Hullujen Päivien toimintalogiikka

Kun kauppoihin iskee kulutuskuolio lokakuun alussa, tavaratalot aloittavat syystempauksensa. Satuin käymään tänään Stockmannin Hulluilla Päivillä löytämättä tosin mitään sellaista, mitä sieltä ei muutenkin saisi. Itse asiassa ostin kilpailevasta Aleksi 13:sta takin, joka oli halvempi ja laadukkaampi kuin Stockmannin tarjoama vastaava malli mutta jota kukaan ei ollut ehtinyt napata, sillä käytävillä oli tyhjää.

Hullut Päivät on tapahtuma, jota vanha kansa kutsui yksinkertaisesti markkinoiksi. Mutta miksi Stockmannin markkinat toimivat paremmin kuin esimerkiksi Sokoksen tai muiden kauppakeskusten alennusmyynnit? Väitteeni on, että kyseessä on eräänlainen vallankumous.

Stockmann tunnetaan kylän kalleimpana puotina, jossa on apteekin hinnat. Niinpä tilapäinen häiriötila, jonka tuloksena tämä tosiasia hetkeksi kumotaan, tuottaa harhakuvan, että ihmiset saavatkin laatutavaraa halvalla. Kyse on siis eräänlaisesta karnevaalista. Asiakkaiden innokkuudesta voidaan suoraan päätellä, kuinka halukkaita he ovat kumoamaan kapitalistista valtaa.


Hullut ihmiset

Entä voiko Hulluilla Päivillä tehdä järkeviä ostoksia? Suurimmassa osassa alennusmyyntien tarjoustuotteista on jotain vikaa. Ne ovat jollain tavoin puutteellisia tai vanhenemisen partaalla, kuten televisiot, joissa ei ole sekä maanpäällisen että kaapeliverkon katselemiseen sopivaa hybridiviritintä ja joista pyydetään silti lähes uusien mallien hintaa. Paremman saattaa saada halvemmalla jo ennen joulua.

Tai kaupan saattaa olla jotain designtuotteeksi miellettyä klassikkoa, kuten Marimekon jokapoikapaitaa, jota ei voida enää pitää kovin muodikkaana, sillä ihmiset eivät nykyään kulje rohtimissa vaan kaipaavat asukokonaisuuteensa glamouria. Niinpä tämäkin tuote on enintään alehintansa arvoinen.

Oman haamumaskottinsa kautta Hullut Päivät mytologisoi kuluttamiseen liittyvää järjenvastaisuutta. Katossa roikkuva banaaninvärinen haamuilmapallo muistuttaa, kuinka ahneutensa ja illuusioidensa keskellä hyöriviltä porvareilta menee järki.


Al Goren ilmasto-Nobel

Samanaikaisesti toisaalla tähdätään kulutuksen hillitsemiseen, mikä sekin osoittautuu hullun hommaksi. Eräänlaista persoonan hajoamista osoittaa juuri se, että toisaalta ihmiskunta hätäilee saastumisen vuoksi, vaikka toisaalta se näkee elinehdokseen kulutuksen ja kansantuotteen kasvun. Tämän päivän lehdessä on Hullujen Päivien mainosten lisäksi myös uutinen Al Goren rauhan-Nobelista.

Mikäli Al Gore onnistuu hillitsemään puheillaan hiilidioksidipäästöjä enemmän kuin hän tuottaa niitä lentäessään ympäri maailmaa, hänen toimintansa on ekologista. Muutoin hänen toimintansa on vain semioottisesti taitavaa imagon rakentamista. Ajatelkaa, kuinka miellyttävän ulkopoliittisen viestin entinen varapresidentti antaa saarnatessaan, että ihmiskunnalla on yhteinen vihollinen ja että sen vuoksi valtioiden ei kannata käydä sotia. Al Gore on kettu, joka pohjustanee uutta virkaa ympäristöpolitiikan luennot kainalossaan.

Ilmastonmuutoksesta saarnaamisesta ja huolestumisesta on tullut niin syyllistävää, syyllisyyttä tuntevaa, pieteettistä ja pateettista, että sen voisi organisoida jo uskonnoksi. Sellaisena se saattaisi toimia hyvin. Ja uskonnolle itselleenhän ei merkitse muu, kuin että se toimii. Näin se vastaisi myös pragmatismin evankeliumia. Se, mitä länsimaat voivat ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehdä, jää väistämättä pelkäksi kosmetiikaksi, ja parempi olisi valmistautua ilmastonmuutokseen pakkaamalla rannikoilta kamat.

Tosiasiassa syyllisyys ilmastonmuutoksesta ei lankea vain länsimaille ja Bemari-miehille. Esimerkiksi Euroopan unioni tuottaa päästöistä vain neljätoista prosenttia kolmannen maailman vastatessa noin puolesta maailman hiilidioksidipäästöistä. Autoilun ja lentämisen ohella myös viattomalta vaikuttava maatalous on suuri hiilidioksidin aiheuttaja, joten lehmästä kaikki paha tulee. Lopettakaa siis tuo anaalinen päästöpuhe, ennen kuin se turhauttaa ihmiset ja johdattaa heidät epäekologisoimaan saasteillaan koko planeetan!