28. syyskuuta 2007

Naiset työelämässä


Taas saatiin näyttö siitä, miten naiset toimivat työelämässä. Kun nainen nimitetään johonkin kovapalkkaiseen toimeen, niin ensimmäiseksi virkatehtäväkseen hän ilmoittaa äitiyslomalle jäämisestä. Naurettavalla tavalla tämän tasa-arvopolitikoimisen moraalittomuuden todistivat ministerit Paula Lehtomäki ja Suvi Lindén, jotka molemmat ovat jäämässä äitiyslomalle ministerinsalkun saatuaan. Kyllä nyt kelpaa popsia suklaata sohvalla 150 euron päivärahalla. Ympäristöministeri Lehtomäelle kerta on jo toinen, ja viestintäministeri Lindénin tavasta ostaa jälkeläinen Kiinasta jokainen voi muodostaa itse oman mielipiteensä.

Kun Turun Sanomien päätoimittajalta Keijo Kulhalta kysyttiin taannoin, miksi naisia ei nimitetä lehtien päätoimittajiksi, vastaus oli, että he jättävät vastuullisen ja sitoutumista vaativan tehtävänsä siihen ja jäävät lakisääteiselle. Totuudelliseksi antautunut mies sai maksaa avoimuudestaan, ja raivostuneet feministit hirttivät hänet kirjoituksissaan. Tosiasiassa aika monen lehden päätoimittajana istuu muuten nainen.

Helsingin Sanomien yleisönosastoblogissa joku ”kädellisten tutkijaksi” ilmoittautunut puolestaan lohkaisi osuvasti, että evoluution saatossa kädelliset ovat oppineet lisääntymään silloin, kun on varma ja turvallinen olo. Mutta toteutuuko tällä tavoin myös yhteiskunnan etu ja sen organisaation tai tehtävän etu, johon valituksi tulemisesta heille maksetaan? Ei varmasti. Perheen hoitaminen sitoo naisia myös seuraavat parikymmentä vuotta, ja heillä on kiusaus lintsata työtehtävistään.

Naisten ongelmana on se, että heidän pitäisi oppia valitsemaan uran ja lasten tekemisen välillä. Loogisen ajattelun mukaan ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Siksi kaikki naisten esittämät tasa-arvon vaatimukset eivät ole perusteltuja, niin kuin eivät useimmat muutkaan ”me vaadimme” -tyyppien näkemykset. Tämän on huomannut oikeuskanslerikin, joka haluaa Lindénin jäävän kokonaan lomalle sen asemasta, että hoitaisi tehtäviään ”etätyönä” kotona. Vaikka miehille jaetaankin työelämässä rooleja enää vain äitiysloman sijaisina, yhä edelleen lähes kaikki sankarivainajatauluissa mainitut nimet kuuluvat miehille.

26. syyskuuta 2007

Filosofinen kuolema


Kas näin sitä kuollaan filosofisesti: ”Kahdeksankymmentäneljävuotias ranskalaisfilosofi André Gorz teki itsemurhan sairastettuaan jonkin aikaa syöpää”, kertoo Hesari. Suisidaalisuus näyttää olevan filosofien ammattitauti Ranskassa. Muutama vuosi sitten erään tunnetun kirjoittajakaksikkoterän (Deleuze–Guattari) toinen puoli, Gilles Deleuze, teki itsemurhan hyppäämällä vanhoilla päivillään kroonikkosairaalan ikkunasta. On kai turha jankutella sen enempää eutanasian aktiivisuudesta, passiivisuudesta tai oikeutuksesta, kun itsemurhan mahdollisuus jää ihmiselle joka tapauksessa.

Gorz tunnettiin kansalaispalkan kannattajana jo 1970-luvulla, ja viittasin hänen ajatuksiinsa teoksessani Työttömän kuolema (2005). Nuo ajatukset tuntuvat yhä ajankohtaisilta.

Moni ihminen voisi valita myös Suomessa niin sanotun filosofisen kuoleman saadessaan Kelalta tai muilta viranomaisilta vihamielisiä päätöksiä. Ystäväni Tuomo, joka opiskelee sosiaalipolitiikkaa, keksi kesällä aurinkoa ottaessamme mielenkiintoisen ratkaisun. Mikäli perustuloa ei toteutetakaan, ehkä viranomaiset oivaltavat aikaa myöten varustaa päätöksensä erityisellä ”eutanasiapillerillä”, joka liitetään kirjeiden loppuun.

Tämä ei merkitse suinkaan sitä, että työttömiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja taiteilijoita kehotettaisiin puraisemaan päätökseen liittyvä syanidikapseli, vaan ainoastaan sitä, että palvelua parannetaan tarjoamalla ihmiselle tätäkin mahdollisuutta ja muistuttamalla, että ”tällainenkin etuus on olemassa”. Uusi järjestelmä siis lisää asiakkaan vaihtoehtoja.

25. syyskuuta 2007

Ympäristöveroista


Suomalaiset ovat järkevä kansa. Kun ihmisiltä kysyttiin gallupteitse oikeita instrumentteja ympäristönsuojeluun, he kannattivat toki saasteiden vähentämistä ja luonnonsuojelua mutta eivät veroja lisäämällä. Verottaminen onkin väärä väline, ja parempi olisi tähdätä säästämiseen.

Ympäristönsuojelussa pohditaan usein, kumpi on parempi, relativistinen verottaminen vai ehdottomalta kuulostava kieltäminen. Ympäristöverojen säätäminen ja kiristäminen on sikäli ongelmallista, että se kohtelee eri tavoin eri tuloluokkia. Suorat kiellot ja rajoitukset olisivat parempia. Jos aina vain lisätään veroja, hyvätuloiset jatkavat elämäänsä entiseen tapaan, ja rasitus kohdistuu vain vähävaraisiin. Heillä ei ole muutenkaan mahdollisuutta sellaiseen kerskakulutukseen, joka tuottaa haitallisimmat ja turhimmat saasteet, kuten lentomatkustus.

Tämä näkyy esimerkiksi autoilun ruuhka-ajan maksujen käyttöönotossa. Lontoon smog on tietysti ohentunut maksujen tultua voimaan. Autoilu Lontoon keskustassa maksaa 8 puntaa aamukuudesta iltakuuteen (mikä tosin on vähemmän kuin tunnin pysäköinti samalla alueella). Mutta Jaguarit, Bentleyt ja Rolls-Roycet tulevat paikalle aivan kuten ennenkin, ja ainoastaan Vauxhallit ja Austinit jäävät kotiin. Ympäristöverot ovat epätasa-arvoistavia, sillä ne purevat kaikkein köyhimpiin, joille ne tietävät kulutusrajoituksia.

Veroluonteisten maksujen säätäminen ilmojen teille vaikuttaa rikkaisiin ihmisiin vielä ruuhkamaksujakin yhdentekevämmin, sillä reittilennoilla ramppaavat vain bisnesmiehet, ja massaturismin piirissä ihmiset repivät rahojaan ”kerranhan sitä vain eletään” -asenteella. Niinpä kannatan mieluummin kertakaikkisten rajoitusten säätämistä kuin verottamista. Valtion kassa siinä vain karttuisi ja köyhimpien kevenisi.

22. syyskuuta 2007

Elämää nettidissidenttinä


Nettidissidenttinä eli toisinajattelijana on sikäli mukavaa toimia, ettei tarvitse alistua sen enempää kustantajien harjoittamaan kontrolliin, painostukseen ja sananvapauden vartiointiin kuin lehtien toteuttamaan mielipiteiden ja asenteiden muokkaukseen. Voi sanoa, mitä haluaa.

Kustannuspoliittisista syistä vain harvat voivat sanoa, mitä haluavat. He puolestaan pyrkivät sovittamaan sanansa lukijoitaan miellyttäviksi samoista syistä kuin kustantajatkin eli taloudellisen voiton tai kansansuosion tavoittelemiseksi. Esimerkkejä siitä antavat tällä kertaa Sauli Niinistö ja Erkki Tuomioja. Molemmat ovat melkoisia narsisteja, mikä käy ilmi heidän julkisuutta kosiskelevista mielipiteistään. Jommankumman röyhtäistessä lehdistö siteeraa.

Niinistön kieli on yhtä pahoin solmussa kuin hänen nimismiehenkiharansa. Kun pahoittelee lasten kohtaloa tsunamikatastrofissa, kuten Niinistö uudessa kirjassaan Hiljaisten historia, on paikka iltapäivälehden lööpissä varma. (Kuka tahansa päiväkerhon täti voisi lausahtaa saman.) Pahinta populismia oli kuitenkin tekijänoikeuspalkkioiden lahjoittaminen kirkon diakoniarahastolle.

Rahaa ropisee varmaan paljonkin, sillä Hiljaisten historiassa osaansa tyytyväisen kansansielun vedet virtaavat syvinä samalla, kun kirjoittaja itse tunnustaa luopuvansa kaikesta vallasta. Kirja on kuitenkin liian moniaineksinen jopa poliitikon kirjoittamaksi, ja se koostuu pelkistä huomioista ilman sen kummempaa filosofista kokonaisnäkemystä.

Entä sitten Tuomioja? Kun Jyri Häkämies meni möläyttämään jotain sopimatonta USA:ssa, niin kyllä sitä nyt osataan olla eduskunnan puhekattilassa viisaana. Ei ole ketään tietoviisaampaa kuin Tuomioja – eikä ketään kompleksisempaa. Se alkoi jo porvarin pojan kääntymisellä vasemmistososialistiksi 1960-luvulla ja jatkuu demarimaisella ajatuslonkeroiden sovittamisella niin, että parhaiten tietäväksi osoittautuu aina Tuomioja itse. Hänellä on älykkäitten ihmisten ammattitauti: tosiasiat eivät paina mitään vaan poliittinen pragmatiikka ja retoriikka, jolla asioita yritetään selittää niin, että SDP voittaa.

Esimerkki: Kun kokoomus ja keskusta ovat nyt päättäneet lyhentää siviilipalvelusaikaa, päätös on Tuomiojan mielestä huono, koska keskusta ei ollut päätökseen valmis ollessaan SDP:n kanssa hallituksessa. Siksi se ei nyt kelpaa demareille, ja he näkevät siinä poliittista peliä. Tosiasia on, että keskustan haluttomuus lyhentää siviilipalvelusaikaa ei johtunut siitä, että se oli hallituksessa SDP:n kanssa, vaan siitä, että Puolustusvoimat ei suostunut aloitteeseen. Vasta kun komentaja otti asiaan myönteisen kannan, asiassa voitiin edetä.

Tuomioja kuitenkin esittää asian ikään kuin kyse olisi ollut yhteistyöhaluttomuudesta demarien kanssa. Nyt SDP ja Tuomioja varmaankin vastustavat siviilipalvelusajan lyhentämistä, kun se ei ole heidän oma aloitteensa.

Sama logiikka pätee muihinkin asiakysymyksiin. Niinpä suurin osa poliitikkojen ajasta kuluu sen todistelemiseen, miksi oma aloite on aina oikea, vieraan aloite väärä, toisen idea itsen esittämänä kannatettava ja oma aloite toisten esittämänä virheellinen. Hyvä pojat!

