arvon loukkauksista, kyse on tosiasiassa ollut siitä, että syyttelijät ovat itse loukanneet kantaväestöön kuuluvien ihmisten meritokraattisia sekä kansakunnan sisäiseen perimisoikeuteen perustuvia oikeuksia, vaikka maahanmuuttopolitiikan kriitikot ovat ainoastaan puolustaneet heille kuuluvaa todellista tasa-arvoa ja vapautta.

Mikäli vallan perimiseen liittyviä etnisiä konflikteja ei ratkaista entiseen tapaan valtioiden rajoilla, taistelut siirtyvät kansalaisyhteiskuntien sisälle. Tämä johtuu siitä, että perusteettoman tasa-arvon kautta tapahtuva etuoikeuksien lypsäminen ja jakelu loukkaavat kantaväestön oikeustajua. Ainakaan eettiseen ja filosofiseen analyysiin nuo monikulttuurisuuden palvojat eivät kykene tai eivät sitä halua.

Harmillista on, että myös seksuaalivähemmistöliike on mennyt mukaan kyseiseen uusvasemmistolaiseen retoriikkaan eli biologisen jälkeläisyyden vähättelyyn vain siksi, että me emme yleensä itse tuota biologisia jälkeläisiä. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan saisi johtaa siihen virheelliseen käsitykseen, että meidän etumme suomalaisina ovat muka maahanmuuttajapiirien etujen mukaisia. Tosiasiassahan me olemme suomalaisiksi syntyneinä kantaväestöön kuuluvia ihmisiä, jotka teemme työtä Suomen hyväksi. Heteroseksuaalien omia vallan perimiseen liittyviä pulmia ulkoa päin havainnoivina me voimme tarkastella tilanteita jopa selkeämmin ja muodostaa niistä puolueettomat arviomme.

Todettakoon, että en halua vastustaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja yhteisymmärryksen kasvua. Mikä onkaan kauniimpi ihanne kuin se, että kansakunnat tulisivat keskenään toimeen. En kuitenkaan usko, että tätä ideaalia voidaan edistää sellaisella monikulttuurisuuden lietsomisella, jota viranomaistahot Suomessa nyt yrittävät. Sen sijaan katson, että aktiivinen maahanmuuttopolitiikka ei ole pystynyt oikeuttamaan itseään mitenkään. Kyseisen politiikan toteuttajilla on kuitenkin hallussaan sekä sisäministeriö, oikeusministeriö että työ- ja elinkeinoministeriö ja niiden lisäksi tietysti vielä vähemmistövaltuutetun toimisto.

Ongelma näyttää olevan sekin, että maahanmuuttajaryhmät eivät tosiasiassa sopeudu meidän arvoihimme eivätkä siitä syystä koe vastaanottajamaitaan omiksi isänmaikseen. Siksi maahanmuuttajat eivät tunne sellaista yhteisvastuuta, joka sitouttaisi heidät kotimaidemme yhteiskuntajärjestykseen, vaan konfliktien sattuessa nuo ryhmät alkavat pahimmassa tapauksessa nähdä vastaanottajamaansa vihollisenaan. Tämän osoittavat Amsterdamin, Kööpenhaminan, Lontoon, Pariisin ja Tukholman maahanmuuttajamellakat.

Toinen maahanmuuttoon liittyvä suuri ongelma on eripuran lisääntyminen kantaväestössä. Muutamat suomalaiset ovatkin pyrkineet toivottelemaan kaikki maahanmuuttajat avokätisesti tervetulleiksi ja paheksuneet, että ”loiseläjiä meillä on omastakin takaa”. Kyseisenlainen epäisänmaallisuus on häikäilemätöntä siksi, että se leimaa oman maamme työtä vailla olevat ihmiset loiseläjiksi, vaikka tilastofaktojen valossa työllisyys on maahanmuuttajien keskuudessa kantaväestöä paljon alempi.