31. tammikuuta 2007

Seksit selviksi! – Uusi verkkokirja


Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Osallistun aiheesta käytävään keskusteluun uudella verkkokirjallani Seksit selviksi (2007), joka löytyy muun muassa tämän linkin takaa. Suurin osa tekstistä sisältyy myös painettuun teokseeni Filosofiset viuhahdukset (2007).

Uusi julkaisuni liittyy Jussi K. Niemelän ja Osmo Tammisalon viimesyksyisen pamflettiteoksen nostamaan kohuun. Keisarinnan uudet (v)aatteet (2006) onnistui puhkaisemaan naistutkimuksen ja feminismin ympärille puhalletun tiedepoliittisen kuplan. Olin itse kritisoinut samoja asioita jo Niin & Näin -lehden 4/2004 artikkelissani ”Tyttöjen kanssa saunan lauteilla – Tirkistysreikiä sukupuolierolla politikoivaan filosofiaan” ja Tiedepolitiikka-lehden 2/2006 artikkelissani ”Kun yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset – Kuinka tasa-arvon käsitteellä diskriminoidaan?”

Jutuista ensin mainittu herätti vastalauseita muun muassa sellaisten minulle tuntemattomien naistutkijoiden kuin Mikko Tuhkanen ja Pia Livia Hekanaho taholta (Niin & Näin 2/2005). Minut vedettiin mukaan myös Niemelän ja Tammisalon kirjaa koskevaan polemisointiin Anita Seppä -nimisen henkilön erehdyttyä pitämään minua, Niemelää ja Tammisaloa ”pseudotieteilijöinä” Niin & Näin -lehden numerossa 3/2006. Vastasinkin kyseisten pseudofilosofien hyökkäyksiin kirjoituksillani ”Erään paradigman ehtookellot – Hekonaurut queer-teorian hakoteille” (Niin & Näin 3/2005) ja ”Sitruunaisista sepityksistä kärpäslätkäsotaan – Puheenvuoro keskusteluun naistutkimuksesta” (Niin & Näin 4/2006), jonka toimitus julkaisi lyhennettynä. Ohessa on nyt aiheesta kirjoittamani kokonainen kirja (ISBN 978–951–98538–2–6): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia?

Vaikka en kannatakaan Niemelän ja Tammisalon metodologisia lähtökohtia enkä heidän naturalismiaan, olen samaa mieltä heidän tekemistään tiedepoliittisista johtopäätöksistä, mutta he olisivat voineet päätyä niihin fenomenologisen filosofian kautta. – Miksi? Sen voi lukea kirjastani. Kritiikkiteokseni puolivälin paikkeilla esittelen filosofisesti perustellun näkökulman siihen, millä tavoin sukupuolieron olemassaolo tulisi ottaa huomioon nykyisissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä. Muistakaa toki myös aiempi verkkokirjani Contra Academia – Tutkielma tiedepoliittisesta vallasta (2005, ISBN 978–951–98538–3–3).

30. tammikuuta 2007

Vaaleihin sammutetuin lyhdyin


Puolueet menevät näköjään eduskuntavaaleihin sammutetuin lyhdyin. Ne luottavat siihen, että vaalit muodostuvat pelkäksi pääministerin valintatapahtumaksi ja muutamien julkkisehdokkaiden henkilökohtaiseksi show’ksi. Ehkä juuri tämän vaikutelman välttämiseksi keskusta esitteli oman yksityiskohtaisen ohjelmansa pari viikkoa sitten ja vetosi äänestäjiin koettamalla lieventää politiikan ja kansalaisuuden kuilua: ”Se on vähän kuin itseään äänestäisi.”

Luvatessaan korotuksia opintotukeen Matti Vanhanen tuskin muisti, että vuoden 2004 keväällä hän kehotti opiskelijoita tekemään ”rohkeasti lainaa” ja asettui vastustamaan lainapainotteisuudesta luopumista. Hallituksella olisi siis ollut mainio tilaisuus toteuttaa unelmiaan jo tällä vaalikaudella.

Kun Vasemmistoliitto puolestaan profiloitui ”oikeasti vasemmalle”, minne se menee? Ehkä reunan yli. Suvi-Anne Siimeksen oman komedian loputtua siirto oli arvattavissa. Muuten näyttää aika hiljaiselta.

29. tammikuuta 2007

Nokia-mokia?


Työpaikkojen kaikkoaminen Suomesta on kielteinen asia. Sen joutuivat taas monet kokemaan, kun ennätystuloksen tehneen Nokian alihankkijat ilmoittivat siirtävänsä tuotantoaan halpamaihin. Tämä on kapitalismiin liittyvää evoluutiota, sanotaan. Työpaikkoja ei voida pitää Suomessa pakolla, sillä länsimailla ei ole keinoja kilpailla esimerkiksi kiinalaisen halpatyövoiman kanssa. Kapitalismi ja kommunismi paiskaavat nyt ironisesti kättä, sillä ammattiyhdistysliikettä ei sallita Kiinassa.

Mutta myös monet Suomeen perinteisesti sidotut alat, kuten paperiteollisuus, ovat alkaneet siirtää tuotantoaan ulkomaille. Osa Suomeen jäävistä työntekijöistä saa tällöin pitää korkeat palkkansa, osa jää täysin työttömiksi. Syynä tilanteeseen on eurooppalaisittain liian korkea palkkaustaso. Suomalainen työvoima voisi kilpailla työpaikoista, jos palkkoja alennettaisiin eurooppalaiselle tasolle. Alan työttömyys on osittain liian korkeiden palkkojen ja ay-liikkeen uppiniskaisuuden syytä.

