30. lokakuuta 2007

Tasa-arvoa ruotsalaisittain


Kun venäläiskoneet loukkailevat Suomen ilmatilaa, ruotsalaiset katsovat, että heidänkin täytyy. Lisäksi Suomen ulkopoliittinen johto suhtautuu asiaan ”täysin samalla tavalla” kuin venäläistenkin vierailuun. Näin yhdenvertaisuus toteutuu, eikä jää epäilystä Suomen puolueettomuudesta ja siitä, ettei ketään muuta loukata kuin Suomea itseään.

Minusta tämä on hyvinkin liennyttävä viesti. Kyseessä on tietenkin taistelu, jota käydään demilitarisoidun Ahvenanmaan hallinnasta. Koska alue kuuluu laillisesti Suomelle, Suomen armeijan pitäisi se kiireen kaupalla miehittää ja perustaa varuskunta tai laivastotukikohta sinne. Elävä toiminta tuo monimuotoisuutta ja rikkautta. Myös alueella asuvan ruotsinkielisen väestön voisi odottaa itse ottavan vastuuta omasta puolustuksestaan.

18. lokakuuta 2007

SAK:n palkkaporvarit


Olen jo aiemmin huomauttanut siitä, että Suomessa duunareitten ja akateemisten palkat ovat väärässä suhteessa. Kun opiskelukustannukset otetaan huomioon, hyvin palkattuina pidetyt lääkäritkin pääsevät kirvesmiesten kokonaisansiotasolle vasta viisikymppisinä, jos silloinkaan. Ja akateemisissa ammateissa vaaditaan kuitenkin äärimmäistä vastuuta, koulutusta ja pätevyyttä.

Kun sairaanhoitajat kiskovat nyt 24 prosentin korotuksia, kyseessä lienee eräänlainen naisellinen vaatimus, jonka tehtävä on polkea miesten kulkusia, ja liitto pilasi sillä tavoin koko uskottavuutensa. He sentään saavat vielä palkkaa toisin kuin monet työttömiksi pakotetut humanistit, joten tyytyisivät siihen.

Kiintoisa on Taloussanomien juttu ”Moni duunari tienaa jo kuin akateeminen”. Lehden mukaan ”moni ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut tienaa yhtä paljon tai vähemmän kuin duunari” ja ”sairaanhoitajat nousevat kuntapuolella usean eliittiammatin kanssa tasoihin, jos he saavat läpi korotusvaatimuksensa”. Sairaanhoitajat ansaitsivat viime vuonna keskimäärin 2 416 euroa kuukaudessa. Siihen heidän vaatimansa 24 prosenttia lisää tekee suunnilleen 3 000 euroa kuukaudessa, kun taas luokanopettajien keskiansio oli vuonna 2006 vaivaiset 2 641 euroa kuukaudessa, kirjastonhoitajat tienasivat keskimäärin kuukaudessa 2 270 euroa, ja kielentutkijat, kääntäjät sekä tulkit saivat surkeaa 2 177 euron kuukausipalkkaa.

Ei ole ihme, että SAK:n jäsenistöstä suuri osa onkin poliittisen oikeiston kannattajia, vaikka järjestön hallinto on täytetty demareilla ja vasemmistoliittolaisilla. Suuri osa akateemisten matalapalkka-alojen edustajista on puolestaan kääntynyt Sdp:n tai Vasemmistoliiton kannattajiksi omassa katkeruudessaan. Outoa sakkia.

17. lokakuuta 2007

Liitto joka neuvoi


Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, mutta eri nimellä. Jyri Häkämiehen (vai pitäisikö sanoa ”Häkähenkilön”) ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”-puhetta seurasi nyt jonkin lehdistöneuvos Vladimir Kozinin katuhaastattelu, jossa Suomea pyydettiin ”ajattelemaan” Natoon liittymisen kannattavuutta kolmeen kertaan: ”Think, think and think”.

Tuohtuneenoloinen venäläisdiplomaatti kävi Tehtaankadun konttoriltaan kertomassa, kuinka uhkaillaan uhkailematta ja vittuillaan vittuilematta. Mutta ymmärretäänhän tuo nyt ilman kolminkertaista tietäkin: ei taida naapuri jättää Suomelle muita vaihtoehtoja kuin Natoon liittymisen. Ja sen Venäjä toivoo tapahtuvan painostuksen alaisena tai ainakin leimaamana. (Jälkikäteistieto tosin kertoo, että että sotilasyhteistyötäkin Suomelle ehdottanut diplomaatti ”kutsuttiin kotiin”.)

Samalla kun Venäjä ohjeisti Suomea, Yhdysvallat puolestaan palkitsi Dalai-laman rauhantyöstä. Myös me suomalaiset olemme taannoin joutuneet elämään eräänlaisessa ”Tiibetissä”. Siksi on mukavaa, että Yhdysvalloilta löytyy korkean tason tukea pienille ja sorretuille kansakunnille. Bushia lukuun ottamatta juuri kukaan valtionpäämies ei ole Dalai-lamaa suostunut tapaamaankaan, sillä häntä ei voida kansainvälisen käytännön mukaan pitää valtion edustajana maan ollessa Kiinan miehittämä.

Vuonna 1935 syntynyt Dalai-lama joutui pakenemaan kävellen Intiaan Kiinan miehitettyä Tiibetin vuonna 1950. Siitä asti Kiina on pitänyt Tiibetiä maakuntanaan vedoten siihen historialliseen seikkaan, että keisariaikana Tiibet oli Kiinan provinssi. Väite on yhtä oikeutettu kuin se, että Venäjä väittäisi – niin, tiedätte kyllä minkä – kuuluvan itselleen vain sillä perusteella, että kyseinen maa oli joskus sen autonominen suuriruhtinaskunta.

Bushin toivomus, että Kiina ottaisi Dalai-laman vastaan tämän arvolle sopivasti, oli hieno ele todellisen monikulttuurisuuden puolesta – samanlainen, jolla Ronald Reagan kävi kolkuttelemassa Berliinin muuria ennen rautaesiripun murskaamista: ”Mr. Gorbatshov, open this gate!” Todellinen monikulttuurisuus voi perustua vain kansallisvaltioiden olemassaoloon ja valtioiden itsemäärämisoikeuteen. Jos minulta kysyttäisiin, haluaisin vastata Kozinin ”think, think, think”-puheeseen John F. Kennedyn sanoin: ”Ich bin ein Berliner.”


16. lokakuuta 2007

Kosto on suloista


Helsingin yliopiston keskusjohto on sikäli työteliäs, että aina havaitessaan minun menestyvän jollain elämänalueella, se alkaa polkea asemaani. Yliopistopainon kustannusyksikkö teki minulle yhteensä kolme kirjaa vuosina 1995, 2003 ja 2005. Viimeisin niistä olikin yliopiston keskushallinnolle jo kova pala, sillä teos yritettiin aktiivisesti vaieta yliopistossa, ja eräät tahot vaativat jopa sen vetämistä myynnistä pois, kunnes Helsingin Sanomat sattui tekemään kirjastani kaksi isoa juttua (5.6.2005 ja 28.8.2005) ja teos sai huomiota myös televisiossa.

Niinpä Yliopistopainon kustannusyksikön alasajo aloitettiin välittömästi. Kustannuspäällikkö Minna Laukkanen ja toimittaja Markku Pääskynen olivat ilmeisesti olleet minulle ”aivan liian ystävällisiä” suostuttuaan julkaisemaan useita kirjojani – samoin professori Lauri Rauhalan kirjoja, jonka valitut teokset Yliopistopaino julkaisi. Jo viimeisimmän kirjani ilmestyessä Minna Laukkanen kertoi minulle, että hän oli saanut nimettömiä yhteydenottoja teosteni jakelun lopettamiseksi. Ennen pitkää näille tahoille tuli välttämättömäksi lopettaa koko Yliopistopainon humanistinen toimintalinja ja myydä yksikkö Gaudeamukselle.