20. syyskuuta 2007

Natoon vai ei?


Olen aina karttanut väkivallan käyttöä, onpa se sitten yksittäistä tai organisoitua, ulkopuolelta uhkaavaa tai sitä, johon saattaa joutua turvautumaan itse. Nykyään, kun suurin osa väkivallasta on satunnaista, mielivaltaista ja ulkopuolelta uhkaavaa, on parempi, että sitä torjutaan käyttämällä organisoitua väkivaltaa.

Tämä on tehnyt valtiollisista armeijoista todellisia rauhan enkeleitä. Entä miten suhtautua Suomen keskeisiin turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin: puolustusmenojen määrittelyyn, varuskuntien lakkauttamiseen, liittoutumattomuuteen ja mahdolliseen jäsenyyteen Natossa?

Amiraali Juhani Kaskeala nousi Puolustusvoimien komentajaksi virkamiehen pallilta. Hän ei ole perinteinen sotilas. Äskettäin hän ehdotti siviilipalvelusajan lyhentämistä 13 kuukaudesta 12:een, ja nyt hän esittää armeijan miesvahvuuden supistamista 250 000:een taistelijaan. Ei ole pitkäkään aika, kun sitä edellisen kerran supistettiin ja joukko-osastoja lopetettiin, mukaan lukien Helsingin ilmatorjuntarykmentti.

Tästä ei suinkaan seuraa, ettei Helsinki tarvitsisi ilmatorjuntaa – päinvastoin: pääkaupunkivaltaisena maana Suomi on entistäkin haavoittuvampi ja lamaannutettavissa muutamalla johtokeskuksiin, energialaitoksiin ja tietoliikenneyhteyksiin suunnatulla iskulla. Kun jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen, olisi hyvä, että sotilaskoulutus annettaisiin mahdollisimman monelle.

Aseet vanhenevat nopeasti ja uudet kallistuvat, mutta maailmassa käydään paljon perinteisiä sotia. Meitä lähinnä olevat uhkat perustuvat massa-armeijaan ja väestöpaineeseen. Niitä ei voida hallita eikä niihin vastata muulla kuin massa-armeijalla. Siksi Suomi tarvitsee yleisen asevelvollisuuden ja miljoona-armeijan, aivan kuten Israel, sillä myös me elämme kivien kyljessä.

Väkivallan voidaan väittää tuottavan vain lisää väkivaltaa, mutta tosiasiassa väkivallan käyttöä voidaan puolustaa kolmella realistisella argumentilla.

Ensinnäkin (1) väkivalta on moraalisesti oikeutettua vielä suuremman väkivallan estämiseksi, kuten diktaattorin syrjäyttämiseksi.

Toiseksi (2) väkivalta on oikeutettua hyökkäykseltä puolustautumiseksi.

Ja kolmanneksi (3) väkivaltakoneiston ylläpito ja väkivallalla uhkaaminen ovat perusteltuja neuvotteluaseman varmistamiseksi, sillä ilman väkivaltapotentiaalia myöskään rauhanneuvotteluilla ei ole painoarvoa.

Suomen Puolustusvoimat on perustanut toimintansa vain näiden periaatteiden varaan, joten niistä sodista, joita Suomi on pakotettu käymään vihollisiaan vastaan, ei kenelläkään pitäisi olla mitään huomauttamista. Suomen omaksumien moraaliperiaatteiden mukaan toimii myös nykyinen Nato.

Pitäisikö Suomen liittyä Natoon? Ehkä olisi viisaampaa kulkea tuosta avoinna olevasta ovesta, kun se on raollaan. Euroopan maissa ihmetellään, miksi Suomi haluaa pysytellä kummajaisena, joka ei liity Natoon. Itävallan liittymisen estää perustuslaki, ja Irlannilla ei ole juurikaan rajanaapureita. Maasto-olosuhteiden osalta me emme elä Sveitsin tapaan vuorten keskellä, ja mikäli toinen puolueettomuuttaan varjeleva maa eli Ruotsi päättäisi liittyä Natoon, se jättäisi meidän pahan kerran yksin.

Venäjä katsoisi asiakseen lukea Suomen omaan etu- ja vaikutuspiiriinsä, kun kerran emme ole länttäkään lähestyneet aikana, jolloin siihen on ollut mahdollisuus. Siksi Suomen pitää liittyä Natoon ennen Ruotsia, aivan niin kuin liityimme Euroopan unioniinkin. Suomen Nato-jäsenyys myös lisäisi vakautta Pohjolassa, kun kantamme kysymykseen olisi julkisesti selvillä, kun taas nykyinen empiminen luo alueelle epävarmuutta.

Samalla kun eduskunta pohtii asiaa ja kysymyksen Nato-jäsenyydestä väitetään ”repivän hallitusta”, olisi syytä muistaa, että kolmen suurimman puolueen tuki olisi tietysti suotava asia. Mikäli sitä ei voida saavuttaa ”tällä hallituskaudella”, kuten aina sanotaan, eteen voi tulla tilanne, jossa hallitus tulee saamaan kaikkien puolueiden äänet. Sen tapaisissa oloissa jäsenyyttä ei ole välttämättä tarjolla, ja hakemus pitäisi käsitellä yhdessä päivässä.

Nato ei ole enää sama Nato, jonka tunnemme kylmän sodan ajalta. Nykyinen Nato on rauhanturvaorganisaatio eikä aggressiivinen uhka kenellekään. Samalla kun organisaatioiden jäsenmäärät kasvavat, niiden toimintakyky heikkenee. Sotilaallisena uhkana myös Natosta on tullut eräänlainen paperitiikeri, jota kenenkään ei tarvitse pelätä, kun taas lähes kaikki rauhanturvaoperaatiot, joissa Suomi on mukana, ovat Nato-johtoisia. Mukana olo rauhanturvaorganisaatiossa on siis perusteltua.

Sen sijaan Suomen ei kannattaisi liittyä Natoon, jos se merkitsisi puolustusmenojen vähentämistä ja oman armeijan supistamista sekä määrärahojen uhraamista teknologisiin hienouksiin perinteisen aseistuksen ja varustelun asemasta. Helikopterit ovat kenraalien kulkuvälineitä, ja kalliit merimaaliohjukset loppuvat nopeasti, eikä niillä voida ampua myöskään aina tarpeellisia varoituslaukauksia, kuten rannikkotykistöllä, joka edelleenkin muodostaa vaikuttavan pelotteen.

Jalkaväkimiinat puolestaan ovat puolustusaseita, jotka laukeavat vain vihollisen oman toiminnan tuloksena. Siksi Suomen ei olisi kannattanut allekirjoittaa myöskään Ottawan sopimusta, kun sen enempää Venäjä kuin Yhdysvallatkaan ei ole luopunut kyseisistä miinoista. Ihmettelenkin Suomen intoa liittyä juuri tähän meille epäedulliseen kansainväliseen sopimukseen, vaikka suomalaisten nimeä ei ole ilmestynyt Nato-sopimukseen.

Jos Nato-jäsenyys ohjaisi hieman lisäämään Suomen sotilasmenoja ja vahvistamaan myös kansallista puolustusta, jäsenyydestä olisi etua. Latinalainen sanalasku sanoo: ”Qui pacem desiderat, preparet bellum” eli ”ken rauhaa kaipaa, valmistautukoot sotaan”. Annankin Suomen miehille päiväkäskyn, joka korostaa ennakolta vaikuttavan pelotteen merkitystä: Suorittakaa iloiten asevelvollisuutenne Suomen Puolustusvoimissa, niin teidän ei tarvitse koskaan nähdä maassamme sotaa!


Selvää on, ettei toimintaa missään kansainvälisessä organisaatiossa voida arvioida vain toimijan oman edun kannalta. Organisaatiot haluavat jäsenistään myös hyötyä. Nykytilanne on Suomelle kieltämättä edullinen, koska saamme turvallisuustakuita Euroopan unionin jäsenenä, mutta meillä ei ole Nato-jäsenyyden velvoitteita. Juuri siksi me olemmekin status quossa.

On kuitenkin oletettavaa, että muut Euroopan maat eivät arvosta tällaisen jäsenvaltion toimintaa kovin paljon, jos siihen ei liity jotain vastikkeellista toimintaa. Joka tapauksessa selvää on, ettei Natoon liittymistä voida enää lykätä, kun myös Venäjä on antanut selvän merkin siitä, että se kohtelee kaikkia naapureitaan ikään kuin olisimme sotilasliitossa sitä vastaan.

Nato-jäsenyys toisi mukanaan myös muutoksia, jotka eivät ole poliittisia vaan käytännöllisiä. Todennäköistä on, että Suomeen rakennettaisiin Nato-tukikohtia, ja yksi ilmeinen sijoituspaikka voisi olla Lappi. Nato-kriitikoiden kannattaisikin lohduttautua sillä, että näin myös harvaan asutuille alueille saadaan toimintoja, uusia varuskuntia, työtä ja päiväkoteja. Nato-jäsenyyden mukana tulisi lisäksi Nato-kriitikoiden kaipaamia maahanmuuttajia.

Nato-vastaisten kiihkoilijoitten fanaattisuus ja liittoutumattomana pysymistä kannattavien ikuisten jahkailijoitten puntarointi heijastelevatkin vain kyseisten tahojen vaikeutta irrottautua ”äidistä” ja siirtyä naisten hameen helmoista yhteiskunnallisen toiminnan eli ”isänvallan” alueelle. Tästä opimme, kuinka symbolista toimintaa ulkopolitiikka ja politiikanteko yleensäkin ovat.

19. syyskuuta 2007

Maahanmuutto ja oikeudenmukaisuus


Kuinka rohkaisevaa. Eduskunnassa puhutaan jopa oikeudenmukaisuudesta eikä ainoastaan säädetä lakeja. Eduskuntasaliin levinnyt budjettiriihen pöly ei riittänyt viemään ”jyvää kurkkuun” ainakaan oppositiolle, joka aloitti mellastuksen siitä, kuinka oikeudenmukaisia hallituksen esitykset ovat. Tämä herättää toiveen, että joku saattaa nostaa esiin filosofisiakin ajatuksia. Näin on siitä huolimatta, että ei kannattaisi opposition omaa ohjelmaa.

Oikeudenmukaisuudesta pitäisi keskustella nykyistä paljon enemmän, sillä sitä kautta paljastuisivat periaatteet: se, mihin puolueet pyrkivät ja millainen niiden ohjelma tosiasiassa on. Politiikka ei saa olla pelkkää pragmatiikkaa, vaan sen pitää olla aatteiden ja ideoiden luomista sekä esittelyä ja vertailua. Vain näin politiikkaan saadaan filosofiaa.

Oikeudenmukaisuudesta keskustelemiseen on monia syitä. Erään esimerkin tarjoaa työperäisen maahanmuuton edistäminen. Jos maahanmuuttoa on, sen on syytä olla työperäistä eli nojautua siihen, että maahanmuuttaja elättää Suomessa itsensä. Toisaalta myöskään sille ei ole perusteita. Käytännössä hallitus ei pyrikään edistämään työperäistä maahanmuuttoa esimerkiksi muun tyyppisen maahanmuuton korvaavana vaihtoehtona vaan lähinnä siksi, että se mahdollistaa työnantajien edun mukaisen työntekijöiden kilpailuttamisen ja palkanalennukset.