Sen sijaan akateemisilla aloilla tilanne on päinvastainen. Esimerkiksi suomalainen diplomi-insinööri on kansainvälisesti vertaillen halpa, enkä myöskään minä saavuta akateemisella urallani koskaan sellaista noin 4000 euron palkkaustasoa, joka on paperityöntekijöiden keskuudessa aivan yleinen. Viimeisimpien tutkimusten mukaan lääkärikin pääsee ammattikoululaisen kokonaisansiotasolle vasta noin 50-vuotiaana, ja akateemisesti koulutetuista kirjastonhoitajat ja peruskoulun luokanopettajat ovat tunnetusti palkkakuopassa. Akateemisten palkkaus onkin SAK:laisiin liittoihin verrattuna aivan nurinkurista, ja myös SAK:n sisällä kannattaisi miettiä, onko oikein, että tietyt ay-liikkeen aateliset leventävät lompsaansa häikäilemättömästi samalla, kun toiset joutuvat työttömiksi vain siksi, että kustannustaso on liian korkea. Ay-liike ei ole kovin solidaarinen sen enempää omia alipalkattujaan kuin työttömiksi ajautuneitakaan kohtaan, kun eräillä toisilla saman keskusjärjestön aloilla, esimerkiksi Pamissa, palkat ovat 1500 euron tasolla.


Eettinen Ollila

Pulmallista Suomessa on se, että samalla, kun vanhoja yrityksiä ajautuu ulkomaiseen omistukseen tai ne karkaavat kokonaan maasta, uusia ei synny. Luultavasti myös monet kansainväliset suuryritykset ajautuvat ennen pitkää vaikeuksiin. Syynä on raaka-aineiden riittämättömyys. Raaka-aineiden hinnat ovatkin nousseet huimasti tällä vuosituhannella.

Shellin johtokunnan uudella puheenjohtajalla, Jorma Ollilalla, on edessään vaikea sarka. Öljyn hinta nousee ja raaka-ainelähteet hupenevat, vaikka yritys etsii uusia lähteitä kissojen ja koirien kanssa. Siksi Ollilakin nyt toteaa, että öljyvarojen jatkamiseksi on parannettava energian käytön tehokkuutta. Syyksi hän mainitsee ilmastonsuojelun.

Hiilidioksidipäästöjen ehkäiseminen onkin tehokas motiivi energiavarojen parempaan hyödyntämiseen. Siksi Ollilan viime viikonloppuna esittämä vaatimus Yhdysvaltojen liittymisestä Kioton sopimukseen näyttää hyvin eettiseltä, vaikka sen taustalla lienee pelkkä liiketaloudellinen tosiasia, tietoisuus liiketoimintatilaisuuksien vähenemisestä, kun luonnonvarat ehtyvät. Onkin säälittävää, että ihmiskunta joutuu tulevaisuudessa kiskomaan entistä enemmän energiaa yhä huonolaatuisemmista öljyvaroista. Kun pahat on tehty, on helppo moralisoida säästämisen tähdellisyydellä.


Skootterilla kuuhun?

Eräs suuri energiasyöppö ovat turhat kuljetukset. Kiinastakin tuodaan Suomeen mitä vain, esimerkiksi skoottereita. Skoottereiden valmistus sopii globalisaation varjopuolien havainnollistamiseen loistavasti. Jos skoottereita tehtäisiin Suomessa, ne maksaisivat kaupassa noin 3000 euroa. Koska ihmisillä olisi kuitenkin työtä, heillä olisi varaa maksaa ajoneuvostaan tuo summa. Nykyään skootterit tuodaan Kiinasta, ja halvimmat maksavat suunnilleen 700 euroa. Suomalaiset pakotetaan olemaan työttöminä, ja siksi he joutuvat ajamaan tuon hintaisilla halpisskoottereilla.

Ensin mainitussa vaihtoehdossa suomalaisella on duuni, omanarvontunto kunnossa, ja hän ajaa parempilaatuisella mopolla. Jälkimmäisessä tapauksessa ihmisparka on toimeton, hänen itsekunnioituksensa on hukassa, ja ajoneuvona on reistaileva romu. Kumpi vaihtoehto on parempi? Jälkimmäisessä voittavat vain kiinalaiset, ja häviäjiin kuuluu eurooppalaisten lisäksi myös luonto, kun tavanomaisia käyttötavaroita joudutaan rahtaamaan maailman toiselta puolelta. Sen vuoksi teollisuuteen liittyvissä asioissa on syytä painottaa kansallista etua. Nokia ei näytä asiassa kovin edustavaa esimerkkiä lopettamalla alihankintatilauksiaan Suomesta ja rakentamalla uusia tehtaita Romaniaan ja Intiaan.

18. tammikuuta 2007

Kun Z-lehti sanoi "Z, Z, Z..."


Seksuaalinen tasavertaisuus ry:n julkaisema Seta-lehti koettiin tärkeäksi tiedotus- ja seuranhakujulkaisuksi ollessani parikymppinen nuori noin kaksikymmentä vuotta sitten. Homoilla ja lesboilla ei ollut muuta, paitsi porno – ja tietysti toisensa. Sen jälkeen tuli City-lehden deittipalsta, ja nykyään kaikki mouruavat toistensa perään ravintoloissa ja internetin keskustelupalstoilla.

Seta-lehti koostui 1970- ja 1980-luvuilla niin sanotusta asiallisesta tiedosta. Nykyään sekin herättää jo tervejärkistä hilpeyttä ja kertoo noiden aikojen kurjista oloista: valistaa täytyi. Niinpä myös lehti oli ankea kaksivärinen järjestöjulkaisu. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa 1990-luvulla. Lehden päätoimittajaksi tulivat Kalle-Ville Lahtinen ja Jaakko Kangosjärvi. He tekivät aiemmasta läpyskästä värikkään aikakauslehden. Kirjoituksissa oli munaa. Varsinkin Pasi Risbergin jutut olivat svengaavia, ja Ari Saukkosen kolumneja saattoi kutsua esseiksi. Myös Pauli Löija toimitti lehteä kohtalaisesti. Lehden nimeksi muutettiin jämäkästi ”Z”. Sanoin jo tuolloin, että lehteä ei voi enää tehdä paremmaksi, joten alamäki on luvassa. Ja se tuli.