Gaudeamus puolestaan on läpeensä postmodernistinen, feministinen, punavihreä ja naturalistisella ideologialla kyllästetty kustantamo, joka ei juuri muita kirjoja tee kuin arvottomia toimitusteoksia tai muita yhteis- ja kokoelmajulkaisuja. Myös klassikkosuomennokset liikkuvat jälkistrukturalismin ja queer-teorian linjoilla. Yliopistopainon kustannusyksikön tultua kaupatuksi Gaudeamukselle töihin jäi vain kaksi mitättömintä työntekijää. Sekä kustannusjohtaja Laukkanen että kirjailijanakin kunnostautunut toimittaja Markku Pääskynen laitettiin omille teilleen. Yliopistopainon kirjoittajana tunnettu Kirsti Simonsuuri puolestaan vastusti myyntiä nimilistalla, jonka hän keräsi keväällä 2007, kun salassa haudotut yhdistymisaikeet tulivat julki. Kirjoittajilta ei kysytty mitään, vaikka jokaisella meistä on kustannussopimus Yliopistopainon eikä Gaudeamuksen kanssa.

Yhdistymisen perusteeksi mainittiin taloudelliset syyt (siitä huolimatta että Yliopistopainon kustannusyksikkö tuotti selvää voittoa) ja Gaudeamuksen muka parempi ”brandiosaaminen”. ”Brandiosaamista” kehuttaessa tuskin taaskaan huomattiin, kuinka suurta vahinkoa kustannusyksikön lopettaminen tuotti Yliopistopainon omalle brandille ja niille kirjoittajille, joiden kirjat on jo julkaistu lopetetun Yliopistopainon kustannusbrandin alla.

Mitä sitten viimeisimmässä kirjassani eli Työttömän kuolemassa oikeastaan sanoin? Arvostelin työvoimapolitiikan lisäksi nykyistä tiedepolitiikkaa, joka kritiikittömästi tuottaa 1400 tohtoria vuodessa, vaikka tarvetta olisi vain entiselle määrälle eli noin 400:lle. Siinäkin on tohtori jokaiselle vuoden päivälle. Oletus, että määrä muuttuu laaduksi, on johtanut laadun muuttumiseen määräksi.

Kritisoin myös yliopistojen tapaa uhrata virantäytöt kansainvälisille prosesseille, sillä niiden kautta internationalistit päästetään määräämään, mitä Suomen yliopistoissa saa opettaa. Paheksuin yliopistojen halukkuutta jakaa vähäiset resurssinsa yhä useammin ulkomaalaisille tutkijoille ja moitin sitä, että elävä filosofia on karkotettu yliopistoistamme. Ei ole siis ihme, että minua tukenut Yliopistopainon kustannusyksikkö käytännössä lopetettiin ja Gaudeamuksen nimisenä jatkavan firman yhdeksi aktiiviseksi osakkaaksi tuli Helsingin yliopisto. Näin sensuuriasetus oli mahdollista antaa. Ruma temppu.

Yliopistopainon johto teki ajattelemattomasti luovuttaessaan kustannusyksikkönsä pois, mutta mitäpä se ei tekisi, jos se siten kokee voivansa tuottaa haittaa minulle ja muutamille muille yliopiston nykymenoa arvosteleville kirjoittajille. Koska Gaudeamus ei ole koskaan suostunut tekemään minulle yhtään kirjaa eikä myöskään tee, julkaisen teokseni jatkossa entistäkin omatoimisemmin kuuntelematta kerta kaikkiaan kenenkään puoliksi oppineen märehdintää. Sitä kautta varmistan, että lukijani saavat tekstinsä käsiinsä juuri sellaisina kuin haluan eivätkä sillä tavoin pyöristeltyinä kuin kriitikkoni tahtoisivat.

Mutta kiitos Yliopistopainolle kuluneista vuosista. Toivottavasti suurin osa myös viimeisimmistä kirjoistani myydään pian loppuun, jotta nekin päätyvät lukijoiden käsiin eivätkä rehtorinkanslian kamiinaan, jonne ne varmaan muuten kannetaan.

14. lokakuuta 2007

”Hän oli aina niin kohtelias...”


”... ja sanoi tuttavilleen päivää.” Nämä olivat naapureiden kommentteja kaksi sisartaan murhanneen nuoren miehen käyttäytymisestä, kun tieto Kotkan kaksoissurmasta levisi pitkin lähiöitä. Tämä osoittaa, kuinka ajattelukykyisiä ihmiset ovat: ensinnäkin velvoittaessaan muut ihmiset käyttäytymään sovinnaisesti ja toiseksi kommentoidessaan asioita täysin ymmärtämättömästi.

Ihmisten pitäisi lukea toisiaan oikein. Kiltteys peittää ahdistusta ja hiljaisuus vihaa. Herran nuhteessa eläminen kasvattaa halun vapautua tuosta kaikesta: sovinnaisen elämäntavan latteudesta ja mitäänsanomattomuudesta. Turvayhteiskunnalla pelotteluhan se vasta tekee murhat ja pahoinpitelyt tarpeellisiksi, sillä enää vain niiden kautta merkitysten tuottaminen koetaan mahdolliseksi.

Kain ja Abelin välinen sisarussurma on rikoksista vanhin ja sellaisena perisynnin lähtökohta. Vaikka asetelma voikin olla hyvin yksinkertainen (eli kateus ja sen mukainen kilpailu), siihen liittyy myös rituaalisia merkityksiä. Mikä sitten saattoi olla tuon nuoren miehen motiivina? Veikkaanpa, että jos häntä eivät ajaneet kyseiseen tekoon pelkkä skitsofrenia eli äänet, jotka ”kehottivat tappamaan”, kyseessä voi olla tavanomainen riita, jonkinlainen halu irtautua tuosta malliperheeksi mainostetusta kodista tai saatananpalvonta.

Myös siinä on oma absurdi logiikkansa. Tuskin mikään tuntuu vapauttavammalta kuin rituaalisurma, sillä sen kautta ihminen osoittaa tekevänsä jotain, jossa häntä eivät sido ankarimmatkaan määräykset. Se on ikään kuin Jumalalle käskystä uhraamisen vastakohta: ihminen osoittaa riippumattomuutensa säännöistä. Ja paradoksaalisesti tuo rimpuilu johtaa ihmisen tietysti loppuiäkseen telkien taakse. Varsinainen ongelma on vapauden käsittäminen suhteellisesti eli vastakohtien kautta, jolloin niiden oletetaan tehostavan toisiaan. Tosiasiassa musta ei tule mustemmaksi valkoista taustaa vasten eikä kääntäen; värit ovat mitä ovat.

Eikö olekin hullua? Tämä on instituutioiden toimintaan rakentuneen systemaattisen hulluuden vastakohta: yksilön individualistinen, omaan vapaaseen valintaan liittyvä henkilökohtainen hulluus, jota harvoin voidaan selittää millään ulkoisella muuttujalla. Edellä mainitun psykodynamiikan vuoksi noita murhaajia, kirkonpolttajia sekä perhe-, kätkyt- ja vauvasurmaajia löytyy tästä sairaasta Suomesta nykyään lähes joka päivä.

12. lokakuuta 2007

Hullujen Päivien toimintalogiikka


Kun kauppoihin iskee kulutuskuolio lokakuun alussa, tavaratalot aloittavat syystempauksensa. Satuin käymään tänään Stockmannin Hulluilla Päivillä löytämättä tosin mitään sellaista, mitä sieltä ei muutenkin saisi. Itse asiassa ostin kilpailevasta Aleksi 13:sta takin, joka oli halvempi ja laadukkaampi kuin Stockmannin tarjoama vastaava malli mutta jota kukaan ei ollut ehtinyt napata, sillä käytävillä oli tyhjää.

Hullut Päivät on tapahtuma, jota vanha kansa kutsui yksinkertaisesti markkinoiksi. Mutta miksi Stockmannin markkinat toimivat paremmin kuin esimerkiksi Sokoksen tai muiden kauppakeskusten alennusmyynnit? Väitteeni on, että kyseessä on eräänlainen vallankumous. Stockmann tunnetaan kylän kalleimpana puotina, jossa on apteekin hinnat. Niinpä tilapäinen häiriötila, jonka tuloksena tämä tosiasia hetkeksi kumotaan, tuottaa harhakuvan, että ihmiset saavatkin laatutavaraa halvalla. Kyse on siis eräänlaisesta karnevaalista. Asiakkaiden innokkuudesta voidaan suoraan päätellä, kuinka halukkaita he ovat kumoamaan kapitalistista valtaa.