Kaiken yläpuolella on kysymys, mihin maahanmuuttoa ylipäänsä tarvitaan, kun töitä ei näytä riittävän kaikille suomalaisillekaan. Miksi juuri julkisen vallan pitäisi edistää työperäistä maahanmuuttoa, kun tähänkin asti työnantajat ovat itse hankkineet työvoimansa sieltä, mistä saavat? Kyseessä ei ole siis julkisen vallan asia vaan työnantajien ja -tekijöiden välinen asia. Poliittisen vallan pitäisi pyrkiä pikemminkin jarruttelemaan työvoiman maahantuontia, sillä ulkomailta työvoimaa haaliessaan työnantajat syyllistyvät usein niin työehtojen kuin suomalaisten ihmisten polkemiseen.

Työnantajien halua saada maahan ulkomaista halpatyövoimaa ei saa asettaa suomalaisen yhteiskunnan kokonaisedun edelle. Suomalaisen yhteiskunnan edun mukaista on se, että työtä tarjotaan ensi sijassa suomalaisille työttömille, joita maastamme edelleen runsain mitoin löytyy.

Työpaikkojen täyttäminen näennäisesti kilpailukykyisellä ulkomaisella halpatyövoimalla tulee vain näennäisesti halvaksi, sillä suomalaisten omassa keskuudessa esiintyvän työttömyyden hoitomenot nostavat kokonaiskulut niin suuriksi, että asiassa kärsii koko yhteiskunta, vaikka työnantajat näennäisesti ja hetkellisesti kokisivat jotain voittaneensakin. Tästä syystä en kannata myöskään työperustaista maahanmuuttoa vaan sitä, että työpaikat täytettäisiin ensisijaisesti suomalaisilla ihmisillä.

17. syyskuuta 2007

Heteroiden ristiriitoja


Erinomaista, Kotro ja kumppanit! Filosofi-kirjailija Arno Kotron ja toimittaja Hannu T. Sepposen julkaisema artikkelikokoelma Mies vailla tasa-arvoa tuo kansiensa välissä feminismikriittistä asiaa. Hesarissa oli ihmeen hyvä juttu siitä, vaikkakin otsikko oli harhaanjohtava: miesasia-antologia ei suinkaan syytä tasa-arvokeskustelua vääristyneeksi vaan toteaa erään todellisuuteen sisältyvän ongelman: koko tasa-arvokeskustelu on käyty naisten, feministien ja heteroiden ehdoilla.

Saa nähdä, minkälainen valitus aiheesta alkaa niin sanottujen naistutkijoiden taholla. Luultavasti joku haukkuu teoksen mielipidelehdissä tai kulttuuripalstoilla ennen pitkää. Koska teokseen on kirjoittanut tusinan verran miehiä, voi olla, että kirjan periaatteellisen vastaansanomattomuuden vuoksi feministit pyrkivät vaikenemaan siitä.

Erään kiinnostavimmista artikkeleista tarjoavat Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Ossi Korkeamäki ja Tomi Kyyrä, jotka kumoavat useasti esitetyn kliseen, että naisen euro on 80 senttiä. (Siitä siis puuttuisivat ne tarpeelliset 20 cm.) Kirjoittajat ovat laskeneet, että kyseisessä luvussa verrataan eri aloja keskenään, kun pitäisi verrata samalla alalla toimivia miehiä ja naisia. Näin laskettuna eri kaventuu 4 senttiin, ja sekin saattaa selittyä ”sukupuolisidonnaisilla eroilla työpanoksessa”. Kun huomioon otetaan lisäksi miesten sitoutuminen ja uhrautuminen työelämässä, heidän pitemmät työpäivänsä ja niin edelleen, paljastuu, että palkkasyrjinnän uhreja ovatkin miehet.

Myös sosiaalitoimen käytännöissä miehiä syrjitään. Sosiaalityöntekijä Timo Kitunen paljastaa, että huoltajuuskiistoissa naiset korjaavat voiton, koska sosiaalityöntekijöistä suurin osa on naisia, ja he vetävät yhtä köyttä sukupuolen sisäisen solidaarisuuden merkiksi. Kitusen mukaan myös naiset ovat tilastojen valossa usein väkivaltaisia, vaikka julkisessa sanassa kotiväkivallasta haukutaankin useimmiten vain miehiä. Myös naisten harjoittama henkinen väkivalta eli ”nalkuttaminen, vähättely ja ivaaminen” pitäisi ottaa huomioon.

Vaikka kirjoittajat eivät pohdi kovin filosofisesti sitä, millä tavoin naisen ja miehen suhteiden ongelmallisuus seuraa heteroseksuaalisuudesta, he onnistuvat joka tapauksessa puhkomaan feministisen politiikan kuplia aivan yhtä tarmokkaasti kuin Osmo Tammisalo ja Jussi K. Niemelä ovat tehneet tieteen piirissä. Kotron ynnä muiden toimittaman teoksen heikkous on lähinnä sen puolustuksellisuus (mikä johtunee siitä, että miehet on ajettu nurkkaan, josta he tulevat nyt pois heinähankojen voimalla) ja se, ettei kirjassa ole artikkelia feminismin kritiikkiä esittäneeltä Jukka Hankamäeltä.

Omat näkemykseni ovat toisaalta jo hyvin tiedossa esimerkiksi verkkokirjani Seksit selviksi perusteella, Filosofiset viuhahdukset -kokoelmastani ja Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2006 julkaisemastani artikkelista ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – Kuinka tasa-arvolla diskriminoidaan?”, jonka valt. tri Markku Jokisipilä arvioi blogissaan.

Onnea Kotrolle siitä, ettei media ole onnistunut vaientamaan hänen kirjaansa yhtä tehokkaasti kuin minun. Toisaalta voi olla hyväksikin, että kirjoja ei märehditä liikaa television jokaisella kanavalla ja lehdissä, sillä silloin jää mahdollisuus, että lukijat voivat teokseen tutustuessaan ymmärtää jotain itse ja vieläpä niin kuin kirjoittaja on tarkoittanut.

Myös Taina Lintula -niminen kirjoittaja pohtii terävästi feminismin nykyongelmia Uutiskynnys-verkkolehden artikkelissaan ”Maskuliinisuus ei tarkoita sovinismia”, samoin kuin Tiina Stenius tässä Yleisradion kolumnissaan. Kiinnostavaa on, että kirjan kannet suljettuani eteeni ponnahti Helsingin Sanomien STT:ltä raportoima uutinen: ”Naisten väkivaltainen käytös lisääntynyt”! Jutun mukaan ”naisten osuus poliisille ilmoitettujen pahoinpitelyjen tekijöistä on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut” ja törkeissä perheväkivaltatapauksissa vuonna 2006 ”puolessa tapauksista uhrina oli mies”. – Näin heteroiden keskuudessa!

16. syyskuuta 2007

20 000 km


Kävin tänään (ehkä viimeistä kertaa tänä syksynä) pyöräilemässä. Muistikortilla varustetun digitaalimittarini kokonaismääräksi täyttyi 20 000 kilometriä, eli olisin ehtinyt pyörälläni maapallon toiselle puolelle, mikäli olisin lähtenyt ajamaan yhteen suuntaan.

Ihan yhdessä vuodessa tuo määrä ei kertynyt. Auton mittarissa se on vähän, mutta pyöräillessä ei tarvitse pelätä, että ketju aivan heti loppuu, jos kyseistä matkaa lähtee ajamaan. Neljännet renkaat ovat menossa. Takaratas, ketju ja eturatas kampineen ja keskiön laakereineen on vaihdettu pari vuotta sitten. Satula on niin ikään vaihdettu kerran, samoin polkimet ja vaihdevivut sekä jarrukahvat ja jarrupalat sekä vaijerit. Alkuperäisiä ovat runko, etuhaarukka, kiekot napoineen ja laakereineen, vaihteensiirtäjät ja jarrut sekä satulaputki.

On hämmästyttävää, miten paljon laakerit ja vaihteensiirtäjät ovat kestäneet, vaikka ne eivät olekaan Campagnoloa vaan Shimanon hyvää harrastajasarjaa koko setti. Tosin kammen polkaisin poikki viime kesänä, mitä pyöräilyliikkeessä ei meinattu uskoa, kunnes näytin murtuneen osan: rautakangenvahvuinen kampi katkesi metallin väsymisilmiön vuoksi rattaan puolelta liitoskohdasta noustessani mäkeä, jolloin pyörä kallistui ja sain asfaltti-ihottumaa kyynärpäähäni ja polveeni. Kerta on ainoa, kun näin on käynyt, ja toivottavasti ainoaksi jääkin. Ensi vuonna on ehkä edessä osallistuminen Tour de Helsinkiin (141 km), joka poljettaneen ensi syyskuun alussa.

15. syyskuuta 2007

Sananvapauden vihollisia


National-matkaradioni saneli tänään, että muslimit riehuvat taas kaduilla. Asian vahvisti Helsingin Sanomat, joka totesi, että islamistit ovat julistaneet kuolemantuomion ruotsalaisen lehden pilapiirtäjälle ja päätoimittajalle. Al-Qaida-verkoston johtajaksi esittäytyvä Abu Omar al-Baghdadi tarjosi islamilaisilla verkkosivustoilla 100 000 dollarin palkkion sille, joka surmaa ruotsalaisen taitelijan Lars Vilksin.

Puolet vähemmän luvattiin maakuntalehti Nerikes Allehandan päätoimittajan Ulf Johanssonin murhaamisesta, ja mikäli Mikäli Vilks surmataan ”teurastamalla kuin lammas”, eli leikkaamalla kurkku, luvassa on peräti 150 000 dollarin palkkio. Syyn kaikki varmaan aavistavat: Vilks oli mennyt tekemään jotain niin kamalaa kuin raapustamaan lehteen pilakuvia, joissa koiralla oli profeetta Muhammedin pää.

Uskonnot ovat hirmuisia vallankäyttäjiä. Mikäli uskonnollista ja ideologista valtaa ei saa arvostella, menee pohja kaiken uskontokritiikin esittämiseltä. Silloin ovat vaarassa paitsi sananvapaus, myös tieteellisen ajattelun vapaus ja koko poliittisen järjestelmämme perusteet. Muslimien esittämät tappouhkaukset, joilla ahdistellaan eurooppalaisia ihmisiä heidän omissa kotimaissaan, antavat selvän näytön siitä, että islam ei ole pelkkä uskonto vaan osa laajempaa poliittista järjestelmää ja arvomaailmaa, joka ei sovi yhteen meidän järkiperäisen ajattelumme kanssa.

Kehnoa on, että islamistien kanssa kilpailevat kristityt ovat omassa sinisilmäisyydessään valmiita tukemaan myös ulkomaalaisten laitonta maahanmuuttoa. Esimerkiksi evankelisluterilaisten seurakuntien kirkkoherrat ovat valmiita rikkomaan Suomen lakia ottamalla viranomaisten käännyttämän turvapaikanhakijan suojelukseensa. Sen sijaan Paavo Väyrynen ilmoittaa punnittuun tapaansa, että hän ei edistäisi edes työperäistä maahanmuuttoa.