Vuodesta 2001 lehti on ollut naispäätoimittajan ja naistoimittajien hallussa. He tekivät siitä naistenlehden. Vaikka tilauskanta kasvoi feministien aktiivisuuden vuoksi, lehti alkoi olla järjestölle riippa. Taitto muutettiin vähemmän tiukaksi ja erotiikan joskus paheellinenkin esittäminen karsittiin pois. Miehet kritisoivat sitä mitäänsanomattomaksi. Jutut laadittiin populaarikulttuurin yleisaiheista eikä seksuaalisuudesta, ja pääjutut olivat pelkkiä henkilöjuttuja. Silti lehti ei onnistunut olemaan sen enempää ”Suosikki” kuin ”Soundikaan”. Neliväripainatuksesta huolimatta se palasi takaisin järjestöjulkaisun tasolle alettuaan muistuttaa Eläketieto-lehteä.

Tällä viikolla ilmestyi Z-lehden toistaiseksi viimeinen numero 1/2007. Se voi jäädä lehden kuolinkorahdukseksi, sillä Seta ei julkaisua enää rahoita. Aiemminkin Setan jäsenmaksuilla pystyttiin kattamaan jäsenlehtenä leviävän julkaisun kustannuksista vain painokulut. Siinä, missä Seta-lehteä lukeva saattoi ennen vanhaan selittää lapsille, että ”Setä lukee nyt Setä-lehteä”, nykyisen Z-lehden takaa kuuluu nukahtamisesta kertova ”Z, Z, Z” – aivan niin kuin toimituksestakin. Feministit ja muutamat aktivistit yrittänevät pelastaa ”omaksi” julkaisukseen muodostuneen lehden tekemällä sitä omin voimin. Ilman rahaa se tuskin onnistuu, ja ehtookellot ovat soineet paperijulkaisulle lukijoiden siirryttyä nettiin.

Seta ja Z ovat osa seksuaalivähemmistöliikkeen historiaa. Ne olivat välineitä niin yksilöllisen kuin yhteisöllisenkin identiteetin rakentamiseen. Ajat ovat nyt toiset, ja elämä on muualla. Tavallaan kaipaan, tavallaan en.

14. tammikuuta 2007

Symbolisia kieltoja


Saksan oikeusministeri Brigitte Zypries (sd.) ilmoitti äskettäin tähtäävänsä hakaristien kieltämiseen oman maansa lisäksi koko Euroopan unionissa. Saksassa hakaristin käyttö on jo perustuslaissa kiellettyä opetustarkoituksia lukuun ottamatta, ja myös Saksan parlamentti ehti ehdottaa kiellon laajentamista pari vuotta sitten Britannian prinssi Harryn toikkaroitua naamiaisasuna käyttämässään natsiunivormussa.

Mielestäni tuon kaltainen ideologinen valvonta on typerää ja ajattelematonta. Se ei ole hyväksi poliittisille oloille vaan kääntyy itseään vastaan. Kieltäminen tekee hedelmistä entistäkin houkuttelevampia. Samalla pitäisi tietenkin kieltää myös sirpit ja vasarat sekä ristit ja puolikuut, sillä niidenkin nimissä on tehty hurjia väkivallantekoja. Näiden symbolien kieltämistä ei ole kuitenkaan edes ehdotettu, vaikka vielä 1800-luvulla esimerkiksi kristityt kiduttivat ihmisiä polttamalla heitä roviolla. 

Ne, jotka nykyään koristelevat sirpeillä ja vasaroilla t-paitansa, eivät näköjään piittaa lainkaan siitä tiedossaan olevasta tosiasiasta, että setä-Lenin ja setä-Stalin murhauttivat Hitleriäkin enemmän ihmisiä keskitysleireillään. Islamin nimissä puolestaan tehdään nykyisin samanlaisia terroritekoja kuin natsismin lipun alla aikoinaan.

Kyseessä ovat siis poliittiset ideologiat, eikä niihin pitäisi reagoida ainakaan vastaideologioilla tai poliittisella paimennuksella vaan järjellä. Zypriesin toteamukseen, että ”sananvapaudellakin on rajansa”, voi vastata, että niin pitää olla myös sananvapauden rajoittamisella.


Tehdäänkö hakaristi taas suosituksi?

Hitlerin hyödyntämä hakaristi on kauniina pidetty symboli, joka on esiintynyt niin suomalaisessa kansanperinteessä kuin kreikkalaisessa ja hindulaisessa mytologiassakin. Kun nelisakarainen kuvio asetetaan pyöreälle pohjalle, se näyttää suorastaan hypnoottiselta, ja sen taivutetut kärjet luovat vaikutelman kinesiksestä, liikkeestä. Sama symboli esiintyy edelleen Suomen Ilmavoimien lipuissa ja muissa merkeissä lentokoneiden siipitunnuksia lukuun ottamatta.

Niihin se puolestaan välittyi tunnetusti ruotsalaiselta kreivi von Rosenilta, joka lahjoitti Ilmavoimille sen ensimmäisen lentokoneen. Hän piti hakaristiä onnen symbolina. Sillä ei siis ole mitään tekemistä natsi-ideologian kanssa, vaikka symbolin käyttö sotakoneissa saattaakin johdattaa ajattelemaan niin. Se on kuitenkin jälkikäteistä tulkintaa eikä perustu historiallisiin tosiasioihin saati merkityksiin, jotka kuva-aiheeseen on liitetty Suomessa ja Intiassa. Minä ainakin toivon, että Ilmavoimat pitää tunnuksensa. Näillä koneilla puolustettiin hyvää ja oikeaa asiaa vuosien 1939–1944 sodissa.

Sen sijaan sirppien ja vasaroiden kieltämiseen voisi olla todellista syytä, sillä kyseisillä symboleilla ei ole takanaan pitkää historiaa, kuten hakaristillä, joka on ollut yleinen koriste eri aikakausien kuvataiteissa, koruissa ja arkkitehtuurissa. Kommunismin tunnus oli pelkkä poliittisia tarkoituksia varten luotu embleemi, ja siksi sen merkitys on yksiselitteisesti sama kuin kommunismin nimissä suoritettujen tekojen.