Hullut ihmiset

Entä voiko Hulluilla Päivillä tehdä järkeviä ostoksia? Suurimmassa osassa alennusmyyntien tarjoustuotteista on jotain vikaa. Ne ovat jollain tavoin puutteellisia tai vanhenemisen partaalla, kuten televisiot, joissa ei ole sekä maanpäällisen että kaapeliverkon katselemiseen sopivaa hybridiviritintä ja joista pyydetään silti lähes uusien mallien hintaa. Paremman saattaa saada halvemmalla jo ennen joulua. Tai kaupan saattaa olla jotain designtuotteeksi miellettyä klassikkoa, kuten Marimekon jokapoikapaitaa, jota ei voida enää pitää kovin muodikkaana, sillä ihmiset eivät nykyään kulje rohtimissa vaan kaipaavat asukokonaisuuteensa glamouria. Niinpä tämäkin tuote on enintään alehintansa arvoinen.

Oman haamumaskottinsa kautta Hullut Päivät mytologisoi kuluttamiseen liittyvää järjenvastaisuutta. Katossa roikkuva banaaninvärinen haamuilmapallo muistuttaa, kuinka ahneutensa ja illuusioidensa keskellä hyöriviltä porvareilta menee järki.

Al Goren ilmasto-Nobel

Samanaikaisesti toisaalla tähdätään kulutuksen hillitsemiseen, mikä sekin osoittautuu hullun hommaksi. Eräänlaista persoonan hajoamista osoittaa juuri se, että toisaalta ihmiskunta hätäilee saastumisen vuoksi, vaikka toisaalta se näkee elinehdokseen kulutuksen ja kansantuotteen kasvun. Tämän päivän lehdessä on Hullujen Päivien mainosten lisäksi myös uutinen Al Goren rauhan-Nobelista. Mikäli Al Gore onnistuu hillitsemään puheillaan hiilidioksidipäästöjä enemmän kuin hän tuottaa niitä lentäessään ympäri maailmaa, hänen toimintansa on ekologista. Muutoin hänen toimintansa on vain semioottisesti taitavaa imagon rakentamista. Ajatelkaa, kuinka miellyttävän ulkopoliittisen viestin entinen varapresidentti antaa saarnatessaan, että ihmiskunnalla on yhteinen vihollinen ja että sen vuoksi valtioiden ei kannata käydä sotia. Al Gore on kettu, joka pohjustanee uutta virkaa ympäristöpolitiikan luennot kainalossaan.

Ilmastonmuutoksesta saarnaamisesta ja huolestumisesta on tullut niin syyllistävää, syyllisyyttä tuntevaa, pieteettistä ja pateettista, että sen voisi organisoida jo uskonnoksi. Sellaisena se saattaisi toimia hyvin. Ja uskonnolle itselleenhän ei merkitse muu, kuin että se toimii. Näin se vastaisi myös pragmatismin evankeliumia. Se, mitä länsimaat voivat ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehdä, jää väistämättä pelkäksi kosmetiikaksi, ja parempi olisi valmistautua ilmastonmuutokseen pakkaamalla rannikoilta kamat.

Tosiasiassa syyllisyys ilmastonmuutoksesta ei lankea vain länsimaille ja Bemari-miehille. Esimerkiksi Euroopan unioni tuottaa päästöistä vain neljätoista prosenttia kolmannen maailman vastatessa noin puolesta maailman hiilidioksidipäästöistä. Autoilun ja lentämisen ohella myös viattomalta vaikuttava maatalous on suuri hiilidioksidin aiheuttaja, joten lehmästä kaikki paha tulee. Lopettakaa siis tuo anaalinen päästöpuhe, ennen kuin se turhauttaa ihmiset ja johdattaa heidät epäekologisoimaan saasteillaan koko planeetan!

11. lokakuuta 2007

Vanhasta suomesta


”Maailma on sana” (Samuli Paronen) ja ”minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi” (Ludwig Wittgenstein). Niinpä on tärkeää, miten käytämme kieltä. Politiikassa jokainen sana on teko, ja selvästi sanottu on selvästi ajateltu, kun taas epäselvän sanankäytön takana piilee usein hämärä ajatus.

Yksi hyvä keino tehdä kulttuuriteko on huoltaa kieltä. Suomen kieleen on pesiytynyt viime vuosina kummallisia uudissanoja, jotka ovat lähinnä ideologisia ja jotka kantavat mukanaan jonkin totuuden peittelyä. Tällaisia uudissanoja ovat muun muassa ”työvoimakapeikko”, ”kohtaanto-ongelma”, ”monikulttuurinen”, ”kotouttaminen” ja ”toiseus”.

Kapeikko, kohtaanto, monikulttuuri?

Sana ”työvoimakapeikko” tahtonee ilmaista, että ihmiset eivät halua tehdä työtä, että työnantajat eivät haluaisi maksaa palkkaa ja että työn tekeminen kokonaisuudessaan ei kannata. Kyseessä on siis pullonkaula. Tätä suomenkielistä ilmaisua ei kuitenkaan haluttane käyttää siksi, että siihen liittyy mielikuva, jonka mukaan työttömät ovat juopottelevia pultsareita. ”Kohtaanto-ongelma” puolestaan yrittää peittää sen, että ihmiset pakenevat toisiaan peläten joutuvansa tekemään jotain huonoilla tai sopimattomilla ehdoilla. Sen asemasta voitaisiinkin mieluummin puhua kohtaamisongelmasta tai tarvittaessa myös riitelystä, kannattamattomuudesta, kitkasta tai välttelystä.

”Monikulttuurinen” puolestaan on epäonnistunut sana, jossa substantiivista ”kulttuuri” on muodostettu adjektiivi ”kulttuurinen”, ja käsitteen alaa on lavennettu etuliitteellä ”moni”. Voidaan kysyä, mihin tätä uudissanaa tarvitaan, kun jo kulttuurielämän käsitteeseen sinänsä luetaan itsestään selvästi moniarvoisuus. Onko tarkoituksena korostaa monikulttuurisen Suomen olevan aivan erityisen moniarvoinen ja suvaitseva, jopa niin, että kyseisen käsitteen kautta toteutetaan jotain tiettyä tendenssiä ajamalla sitä kuin käärmettä pyssyyn? Ikävä kyllä, vastaus taitaa olla ”kyllä”. Sellaisena kyseinen politiikka myöntää epäsuorasti, että oma kulttuurimme on muka jollain tavoin huono ja että tarvitaan kansalaisten ohjeistamista heidän mielipiteidensä sosiaalidemokratisoimiseksi.

Myös sanan ”maahanmuuttaja” käyttö on karannut omalle kiertoradalleen. Miksi ulkomaalaista pitäisi sanoa maahanmuuttajaksi? Siksikö, että osoitettaisiin jatkuvasti, mikä suunta hänellä on? Emmehän sano myöskään asukasta emmekä vuokralaista asuntoonmuuttajaksi paitsi sen ajan, kun hän tekee muuttoa. Maahanmuuttajaa pitäisi siis sanoa mieluummin ulkomaalaiseksi, tai jos halutaan korostaa hänen liiketilaansa, on sana ”siirtolainen” suositeltavampi kuin muminalta kuulostava yhdyssana ”maahanmuuttaja”. Tosin ”siirtolaisella” viitataan yleensä maahanmuuttajaan, joka saapuu maahan laillisesti työluvan kanssa, mutta sitä monilla tänne pyrkivillä ei ole.

Osa maahanmuuttajista on tietenkin suomalaisia paluumuuttajia, eli Suomen kansalaisia ei voitaisi sanoa ulkomaalaisiksi, mutta semanttinen kissanhännänveto ”turvapaikanhakijoiden” ja ”pakolaisten” kesken on joka tapauksessa turhaa arkikielessä. Käsitteellinen hiuksenhalkominen kertoo maahanmuuton epätoivoisista oikeuttamispyrkimyksistä ja siitä, ettei itse asiasta vallitse poliittista yksimielisyyttä tai sille ei ole oikeutusta. Hiuksia aletaan halkoa usein silloin, kun puhujat ovat eri mieltä varsinaisesta asiasta. Tuloksena on orwellilaista uuskieltä, joka tyydyttää poliittista korrektiutta ja jossa neekereitä sanotaan ”Saharan eteläpuolisen Afrikan kantaväestöön kuuluviksi etnistä alkuperää oleviksi henkilöiksi”. Helpommat ilmaukset ovat kuitenkin usein totuudenmukaisempia, ja lisäksi ne välittävät ihmisten mielipiteet ja asenteet selvemmin kuin kiertoilmaukset, vaikka myös ne voivat olla paljonpuhuvia varsinkin ironisesti käytettyinä.