Samalla kun Väyrysen kannanotto ”tyrmättiin” (Helsingin Sanomien ilmaus) poliittista korrektiutta vaativien monikultturistien toimesta, vainottu taiteilija puolestaan joutui pakenemaan poliisisaattueessa maan alle, ja Ruotsin hallitus hyssytteli kieltäytyen tuomitsemasta al-Qaida-verkoston alulle panemaa uhkausta. Ei olekaan kummallista, että ”Muhammed-pilapiirtäjä ihmetteli hallituksen vaikenemista” samalla, kun ”muslimit kiihdyttivät painostusta paikallislehteä vastaan Ruotsissa”.

On väärin, että ihmisestä tehdään pakolainen hänen omassa maassaan ja että länsimaiden viranomaiset sekä kirkkojen papit hyysäävät muslimimaahanmuuttajia, vaikka heidän uskontonsa ja poliittiset käsityksensä ilmoittautuvat koko meidän järkiperäisen yhteiskuntajärjestyksemme vihollisiksi. Käsi kättä pesee, ja kristityt puolustelevat islamia vain voidakseen pitää oman irrationalisminsa.

Aika outoa on, että myös Paavo Väyrysen maahanmuuttokriittisten näkemysten vastustajat vetoavat edelleenkin ”työvoimapulaan” maahanmuuton perusteluissaan, vaikka he toisesta suupielestään tunnustavat, kuten hallituksen työelämän politiikkaohjelman johtaja Rauno Vanhanen: ”Maahanmuuttajista on työn perässä muuttaneita vain viidestä kymmeneen prosenttia. Olisi parempi, että huomattavasti suurempi osa olisi työperäisiä.” Ja samaan kuoroon yhtyivät tietysti myös vihreiden Tarja Cronberg ja SDP:n Maarit Feldt-Ranta. Eli maahanmuuttajia pitää saada, olipa heille asuntoja, työtä, toimeentuloa, tilaa, tarvetta, kysyntää, syytä, perustetta tai ei mitään niistä.

Olen aavistuksen verran kyllästynyt maahanmuuttajien mellakointiin Euroopan kaduilla ja kujilla. Me emme tarvitse imaamien opetuksia siitä, että muslimien uskonnolliset tunteet ovat ”herkempiä” kuin esimerkiksi kristittyjen tai että uskonto on heidän ajattelussaan tiukasti sidoksissa elämäntapaan. Me suomalaiset olemme tottuneet elämään omassa kansankodissamme turvallisessa ja myönteisessä tunnetilassa, johon kuuluvat lämpö ja inhimillisyys. Siksi en halua, että maahanmuuttajat muuttavat maamme Lähi-idän kaltaiseksi takapihaksi, jossa väkivalta ja rikollisuus kukoistavat kaduilla.

Mikäli tähän ajaudutaan, konflikti länsimaisen yhteiskunnan kanssa on väistämätön. Tapporahan lupaaminen mielipiteiden esittämisestä ja sananvapauden käyttämisestä on terroria ja barbariaa, jota ei pidä hyväksyä. Mikäli nämä meille vieraat ainekset eivät osaa tai halua sopeutua järkiperäiseen yhteiskuntaamme, on vastauksen oltava: maasta pois.

14. syyskuuta 2007

Älä maksa asunnosta liikaa


Helsingin Sanomat pelottelee ihmisiä otsikolla, jonka mukaan ”asuntojen vuokrat uhkaavat nousta reilusti”. Oikein muotoiltuna asia kuuluisi: ”Kiinteistöjen omistajat uhkaavat nostaa vuokria epäreilusti.” Uutinen on varoittava esimerkki siitä, miten media yrittää luoda todellisuutta. Muutaman yksittäistapauksen perusteella synnytetään huhu, jonka toivotaan toteuttavan jutussa esitetyn ennusteen. Näin SanomaWSOY:n hallussa olevien kiinteistöjen arvon odotetaan nousevan, kun muuten niiden arvo todennäköisesti alenisi.

Vaikka korot ovatkin nousseet, asuntojen arvot eivät nouse vaan laskevat. Omistusasuntojen hinnat ovat jo nyt lähteneet laskuun. Tätäkään Helsingin Sanomat ei kerro, vaan otsikoi uutisen perinteiseen tapaansa toteamalla, että ”asuntojen myyntiajat ovat pidentyneet”. Kun lainojen korot nousevat, reaktio ei ole yleensä se, että vuokrat nousevat, vaan se, että asuntojen hinnat ja vuokrat laskevat, kun asumisen hinnan yleistaso laskee.

Niinpä on väärin kuvitella, että korkojen nousu ja lama nostaisivat sen enempää vuokria kuin omistusasuntojen hintojakaan, vaikka ne hetkellisesti saattavatkin ohjata vuokria nousuun. Tosiasiassa myös ihmisten maksukyvyllä on rajansa, ja juuri se panee hinnat kohdalleen, ellei mikään lehti asiaan puutu.


Oma koti liian kallis

Ihmisten kannattaa miettiä, paljonko asumisesta on syytä maksaa. Tässä turvenuijien luvatussa maassa on valitettavasti totuttu ajattelemaan, että asumisen pitää olla eksistentiaalisen Angstin lähde. Oletuksena on ollut, että asunnon hinnan pitää olla yhtä kuin ”kaikki se raha, jonka pystyt koko elämäsi aikana säästämään, jos teet joka päivä töitä”. Myös julkinen valta toivoo, että asunnoista vallitsisi pula ja että ne olisivat mahdollisimman kalliita, sillä se katsoo, että kyseinen seikka patistelee ihmisiä tekemään hellittämättömästi työtä.

Mutta eivätkö ihmiset työskentelisi ahkerasti muuten? Pitääkö asuntomarkkinoista tehdä helvettiä? Oma vastaukseni on: ei tarvitse. Suomalainen renki- ja torppariajattelu on johtanut siihen, että meidän oloissamme asumista ja oman kodin oikeutta on totuttu pitämään vain suurin ponnistuksin saavutettavana asiana, jonka hyväksi täytyy uhrata kaikki. Tosiasiassa ihmisten pitäisi irrottautua kyseisestä ideologiasta.

Sekä vuokra- että omistusasuminen ovat pääkaupunkiseudulla niin kalliita, että ihmisten olisi syytä nousta kapinaan koko järjestelmää vastaan. Berliinistä asunnon saa puolella hinnalla Helsingin hintatasoon verrattuna, ja vain Pariisin keskustassa on yhtä kallista kuin Helsingissä. Mutta ne ovatkin metropoleja, kun taas Helsinki on Brysselistä katsottuna Euroopan Joensuu.


Hintasäännöstely voimaan

Asuntojen järjettömän hintojen nousun lopettamiseksi vuokrien hintasäännöstely olisi palautettava takaisin voimaan. Se laskisi myös omistusasuntojen hintoja, sillä ihmisten perustarpeilla ei voitaisi tehdä enää bisnestä, ja asuntosijoittaminen tulisi yhtä kannattavaksi esimerkiksi pankkitalletusten kanssa. Kyllä asuntoja kannattaisi pitää vuokralla vähemmälläkin tuotolla, sillä asuntoja ei voida kuitenkaan käyttää muuhun kuin asumiseen. Asuntojen hinnanlasku on omistusasujan etu, sillä suuremman oman asunnon hankkiminen helpottuu, kun välirahaa tarvitaan vähemmän.

Jos olisin asuntoministeri, pitäisin elämäntehtävänäni järjestää pääkaupunkiseudulle niin paljon asuntoja, että ne eivät kerta kaikkiaan lopu. Kyllä tässä maassa betonia, puuta ja tiiliskiviä riittää. Jan Vapaavuoren kannattaisi aloittaa olojen korjaaminen kumoamalla Harri Holkerin hallituksen päätös, jolla vuokrien hintasäännöstely purettiin ja hinnat kaksinkertaistettiin. Helpolla ja yksinkertaisella poliittisella ratkaisulla saataisiin aikaan paljon hyvää.


Älkää repikö rahojanne

Kummallista, että ihmiset eivät vetoa lakiin saadakseen kohtuuttomia asumiskustannuksiaan alennettua. Onhan vuokrien hinnat monessa vuokrasopimuksessa sidottu yleiseen elinkustannusindeksiin. Siihen ei saa tehdä tasokorotuksia asunto-oikeuksien ohi.

Omistusasunnon hankkijoiden kannattaa puolestaan pohtia, onko syytä maksaa keskustakaksiosta 300 000 euroa, kun kyseisen kiinteistömassan materiaalinen arvo on enintään 100 000 euroa. Asunnon ostajalle suuntaamani ”yhdestoista käsky” onkin: Älä maksa asunnosta liikaa, sillä ennen pitkää et saa puoliakaan sijoittamistasi lainarahoista pois!

Myös niin sanottujen vuokranantajien (eli vuokran ottajien) pitäisi joskus tyytyä siihen, mitä heille maksetaan, eikä olla jatkuvasti kiskomassa lisää. Ahneiden palkkahan tiedetään.

13. syyskuuta 2007

Outoja asioita


Varusmiesliitto osoittaa sotasankaruutta väittämällä, että pasifistiohjaaja Juha Hurmeen äskettäinen tempaus oli syrjintää. Voi pieniä. Hurme oli mennyt pilan päiten kääntämään tavanomaisen varusmiesalennuksen nurin ja pyysi solttupojilta korkeampaa pääsymaksua teatterinäytäntöönsä kuin muilta.

Tiede- ja taidemaailmassa tämän tapainen huumori on jokapäiväistä, ja sitä voisi pitää esityksen tai teoksen osana. Mutta länkytystä tästäkin varmaan riittää. Blogit ovat jo nyt täyttyneet kannanotoilla varusmiesparkojen puolesta. Tuskin mikään osoittaa huonompaa maukua kuin se, että arvostelukyvyttömät ihmiset moralisoivat jotakin.

Britanniassa tällainen keskustelu on eräänlainen taiteenlaji. Siellä yleisönosastoihin kirjoittamisen ideana on keksiä mahdollisimman hullu juttu ja vääntää asiaa sen tiimoilta. Kyse on vain siitä, kuka pölkkypäisimmän aiheen keksii ja kuka siihen vastaa. Sen sijaan Suomessa tosikot tekevät kantelun oikeuskanslerille, joka ottaa tapauksen todesta ja langettaa ihmiselle rangaistuksen. Onneksi Hurme on päättänyt pysyä miehenä ja seisoo selkä suorana todellisessa talvisodan hengessä.


Sakkoja formuloille?

Omituinen juttu on myös se, että Kansainvälinen autourheiluliitto FIA tuomitsi formulatallin nimeltä McLaren menettämään F1-sarjan maailmanmestaruuspisteensä ja rapsautti sille 100 miljoonan dollarin sakot.