Sofismia

Kirjailija Sofi Oksanen kysyikin tämän jutun julkaisemisen jälkeen Parnasso-lehden numerossa 1/2007, miksi sirppejä ja vasaroita voidaan käyttää t-paitojen koristeina, mutta natsisymboleilla parodioimista ei ymmärretä samanlaiseksi retrotaiteeksi tai huumoriksi. Terävän ja selitysvoimaisen vastauksen hänelle antoi historioitsija Markku Jokisipilä blogissaan.

Olen Jokisipilän kanssa samaa mieltä siitä, että symbolien toisistaan poikkeava suosio johtuu niiden takana olevien ihanteiden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta nykypäivän maailmassa. Monissa maissa voimassa oleva liberaalikapitalismi muistuttaa nyt kansallissosialismin arkipäivää. Niinpä reaalisosialismin humoristinen nostalgoiminen voidaan helposti ymmärtää pelkäksi vitsiksi, kun taas hakaristeillä varustautuvien voidaan olettaa tosissaan kannattavan kyseisenlaista yhteiskuntajärjestelmää.

Selitysvoimaisena pidän myös Jokisipilän näkemystä, että sirppi-, vasara- tai DDR-paidan päälle pukemista voidaan pitää kommunismista selvinneen ihmisen vastalauseena nyt jo kuolleelle järjestelmälle. Se voidaan myöntää kommunisminvastaiseksi yhteiskuntakritiikiksi, sillä Marxin ja Leninin kritisoimat kapitalistit tekevät sosialismin rekvisiitalla selvää rahaa. Ajatuksen takana piilee ehkä tietynlainen tunnustus: kommunismin uhrit myönnetään enemmän uhreiksi kuin natsi-Saksassa eläneet tavalliset ihmiset. Entisille neuvostokansalaisille suodaan siis suurempi oikeus myös järjestelmän parodioimiseen kuin saksalaisille, joita on tyydytty vain syyllistämään jälkikäteen.

Omat näkemykseni kuitenkin poikkeavat Jokisipilän ajatuksista muutamassa suhteessa. Mikäli kansallissosialismia ja kommunismia arvioidaan ideologioina, kommunismi paljastuu vähintään yhtä pahaksi kuin natsismi, eikä niiden tosiasiallisella pahuudella ole suurta aatteellista eroa, toisin kuin Jokisipilä väittää. Myös kommunismi perustui väkivaltaisen vallankumouksen ideaan, ja se nimesi suoranaiseksi vihollisekseen porvarillisen yhteiskuntaluokan – aivan kuten natsismi nimesi juutalaiset. Sen sijaan Jokisipilä on varmasti oikeassa käsityksessään, että kommunismin pahuutta ei ole yksinkertaisesti ehditty tuomita, koska Neuvostoliitossa järjestelmä pysyi yllä yli 70 vuotta. Muuallakin se vakiintui yhteiskuntaelämän tunnustetuksi muodoksi, eikä se sallinut sellaista kritiikkiä, jota liberaalissa lännessä on voitu esittää natsismia kohtaan heti toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan varsinainen kansallissosialismi voitiin mieltää vain 12 vuoden mittaiseksi häiriötilaksi.

Toivottavaa on, että vuosien 1933–1945 poliittiset virheet eivät riittäisi vesittämään hakaristin käyttöä koristeena, kun toinen maailmasota alkaa olla henkisesti yhtä etäällä meidän päivistämme kuin vuosina 1853–1856 käyty Krimin sota. Hakaristikuviot on kuitenkin poistettu esimerkiksi Suomen tasavallan presidentin käädyistä. Lentokoneiden siivistä ne vaati poistettaviksi valvontakomissio, joten palauttaminen voisi merkitä Suomelle aiheutetun neuvostotrauman laukeamista.


Sanokaa ”Fazer” kun haluatte anonyymejä henkilöitä

Toisen huonon esimerkin poliittisen korrektiuden vaalimisesta tarjosi Fazer, joka ilmoitti, että lakritsipatukoiden kääreet ja pakkaukset ”uudistuvat”. Kääreessä on ollut musta neekerinpää vuodesta 1927, ja se on kyseisen tuotteen brandi. Helsingin Sanomat (joka usein itse käyttää sanaa ”neekeri”) raportoi uutisessaan, että Fazer on päätynyt ratkaisuunsa ”antamalla periksi arvostelulle”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkälaisten tosikkojen ja tasa-arvolla touhottajien harjoittamasta painostuksesta on ollut kyse. Kerrottiinhan sen kohdekin avoimesti. Mutta arvaan, että kysymyksessä on, kukapas muu kuin virkaintoinen vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen.

Fazer meni mukaan aivan samanlaiseen hysterisointiin kuin Brunberg, joka jo muutama vuosi sitten muutti neekerinsuukkonsa ”vaahtounelmiksi”. Yksi mahdollisuus ratkaista neekerinpäitä koskeva kiista olisi ollut neliväripainokoneen hankkiminen ja lakritsipatukoiden kääräiseminen paperiin, jossa on musta, valkoinen, keltainen, punainen, vihreä ja sininen pää sekä kaikki sateenkaaren värit, jotta myös erilaiset poliittiset suuntaukset olisivat tulleet huomioon otetuiksi. Fazerin periksianto poliittisen korrektiuden vaatimuksille johtunee siitä, ettei sen makeistuotanto ole enää suomalaisten omaisuutta vaan on ajautunut ruotsalaisen Cloetta-yrityksen omistukseen.


Etnisten tuotemerkkien turmio?