Kotouttaminen?

”Kotouttaminen” ei liene mistään kotoisin, sillä sitä ei löydy sanakirjoista. ”Kotiuttaminen” sen sijaan löytyy, ja sillä tarkoitetaan ’lähettämistä kotiin’. Esimerkiksi sotilas voidaan kotiuttaa, jolloin hänelle passitetaan menosuunta sinne, mistä hän on tullutkin. Kotiuttamisella voitaisiin tarkoittaa myös ihmisen sopeuttamista tai vakiinnuttamista uusiin oloihin niin, että hän voi tuntea paikan kodikseen.

Mutta kuinka hyvin kotiuttamisen käsite sopisi monikulttuuriseen retoriikkaan, jossa toisaalta halutaan viitata maahanmuuttajan kotiutumiseen Suomeen, mutta käsite sisältää myös ajatuksen tulijan palauttamisesta kotikonnuilleen? Esimerkiksi pakolaisen asettumista Suomeen ei voida kuvailla kotiutumiseksi, sillä todellisuudessa hänen kotimaansa on muualla. Jos tuota käsitettä käytettäisiin, sen ymmärrettäisiin helposti viittaavan siihen, että pakolainen palaakin lähtöseuduilleen. Silti kyse on kotiuttamisesta siinä mielessä, että Suomesta ollaan tekemässä hänen kotiaan.

Miksi sitten tuota käsitettä ei käytetä; käytetäänhän useita muitakin sanoja huolettomasti, vaikka ne ovat monimerkityksisiä? ”Kotiuttamisen” korvaaminen uuskielisellä ”kotouttamisella” on merkki poliittisen korrektiuden vaalimisesta. Asia, jonka uudissana salaa, on tällöin se, missä ihmisen koti oikeastaan on. ”Kotiuttaminen” tunnustaisi sen olevan joko lähtömaassa tai (totuuden vastaisesti) meidän maassamme. Koska kumpikaan ei ehkä ole totta, ”kotiuttamisen” tilalle on luotu hämärä uudissana ”kotouttaminen”. Sen oma hämäryys kuvaa tietysti myös käsitteen takana piilevän ajattelutavan hämäryyttä: sitä, että kyseisen sanan luojat niin ikään liikkuvat vaarallisella ei-kenenkään maalla.

Kun huomataan lisäksi käsitteen käyttöön liittyvä pakottavaa tekemistä kuvaava muoto, paljastuu, että kotouttamisen käsitettä käyttämällä halutaan kiertää totuutta sekä tehdä jotain sellaista, mikä vastustaa todellista asioiden laitaa tehden sen taivuttelemalla eli pakottavasti. Kyse on siis poliittisesta propagandatermistä, jonka käyttöön tulisi suhtautua yhtä varauksellisesti kuin sen sanakirjoihin hyväksymiseenkin. Ongelmien ydin on se, että selkeä ajattelu ja kielenkäyttö uhrataan poliittiselle retoriikalle. Seuraus on, että suomen kielen asema vaarantuu poliittisen vallankäytön generoidessa uuskielisyyttä ja kielitaidottomuuden voittaessa jalansijaa yhteiskunnassa.

Toiseus?

Aivan kuten ”kotouttaminen” on johdos tunnetusta Kotoún saaresta, yhtä varmasti ”toiseus” juontuu ”toisaksesta”. Myös ”toiseus” on ongelmallinen sana, eikä sitä löydy sanakirjoista. Olen kuitenkin joskus käyttänyt toiseuden käsitettä myös itse paremman vastineen puuttuessa. Samalla olen selvittänyt käsitteen merkitystä ja relationaalista luonnetta, kuten kirjassani Dialoginen filosofia (2003).

Yleensä toiseuden käsite on ymmärretty väärin, ja sitä on käytetty synonyyminä kaikenlaiselle irrationalismille. Omassa filosofiassani se merkitsee kuitenkin ihmisten erillisyyttä, riippumattomuutta ja vapautta, joka perustuu kokemukselliseen ja ruumiilliseen erillisyyteen ja kuvastaa siten ihmisten yksilöllistä olemassaoloa. Tämä taas muodostaa perusteen filosofiselle etiikalle muistuttaessaan, että ihmisiä ei pitäisi kohdella totalitaarisesti ja että yksilöinä ihmiset ovat pakonomaisille määrittelyille antautumattomia. Maita ja kansoja ei saa siis alistaa.

Näin kyseinen käsite kantaa myös filosofista ajatusta ja elättää eksistenssifilosofisten, liberalististen ja transsendentaalifilosofisten teorioiden eettisiä ideoita. Valitettavasti toiseuden käsitettä on postmodernistien ja marxilaisten kirjoituksissa käytetty yhtä väärin kuin kyseiset oppisuunnat ovat kohdelleet ihmisiä. Tässä mielessä vanha suomi on parempaa kuin uusi suomi.

10. lokakuuta 2007

Uudesta Suomesta


Vuonna 1847 perustettu Uusi Suomi aloittaa ilmestymisen verkkolehtenä lähes kuudentoista vuoden keskeytymisen jälkeen. Uuden Suomen kalevalainen logo, jonka Niklas Herlin osti Alma Medialta, antaisi odottaa, että lehden henkiin herättäminen internetissä rikastuttaisi kulttuurielämäämme jollain kansalliseen identiteettiin, kuten kieleen, kirjallisuuteen, taiteisiin tai jopa runouteen liittyvällä tavalla. Mutta käykö näin?

Vastauksia kysymykseen voi lukea ensinnäkin omistajien ja päällysmiesten kannanotoista. Herlin on todennut useammassakin haastattelussa, että lehden tekoon halutaan erityisesti myös naiskirjoittajia ja eri ikäluokkien edustajia ja että maahanmuuttajakolumnistikin on haussa. Käytännössä nämä hyvät aikeet tarkoittavat, että lehdestä uhkaa tulla Metro-ilmaisjakelulehden kaltainen aviisi, joka koettaa miellyttää keskiluokkaa ja jota lopulta hallitsevat feministien, monikultturistien ja keskiluokkaisen moralismin äänet.

Syynä moiseen orientaatioon on tietenkin lukijoiden eli mainosrahan tavoittelu. Helsingin Sanomien eilisessä haastattelussa monimiljonääri varmisteli, ettei lehdessä julkaistaisi ainakaan mitään sellaista, joka tekisi siitä ”ääri-isänmaallisten” ihmisten äänitorven. Ei ihme, että asia päätyi Hesariin, sillä Helsingin Sanomat on tunnettu ”kansallismielisinä” pitämiensä kirjoittajien hiljentämisestä ja monikulttuurisuuden edustamisesta, ja siksi uusi vaihtoehto voidaan kokea Hesarissa haastajana.

Mutta kuinkahan pelottavaa tuo maltillisten kansallismielisten ajatusten esille pääseminen loppujen lopuksi olisi – ja miksi? Päätoimittaja Markku Huusko on joka tapauksessa kuvaillut uutta Uutta Suomea ”isänmaalliseksi verkkolehdeksi” julkaisun omilla sivuilla, joten Hesarin esille nostama näkökohta saattaa ilmentää huolta maan toistaiseksi suurimman lehden omasta roolista nettijulkaisemisen kentällä, jolla kaikki ovat lähtökohtaisesti samassa asemassa.

Epäilen Uuden Suomen menestymisen mahdollisuuksia resursseihin liittyvistä syistä. Lehden sisältö näyttää koostuvan pelkistä tietotoimistolta ostetuista uutisista, ja analyyttisyyttä koetetaan virittää linkittämällä lehden sivuja tiettyjen julkisuuden henkilöiden blogeihin. Eikö Jari Tervon kirjailijakuva ole kulahtanut jo tarpeeksi? Täytyykö hänen esittää itseään tälläkin foorumilla? Ja Jukka Relanderin viisaudet ovat samanlaisia kuin Tuomas Nevanlinnan: kyseessä on eräänlainen diskurssikone, joka sosiologisoi ammatikseen ja osoittaa siten, kuinka etevää punavihreä marxilainen yhteiskuntatiede on, kun se tulee yhä uudestaan nurkan takaa ja osoittaa, miten julkisuuden marakattina olostaan nauttiva pesukarhu pesee, linkoaa ja huuhtelee sekä nostaa lopputulokset narulle kuivumaan.