Hetkinen. Yksityinen yhdistys langettaa sakot? Kyllä kai sakkojen jakeleminen on sittenkin tuomioistuinten puuhaa; muuten päätös on tehoton. Mutta sinänsä mainiota, että nopeille autoille jaetaan sakkoja, sillä kyseiset tahot ovat vastuussa myös useiden ihmisten liikennekuolemista kylvettyään vaarallista vauhtihulluutta ja pelottavia asenteita maanteille. Moralismin kaasu pohjaan ja sakkoja vaan.

12. syyskuuta 2007

Suon ja kuokan opetus


Tänään Viljan päivänä Helsingin Sanomat kirjoittaa, että viljan hinta nousee, ja siitä syystä myös ruoan hinta uhkaa nousta rajusti. Suomalaisten ei kannattaisikaan istuttaa vaivalla raivaamilleen pelloille metsiä ennen kuin on nähty, kuinka EU:n maatalouspolitiikka epäonnistuu. Nykyisin suurin osa siitä, mitä syömme, on lähtöisin energiasta. Kun myös energian saatavuus vaikeutuu, Keski-Euroopan vilja-aitat tyhjenevät, eikä asiaa paranna ilmastonmuutos, joka surkastuttaa sadot ja polttaa pellot.

Hallituksen lupaus ruoan arvonlisäveron alentamisesta sulanee EU-tuonnista riippuvaisen elintarviketuotannon kallistumiseen. Siihen hupenevat sekä kuluttajille luvatut edut että hallituksen oma propagandahyöty, ja taas pitää panna puheisiin puolet petäjäistä. Oma vittumainen visioni onkin se, että energian kallistuessa ja väestön lisääntyessä koko länsimaista kulttuuria alkavat uhata myös poliittiset kriisit ja sodat, joita käydään nälänhätää kärsivässä Euroopassa.

11. syyskuuta 2007

Vuosi bloginpitoa


Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aloitin tekstieni julkaisemisen tällä palstalla. Kirjoituksia on kertynyt lähes sata. Kokemusteni mukaan blogin pitäminen on erinomainen tapa tehdä ajatuksiaan tunnetuiksi. Lupaukseni mukaisesti olen keskittynyt kommentoimaan politiikan ja kulttuurin ajankohtaisilmiöitä, ja perusteellisemmat analyysit säästän edelleenkin kirjoihini.


Pirates of Arabian

Vuoden 2004 tsunamikatastrofissa kuoli lähes sata kertaa enemmän ihmisiä kuin New Yorkin terrori-iskussa vuonna 2001, mutta tapauksen ympärillä ei vietetä yhtä näyttäviä rituaalisia muistojuhlia, sillä asiat sattuivat maailman takapihalla, Kaukoidässä, eikä niihin liittynyt poliittista merkitystä. Vaikka Amerikan pahuus on myös arvostelunsa ansainnut, säälin silti terrori-iskun uhreja ja tuomitsen teon täysin. Pidän sitä hälyttävänä merkkinä islamin irrationaalisuudesta ja despotiasta, ja katson, että liberaalin demokratian tukema länsimainen elämäntapa on edelleenkin se paras yhteiskunnallisen elämän malli.

New Yorkin World Trade Center oli omassa rationalistisessa selkeydessään ja puhdaslinjaisuudessaan kaunis rakennus. Sen sisääntuloaulan suippokaaret hyödynsivät arabialaisen arkkitehtuurin piirteitä. Islamistien pakkomielteinen viha kyseistä rakennusta kohtaan saattoi siten heijastella aggressiota, jota he tunsivat amerikkalaisia kohtaan havaittuaan omien symboliaiheidensa päätyneen kapitalismin ja vapaakaupan ornamenteiksi. Tosin vain jonkun sairaan terroristin mielessä voi syntyä sen tapaista vihamielisyyttä, ja vapaa maailmankauppa onkin perimmältään hyvä ja kaunis ajatus, joka tukee myös Lähi-idän maiden toimintaedellytyksiä.

Monissa arabimaissa al-Qaidan kannatus on useiden kymmenien prosenttien luokkaa, ja siksi syyskuun yhdestoista on todellinen häpeän päivä islamia väkivallan välineenä käyttäville. Minulle on tosin samantekevää, vaikka joku selittäisi, ettei väkivalta ei ole ”islamin olemuksen mukaista”, sillä itse en tarkastele uskontoa sisältä päin.

Filosofian näkökulmasta islam on poliittinen joukkoliike, jonka kautta käytetään valtaa. Ja se valta ei ole demokraattista vaan autoritaarista, ylhäältä johdettua valtaa, jolla ihmisoikeuksia poljetaan ja kansalaisia pidetään yksinkertaisuudessa. Niinpä islamin luonnetta pitää arvioida sen aikaansaamien käytännön seurausten perusteella. Ne seuraukset ovat olleet lohduttomia niin länsimaissa kuin Lähi-idässäkin.

Islamin ajatussisältöjen tulkinnat vaihtelevat vallitsevien poliittisten suhteiden mukaan muslimien omassa keskuudessa. Siten islam on politiikan väline siinä, missä kansalaismielipiteet yleensäkin.


Herätyskellot soimaan

Islam pyrkii järjestäytymään poliittiseksi liikkeeksi myös Suomessa. Järjestö kerää puolueen perustamiseen vaadittavia 5000 kannattajakorttia suomalaisen, muslimiksi kääntyneen puheenjohtajansa johdolla. Järjestön puuhamiehenä toimiva Abdullah Tammi on entiseltä ammatiltaan palomies, ja hänellä on vasemmistolainen ay-tausta. Psykologisesti tulkiten hän lienee joutunut niin sanotun Tukholma-syndrooman vangiksi ja samastunut islamisteihin. Palomiesten ammattikunnalle New Yorkin terrori-isku oli luonnollisesti suuri trauma.

Tukholma-syndroomalla tarkoitetaan uhrin hakeutumista puolustamaan alistajiaan suojellakseen itseään. Niin voi käydä esimerkiksi panttivanki- tai kaappaustilanteissa. Ehkäpä kyseisen suomalaisen kääntymys selittyy näin. Ainakin hän tulee noudattaneeksi Osama bin Ladenin kehotusta, jonka tämä suuntasi videoviestissään Yhdysvaltojen kansalaisille: ainoa keino lopettaa terrori on kääntyminen islaminuskoon.

Demokratiassa kuka tahansa voi tietenkin perustaa demokratian lopettamista ajavan puolueen. Aivan samaan tapaan monikulttuurista Suomea edistävät henkilöt tulevat sitoutuneiksi islamiin, joka ei itse hyväksy muita kulttuureita. Paradoksaalista on sekin, että Suomessa oleskelevat islamistit ovat paenneet lähtömaistaan juuri sitä kurjuutta, joka johtuu islamista, ja nyt he haluaisivat perustaa saman järjestelmän myös meidän oloihimme. Ainoa kannatettava piirre islamilaisen puolueen ohjelmassa on hanke vetää alkoholijuomat pois ruokakaupoista, vaikka se islamin omat käytännöt huomioon ottaen onkin kaksinaismoralistista. Suomessa puolue, joka ajaa alkoholin myynnin vähentämistä, on joka tapauksessa varma menestys.

Länsimaiden pahin vihollinen ei ole terrorismi sinänsä vaan hyväuskoisuus. Tämä on syytä pitää mielessä tehtäessä monikulttuurisuutta ja ulkomaalaispolitiikkaa koskevia ratkaisuja. Islamilaiset terroristit tappoivat ihmisiä paitsi Yhdysvalloissa, myös Espanjassa ja Britanniassa ja suunnittelivat sitä myös Saksassa. Myöskään muut sivistysmaat eivät ole tämän barbarian ulkopuolella. Terroristien lonkerot ulottuvat todennäköisesti myös Suomeen, jonka syrjäinen sijainti tarjoaa erinomaisen paikan piiloutumiseen. Se, että Mohammed Attan kuolemanilmoitus julkaistiin aikoinaan Helsingin Sanomissa, on tosiasia, jonka luulisi laittavan herätyskellot soimaan.

Katastrofin jälkeen kerrotut selviytymistarinat paljastavat, kuinka tärkeäksi ihmiset kokevat pelastuksen. Sillä puolestaan on metafyysistä ja vertauskuvallista merkitystä tässä matoisessa maailmassamme.

10. syyskuuta 2007

Pelottavia merkkejä


Hallitus on ryhtynyt töihinsä toimeliaasti. Työministeri Tarja Cronbergin ilmoitus siitä, että tieteilijöiden ja taiteilijoiden asemaa ”parannetaan” osoittamalla heille ”omia työvoimaneuvojia”, on hullunkurinen kupla. Eivät oppineet ihmiset mitään neuvoja kaipaa. Vielä vähemmän he kaipaavat selvitysmiehen jaarituksia siitä, millä edellytyksillä taiteellinen toiminta voidaan tulkita ”yrittäjätyöksi”.

Kun yrittäjillä ei ole (eräin poikkeuksin) oikeutta sen enempää työttömyysetuuksiin kuin toimeentulotukeenkaan, olisi y-tunnuksen hankkiminen kenelle tahansa työttömälle käytännöllinen itsemurha. Siksi kukaan työtön ei ryhdy yrittäjäksi nykyisin, ja ehdotetun jälkikäteisvalvonnan mukaisia yllätyslaskuja eivät kaipaa pöydälleen sen enempää Kelan uhrit kuin ketkään muutkaan.

Toimeentulotuen normeissa sanotaan, että yrittäjän pitää hakeutua työttömäksi työnhakijaksi, jos hänen yrityksestään saamansa kuukausitulo on vähäisempi kuin Kelan työttömyysetuus. Tällainen politiikka tukee vain joutilaaksi heittäytymistä. Nykyinen yrittäjä-, omistus-, ja sivistysvihamielinen järjestelmä, joka on laadittu pultsareitten ehdoilla, pitäisi lanata maan tasalle ja korvata paremmalla. Ihmiset pitäisi jakaa työvoimatoimistoissa kolmeen eri yhteiskuntaluokkaan.

Tutkijat, taiteilijat ja muu kulttuuriväki muodostaisi yhden, immanenttia työtä tekevät duunarit, joiden työvoimalla on mitattavissa oleva arvo, toisen ja pultsarit kolmannen yhteiskuntaluokan. Tutkijat ja taiteilijat olisivat silloin filosofikuninkaita, joita on turha lukea työvoimatoimistojen asiakkaiksi lainkaan. Duunarit sopivat viranomaisten patisteltaviksi, ja pultsarit kuuluvat sosiaaliviranomaisten kontolle. Näin myös sinänsä tarpeeton ja ihmisten joukkokontrollia varten perustettu työvoimahallinto voitaisiin supistaa minimiinsä.


Vihreät unohtivat perustulon

Annankin Cronbergille tuhannen taalan neuvon. Ensinnäkin: perustulojärjestelmä on saatettava tieteenharjoittajia ja taiteilijoita koskevana voimaan heti. Kyseinen ryhmä on vapautettava velvoitteista, jotka koskevat työttömyysetuuksien saamisen edellytyksiä, sillä taiteellista tai tieteellistä toimintaa ei voida (virkarakenteen ulkopuolella) organisoida sellaiseksi palkka- tai yrittäjätyöksi, jolla tulisi toimeen. Perustulojärjestelmän toteuttaminen pitää aloittaa soveltamalla sitä taiteilijoihin ja tieteentekijöihin, ja vähitellen järjestelmää on laajennettava.