Entä miten on muiden perinteisten suomalaisten tai muihin kansallisuuksiin viittaavien brandien laita? Sanaa ”neekeri”on pidetty epäsuotavana, sillä sen katsotaan perustuvan halventavana pidettyyn ilmaukseen. Tosiasiassa sana ”neekeri” perustuu sanaan ”negro”, joka tarkoittaa ”mustaa”. Niinpä sana ”neekeri” ei ole loukkaava, kuten sana ”nekru”, jota tulee sanasta ”nigger”. Se puolestaan on halventavassa merkityksessä käytetty sana. Tuskin myöskään sana ”Lakupekka” katoaa suomen kielestä, vaikka kaikki maailman lakritsipatukat vedettäisiin myynnistä. Toistaiseksi hyllyllä kilpailee vielä ”Halvan maukasta lakritsaa”, vaikka halpaa tai halventavaa sekään ei ole.

Tuotepakkausten sensuroimista on helppo jatkaa. Poliittisen korrektiuden nimissä saattaa sensuurin kohteeksi joutua myös Eloveena-tyttö, sillä sen esittäminen voidaan mieltää arjalaisen ihmisihanteen lietsomiseksi! Uncle Ben’s -riisi olisi vedettävä myynnistä, sillä se sisältää viittauksen juutalaisuuteen. Geisha-patukat voivat loukata japanilaisia naisia, kun feministinen liike näkee siinä vain ”naisten alistamista ja hyväksikäyttöä”. Karhu-olut esineellistää eläimiä. Pringles-purkki alentaa meksikolaisia latinoja. Sun Maid -rusinoissa on tummaihoinen ja -tukkainen tyttö, mikä voidaan mieltää sangen epäilyttäväksi viittaukseksi tämän väestön käyttämiseen orjatyövoimana plantaaseilla. Lopulta myynnistä vedetään Fazerin sininen suklaa kiihkoisänmaalliseksi ja väriltään kansallismieliseksi tuomittuna.

Todellisuudessa yhtäkään näistä merkeistä ei ole aikoinaan tehty loukkaaviksi, eikä niissä ole myöskään nykyisin mitään siihen viittaavia merkityksiä. Viime vuosisadan alussa ne olivat osa sen aikaista ajattelutapaa ja arjen estetiikkaa, eikä niiden esittäminen nykyisinkään ole sen paheellisempaa kuin minkä tahansa retrospektion tekeminen 1920-luvusta. Vastaavasti esimerkiksi Oliviero Toscanin valokuvat ja hänen suunnittelemansa Benetton-tuotteet suorastaan hyödyntävät ihmisten erilaista etnistä alkuperää. Tasa-arvon kiistämiseen ja todelliseen rasismiin johtaa se, jos ihmisten ei sallita olla näkyvästi omaa rotuaan, neekereitä, valkoihoisia, homoja tai heteroita – tai mikäli meitä ei saa esittää kuva-aiheissa eikä mainoksissa.

Monet vähemmistöt ovat ottaneet heihin liitetyt pilkkanimet ja symbolit omasta aloitteestaan käyttöön – tosin merkitykseltään päinvastaisiksi muunneltuina. Esimerkiksi homoseksuaalit käyttävät vaaleanpunaisia kolmioita ja pinkkiä väriä koko seksuaalivähemmistöliikkeen tunnuksena, vaikka kyseisten tunnusten käyttö on lähtöisin Hitlerin toimeenpanemista vainoista. Merkityksen kääntämistä sanotaan amelioraatioksi: pilkkanimi adoptoidaan käyttöön ja sen merkitys käännetään positiiviseksi. Sen sijaan juridisessa diskurssissa keskitytään tosikkomaisesti vain paheiden vastustamiseen ymmärtämättä, mitä subjektiivisia merkityksiä asioihin liittyy ja kuinka vallankäytöltä suojaudutaan jo muovaamalla merkitysten antoprosesseja.


Valkoinen kulttuuri syrjäytymisvaarassa

Entä millaista tasa-arvopoliittinen holhous nykypäivänä on? Esimerkin siitä antaa betoniporsaiden pikainen katoaminen katukuvasta, kun muuan espoolainen seurakunnan työntekijä kanteli niiden ”epäesteettisyydestä”. Espoon betoniporsaat olivat kuvanveistäjä Pekka Jylhän suunnittelemia vaaleansinisiä, sian muotoisia katukalusteita, jotka poistettiin Espoon keskuksesta kaupungin virastotalojen lähistöltä alkuvuodesta 2001 kaupunginjohtaja Marketta Kokkosen vetämän johtoryhmän päätöksellä. Yksi kommentoijista, Kanta-Espoon seurakunnan kappalainen Marja-Liisa Nokelainen, oli maininnut johtoryhmälle, että ”sika on saastainen eläin tiettyjen etnisten ryhmien keskuudessa”, ja näin ollen porsaiden arveltiin loukkaavan alueella asuvia muslimeja. (Helsingin Sanomat 10.3.2001 jutussa ”Betonipossut värjäsivät Espoon julkisuuskuvaa”.)

Paikallinen imaami puolestaan lausui, ettei asia lainkaan kiinnosta heitä, ja myös pastori Nokelainen täsmensi, ettei hänen lausumansa johtunut muslimeilta tulleista vaatimuksista: ”Kukaan ei ole vaatinut mitään. Minä vain mainitsin sian symboliikasta.” Tapaus antaa kuitenkin näyttöä Suomen viranomaisten harjoittamasta sensuurista, itsesensuurista ja poliittisen korrektiuden ylivarjelusta. 

Samantyyppisen hysterian vuoksi varmaan kohta kielletään joulun, pääsiäisen ja juhannuksen viettäminen, koska nekin voisivat ”loukata” jotakuta. Suvivirsihän onkin jo sensuroitu muutamien koulujen kevätjuhlista, ja kristillisen joulujuhlan sijasta Itä-Helsingin muslimivaltaisissa kouluissa vietetään ”joulutalenttia”. Ongelmallista on, että maahanmuuttajat eivät sopeudukaan meidän yhteiskuntaamme ja omaksu kaikista kotouttamis-, integroimis- ja mukauttamispyrkimyksistä huolimatta suomalaisten arvoja vaan vaativat meitä luopumaan omista perinteistämme ja käytännöistämme.