Tällaisessa kirjoittamisessa, jota aiemmin ovat harjoittaneet kaikenlaisten Abu-Hannojen kaltaiset tähtöset sekä Timo Airaksisen tapaiset lausuntoautomaatit, ongelmaksi muodostuu, että kyseessä on pelkkä itsen performoiminen. Se on oman itsen esittämistä ja mielipiteiden sekä asenteiden toistuvaa pukemista yhä uuteen kuosiin. Niitä lehdet näköjään haluavat kolumnisteiltaan ostaa ja asettaa näytteille lukijoiden viihdyttämiseksi. Logiikka on, että ”kun meidän lehdessä kirjoittaa Se ja Se julkisuuden vieteriukko, jota pidetään yleisesti viisaana (onhan hän ollut televisiossakin), niin tässä on syytä ottaa lehti ja mielipiteet todesta”. Ongelmana on, ettei kyseisissä ajatuksissa ole sen enempää sisältöä kuin kenen tahansa perusjampan yleisissä asenteissa ja että juttujen ainoaksi uutiseksi tahtoo jäädä kirjoittaja itse.

Kapinallinen konserni?

Myös kustannusyhtiö Teos perustettiin Herlinin ja Hiidenheimojen rahoilla. Sen toiminta-ajatukseksi määriteltiin nollatuloksen tekeminen ja toiminta voittoa tavoittelemattomana kulttuuri-instituutiona. Mutta käytännössä julkaisulinja on ollut sellainen, että vain ne käsikirjoitukset ovat nähneet päivänvalon, joiden tekijöillä on rooli julkisessa sanassa (eli käytännössä sähköisen median valtavirrassa) tai joiden opusten voi odottaa tuovan firmalle rahaa. Tästä kertoo esimerkiksi Sauli Niinistön kirjan julkaiseminen Teoksen toimesta.

Herlin ja Hiidenheimo rakentavat näköjään kokonaista mediakonsernia, sillä Teoksen ja Uuden Suomen rinnalle he ostivat myös siivun Asko Kallosen äskettäin perustamasta Helsinki Music Company -nimisestä levy-yhtiöstä. On tietysti hyvä, että maahamme syntyy uusia kotimaisessa omistuksessa olevia viestintäyrityksiä, sillä suuri osa jo olemassa olevista on ajautunut ulkomaiseen omistukseen.

Uuden Suomen julkaisijoiden kunnianhimoisena toiveena on ilmeisesti tehdä tempauksellaan sanankäytön historiaa. Tosiasiassa siihen tarvittaisiin radikaalimpia otteita. Ne voisivat syntyä spontaaneista motiiveista, toisin sanoen asioista, joiden takana on jokin arvo ja joiden tuella kumotaan jotain valtaa. Tämä vahvistaa uskoani todellisen filosofian ja taiteen ikuiseen ulkopuolisuuteen, enkä pidä paljonkaan arvoisena sen tyyppistä kirjoittamista, joka vastaa näyttäytymistä trendibaareissa.

Lehden tekeminen on yleensäkin vapaan kirjoittamisen oman olemuksen vastaista. Siitä tulee melkein aina sanojen sovittamista toimituksen mielipiteisiin, lehden muihin juttuihin tai yleisöjen käsityksiin. Sinänsä on hyvä, että kehiin ilmestyy uusia vaihtoehtoja, sillä ne luovat tuota vapautta. Siksi en toivo käyvän niin, että Uuden Suomen verkkoversio tuokin omassa tuubissaan samaa tahnaa kuin ilmaisjakelulehdet Metro, Satanen, Lauttasaari-lehti tai Kamppi-Eira-lehti. Hyvä lähtökohta voisi olla median valtavirran haastaminen, ja näin sanoessani en tarkoita vain kulttuuri- ja mielipidelehtinä esiintyviä kommunistilehtiä vaan vihervasemmistolaisin perustein toimivia suuria sanomalehtiä, joiden päätoimituksia hallitsevat 1970-luvun Toimittajaliiton edistykselliset tyypit. Saa nähdä kuinka käy, mutta tässä seurassa minulla on hyvät edellytykset saada lisää lukijoita tälle omalle, jo ennestäänkin varsin kolutulle palstalleni.

7. lokakuuta 2007

Kiteen viikingit laululavoilla


Kukapa ei muistaisi Tarja Turusen dramaattisia potkuja Nightwishistä lokakuussa 2005. Marko Ollilan taannoinen kirja (Nightwish, 2006) lopun ajan tapahtumista käänsi syyttävät katseet paratiisiin luikerrelleen ”käärmeen” eli Turusen managerin Marcelo Cabulin puoleen. Itse uskon, että yhtye oli kiertueensa lopulla niin väsyneessä tilassa, että eipä siltä olisi muuta voinut odottaakaan kuin päätymistä konfliktiin. Jos bändi olisi halunnut jatkaa kokoonpanossaan, se olisi edellyttänyt huolehtivampaa otetta myös levy-yhtiöltä; ilmeisesti sitä ei kuitenkaan haluttu.

Minun stereoissani soi yleensä vain ooppera tai trance. Nightwish tekee CD-soittimeni levyluukulla myönteisen poikkeuksen, sillä yhtyeen tavaramerkkinä on ollut oopperan ja heavyrockin yhdistäminen. Bändi jaksoi konseptillaan varsin pitkään, sillä se julkaisi lyhyessä ajassa useita albumeja, ja itse arvelin Nightwishin menestystekijöiden olevan erinomaisen tiedostettuja sekä taustojen olevan hyvässä kunnossa. Viimeisimmillä levyillään (mukaan lukien läpimurtolevy Once) yhtye alkoi kuitenkin toistaa musiikillisia ideoitaan, ja omasta mielestäni parhaaksi ”ensimmäisen kauden” levyksi jäi yhtyeen toinen albumi, vuonna 1998 julkaistu Oceanborn. Kohottavaa bändin ensimmäisissä levyissä oli se, että oopperarockin takaa kuului myös säveliä Karjalan laulumailta, toisin sanoen vaikutteita suomalaisen musiikkihistorian folkloristisesta perinteestä.

Nightwish on loistanut Suomen ylivoimaisesti parhaana ja lahjakkaimpana rockbändinä maailmalla, eikä tämä ole pelkkä mielipide. Vaikka jokin HIM tai Rasmus ovat voineet myydä enemmän levyjä, Tuomas Holopaisen lahjakkuus säveltäjänä ja biisintekijänä on omaa luokkaansa. Mutta rock and rollia soittavan yhtyeen koossa pitäminen vaatii usein myös kapellimestarin taitoja, ja Nightwishin alkuperäisessä kokoonpanossa saattoi olla liian monta erinomaista osaa johdettavaksi.

Toinen tuleminen

Entä aika jälkeen vuoden nolla? Kun Kiteen viikinkien solistivalinta osui Anette Olzoniin, kiintoisaa on, miten hän täyttää Turusen paikan vai luoko hän itselleen kokonaan oman roolin. Kuuntelin äskettäin Nightwishin Dark Passion Playn, tuon ”Suomen kalleimmaksi” mainostetun levyn, jonka tekemisessä käytettiin kuuluisaa Lontoossa sijaitsevaa studiota ja filharmonista orkesteria. Levyn instrumentaalinen puoli onkin loistelias. Monien kriitikoiden mielestä Olzon täyttää Turusen paikan, ja he tyytyvät vertailemaan laulajia keskenään. Itse sanoisin, että se on turhaa. Vaikka myös Olzon laulaa korkealta ja kovaa, ääni vain muistuttaa oopperalaulua; tosiasiassa äänen luontainen väri ei tue oopperalaululle ominaista äänenmuodostusta, ja ”oopperamaisuus” haetaan väärästä laulutekniikasta. Eri asia on tietenkin se, pitääkö bändissä laulaa kuin oopperassa. Mutta jos Nightwishin idea oli rockin ja oopperan yhdistäminen, tuosta ideasta luopuminen tuottaa pettymyksen.