Toiseksi: perustulon pitää olla toimeentuloon riittävä niin, ettei sen lisäksi tarvita muita tukimuotoja. Jos virkoja tai muita toimintatilaisuuksia ei ole, ainoa tapa jatkaa elämää on monelle taiteilijalle tai tieteilijälle juuri tämä. Kolmanneksi: oikeus työttömyysetuuksiin ja toimeentulotukeen pitää myöntää tasavertaisesti myös yrittäjille, ja kyseisten etuuksien saantia on välittömästi helpotettava.

Perustulo olisi syytä toteuttaa sosiaalietuuksien tilkkutäkin korvaavassa muodossa, mutta kaikkia koskevaksi kansalaispalkkamalliksi siitä ei ole. Vihreiden kaavailut perustulon maksamisesta kaikille ihmisille – myös Osmo Soininvaaran itsensä paheksumille vuorineuvoksille – olisi perusteetonta. Vihreiden olisi syytä tutustua omaan perustulomalliini, jonka olen esittänyt teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 348 sivua).


Hyvä kello kauas kuuluu, huono vielä kauemmas

Suurin osa tavanomaisten ammattikäytäntöjen ulkopuolella olevista ihmisistä on erittäin päteviä työntekijöitä. Esimerkiksi minulle kuuluisi ilman muuta Yhdysvaltain presidentin virka, mutta myös vähemmistövaltuutetun äskettäin avautunut tehtävä voisi sopia hyvin.

Minua hieman huolestuttaa hallituksen päätös nimittää uudeksi apulaisoikeuskansleriksi entinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen, sillä niin outoa jälkeä Puumalaisen toiminta sai aikaan hänen virkakaudellaan (katso tämän blogin aiempaa kirjoitusta). Jos sama meno jatkuu oikeuskanslerinvirastossa, ovat sananvapaus ja perusoikeudet vaarassa.

Paras tapa varmistaa oma virkaura onkin näköjään olla monikulttuurisen ja internationalistisen politiikan kanssa samaa mieltä, vaikka se merkitsee tieteen vapauden, sananvapauden ja perusoikeuksien kaventamista. Esimerkin tästä tarjoaa se, etteivät viranomaiset ole saaneet enää pitkään aikaan tilastoida rikoksen tekijöitä heidän etnisen alkuperänsä mukaan. Kyseessä on tosiasioiden peittely, joka on eräs epätotuuden muoto.

Toisaalta en ole erityisen huolissani kyseisestä tendenssistä: mitä enemmän salaamista ja peittelyä, sitä nopeammin ja varmemmin ihmiset nousevat vastustamaan kansalaisvapauksien rajoituksia.

Puumalaisen nimityspäätös on myös valituskelpoinen tasa-arvolain nojalla, sillä virkaa haki kaksi naispuolista oikeustieteen tohtoria, jotka ohitettiin miespuolisella lisensiaatilla. Se, että virkaan kammetaan monikultturisti jopa pyhänä pidetyn naisten suosimisen ohi, paljastaa vallitsevan tasa-arvohierarkian luonteen. Etusijalla ovat monikultturistit ja etnistä alkuperää olevat maahanmuuttajat, toisella sijalla feministit, sitten romanit ja viimeisenä seksuaalivähemmistöt, joiden asemaan vähemmistövaltuutettu ei virkaurallaan puuttunut mitenkään.

9. syyskuuta 2007

Amerikka – Venäjä, osa 2


Ulkopoliittinen keskustelu käy kuumana. Suomen ainoana vihollisena eräissä piireissä pidetty Yhdysvallat on jälleen otsikoissa, kun George W. Bush lupasi vetää lisäjoukkonsa pois Irakista. En edelleenkään ymmärrä enkä hyväksy niiden tahojen mielipiteitä, jotka ovat väittäneet, ettei Yhdysvaltojen johtaman koalition olisi pitänyt hyökätä Irakiin ja syrjäyttää Saddamia vallasta. Mitä kummaa Yhdysvaltojen ja Britannian olisi pitänyt tehdä, kun Kuwaitin vapauttamisoperaation jäljiltä vallinnut lentokielto ja käytännöllinen sotatila sitoivat sekä USA:n että Britannian joukot Irakiin jo vuodesta 1991?

Kriitikoiden mielestä Saddamia ei olisi ilmeisesti pitänyt syöstä vallasta eikä luoda demokratiaa maahan. Ehkä onkin niin, että tuolla tavoin ajattelevien mielestä hankkeessa ei ollut muuta väärää kuin se, että asialla oli Yhdysvallat. Siinä kuitenkin näimme, mitä kyky kantaa vastuuta merkitsee.

Niiden, joilla on ollut ruusunpunainen käsitys Saddamin ajan oloista, kannattaa perehtyä Irakista paenneen Riadh Mudhanan tilitykseen maansa oloista. Suomeen toista kymmentä vuotta sitten siirtynyt mies pakotettiin viettämään kahdeksan vuotta pahamaineisessa Abu Ghraibin vankilassa, jossa aiheutetut kidutusarvet seuraavat hänen kasvoissaan elämän läpi. Kulosaaressa sijaitseva Irakin Suomen-suurlähetystö puolestaan on yksi Helsingin kauneimmista lähetystörakennuksista.

Diktatuurin aikakaudella rakennetun palatsin ei pidä antaa hämätä, sillä kyseessä on vain mahtava kulissi, jonka taakse piiloutui väkivaltaa ja kidutusta. Mudhana kertoo äskettäin ilmestyneessä kirjassaan Abu Ghraib – Varissuo (Ajatus 2007), ettei hän uskaltanut mennä edes rakennuksen lähelle vuosina 1998–2003 pelätessään joutuvansa kaapatuksi entisen kotimaansa maaperälle.

Siinä on yksi vastaus niille, jotka moralisoivat USA:n pahuutta. Tosiasiassa Yhdysvaltojen läsnäolo on tuonut vakautta ja rauhan myös Afganistaniin ja Korean niemimaalle, jossa joukkoja on ollut Korean sodasta asti, ja yhdysvaltalaisjoukkojen läsnäolo on taannut Japanille tilaisuuden kehittää maataan aina toisen maailmansodan päättymisestä saakka. Tässä mielessä pitkäaikainen sotilaallinen läsnäolo ei ole poliittinen ongelma, jos demokratian ylläpito sitä vaatii.


Poliittisten asenteiden klusteroituminen

Vihervasemmiston edustajille oli melkoinen järkytys, kun Yhdysvallat sai kiinni Saddam Husseinin ja toimitti hänet oikeuden eteen. Se osoitti sotatoimien onnistumista. Irakin sotaa vastustaneet piirit voitiin helposti leimata Saddamin kannattajiksi, eikä heitä suojellut kritiikiltä kovin hyvin se, että he väittivät kannattavansa Irakin kansan oikeuksia vaikka vastustivatkin niiden luomiseen tähtäävää sotaa. Eihän sotakaan ollut suunnattu Irakin kansaa vastaan, ja on hyvin vaikea kuvitella, miten ihmeessä alistettu ja aseeton kansa olisi voinut pyrkiä kurjuuden kurimuksesta irti ilman kansainvälistä apua.

Kiintoisa piirre poliittisissa asenteissa on niiden klusteroituminen. Mielipiteitä muodostetaan ja esitetään silloin köntsäleissä. Yhden ilmi tulleen asenteen perusteella on helppo arvata, mitä mieltä näkemyksen kannattaja on myös muista poliittisista kysymyksistä. Esimerkiksi ne, jotka vastustavat Yhdysvaltojen läsnäoloa Irakissa, eivät todennäköisesti välitä Venäjän harjoittamista ilmatilanloukkauksista, ja sananvapautta he puolustavat vain silloin, kun sillä tarkoitetaan ”monikulttuurisuuden” ja ”solidaarisuuden” puolustamista – mutta samalla myös Yhdysvaltojen haukkumista ja tukea diktatuureille.

Tällaisten asenneklustereiden sisältä on helppo osoittaa ristiriitoja. Kun niitä löydetään, koko rakennelma romahtaa. Silloin yleensä osoittautuu, että kyseinen henkilö tai taho ei edustakaan näkemystään siksi, että se olisi sinänsä perusteltu, vaan siksi, että hän arvelee omasta asenteellisuudestaan olevan itselleen jotakin hyötyä. On myös mahdollista, että hän toivoo näkemyksistään koituvan joillekin toisille ihmisille haittaa, jolloin kyseessä on kiusanteko.

Tahot, jotka ovat arvostelleet Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja Irakin sotaa, eivät kuitenkaan arvostele Venäjän harjoittamaa painostusta, jota se osoittaa naapureitaan kohtaan tekemällä rajaloukkauksia Suomen ilmatilassa. Eikö olekin paljastavaa? Esimerkiksi Erkki Tuomioja piti puolustusministeri Häkämiehen ajankohtaista puhetta epäonnistuneena, mutta toimiessaan ulkoministerinä Tuomioja vähätteli vuosina 2005 ja 2006 tapahtuneita ilmantilanloukkauksia ja tyytyi katselemaan Venäjän toimia läpi sormien.

Myös kyyristelyllä ja nöyristelyllä täytyy olla rajansa. Aivan niin kuin Kimmo Kiljunen totesi eduskunnassa: ulkopolitiikassa sanat ovat tekoja. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteivät suomalaiset saisi sanoa vastaan silloin kun täytyy. Juuri sellaiset sanat ovat tärkeitä tekoja. Niinpä sananvaltaa ja -vapautta pitää käyttää kansainvälisten rikosten estämiseksi ja paljastamiseksi. Suomen taannoinen nootti myös todistettavasti vähensi rajaloukkauksia.

7. syyskuuta 2007

Amerikka – Venäjä, osa 1


Samalla, kun Tarja Halonen esittelee Suomen edistyksellistä ihmisoikeustilannetta Kiinassa mutta varoo arvostelemasta Kiinan takapajuista ihmisoikeustilannetta missään, Jyri Häkämies puolestaan levittää lausuntoja Suomen ulkopoliittisista uhkakuvista Yhdysvalloissa. Jos Erkki Tuomiojan Amerikan-vastaisuutta pidettiin diplomaattisena harmina Suomen Yhdysvaltojen-suhteiden kannalta, niin Jyri Häkämiestä ei voitane liioin kiittää sen harkitumpien puheenvuorojen esittämisestä.

Ei ole pitkäkään aika, kun Häkämies lupasi satatuhatta käytöstä poistettua rynnäkkökivääriä lahjaksi Afganistanin hallitukselle tietämättömänä siitä, että Suomesta aseet ovat vientikiellossa sotatoimialueille, jollaiseksi Afganistankin voidaan edelleen luokitella. Nyt hän meni lausahtamaan, että Suomen pahin uhka on edelleen ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Tällaisia lausuntoja syntyy, kun kielitaidottomuudesta johtuva tyylin tavoittelu alkaa hallita sanottavaa ja teksti vie kirjoittajaa eikä kirjoittaja tekstiä. Niinpä Matti Vanhanen joutui selittelemään hänen sanojaan Suomessa.