Suomessa on kielletty myös erilaisia mustaan väriin liittyviä asioita pitäen niitä ”rasistisina”. Esimerkiksi Mustan-Pekan pelikortit on vedetty myynnistä, ja niiden tilalla on enää ”Pekka”-nimisiä pelikortteja. Mustaa-Pekkaa voitiin ehkä pitää ”rasistisena pelinä”, sillä häviäjälle jäi käteen kortti, jonka voitiin ajatella herättävän ei-toivottuja mielikuvia. Mutta miksi mielikuva neekeristä olisi ei-toivottu? Vaikuttaa siltä, että sensuroija ajattelee itse kielteisellä tavalla eri rotua olevista. Sensurointi on joka tapauksessa vielä kesken, sillä on olemassa ”Musta Pekka” -niminen tietokonekauppa, eikä lähiaikoina päästäne eroon mustastamaijastakaan.


Kailotusta

Asiaa eivät auta feministien eikä naistutkijoiden, kuten Oulun yliopiston määräaikaisen (1999–2004) naistutkimuksen professorin, Kaarina Kailon selvitykset, että mustan miehen pelko muka kertoo valkoisen miehen syyllisyydentunteista, joita he projisoivat entisiin riiston kohteisiinsa (Helsingin Sanomien ”Nyt”-liite 1.3.2002). Peniskateudesta kirjoittanut Freud näyttääkin kelpaavan naistutkijoiden poliittisiin tarkoituksiin aina, kun on kyse heidän omien tarkoitusperiensä edistämisestä, vaikka muutoin nämä vihervasemmistolaiset feministit ovat tuominneet edellä hyödyntämänsä psykoanalyyttisen näkökulman aina pelkästään ”rasistis-fasistiseksi valkoisen miehen propagandaksi ja falloskeskeisyydeksi”. Siinä siis näyttöä kateuden ja ”projisoimisen” todellisesta ilmenemismuodosta!

Poliittisen korrektiuden vuoksi myös lastenlaulut, kuten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”, ovat syrjäytymisvaarassa. Alun perin laulun ”musta mies” viittasi kuolemaan eikä mihinkään rotuun. Myös ”Tiernapojat”-kuvaelmaa saatetaan joutua muuttamaan, sillä nykyaikana Muriaanien kuningas ei saisi kumartaa valkoista miestä. Kansanperinteeseemme kohdistuva uhka on todellinen, koska samoilla perusteilla hävitettiin leikkisä neekeripoika lakritsikääreistä. Tällä tavoin kyseinen rasistinen herkku saadaan tietysti pois ahdistamasta ”suvaitsevaisiksi” ja ”monikulttuurisiksi” manipuloitavien lasten mieltä, mutta järkeä tuollaisessa kaitsemisessa ei ole aikana, jona valkoihoinen väestö muodostaa vain kuusi prosenttia koko maailman väestöstä.

Kyseisessä holhoamisessa olisikin varottava sitä, ettei kielletyistä asioista tule liian houkuttelevia niiden kieltämisen vuoksi. Tämän mahdollisuuden johdosta en itse usko tendenssimäisen tiedonintressin toimivuuteen edes siinä tapauksessa, että jonkinlainen kansainvälisyyskasvatus voitaisiin nostaa tieteellisen kasvatusperinteen osaksi ei-poliittisen järjenkäytön ohi. Kiellot kun nostavat vastarintaa, jota muuten ei esiintyisi lainkaan.

Tämän kaiken keskellä kukaan ei ole huomannut vaatia esityskieltoon niitä päiväkotien Malla-tätejä, jotka soittavat kaikuvassa eteishallissa epävireistä pianoa ja hoilottavat lastenlaulujen kaapuun verhottuja sosialistisia vallankumouslaulujaan: ”Harakalla kolme suurta munaa on – ai ai vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on...” Tämä maskuliinisen olemassaolon ja yksityisomistuksen vastainen joiku on niin kauhea, että sen kieltämisestä olisin ikionnellinen.


Ihmisarvoisuus toteutuu erilaisuuden tosiasiassa

Entä mitä filosofisia johtopäätöksiä symbolien kieltämisestä voidaan tehdä? Tasa-arvovouhotuksen kautta ihmiset yritetään nähdä samanlaisina, vaikka ihmiset ovat todellisuudessa erilaisia. Vasta se, että ihmisellä on oikeus olla erilainen ja että erilaisuus myös esitetään avoimesti, luo tasa-arvolle mahdollisuuden.

Suojatyöpaikoissaan kellottelevien tasa-arvoviranomaisten pää näyttääkin olevan täysin tyhjä. He yrittävät leipoa kaikista ihmisistä anonyymeja, kasvottomia ja sukupuolettomia ”henkilöitä”, joilla ei saisi olla kansallista identiteettiä. Neekerisymbolien poistaminen onkin itse asiassa loukkaavaa, sillä se kertoo arjalaisesta ihmisihanteesta, jonka mukaisesti ihminen ei saa olla avoimesti neekeri edes lakritsipakkauksessa.

Mikäli mustien kasvojen esittäminen loukkaa jotakuta, valkoinen naama loukkaa jotain toista. Näin ollen jokainen naamataulu loukkaa aina jotain yksilöä tai ryhmää, ja tämän mukaan emme voisi tehdä kuvaa mistään ihmisestä tai käyttää sellaista mainonnassa tai tuotepakkauksessa – aivan islamin kuvakieltoa muistuttavasti. Jos nämä ihmisryhmät eivät halua sopia yhteen poliittisesti, päädytään tulokseen, että erilaisten ihmisryhmien olisi viisainta välttää keskinäistä kanssakäymistä konfliktien ehkäisemiseksi. Muuten poistolistalle joutuvat vielä Kallen mätitahnat ja Heinzin ketsuppipurkitkin.

