Vuoden kuplat

Vuoden kulttuuripoliittisia kuplia oli tietysti useita, mutta kaksi nousee julkisuusarvoltaan ylitse muiden. Ne ovat vertauskuvallisia merkkejä koko kulttuurielämämme sisäänpäin lämpiävyydestä.


Euroviisujen ehdokasasettelu

Ensimmäisen palkinnon kulttuuripoliittisesta lapsellisuudesta saavat euroviisuvalinnat. Kansalle kerrottiin, että Suomen edustaja valitaan ”asiantuntijaraadin” asettamista ehdokkaista ja että valitsijoina toimivat Yleisradion ja tuotantoportaan edustajat. – Mitä ihmettä? Eivätkö ihmiset saa itse päättää, mikä on hyvää? Tuottajien halu ohjailla ihmisten kulutustottumuksia on tunnettu, mutta ajattelemattomimpaan tekoon syyllistyikin parlamentaarisesti valvottu Yleisradio, joka luulee voivansa kahlita kansalaisten makumieltymyksiä. Nightwish olisi jo käynyt voittamassa Euroviisut, jos se olisi päässyt viranomaiskontrollin läpi. Lordi voitti viime keväänä siksi, että ihmiset laittoivat sen asialle viranomaiskontrollista huolimatta.

”Asiantuntijuuteen” vetoaminen todellisen suosion sijasta oli sekä tuottajilta että Yleltä asiantuntemattomuuden huippu. Jokaisen pitäisi tietää, ettei mitään kilpailuja voida voittaa kompromisseilla eikä myöskään tuputtamalla ihmisille heidän tahtonsa vastaisia ehdokkaita. Suuret tähdet, kuten Rasmus ja HIM, vetäytyivät tunnetusti ehdokkuudesta, mutta Suomesta olisi löytynyt esimerkiksi teknomusiikin alan toimijoita: Darude, Dallas Superstars, Orkidea, Above & Beyond, Paavo Siljamäki, Matti Laamanen, Jori Hulkkonen, Miika Kuisma, Slusnik Luna ja niin edelleen. Jopa jokin Sofia Zidan kaltainen poptähtönen olisi sopinut kilpailuun paremmin kuin valituksi tullut ikävystyttävä ja ummehtuneen harmaa myyrälauma. Myös rockin sektorilta olisi löytynyt paljon tähtiainesta, kuten Negative. Sopivia olisivat olleet listoille yltäneet popmusiikin tekijät, miksei vaikka niinkin ilmeinen voittajasuosikki kuin Antti Tuisku.

Yleisradion ja tuottajien silakankatkuisissa takahuoneissa kokoon kääräisty ehdokasasettelu on nyt niin huono, että paluu nollalinjalle on väistämätön, kun salaisten neuvottelujen tuloksena estradille kohoavat ehdokas Jukka Kuoppamäki ja asiantuntijakapellimestari Ossi Runne. ”Monipuolisuuden” tavoittelu mummolauman ehdoilla on savuverhoa täydelliselle tunaroinnille, ja tosiasiassa sen kautta riistettiin ihmisiltä mahdollisuus valita. Tapaus osoittaa, että ehdolleasettajat eivät ymmärtäneet lainkaan kansainvälisen viihteen eivätkä omien tehtäviensä luonnetta.


Tuomiojan ja Wuolijoen palkitseminen

Toisen palkinnon kulttuuripoliittisesta sisäänpäin lämpiävyydestä saa Tieto-Finlandian myöntäminen Erkki Tuomiojalle, joka on päätynyt myös Helsingin yliopiston dosentiksi, aivan kuten Paavo Lipposen EU-erityisedustajana julkisuuteen noussut Teija Tiilikainenkin. Molemmat ovat ensisijaisesti poliitikkoja eivätkä tieteenharjoittajia. On harmi, että tieteen ja taiteen palkinnot ja tunnustukset jaetaan puoluepoliittisin perustein. Siihen kai viittaa jo yleistä arvonantoa nauttiva tiede- ja taidepolitiikan käsitekin.

Tieto-Finlandialla palkittavaksi olisi löytynyt parempiakin teoksia kuin nyt valittu ulkoministerin kirja äidinäidistään, Hella Wuolijoesta, jonka vasemmistolaisuutta en ole koskaan ymmärtänyt; hänhän oli sentään suuren kartanon emäntä ja liikenainen. Asiassa kenties näkyy jotain samasta kompleksisuudesta, jonka myötä liberaalipuoluetta edustaneen pääministerin, Sakari Tuomiojan, pojasta tuli demari.