Häkämiehillä on erikoinen tapa aiheuttaa konflikteja sanomisillaan. Jo Kari Häkämies sai oikeusministerikautensa alkajaisiksi homojen vihat päälleen tyrmättyään homoseksuaalien parilakihankkeen ilman perusteluja ja toteamalla Hyvät, pahat ja rumat-ohjelman puhelinhaastattelussa, että ”näin se vain on”. Toteamuksesta tuli lentävä lause julkisiin keskusteluihin pitkäksi ajaksi.


Oliko Häkämies oikeassa Venäjä-puheessaan?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, onko Suomen ainoa suorasuu aina Häkämies, Häkämies ja Häkämies. Jyri Häkämiehestä varmaan pidettiin Yhdysvalloissa, sillä hän toi mieleen Donald Rumsfeldtin, joka tunnettiin löyhistä puheistaan. Toisaalta kukaan ei voine väittää, etteikö Häkämiehen maininta Suomen turvallisuushaasteista olisi totta. Hänellä lienee ollut mielessään Viron viimekeväinen patsaskiista ja rajaloukkaukset sekä väestöpaine ja energiariippuvuus. Lisäksi Venäjä osoitti väitteet vaarallisuudestaan todeksi juuri äsken alkamalla lennättää rauhanpommikoneitaan kaukana rajojensa ulkopuolella.

Vaikka Häkämies olikin oikeassa Venäjää koskevassa mielipiteessään, oliko hän oikeassa sanoessaan sen? Diplomatiassa jokainen sana on tietysti teko. Poliitikot ovatkin valtansa vankeja lähes yhtä pahoin kuin kuninkaat, jotka eivät saa puuttua politiikkaan lainkaan. Ulkopolitiikasta voi ylipäänsä olla vain yksityisiä mielipiteitä, koska kaiken muun pitää noudattaa virallista linjaa.

Toisaalta ei ole haitaksi, vaikka myös tuota virallista linjaa korjattaisiin Naton ja läntisen maailman suuntaan. Lisäksi on oltava ihmisiä, jotka sanovat totuuden. Kun Tuomioja kävi aikoinaan Yhdysvalloissa, hänen amerikkalaiset isäntänsä epäilivät, onko hän lainkaan ulkoministeri vai jonkin yliopiston tutkija, sillä niin senecamaisia olivat hänen viisautensa. Vallassa oleva poliitikko ei ole koskaan oikea henkilö laukomaan totuuksia, ja siksi myös Häkämies joutuu sopeutumaan rooliinsa.


Totuuden hinta

Sosiaalidemokraattien Väinö Leskisen tiedetään lausahtaneen, että jos mikään muu ei auta, voi yrittää totuuden puhumista. Sen sijaan Paasikivi opetti, että totuus on ase, jota pitää käyttää vain äärimmäisessä hädässä, ja nyt emme ole äärimmäisessä hädässä. Häkämies oli siis näkemyksessään varmasti oikeassa, mutta sen lausuminen oli epäviisasta, sillä se ei tuo meille sen enempää ystäviä kuin se vie. Harmillista onkin, että politiikassa totuuden sanomisesta ja oikein toimimisesta ihminen joutuu maksamaan omalla päänahallaan, kuten Risto Ryti aikanaan.

Suomen ulkopolitiikan tulenarkuudesta kertoo edelleen se, että suomalaiset näyttävät mokaavan Washingtonissa aina. Washington on juuri sellainen washing machine, jossa annetut lausunnot paljastavat politiikan kasvot. Lipponen teki sen jo lipsauttamalla Suomen olevan sitoutunut Bushin kokoamaan Irakin-koalitioon ja kaupittelemalla suomalaisia kranaatinheittimiä Yhdysvaltain armeijalle, mikä paljastui myöhemmin Irak-vuotojupakassa. Tuomioja puolestaan pelotti humanistisilla viisauksillaan, ja Häkämies järkytti mustalla listallaan.

Mutta kertooko tämä herkkyys Suomen Yhdysvaltain-suhteiden olevan kuralla? – Ei. Se kertoo Suomen ja Venäjän välisistä suhteista sekä siitä, kuinka kuivaa ruuti edelleen on naapurusten kesken.

6. syyskuuta 2007

Kuolemattoman kuolema


Luciano Pavarottin poismeno tuli monille yllätyksenä, vaikka iäkkään henkilön kyseessä ollessa kaikki tiesivät, että viesti oli ennen pitkää odotettavissa. Pavarottin isä, jolla myös oli pohjoisitalialaisille tenoreille tyypillinen taipuisa ja kirkkaan kuulas ääni, lauloi kotikaupunkinsa Modenan kirkossa vielä yli kahdeksankymmentävuotiaana. Kun 70-vuotias Luciano Pavarotti esiintyi Torinon talviolympialaisten avajaisissa keväällä 2006, noin miljardi televisionkatsojaa saattoi todeta tenorin äänen olevan kunnossa, vaikka tietty ikääntyminen kuuluikin siinä.

Pitkän uran entisestäänkin pidentämiseksi laulaja alkoi kierrellä viime vuosina sivulavoja pitäen eräänlaisia jäähyväiskonsertteja, joista syksyn 2006 peruuntunut Helsingin-konsertti olisi ollut yksi. Eksistentiaalisesti merkittävää on, että ihmiset usein odottavat erilaisia loppuja ja valmistautuvat niiden kohtaamiseen, myös musiikissa. Oopperayleisö ei omalla, paikoin raa’alla, vaateliaisuudellaan onnistunut kuitenkaan tyhjentämään tähden potentiaalia lopettamisarvailuihinsa. Pavarotti itse totesi jokaisen konsertin olevan hänen ”toiseksi viimeisensä”.

Diivan ennustus toteutui. Lopullista jäähyväiskonserttia hän ei ehtinyt pitää, sillä syöpäleikkaus kaappasi hänet vuodepotilaaksi kesken konserttikiertueen New Yorkissa. Itse muistan maksaneeni kolmesataa markkaa pääsylipusta Pavarottin Suomen-konserttiin vuonna 1999. Osa ohjelmistosta oli tuolloin transponoitu tavanomaista alemmaksi, ja tähti lauloi ääntään säästäen niin sanotusti puoleen ääneen, mikä kriitikoiden kynästä lausuttiin tietenkin täyteen ääneen.

Kuolemattomiksi Pavarottin esiintymisistä jäivät hänen 1970- ja 1980-luvun levytyksensä ja niin sanotut kolmen tenorin konsertit, jotka jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen aattoina toivat oopperan ihanuudet niin sanotun tavallisen kansan tietoon. Mitään paheksuttavaa ei olekaan siinä, että Pavarottin yhteisesiintymiset poptähtien kanssa levittivät oopperan ilosanomaa kaiken kansan keskuuteen. Se ohjasi ihmisiä pois massakulttuurin parista osoittaen, että taide voi olla myös jumalallista eikä välittää vain sitä yhtä ja ainoaa tunnetilaa, joka on ”kova meininki”.

Esimerkiksi tätä Ave Marian versiota ihmetellessäni huomioni kiinnittyy erityisesti siihen, miten poplaulajat ottavat yleisönsä. Vaikka vaatimattomuus yleisesti ottaen kaunistaa, sekakonserttien tuloksena nähty on myös esityksiä, jotka ovat suorastaan itsensä ylittäviä (katso esimerkiksi tätä Pavarottin ja Meat Loafin duettoa). Uskoisin, että tällä esityksellä puolestaan mennään jatkoon kisoissa kuin kisoissa.

Luciano Pavarotti pystyi tekemään ihmeen äänellään, kun ihmiset saattoivat unohtaa hetkeksi kaikki murheensa. Mielestäni Pavarotti oli tallennustekniikan mullistuksetkin huomioon ottaen tenori, joka jätti taakseen niin espanjalaiset kollegansa José Carrerasin ja Plácido Domingon kuin (lähinnä radion keksimisen ansiosta) suurta mainetta saavuttaneen Enrico Caruson. Kun myös nuorehkona kuollut ja isoäitinsä kautta suomensukuinen Jussi Björling elää enää vain levytystensä kautta, on huolestuttavaa, ettei lavoja täyttämään ole astumassa näiden ”aikansa suurimpien tenorien” kaltaisia persoonia. Sen sijaan maailmalla tunnetaan tätä nykyä useita kymmeniä keskinkertaisia mutta sinänsä tietenkin kelpo tenoreita.

Pavarottilla oli karismaattisen maineensa ohella myös inhimillisiä heikkouksia. Hän yritti epätoivoisesti hankkia poikapuolisen jälkeläisen siirtääkseen laulajangeeninsä seuraavalle sukupolvelle mutta onnistui hankkimaan neljä tytärtä, joista viimeisin on hänen toisesta avioliitostaan. Pavarottin neljäkymmentä vuotta jatkuneen avioliiton kariutumista ja uuden solmimista häntä itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman henkilön kanssa voitaneen selittää osin hänen kunnianhimollaan.

Maineeseen noussut tenori kärsi myös 1970-luvun lopulla menestyksen tuottamasta turhautumisesta ja masennuksesta, josta laulaja toipui vasta jouduttuaan lento-onnettomuuteen, kun Milanoon laskeutumassa ollut jumbojet haaksirikkoutui kentälle. Tapauksen päädyttyä televisioon ja tiedotusvälineiden kerrottua maailmankuulun tenorin kömpimisestä kahtia katkenneen koneen raunioista muistan ajatelleeni, että ei ole ihme, vaikka kone putosikin, kun kyydissä oli noin painava mies! Kuolema oli pysäyttänyt Pavarottin jo kerran ja antanut muistutuksen kuolemattomien kuolevaisuudesta. Elämäkerrassaan hän kertoo tämän tapahtuman lopettaneen masennuksensa ja johtaneen elämänilon uudelleenlöytämiseen.

Pavarottin suomeksi julkaistu uudempi omaelämäkerta Minun maailmani (1996) sisältää filosofisia pohdintoja, vaikka epäiltävä on, kuinka suuri osa niistä on haamukirjoittajana toimineen tuottaja William Wrightin keksimiä. Pavarotti pohtii maailmaa syleilevässä kirjassaan myös sitä, mikä korkeassa miesäänessä vetoaa, ja päättelee vastaukseksi ”ihmisen alkukantaiset vaistot”. Pavarottin ääni oli luontaisesti korkeampi kuin hänen kollegoillaan, jotka joutuvat työskentelemään nostaakseen äänensä korkean c:n vaatimalle tasolle (esimerkiksi Plácido Domingo oli alun perin baritoni). Pavarottin teoksen ilmeisessä kiireessä laadittua suomennosta rasittaa se, että kyseisessä WSOY:n kustantamassa julkaisussa on painovirhe melkein jokaisella sivulla (en tarkoita Päivi ja Seppo Heikinheimon suomennosta Pavarottin aiemmasta kirjasta nimeltään Pavarotti, 1988). Mutta kiinnostavaa luettavaa molemmat joka tapauksessa tarjoavat maailmantähden elämästä, jossa myös kurveja oiotaan suoriksi italialaiseen, kaiken parhain päin selittävään, tapaan.