Erään kysymyksen muodostaa tietenkin se, onko ihmisrotuja olemassa vai ei. Tähän voidaan vastata, että ihmisrodut ovat sekä genotyyppisiä (eli biologisia) että fenotyyppisiä (eli rodun ulkoiseen ilmenemiseen perustuvia) tosiasioita, eikä tämän ajattelun mukaisessa rotuopissa ole mitään moraalisesti arveluttavaa. Niin sanotuksi rotuerotteluksi (sen ongelmallisessa merkityksessä) kutsutaankin ajattelua, jonka mukaan jotkut rodut ovat joissakin asioissa toisia parempia. Mutta tämäkin on pelkkä tosiasia – esimerkiksi itäafrikkalaiset ovat muita rotuja parempia kestävyysjuoksijoita. Todelliset moraaliset pulmat alkavat vasta siitä, jos rotuun viittaamalla kiistetään ihmisten ihmisarvo. Sitä puolestaan kutsutaan rasismiksi eli rotusyrjinnäksi tai rotusorroksi.

Erilaisuuden hyväksymisessä, erilaisena olemisessa ja erilaisuuden esittämisessä ei siis ole mitään eettisesti kyseenalaista, vaan ne ovat ihmisarvon toteutumisen edellytyksiä. Ihmiset ovat tietenkin monissa käytännön suhteissa eriarvoisia, eikä tasa-arvo toteudu missään kovin hyvin varsinkaan, kun suuri osa yhteiskunnan omista laitoksista pitää nimenomaisena tehtävänään valikointia, jota tapahtuu esimerkiksi kouluissa.

Mutta ihmisarvon tulee olla kyseenalaistamaton. Sitä taas ei voida sen enempää perustella kuin loukatakaan millään makeispapereilla. Loukkaavaa voi kylläkin olla se, jos rodullisia piirteitä ei saa esittää ja karamellin kuoriin jää vain anonyymeiksi pakotettuja ja persoonattomia ”makeishenkilöitä”. Tässä mielessä samanlaisuuden oletukseen perustuva tasa-arvon pyrkimys on keinotekoinen ja ihmisyyttä rajoittava vaatimus, joka koettiin ahdistavaksi muun muassa Maon Kiinassa. Kukahan opettaisi tasa-arvotoimistojen juristinplantuille filosofiaa?


Symbolien repiminen ei muuta asenteita

Minun mielipiteen- ja ilmaisunvapauttani loukkaa se, että toiset ihmiset pyrkivät päättämään minun puolestani, mikä minua ja muita ihmisiä saa loukata. Vaikka minulla itsellänikin on tietysti mielipiteitä monista asioista, en tohtisi edellyttää, että muiden ihmisten pitäisi järjestää yksityinen käyttäytymisensä ja yksityiset asenteensa omien ohjeideni mukaan. Sen sijaan julkinen hallinto rikkoo tätä periaatetta pyrkimällä jatkuvasti määrittelemään, mitä yksityishenkilöt saavat osata ja tietää.

Poliittisen korrektiuden pyyteillä uhkaileminen rajoittaakin ihmisten henkistä liikkumatilaa pahasti. Sellaista mieltä, jota pelkät paperikääreet voisivat loukata, ei mikään voi parantaa. Ja musta väestö tuskin voisi vähempää välittää siitä, miten kyseinen rotu esitetään ja missä yhteydessä. Rajoittamisessa on kyse ideologiasta, jossa makeiskääreet nähdään suurina ongelmina mutta terrorismin vastaista sotaa pidetään ”rasismina pahimmillaan”.

Lakritsikääreiden säilyttäminen ennallaan olisi ollut merkki yhteiskunnallisesta luottamuksesta. Vitseillä ja symbolisella esittämisellä on yhteys piilotajuntaan, ja huumorin sietäminen kertoisi ihmisten suhteiden olevan kunnossa. Sen vuoksi rotuun liittyviä kiistoja on turha repiä auki pelkillä näennäisillä ja merkitykseltään marginaalisilla seikoilla, kuten karamellinkääreitä koskevalla sensuuri-innolla.

Varsinaisen rasismin ehkäisemiseksi kokonaisten kansakuntien asenteiden olisi muututtava omaehtoisesti. Sitä puolestaan ei edistä kieltotaulujen pystyttäminen eikä asenteiden konkreettisten ilmaisujen, kuten symbolien, repiminen.

Aatteet jatkavat elämäänsä patsaiden kaatamisesta riippumatta, ja ihmisten luomat ideat ja ajatukset myös säilyvät, vaikka niiden kehittelijöiltä putoaisi pää. Sen enempää hakaristit kuin lakritsipojatkaan eivät ole ydinpommeja vaan ajatusten symboleja. Vaikka emme olekaan Euroopan unionissa enää kansallisesti itsenäisiä, on ihanaa, että olemme niin autonomisia, että tämänkin saa vielä sanoa.

6. tammikuuta 2007

Loppumetrejä ja alkometrejä


Tänään on loppiainen eli perinteinen joulun ajan lopettajaispäivä. Ennenkin osattiin näköjään bilettää, kun juhlimiseen varattiin peräti kaksitoista päivää.

Kaikenlaiset loput ovat tärkeitä. Ei ole samantekevää, miten biisi päättyy. Nykyaikana kuolema on usein raadollinen ja väkivaltainen tapahtuma. Ihmisiä menehtyy esimerkiksi liikenteessä yhtä brutaalilla tavalla kuin sodissa. Liikenne onkin lihamylly, jonka näennäisesti sivistyneessä ja arkipäiväisessä koneistossa ihmisiä jauhautuu jatkuvasti palasiksi. Sen sijaan Sokrates sanoi, että kuoleman tullessa pitää olla hiljaista, ja kehotti viemään naiset ja lapset ulos huoneesta. Ehkä kulttuurimme pitäisi opetella kunnioittamaan erilaisia loppuja ja fade outeja.