En ole kuullut Olzonilla varustettua yhtyettä livenä toisin kuin ne, jotka kävivät katsastamassa Nightwishin kiertueen avauskeikan Tel Avivissa. Toisaalta en voi myöskään unohtaa, että Turunen on yksi Suomen noin paristakymmenestä parhaasta sopraanosta. Tarja Turusen ääni on joka tapauksessa niin puhdas ja kirkas, että tästä syystä oopperalaulaja jättää mennen tulleen taakseen kenen tahansa poplaulajan.

Oopperatähdelle hänen diivamaisuutensa on tietenkin osa persoonaa, joka puolestaan on osa äänenmuodostusta, ja sitä eivät bändin muut jäsenet oppineet koskaan ymmärtämään. Nightwishin moniaineksisessa kokoonpanossa ja erilaisten tyylien yhdistelyssä tuli jo lähtökohtaisesti todistetuksi, että eri maailmoista olevat ihmiset eivät voisi ymmärtää toisiaan kovin pitkään. Siksi asioiden kariutuminen saattoi seurata jo yhtyeen erikoisesta olemuksesta.

Vaikka jäänkin kaipaamaan ”Tarjaa takaisin”, en tarkoita, että Olzon olisi huono. Hän selviytyy tehtävästään aivan mukiinmenevästi, mutta Turusen korkokenkiä hänen ei kannata yrittää täyttää. On hienoa, että Nightwish toimii täysin tunnistettavalla tavallaan ja että ero entiseen on pieni. Osapuolet ovatkin tulleet kriiseistään ulos varsin pienin naarmuin. Ne voivat olla hyväksikin yhtyeen suosiolle; saavatpahan myös avioerokakarat fiiliksilleen samastumiskohteen.

4. lokakuuta 2007

Chauvinisme, s’il vous plâit!


Ilta-Sanomat on lukijakatonsa vuoksi ryhtynyt etsimään kasvua naisväen keskuudesta julkaisten toistuvasti miesten ja naisten palkkaeroista kertovia tilastoja. Lehdessä äskettäin ilmestynyt palkkavertailu, jossa naiset todisteltiin jälleen miehiä heikommin palkatuiksi, oli jo ainakin kolmas tänä vuonna.

Luin hiljattain tutkimuksen, jossa todettiin, että kyseiset tilastot ovat harhaanjohtavia. Niissä ei oteta huomioon esimerkiksi sitä, että miehet tekevät pitempiä työpäiviä kuin naiset ja että miehillä on myös pitempi työura kuin naisilla. Jos vertailua painotettaisiin näillä tekijöillä, naiset paljastuisivat miehiä paremmin palkatuiksi. (Ks. Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamaa teosta Mies vailla tasa-arvoa vuodelta 2007 sekä Ossi Korkeamäen ja Tomi Kyyrän kirjoitusta siinä.)

Rahojen lopullisen käytön arvioimiseksi pitäisi lisäksi ottaa huomioon tulonsiirrot perheiden sisällä. Sukupuolten välisen tasa-arvon vaatiminen onkin eräänlainen kupla. Kyseinen argumentaatio tietysti sopii iltapäivälehteen. Näin saavat marketeissa kärryilevät perheenemännät katkeruuteensa pontta.

Sama linja jatkui Ilta-Sanomien asettumisella naisvaltaisen hoitaja-alan palkkakiistan taakse. Sitä kautta feministit kalvavat jo toinen toisiaankin Lenitan läimäyttäessä Tarjaaja toivoessa häneltä kannanottoa hoitajien puolesta. Tosiasiassa sairaanhoitajat eivät ole mikään erityisryhmä, joka ansaitsisi tasokorotuksia tai muitakaan erityisetuja. Heidän työnsä on kohtalaisen turvallista ja työpaikat turvattuja. Kyseisistä tehtävistä ei pidä myöskään kohtuuttomasti palkita, varsinkaan kun koko ammattikunta on joutunut jatkuvasti väärinkäytöksiä koskevien epäilyjen kohteeksi hämärien sairaalakuolemien vuoksi. Kokoomus näyttääkin olevan feministisempi puolue kuin Vasemmistoliitto, SDP ja Vihreät. Vaikka hymypoika Katainen laulaisi hoitajille serenadeja ja lupaisi heille kuun taivaalta, puolue saanee lopulta naisten vihat silmilleen, sillä mikään korotus ei tule koskaan riittämään heille, ja Kokoomusta pidetään petturina joka tapauksessa.

Kun yhteiskoulusta tehtiin tyttökoulu

Myös SanomaWSOY-konsernin päälehti Helsingin Sanomat uutisoi jälleen näyttävästi sukupuolten paremmuudesta tyttöjen eduksi. Naistutkija Liisa Keltikangas-Järvinen todistelee raportissaan, että tyttöjen positiiviset luonteenpiirteet siivittävät heidän koulumenestystään. Tällainen selvittely on asioita yksinkertaistavaa empiiristä tutkimusta, jossa ei vaivauduta pohtimaan, mitä nuo positiiviset luonteenpiirteet sinänsä ovat, eli miten syntyy ilmiö, jota sanotaan positiiviseksi luonteenpiirteeksi. Tutkittavan ilmiön oman olemuksen fenomenologinen analyysi on jätetty suorittamatta, mistä on seurannut useita ongelmia pohdittaessa tulosten merkitystä.

Asian ydinhän on se, että koululaitos ja sitä tarkasteleva tiede itse arvottavat tyttömäiset luonteenpiirteet, kuten nöyryyden ja ahkeruuden, myönteisiksi ominaisuuksiksi, kun taas pojille tyypitellyt luonteenpiirteet, kuten reippaus ja kovaäänisyys, arvotetaan jo lähtökohtaisesti kielteisellä tavalla. Näin syntyy tulos, jossa tytöille tyypitellyt ominaisuudet näyttäytyvät myönteisinä.

Syypää kyseiseen vääristymään onkin se, että koko opetus- ja koulutusjärjestelmämme suosii naisia. Sen seurauksena koulut ovat muuttuneet tyttökouluiksi, kun lukioidenkin oppilaista kaksi kolmasosaa on nykyään tyttöjä. Noidankehän alkupää on opettajankoulutuksen mankeleissa, yliopistoissa, kun kasvatusalalle ei enää valita miehiä. Esimerkiksi Helsingin yliopisto luopui luokanopettajaksi opiskelevien sukupuolikiintiöistä vähin äänin, minkä seurauksena kasvatustieteelliseen valituista oli jo vuonna 1993 peräti 85,1 prosenttia naisia. Kun opettajakunta on naisistunut, ei ole ihme, että kouluissa syrjitään poikia.

Silti naiset kehtaavat vaatia ”tasa-arvoa”. Feministit näyttävätkin vaativan tasa-arvoa aina kun he arvelevat sen tukevan omia etujaan, mutta vaikenevat silloin kun vähemmistösukupuolena ovat miehet. Psykologian piirissä on jo pitkään pidetty epä-älyllisenä ja kaavoittuneena sellaista tutkimusta, jossa viitataan ihmisten luonteeseen. Olemusajattelua on pidetty alkeellisena. Sitä mieltä ovat olleet varsinkin feministit. Mutta feministeille kyseinen luonteenpiirteisiin viittaava olemusajattelu näyttää kelpaavan aina, jos he voivat sitä kautta selittää naisten menestymistä parhain päin. Kyse on siis taaskin täysin tarkoitushakuisesta tutkimuksesta.

Pahinta on, että niin koululaitos, yliopistot kuin politiikkakin alkavat olla feministien käsissä, ja kaikki on muuttunut epä-älylliseksi vauvanhoidoksi. Viran saa vain mitäänsanomaton villatakkinuttuinen miestutkija, joka sitoutuu feminismin poliittiseen ohjelmaan, ja järkeviltä miesyksilöiltä on yliopistoihin pääsy kielletty.

Käyvätkö uhkakuvat toteen?

Vuonna 2002 perustettu vähemmistövaltuutetun virka on saanut ensimmäisten viiden vuoden aikana osakseen paljon kritiikkiä. Se on kohdistunut viran ensimmäiseen haltijaan, Mikko Puumalaiseen, joka on omastakin mielestäni ollut sopimaton henkilö hoitamaan tehtävää. Hänen aloitteestaan käynnistettiin tosikkomaiset ajojahdit, joiden seurauksena neekerinkuvat ovat katoamassa lakritsikääreistä, tavallisten suomalaisten verkkosivuja suljetaan ja sananvapautta kahlitaan. Puumalainen on epäviisailla otteillaan kylvänyt epäluottamusta valtaväestön ja vähemmistöjen välille.