Maailmalla menehtyy harvoin ketään sellaista julkisuuden henkilöä, jolla ei olisi myös vihollisia. Pavarottilla ei luullakseni ollut yhtäkään. Siksi menetys on suuri ja surun tunne yhteinen.

Äänellään ihminen ilmaisee jotain sielustaan ja välittää ajatuksen Taivaasta. Nostalgista muistelua varten laitan tähän loppuun linkin Pavarottin viimeiseksi jääneeseen olympialaiseen jäähyväiskonserttiin. Platonia lainatakseni: hän on voittanut yhden kerran kolmesta näissä todella olympialaisissa kisoissa.

5. syyskuuta 2007

Henkinen Berliinin muuri


Olen tänään ollut kaksikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti vapaalla jalalla, sillä pääsin tasan kaksi vuosikymmentä sitten armeijan leivistä, eikä minulle ole sen jälkeen yhtä pitkää leiviskää valtion virassa suotukaan. Vapautumiseni vuosipäivän kunniaksi sopinee pohtia yhteiskuntamme avoimuutta ja sulkeutuneisuutta sekä sitä, miten nämä asiat ovat pyrkineet omalla kompleksisella tavallaan tukemaan toisiaan.

Sadan metrin päässä kotoani, Helsingin Ratakadulla, sijaitsee salaisuuksien talo, jonka kassakaapissa säilytetään niin sanottua Tiitisen listaa. Tiitisen lista ei ole kuitenkaan Tiitisen. Se on Saksan liittotasavallan Suomelle toimittama luettelo henkilöistä, jotka pitivät yhteyksiä DDR:n agentteihin ja mahdollisesti luovuttivat salassa pidettäviä tietoja harppi-Saksaan. Niinpä listalla on tietoa, joka kuuluu suomalaisille ja joka suomalaisten pitää tietää. Jos näin ei ole, maamme on yhtä demokraattinen kuin Saksan Demokraattinen Tasavalta.

Ongelmana on, että asioiden päällä istuu aina joku sepittelijä-Seppo: Seppo Tiitinen, Seppo Nevala tai joku heidän sijaisensa. Myös Suomessa kannattaisi pitää eri näyttämöt poliisitoiminnalle ja oopperaesityksille. Kun suurin osa johtavista poliitikoista ja salaamispäätöksen tehneistä haluaa listan julki, se olisi parasta julkaista heti.

Kansalaisten ja Supon välillä kulkee nyt Berliinin muuri, joka olisi syytä kaataa. Ihme, etteivät kansalaiset hae poliisilta mielenosoituslupaa demonstraation järjestämiseksi Suojelupoliisin edustalla.


Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Joku tai jotkut tässä maassa tietävät, keiden nimiä listalta löytyy. Kuten Mauno Koivisto jo totesi: asian salaamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Poliittisen historian professori Seppo Hentilä (Seppo hänkin) totesi aivan oikein Ilta-Sanomissa, että Paavo Lipposen löytyminen listalta olisi aikamoinen pommi. Mutta se on hyvin mahdollista. Isänmaanystävänä tunnettu Lipponen voisi ehkä suojautua sen seikan taakse, että itäyhteyksien ylläpidossa oli kyse poliittisesta pragmatiikasta, jolla haluttiin puolustaa Suomen etua. Myös perinpohjaisesta vastahakoisuudesta olisi voinut olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä peruste käy verukkeeksi melkein kenelle tahansa ja mihin tahansa.

Olot muuttuvat, asiat muuttuvat ja merkitykset muuttuvat, mutta sitä ei monikaan tuomioistuin ymmärrä, ja siksi maanpetossyyte pelottaa. Lista kuuluu historiallisen totuuden vuoksi julki, mutta asia on avattava armeliaassa hengessä. Tilannetta voisi kuvata esimerkiksi näytelmäkirjailijan sanoin: ”Turhaan työ niitä vanhoja syntejä räknäätte, kun uusissakin on katumista.”


Onko oikeutta varaa ostaa?

Pandoran lippaan päällä kököttäjät pelännevät ajojahtien käynnistymistä, juuri sellaisen, josta esimerkiksi Alpo Rusi pakotettiin kärsimään. Siksi myöskään Rusia ei olisi pitänyt hiillostaa. Hänen korvausvaatimuksessaan ei olekaan mitään paheksuttavaa. Sen sijaan paheksuttavaa on asianajajien palkkioissa. Monen sadan tuhannen euron lasku yhdestä jutusta ylittää kaikki kohtuullisuuden rajat. Tätä ei kumoa varatuomari Olli Santasen puolustelu, jonka mukaan ”oikeusvaltiolla on hintansa”.

Helsingin Sanomien (2.9.2007) jutun mukaan oikeusvaltiolle kertyi hintaa 313 000 euroa, kun mukaan lasketaan asianajajina niin ikään toimineiden Zacharias Sundströmin ja Antti Karangon laskut. Valtiota puolustanut Aarno Arvela sen sijaan esitti ”vain” 27 718 euron paragonin. Kyllä asiat ovat sittenkin niin, että oikeusvaltio toteutuu vain, jos ihmisillä on varaa ostaa palveluja asianajajiltaan. Kukaan lakimies ei kuolisi nälkään, vaikka oikeusministeriö säätäisi asianajajien palkkioille katon.

Huvittavaa on, että skandaalinkäryisessä Rusi-oikeudenkäynnissä mukana olivat lähes kaikki ketunhäntä kainalossa liikkuvat juristit, jotka tunkevat itsensä oikeussalien eturiviin aina, kun he haistavat palaneen käryä. Zacharias Sundström tunnetaan siitä, että hän sai takavuosina sakot lausahdettuaan tuomarille, että eräs hänen puolustamansa syytetty ei ollut suinkaan pakenemassa rikospaikalta vaan juoksi sitä kohti, ja mikäli hän olisi juossut tarpeeksi pitkän matkan, hän olisi saapunut perille!

Aarno Arvelan tähtihetki puolestaan oli se, kun hän päätyi puolustamaan Tehtaankadun poliisisurmaajaa, ja hän on laittautunut puolustusasianajajaksi myös monille muille raskaista rikoksista syytetyille. Julkkisjuristien joukosta puuttuivat vain Heikki Lampela ja talousjuristina tunnettu Ari Huhtamäki, jonka sopimusoikeudellisissa menettelyissä laki muuttuu rahaksi. Kyseessä oli juristien show: puolen miljoonan, eli lähes yhden kotimaisen elokuvan arvoinen.

4. syyskuuta 2007

Geenimuunneltu soija ja mutageenit


Pythagoralaisen filosofisen koulukunnan eräs sääntö kuului ”älä syö papuja”. Tämän kiellon pohtiminen on taaskin lähellä, kun joudutaan miettimään, pistelläkö poskeensa lihaa, joka on kasvatettu geenimuunnellulla soijalla. Geenimuunneltu rehu sai myyntiluvan myös Suomessa, vaikka muunneltujen geenien kulkeutumattomuudesta eläimeen tai ihmiseen ei ole varmaa näyttöä. Näytön pitäisi olla ehdottoman varma, sillä biologisen perimän osaksi päässyttä geeniä ei saada luonnon kiertokulusta koskaan pois.

Geenimuuntelu ei tarkoita perinteistä jalostusta. Se on kokeellinen tekniikka, jossa ihminen rakentaa keinotekoisen siirtogeenin. Siirtogeeniin laitetaan pätkä bakteerin, viruksen tai kasvin DNA:ta. Tällaista virusmaista rakennetta ei ole evoluutiossa ikinä ennen ollut, joten sen vaikutuksia ekosysteemiin kukaan ei voi ennustaa.

Ikävää on, että muuntogeeninen rehu on jo käytössä USA:ssa, ja myös Suomessa geenimuunteluun perustuvaa rehua on käytetty elintarviketuotannossa koeluonteisesti. Geenimuunnellulla soijalla tuotettu liha on siis jo pöydässä, vaikka elintarvikkeiden tuottajat eivät kerrokaan lihan olevan geenirehulla kasvatettua. Kuluttajille pitäisi kuitenkin tarjota tilaisuus itse päättää, syökö geenimuunneltua lihaa vai ei. Siksi pakkausmerkinnät ovat paikallaan, vaikka EU ei niitä omassa epädemokraattisuudessaan vaadi eikä näennäisistä tasa-arvosyistä myöskään halua.

Sitä vastoin Euroopan unioni pitää ”syrjintänä” sitä, että Suomen kaltaiset valtiot valistaisivat kansalaisiaan paremmin siitä, mitä he syövät. Todellinen ongelma on kuitenkin se, ettei kuluttajille kerrottaisi, mitä he käyttävät ravinnokseen, ja siksi pakkausmerkinnöistä pitäisi tehdä yleiseurooppalainen käytäntö.

Ihmiskunta mokasi jo DDT:n, talidomidin ja elohopean kanssa pitäen niitä alun perin harmittomina kemikaaleina. Myös korjaus onnistui jotenkuten vetämällä kyseiset aineet pois käytöstä. Mutta muunnellut geenit jäävät kertaalleen laboratorioista päästettyinä pysyvästi luontoon. Taiteilija, kauppatieteilijä ja maanviljelijä Osmo Rauhalan kannanotot geenimuunneltua ravinnontuotantoa vastaan ja luomuruoan puolesta ovat olleet esimerkillisen asiallisia.

”Epäasiallisesti” tämän sinänsä vakavan ongelman voisi kiteyttää kysymykseen, jossa kohtaavat ihmisten hyväuskoisuus ja poliittiseen edistyksellisyyteen liittyvä kunnianhimo: muuttaako Euroopan unioni kansalaisensa mutageeneiksi?

Itse lopetin naudanlihan syömisen niin sanotun hullun lehmän taudin epidemian puhjettua maailmalla (Stockmannin elintarvikeosastolla sitä tosin sanottiin Jacobin-Creuzerin oireyhtymäksi, ikään kuin asia olisi siten muuttunut hienommaksi). Kalkkunat katosivat pöydästäni lintuinfluenssavaaran vuoksi, ja nyt ei voi syödä enää edes sikaa saati korvata ravinnon proteiineja soijalla. Pitääkö myös maapallon ravinnontuotanto tuhota laboratory habit of mind -tutkijoiden kunnianhimoisuuden vuoksi?

1. syyskuuta 2007

Sirkushuveja


En ole koskaan ennen nähnyt yhtä paljon ihmisiä Eduskuntatalon edessä kuin Taiteiden yössä, kun muuan trapetsitemppuja tekevä ryhmä esiintyi kansanedustuslaitoksen portailla. Tältä politiikan pitää siis näyttää, jotta ihmiset kiinnostuvat siitä.

Sama toistui Ilotulituksen SM-kisoissa, jolloin 5000 ihmistä käytti talon rappusia katsomona. Näytös olikin mahtava, ja parhaana pidin kokonaiskilpailun voittanutta viimeistä esitystä, joka loisti sateenkaaren väreissä Töölönlahden yllä. Mutta luvalla sanoen ihmisten kannattaisi silti kiinnittää huomiota myös siihen, mitä poliitikot puuhaavat Eduskuntatalon kaltereiden takana.