Uhkakuvien lietsontaa ja torjuntaa

Loppiaisen Helsingin Sanomat (6.1.2007) välitti jälleen kerran juuri sellaisen kummallisen uutisen, joita koko ajattelemattomuutta ja ahdistuneisuutta poteva maamme on pullollaan. Lehti raportoi tiedon, että koulukyyteihin on tulossa alkolukot! Lehdessä ei tosin ollut alkeellisintakaan analyysia siitä, mitä kyseinen seikka kertoo yhteiskunnasta, jossa tällainen uudistus koetaan tarpeelliseksi.

Alkolukko varmaan helpottaa joidenkin ihmisten omaatuntoa, mutta miksi? Vastaus on: siksi, että se suo ihmisille mahdollisuuden jatkaa kaksinaismoralismiaan ja valheellisuuttaan. Taksikuskien ja muiden koulukyytijöiden juopottelu ei kai ole koskaan ollut suuri ongelma, joten uusi viranomaissuositus on turha. Sen merkitys onkin symbolinen. Se mahdollistaa perheen sisäisten uhkien siirtämisen ulkoiseen kohteeseen: juopottelevaan autokuskiin.

Todellinen ongelma on nuorison oma juopottelu, joka on heidän vanhempiensa opettama pahe. Esimerkiksi Helsingin keskustassa niin köyhien kuin rikkaidenkin perheiden nuoret hakeutuvat juopottelemaan Esplanadille ja Kaivopuistoon, aivan kuten heidän vanhempansa ja opettajansakin. On lohdutonta katsella, kun kolmetoistavuotiaat raahautuvat kaljakassit maanpintaa laahaten Tähtitorninmäelle dokailemaan. Parikymppisinä he ovat jo pultsareita ja valmiita katkaisuhoitoon. Autossa oleva alkolukko voisi pahimmillaan estää takapenkillä olevan juopponuoren toimittamisen kouluun, kun auto ei käynnisty oppilaan viinankatkuisen hengityksen vuoksi – vaikka ikkunat tietysti pysyvätkin huurteesta kirkkaina.

Tädit hysterisoivat taas vääristä asioista, mutta heiltä näyttää löytyvän sinänsä kyseenalaista suhteellisuudentajuakin: ”Eihän me voida pakottaa, kun tämä on vain suositus”, totesi jutun mukaan eräskin kunnan virassa oleva naisihminen. Hän siis varaa mahdollisuuden juopotella ainakin vähän. Autokuskeille absolutismin pitäisi olla itsestään selvää ja vallitsevan lainsäädännön puitteissa jo varmistettua niin, ettei moisesta täytyisi antaa erillistä normia.

Ja lakihan kieltää päihtyneenä ajamisen ylipäänsä, vaikka se paradoksaalisesti salliikin humaltumisen puolen promillen rajaan asti. Jokaisen ihmisen täytyisi itse ymmärtää pitää raittiudestaan huoli, mikäli toimii liikenteen parissa. Uusi normi palvelee näköjään vain poikkeuksellisen ahdistuneiden ja kaksinaismoralististen ihmisten omaatuntoa. Mikäli sitä tarvitaan ongelmien korjaamiseen, on yksilöiden vastuu ja arvomaailma päässyt rappeutumaan niin pitkälle, ettei asia parane pelkällä normittamisella, vaan tarvitaan päiden katkojaa.


Nollatoleranssi

Julkisten kulkuneuvojen matkustajat ovat tunnetusti kuljettajiensa vastuulla. Asiassa kytkeytyivät yhteen lapsiarvot ja juopottelu. Näitä kysymyksiä koskeva ahdistus siirretään autoilua ja kuolonkolareita koskevaan merkitysyhteyteen. Vakavia asioita siis – ja tarpeeksi ideologisia, jotta niiden takaa voidaan löytää myös asioiden filosofinen ydin: uusi normi heijastelee kollektiivisesta piilotajunnasta nousevaa syyllisyyden tunnetta ja sen asettamista näytteille poliittisella foorumilla. Onko asialla sitten jotain yleistä merkitystä? On toki: se kertoo siitä, että viranomaisvalta ei kykene käsittelemään todellisia ongelmia vaan aina vain irrallisia yksityiskohtia. Moraalin lähtökohdasta eli yksilön oman vastuun velvoittavuudesta sen sijaan ei puhuta, koska se voisi vaatia ihmisiltä itseltään jotain.

Asia sinänsä on selvä: raivoraittiina henkilönä olen aina vaatinut nollatoleranssia niin autoilijoilta kuin veneilijöiltäkin. Sittenpähän nähtäisiin, minkälainen poru alkaisi siitä, eivätkö nämä kiltit poliitikkotädit ja -sedät saakaan itse ajaa ketään humalassa kuoliaaksi.

1. tammikuuta 2007

Ajan Angst


Uuden vuoden alkaessa on tapana juhlia ja toivottaa Hyvää Uutta Vuotta, mutta kuka omistaa uuden vuoden tekijänoikeudet? Kuka omistaa ajan? Jokainen päättää elämänsä kulusta itse, vaikka juuri kukaan ei vanhene tai kuole ajan myötä vapaaehtoisesti vaan välttämättömyydestä. Filosofinen kuolema on aina tietenkin mahdollinen, mutta eläminen on korkeasta hinnastaan huolimatta myös erittäin suosittua. Aika on ihmisen kalleinta omaisuutta, niin kuin vanheneminen on osa elämää. Varokaamme suhtautumasta kevytmielisesti ajallisuuteen!

Toivotan kaikille ystävilleni Onnellista Uutta Vuotta. Niille akateemisille vihollisilleni, jotka ovat kuluneiden vuosien aikana tuottaneet minulle paljon vahinkoa ja harmia epäoikeudenmukaisilla päätöksillään – ja tiedätte kyllä keitä olette – en toivo mitään. Heille minulle on vain yksi viesti, mutta sitä ei voi sanoa tässä.