Terävää kritiikkiä asiasta on esittänyt muiden muassa filosofian tohtori ja kansanedustajaehdokas Jussi Halla-aho blogissaan. Tultuaan valituksi apulaisoikeuskansleriksi Puumis on toteuttamassa kriitikoitten pahimman vision ylenemällä maan ensimmäiseksi oikeudenvalvojaksi. Jaakko Jonkan sairastuttua hän hoitaa nyt oikeuskanslerin virkaa. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle voi pötkiä pelkällä kritiikittömällä monikulttuurisuuden palvomisella. Vähemmistövaltuutetun virka on myös instituutiona epäonnistunut, sillä sen tehtäväalueeseen luetaan vain etnisen syrjinnän kysymykset.

Vähemmistövaltuutetun virka on myös instituutiona epäonnistunut, sillä sen tehtäväalueeseen luetaan vain etnisen syrjinnän kysymykset. Taas kerran seksuaalivähemmistöt on asetettu maahanmuuttajien alapuolelle poliittisesti korrekteissa syrjintähierarkioissa, vaikka kuulumme kantaväestöön. Näin ihmisiä diskriminoidaan ”kaikkien sääntöjen ja ohjeiden mukaisesti”.

Onneksi maasta löytyy myös poliittista järkeä ja rohkeutta sanoa näkemyksensä suoraan. Ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen mukaan laajamittainen työperäinen maahanmuutto kävisi Suomelle liian kalliiksi, ja Alma Median Helsingin toimituksen haastattelussa hän on viitannut muun muassa saksanturkkilaisten ongelmiin. Heidän asemansa on saanut Väyrysen epäilemään myös työperäisen maahanmuuton siunauksellisuutta, ja samaan on päätynyt SAK:n Lauri Ihalainen.

Maahanmuuttajilla ei Väyrysen mukaan ole eläkeiässäkään helppoa. Toimeentulo on heikko, saksan kielen taito olematon, eikä paluuta Turkkiin ole. Väyrysen laskelmien mukaan maahanmuuton nettohyöty jäisi Suomelle pieneksi, koska muuttajille pitää järjestää omia palveluja. Tulkkaus, päiväkodit, koulut ja sairaanhoito luovat uuden työvoimapulan kierteen. Vastaavasti työvoiman tarpeen mentyä ohi on seurauksena jatkuva sadekausi.

Väyrynen on mukana hallituksen maahanmuuttoon keskittyvässä ministeriryhmässä. Ministerit pohtivat lähiviikkoina, millaista maahanmuuttoa Suomeen halutaan, missä mittakaavassa ja mistä maista. Väyrysen arvion mukaan muuttajien hankkiminen kannattaisi keskittää vain muutamiin maihin, jolloin esimerkiksi tulkkipalveluja tarvittaisiin vähemmän.

Viimeksi mainitussakin tapauksessa olisi tietysti epäviisasta keskittyä kolmannen maailman maihin tulija-aineksen kouluttamattomuuden ja kulttuurierojen vuoksi. Suomessa on peräti 100 000 noin 18–25-vuotiasta nuorta, jotka joutuvat toistuvasti työviranomaisten toimenpiteiden kohteiksi. Nähdäkseni siinä on tarpeeksi työvoimapotentiaalia. Oletukset ”työvoimapulasta” ovat joko ”kohtaanto-ongelmia” tai muita tekaistuja verukkeita, joilla maahamme yritetään houkutella halpatyövoimaa. Se on kuitenkin vain näennäisesti halpaa ja usein myös arvottomampaa kuin ammattitaitoinen suomalainen työvoima. Thai-hierojia Suomessa jo riittääkin.

Kun kiinteistökupla puhkeaa

Helsingin Sanomat jatkaa sitkeästi kansalaisten uskottelemista sillä otaksumalla, että asuntojen hinnat eivät laske. Näin se koettaa ilmeisesti pitää yllä konsernin omien kiinteistöjen arvoa. Kiihtyvän itsensä toisamisen merkiksi lehti julkaisi nyt verkkosivuillaan vuoden vanhan jutun, joka ilmestyi alun perin kuukausiliitteessä.

Kirjoituksessa yritetään todistella, että odottaminen ei asunnon ostossa kannata. Kun Pertti meni ja odotti, hinnat kaksinkertaistuivat. Mutta entäpä, jos kyseinen tarkastelujakso olikin tahallisesti asetettu ajankohtaan, jolloin asuntojen hintoihin tuli lähinnä yksi kysynnästä johtuva kohouma 1990-luvun lopulla? Entäpä, jos asuntojen hintojen nousu ei voi jatkua siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmisten tulot eivät ole kaksinkertaistuneet ja kansalaisten maksukyky on loppunut?

Varsin varovaisia arvioita ja ristiriitaista informaatiota tulee Taloussanomienkin tuutista, kuten tämän jutun yleisökommenteista voi lukea.

Itse katson, että asuntojen hinnoissa olisi hyvinkin varaa pudota kolmanneksella, ja romahdus tapahtuu heti, kun korot nousevat ja löyhäkätinen lainojen mättäminen pankeista on ohi. Tulevan laman syyt eivät edellytä ainoastaan häiriötä kansainvälisessä taloudessa (se onkin jo saatu), vaan pelkkä kotimaisen kysynnän tyrehtyminen riittää kuluttajien velkaannuttua korviaan myöten. Silloin alkaa itseään ruokkiva romahdus. Vaarallisin häiriö näyttääkin olevan pitkään jatkuva nousukausi, sillä sen aikana tehdään suurimmat virheet, kun taas elämä taloustaantuman mukaisesti näyttää vastaavan myös kotitalouksien normaalitilaa.

3. lokakuuta 2007

Kulttuuriuutisia


Kulttuuripa se on marginaalinen elämänalue, joka toimii metalli- ja paperiteollisuuden sekä muiden ”tärkeämpien” alojen siivellä. Taidetta ja tiedettä tukevat säätiöt julistavat apurahansa haettaviksi usein syksyllä. Valtion kirjallisuustoimikunta puolestaan jakoi määrärahansa tänään. Suomessa taiteen ja tieteen apurahat mielletään sosiaaliturvan jatkeiksi. Mitä avuttomampi, kurjempi ja vähemmän julkaissut ihminen on, sitä todennäköisemmin hän saa apurahan. Kolmekymmentävuotisten apurahojen aikakaudella muistan erään kirjailijan saaneen 30-vuotisen määrärahan, vaikka hän ei koko elämänsä aikana julkaissut enempää kuin seitsemän teosta. Tätä nykyä pisin aika, jonka apurahan saaja voi makoilla selkä kaarella voivuoren päällä, on viisi vuotta.

Kulttuurin apurahat herättävät paitsi katkeruutta, myös oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Rahoittajat eivät juuri koskaan kerro päätöksissään, keille etabloituneille tieteen- ja taiteentekijöille he eivät tukea myöntäneet, toisin sanoen ketkä he kehtasivat jättää ilman. Muutamille apurahoja sataa kuin mannaa taivaasta, kunhan he ovat tiede- tai taidepoliittisten tendenssien kanssa samaa mieltä. Kun kirjoittaa heterokirjaa heteroaiheesta, hanketta pidetään ”tärkeänä”, ja kirjailija saa apurahan. Jos filosofi suostuu pragmatistiksi ja rämpii sisäisen realismin suossa, hänet palkitaan. Vihervasemmistolainen feministi-kommunisti-sosialisti saa apurahan aina, mutta kansallismielinen ”sovinisti-fasisti-rasisti” ei koskaan. Ja mikäli hakijat ovat monikultturisteja, heitä tukee vielä Euroopan unionikin omilla miljoonillaan.

Valtion kirjallisuustoimikunta koostuu silkkipyllykriitikoista ja parista melko nimettömästä kirjailijasta. Joukkoon mahtuu myös yksi eläkeiässä oleva professori. Kun siis moittii Jukka Hankamäen Heideggeria ylistävän artikkelin Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2005, kuten Jukka Koskelainen aikoinaan, saa viisivuotisen apurahan. Ja kun haukkuu Hankamäen kirjan Turun Sanomissa, kuten toimikunnan jäsen Putte Wilhelmsson 5.10.2006, niin hän iloiten myöntää sen. – Nice.