Virolaissyntyinen Hella Wuolijoki piti kansalaissodan jälkeisinä vuosina ”poliittista salonkia” kommunisteille ja Neuvostoliiton diplomaateille niin sanotussa professorien talossa eli Merilinna-nimisessä Jugend-kiinteistössä Neitsytpolun ja Kaivopuiston kulmassa. Kyseisessä vuonna 1900 valmistuneessa pytingissä on majaansa pitänyt myös sotaministeri Rudolf Walden, jolle isoisäni lainasi rahaa Kaipolan paperitehtaiden heikkoina vuosina 1930-luvulla. Nykyään talossa sijaitsee Aatos Erkon Kaivopuiston-koti, joten mikään halpa Wuolijoen ratkaisu ei ollut. Wuolijoki myös tuomittiin vuonna 1943 elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen jatketusta maanpetoksesta, ja hän vältti yhdellä äänellä kuolemantuomion. Suomen ajauduttua Neuvostoliiton vaikutuspiiriin välirauhan jälkeen hänet kuitenkin vapautettiin vuonna 1944 ja kohotettiin jo seuraavana vuonna SKDL:n vaalivoiton myötä Yleisradion pääjohtajaksi, jolloin kolmannelta ehdokassijalta tapahtuneen nimityksen ja ohituksen virkaan järjesteli tuolloinen liikenneministeriö ja maan hallitus.

SKDL:ssä toiminut Wuolijoki nousi myös toistamiseen eduskuntaan (varamiehen paikalta) vuonna 1946, ja Yleisradion pääjohtajan virasta hänet erotettiin vuonna 1948 radiolähetysten muututtua räikeän poliittisiksi sekä Wuolijoen itsensä estäessä viihteellisen ohjelman ja tanssimusiikin soiton. Hän muun muassa särki vasaralla Hiski Salomaan levyn ”Lännen lokareita” eräässä Niilo Tarvajärven juontamassa ohjelmassa. Vaikka Wuolijoen teot voivat näyttää jälkikäteen tarkasteltuina huvittavilta, tosiasiassa hänen edesottamuksensa ja kotikommunisminsa merkitsivät vakavaa vahingontekoa ja uhkaa maallemme. Niiden kautta pohjustettiin tietä sosialistiseen Suomeen samalla, kun suomalaisia miehiä kuoli taisteluissa isänmaamme ja vapautemme puolesta. Siksi hänen tekojaan ei voida tarkastella kepeähkösti eikä leikkisästi, kuten Tuomioja kirjassaan, vaan ne ansaitsisivat lopultakin tulla tuomituiksi poliittisen moraalittomuuden merkeiksi.


Hellan vieressä heiluntaa vai politiikkaa kirjailijankaavussa?

Wuolijoen kirjallisia ansioita tuskin kiistää kukaan, mutta hänen näytelmätuotantonsa ja taiteellisuutensa eivät selitä eivätkä oikeuta hänen poliittisia virhearviointejaan. Järkevimmin hän olisi tehnyt pysyessään näytelmäkirjailijana. Tosiasiassa hän oli samaa jengiä kuin hänen palvelemansa desantit, Hertta Kuusinen, Otto Wille Kuusinen, Aleksandra Kollontai ja koko Terijoen hallitus. Hänen feminisminsä olisi voinut etsiytyä adekvaatimpiin muotoihin kuin sosialismin ja kommunismin tavoitteluksi.

Kyseessä ei siis ollut ”häivähdys punaista”, kuten kirjan nimi vihjaa, vaan Wuolijoen toiminta oli läpikotaisin purppuranpunaista. Koska Tuomiojan teos ei tuo julki mitään tärkeitä selitysperusteita Wuolijoen persoonan ristiriitaisuuksiin eikä se myöskään arvioi hänen tekojaan kriittisesti, sitä ei voida pitää ansiokkaana. Sen sijaan palkinnon olisi voinut myöntää vaikka tohtori Jukka Seppisen kirjalle Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991, joka valaisee sosialisoimiseen tähdänneen toiminnan laajuutta. Tuomiojan palkitseminen oli poliittinen, sillä palkinnon jakoi tällä kertaa Raimo Väyrynen, joka tunnetaan demariyhteyksistään.

Olisi mielenkiintoista tietää, palkittaisiinko Tieto-Finlandialla myös sellainen filosofi, joka kirjoittaisi poliitikkojen oidipus- tai elektrakomplekseista kirjan – tai olisiko poliittisesti motivoituneilla lukijoilla edes kykyä ymmärtää ajatuksen ideaa.