2. lokakuuta 2007

Kehitysavusta


Mitä tehdä kehitysavulle? Suomen valtion kehitysapuun sijoittama 830 miljoonaa euroa vuodessa on suunnaton summa, vaikka kansainvälisesti katsoen se voi tuntua pieneltä. Se on kuitenkin jokaiselta suomalaiselta lähes 200 euroa pois ja muutaman hengen perheeltä lähes tonni. Se ei ole vähän niiden suomalaisten mielestä, joilta puuttuu talvitakki tai laajakuvatelevisio. Suomen kehitysapuun käyttämää summaa nostavat vielä kirkon ulkomaanapu ja erilaisten järjestöjen lahjoitukset sekä kaikki se työ, jota kyseisissä organisaatioissa tehdään.

Kehitysapu nostattaa poliittisia tunteita, sillä kyse on ”ilmaisen” rahan jakamisesta sekä rikkaiksi ja köyhiksi miellettyjen maiden suhteista. Kaikki tietävät, että suuressa osassa pahoinvoivia maita asutaan valtavien luonnonrikkauksien keskellä. Niinpä köyhyys noissa valtioissa on usein vain näennäistä ja johtuu huonoista poliittisista oloista sekä kelvottomasta kulttuurista, useimmiten uskonnosta, joka tuottaa kyseisiin maihin sekasortoa. Esimerkiksi brittiläisen Oxfam-avustusjärjestön mukaan Afrikan maat ovat kuluttaneet yhtä paljon ja jopa enemmän rahaa omiin heimosotiinsa kuin ne ovat saaneet kehitysapuna.

Kehitysavusta kehitysyhteistyöhön

Paavo Väyryseen voi kuitenkin luottaa. Hän laittoi ulkoministeriön virkamiesten luonnosteleman kehitysapusuunnitelman uusiksi. On hyvä, että jatkossa kehitysapu mielletään vähän niin kuin kaupaksi, ja Väyrynenhän hoitaa nimenomaan ulkomaankauppaministerin tehtävää. Ei ole mitään vikaa siinä, että kehitysapua jaetaan tulevaisuudessa win/win-tyyppisen strategian mukaisesti ja tuesta toivotaan hyötyä myös tuen antajille kaupallisten kontaktien kautta. Samaten on tervehdittävä iloiten sitä, että ilmaisen rahan jakamisesta eli suorien lahjoitusten systeemistä pyritään eroon. Juuri tämä on oikeaa politiikkaa, ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategiasta voidaan toivoa hyötyä myös Suomen omalle taloudelle.

Almujen jakaminen puolestaan sopii kirkon kaltaisille organisaatioille, jotka määrittelevät tehtäväkseen armolahjojen myöntämisen. Sen sijaan kansallisvaltioiden päätehtävä on kansallisen edun turvaaminen, ja siksi myös kehitysmaapolitiikkaa on toteutettava pitäen silmällä oman maan etuja. Kestävää kehitystä voi tapahtua vain silloin, kun kehitysmaiden edut eivät ole vastakohtaisia kehittyneiden maiden etujen kanssa. Hyöty on asia, jota molempien osapuolten pitää kokea aina yhtä aikaa; muuten tulee narun pää vetäjän käteen. Yhdysvaltalainen filosofi Ayn Rand kiteytti ajatuksen osuvasti: pelkkä lahjoitteleminen ei toimi, koska se ehdollistaa avunsaajat lahjoituksista riippuvaisiksi, eivätkä heidän olonsa sitä kautta kehity, mutta lahjoittajat puolestaan köyhtyvät, ja heidän mahdollisuutensa tukea sekä itseään että muita heikkenevät. Toisaalta on myös näyttöä siitä, että silloin tällöin avokätisyyskin kannattaa; hyväntahtoisuus kun palkitaan usein hyväntahtoisuudella, mutta yleiskäytännöksi siitä ei ole.

Länsimaat tekevät kehitysyhteistyötä jo siinä, kun ne siirtävät tuotantoaan köyhiin maihin, joissa työvoima on halpaa. Näin nuo ihmiset saavat päivittäiseen elämiseensä riittävät kaksi dollaria, joita he eivät muutoin saisi. Paheksuttaessa palkkojen pienuutta on syytä muistaa, että kehitysmaiden alhaisen kustannustason vuoksi palkat maksatetaan osaksi länsimaiden kansalaisilla, jotka joutuvat työttömiksi. Voidaankin sanoa, että länsimainen työtön on nykyään yhtä aikaa sekä kehitysyhteistyön rahoittaja että köyhyyden uhri, joka itse tarvitsisi kehitysapurahat omaan elantoonsa.

Monikulttuurisuus rikkautta? – Ei tuo rikkaus onnea...

Kurjaa on, että länsimaisia ihmisiä on ehdollistettu tuntemaan syyllisyyttä siitä, että meidän oloissamme vallitsee korkea elintaso. Suomalaiset ovat kansakunta, joka on voinut saada oikeutta omalla kielellään vasta puolentoista sadan vuoden ajan. Suomessa kesä ja kasvukausi kestävät vain kolmisen kuukautta, ja maa on puolet vuodesta roudassa. Silti tämän maan alkuperäiset asukkaat ovat raivanneet pellot ja kiskoneet elantonsa tuosta routaisesta maasta. Sovulla ja yhtenäiseksi kansakunnaksi järjestäytymisellä se on onnistunut jopa ylivoimaiselta tuntuneen vihollisen uhatessa. Monissa kehitysmaissa kesää on ympäri vuoden ja maa kasvaa hedelmiä, mutta kyseiset kansat pilaavat mahdollisuutensa käymällä ikuisia ja turhia sotia pelkkien rituaalisten syiden vuoksi.

Monikultturistit saarnaavat nykyisin, että meidän suomalaisten pitäisi tuntea häpeää saavutustemme vuoksi: että työllä ja vaivalla ansaittu elintaso, korkea sivistys, koulutusjärjestelmä ja demokratia kaikkine oikeuksineen eivät olisikaan minkään arvoisia tai että ne pitäisi katsoa muilta riistetyiksi. Silti he eivät pysty vastaamaan siihen, missä maassa suomalaiset ovat toteuttaneet tuota kauheaa siirtomaaimperialismia. Tosiasiassa suomalaisilla on syytä tuntea ylpeyttä omasta kansallisesta identiteetistään, sillä korkea elintaso on saavutettu omaehtoisesti ja hyvän kansallisen itsetunnon myötävaikutuksella. Jos kansalliset symbolit ja kansallinen itsetunto murenevat, samalla rapistuvat myös kansakunnan saavutukset. On oikein, että suomalaiset tuntevat ylpeyttä saavutustensa johdosta ja ettei kehitysavun motiivina pyritä käyttämään ainakaan sitä monikultturistien suosimaa syyllistämistä, joka on tuttua myös kirkon opetuksista. Jos jotain annetaan, se on annettava niin kuin mustalainen kerjää: nöyristelemättä.

Ei ole pitkäkään aika, kun Suomessa julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että suomalaiset luulevat kehitysmaissa elettävän paljon huonommissa oloissa kuin niissä todella eletään. Omasta mielestäni länsimainen elämäntapa on edelleen se paras yhteiskunnallisen elämän malli, ja sitä on oikein levittää myös niin sanottuihin kehitysmaihin. Parhaan lahjoituksen länsimaat antavatkin kehitysmaille rationalismin ja demokratian muodossa. Kuten olemme voineet havaita, olojen kohentuminen Intian ja Kiinan tapaisissa maissa johtuu länsimaiden vaikutuksesta. Toivottavasti kapitalismi ja liberalismi saadaan nopeasti toimimaan kaikissa kehitysmaissa, niin päästään eroon myös Helsingin kaduilla kerjäävistä Amnesty Internationalin ja Unescon feissareista. Siten nämäkin nuoret voivat vapautua turhasta syyllisyydentunteestaan ja keskittyä oman elämänsä rakentamiseen, ennen kuin kehitysmaat ja maahanmuuttajat ohittavat heidät elintasossa.